Kustantaja: Gummerus 2012
Alkuteos: tiedot puuttuvat kirjan copy-sivulta (Googlen mukaan Schweigeminute 2008)
Suomennos: Markku Mannila
Kannen suunnittelut Kathleen DoGrado
Sivuja: 176
(Pienois)romaani, Saksa
Miten kauan hän seisoikaan siinä asennossa sinun kuvasi edessä, Stella, kuvan jonka kulmassa oli poimutettu musta nauha, surunauha, muistonauha; hänen kumarruksensa aikana katseeni haki sinun kasvojasi, joilla väreili lempeä hymy, meille vanhemmille oppilaille niin tuttu sinun englannintunneiltasi.
Saksalaiskoulu Itämeren rannikolla elää suruaikaa. Koulun ihailtu englanninopettaja Stella on kuollut loukkaannuttuaan veneilyonnettomuudessa. Koko koulu on järkyttynyt, mutta kaikkein eniten Stellan poismeno koskettaa Christiania, 18-vuotiaista nuorukaista, joka oli korviaan myöten rakastunut Stellaan. Christianin muistoissa rakkaus ei ollut täysin yksipuolista. Nyt jäljellä ovat vain suru ja hiljaisuus, jota Christian koettaa täyttää ottamalla selkoa Stellan elämästä. Mutta mitä on jäljellä silloin, kun haaveellinen rakkaus on fyysisesti vain valokuva eikä sekään Christianin omaisuutta?
Saksassa suurta arvostusta nauttiva Siegfried Lenz kirjoitti romaaninsa Hetken hiljaisuus (2008) osin tehdessään surutyötä vaimonsa kuoleman jälkeen. Kirjan takakansitekstin mukaan Lenzin omakohtainen suru antaa romaanille ainutlaatuista herkkyyttä ja menetetyn rakkauden kaihoa.
Sinä painot pääsi olkaani vasten, minä en uskaltanut liikahtaakaan, ojensin sinulle käteni ja tunsin vain, miten sinä kohotit sen poskellesi ja annoit sen levätä siinä hetken. Miten erilaiselta Stellan ääni kuulostikaan, kun hän yhtäkkiä nousi ja meni ulos rannalle, missä hän yritti kääntää meidän kaatuneen veneemme pystyyn, mutta ei onnistunut, sitten, hetken mietittyään, hän otti äyskärin, joka oli aina mukana, ja alkoi tyhjentää venettä.
Lenzin romaani on niitä kirjoja, jotka jakavat lukijansa. Helsingin Sanomien Pertti Lassilan mielestä Hetken hiljaisuus on pelkistettyä ja vaikuttavaa sanataidetta, vanhan mestarin hieno teos. Keskisuomalaisen Hannu Waaralalle kirja on elegisyydessään pieni helmi. Amma joutui väittelemään itsensä kanssa, Tuulian mielestä kirjan tarina on ontto ja kieli tylsää. Hetken hiljaisuus ei ollut myöskään Ilselän Minnan mieleen. Hän arvelee, että kirja uppoaa hyvin Joel Haahtelan tuotannon ystäviin. Olen Haahtelan tuotannon suuri ystävä, mutta en löytänyt Lenzin ja Haahtelan kirjoista oikeastaan muuta samaa kuin keskieurooppalaishenkisyyden. Näenkin Lenzissä enemmän Johan Bargumia, jonka teoksista pidän kuitenkin enemmän kuin tästä ensimmäisestä lenzistäni. Tämä johtuu siitä, että Haahtelan romaaneissa vatulointi on usein - kaikesta huolimatta - toimijuutta, kun taas Bargumin ja Lenzin kirjojen sävy on kaihoisan muisteleva, kadotetussa vellova ja jollain tapaa ainakin osin toivonsa menettänyt. Myös kirjoitustyylissä löydän samanlaisen mentaliteetin Lenzin ja Bargumin välillä: mennyt elää nykyisyydessä, sen jokaisessa hetkessä. Silti en löydä Lenziltä sitä, mikä Bargumin kerronnassa viehättää: romanttisuuden ja tarkkanäköisyyden vuorottelua. Lenzin kirjasta löysin vain romanttisuutta ja sitäkin ainoastaan suruna.
Tunnistin toki kirjasta sen hienouden ja elegisyyden, mutta koin teoksen samalla kieleltään kummalliseksi ja väärällä tavalla haahuilevaksi. Surusta ei tarvitsekaan saada otetta, mutta Lenz ei pääse lainkaan sen yli. Tarina ei kasva, se ei ikävä kyllä elä. Tietenkin kirjassa, jonka keskiössä on nuorukaisen surun kokemus, ei eläminen olekaan se tärkein asia, mutta kaunokirjallisuudelta odotan aina jonkinlaista puhuttelevuutta, jota en nyt saanut. Ilselän Minnan tavoin koin vaivaannuttavaksi sen, että Christianin puhuu Stellasta samassa yhteydessä sinä- ja hän-pronominein. Kenties kirjailija on halunnut toisaalta vieraannuttaa - olihan Stella kaikesta huolimatta melkoinen haavekuva - ja toisaalta tuoda kuolleen opettajattaren lähemmäksi päähenkilöä, mutta ratkaisu vaikeuttaa lukemista tehden siitä hyppelehtivää. Kaikesta huolimatta Hetken hiljaisuus on kaunis kirja. Se on ikääntyneen miehen kirjoittama romaani nuoren miehen rakkaudesta. Sukupolvien vuorottelu näkyy Lenzin kerronnassa, koska vaikka Christian on nuori, valottuu hänestä kertovan kirjailijan iäkkyys kaikessa.
Luin Hetken hiljaisuuden viikko sitten lentokoneessa matkalla Münchenistä Helsinkiin. Vaikka lukukokemus on vielä melko tuore, olen unohtanut melkein koko kirjan. Kokonaisuus ei säväyttänyt, mutta mieleen jäi sentään aavistus Lenzin kerronnan ilmavuudesta sekä surun kaikenläpäisevästä vaikutuksesta.
***
