Maggie Nelson: Sinelmiä

Maggie Nelson: Sinelmiä
S&S 2019
Bluets 2009
Suomentanut Kaijamari Sivill
Kansi Jussi Karjalainen
96 sivua
Arvostelukappale
Amerikkalainen kirjoituskokoelma

Joan Mitchell – Ranskassa Monetin mailla asuva loistava amerikkalainen abstrakti maalari, vannoutunut kromofiili ja ilkeämielisen maineessa oleva juoppo, joka on maalannut kiistattoman suosikkimaalaukseni Les Bluets syntymävuotenani, vuonna 1973 – piti kevään vihreää uskomattoman ärsyttävänä. Hän katsoi sen haittaavan työtään. Hän olisi mieluummin elänyt ikuisesti hetkessä, “l’heure de bleu”. Hänen rakas ystävänsä Frank O’Hara ymmärsi. Voi kulta, minä haluan pysyä humalassa päiväkausia, hän kirjoitti, ja pysyi.

Viime kesänä lukemani Maggie Nelsonin Argonautit oli lukukokemuksena älyn juhlaa: henkilökohtaista ja yhteiskunnallista, kaunista ja roisia, vapauttavaa. Ei siis ihme, että jo ennakkotieto Sinelmien ilmestymisestä innosti.

Tänä keväänä suomeksi ilmestynyt Sinelmiä on tiivis: 240 lyhyttä tekstiä mahtuu alle sataan sivuun. Kirjan pienen koon ei kuitenkaan kannata antaa millään muotoa hämätä, vaan teos on täynnä kulttuurisia merkityksiä  kantavia viittauksia. Alkujaan vuonna 2009 ilmestynyt kirja ikään kuin ennakoi Argonautteja – omakohtaisuuden, tunteikkuuden ja akateemisuuden yhdistymistä, älyllistä ilotulitusta – mutta on toki aivan erilainen.

Nelsonin teos kurkottelee ja yltää moneen suuntaan. Lyhyet tekstit ovat luettavissa miniesseinä, joissa on toisaalta lyyrisyyttä ja toisaalta viiltävää realismia (eivätkä nuo kaksi välttämättä sulje toisinaan pois). Kaiken keskellä on Nelson itse.

Nelsonilla on taito kirjoittaa lukija pyörryksiin. Sinelmiä ei voi lukea ahmaisten. Tai voi, tietenkin, mutta teoksen näennäisen pienet episodit toimivat paremmin ajatuksella luettuina. Nelson kirjoittaa muutamaan riviin henkilökohtaista ja aatehistoriaa, viittaa kuvataiteisiin ja laadukkaaseen populaarimusiikkiin, kulkee muistoissaan ja uppoaa jonnekin akateemisuuden syövereihin, hän myös kuvailee ihmisen intiimialueita (ja kirjoittaa pitävänsä katselemisesta). Läsnä ovat yhtä lailla Goethe ja van Gogh, Schopenhauer ja Joni Mitchell. Teksti on rujoa ja kaunista.

Ote on feministinen, vapauttava, mutta pohjalla kulkee menetyksen sininen suru, Sinelmiä on erokirja, se on ainakin osin joukko kirjoituksia entiselle rakastetulle. Kaipuu ja yksinäisyys ovat läsnä, joten sininen on Nelsonille myös kuoleman ja hukkumisen väri.

Teoksen nimi Sinelmiä, Bluets, on mainio. Sininen on esillä niin vahvasti, että lukeminen virittyy visuaalisesti muutenkin kuin upean kannen vuoksi. Joskus sininen on kuitenkin joko poissa tai vähintäänkin jossain taka-alalla. Nelson ehkä romantisoi sinistä, mutta myös etäännyttää siitä. Hän on hyvin tietoinen sinisen erilaisista kulttuurisista merkityksistä, mutta myös siitä että tunne kulkee aina järjen mukana. Sinelmät eivät aina (mutta toki joskus) ole suurta sinistä, vaan nimenomaan sinelmiä, sinertäviä, sinistä liepeileviä ja siinä kelluvia asioita. Sininen ja sinisyys elävät ilossa ja surussa, seksuaalisuudessa, menetyksessä, lohdussa ja kivussa.

Kustantaja luonnehtii Nelsonin teosta eräänlaiseksi tyynynaluskirjaksi. En ollenkaan epäile, etteikö kirja voisi olla sellainen – tosin ei minulle: niin paljon kuin Nelsonin tekstejä arvostan ja osin rakastankin, antaa Sinelmiä enemmän älyllisiä sykäyksiä kuin (niin ikään fiksua) fiilistelyä, jollaista (erittäin kuvitteelliselta) tyynynaluskirjaltani kaipaan.

Mutta tyynynaluskirjan sijasta Sinelmiä voi olla minulle vaikka työpöytäkirja: teos, jota säilytän työhuoneessani lähellä pöytääni, jotta voin tarvittaessa lukea pätkän sieltä tai toisen täältä, ja jotta voin saavuttaa rippeitä Nelsonin oivallisesta ajattelusta. Sillä merkitystentäyteisessä, upeasti kirjoitetussa Sinelmissä riittää ajatuksia ja sitaatteja poimittavaksi.