Pauliina Rauhala: Synninkantajat

Pauliina Rauhala: Synninkantajat

Gummerus 2018
368 sivua
Kansi Jenni Noponen
Arvostelukappale
Kotimainen romaani

Hän ymmärtää olevansa niitä, joiden ohi laulut ja valssit kulkevat niin että hädin tuskin sormenpäillä ehtii niiden reunoja hipaista tai hetken liepeissä roikkua. Hän ymmärtää, että on kestettävä yksin. Ymmärtää, että ne ovat toiset ihmiset, joilla on valta ja voima päättää muiden rakkauksista. Lujat ja horjumattomat heikkojen ja epäröivien, oikeat väärien. Hänenkaltaistensa haaveet on vain tapettava ja haudattava maan poveen. Sillä mitä muuta se on kuin syntiä, tuulentavoittelu ja tanssi.

Eletään 1970-luvun loppua Pohjois-Pohjanmaalla. Maailma on paikoillaan: kalavedet ja pellot, Siionin laulut, oikeat kaupat, ihmisille asetetut paikat tässä elämässä. Maailmaan eivät kuulu: SMP, televisio, E-liikkeen kaupat, kirkkokuoro, metsästysseura. Aaron ihailee pappaa, mutta rakastaa mummiakin. Pappa, isänisä Taisto, tuntee luonnon ja hellii puutarhaansa. Mutta Taisto hoitaa kokouksissa myös niitä, jotka ovat liikkeen näkökulmasta syntiä tehneet. Aliisa, Aaronin äidinäiti, laulaa kirkkokuorossa, kuuntelee oopperaa ja muistaa ajat ennen hoitokokouksia. Äidin sisko Auroora puolestaan ajatelee tähtitaivasta ja rakastaa väärää ihmistä. Luonnon ja ihmismielen valot ja varjot vuorottelevat, kun itse kukin koettaa pyristellä maailmassa sellaisena kuin he sen oikeaksi kokevat.

Muutama vuosi sitten ilmestynyt Pauliina Rauhalan Taivaslaulu kertoi nuoren lestadiolaisparin tarinan, joka herätti paljon julkista keskustelua sekä naisen asemasta herätysliikkeessä että vanhempien väsymyksestä. Nyt Rauhala jatkaa saman herätysliikkeen, vanhoillislestadiolaisten, parissa. Tuore romaani Synninkantajat kuljettaa 40 vuoden takaiseen aikaan, jolloin synnintekijöiksi katsottuja ihmisiä koetettiin eheyttää hoitokokouksissa: Teki parannuksen television katselusta ja E-liikkeestä. Siunaus. / Teki parannuksen pappisseuralaisten tukemisesta ja kososlaisuudesta. Siunaus. / Ilmoitus aikaisemmin sidotuista, parannukseen taipumattomista D. F.:stä, E. G:stä ja F. H:sta. Todettiin heidän jäävän sidottuun tilaan ulkopuolelle Jumalan valtakunnan.

Vaikka romaani sijoittuu noin 40 vuoden taakse, ovat sen keskeisaiheet, valta yhteisön sisällä ja ihmisen pyristely omien kipujensa kanssa, alati ajankohtaisia. Monikerroksisessa romaanissa ihmisen suhdetta yhteisöön, uskoon, läheisiin ja omiin, yksityisiin tuntoihinsa valottavat kaikki neljä keskeishenkilöä: Aaron, Aliisa, Auroora ja Taisto. Heidän kokemusmaailmansa lisäksi Rauhala kuljettaa romaaninsa halki yksityisen ja yleisen rajat rikkovia ”Matkakertomukseksi” nimettyjä lukuja.

Taivaslaulun lukeneet arvaavatkin, että Synninkantajien kieli on kaunista, paikoin hyvinkin maalailevaa: on hitaasti lipuvia revontulikaaria ja elämän etenemisestä kertovia perhosia. Toisaalta on myös aistien konkretiaa, tervan tuoksua, vasta kypsyneen kalan taivaallista, meren ja tuulen, makua. Kaunis kieli toimii myös jonkinlaisena peilinä suhteessa hoitokokousten surullisiin päätöksiin, jotka erottavat ja rikkovat ihmiset. Ennen kaikkea kieli liikuttaa lukijan mieltä – kuten Auroora pohtii: Sinulle ja iltatähdelle kerron tulevat päivät ja toiselaiset illat, joina ei tarvitse enää kävellä kauas kohdatakseen vaan ainoastaan kääntyäkseen puoleen. Voi, sitä todellakin lukiessaan toivoo Aurooralle, Aliisalle, aikuisten julistusten ja tekojen ristiriitaisuuksien keskellä elävälle Aaronille, joka miettii miten Jumala koettelee kovimmin niitä joita rakastaa hellimmin. Ja miksei Taistollekin, kunpa hän oppisi olemaan armollinen – jotenkin, joskus.

Romaanihenkilöiden sisäiseen maailmaan on helppo päästä kiinni. Päästä siihen maailmaan, jossa toisia koetetaan hallita päätöksillä, jotka eivät perustu mihinkään ikiaikaiseen tai edes vanhaan, vaan ovat romaanin tapahtuma-aikana kohtalaisen tuoreita. Eikö nytkin, erilaisissa uskonnollisissa ja poliittisissa liikkeissä mutta yhtä lailla kulttuuri- tai urheilumaailmassa (vrt. viimeaikaiset uutiset), ihmisiä ole pyritty hallitsemaan: päästämään lähelle, sulkemaan ulos, määrittelemään säännöt ja paikat. Tämä on mielestäni Rauhalan romaanin ydinkysymys: kuka määrää ja päättää, miten yksilö voi noudattaa oman sydämensä ääntä maailmassa?

Myötäeläminen henkilöhahmojen kanssa todentuu vahvasti Rauhalan romaania lukiessa. Heidän puolestaan kokee kalavedet ja metsän neulasmaton, heidän kanssaan tuntee yksinäisyyttä, yhteyttä, vanhemmuuden kipukohtia. On selvää, että ristiriitaisimmaksi hahmoksi nousee Taisto, joka on toisaalta hellä, toisaalta uskossaan tiukka, toisaalla on rakkaus, toisaalla jyrkät sanat ja päätökset. Taisto herättää vihaa ja silti hän on vanha, hauras mies, joka näkee perhoset ja hellii pojanpoikaansa. Rauhalalla on tarkka psykologinen silmä: kukaan ei ole yksinomaan paha, vaikka on sitäkin. Miten paljon ihmisten välejä repivää voi pieni päättäjien ydinjoukko saada aikaan.

Aliisan, Aurooran, Aaronin ja Taiston kautta yksi (toivottavasti) jo mennyt aikakausi avautuu: lähihistoria, herätysliikkeen kipeimmät kohdat. Moninäkökulmaisuus avaa hoitokokouksia laaja-alaisesti, mutta sisältä, liikkeestä, päin katsoen. Välissä olevia Matkakertomus-lukuja on hetkittäin vaikea sijoittaa kokonaisuuteen, mutta ne valottavat uskonnollista valtaa aina reformista amerikkalaisiin maailmanlopun odottajiin – ja niiden mukana olo romaanissa tulee sinänsä perustelluksi. Kokonaisuus on hieman epätasainen, mutta hallittu, painokas, kaunis. Viimeisille sivuille sisältyy sydäntä lämmittävä yllätys.

Synninkantajat ovat herkkä ja väkevä romaani, jonka keskeiskysymykset ovat ikuisia. Prologin lauseessa oleva ihmetys jää mieleen väräjämään: En voi olla ihmettelemättä, miten monta merkitystä rakkaudella on. Niin, mikä on rakkautta, mikä valtaa.

Pauliina Rauhala: Taivaslaulu

Pauliina Rauhala: Taivaslaulu
Kustantaja: Gummerus 2013
Kansi: ?
Sivuja: 281
Mistä: Kustantamosta
Kotimainen romaani

Niin kuin maa kiertää aurinkoa, niin kuin kuu maata, minun aikani kiertää lähtien ja palaten. Niin kuin talvi muuttuu kevääksi, niin kuin kesä syksyksi, kehoni vuodenajat seuraavat erehtymättä toisiaan. Niin kuin yö muuttuu aamunkoitoksi, niin kuin päivä tummuvaksi illaksi, minun päivieni valo vaihtuu vääjäämättä.
Olen äitimaa. Olen musta multa ja kylvetty siemen. Olen kohoava oras ja keltainen tähkä. Olen elonleikkuu ja viluinen pelto. Olen lumen alla lepäävä routamulta.

Omenaposkilapset laskevat mäkeä alas: Kaisla, Aava ja Otso. Lumikukka on vasta vuoden vanha. Viljan ja Aleksin elämä on kenkäkasoja, jauhelihakastiketta, rakkautta sekä pelkoa siitä, että raskaustesti näyttää taas kerran kahta viivaa. Vilja ei muista, milloin hänen kehostaan katosi rytmi, milloin taideopinnot vaihtuivat puurokattilan hämmentämiseen, milloin hän alkoi katsoa ensin seuroissa käyvien naisten vatsaa ja vasta sitten silmiä. Naisen paikka on kotona, nainen on paratiisin rikkoja. Käynti äitiyspolilla muuttaa monta asiaa pysyvästi.

Luin viime yönä loppuun kirjan, joka on vallannut ajatukseni miltei koko päiväksi. Luin kirjaa leipomisen lomassa, luin sitä vahtiessani pihan puhallettavassa uima-altaassa polskivia lapsiani, ajattelin kirjaa jopa silloin, kun katsoin suosikkisarjaani Downton Abbeyta. Pauliina Rauhalan esikoisromaani Taivaslaulu on romaani, joka vei minut mukaansa niin, että tekstini Knausgårdista saa odottaa ja jännityskirjojen viikko alkaa myöhemmin kuin aioin.

Pillereitä ja pullaa. Pullaa ja pillereitä. Minua alkaa tahattomasti hymyilyttää. En ole koskaan ymmärtänyt, miksi uskovaiset naiset leipovat niin paljon pullaa. Arkipulla, seurapulla, rotinapulla, kotiapupulla, pyhäpulla. Pyhä pulla.

Seurakahviossa raskaana olevat naiset halaavat toisiaan ja vatsat litistyvät liki ja vauvat möyrivät toisiaan vasten kuin liukasliikkeiset ankeriaat. Kuka katsoo peilistä, huora vai madonna? Ja mitä eroa heillä lopulta on, toinen raataa miehen halun alla, toinen Jumalan. Vilja on vapaa nainen, Vilja on kahlittu nainen.
Rauhala peilaa naisena olemisen - niin lestadiolaisen kuin kenen tahansa muunkin - tarkkanäköisesti, raadollisesti ja kauniisti. Taistelu biologiaa vastaan on loputon, mutta laulun aika koittaa.

Taivaslaulu on romaani, jonka kaari ja jännitteet kantavat, jota lukee miltei henkeään pidätellen. Rauhala kirjoittaa kauniisti ja vimmaisesti. Hän antaa äänensä niin Viljalle, Aleksille kuin lapsillekin, joiden arvomaailmassa Bratzeilla, barbeilla ja mollamaijoilla on oma paikkansa. Paikoin lestadiolaisyhteisön ristiriitoja valotetaan blogitekstein. Rauhala kiihdyttelee, lähentelee runoa ja on kalevalanmittaa: hän liukuttelee lintuansa ja hänen kirjoittamaan Vilja on Aleksille Botticellin Venus, joka saa sydämen laulamaan Suvivirttä. Yhtä lailla Rauhala taitaa myös arjen kuvauksen, johon kuuluvat salaiset kynsilakat, myyjäisten mangokakut ja satukirjalumisateet (ihana sana, muuten!), ohrapuurot ja kuusenhakuretket. Kaikkein vahvimmin hän kuvaa Viljan ajatuksia, Viljan maailman ristiriitaisuuksia, oman ja muiden tahdon taistelua hänessä.

Ennen kaikkea Rauhala on rohkea kirjailija, joka uskaltaa antaa äänensä sellaisille äänille, joiden kuvittelen jäävän herätysliikkeen virallisen sanoman jalkoihin. Sen ansiosta Taivaslaulu on samalla kertaa vahvasti yhteiskunnallinen ja kuitenkin yksityinen.

Taivaslaulussa on oma rytminsä. Se on kielen ja tarinan rytmiä, Viljan ja Aleksin elämän rytmiä - ja se on myös lukijan rytmiä, joka elää Viljan ja Aleksin tarinaa. Olen harvasta esikoisesta näin vaikuttunut, harva kirja on koskettanut samalla tavalla. Keväällä innostuin yhdestä kevään esikoisesta ja teen varmaan väärin kun vertaan kahta tyystin erilaista romaania, mutta nyt luin jotain vielä vahvempaa, lähemmäksi tulevaa. Luin jotain sellaista, josta haluan pitää kiinni. Taivaslaulu on väkevä, mutta siitä jää seesteinen olo. Tiedän hehkuttavani nyt ehkä liikaakin, mutta vielä kerran: hieno, hieno romaani!

Käsi löysi käden, olkavarsi olkavarren, kuin kadoksissa ollut avain lukon joka aukeni loksahtaen, ja tuuli tuli, lempeä, puuskittainen ja lehdissä kahiseva.

----
Myös Maria on ehtinyt lukea kirjan. Edit. ja melkein samaan aikaan kanssani tästä kirjoitti Annika.