Jussi Valtonen: He eivät tiedä mitä tekevät

Jussi Valtonen: He eivät tiedä mitä tekevät
Tammi 2014
Kansi Jussi Kaakinen
557 sivua
Kotimainen romaani

Joe istui pitkälle aamuyöhön olohuoneessa ja tuijotti pimeään. Ikkunasta heijastui vain hänen kuvansa, jonka ääriviivat olivat pehmeät, kaksinkertaiset ja epätarkat. Näytti siltä kuin hänen sisällään ei olisi ollut mitään.

Joe Chayefski on baltimorelainen neurotieteen professori, joka elää mukavaa ylemmän keskiluokan elämää vaimonsa ja kahden tyttärensä kanssa. Vuosia aiemmin hän ollut naimisissa suomalaisen Alina Heinosen kanssa, ja äitinsä kanssa asumaan jäänyt Samuel-poika on isälleen käytännössä tuntematon. Nyt Alina soittaa ja kertoo, että Samuel on Yhdysvalloissa. Samoihin aikoihin Joen perhe joutuu häirinnän ja hyökkäysten kohteeksi. Pala palalta Joe yhdistelee mennyttä ja nykyisyyttä, mutta mikä on totuus - ja mikä kenenkin totuutta?

Jussi Valtosen Finlandia-palkittu He eivät tiedä mitä tekevät on kansainvälinen suomalainen romaani. Tällä tarkoitan sitä, että teos olisi voinut julkaista oikeastaan missä tahansa Euroopassa tai Pohjois-Amerikassa. Vanhempien ja lasten suhteet, eläinaktivismi, tekniikka ja parisuhteiden kipukohdat ovat kaikki kansainvälisiä aiheita, mutta henkilöiden taustojen vuoksi ne ovat sidoksissa niinhin kulttuureihin, joihin kussakin romaanissa sattuvat olemaan: nyt suomalaiseen ja amerikanjuutalaiseen.

He eivät tiedä mitä tekevät on laaja-alainen tiiliskivi. Valtosen teksti rinnastuu mielessäni toisaalta Jonathan Franzenin Purityyn, toisaalta Karen Joy Fowlerin romaaniin Olimme ihan suunniltamme, ja osin Valtosen teoksen aihepiirit tuovat mieleeni Jennifer Eganin Aika suuren hämäyksen. Näistä Purity on julkaistu myöhemmin ja Fowler lie kirjoittanut romaaniaan melko samaan aikaan Valtosen kanssa. En sinänsä haluakaan etsiä suoria samankaltaisuuksia tai yhtäläisyyksiä eri kirjojen välillä, vaan totean että Valtonen kirjoittaa kansainvälistä kotimaista fiktiota, joka valottaa maailmaa yksilöistä käsin. Ja tietenkin Valtonen kirjoittaa omanlaistaan proosaa.

Toki romaania olisi voinut lyhentää paljonkin, ainakin alun parisuhdekuvauksesta. Alinan ja Joen seurustelusuhteen pohjustaminen ottaa tilaa melko paljon, mutta antaa suhteellisen vähän. Juuri alussa teos onkin tavallisimmillaan; Alku hapuilee ja tunnustelee, loppu vetää niin ettei lukemista malttaisi keskeyttää. Teemoja Valtosen romaanissa on niin, että runsaudensarvesta puhuminen on oikeutettua, pieni lyhentäminen olisi jäntevöittänyt kokonaisuutta, joka on kuitenkin onnistunut.

Teemoista haluan nostaa esiin ainakin raamatullisuuden, jota romaanin saa nimi väistämättä pohtimaan. Uskonto ihmisten elämän taustoittajana tai jonkinlaisena varjona näkyy niin luterilaisessa Suomessa kuin Joen amerikanjuutalaisen perheen elämässä, sanoissa ja isovanhemmilta tulevissa odotuksissa. Varsin kuvaava on kohtaus, jossa saapuvat tuhannet ja tuhannet kaskaat, suoraan taivaasta. Tämä kuin maailmanlopun pasuuna on rinnastettavissa raamatulliseen katastrofiin - tosin nyt trauma ja pelko syntyy ihmisten toimista, kaskaat ovat konkreettisinakin vain vertauskuva tai väline.

Tekniikkaa Valtonen käyttää viisaasti, joskin Alinan intenet-innostus vaivaannuttaa: Ei kai korkeasti koulutettu, 1990-luvulla opiskellut nainen löytäisi netin syövereihin vasta (ilmeisesti) vuosituhannen taitteen ylityttyä jo joillakin vuosilla? Sen sijaan iAm-viestintäväline, ei todellakaan puhelin, on kiehtova. Se leijuu ilmassa kuin tyhjän päällä. Valta jolla kone tunkeutuu ihmisen tunteisiin on realistista ja pelottavaa - ja onneksi vain sivujuonne.

Huumoriakin romaanissa on, hillitysti, rivien välissä. Kuvaus rippukoululaista kalliolla juomassa kaljaa ja laulamassa Juice Leskistä sen jälkeen kun aiemmin kirkossa on laulettu "Minä tahtoisin isä jo kotiin", on Samuelin kokemuksen mukaan niin suomalaisittain luterilaista kuin olla voi. Ehkäpä! Populaarikulttuuriin perehtynyt rovaniemeläisdosentti, pelkkä maininta runsaassa romaanissa, hymyilyttää sekin kaltaistani kulttuurintutkimusta aikoinaan opiskellutta.

Vanhempien ja lasten suhdetta, sekä jonkinlaista epäsuhdetta, Valtonen käsittelee taidolla. Hänen henkilönsä ovat hukassa itsensä kanssa. Kokonaisuus on niin surullinen, että rintaa puristaa. Suruun mahtuu kaihoa ja kauneutta, mutta myös terävyyttä. Heinäkuun auringon tuoksu saa uskomaan siihen että elämä jatkuu vapaampana, täydellisempänä. Mutta eihän se jatku, ei. Entä pienen pojan tunteet: minne hän tuon kaiken laittaa? Väkevintä on isänkaipuu: isä on epätarkka kuin puolittain tilanteesta poistunut, mitä sellaisen kanssa tai suhteen voi tehdä?

Romaanit, jotka ovat samalla kertaa analyyttisia ja tunteellisia ovat usein eniten mieleeni. Juuri tällainen on synkkiä ja vimmaisiakin sävyjä saava He eivät tiedä mitä tekevät, joka on Finlandiansa ansainnut. Valtosen teos saa pohtimaan etiikkaa ja ihmisyyttä, tarkkanäköisesti ja hallitusti.

--
Valtosen romaanista on tietenkin blogattu paljon. Seuraamistani blogeista siitä on viimeksi kirjoittanut Linnea.

Jussi Valtonen: Siipien kantamat

Jussi Valtonen: Siipien kantamat
Kustantaja: Tammi 2007
Sivuja 197
Kotimainen romaani


Anna heille anteeksi, sillä he eivät tiedä mitä he tekevät.
Joskus ajatellessaan mennyttä rakkautta näkee mielessään tilanteen, johon rakastumisen tunne tuntuu kiteytyvän, hetken, jossa koko lataus on ensimmäistä kertaa ollut läsnä. Mariannen kanssa hetkiä oli kaksi: kun se piti minua kädestä koulun alussa pöydän alla, ja kun se näki minut ostoskeskuksella ja tiesimme, että tästä ei ole enää paluuta.

Joskus kirjablogistaniassa tulee vastaan romaani, josta nousee ensin pieniä blogisavuja, sittemmin oikeita roihuja ja kaikki tuntuvat lukeneen kirjan. Ja monet kirjoittavat siitä pelkkää hyvää. Siellä täällä on tekstejä, joissa kuvataan kirjaa, jonka ei toivo loppuvan. Romaania, joka on pelottavan todentuntuinen ja hieno; jossa on kaunista ja särkyvää melankoliaa. Käsissä on kirja, jota voi suositella kenelle tahansa ja joka on yksi lukijansa kirjavuoden parhaimmista. Ja romaanin kirjoittajakin on valtavan taitava ja joka totisesti osaa kirjoittaa, hänen tekstinsä on loistavaa. Toisille kirja on ollut hieman kohtuullisempi, vain mielenkiintoinen lukukokemus tai ei hullaannuttava, mutta kuitenkin odotukset lunastava. Miten lukea romaani, jota kukaan ei ole haukkunut ja joka on ihastuttanut niin monia?

Jussi Valtosen romaani Siipien kantamat (2007) ehti olla lukulistallani jo kauan ja nimenomaan kaikkien kehuvien blogitekstien ansiosta. Elämässään suuria menetyksiä kokeneen, reippaasti keski-ikäisen äidinkielen opettajan Juhani Koskelan rakkaus oppilaaseensa, 17-vuotiaaseen Marianneen on kipeitä tunteita, epävarmuutta, arkea sekä etäisyyden ja läheisyyden ristiaallokkoa. Mikä on sallittua, mikä ei - ja kenelle?


Kaikki tiesivät. Eivätkä tienneet.
Tiesivätkö?

Siipien kantamat on niitä romaaneja, joilta odotin enemmän kuin sain. Älkää ymmärtäkö väärin: kirja on erittäin hyvä. Valtonen käsittelee hienosti ja uskottavasti vaikeita teemojaan: menetyksiä, sairautta, luopumista, kiellettyjä tunteita, haavekuvia. Siipien kantamien arki on rumaa ja kaunista samalla kertaa ja Valtonen osaa luoda jännitteitä sekä romaanihenkilöidensä välille että Juhanin oman mielen sisälle. Valtonen luo Juhanista hahmon, joka on lähes lihaa ja verta: oikea, kipuileva mies, jonka pään sisälle kirjailija näkee hyvin. Marianne jää hieman etäiseksi, mutta niin pitääkin: hän on toteutuneena rakkaudenkohteenakin liian ihana, kuin unelmaa. Kuten esimerkiksi Maria huomaa, on kirjan perusasetelmassa samaa kuin Rauha S. Virtasen ihanassa Ruususessa tai Riikka Pulkkisen esikoisromaanissa Rajassa. Virtasen kirja käsittelee lukiolaistytön ihastumista aikuiseen mieheen nimenomaan tytön näkökulmasta, Pulkkinen taas nivoo romaanissaan yhteen useitakin teemoja. Siipien kantamat on romaanina aikuisempi ja parempi kuin Pulkkisen haparoiva teos, Virtasen 1960-luvulla kirjoittama kirja taas edustaa kokonaan eri aikaukautta.

Mikä sitten jäi uupumaan? Vaikka Valtonen kirjoittaa sujuvasti ja osaa kerronnallaan koskettaa, on Siipien kantamat epätasainen romaani. Se alkaa kauniisti, vieraannuttaa välissä, vetää taas puoleensa ja jossain vaiheessa tiputtaa taas kyydistään. Minun mielenkiintoni kirjaa kohtaan katosi ja palasi aina muutaman kymmenen sivun välein sitä mukaa kun kirja eteni. Lisäksi odotin kirjalta jotain tajunnan räjäyttävän hienoa, koskettavaa ja syvällistä. Sain toki hyvän romaanin, mutta odotukseni kasvoivat suuremmiksi kuin lukukokemukseni. Se ei välttämättä ole kirjan "vika", vaan nyt romaani ja lukija eivät täysin kohdanneet. Siitä huolimatta ihastuin Valtosen tapaan kirjoittaa ja aion joskus lukea ainakin niin ikään runsaasti blogikehuja niittäneen Vesiseinän.

Yhteenvetona totetan vielä, ett'ä Siipien kantamat on surumielinen ja ehkä siksi hieman raskas romaani. Se on myös kaunis ja sopivalla tavalla yllättävä tarina, joka pohtii mielikuvia, ihmismieltä ja rakkauden olemusta. Valtonen sitoo romaaninsa suuret teemat yhteen pakahduttavasti, mutta (onneksi) sopivasti etäännyttäen.

***½