Emma Puikkonen: Lupaus

Emma Puikkonen: Lupaus
WSOY 2019
299 sivua
Arvostelukappale
Kotimainen romaani

Yritän kuvitella hetkeä, jolloin kerron tytölle mitä täällä tapahtuu. Mitä vastaan, jos hän kysyy sukupuuttoaallosta uudestaan? Näen itseäni avaamassa suun, mutta sieltä huokuu vain mustaa sumua. Sanat, kieli eivät riitä. Miten voin luvata mitään tämän yli, miten voin luvata yhtään mitään.

Rinna on kuntouksessa, jossa kerää ruuaksi kevään pieniä nokkosia ja vuohenputkia ja miettii ”kaikkea mitä en muista”. Aiemmin, Rinnan lapsuudessa, isä antaa lupauksen pelastaa Rinna mistä tahansa. Vuosia myöhemmin Rinna antaa oman lupauksensa tyttärelleen Seelalle. Rinnan veli Robert puolestaan kulkee Grönlannissa tutkimusryhmän kanssa kuvaamassa jäätiköitä. Rinnan ja Robertin isä dementoituu. Vuosien aikana ilmastonmuutos on kiihtynyt ja maailma muuttunut sen myötä: Rinna alkaa pakkomielteisesti rakentaa bunkkeria, jossa olla suojassa mullistuksilta, ja kohtalon voi muuttaa niin pieni punkki kuin sulava jäätikkö.

Emma Puikkosen romaani Lupaus on painavaa luettavaa. Se on eräänlainen dystopia ilmastonmuutoksesta, mutta se käsittelee myös perhesiteitä ja mielen järkkymistä.

Romaani on surullinen, muttei toivoton. Siinä on paljon nykyihmistä askarruttavia kysymyksiä, asioita joiden kanssa voi tulla kiire – ja asioita, joiden kanssa on jo kiire, jos mitään on enää edes tehtävissä. Toisaalta teoksessa on valtavasti ymmärrystä ja lempeyttä. Rinnan ja Seelan välinen suhde on tiivis ja heidän yhteiset satuhetkensä ihastuttavat: miten paljon kauneutta onkaan, kun se voi syntyä luottamuksessa! Sitä vasten Rinnan ahdistus on riipaisevaa luettavaa. Robertin tarina ei tule aivan samalla tavalla liki, vaikka se on yhtä tärkeä. Puikkonen kuvaa myös hienosti niin Rinnan kuin Robertin sisäistä maailmaa sekä sisarusten välisiä ristiriitoja. Kummankin näkökulma on ymmärrettävä, riipaiseva.

Puikkonen kirjoittaa taitavasti. Hänen tekstinsä pakahduttaa ja puhuttelee, hänen hahmoillaan on omat äänensä, kirjan maailma samalla kertaa konkreettinen ja unenomainen. Konkretia syntyy hetkissä ja teoissa sekä siinä tiedossa, että maailma ympärillämme muuttuu. Unenomaisuus syntyy paitsi unissa ja saduissa, myös niin ikään hetkissä, muun muassa siinä, millaisia Rinnan muistot ja pelot ovat sekä siinä, miten romaanin aika on kiehtovasti jossain lähitulevaisuudessa ja kuitenkin tuo aika tuntuu olevan käsillä.

Ja silti olen sanonut: lupaan pelastaa sinut.

Teoksen vakavia teemoja Puikkonen käsittelee hienostuneen väkevästi. Lukija herää viimeistään nyt. Lupauksen tulisi kulua päättäjien käsissä. 

Lupaus on vahvimpia, tärkeimpiä ja koskettavimpia kotimaisia romaaneja tänä vuonna.

♥
Kirjasta ovat kirjoittaneet myös mm. Kirsi, Tiina ja Tuija.

Emma Puikkonen: Eurooppalaiset unet

Emma Puikkonen: Eurooppalaiset unet
WSOY 2016
Sivuja 178
Kansi Anna Makkonen
Arvostelukappale
Kotimainen romaani

Kun rekka sukeltaa tunnelista ulos, on tullut yö. Taivas on kirkas, tähdet näkyvät kuin hohtavat reiät kankaassa. Tomas rullaa ikkunan auki, pimeässä tuoksuu sypressi ja makea maan haju. Hän ei pysty katsomaan Johannesta, olo tuntuu hauraalta, kuin olisi astunut ulos elokuvateatterista eikä haluaisia puhua kenenkään, ei kenenkään kanssa elokuvasta ettei se menisi rikki.

Toma on nuori tšekkiläinen rekkakuski, joka ottaa kyytinsä ruotsalaisen liftarin Johanneksen. Samana vuonna, 1980, muuan tuuheaviiksinen mies hyppää lakkoilijoiden puolelle puolalaisella telakalla. Vuonna 1990 erilaiset työkoneet saapuvat Bernauer Strasselle ja alkavat repiä muuria. 2010 Eyjafjallajökul purkautuu eivätkä lentokoneet nouse Euroopan taivaalle muutamaan päivään. Palataan vuoteen 1980: Silloin Toma ja Johannes todistavat matkallaan jotain erikoista, jotain unohtumatonta. Vuosia myöhemmin sairasvuoteella Johannes huomaa näkevänsä minne ikinä haluaakin.

Kuinka kiehtovaa! Emma Puikkosen Eurooppalaiset unet on monella tapaa viehättävä, mielikuvitusta ruokkiva romaani. Teos koostuu episodeista, jotka sijoittuvat pitkin Eurooppaa, eri vuosiin, erilaisiin kokemuksiin ja monenkirjaviin tunnelmiin.

Puikkonen on taitava sanankäyttäjä, jonka lauseita lukee ilokseen, ne ovat hiottuja ja paljon sanovia. Jotkut lauseet ovat niin hienoja, että niihin voisi pysähtyä, niistä voisi pakahtua. Teksti on kauttaaltaan mietittyä ja huolellista. Tapahtumat ovat mikrotasolla koskettavia, suurella tasolla historiasta tuttuja. Kokonaisuuden tarinapolut ovat yllätyksiä täynnä. 

Nautin siis lukemastani, mutta minun mielessäni (haluan nyt korostaa tätä subjektiivisuutta, sillä tunnistan kyllä lukeneeni hienon kirjan) Eurooppalaisten unien palaset pirstaloituvat turhankin pieniksi. Tarinapolkuja ja näkökulmavaihdoksia on niin paljon. Jatkuva näkökulmien, ajan ja paikan muuttaminen on tietenkin tyylikeino, jota Puikkonen käyttää onnistuneesti, mutta hieman uuvuttavaa se lukijan kannalta on. Moni kiinnostava teema jää ja uusi tulee tilalle. On lukijakohtaista, pitääkö tästä ratkaisusta vaiko ei. Mieleeni tuli, että tietty pirstaleisuus onkin ehkä eräs koko teoksen pointeista, onhan kyseessä on liki koko Euroopan kattava romaani. 

Huomaan, että takerrun helposti joihin vertauskuviin lukemaani luonnehtiessani. Ajatus kaleidoskoopista on eräs sellainen, jota käytän paljon. Eurooppalaisten unien kohdalla vertaus tuohon kiikarimaiseen,  moneen suuntaan ihmeellisiä näkyjä tarjoavaan leikkikaluun on kohdallaan ehkä paremmin kuin monen muun kirjan kohdalla. Tässä kaleidoskoopissa näkyy varjojen ja rikkonaisuuden rinnalla myös valoa, toivoa.