lauantai 27. heinäkuuta 2019

Joan Didion: The Year of Magical Thinking



Joan Didion: The Year of Magical Thinking
Vintage International / Random House 2005 (painos vuodelta 2007)
Kannen suunnittelu Carol Devine Carson
227 sivua
Amerikkalainen omaelämäkerrallinen tietokirja

Grief, when it comes, is nothing we expect it to be.
[--]
My father was dead, my mother was dead, I would need for a while to watch for mines, but I would still get up in the morning and send out the laundry.
I would still plan a menu for Easter lunch.
I would still remember to renew my passport.
Grief is different. Grief has no distance. Grief come in waves, paroxysms, sudden apprehensions that weaken the knees and blind the eyes and obliterate the dailiness of life.

Ja jotain vielä painavampaa:

Until now I had been able to only grieve, not mourn.


Suru ottaa aina muotonsa, mutta surun muodon löytyminen, surulle antautuminen tai sen kanssa eläminen muuttuu koko ajan. Surra voi arkisesti ja pienesti, mutta suruun voi myös kuvainnollisesti hukkua. Joan Didionin The Year of Magical Thinking (ilmestynyt myös suomeksi, nimellä Maagisen ajattelun aika) on surukirja, mutta samalla se on myös lohtukirja ja lisäksi se on katsaus erään erään tunnetun amerikkalaisen perheen elämään, kaikkeen siihen mistä puolison äkkikuoleman kohdatessa joutuu luopumaan. Didionin puoliso, kirjailija John Gregory Dunne kuolee äkillisesti ja samaan aikaan pariskunnan keski-ikäistyvä tytär Quintana on sairaalassa. Quintanan tarina on toinen juttu ja toisen kirjan aihe, nyt käsillä olevassa kirjassa Didion tarkastelee avioliittoaan sekä sitä, milloin suremisesta tulee liki pohjatonta.

Didionin teoksen otin yhdeksi matkalukemisekseni Italiaan heinäkuun alussa. En oikeastaan tiennyt, mitä odottaa, mutta tiesin että kirja on ollut tärkeä muutamalle minulle tärkeälle ihmiselle. En siis lukenut surukirjaa siksi, että omassa elämässäni suru olisi nyt erityisen ajankohtainen (eikä minkään kirjan lukemista tarvitse sinänsä perustella, mutta kerroinpa nyt kuitenkin). Toivon, että suru pysyykin poissa, kaukana, vaikka tietoisuus surun mahdollisuudesta häälyy aina kaikkien elämässä, siitä ei pääse mihinkään.

Viime vuonna Mia Kankimäki sai monet ajattelemaan ”yönaisia” hienolla kirjallaan Naiset joita ajattelen öisin. Teos lumosi minutkin, tietenkin. Ei kaikilta osin, koska runsaasta kirjasta oli mahdollista löytää omat suosikkilukunsa, mutta silti valtavasti. Kirjan luettuani jäin miettimään, onko minulla ollenkaan yönaisia tai sellaisia ihmisiä, joita pohtisin erityisen paljon. Tulin siihen tulokseen, että tietenkin on, mutta en olisi siltä istumalta osannut nimetä yhtään – toki voin heitellä nimiä: Tori Amos, Georgia O’Keeffe, Jane Austen… Mutta ei, en ajattele heitä kovin usein.

Olen kyllä ajatellut. Olen perehtynyt niin Tori Amosin omalaatuisiin laululyriikoihin kuin hänen elämäänsä selviytyjänä, osa-cherokeena, menetyksiä kokeneena äitinä, pianistina jne. Olen pohtinut Georgia O’Keeffeä New Mexicon maisemissa, Jane Austenin aikaa.... Mutta kun olen heitä kutakin tarpeeksi kauan ajatellut, olen tavallaan saanut aiheesta ja ihmisestä irti sen, mitä olen hakenut. Ihmisten lisäksi olen ajatellut joitakin ilmiöitä – etsinyt tietoa, lukenut valtavasti.

Älkää käsittäkö väärin. En ”hylkää” näitä ihmisiä tai aiheita, vaan osa heistä on aina minussa. Tori Amos on edelleen tärkein artisti, jonka osaan nimetä. Georgia O’Keeffen maalaukset lumoavat ja ihmetyttävät aina jne. Minulla vaan on tapana innostua jostain ja tutkia tuota asiaa niin, että lopulta väsyn ja otan pientä etäisyyttä, jotta voin kantaa tuota asiaa sydämessäni.

Tänä kesänä olen ollut pohjattoman kiinnostunut Joan Didionista. Hän on siis ”kesäyönaiseni”. The Year of Magical Thinking vei mukanaan niin, ettei mikään muu kirja tänä kesänä. Miltei heti perään katsoin myös John Gregory Dunnen veljenpojan Griffin Dunnen ohjaaman dokumentin The Center Will Not Holdin Netflixistä. Didionin kirja ja Dunnen dokumentti ovat kiertyneet mielessäni yhteen, kun olen pohtinut Didonia, hänelle kuvittelemaani haurauden ja vahvuuden yhdistelmää, uskomatonta elämää Voguen toimittajana, Didionia Kaliforniassa Mansonin ajan hippiydessä, ihmisoikeusasioiden reportoijana, Quintanan äitinä, puolisona, kirjailijana.

Olen ajatellut Joan Didionia menetysten jälkeen, ehkä ihan yksin, ehkä miehensä sukulaisten ja omien ystäviensä kanssa. Olen pohtinut häntä nuorena ja vanhana, aina sanat halussaan. Olen janonnut tietoa hänestä, istunut Googlen hakutulosten äärellä, katsonut videoita, lukenut kirja-arvosteluja. Olen käynyt läpi jopa John Gregory Dunnen uraa, Quintanan adoptiota, Didionin eleganssia ja hätkähdyttävää laihuutta,1960-lukulaisia juhlia ja jo iäkästä pariskuntaa New Yorkissa. Olen kulkenut yksityisistä asioista yhteiskunnalliseen (hyvin amerikkalaiseen) tietoisuuteen. Olen uppoutunut olennaisiin ja kenties täysin epäolennaisiin asioihin. Olen lumoutunut, iloinnut ja surrut.

Tiedän, etten ajattele Joan Didionia näin tiiviisti jonkun ajan kuluttua. Löydän jonkun toisen yönaisen tai ehkä yöasian. Itse asiassa olen Didionin rinnalla lukenut paljon Tšernobylin katastrofista, mikä on toki toinen tarina ja toinen asia, sellainen josta muistan itsekin jotain. Ja tiedän, että Didion tulee kulkemaan mukanani tästä kesästä alkaen. Luultavasti tulen lukemaan hänen teoksiaan englanniksi, esimerkiksi The White Album kiinnostaa kovasti. Sillä Didion on hitonmoinen kirjoittaja.
Tästä pääsen lyhyesti The Year of Magical Thinking -teokseen, jossa Didionin taitavuus näyttäytyy mitä parhaimmin. Analyyttisyys ja tunteikkuus kohtaavat kirjassa, mikä sopii kaltaiselleni lukijalle (olen analyyttinen itkupilli). Didion kirjoittaa tyylikkäästi. Suru on koko teoksen lähtökohta, mutta mukaan mahtuu valoa ja lohtua, henkilökohtaisia muistoja ja yleistä pohdintaa. Lukeminen ei ole raskasta, vaan jotenkin niin hurjan sivistävää ja samalla liki tulevaa. Didion ei kaunistele silloin kun kuvattavassa asiassa ei ole mitään erityisen ihastuttavaa, vaikka hänen tekstinsä onkin kaunista. On ihmeellistä, miten Didion osaa kirjoittaa samalla kertaa toteavasti ja kuitenkin tunteikkaasti, olla lähellä ja silti etäällä. Ihailen tällaista kirjoittamisen tapaa. Silti en voi kutsua teosta täydelliseksi kirjaksi (eikä sellaista toivottavasti ole olemassakaan), sillä esimerkiksi Dunnen kuolinsyyn raportointia, lääketieteellisiä kuvauksia, on turhan tiheään. Toisaalta ymmärrän niiden merkityksen kirjassa.

Didionin kirja on paitsi kuvaus surusta, myös katsaus erääseen – Dunnen ja Didionin – avioliittoon, sen onnenhetkiin ja ristiriitoihin, yhdessä elämiseen ja kaiken päättymiseen niin dramaattisesti ja lopullisesti. Kaiken ytimessä on, luulen, sen tajuaminen, että muutos on elämässä vakio. Mikään ei ole ikuista. Jos pystyy elämään siten, että päästää irti (pakosta), voi oma elämä jatkua, mutta uudet muutokset seuraavat, hyvät ja surulliset.

Toinen Didion-suomennos
Iltojen sinessä seurasi minua toiselle kesämatkalleni. Siitä kirjoitan joskus myöhemmin – ehkä, nyt annan Didionin olla vielä kesäyönaiseni, sillä seuraava ajattelemisen aihe kolkuttelee mielessäni jo kiivaasti.

3 kommenttia:

  1. Tuo onkin sellainen kirja, mistä luin aikoinani, ja silloin mietin että haluaisin lukea.Kiitos muistutuksesta:)

    VastaaPoista
  2. Olen lukenut tämän kirjan jo pariinkiin kertaan samoin kuin Iltojen sinessä, molemmat kirjat ovat kunniapaikalla hyllyssäni. Olen myös hankkinut muutaman muun Didionin kirjan odottamaan sopivaa lukuhetkeä eli kyllä, minullakin on ollut vahva Didion-kausi :) /Mari

    VastaaPoista
  3. Blogin järjestelmänvalvoja on poistanut tämän kommentin.

    VastaaPoista