Pirkko Saisio: Mies, ja hänen asiansa

Pirkko Saisio: Mies, ja hänen asiansa

Siltala 2016
Graafinen suunnittelu Elina Warsta
403 sivua
Kotimainen romaani

Klo 07.11

Pablo on kuollut. Minä elän.
Minä en ole elänyt pitkään aikaan.

Minä elän ja sytytän tämän tupakan, mutta vasta sitten, kun Kristan Audin perävalot ovat kadonneet kultasateen taakse, se on marraskuisen kalju ja surkea.

Maanantaista maanantaihin, tarkoin kellonajoin on tallennettu erään asianajajan viikko, jota voisi kutsua piinaviikoksi, tai ainakin joka näyttää ettei mennyttä pääse karkuun. Kaikki alkaa maanantaiaamuna klo 7.04. Mies lukee sanomalehteä ja huomaa kuolinilmoituksesta (millaiset ihmiset laittaa kuolinilmoituksen maanantain lehteen, Krista-vaimo ihmettelee) ystävänsä Pablon kuolleen. Paavo Olavi Korhonen, mikä nimi: Pablossa on tyyliä, nimenä. Pablo on kuitenkin kuollut ja ystävän kuolema saa miehen muistot laukkaamaan tajunnanvirtana. Mitä menneisyydessä on tapahtunut; mitä todellisuudessa, mitä sekoittuvissa muistoissa? Menneen kanssa on tehtävä tiliä, kohdattava syyllisyys, nähtävä ehkä itsensäkin.

Pirkko Saision Mies, ja hänen asiansa on intensiivinen romaani, joka tarkastellessaan erään miehen asioita nykyisestä menneeseen tulee katsoneeksi laajemminkin sitä maailmaa, jossa elämme. Ylimielisyys ja suoranainen vastenmielisyys määrittävät miestä ja häntä nuorempaa vaimoa. Raskas marraskuu elää omaa konkretiaansa, mutta ehkä vielä painavampi – tai suorastaan tahmea – on miehen muisti, joka avaa nuoruuden seikkailuja Puolasta Italiaan, jossa mies on Uffizissa vielä ehjä, kaunis, mutta vanha hänestä tulee jo hetken kuluttua. Miksi? Miten?

Saisio on jälleen taitava, tietenkin. Lukija ei voi aavistaa missä mennään, romaanin alku on keski-iän ylittäneen pöyhkeilijän ihmettelyä, arkea ja kaipuuta, loppu on jotain ihan muuta. Kaikki on samalla kertaa raskasta ja kepeää. Raskas on miehen mieli, painona on menneisyys, mutta osin niin täydellinen nykyelämäkin. Kepeää on piikikkyys, jolla Saisio katsoo (paremmin kuin) hyvin toimeentulevan keskiluokan arkea: Audi, kaunis vaimo, säännöllinen seksi tai viini-illalliset eivät auta silloin kun on kohdattava se minkä on taakseen jättänyt. Myös kielikuvat saavat väistämättä hymyilemään: Venetsia vajoaa hiljaa soiden. Niinpä taitaa tehdä, ja niin vajoavat muutkin asiat.

Pitäisi muistaa kuolema, mutta kun arkikin katoaa. Toinen kysymys onkin sitten se, mitä taakse on jätetty – voiko kertojaan luottaa? Hän vaikuttaa epäluotettavalta. Pitääkö? Tarinan edetessä hänestä tulee tuttu. Ehkei voi tai pidä, lukija jaksaa kyllä seurata tarinaa, joka samalla kylmää ja ihastuttaa; kylmää teemoiltaan, ihastuttaa tekstiltään - ja naurattaa huomioillaan.

Voima on vedessä, joskus muualla. Niin sanon itsekseni, nojaan lauseeseen kuin seinään, mutta seinä antaa periksi. Se romahtaa. Kellontarkka raportointi, napakoinakin syvät lauseet ja ajatelmiksi kurottuvat kielikuvat, sekä yhden miehen mielenliikkeiden melko vapaa virtaavuus sekoittuvat omanlaisekseen kirjalliseksi laukaksi – intensiiviseksi, hurjaksikin.

--

Miehestä, ja hänen asiastaan ovat kirjoittaneet myös Sari, Krista, Nanna ja Ulla.

Pirkko Saisio: Signaali

Pirkko Saisio: Signaali
Kustantaja: Siltala 2014
Kansi: Elina Warsta
Sivuja: 296
Kotimainen autofiktiivinen kertomuskokoelma

Ei niitä kukaan muista, lauluja eikä runoja.

Eikä ihmisiäkään, ei kaikkia.
Oliko meitä yhdeksän, vaiko enemmän. En muista.

Mutta kuunsillan muistavat kaikki, ja sileän kallion.
Ja sen, että kuunsiltaa katsottiin yhdessä. Sen muistavat kaikki.

Tapahtunutta ja odotuksia, havaintoja ja mietteitä. Parisuhdetta, menetyksiä, junien katsomista lapsenlapsen kanssa, olutta ja tupakkaa, akateemisia näytelmiä, puheita ja hiljaisuutta. Tampereella, Wellamon terassilla, Unkarissa, Madeiralla, Källskärissä. Tätä kaikkea ja paljon muuta on Pirkko Saision Signaali, jota on vaikea tunkea yhteen kirjalliseen lokeroon. Kirjastoluokituksensa perusteella se on kaunokirjallisuutta, mutta se on myös muistelmateos, fiktiota ja autofiktiota, kokoelma kertomuksia, lastuja suorastaan.

Onneksi luokittelulle ei olekaan lukijan kannalta tarvetta: Mutta kukaan meistä ei taida puhua ihan totta, eikä meistä kukaan ihan valehtelekaan. Pirkko Saisiolla on kummallinen kyky -- tai lahjakkaalla ihmisellä on varmasti oikea kokoelma kykyjä jossain mielensä sokkeloissa -- ja hän on velho kirjoittamaan sitä, mitä haluaa. Eikä hän tunnukaan kirjoittavan sitä, mitä voi tai osaa, koska hän osaa kyllä, mitä vain. Hyvänen aika, Saisio saa minut, järvi-ihmisen kaipaamaan merelle, ja mikä oudompaa, jopa tupakonti (jota en ole koskaan harrastanut, tietenkään) on ihanaa. Eikä sekään haittaa, että sataa, kuten ei ole väliä sillä, kuka tunsi, kenet ja missä järjestyksessä.

Signaali on sellainen kirja, jota en halua liikaa avata täällä blogissani tai kenenkään kanssa. Se on täynnä fragmentteja ja sulkeita. Se tuo väläyksiä muistoista, kuvitelmista ja nautinnoista. Saisio tulee lähelle lukijaa ja pysyy kuitenkin kirjansa sivuilla. Eikä lukija voi tietää, milloin kertojana on omaa elämäänsä muisteleva Pirkko Saisio, milloin romaanihenkilö Pirkko Saisio. Parasta on, ettei sillä edes niin väliä: Tarina vuotaa kuin seula, ei haittaa. Jatketaan. Juuri noin.

Signaali on niitä kirjoja, jotka kuuluvat (mielikuvalliseen) ihana-kategoriaan. Se on lempeä, ilkikurinen, pisteliäs, haikea, ehkä seestynytkin. Lukekaa itse, sitten tiedätte.

-
Hannan tavoin uskon palaavani tähän kirjaan. Myös esimerkiksi Minna, Marjatta, Sari ja Ulla ovat lukeneet Signaalin.