Anna-Kaari Hakkarainen: Marraseliö

Anna-Kaari Hakkarainen: Marraseliö
Tammi 2024
Kansi Leena Oravainio
670 sivua
Kustantamosta
Kotimainen romaani

Ehkä hiekka olisi laskeutunut takaisin pohjaan, vesi lopulta kirkastunut ja kaikki olisi ollut ennallaan, läikehtinyt esiin vain satunnaisina pelkoina, kroonisina fobioina.

Ehkä.

Mutta se ei mennyt niin.

Kaksi naista viettää aikaa saaristomaisemissa pöydän ääressä. Kamera on sivussa, naisilla on hellehatut, toisella musta ja toisella valkoinen. Heillä on käsissään multaisia sieniä, mädänsyöjiä. Naisten universumi on tässä, eivätkä he pääse pois.

Eva, minäkertoja, jonka lukija kohtaa alun kuvauksen jälkeen, on alkanut katsoa Ingmar Bergmanin elokuvia elämänsä käänteentekevänä aikana. Personan hän katsoo viimeiseksi, mutta juuri se on elokuva, joka virtaa hänen suoniinsa. Lukijalle Personan hahmot, Eva, Bergmanin Fårön saarelle matkaava fiktiivinen näkökulmahenkilö Julia sekä niin ikään fiktiota fiktiossa olevat Iris ja Edit kaikki lomittuvat keskenään. Jokainen heistä ikään kuin peilaa toinen toistaan.

Anna-Kaari Hakkarainen on kirjoittanut joitakin lempikirjojani, etenkin Kristallipalatsia ja Dioraamaa suorastaan rakastan. Eipä siis ihme, että odotin Marraseliötä. Ihme ei ole sekään, että tämä omaperäinen romaani nousi kaunokirjallisuuden Finlandia-ehdokkaaksi.

Marraseliön lukeminen otti minulta kuitenkin kauan. En enää muista, milloin kirjan sain ja milloin sen aloitin. Joka tapauksessa syyskuussa. Aluksi olin uteliaalla tavalla innokas lukija, heti myös lumoutunut. Tällainen, ihmeellinen, kummallinen, moneen suuntaan kurottava, intiimi, avara, kaikkea! Jossain vaiheessa eksyin. Luin muuta. Palasin Marraseliöön, ihastuin uudelleen, tuskastuin. Hukkasin kirjallisuudenlajit ja -rajat, kadotin ehkä itseni lukijanakin ja sitten palasin romaaniin ja lukijuuteen. Halusin lukea Marraseliötä, oli pakko viivytellä sen kanssa. Vihasin ja rakastin sen lukemista. Lukeminen sirpaloitui, tarvitsi aikaa. Ja palkitsi.

Kuka minä olin?
Mitä kohti kuljin?
Pelko oli ollut niin pitkään kirkkain johtotähteni, etten tiennyt miten elää ilman sitä. Koko ruumiini oli voimaton.

Hakkaraisen romaani kerrostaa vallan ja pelon, kuvaa ilmiömäisiä ihmisiä, jotka valloittavat (tai ainakin koettavat) kaikki osat toisen elämästä. Kerroksellisuutta on myös Marraseliön intertekstuaalisuudessa mm. suhteessa Hakkaraisen omaan Dioraamaan sekä tietenkin Bergmanin Personaan, joka voi olla jonkinlainen avain nyt lukemaani, en tiedä. 2000-luvun alussa katsoin paljon Bergmanin elokuvia, mutta olen kadottanut niistä joitakin tuokiokuvia lukuun ottamatta lähes kaiken paitsi tunnelman. Nyt toivon, että olisin katsonut Personan ihan hiljattain (ja epäröin: olenhan ylipäätään nähnyt sen?).

Marraseliö on romaani, jolle en keksi verrokkia. En oikeastaan tiedä virkistävämpää kirjallisuutta kuin sellainen, jollaista en ole aiemmin lukenut. Marraseliön takakansiteksti kuvaa teosta "romaanin ruumiinavaukseksi, hybridiksi, joka pyrkii sinne missä lajit loppuvat", ja se kaikki on helppoa uskoa. Marraseliö on romaani ja metaromaani, itsestään tietoinen silloinkin kun sen henkilöt eivät sitä ole. Se on taideromaani, ihmissuhdekuvaus, kriittinen(kin) ylistyslaulu Bergmanin elokuville, tutkielma halusta ja pelosta.

Adjektiivia haastava tulee usein yliviljeltyä, mutta Marraseliön kohdalla sitä voi käyttää – ja juuri tällä tavalla, tällaista kirjaa lukemalla, haluankin tulla haastetuksi.

Mikään ei lopulta kerro meistä enempää kuin se, millaisia fiktiivisiä maailmoja pystymme rakentamaan.

Kiitänkin Anna-Kaari Hakkaraista siitä, että hän on kirjoittanut tämän monikerroksisuudessaan kuin rihmastoisen, kiehtovuudessaan ainutlaatuisen romaanin, Marraseliön alaotsikon mukaisen loitsun. 

Kerstin Ekman: Suden jälki

 Kerstin Ekman: Suden jälki
Tammi 2022, Keltainen kirjasto
Löpa varg 2021
Suomentanut Pirkko Talvio-Jaatinen
Päällyksen valokuva Rainer Fuhrmann / Getty
176 sivua
Ruotsalainen romaani

Me elimme tavallista elämää. Minä elin sitä.
Sitten näin sen suden.
Mieletön eläin. Nuorempana ajattelin sen merkitsevän, ettei eläimillä ollut mieltä, ei siis sielua. Mutta tosiasiassa kyse on järjestä. Mieletön merkitsee järjetöntä.
Mitä susi oli minulle tehnyt?

Ulf on aina ollut metsästäjä, lapsesta saakka. Työuransakin hän on tehnyt metsänhoitajana, oppinut ajattelemaan metsää ja luontoa hyötysuhteen näkökulmasta, vaikka on samalla toki kaikkea aina myös rakastanut. 70-vuotispäivänään hän näkee ikkunasta suden. Susi on ylväs ja näky tekee Ulfiin niin suuren vaikutuksen, ettei hän voi heti kertoa siitä edes vaimolleen Ingalle. Hän antaa antaa nimenkin: Pitkäkoipi. Suden näkeminen saa Ulfin pohtimaan itseään, elämäänsä ja suhdettaan luontoon, "sanojen tappavaa valtaa".

Kerstin Ekmanin Suden jälki on alle kahdensadan sivun mittaansa paljon suurempi romaani. Se on klassinen kehitysromaani, jonka näkökulma on vanhenevan miehen. Ikääntyminen peilautuu elettyyn elämään, parisuhteeseen, kirjallisuuteen ja taiteeseen, ympäröivään luontoon – kaikkeen siihen, mikä on jättänyt puumerkkinsä omaan elämään, mutta myös siihen mitä voisi ehkä vielä tehdä tulevien sukupolvien ja aikojen eteen.

Romaani pitää sisällään paljon. Ensiksikin siinä on arkista syrjäseudun ihmisten kuvausta, tosin suomalaisittain on oikeastaan aika metkaakin, miten koulutettuja Ulf ja Inga ovat (ei sillä, etteikö Suomenkin maaseudulla olisi myös koulutettua väkeä, mutta aika moni ikääntynyt metsämies ei välttämättä ole – no, ehkei Ruotsissakaan ja Ulfin tausta toki vaikuttaa hänen lukemisiinsa jne.). Se on myös romaani siitä, miten oma keho ei jaksa samaa tai kykene samaan kuin nuorena.

Keskeistä on tietenkin kuvaus sudesta, siitä mitä kaikkea susihavainnot ja suden jäljet saavat ihmisluonnossa aikaan. Ja kaiken edellä mainitun ohella Ekmanin romaani on myös kuvaus vuosikymmeniä kestäneestä parisuhteesta sekä yhden ihmisen koko identiteetistä.

Suden jälki on sekä rujo että kaunis kirja. Siinä on jotain synkkää ja hurjaa: on verta ja mysteerijuonikin, syksyisen harmaa maisema. Kerronta on paikoin viipyilevää ja samalla sujuvaa ja terävää. On arkista eloa ja havaintoja, maaseudun ihmisten omaa elämänrytmiä ja identiteetin rakentumista sitä kautta: jahtiporukkaa, syrjäseudulla asumista, keskusteluja. Elämän hauraudesta muistuttaa sydänsairaus, kauneutta tuo kuvaus puolison kanssa jaetusta arjesta, läheisyydestä silloinkin kun kaikki fyysinen ei niin sanotusti toimi.

Mikä hieno romaani ikääntymisestä, yhteisöllisyydestä, parisuhteesta, luonnosta ja luontosuhteen muuttumisesta: totutun kyseenalaistamisesta ja pohjimmiltaan toivosta.

Elin Cullhed: Euforia

Elin Cullhed: Euforia. Romaani Sylvia Plathista

Atena 2022

Eufori: en roman om Sylvia Plath 2021

Suomentanut Laura Kulmala

331 sivua

Kannen suunnittelu Piia Aho

Ruotsalainen romaani

Elleivät sydämessäni ja sielussani pauhaava kirottu sisimpäni ja kaikki sinne kertynyt iänikuinen sonta nyt pääsisi purkautumaan, ellen selviäisi siitä vaan tyytyisin latteisiin vertauksiin ja viheliäisiin, rumiin sanoihin ja ajatuksiin, jotka katkesivat ennen kuin oli ehtinyt ajatella loppuun – niin sitten. Sitten en hemmetti vieköön olisi enää nimeni arvoinen, en Sylvia Plath.

Kuten kaikki tiedämme, että Sylvia Plath oli amerikkalainen runoilija ja kirjailija, joka teki itsemurhan 30-vuotiaana uudessa kotimaassaan Englannissa. Plath kuoli helmikuussa 1963. Ruotsalaisen Elin Cullhedin romaani Euforia alkaa joulukuusta 1962. Siinä romaanihenkilö Sylvia kirjoittaa auki seitsemän syytä olla kuolematta: iho, aika, se ettei saisi naida, ettei halua suoda sitä Tedille ja niin edelleen. Vuotta aiemmin Sylvia on raskaana, hän pohtii tekstin ja elämän yhtäläisyyksiä, ruumiillisuutta, Amerikkaa itsessään ja – niin – luopumista kaikesta.

Biofiktio on siitä(kin) kiinnostava laji, että sitä lukee usein joko päähenkilönsä vuoksi tai sitä lukee osin historiallisena silloinkin, kun tietää lukevansa fiktiota. Euforia on alaotsikkonsa mukaisesti "romaani Sylvia Plathista" ja Plath onkin kaiken keskiössä: kokija, romaanin kantava voima, sen ainoa kertoja ja minäkertoja. Minulle Plath oli myös ensimmäinen syy kiinnostua Euforiasta. En voikaan olla miettimättä, olisiko Cullhedin romaani niin kiinnostava, jos sen päähenkilö ei olisi Sylvia Plath. Jos se kertoisikin kuvitteellisesta runoilijasta nimeltä, sanotaan nyt vaikka, Ethel Greenaway (jos jossain on tätä nimeä kantava runoilija, olen pahoillani), joka pohtii äitiyttä, sukupuolta, taiteilijuutta, vapautta, elämää ja sen päättämistä. Olisinko lukenut kirjan? Ehkä, onhan tematiikassa paljon kiinnostavaa. Ehkä en, kenties kirja olisi mennyt ikään kuin ohi.

Onneksi Cullhedin romaani on hyvä. Se on laadukasta, hyvin kirjoitettua kirjallisuutta, joka peilaa paitsi Plathin elämää ja aikaa myös kirjailija-avioliittoa ja naisen roolia siinä. Kirjoittaessaan Plathista Cullhed kirjoittaa yleisemminkin taiteilijuudesta, mahdollisuudesta ja oikeudesta luovaan työhön (kirjailijuuden kuvauksena Euforia on voimakas), naisen paikasta, sukupuolen rajaamista mahdollisuuksista. Ja halusta kuolla ja silti elää, kokea. Elämä alkaa ja päättyy ikään kuin monta kertaa: syvät vedet vievät.

Minuun Ted oli työntynyt ja minut hän oli polttomerkinnyt puumerkillään. Iäksi...

[--]

Ted on imenyt onneni kuiviin, juonut vereni kuin vampyyri.

Euforiaa voi lukea myös avioliittoromaanina. Sylvian ja Tedin (Hughes) liitto on kahden kirjailijan liitto, joka on hajoamispisteessä: miehen työt ovat aina tärkeämpiä, mies pettää (paneskelee sihteereitään ja ties ketä), nainen hoivaa ja on aina toinen. Romaanissa Sylvia tarkkailee Tedin Assia Wevillin (jonka tragedia ei Euforiaan yllä, mutta on pysäyttävä ja järkyttävä) kanssa: heidän nauruaan puutarhassa silloin, kun lapset tarrautuvat Sylviaan kuin magneetit. Säröjä luo myös Sylvian amerikkalaisuus, jonka hän itse havainnoi erilaisuudeksi, sekä etäinen suhde äitiinsä, joka väistämättä heijastuu Sylvian omaan äitiyteen. Parisuhdekuvauksena Euforia on myös toisteinen ja siksi osin väsyttävää luettavaa: Sylvian himo ja kaipuu (ja seksin kaipuu) Tediä kohtaan suurta, mikä hetkittäin ottaa ylivallan muulta kerronnalta. Toisaalta toisteista on arkikin, kuten kenellä tahansa. Ja tässä toisto onkin ehkä tehokeino: uupuminen, kuin Sylvialla.

Tunnetasolla ja kuvauksena Plathista Euforia on koko ajan herkkä ja väkevä. Lievän toisteisuuteen uupumisen keskelläkin uumoilen, että Euforia saattaa olla eräs vahvimmista käännöskirjasuosikeistani tältä vuodelta. August-palkintonsa ansainnut Cullhed luo Sylvia Plathista fiktiota ja totta, surua ja himoa, henkistä haurautta ja kuolevaisuutta ja pimeyttä, ja silti jotain niin vahvasti elävää, kokevaa.

Axel Munthe: Huvila meren rannalla

Axel Munthe: Huvila meren rannalla
WSOY 1930 (v. 1984 painos)
Boken om San Michele 1929
Suomentanut J. Hollo
448 sivua
Ruotsalainen omaelämäkerrallinen romaani (tai muistelma)

Axel Munthe oli kirjailija ja Ruotsin hovissa vaikuttanut lääkäri, joka toimi myös Pariisissa, Roomassa ja Caprilla. Huvila meren rannalla on hänen tunnetuin romaaninsa (tai muistelma, ehkä tai autofiktio tai... kirjaa on määritelty monin tavoin), joka on monelle tutullenikin merkityksellinen klassikko. Ja juuri tuon merkityksellisyyden vuoksi se on ollut lukulistallani jo vuosia. Otin kirjan mukaani Italiaan heinäkuun alussa. En toki ollut lähelläkään Napolia tai Capria, mutta toivoin teoksen sopivan hyvin lomalukemiseksi.

Ja sopihan se: hidas lukeminen. J. Hollon suomentama teksti on pikkutarkkaa ja kuvailevaa, mikä on tietenkin osa teoksen viehätystä: lukijalle kiireettömyys on suoranaista luksusta. Teoksessa kaikkea kuvataan tarkkaan: miljööt ja maisemat Tukholmasta Pariisiin ja Lapista Napoliin, potilaat ja muut ihmiset kuuluisuuksista maalaisväkeen, tutkimukset ja sairauskuvaukset kolerasta kurkkumätään, ja niiden rinnalla myös elämä ja kuolema, ilmestykset, linnunlaulu ja maailman avaruus. 

Yhdistelmä on kiinnostavasti sekä realistinen että realismin rajat ylittävä. Onkin tärkeää muistaa, että Huvila meren rannalla on kaikessa mahdollisessa omaelämäkerrallisuudessaan myös fiktiota. Teoksen nimessä oleva huvila, San Michele, on mukana heti alkusivuilta lähtien, muttei siinä määrin kuin ennakkoon odotin. Symbolisesti huvila on tietenkin äärimmäisen merkittävä.

On mainittava, ettei Munthe peittele omia näkemyksiään. Osin teos on (tietenkin) aikansa kuva ja on sitä tavalla, joka ei välttämättä nykylukijaaa miellytä etenkään toiseuden katsomisen, esimerkiksi naiskuvan ja saamelaisiin suhtautumisen, osalta.

Ihan helposti en kaikessa kiirettömyydessänikään päässyt sisälle Munthen maailmaan eikä kirjasta ei muodostunut minulle sellaista suurta kesäklassikkoa, jollaisen haluan jokaiseen kesääni mahduttaa (aiempina vuosina tällaisia ovat olleet esim. Kilven Alastalon salissa, Mannin Taikavuori, Murdochin Meri, meri, Woolfin Majakka). Mutta kiinnostava ja viehättävä, taianomainenkin, ja kerronnaltaan rikas Munthen tunnetuin teos toki on.

Anna Järvinen: Uni viime yönä:

 

Anna Järvinen: Uni viime yönä:

Teos & Förlaget 2021
Dröm natten till idag:

Suomentanut Raija Rintamäki
144 sivua
Kannen piirros Anna Järvinen

Arvostelukappale

Ruotsinsuomalainen romaani

Joskus vastaan tulee kirjoja, jotka luettuaan ei ole täysin varma siitä mitä tuli juuri lukeneeksi. Tietää vain, että kirjasta piti tai ei pitänyt. Että se kosketti tai sitten ei. Ihastutti tai vieraannutti. Anna Järvisen esikoisromaani Uni viime yönä: kuuluu tällaisten hämmentävien kirjojen joukkoon – niiden, jotka ihastuttavat.

Romaanissa noin viisikymppinen Anna-niminen nainen, muusikko ja taiteilija, elää sekä nykyhetkessä, jossa muistot ovat vahvasti läsnä. Lyhyistä luvuista, tai pikemminkin fragmenteista, koostuva kirja on kaunis. Se on haalistuneita ja tarkkoja muistoja, kirkkaita havaintoja, olemista ja ajattelua. Läsnä ovat kotimaa Ruotsi ja synnyinmaa Suomi isoine eroineen, kaupunki ja maaseutu, elämästä haalistuneet ihmiset ja ne jotka ovat läsnä. On taide ja sen tekeminen, valoisat hetket ja kipukohdat. On ulkopuolisuus, ainainen ulkopuolisuus. Ja hymyilyttävä ajatus siitä, että liki viisikymppisen naisen pitäisi käyttää pohjepituista vekkihametta, mitä Anna ei tietenkään tee.

“Ajatuksille tarvitaan vähintään pari tuntia joka päivä.” Kyllä, nyökyttelen, tietenkin tarvitaan. Luin kirjaa hitaasti, en tiedä miksi. Ehkä teksti sekä pakeni että tuli niin liki. Lyhyistä luvuista rakentuvana ja kieleltään ilmavana se oli (on!) merkityksiä täynnä. Kansien välissä on ikään kuin yhden naisen tähänastinen elämä  – tyyliteltynä, fiktiona, oletettvasti myös autofiktiona. Raija Rintamäen suomennos on upea.

Uni viime yönä: (kaksoispiste kirjan nimen lopussa!) on osin kuin Anna Järvisen musiikki: siinä on, kuten romaanin Annan lapsessa, “logiikkaa ja runoutta”. Mielessäni soivat nyt eniten kappaleet Bulevardi (tietenkin) ja Ruth. Niiden ja Järvisen romaanin tunnelmissa haluan kellua kauemminkin kuin vain hetkisen.

Karolina Ramqvist: Karhunainen

 

Karolina Ramqvist: Karhunainen
Gummerus 2020
Björnkvinnan 2019
Suomentanut Laura Kulmala
Kansi Jenni Noponen
363 sivua
Ruotsalainen historiaa, esseetä ja omaelämäkerrallisuutta sekoittava tietokirja

 

Ajatus siitä, etten enää kykenisi kirjoittamaan kauhistutti minua. Kun tarkastelin edessäni olevia tekstinkappaleita, tuntui kuin olisi katsellut ulkoapäin jotakin pysähtynyttä ja kuollutta. Olin tappanut ne itse pakkomielteilläni ja kyvyttömyydelläni päästää irti ja mennä eteenpäin. En ollut enää edes varma, mitä kirjoitin. En tiennyt mitä, enkä etenkään miksi.

Kirjan kansi kiinnitti huomioni: miten tyylikäs ja pelkistetty, miten kiehtova nimikin kirjalla. Karhunainen. Kirja kuitenkin unohtui, mutta kun ruotsalaisen Karolina Ramqvistin teos tuli vastaan siellä täällä tuttavieni postauksissa, kiinnostuin uudelleen: Jenni Noposen suunnittelemien kansien välissä olisi selvästi lukemisen arvoinen, joskin samalla aika ristiriitainen lukukokemus.

Ja juuri sellainen tämä kirja on: kiehtova ja ristiriitainen. Ramqvistin teksti vie heti mukanaan. Se kertoo toisaalta Ramqvistista itsestään, siitä miten hän kirjoittaa ja tuskailee kirjoittamisensa kanssa, kasvattaa lapsiaan, pohtii sukupuolirooleja, matkustaa. Toisaalta kirja kertoo – suuresti spekuloiden – 1500-luvulla eläneestä Marguerite de la Rocquesta, joka seuraa holhoojansa mukana tutkimusmatkalle kohti ns. Uutta maailmaa. Laivamatkan aikana tapahtuneen vuoksi Marguerite kuitenkin hylätään ja hän joutuu asumaan Kanadan edustalla olevalle saarelle. Hänen kohtalonsa ei jätä Ramqvistia rauhaan. Eräänä keskeisenä lähteenä Ramqvistilla on Margareeta Navarralaisen Heptaméron-novellikokoelma vuodelta 1559.

Monipuolisuudessaan upeista lähtökohdistaan huolimatta Karhunainen on tosiaankin niin ristiriitainen lukukokemus kuin mitä kirjasomesta olin lukenut. Ramqvistin omaelämäkerrallinen osuus pitää kyllä otteessaan ja tulee liki, mutta teoksen alkupuolella historiallinen osuus jää ohueksi, Marguerite vieraaksi. Tämä onneksi muuttuu kirjan loppupuolella. Lukemisen jälkeen googlailikin de la Rocquen elämää tietääkseni hänestä enemmän.

Vaikkei Ramqvist pääse kovin syvälle Margueriten tarinassa, oman itsensä kanssa hän pääsee. Pidin Karhunaisen esseistisestä, osin autofiktiivisestä otteesta. Oli nautinnollista lukea Ramqvistin ja tyttärensä Pariisin-matkasta sekä pohtia sitä, miksi kirjoittaminen on joskus niin vaikeaa. Keski-ikäisen ruotsalaisnaisen tarina puhutteli minua enemmän kuin satoja vuosia sitten saarelle karkoitetun naisen, vaikka toisinkin olisi voinut olla. Ramqvistin elämässä on paljon kiinnostavaa ja koskettavaa niin ruotsalaista kulttuurielämää ajatellen kuin henkilökohtaisella tasolla.

Ja niin: Ramqvistin kirjoittamispohdinnat ja Margueriten elämäntapahtumien kuvaus eivät lomitu keskenään, eivät oikeastaan sidostu juuri ollenkaan, missä piilee Karhunaisen suurin ongelma. Monen muun lukijan tavoin minäkin ajattelin Bea Uusman Naparetkeä, Mia Kankimäen “Yönaisia” ja lisäksi yhtä työkirjaani, Krista Launosen Ofelian surua. Toki muitakin, mutta eniten näitä. Kaikissa mainituissa kirjailija peilaa itseään suhteessa tarkastelunsa kohteeseen ja onnistuu nivomaan oman elämänsä, lähdeaineiston ja tarinallisuuden yhteen. Harmillisesti Ramqvistilla tämä jää puolitiehen, toki hänellä on lähteitäkin vähänlaisesti.

Silti: Ramqvist kirjoittaa hyvin, Laura Kulmalan suomennnos on laadukas yhdistelmä esseistiikkaa, kirjoittamispäiväkirjaa ja arvoituskertomusta. Kokonaisuudessa on enemmän hyvää ja kiehtovaa kuin heikkoa. Siinä on paljon sellaista, joka saa googlaamaan ja jotain, joka jäänee kutkuttamaan mieltä pitkäksi aikaa. Ja hurjan koukuttavakin tämä on.

P.S. Kirjan ihana kansi ja omat karhuyritykseni eivät muuten kerro kirjan sisällöstä oikeastaan mitään.

Sara Stridsberg: Rakkauden Antarktis

Sara Stridsberg: Rakkauden Antarktis
Tammi 2019, Keltainen kirjasto
Kärlekens Antarktis 2018
Suomentanut Outi Menna
Kansi Laura Lyytinen
304 sivua
Ruotsalainen romaani

Jostain, luultavasti kirjablogien syövereistä, mieleeni syöksyy virke: ”Kirja oli kauneinta ja kauheinta, mitä olen [aikoihin] lukenut.” En tiedä, onko Sara Stridsbergin romaani Rakkauden Antarktis kauhein tai kaunein kirja, jonka olen lukenut. Ei varmastikaan, mutta kauhea ja kaunis se on.

Romaanin kertoja Inna on kuollut, murhattu raa’asti: raiskattu, paloiteltu. Nyt osa Innan ruumiista mätänee kahdessa matkalaukuissa, osan ovat linnut ja muut eläimet vieneet poikasilleen. Eläessään Inna oli narkkari ja prostituoitu, joka halusi vain heroiinia ja joka noustessaan automiehen, asiakkaan, kyytiin oikeastaan jo tiesi kohtalonsa. Tuonilmaisista Inna katsoo mennyttä elämäänsä, surkeita lähtökohtiaan ja lapsiaan, jotka on menettänyt. Vuosikymmenet vierivät, vaikkei Innaa ole olemassa maallisessa maailmassa, on hän läsnä: Kohtaloaan on yritettävä rakastaa.

Alkuasetelma kuulostaa lähestulkoon jännityskirjalta, mutta dekkari Stridsbergin romaani ei ole. Murhaajalla ei oikeastaan ole väliä, uhrilla sen sijaan on. Rakkauden Antarktis tekee näkyväksi ihmiset, jollaisilta on liian helppo sulkea silmänsä: he, jotka nukkuvat yömajoissa, porttikongeissa tai siltojen alla; he, joilla ei ole koskaan ollut edes mahdollisuuksia. Romaani kertoo syrjäytymisestä ja sukupolvelta toiselle jatkuvasta huono-osaisuudesta ja ehkä kauheimmasta kohtalosta, jonka ihminen voi kokea.

Romaani on mutainen, eritteinen ja painostava. Ja samalla se on mitä kaunein, toiveikaskin kuvaus rakkaudesta. Stridsberg kirjoittaa upeaa kieltä, jonka Outi Mennan suomennos välittää vaikuttavasti. Rakkauden Antarktis on sellaista kirjallisuutta, jollaista rakastan lukea. Se saa samalla kertaa murehtimaan ja ihastumaan, eikä päästä otteestaan, vaan sulkee omaan mikrokosmokseensa.

Tukholma: Fotografiska ja Silja Symphony

(Melkein blogivieraissa)

Tämä Blogivieraissa-sarjani postaus on oikeastaan huijausta, sillä minähän kirjoittelen matkoistamme niin, että tein vuodenvaiheessa aihealueelle oman kuvallisen tunnistepalleronkin tuohon sivupalkkiin (pieni punarinta johdattaa perille kuin silmäniskuna Salainen puutarha -kirjalle). Vieraissa-sarjan ideani on kirjoittaa sellaisista aiheista, joista en niin kirjoita, kuten tammikuussaliikunnasta. Mutta menkööt tämä matkajuttu nyt itsehaasteeni helmikuun postauksena, eli hiihtolomaterveisiä Tukholmasta!

Mennään ensin Tukholmaan, sitten vasta laivalle. Naapurimaamme pääkaupunki kylpi helmikuisessa auringossa. Siinä missä Helsingissä oli miltei kipakka pakkaskeli ja meri umpijäässä, oli Tukholmassa kevättalvisen leppoisaa. Pakkasta oli pari astetta, valo leikki Gamla Stanin talojen seinissä ja ulottui kapeille kaduillekin. 

Emme halunneet haalia isompaa ohjelmaa, vaan enimmäkseen kävelimme. Kävelimme Fotografiskalle saakka. Ei lie yllätys, että rakastan valokuvaustaidetta. Fotografiskassa katsoimme nyt kaksi näyttelyä (harmi, että Nick Veaseyn näyttely oli loppunut juuri kaksi päivää aiemmin, se olisi varmasti kiinnostanut lapsiani), jotka molemmat olivat kovasti mieleeni.

Kiinalaisen Chen Manin Fearless and Fabulous oli lumoava katsaus populaarikulttuuriin, historiaan, politiikkaan ja fantasiaan. Mennyt ja nykyisyys, loisto ja rähjäisyys, monien asioiden kaksoismerkitykset, kaikki valottuvat värikylläisesti. Chen Manin taituruutta kuvaajana ei voi kuin ihailla. Eteläafrikkalaisen visuaaliseksi aktivistiksi luonnehditun Zanele Muholin SomnyamaNgonyama – Hail, the Dark Lioness puolestaan pysäytti monta kertaa. Mustavalkoiset muotokuvat näyttävät ihmiset niin kauniina ja rujoina kuin maailma on. Identiteetti, kulttuuri ja ihmisoikeudet nousevat esille kuvissa, jotka jättävät jäljen näyttelyssä kävijän mieleen.

Fotografiskassa nähty mielessäni palasimme vanhan kaupungin kujille. Siellä aivan ehdoton käyntikohde on Science Fiction -kirjakauppa, jonka tunnelma on ihan omanlaisensa. Melkein jokainen löytää sieltä itselleen jotain: fanikrääsää Harry Pottereista supersankareihin ja japanilaisista jutuista nyt pinnalla olevaan Stranger Thingsiin (sarjalle muuten lämmin suositus!), ja kirjoja Margaret Atwoodista avaruusfantasiaan ja tällaisiin mielenkiintoisiin teoksiin: 

Jane Austen ei kuitenkaan innostanut emojeina, vaikka vähän mietin että olisihan tuo kirjahyllyn vartijattarenani toimivan Elizabeth Bennet -zombi-funkopopin kaveriksi sopinut. Ehkä seuraavalla kerralla sitten. Tai sitten ei…

Ja sitten, o-hoi, laivalle, tällä kertaa Silja Symphonylle:

Jos minulle olisi vaikkapa vuosituhannen vaihtuessa sanottu, että tulen pitämään ruotsinristeilyistä, en olisi uskonut. Olin toki reissannut lapsuudessani laivoilla (ja muistan, miten jotkut menivät koko matkan kansipaikoilla, mutta meillä oli toki hytti), mutta 1980-luvun jälkeen olin käynyt laivalla vain luokkaretkellä. Kun vuonna 2005 ajoimme autolla Italiaan ja takaisin, matkustimme Ruotsin, Tanskan ja Saksan kautta. Menomme oli vuodenvaihteessa, mutta takaisin palasimme kesällä. Silloin rauhallinen laivamatka ja hytin ikkunasta avautuvat maisemat viehättivät minua. Lasten kanssa teimme ensimmäisen risteilymme kesällä 2010, kirjoitin siitä lyhyesti tänne Lumiomppuunkin. 

Tuosta kesästä aloitimme eräänlaisen lomaperinteen: yhtä kesää lukuun ottamatta olemme perheen yhteisellä viimeisellä lomaviikolla risteilleet Tukholmaan (esim. klik, klik ja klik). Yleensä olemme tehneet ns. päivä Tukholmassa -risteilyn, mutta toisinaan olemme viihtyneet kaupungissa hotelliyön verran. Laivalla on ollut aina mukavaa ja rauhallista, hyttiluokka on vaihdellut ensimmäisen perhematkan promenadesta a-hyttiin ja muutaman viime kesän aikana ihanaan commodoreen, jonka koko vastaa jo hotellihuonetta.

Tällä kertaa keksimme koko risteilyidean vasta tammikuussa. Olimme saaneet Silja Linelta jonkinlaisen joulutervehdyksen, jolla saimme a-hytin (eli sen perushytin, jossa on kerrossängyt ja ikkuna merelle) edullisesti. Hiihtolomakauden risteilysuosiosta kertoo sekin, että iso osa hyteistä (esim. paikka paremmat hyttiluokat) oli matkaa varatessamme myyty jo loppuun. Siljan laivoilla on menossa hyttiuudistus ja ikävä kyllä saimme remontoimattoman ja siksi jokseenkin aikansa eläneen a-hytin 9. kannelta, mutta maisemat hytistä olivat toki hienot. 

Hytti ei yllättänyt, mutta mikä yllätti, oli uskomaton mökä hyttikäytävillä. Meteli, käytävillä juoksentelu ja juopuneiden (ilmeisesti nuorukaisporukoita oli liikkeellä) äänet kaikuivat hyttikäytävällä aamuviiteen saakka – molempia öinä. Tällaista en ollut aiemmin laivalla kokenutkaan. Jos minulla ei olisi ollut aiempaa risteilykokemusta, olisi tämä kerta jäänyt varmasti viimeiseksi. Nyt tiedän paremmin – tai sitten meillä on ollut näillä reissuilla onni myötä. Kaikki aiemmat laivareissumme ovat olleet leppoisan rauhallisia hyttiluokasta riippumatta.

Kukaan perhestäni ei nukkunut kahteen yöhön, ei edes sikeäuninen esikoisemme. Sen verran keski-ikäinen olen, että kävimme puolisoni kanssa sanomassa riehakkaan porukan juhlimisesta laivan infossa – kahdesti. Infossa ystävällinen virkailija pahoitteli tilannetta ja kehotti antamaan asiakaspalautetta laivayhtiön nettisivuilla. Sen tietenkin tein. Kyllähän minä toki ymmärrän, että nämä hyttiasiat menevät usein sattuman kautta. Senkin tajuan, että nuorena juhlamieli ottaa helposti vallan (ja itsekin olin luokkaretkellä laivalla 1990-luvun alussa, silloin muuten yövyimme autokannen alapuolella ja laivan baarissa tilasin marjomatikaisen, joka oli kai jonkinlainen suonenjokelaisversio sinisestä enkelistä – voi näitäkin muistoja). Mutta olisin arvostanut yöunia, leppoisaa koko perheen minireissua (ja toivonut remontoitua hyttiä). Jos melua olisi ollut hetkittäin, vaikkapa seurueiden mennessä ravintolaan ja tullessa takaisin, olisin vielä jaksanut, mutta nyt sitä älämölöä kuului tuon tuosta. Kaiken lisäksi hyttikäytävä oli roskainen: muovia, paperisia liinoja, tahrainen pyyhe, nuuskaa... Argh.

Joskus näin. Nyt ei siis auta kuin pohtia, että jättääkö risteilyt toistaiseksi sikseen (ei sillä, että niin usein kävisimme: noin kerran vuodessa), lähteäkö eheyttävälle reissulle paremmassa hyttiluokassa vai kokeillako kilpailijan eli Viking Linen tarjontaa (sitä ei kannata sanoa, että voisi jättää koko laivaristeilyn väliin ja matkustaa samalla rahalla muualle, koska enemmän matkustan sinne muualle ja yleensä pidän laivareissuista)? Mitä sanotte? Kokemuksia etenkin viimeksi mainitusta (Viikkarin satama Tukholmassa olisi ihan Fotografiskan vieressäkin)?

Ja silti: kaiken kaikkiaan pieni irtiotto arjesta oli tervetullutta. Laivan buffetin kala- ja jälkiruokatarjonta on mielestäni aina laadukasta, italialaistyylisen Tavolàtan sitruunarisotto oli herkullista ja jälkiruoaksi tilaamani panforte oli sellaista hyvää, jota kannatti odottaa (sen valmistus kesti aika kauan). Laivan henkilökunta oli ystävällistä, Siljan Promenade-kansi aina vaan niin ajanmukainen. Ja mikä parasta: talviset merimaisemat niin Tukholman kuin Helsingin päässä olivat kauneudeltaan ihan omaa luokkaansa. Lukurauhaakin matkan aikana sain. Luettuja kuvasin jo Instagramiin, kirjoista lisää lähipäivinä.

Päivä Tukholmassa

Ihana Itämeri, aina yhtä kaunis Tukholma, laivan buffet ja pallomeri - joistakin kesäperinteistä tulee pidettyä kiinni. Me olemme kesästä 2010 alkaen tehneet yhden risteilyn vuodessa, aina kesäaikaan. Jotenkin Tukholmassa pistäytyminen sopii kesän viimeisen lomaviikon tunnelmaan: päivät ovat kirkkaat, yöt alkavat pimetä, on vielä aikaa irrottautua arjesta.

Laivalla, tällä kertaa meille aika tutulla Silja Serenadella, kaikki on aina uutta ja tuttua, on samanlaista ja erilaista: hytti, ruokailu, kaupat, itsensä muuttaminen hobitiksi ;) ja tietenkin lukuaika, jollaista minulla on matkalla aina enemmän kuin kotona. Koska halusimme tilaa, olimme varanneet Commodore-hytin, jollaiseen viime kesänä ihastuimme. Tänä vuonna meillä kävi hytin suhteen ihan erityinen tuuri ja pääsimme näkemään merimaisemia keulasta käsin. Lähtiessä Helsingistä ei sadekaan haitannut!

Yhtä lailla tuttua ja uutta oli Tukholmassakin. Silloin kun lapset ovat pienempiä, kävimme länsinaapurimme pääkaupungissa hotellilomilla ja ehdimme kiertää Skansenilla (joka on hurmaava, täällä esimerkiksi olen kirjoittanut siitä enemmän ♥ ), Junibackenissa tai käydä Vasa-museossa. Nykyisin nämä päivä Tukholmassa -risteilyt ovat enemmänkin vaeltelua siellä täällä. Tänä vuonna Kawaii-kauppa houkutti esikoistamme ja Pokemonit (aina vaan) kuopustamme. Mies teki ostoksia Science Fiction Bokhandelnissa ja minä sorruin ostamaan tavaratalosta neuletakin. Kaikkein mukavinta oli tietenkin kävellä taas Gamla stanin kujilla.

Niin, kirjat. Laivalla luin loppuun yhden klassikkoromaanin ja aloittelin sille eräänlaisena vastapuheenvuorona kirjoitettua kirjaa. Kummastakin tulen kertomaan lisää ensi maanantaina, jolloin on taas kirjabloggaajien klassikkohaasteen vuoro. Tällä kertaa haastetta isännöi Tekstiluolan Tuomas.

Kesäisen meren tunnelmista taas on toivottavasti hyvä suunnistaa kohti ensi viikolla alkavaa arkea - nyt viikonloppuna ehtii vielä viettää kaksi kesälomapäivää. ♥

Kesäperinne: Päivä Tukholmassa

Viimeinen lomaviikko on viikonloppua vaille valmis. Siirtymä joutenolon ja laiskojen (!) aamupäivälenkkien, yövalvomisten, valokuvakirjojen tekemisen, omenahillon keittelyn (kyllä vaan, omenarupi uhkaa kesälajike vuokkoa, josta tuli nyt hilloa) ja Pokémonien etsimisen (lasten kanssa, en itse halua koukuttua peliin, mutta aika pitkiä kävelyretkiä olemme tehneet) maailmasta aikaisiin aamuherätyksiin, avokonttoriin, monenlaisten (useimmiten oikein hyvien ja kiinnostavien) tekstien lukemiseen ja eväiden syömiseen tuntuu melkoiselta. Voisi melkein ahdistaa, jos emme olisi ottaneet tavaksi tehdä jotain isompaa retkeä loman lopuksi.

Useimmiten olemme retkeilleet Ruotsiin, itse asiassa melkein vuosittain. Nytkin teimme perinteisen päivä Tukholmassa -risteilyn, joka oli pieni irtiotto loma-arjesta ja samalla siirtymärituaali arkeen. Jälkimmäisestä syystä oma ruotsinristeilyni on aina paitsi iloinen, myös hieman haikea ja sellaisenaan juuri oikeanlainen.

Laivalla kaikki on joka vuosi niin samanlaista, mutta ripaus uuttakin on läsnä, ainakin matkatunnelmassa: Promenade kauppoineen, leikkipaikat, ruokailu. Silja Serenadea, jolla matkasimme, on uudistettu viimeisten vuosien aikana jonkin verran. Laivalla on joitakin uusia ravintoloita ja osa hyteistä on saanut uuden ilmeen. Aiemmin olemme useimmiten matkustaneet A-hytissä: haluamme kaikki nähdä merelle, ihastella saaristoa ja katsoa myös öistä Ahvenanmaata. Tällä kertaa varasimme hieman isomman Commodore-hytin. Hytti osoittautui kauniiksi ja valoisaksi, jääkaapissa olleet tervetuliaisjuomat limusta cavaan ilahduttivat ja aamiaisella oli ihanaa istuskella ilman ruuhkaa. Ihastuin hyttiin niin, että tuli ihan pakko päästä uudelleen -olo. Parasta hytissä oli kuitenkin tila ja valo. 

Tukholmassa oli hellettä. Emme tehneet mitään sen kummempaa, kävelimme vanhassa kaupungissa, bongailimme pikkujuttuja, ihastelimme valoa ja teimme ostoksia Science Fiction -kaupassa, jossa oli monenlaista hauskaa kymmenvuotiaan fanittamista kawaii-tuotteista Harry Potter -karkkeihin ja fantasiaklassikoihin. Kävely koko perheen kesken piti toki nytkin sisällään Pokémonien bongausta, joten sikälikin pieni reissu oli lasten mielestä mitä antoisin. Ai niin, kävinhän minä ostamassa puukengät Åhlensilta ja muistelin samalla lukeneeni jostain (kirjasta? lehdestä?), miten suomalaiset olivat männävuosina parveilleet sankoin joukoin juuri Åhlensilla ostamassa sellaista muotia, jota odotettiin Suomeen vasta seuraavana vuonna jos silloinkaan. Ajat ovat muuttuneet, mutta Åhlens sai kieltämättä hymyilemään. Tavaratalo oli itse asiassa varsin tyylikäs ja puukenkäni juuri sellaiset joita olin etsinyt.

Joka vuosi laivareissun jälkeen ajattelen, että ensi vuonna jotain muuta. Ja kyllähän me teemmekin erilaisia reissuja ja retkiä, kauas ja etenkin lähelle. Nytkin mietin, että jos ensi kesänä jättäisimme merimatkan pois lomasuunnitelmistamme. Mutta toisaalta, etenkin kun meri on tällainen: illalla kuin linnunmaitoa, Ahvenanmaan yössä kuin taivaanrannan jatketta. 

P.S. Matkakirjavalintani osui nappiin. Kirjasta lisää ensi viikolla, sunnuntaina on bloggaajien klassikkohaastepäivä ja aion kirjoittaa yhdestä kotimaisesta järkäleestä.