Marisha Rasi-Koskinen: REC

 

Marisha Rasi-Koskinen: REC
S&S 2020
Kansi Jussi Karjalainen
648 sivua
Kustantamosta
Kotimainen romaani

Sinä olet minun. Sinua ei ole ilman minua. Minä olen sinä.

Huh! Menkööt metapostauksen puolelle, mutta en tiedä mistä aloittaisin. Luin (jo joku aika sitten, tämä on niitä postauksia, joita tuon nyt Instagramin puolelta tänne blogiin) romaanin, joka on hienointa aikoihin. Nyt on ollut muutenkin erinomainen kotimainen kirjasyksy, upeaa kaunoa on ilmestynyt kirja toisensa perään, mutta silti ja painokkaasti: tämä! Luin romaanin, josta tiedän ettei se ole kaikille, mutta jota kehun jokaiselle. 

Tämä räjäyttävän hyvä romaani on Marisha Rasi-Koskisen REC.

Luulen, että eksyisin, jos yrittäisin lyhyesti kuvailla REC:in kehystä. Romaanin etulieve kertoo, että alussa ovat Lucas, Cole ja Nik. Lucas tutustuu ensin Coleen ja sitten tämän veljeen Nikiin, mutta se mitä alku enteilee, muuttuu kerta toisensa jälkeen. Kustantamon esittelyn mukaan REC on “huikea kaleidoskooppi, jossa tarinat ja todellisuus asettuvat uusissa käsissä aina uusiin kulmiin”. Juuri näin. REC on kirja tarinoista, fiktiosta, kuvitellusta totuudesta (tai totuudesta sellaisena kuin sen voi nähdä ja sitten ei kuitenkaan), ystävyydestä ja kaksosista, oikeista ja kuvitelluista asioista (onko niillä välttämättä aina suurta eroakaan), lapsuudesta ja nuoruudesta, aikuisuudesta, katoamisista, turismista, rakennemuutoksesta ja valo- ja videokuvausesta. Sekä paljosta muustakin.

Rasi-Koskisen romaani on rakenteeltaan kunnianhimoinen. Ensin lukija pääsee ensimmäiseen kerrokseen, erillisiin huoneisiin ja ikään kuin videonauhoitusten maailmaan. Huoneista pääsee pois: “EXIT”. Toinen kerros on alaotsikoitu “elokuviksi”, jonka ohjelmistossa on karttoja sekä terminologiaa Lorenzin attraktorista Möbiuksen nauhaan ja edelleen aikakapseliin. Kuten voitte arvata, on REC muodoltaan kokeellinen ja on sitä sellaisella tavalla, jossa kafkamaisuudesta tulee oudosti loogista. REC ei ole aina helppoa luettavaa, mutta koukuttavaa ja vaikuttavaa se on. Se on vähintäänkin camera obscura, se on videonauhat ja tasopelit. Se on tarinoita kerroksittain ja lomittain, huoneesta toiseen, kuvasta toiseen. Kuulostaako sekavalta? Ei huolta, tämä romaani palkitsee lukijansa: Kaikki kyllä liittyy yhteen ja vaikkei kertojiin voi aina luottaa, niin Rasi-Koskiseen fiktion taitajana voi.

Tiiliskiven kokoista romaania lukiessani pelkäsin hetkittäin menettäväni otteen, etenkin silloin kun vastaan tuli uusia ihmisiä tai maisemia (REC:issä liikutaan mm. jossain entisen Itä-Euroopan alueella). Mutta aina kun näin oli vaarassa käydä, sain kiinni kerronnasta – tai ehkä se pikemminkin tarrasi kiinni minuun. Kun REC loppui, olin helpottunut. Halusin sen loppuvan. Ja sillä samalla hetkellä aloin kaivata takaisin sen maailmaan, en voinut päästää irti. Mikä kieputtava voima Rasi-Koskisen romaanilla onkaan!

REC:iä ei voi tyhjentävästi kuvailla kirjablogissa, se pitää itse lukea, kokea. Huikea, upea romaani, parhautta.

Marisha Rasi-Koskinen: Valheet

Marisha Rasi-Koskinen: Valheet
Kustantaja: WSOY 2013
Kansi: Marjaana Virta. Valokuva: Harri Hinkka
Sivuja: 339
Kotimainen romaani

Se ei ole mikään tavallinen sade. Ei äkillinen kuuro, joka tuossa tuokiossa täyttää pihoille unohtuneen astiat ja ämpärit ja jonka jälkeen aurinko tulee esiin ja asfaltti höyryää. Se ei ole myöskään hidas ja pitkä sateinen jakso, joka saa betonista valetut kanavat tulvimaan, tukkii sadevesiviemärit ja lopulta nostaa autot kellumaan avuttomina kuin epälukuisen joukon hylättyjä leikkikaluja.
Oikeastaan se ei ole sade ollenkaan.

Harvassa kirjassa on niin täydelliset alkusanat kuin Marisha Rasi-Koskisen Valheissa. Monesta tarinasta koostuva romaani lähtee liikkeelle epätoivoisen oloisesta automatkasta. Eletään aikaa, jolloin lapsia otetaan huostaan tai suorastaan varastetaan. Eräs äiti näyttää hakeneen omansa takaisin ja kertoo ajomatkan aikana tarinaansa moottoritien poskesta löytyneelle takapenkkiläiselle. Vai kenelle hän tarinaa kertookaan? Ja mitä tarinaa, kenen tarinaa? Valheissa yksi tarina johtaa toiseen, joka vie taas uuden kertomuksen, ehkä uusien valheiden äärelle.

Rasi-Koskisen esikoisromaani Katariina (2011) kiehtoi minua arvoituksellisuudellaan ja hiotuilla lauseillaan, mutta jonkinlainen kosketuspinta kirjasta jäi puuttumaan. Sen vuoksi tartuin Rasi-Koskisen toiseen romaanin, Valheisiin, suurella innolla, kuitenkin varovaisesti odottaen.

Kunpa muistaisin.
Tai sittenkin,
Kunpa en muistaisi.


Valheiden kohdalla odotukseni palkittiin - osin.

Rakastan kirjoja, joissa sataa ja Valheissa totta vie sataa. Jo alkusanojen pysyvä, ainainen sade kietoo kirjan oudoon, valuvaan ja odottavaan, mutta silti koko ajan liikkeesä olevaan tunnelmaan.  Rasi-Koskinen hallitsee lauseet. Hän kirjoittaa niin kauniisti ja täyteläisesti, etten jäänyt kielen osalta kaipaamaan mitään. Rasi-Koskinen kirjoittaa lyhesti silloin, kun muutama sana riittää. Hän kasvattaa tunnelmaa juuri sopivasti lisätäkseen lukijan odotushorisonttia: mitä tapahtuu, kun tavaratalon turvaportit alkavat hälyttää, millä tavoin aika on ryvettänyt muistot, kuinka hapan jogurtti pulputtaa vaimeasti ohimoon osuneen iskun jälkeen, ja miten voi olla paljon muita paikkoja ja paljon muita ihmisiä. Valheiden jokaisen tarinan tunnelma on kohdillaan, ja tarinoiden - vai onko kyse sittenkin yhdestä ja samasta tarinasta, siinäpä arvoitus! - kertojien äänet vaihtelevat kiitettävästi. Sokeaksi mainittu mummo, teini-ikäinen koululainen ja Nataliena kulkeva tyttö kaikki ovat oman tarinansa keskiössä, lukiessaan alkaa miltei hengittää heidän tahtiinsa. Tämä lisää Valheiden tunnelman vahvuutta. Teos on nimensä mukaisesti joukko valheita - tai joukko arvoituksia.

Pidän arvoituksellisuudesta ja ihastuin lähes kaikkiin Valheiden kertomuksiin, Fatal errorin olisin ehkä jättänyt pois, vaikka se kuvaakin nuoruutta hapuilevasti ja julmastikin. Valheissa arvoituksista ja arvoituksellisuudesta tulee miltei itsetarkoituksellista eikä lopulta juuri mikään ratkea. Tästä hieman ärsyynnyinkin, sillä olisin kaivannut jonkinlaisen selkeämmän selityksen sille, miksi eri kertomukset ketjuuntuivat. Se, että ne ketjuuntuvat on toki koko kirjan juju, ja ketjuuntumisen tuoma syklisyys tekee kirjasta romaanin. Mutta miksi ketjuuntuminen juuri niille tarinoille, jotka kirjassa mukana ovat? Valheiden vuoksi? Lukijan hämäämiseksi? Henkilöiden salaperäisyyden säilyttämiseksi? Tunnelman vuoksi? Alkaako kaikki sama ja vanha uudestaan, vai onko kyse jostain ihkauudesta? Kuten huomaatte, Rasi-Koskisen romaani jätti minuun enemmän kysymyksiä kuin kaipaamiani vastauksia enkä tiedä, pidänkö siitä vaiko en. Rasi-Koskisen tavasta kirjoittaa pidän.

Valheet on kokonaisuudessaan suuri arvoitus. Sen toisiinsa kietoutuvat tarinat ovat kiehtovia. Niitä jokaista lukee enemmän kuin mielellään ja niiden henkilöiden yksinäisyys on puhuttelevaa. Surumielinen tunnelma ei ole lohduton, sillä uudet alut eivät koskaan lopu. Luulen, että tulen palaamaan joskus kirjaan ääreen, koska haluan tietää, tarjoavatko saman romaanin erilaiset tarinat vastauksia toisilleen. Haluan tietää, kattaako romaanin syklinen kierto myös lopusta alkuun.

****

Valheita on luettu paljon. Lukekaa vaikkapa Hannan, Liisan, Marian, Sannan, Mari A:n ja Katrin arviot.

P.S. Teen nyt pikkuhiljaa paluuta blogimaailmaan. Kirjablogikirja on melkein valmis, ehkäpä näytän kirjan kannenkin täällä nyt tulevalla viikolla!

Marisha Rasi-Koskinen: Katariina

Marisha Rasi-Koskinen: Katariina
Kustantaja: Avain 2011
Genre: Romaani
Sivuja: 263

Hän kertoi pikkusiskoista, joita ei ole tai on. Äideistä, jotka tulevat kotiin joka ilta kello viideltä tai vain viikonloppuisin. Taloista, jotka pysyvät paikoillaan ja taloista, jotka ovat pelkkää paikasta toiseen liikuteltavaa rekvisiittaa. Ystävistä, jotka ovat ikuisia tai vaihtuvat. Hän kertoi uusista taloista ja taloista, joiden lattiat ovat kuluneet askelista niin, että oksankohdat kohoavat pieniksi kukkuloiksi puun syiden muodostamiin laaksoihin. Painavista huonekaluista, joiden taakse kätkeytyy salakäytäviä.

Kirjojen takakannet, joista Hannakin kirjoitti, ovat usein hankalia. Toisinaan ne kertovat kirjasta liikaa, joskus eivät anna kuin abstrakteja viittauksia johonkin hämärään. Ne saattavat olla vääriä tienviittoja, ylistysmarkkinointia tai toisintoja kymmenistä muista samanlaisista teksteistä. Marisha Rasi-Koskisen esikoisromaanissa Katariinassa (Avain 2011) takakansi hipoo täydellisyyttä. Se kertoo kirjasta kaiken sen, mitä tarvitseekin herättääkseen lukijan mielenkiinnon, mutta ei paljasta mitään sellaista, joka voisi pilata lukijat omat oivallukset.

Koska Katariinan takakansiteksin sitaatti, jonka kirjoitin tämän kirjoitukseni alkuun, kertoo kirjasta juuri sopivasti, lisään, että Katariina on arvoitus, joka selviää pala palalta eri kertojien muistojen ja tunteiden sekä Katariinan kirjoittaminen kirjeiden ja hänen ajatustensa antamien vihjeiden perusteella.  Katariina kertoo ihmisten tavoista toimia silloin, kun rakennettu maailma ei toimi, vaikka kaikki rakennuspalikat olisivatkin kasassa. Jotain - totta tai kuvitteellista - puuttuu. Siksi perheenisä rakentaa taloja, muttei koskaan kotia ja siksi lapset leikkivät kuolemista tai varastavat avaimia. Kaiken keskiössä on Katariina, josta tarinan episodit lähtevät, johon ne kiertyvät ja päättyvät. Katariina, joka haluaa olla muualla: kuka hän on, miksi ja missä?

Kirja jakautuu kuuteen osaan, joilla kaikilla on oma kertojansa. Jokainen tarina, episodi tai väläys, kertoo lisää Katariinasta ja saa hänen arvoituksensa kasvamaan entistäkin suuremmaksi. Koska en halua paljastaa kertojien suhdetta Katariinaan, kerroin vain, että ääneen pääsevät tyttö nimeltä Margareetta, nainen nimeltä Anna, pieni Jarek, nuorukainen Jaakob sekä Katariina itse. He kaikki kiertyvät paitsi Katariinaan, muodostavat myös eräänlaisia vastapareja joko Katariinan tai jonkun toisen kanssa. On siskokset tai kuvitteelliset siskokset; On äitiä kaipaavia lapsia ja äitejä, jotka eivät eivät koskaan ehdi katsomaan lapsensa esityksiä, vaikka pelastavat muita lapsia; On parhaat kaverukset ja uskonveljet, joista ei toinen onkin kaikkea muuta. Ja on taloja, jotka eivät ole koteja ja koteja, joissa ei saa asua.

Joskus hän haluaa, että joku muu olisi päähenkilö.
Kaikki on vain unta. Minä hetkenä hyvänsä hän herää ja huomaa, että on vasta kahdeksan. Tai kymmenen. Tai että hän kyllä on jo melkein kolmetoista, mutta  he eivät koskaan ole muuttuneet eikä tätä taloa, eilistaloa, toissataloa tai sitä edeltävää taloa ole olemassakaan, ei ole koskaan ollutkaan. Eikä huomistaloa. Tai ylihuomistaloa, joka vasta häilyy neliskanttisena tonttina hyvällä paikalla unien äärimmäisessä alkupisteessä.

Katariina on samaan aikaan ilmava ja tiivis kirja. Rasi-Koskinen löytää oikean tunnelman, sanat sekä tavan kuvailla romaanihenkilöidensä tunnetiloja ja asuinympäristöä. Kuvittelulla voi saada asioita tapahtumaan: taloon ilmestyy lintu juuri silloin, kun pitäisi taas pakkautua muuttoautoon ja muuttaa huomis- tai ylihuomistaloon. Vaikealla hetkellä ihminen ei vain valu, vaan ropisee pöydän alle vyörynä pieniä kiviä. Asioita voi sanoa niin hiljaa, ettei ole varma, onko puhunut ollenkaan. Rasi-Koskinen on koulutukseltaan psykologi, minkä huomaa siitä, että hänen onnistuu päästä henkilöhahmojensa sisäisen maailmaan tehden siitä samaan aikaan totta ja unta, kuvitelmaa ja fyysistä arkipäivää. Samalla tavalla Rasi-Koskinen kuvailee perhe-elämää, pikkutyttöjen ja yläkoululaispoikien julmaa maailmaa, perhehelvettiä sekä ihmisen yleistä juurettomuutta.

Katariina ei kuitenkaan ole psykologiaa, vaan se on ennen kaikkea hyvin ehjä kaunokirja. Rasi-Koskisen kirjaa vaivaavat muutamat esikoiskirjoille tyypilliset oireet, kuten joidenkin asioiden ja näkökulmien jääminen liiankin auki tai muutamien sivuhenkilöiden stereotyyppinen kuvailu (Helloween-lippikset, läskitatskat ja mikkihiirikalsarinen mies). Lisäksi aavistin muutaman juonensuunnan aikaisemmin kuin olisin halunnut. Hyvässä kokonaisuudessa muutama tavanomaisuus ei kuitenkaan paljoa haittaa. Katariina onkin samaan aikaan taiteellisesti vahva esikoisromaani ja laadukas lukuromaani. Se on samaan aikaan helppo ja vaikea, sillä sitä lukee kuin itsestään ja samalla Katariinan mysteeri kasvaa haastaen lukijansa aivotyöhön, eräänlaiseen arvoitusleikkiin.

Katariina kertoo ihmisistä, jotka eivät uskalla tai osaa olla ehjiä. Katariina herättää kysymyksiä, koskettaa ja ihmetyttää. Se omaa jännityskirjapiirteitä, muttei ole dekkari. Se on toisaalta rujo ja toisaalta kaunis kirja. Olen aivan varma, että Rasi-Koskisesta tullaan kuulemaan vielä paljon kotimaisen kaunokirjallisuuden kentällä.

****
Katariinasta on kirjoittanut myös Kirjainten virran Hanna. Omalla tavallaan kirja kertoo myös suomalaisen keskiluokan arjesta niin hyvin, että osallistun tällä osana teemaa käsittelevää haastetta.