Kustantaja: Wsoy 2012
Alkuteos: Før jeg brenner ned 2010
Kannen kuva: Gaute Heivollin arkisto. Kannen suunnittelu: Anna Makkonen
Suomentanut: Päivi Kivelä
Ulkomainen romaani, autofiktio, Norja
Sivuja: 306
Toisinaan minulle tulee tunne, että elän kahta rinnakkaista elämää. Toinen on turvallinen, yksinkertainen ja harvasanainen. Toinen on todelliselta näyttävä elämä, se jonka keskellä olen, jossa istun joka päivä kirjoittamassa. Edellinen elämä voi olla välillä pitkään poissa, mutta sitten se taas ilmaantuu, on kuin olisin yhtäkkiä aivan vähällä istua siihen sisään, olen kynnyksellä ja tuntuu kuin minä hetkenä hyvänsä saisin näkyviini hänet, joka ehkä oikeastaan on minä.
Ja sitten.
Norjalaisessa Finslandetin kylässä elämä on mallillaan. Ihmiset tietävät paikkansa, talot ovat siistejä, väki käy kirkossa ja katsoo televisiosta jalkapallon maailmanmestaruuskisoja. Kesäkuussa 1978 kylä kuitenkin elää pelon vallassa, sillä seutua vaivannut tuhopolttojen sarja huipentuu ja Finslandetin asukkaat kuuntelevat ääniä ikkunoidensa takana, valvovat lastensa unta, pitävät vahtia kiväärit ladattuina. Tuli roihuaa ja savun haju tai tuoksu leijailee vaaleassa kesäyössä. Samaisen viikonlopun aikana kylän kirkossa kastetaan kaksikuinen poikavauva, joka saa nimekseen Gaute Heivoll. Hänestä kasvaa kirjailija, jota hänen synnyinvuotensa tulipalot eivät jätä rauhaan. Hän alkaa tutkia niitä sekä pohtia, miksi pyromaani suoritti kauheat tekonsa. Miksi toisesta samanlaisista tasaisista ja rakastavista lähtökohdista ponnistaneesta pojasta tulee tuhopolttaja, toisesta kirjailija?
Norjassa Brageprisenillä, Finlandiaa vastaavalla palkinnolla, palkittu Etten palaisi tuhkaksi (2010) on ensimmäinen suomennettu Gaute Heivollin teos. Se on kahdessa eri aikatasossa liikkuva autofiktiivinen romaani, joka pohtii kirjailijan omaa kasvuhistoriaa, hänen lähtökohtiaan ja taustojaan sekä syitä siihen, miksi kaikki lapselle asetetut odotukset eivät täytytkään tai vähintäänkin muuttavat suuntaansa. Romaani on samalla kertaa kaunis omaelämäkerrallinen tarina että kyläyhteisön salaisuuksia paljastava eräänlainen jännityskertomus.
Ennen kuin jatkan, kerron liittyneeni monien muiden kirjabloggaajien joukkoon, jotka ovat hiljattain löytäneet norjalaisen kaunokirjallisuuden ja huokailevat sen äärellä. Vielä 2000-luvun puolivälissäkin kuvittelin virheellisesti, että Norjasta tulee mainion Erlend Loen lisäksi lähinnä dekkareita. Sitten löysin Per Pettersonin, jonka kahteen suomennettuun kirjaan rakastuin. Ja nyt kohdalleni osui tämä Heivollin autofiktio, jonka erinomaisuutta on vaikea ylittää. Minusta on hyvää vauhtia kasvamassa kirjallisen Norjan fani ja aionkin kartoittaa itseäni varten tuosta naapurimaastamme tulevaa minua kiinnostavaa kirjallisuutta. Otan mielelläni vastaan suosituksia ja vinkkejä!
Silti kaikki hänen ympärillään oli ihmeen hiljaista. Olen nähnyt sen mielessäni. Talon, joka palaa yöllä. Ensimmäiset minuutit ennen kuin väkeä alkaa tulla. Ympärillä kaikki on hiljaista. Ei ole muuta kuin tulipalo. Talo seisoo yksin eikä kukaan pysty pelastamaan sitä. Se on jäänyt yksin oman tuhonsa armoille. Liekit ja savu aivan kuin imeytyvät kohti taivasta, rätisee ja paukkuu ja kaiku vastaa jostain kaukaa. Se on pelottavaa, se on hirvittävää, se on käsittämätöntä.
Ja melkein kaunista.
Palaan kuitenkin itse asiaan, Heivollin romaaniin. Romaanin takakansiteksti kuvailee kirjaa tiheäksi jännitystarinaksi. Sitäkin Heivollin teos on, koska vaikka syyllinen selviää lukijalle jo melkein romaanin alkusivuilla, eivät kyläläiset osaa aavistaakaan, kuinka läheltä tuhopolttaja tulee. Jännityksen sijaan puhuisin kuitenkin jännitteestä, jonka Heivoll rakentaa taidokkain vedoin. Hän osaa kirjoittaa eläväksi niin kyläläisten pelon, järkytyksen, turvallisuuteen tuudittautumisen, unohduksen sekä uudelleen syttyvän (!) kauhun ja epäuskon ilmapiirin. Heivoll sekoittaa toden ja fiktion rajat tavalla, joka on uskottava, mutta joka ei vaadi tietoa objektiivisesta totuudesta. Se onkin hyvä, sillä ihmismieleen kaunokirjallisuuden keinoin porauduttaessa voi vain yrittää saavuttaa toisten ajatukset. Tuota yritystä ymmärtää Heivoll kuvaa käsinkosketeltavan läheltä. Hän rakentaa teoksensa kokonaan oman autofiktionsa varaan, ja hän osaa asettua oman fiktiivisen itsensä pään sisälle. Kulkiessaan ympäri Finslandetin kylää hän saavuttaa myös jollakin tasolla tuhopolttajan sisäisen maailman, synkän, kauniin ja hullun.
Etten palaisi tuhkaksi on samaan aikaan pohdiskeleva ja kerrontavetoinen. Luin kirjan miltei yhdeltä istumalta. Kun aloin lukea sitä, en olisi millään malttanut lopettaa. Pääsiäislomareissun pakkaaminen unohtui ja vain perhearjen pakolliset kuviot keskeyttivät lukemiseni. Huomasin lukeneeni koko kirjan vajaan vuorokauden sisällä ja suljin teoksen kannet vaikuttuneena, ihastuneena, täynnä ylisanoja. Kaiken savunhajun keskellä Etten palaisi tuhkaksi on kaunis kirja. Se on aivan valtavan kaunis. Heivoll kuvailee lämmöllä niin vanhempiaan, hirvimetsästysretkeä isänsä kanssa, evääksi otettua kahvia, kaakaota ja haikarankuvasuklaata, kuin kylän vaitonaisia maalaismiehiä- ja toimivia naisia tai edellisen sukupolven poikien pyörä- ja mopoajelua kirkon sisällä. Hän kertoo sameista ja maidonvalkeista halla-aamuista sekä mereltä verkalleen ajelehtivista pilvistä sireenientuoksuisena kesäaamuna. Hän osa osa sitä maisemaa, jonka keskellä hän kasvoi ja joka tavalla tai toisella muovasi hänestä sen ihmisen, joka hän romaaninsa kirjoitushetkellä on. Sama maisema ja samat kokemukset muovasivat myös pyromaanin. Miksi?
Silläkin uhalla, että on lyhytnäköistä julistaa kuluvan vuoden kaunokirjallisia huippuja jo kevätaikaan, sanon lukeneeni yhden koko kirjavuoteni parhaimmista teoksista. Etten palaisi tuhkaksi on niitä harvoja kirjoja, joista en löydä moitteen sijaa. Heivollin tekstissä kaikki toimii erinomaisesti. Hän kirjoittaa upeasti niistä asioista, jotka lopulta takaavat rauhan. Kenet me näemme, kun näemme itsemme?
*****
Heivollista ovat pitäneet myös Karoliina, anni. M., Leena, sekä Minna, (jonka kanssa aloitin näköjään samalla lainauksella).
