Kjell Westö: Leijat Helsingin yllä

Kjell Westö: Leijat Helsingin yllä
Kustantaja: Otava 1996 (7. painos 1998)
Alkuteos: Drakarna över Helsinginfors
Kansi: Jaakko Ollikainen
Sivuja: 527
Kotimainen romaani

Sellaista on, kun elämä on vielä mustavalkoista ja laulut ovat värillisiä.
Joku viisas on sanonut: Muistaessaan seisoo lumottuna paikoillaan ja katsoo kuinka unohtaa.

Munkkiniemi, Skrottoms, itäiset lähiöt, Westend. Jokerit ja HIFK, Lepakko, metron valmistuminen, mukulakivikadut, Kolme kruunua. Muuttuva Helsinki, "olio joka on ympäröinyt" Riku Bexaria koko hänen elämänsä ajan. Jalkahiki, luokkahuoneet, leikin ja halun välinen maasto. Ja sitten: viini ja savukkeet, kokoukset, työmatkat, ahtaat eteiset ja aravat valkoiset kodit. Imagine ja Easy Living. Riku Bexar on ensin poika, sitten mies, joka hakee ja kaipaa paikkaansa maailmassa.

Kjell Westön Leijat Helsingin yllä on kertomus paitsi Rikusta, myös hänen veljestään Danista ja siskostaan Marinasta, liikemiesisästään Henrikistä ja äidistään Benitasta sekä runsaasta tuttavajoukosta. 1960-luvulta alkava romaani kattaa noin kolmenkymmenen vuoden ajanjakson, ja minä ihmettelen, miksi en ole lukenut Westön teoksia aiemmin.

Muuttumaton Helsinki.
Kuluneet ja kupuraiset mukulakivikadut. Keskustan kirkot jykevänraskaine ruhoineen. Kajanokan ja Eiran jugendreservaatti. Stockmann joka oli kököttänyt kaupungin sydämessä jo kuusikymmentä vuotta, kokonaisen ihmisiän.
Ja toisaalta: kaupunki joka muuttui, hengästyttävää vauhtia ja mitään miettimättä.
Kaikki se joka katosi.

Leijat Helsingin yllä on paitsi romaani Riku Bexarista ja hänen lukuisista läheisistään, myös romaani Helsingistä. Westö kirjoittaa kotikaupunkinsa lähihistoriaa osin kaipaavin äänin. Hän - tai hänen kertojansa - kaipaa tyhjiä tontteja ja joutomaita: konttien Ruoholahtea, täyttömaata jossa seikkailla ennen toimistorakennusten tuloa, keskustan vanhoja elokuvateattereita ja ravintoloita, joissa on valkoiset pöytäliinat. Nykyisyyden kanssa on elettävä, niin ihmissuhteissa kuin kotikaupungissakin.

Riku Baxar on kuitenkin kirjan keskeishenkilö, ja hänen lisäkseen Westö esittelee lukijoilleen sellaisen ihmiskavalkadin, johon on määränsä vuoksi aluksi vaikea kiinnittyä, mutta jota lukemisen lopettamisen jälkeen huomaa ajattelevansa tuon tuostakin. Leijat Helsingin yllä on Rikun kertomus, mutta se sisältää monta tarinaa: perheen, ystäviä, rakkaita, satunnaisia tuttavuuksia. Toisinaan kertojana on Riku itse, joskus Rikua katsotaan Marinan silmin ja muutamissa luvuissa kertoja on niin kutsuttu kaikkitietävä kertoja. Kertojan- ja aikakaudenvaihdokset saavat aikaan fragmentaarisuutta romaanin sisällä.

Westön kerronta poukkoilee omiin suuntiinsa ja kuitenkin kertoo Bexareista ja muista taiten. Westö osaa asettua henkilöhahmojensa sisälle, niin naisten kuin miesten: hän kirjoittaa nuorukaisten vimman ja uhon sekä aikuistuvien ihmisten epävarmuuden ja herkkyyden tavalla, josta saa kiinni, vaikkei kaikkea ymmärtäisikään. Populaarimusiikki soi, vuodet vaihtuvat. Ihastuin keväällä Tua Harnon romaaniin Ne jotka jäävät. Olen edelleen sitä mieltä, että kirja on paras tähän mennessä lukemani kotimainen esikoinen tänä vuonna (huomio naurattaa minua, sillä en ole tainnut lukea muita kotimaisia esikoisia tänä vuonna - vielä!), mutta nyt huomaan että Harno on westönsä lukenut. Ja mikäs siinä, sillä "Leijoissa" on esikuvaa niin kerrontatapansa kuin ihmis-, miljöö- ja historiakuvauksensakin osalta. Rikun ja hänen läheistensä tarina on samalla kertaa ruma ja ihana (!), rujo ja herkkä.

Kirjan loppu on eräs kauneimmista, joita olen lukenut. Sen haluan säilöä muistiini ja palauttaa mieleeni silloin, kun kävelen Helsingissä - kaupungissa, jota liki kahdeksan pääkaupunkiseudulla vietetyn vuoden jälkeenkin katselen osin turistin silmin. Leijat suljin tyytyväisenä enkä ihmettele muuta kuin sitä, miksi tosiaan luin Westöä ensimmäisen kerran vasta nyt.

Kohti Lontoo-viikkoa

Joitakin viikkoja sitten pyysin teitä blogini lukijoita äänestämään muutamia teemallisia lukuviikkoja, jotka aion toteuttaa nyt kesän mittaan. Eniten ääniä sai Lontoo-viikko, mikä sopii minulle paremmin kuin hyvin: Lontoo on eräs suosikkimatkakohteistani ja pidän yleisestikin ottaen brittiläisestä kirjallisuudesta. Muihin teemaviikkoihin palaan lähiaikoina.

Ennen kuin aloitan Lontoo-viikon, olisi mukava kuulla teidän muiden Lontooseen sijoittuvista suosikkikirjoistanne. Mitkä Lontooseen kokonaan tai osin sijoittuvat tai lontoolaissyntyisten kirjailijoiden teokset ovat sykähdyttäneet teitä ja miksi? Mitä kirjoja suosittelisitte minulle? Mielessäni on lukea 4-5 Lontoota sivuavaa kirjaa. Kyseessä voi olla Lontooseen sijoittuva kirja tai lontoolaissyntyisen kirjailijan teos. Tiiliskiven osuessa kohdalle teemaviikko voi venyä kahteenkin, annan lukufiiliksen ratkaista "viikon" pituuden. Ei se niin tarkkaa ole!

Olen blogissani esitellyt useita kirjoja, jotka sijoittuvat kokonaan tai osin Lontooseen. Olen lukenut chick litiä, lastenkirjoja, dekkareita sekä yleistä kaunokirjallisuutta. Linkitän nyt viikkoteemaan sopien 7(+1) keskenään erilaista blogissani esiteltyä Lontoo-kirjaa. Mukana on tietenkin vain pieni osa lukemistani Lontoo-aiheisista kirjoista. En mene sanomaan kaikkia nyt linkittämiäni kirjoja "hyviksi", vaikka mukaan mahtuu muutama blogiaikainen suosikkinikin, kuten Watersin ja Byattin kirjat. Kaikissa on kuitenkin jotain mieleenpainuvaa ja tunnelmallista nimenomaan Lontoo-kuvaustensa osalta.

John Boyne: Tarkoin vartioitu talo
En lämmennyt kirjan liiankin helpolle tarinalle enkä innostunut tsaariperheen romantisoimisesta, mutta Boynen kirja yllätti minut sujuvuudellaan. Lumoavia kuvauksia British Museumin kirjastosta ja venäläissiirtolaisten Lontoosta.

A.S. Byatt: Lasten kirja
Byattin mestarillinen sukusaaga on paikoin ylipitkä, mutta kuvaa rikkaasti sitä, kuinka useita monumentteja, muun muassa Victoria ja Albert -museota rakennetaan. Kurkistaa taiteilijoiden ja anarkistien aikakauteen, uudelle vuosisadalle 1900-luvulle.

Lucy Cousins: Maisa käy museossa
Lapset kasvoivat yli Maisa-iästä, äiti ei. Vaikkei kirjassa nimetä kaupunkia, eivät kyseessä voi olla muut kuin Lontoon luonnonhistorian- ja tiedemuseot.

Pekka Hiltunen: Vilpittömästi sinun ja Sysipimeä
Hiltusen Studio-sarjassa Lontoo tarjoaa upeat puitteet jännittäville ja pelottavillekin tapahtumille. Ehdottomasti suosikkini viime aikoina lukemistani jännityskirjoista.

David Nicholls: Sinä päivänä
Osin Lontooseen sijoittuva kuvaus Emmasta ja Dexteristä. Turhankin paljon Rimakauhua ja rakkautta -sarjan kaikuja ja simppeli kirja, mutta minun sukupolveni saa kirjasta paljon irti.

Audrey Niffenegger: Hänen varjonsa tarina
Niffenegger kuvailee kaupunkia, etenkin Highgaten hautausmaata niin kiehtovasti, että matkakuume iskee pakostakin. (Tämän postauksen yhteydessä on muuten pieni maininta siitä, että kirjablogeista on puhuttu aiemminkin.)

Sarah Waters: Yövartio
Käänteisessä aikajärjestyksessä kerrottu kirja, Lontoo jälkeen ja ennen pommituksia. Huikean hyvä. Ylivoimainen suosikkini nyt listaamistani.


Koska olen hajamielinen enkä aina muista romaanien tapahtumapaikkoja, olen varmasti unohtanut useammankin Lontoo-kirjan listaltani. Lisäksi moni itselleni rakas brittikirja sijoittuu muualle kuin Lontooseen, kuten Kazuo Ishiguron Pitkän päivän ilta ja Ole luonani aina tai Ali Shawn maagis-realistinen Tyttö joka muuttui lasiksi.  Iso-Britanniaan sijoittuvat ja/tai brittiläisten - myös skottilaisten ja vaikkapa pohjoisirlantilaisten - kirjailijoiden (muuallakin paikkansa ottavat) teokset löytyvät tästä linkistä.

Muutamia itselleni mieleen jääneitä, ennen blogiaikaa lukemiani Lontoossa joko kokonaan tai osin tapahtuvia kirjoja ovat mm. Zadie Smithin Valkoiset hampaat, Helen Fieldingin Bridget Jonesit, Virginia Woolfin Mrs. Dalloway, joka on suosikkikirjani Woolfilta, sekä tietenkin J.M. Barrien Peter Pan. Jane Austenin Ylpeydessä ja ennakkoluulossa ,josta muuten näköjään bloggasin tänä vuonna, vieraillaan Lontoossa, samoin monissa Agatha Christien dekkareissa. Ja muistanko oikein vai muistelenko elokuvia, mutta eikös Harry Potterin arki jästien kanssa suju - tai siis ei oikein suju - sekin Lontoossa?

Mutta nyt annan vuoron teille: millainen on teidän kirjallinen Lontoonne?

Niina With: Sikin sokin

Niina With: Sikin sokin
Kustantaja: Myllylahti 2012
Kuvitus: Satu Kontinen
Sivuja: 37
Kotimainen lastenlorukirja


Sillipurkin kannessa pieni rako,
heti silleillä mielessä pako:
"Ui pintaan veli ja kurkista,
me häivytään tästä purkista!"

Nyt kaikki on sikin sokin. Sukkapari lähtee pakoon pesukonetta ja seikkailee ympäri taloa, jossa on siivouspäivä. Myös pihan puolella ja autotallissa piipahdetaan ja tavataan monenlaisia uusia tuttavia. Meno on koko ajan railakasta, hieman hurjaakin, mutta kaveruuden ihmeellinen voima kantaa arkiseikkailun halki.

Sain Niina Within Sikin sokin -lorukirjan luettavakseni puolittain sattuman kautta kirjailijalta itseltään, mistä kiitän kauniisti. Kirja kiinnostikin heti, koska pidän riimeistä ja loruista ja Within kirja houkutteli heti myös ulkoasunsa puolesta.

Äiti oven avaa,
kaikki paikallensa ravaa.
Vielä harja hyppää hyllyyn
kaverit, nyt hymy pyllyyn.

Hihitykset ovat taattuja Within riimejä ääneen lukiessa. Riimiparit ovat pääosin mainioita: Kello kuusi - jäähtyy pottumuusi. Yllä oleva lainaus muistuttaa harjasta hyllyssä ja hymystä pyllyssä. Peppuun liittyvät asiat ovat takuunaurattajia etenkin alle kouluikäisten perheessä, ei siis ihme, että oma viisivuotiaani hoki siivoushyllyä ja oranssia pyllyä vielä pari päivää kirjan lukemisen jälkeenkin. Myös ensi syksyllä tokaluokan aloittava esikoiseni piti kirjasta, mikä yllätti minut. Oletin nimittäin, että Sikin sokin sopii huomattavasti nuoremmille, mutta kirjan graafisenvärikäs maailma ja Within lorut olivat kouluikäisenkin mieleen. Koko kirja piti lukea yhdeltä istumalta ja alkujaan pienelle serkulle kierrätettäväksi suunnittelemani kirja jääkin lasten kirjahyllyyn - sikin sokin muiden kirjojen joukkoon!

Within riimittely osuu useimmiten kohdalleen, mutta paikoin riimiparit eivät täysin stemmaa, kuten vaikkapa "vanulappu" ja "hoppu". Vaan mitäs pienistä, kun pääasiassa kirja rimmaa ja svengaakin mainiosti. Sikin sokin ei luultavasti tule olemaan jokakodin lastenkirjahyllyyn kuuluva klassikko, mutta niin ilahduttava, että uskallan suositella sitä kenelle tahansa loruttelun ystävälle. Riimit tukevat hienosti Within mainioita oivalluksia arkisista asioista: remontista, autotallista, jääkaapista, vaatehuoneesta ja Pikku Kakkosesta. Ei kai sieltä tule sukkapyykkiä! Sikin sokin on itse asiassa yhdenpäivänrunoutta: kirja alkaa aamusta ja päättyy iltaan, siinä välissä puuhataan kaikenlaista tuttua ja hassua.

Satu Kontisen kuvitus vahvistaa kirjaa riemastuttavasti. Kontisen kuvat ovat reippaita, värikkäitä, hauskoja ja eläväisiä. Kuvissa ja muodoissa riittää myös bongattavaa perheen pienimmillekin, isommat etsivät yksityiskohtia ja metkoja viittauksia arjen ilmiöihin.

Sikin sokin on reippaalla tavalla ihana lorukirja. Ennen kaikkea se jättää hymyn huulille.

Vera Vala: Kosto ikuisessa kaupungissa

Vera Vala: Kosto ikuisessa kaupungissa
Kustantaja: Gummerus 2013
Kannen kuva: Istockphoto
Sivuja: 350
Suomalais-italialainen dekkari

Illalla odotin porttiholvissa. Kuulin askeleet jo kaukaa. Olin kiertänyt lampun paikoiltaan. Silmät tottuivat nopeasti pimeyteen. Yö on ystäväni. Pimeys suojelee minua. Saan olla oma itseni. Hän kulki niin läheltä, että haistoin hänen hajuvetensä. Ja sen alla itsekkyyden löyhkän. Eikö hän ymmärrä olevansa jo kuollut?

Arianna de Bellis, puoliksi suomalainen, puoliksi italialainen yksityisetsivä saa tehtävän parlamentaarikko Anna Lucarellilta. Anna epäilee sisarpuolensa Lauran olevan vaarassa. Ennen pitkää kaikille ystävällinen, vaatimattoman oloinen assyrologian professori Laura löydetään kuolleena, ja Arianna alkaa selvittää hänen surmaansa. Jäljet johtavat moneen eri suuntaan: toisaalta assyrologian laitoksen työntekijöiden välit ovat jännittyneet, toisaalta Laura oli ollut Italian ja Ranskan välistä luotijunaratatunnelia vastustava ympäristöaktivisti ja ollut lähellä anarkistipiirejä. Myös Lauran omalla suvulla on omat ongelmansa. Salaisuudet ja kostonhimo punovat verkkojaan ja Arianna huomaa olevansa yhtä syvemmällä sekä Lauran murhatutkinnassa kuin omassa menneisyydessään. Kuka on uniin ja muistoihin tuleva el Lobo?

Vera Valan esikoisdekkarista Kuolema sypressin varjossa tuttu Arianna tulee entistäkin tutummaksi Valan toisessa romaanissa Kosto ikuisessa kaupungissa, jota on esitelty paljon kirjablogeissakin. Kirjaa on luonnehdittu muun muassa mainioksi kesäviihteeksi,  hienostuneeksi dekkariksi, aisteja hiveleväksi salapoliisiromaaniksi, chick lit -jännitykseksi ja matkustushermoakin se on kutkutellut. Linkkejä muihin arvoihin löytyy parhaiten kirjailijan omasta blogista, jonka lukemista suosittelen kaikille Italia-kaipuisille. Sellaiseksi luen myös itseni.

Arianna viipaloi munakoisot ja ripotteli siivujen väliin suolaa. Hän asetti viipaleiden väliin talouspaperia ja päälle painavan lautasen. Pyöreää munakoisoa ei tarvinnut itkettää yhtä kauan kuin karvaampaa pitkulaista. Nesteen poistuessa Arianna alkoi valmistaa tomaattikastiketta. Hän kuumensi pannulla pieneksi silputtua sipulia ja valkosipulia ja lisäsi sitten paseeratun tomaattikastikkeen.

Bloggaajakollegoideni viittaukset aistillisuuteen ja matkakuumeeseen ovat paikallaan. Vaikka Valan kirja solahtaa pehmeän dekkarin genreen oikein hyvin, jää Kostosta ikuisessa kaupungissa päällimmäiseksi mieleen Ariannan seikkailut piazzoilla ja palazzoissa sekä lukuisat kerrontaa tauottavat ruoanvalmistusta kuvailevat kohtaukset. Yllä olevassa lainauksessa kuvaillaan Melanzane alla parmigianan valmistusta: ruoka on yksi Ariannan lempiruoista ja Italian-matkojeni makumuistoista se on ehdottomasti yksi omistakin suosikeistani. Minulla on muutamia kirjoja, joiden lukemisesta olen nauttinut esimerkiksi pikkuleipäkertoimen avulla. Nyt minun onkin ulkokirjallisesti pakko myöntää, että Valan romaania luin kesäiltaisen punaviinilasillisen - yhden vain - kyydittämänä, mikä sopi kirjan tunnelmaan mainiosti. Romaanin aistillisuus asettui minuun lukijana juuri sopivasti. En nimittäin normaalisti ole suuri aistillisten romaanien ystävä; Monen muun kirjan kohdalla kavahtaisin orastavan romanssin ja ehkä hieman turistiopasmaisten kaupunkikuvausten yhteensovittumista, mutta nyt lukuhetki oli kirjalle kohtalaisen otollinen.

Kostossa ikuisessa kaupungissa on toki paljon muutakin kuin pehmeää jännitystä, ruokavinkkejä ja rakkauden varovaista paloa. Vala sitoo Lauran kuoleman kiinnostavasti ajankohtaisiin poliittisiin teemoihin ja viittaa niin Julian Assangeen kuin Tavi-luotijunaan. Myös akateemiset yksityiskohdat ovat paikoillaan. Vala kuljettaa Ariannan niin Rooman pimeimmille kujille kuin päästää hänet ihastelemaan kuusaman lumenvalkeita kukkiakin. Vala myös antaa murhaajan puhua toisinaan ensimmäisessä persoonassa ja raottaa mieleltään sekaisin olevan ihmisen sisintä: Herra on koston Jumala, hän maksaa takaisin täydellä mitalla. Lukijaa kylmäävin kohtaus löytyykin varmasti eräästä murhaajan lapsuusmuistosta, lits, lits. Myös hurjan oloisen anarkisti-Marcon suussa kuuluvat che cazzot ja muut italiankieliset voimasanat tuovat kirjaan jonkinlaista katu-uskottavuutta. Missään vaiheessa kirja ei kuitenkaan pelota, ja paikoin lempeäkin jännitys tahtoo kadota rakennusten ja antiikin kuvailun alle. Juuri oikealla hetkellä tarina saa kuitenkin aina uutta puhtia ja jännitteet jaksavat pysyä kasassa.

Vera Valan toinen Arianna de Bellis -kirja on enemmän fiilistely- kuin jännityskirja. Se on sujuvasti, mutta keskinkertaisesti kirjoitettu, hieman jännittävä ja ennen kaikkea otteessaan pitävä. Se on koko lailla täydellinen kesäjännäri - laatuviihdettä sanan hyvässä merkityksessä.

Mittumaarin kynnyksellä

Tällä viikolla olen
- potenut selkävaivoja
- tavannut ystäviä
- ostanut lisää kirjahyllyä
- poseerannut aikakauslehdessä erään kirjailijan "tosifanina"
- ihastunut jäätelöön, jossa on mukana brownies-paloja
- lukenut ensimmäiset kirjablogikirjasta kirjoitetut jutut
- päättänyt juhannuslukemiseni
- ihaillut pioneja kotipihalla

Juhannuksena aion
- mennä vastasaunaan
- viettää aikaa perheeni kanssa
- syödä mansikoita
- sisustaa leikkimökkiä
- ehkä opettaa taikoja lapsilleni
- liikkua kirjojen sivuilla Helsingissä ja kenties Italiassakin
- valvoa myöhään

Mitä teille muille kuuluu?

Hyvää juhannusta!

Haruki Murakami: 1Q84 (osat 1 & 2)

Haruki Murakami: 1Q84
Kustantaja: Tammi 2013, Keltainen kirjasto
Alkuteos: 1Q84, 2009
Englannikielisestä käännöksestä suomentanut Aleksi Milonoff
Kansi: Laura Lyytinen
Sivuja: 783
Japanilainen romaani

Tahdoin tai en, olen nyt täällä, vuodessa 1Q84. Minun tuntemaani vuotta 1984 ei ole enää olemassa. Nyt on 1Q84. Ilma on muuttunut, maisema on muuttunut. Minun täytyy sopeutua tähän kysymysmerkkimaailmaan mahdollisimman nopeasti. Niin kuin eläimen, joka on vapautettu uuteen metsään. Jotta voin pitää puoliani ja säilyä hengissä, minun pitää oppia ja sisäistää paikan säännöt.

Eletään vuotta 1984. Aomame on kolmekymppinen nainen, joka työskentelee liikunnanohjaajana, mutta murhaa sivutyökseen väkivaltaisia miehiä. Hän istuu taksissa, jossa soi Janácekin Sinfonietta. Outoa kyllä, hän tunnistaa kappaleen heti, vaikkei tunne klassista musiikkia kovin hyvin. Tiellä on ruuhkaa, minkä vuoksi taksikuski neuvoo Aomamelle oikotien ulos moottoritieltä. Aomame kiipeää alas hätäpoistumistikkaita ja siirtyy eräänlaiseen rinnakkaismaailmaan, vuoteen 1Q84. Taivaalla paistaa kaksi kuuta. Samoihin aikoihin Aomamen ikäinen matematiikan opettaja Tengo muokkaa Ilmakotelo-nimistä käsikirjoitusta, josta on tuleva menestys. Kirjailijaksi nimetään teini-ikäinen Fuka-Eri, jonka kokemuksiin kirja perustuu. Fuka-Eri on viettänyt lapsuutensa oudossa lahkossa, jonka lonkerot ulottuvat pitkälle. Tengo huomaa olevansa osa tarinaa, jossa kaksi kuuta luo valoaan ja jossa pikkuväki ehtii moneen paikkaan. Maailma on vieras ja tuttu samalla kertaa.

Haruki Murakami on eräs suosikkikirjailijoistani. Ei siis ihme, että odotin 1Q84:n suomennosta kuin - kirjan yhteen teemaan sopivasti - kuuta nousevaa. Ostin kirjan jo toukokuussa, mutta säästelin sen lukemista kirjablogikirjan valmistumiseen saakka ikään kuin palkinnoksi itselleni. Kustantajan mukaan kyseessä on "Murakamin pääteos", rakkaustarina ja seikkailukertomus.

Taivaalla oli kaksi kuuta - pieni ja iso. Ne paistoivat siellä rinnakkain. Isompi kuu oli se, jonka hän oli aina nähnyt. Se oli keltainen ja melkein täysi. Mutta sen vieressä oli toinenkin kuu. Se oli kummallisen muotoinen. Se oli hieman vino ja vihertävä, ikään kuin ohuen sammalen peittämä. Sen hänen silmänsä olivat havainneet.

Kun aloitin kirjaa, kuvittelin lukevani erästä koko tähänastisen kirjavuoteni huippua. Nyt en ole niinkään varma, mutta toisaalta kolmas osa ilmestyy suomeksi vasta syksyllä ja viimeinen osa määrännee sen, miten hienoksi 1Q84:n lopulta koen. Nyt kahden osan perusteellakin romaani on totta kai kertakaikkisen hyvä. Se on sujuvasti kirjoitettu, koukuttava, viihdyttävä, yhteiskunnallinen, murakamimaisella tavalla outo, reaalifantastinen ja aavistuksen jännityskirjamainen. 1Q84 on (korkea)kirjallista jännitystä. Loppujen lopuksi se on kahden ensimmäisen osansa perusteella juonivetoinen ja otteessaan pitävä romaani, jonka kerronta etenee outouksienkin keskellä tasaisen varmasti. Murakamille onkin ominaista, että hänen tarinansa leikittelevät realismin ja fantasian välillä, mutta hänen kerrontansa ei ole kovin kokeilevaa, vaan mukavasti soljuvaa luettavaa.

Olen lukenut Muramilta kaiken muun suomennetun paitsi "juoksukirjan", ja 1Q84 on mielenmaisemallisesti lähellä Kafkaa rannalla. Murakamin ystäville kirja näin ollen tarjoaa pelkkää nannaa. Ensiksikin kirjassa on monia Murakamin kirjoille tyypillisiä teemoja tai sivujuonteita, kuten kuvauksia korvannipukoista, viittauksia populaarikulttuuriin - The beat goes on! - kissoja ja paikoin hätkähdyttäviä seksikohtauksia, jotka eivät kuitenkaan ole eroottisia, vaan nimenomaan seksiä sellaisenaan, vailla suurempaa tunnetta. Tunteita pelosta hellyyteen mahtuu toki romaaniin paljonkin, jopa niin että lukijakin alkaa elää päähenkilöiden mukana. Koska kirjassa on paljon tuttua, voi kysyä tarjoaako teos sitten jotain uutta? Paljonkin. Ennen kaikkea sen tarina on ihan uusi. Aomamen ja Tengon vuorovedoin kertoma tarina uppoutuu kummalliseen ja silti niin uskottavaan maailmaan, jossa tutkitaan merkkejä ja jossa maailma kulkee eteenpäin ottaen eräänlaisia ajallisia harppauksia.

Vaikka 1Q84 ei ole niin erikoinen kuin mitä odotin, en ole pitkään aikaan lukenut mitään yhtä koukuttavaa. Kirjassa kaikki tulee liki ja outo muuttuu realistiseksi. Jos en olisi niin järkevää jalat maassa -tyyppiä, olisin voinut hyvinkin keskeyttää kirjan lukemisen ja mennä katsomaan, onko taivaalla sittenkin kaksi kuuta. En mennyt, mutta lukiessani kuut tulivat yhtä todeksi kuin pikkuväkikin. Tiedän jo, mitä kirjaa odotan eniten koko ensi syksyltä.

---

Jos 1Q84 kiinnostaa, lukekaa myös jutut, joissa kerrotaan, miten kirja tuli uniin, kuinka teksti vangitsi, kuinka teksti muistutti siitä, miksi pitää maagisesta realismista tai kuinka romaani on ehdottomasti suositeltavaa luettavaa jo mainitun maagisen realismin ystäville. Jossain todetaankin, että vau!

Sirpa Kähkönen: Kuopion taivaan alla

Sirpa Kähkönen: Kuopion taivaan alla
Kustantaja: Kuopion isänmaallinen seura 2011
Graafinen suunnittelu: Jussi Jäppinen
Kuvat: Kuopion kulttuurihistoriallinen museo ja Otavan arkisto
75 sivua
Kotimainen tietokirja

Kuvittele itsesi kaupunkiin joka kerran oli.
Kuvittele puiden vihreä varjo, puro, silta, lankkuaitojen takana kuiskivat pensastot, eleganttien kivitalojen siluetti ilta-auringossa, murjottujen mustuus ja laitakaupungin lemut ja kemut.

Näin Sirpa Kähkönen kutsuu kirjojensa ystävät mukaan menneen ajan Kuopioon, osin historialliseen, osin fiktiiviseeen - paikkaan, jota ei enää ole eikä koskaan tule. Kuopion isänmaallisen seuran julkaisemassa kirjassa Kuopion taivaan alla Kähkönen kertoo romaaniensa tapahtumapaikoista ja henkilöistä sekä johdattaa vanhojen valokuvien avulla toista maailmansotaan edeltäneeseen, sitten sodanaikaiseen ja myöhemmin rauhanajan Kuopioon; kaupunkiin, joka on minullekin rakas ja tuttu.

Vietin viikonlopun kotiseudullani Suonenjoella, Kuopion kuppeessa, ja ilahduin suuresti, kun löysin kirjan äitini kirjastolainapinosta. En ollut kuullutkaan kirjasta aikaisemmin, mutta tätä kirjoittaessani huomasin myös Sallan lukeneen kirjan. Luin kirjan nopeasti ja uppouduin sen esittelemiin maisemiin, muistelin lukemiani viittä Kähkösen Kuopio-sarjan romaania.

Olen kirjoittanut Kuopion monikerroksiseksi tilaksi, jossa suuri poliittinen historia eletään intiimeissä ympäristöissä.

Kuopion taivaan alla on pieni kirja, joka antaa eniten Kähkösen tuotantoa ja/tai Kuopiota tunteville. Sen verran syvällä Tuomen suvun, Marieke Candrixin, tohtori Kelon perheen ja Tiihosten maailmassa Kähkönen teksteissään liikkuu ja hyvä niin. Nimittäin vaikka Kuopiossa asuvat tai siellä vierailleet löytävät nopeasti tuttuja paikkoja ja suhteuttavat niitä ehkä mielessään nykyaikaan, elävöittää kirja Kähkösen romaanien jo entuudestaan rikasta miljöökuvausta. Kirja toimii myös opaskirjana romaanien maisemiin esittelemällä esimerkiksi muutamia kävelyreittejä karttoineen. Heti kirjan luettuani mieleni teki Puijon metsiin ja Väinölänniemelle. Tämänkin vuoden heinäkuussa teen varmasti pienen kaupunkiretken Kuopioon ja luultavasti katselen kaupunkia hieman enemmän Kähkösen romaanihenkilöiden silmin.

Toden ja fiktion rajat lomittuvat yhteen Kuopion kulttuurihistoriallisesta museosta ja Otavan kuva-arkistosta kuvansa lainanneessa teoksessa. Vahvoja romaaneja kirjoittanut Kähkönen muistuttaakin lukijoitaan siitä, että hänen romaaniensa puutalokaupunki on osin kuvitteellinen; Kuopiossahan oli kivitaloja jo paljon ennen sotaa. Monet romaanien paikat ovat kuitenkin oikeita: Sampo, jossa Jään ja tulen kevään Michael Mulligan nauttii kolpakollisen olutta, on tietenkin maanmainio - tai maankuulu! - muikkuravintola; hotelli, jonne Marieke Candrix majoittuu tunnetaan nykyisin Sokos hotelli Puijonsarvena. Lukiessani en voinut olla ajattelematta omakohtaisia Kuopio-muistojani, esimerkiksi Puijonsarvessa juhlimme lukioluokkani kanssa lakkiaisiltana. Itselleni rakkaat Korttelimuseo ja VB-keskus vievät nekin Kähkösen romaanien tunnelmaan. Eräs Neidonkengän suosikkikohtauksistani sijoittuu leivintupaan, jossa leipä syö naisen kyyneliä. Kuvitteellinen leivintupakin on tunnelmansa puolesta löydettävissä Kuopion kortteleista. Kirjan lopussa on sellaisia mainoksia, joiden perusteella minäkin ostaisin vaikka mitä. Kuopion kauppahallia mainostava vanha ilmoitus on niin vakuuttava, että taidanpa kesäreissullani pistäytyä uusitussa hallissakin.

Kuopion taivaan alla on sujuvasti kirjoitettu ja viehättävästi kuvitettu tieto- ja matkakirja yhden suosikkikirjailijani teosten maisemiin. Se on myös kirjallisuuskirja, naisten ja ajanvietteen historiaa, sotaa, politiikkaa ja savolaisia tunnelmia. Kähkönen mahduttaa paljon tiiviiseen tilaan ja osaa myös yllättää. Hän kurkistaa myös salaisiin reitteihin ja korttelipihoihin ja muistuttaa, miten pienin ja haurain on kuitenkin se vahvin.


P.S. Olen miettinyt juhannuslukemisiani. Mielessäni ovat olleet Sirpa Kähkösen Hietakehto ja Kjell Westön Leijat Helsingin yllä. Kummankin aion lukea tämän kesän mittaan, mutta kummasta aloittaisin? Lukijan pulma - pieni ilo!

P.P.S. Kirjan kantta esittelevän kuvan taustalla on isovanhempieni hääkuva. Kuopio oli heille, suonenjokelaiselle ukilleni ja kälviäläissyntyiselle - siis rannikkopohjalaiselle - mummolleni tuttu kaupunki. Kähkösen romaanihenkilöiden punainen maailmankuva oli heille ehkä osin vieras, mutta toinen maailmansota varmasti yhdisti sen, minkä Suomen aiempi sota oli erottanut.

Ulla-Lena Lundberg: Marsipaanisotilas

Ulla-Lena Lundberg: Marsipaanisotilas
Kustantaja: Gummerus 2001 (v. 2013 painos)
Alkuteos: Marsipansoldaten
Suomennos: Leena Vallisaari
Kansi: Helena Kajander
Sivuja: 642
Kotimainen romaani

Äidiltä tulee tomaatteja, korppuja ja teetä. Vaikka Jössen leipäläpi on ammollaan koko ajan, äiti yrittää olla oikeudenmukainen, ettei hänen tarvitse syytellä itseään jos Frej kaatuu. Ja viimein tulee kirje myös ahmatilta itseltään, pohjattomalta Göran Kummelilta, jonka ruokinta-asema on vain 15-20 kilometrin päässä Frejstä! Jösse kirjoittaa istuvansa keskellä ankaraa tykistötulta, Frej puolestaan väittää, että ympärillä on rauhallista kuin kirkossa. Heidän tavalliset roolinsa: Jösse dramatisoi ja Frej kieltäytyy hätkähtämästä parin pamauksen vuoksi.

Kummelin perheen varsin mukava elämä keskeytyy, kun sota ravistelee Suomea. Ilmoitus talvisodasta tulee perheen tietoon kesken koulupäivää. Aikuistumisen kynnyksellä olevat nuoret ovat aluksi enemmän iloisia kuin järkyttyneitä, sillä tieto tietää koulupäivän keskeytymistä. Ennen pitkää Kummelit joutuvat kuitenkin kohtaamaan sodan vakavuuden. Perheen pojat, Göran ja Frej menevät kutsuntoihin, lapsena sairastellut esikoinen, papiksi opiskeleva Petter jää kotiin ja joutuu ottamaan vastuuta muun muassa opettajana. Nuorempien veljesten tie vie rintamalle suomenkielisten keskuuteen, ruokaa säännöstellään, kirjeet kulkevat rintamalta kotiin. Martha-äidillä ja Charlotte-siskolla on heilläkin oma roolinsa sota-ajan arjessa.

Ulla-Lena Lundbergin Jää sai vuoden 2012 Finlandian, mikä aika suurelta osaltaan varmastikin myötävaikutti  reilut kymmenen vuotta sitten ilmestyneen Marsipaanisotilaan uuden painoksen julkaisemiseen. Hyvä niin. Kuulun niihin lukuisiin kirjabloggaajiin, jotka ihastuivat Petter ja Mona Kummelin tarinaan, ahvenanmaalaiseen elämänmenoon, sen iloihin ja suruihin ja arkeen. Jo pian Jään luettuani suunnittelin lukevani Marsipaanisotilaan, mutten tullut varanneeksi sitä kirjastosta. Sain Gummeruksen kauniskantisen uusintapainoksen luettavakseni jo huhtikuussa ja luinkin kirjan jo toukokuun alussa. Nyt vasta ehdin blogata siitä. Tämä bloggaus on simultaaniajastettu yhtä aikaa ihanan Saran kanssa. Lukekaa siis myös Saran mietteet!

[--] Tuskin rauha on julistettu, kun jo palataan vanhoihin kieliriitoihin. Siitä huolimatta että suomenruotsalaiset pojat ovat taistelleet ja vuodattaneet vertaan isänmaan puolesta yhtä lailla kuin suomalaisetkin, ja siitä huolimatta että Hangon luovutus koettelee melkein pelkästään suomenruotsalaisia.

Marsipaanisotilaassa on kyse paljosta: sodasta, perheestä ja veljeksistä, tulevaisuuden haaveista, Suomen asemasta ja maamme omista kieliriidoista, jotka näkyvät rintamallakin, vaikka suomen- ja ruotsinkieliset taistelevat yhteisen asian puolesta. Romaaniin mahtuu monia eri teemoja, ehkä liikaakin. Myös keskeishenkilöitä on useita, mikä tuo kirjaan pakostakin paitsi pituutta, myös päällekkäisyyttä. Tämä runsaus tuntuu ajoittaisena pitkäveteisyytenä, nautinnollisesti luettavana jaaritteluna. Kirjan henkilöihin ja tapahtumiin on kuitenkin helppo kiintyä ja kiinnittyä.

Lundberg kertoo historiasta preesensissä. Preesens-muotoinen kerronta on harvoin mieleeni, mutta Lundbergin kirjoittamana se toimii. Se tuo sodan raakojenkin tapahtumien keskelle verkkaisuuden tuntua. Marsipaanisotilas on historiallinen romaani, se sekoittaa fiktiota todellisiin tapahtumiin. Jaana löysi kirjasta historiallisia virheitä, samoja kuin hänen linkittämänsä Helsingin Sanomien Pertti Lassila. En lukiessani kiinnittänyt huomiota historiaa koskeviin virheisiin, mutta toki minäkin ihmettelin herneen kokoisia uusia perunoita syyskuussa, jolloin tavallisesti korjataan jo kookkaita pottuja talvivarastoihin. Pikkuasiat ovat toki pikkuasioita ja kaunokirjallisuudelle tulee sallia vapauksia. Mikä tärkeintä, Lundbergin vahvuus kertojana ja henkilöhahmojensa kuvaajana voittaa kirjan lapsukset sekä ajoittaisen pitkäveteisyyden. Lundberg katsoo henkilöitään ymmärtäen ja aavistuksen naureskellenkin, pienuus ja suuruus lomittuvat jokaisessa ihmisessä.

Ennen kaikkea Lundberg on arjen kuvauksen mestari. Hän kertoo niin sota- kuin kotirintaman elämästä elävästi, luo paikoista ja ihmisistä tuttuja, elämänmakuisia. Pienet asiat ovat usein kaikkein merkityksisimpiä. Sota kuljettaa ihmisiä Joensuuhun, Hankoon, Kouvolaan ja rajan taakse, mutta posti tuo kodin lähelle. Ja kotiin aina palataankin, keittiöön ja niukkuuden keskellä hohkavaan lämpöön: surun kesälläkin keittiöstä tulevat tuoksut voivat olla oikea pelastus. Keskeistä on se, mikä on viisasta ja oikein, vaikka ihmiset tietenkin tekevät (toisinaan) juuri päinvastoin.

Parasta kirjassa onkin sama lämmin ironia, jolla Jää minua ihastutti. Sodan, menetysten ja elämän ankaruuden keskelläkin ihminen haaveilee perusasioista, kaipaa monenlaista hyvää: lämpöä, valoa, ruokaa, hiivaleipää. Kirjan luettuani sota tuntuu kaukaiselta, mutta mieli karkailee kodikkaaseen keittiöön, jossa yrtit tuoksuvat, uunissa paistuu pulla ja ehkäpä jälkiruoaksi saa vohveleita (en muista, mainitaanko niitä romaanissa, mutta niitä alkoi tehdä mieli) - hillon ja kermavaahdon kera totta kai!

Jos joskus tulee rauha, he eivät muuta teekään kuin syövät. Jos he jäävät henkiin, he syövät kunnes tikahtuvat!
Kaikki voidellaan, kermaa kaadetaan kahviin, kaikkiin kastikkeisiin ja jälkiruokiin!

-

Mainitsemieni Saran ja Jaanan ohella kirjasta ovat bloganneet ainakin Unni, Jonna, ja Morre.

Rivien välissä

Kirjablogeja käsittelevä Rivien välissä on nyt ilmestynyt. Kirjainten virrassa -blogin Hannan kanssa kirjoittamani teos esittelee kirjablogeja, bloggauksen historiaa, bloggaajia ja erilaisia blogitempauksia. Kirjassa pohditaan myös blogitekstejä, kritiikkiä ja mutuhuttua sekä tietenkin yhteisöllisyyden kysymyksiä.

Kirjoitan tätä postaustani nyt töistä käsin, minkä vuoksi linkitän Avaimen sivuilla olevan kirjaesittelyn. Tulen myöhemmin tekemään kirjalle oman alasivunsa tänne blogiini. Samalla vinkkaan, että jos joku haluaa tilata kirjaa, niin minun kauttani siitä saa 25%:n alennuksen. Hintaa kirjalle jää alennuksen jälkeen 34 euroa.

Nyt voisi olla melkeinpä skumpan paikka, mutta luultavasti tulen viettämään iltaa valkoviinilasillisen ja ihanan Downton Abbeyn seurassa - sain miehenikin katsomaan sarjaa, joten television ääreen on hyvä liimautua ainakin välillä. :)

Terveisiä kuplasta: puolustelua, "harvinaisempia" kirjoja ja arvontavoittajan julistus

Terveisiä blogikuplasta! Se ei onneksi ole puhkeamassa, vaikka viime perjantaina ilmestyneessä Nyt-liitteessä ollut Antti Bergin juttu on herättänyt paljon keskustelua blogimaailmassa. Kantaa ovat ottaneet niin bloggaajat kuin muutama kriitikko ja kirjailijakin. Suosittelen tutustumaan ainakin Amman, Karoliinan, Morren, Taikan, hdcaniksen, Nafisanin ja Maria Pääjärven mietteisiin, etenkin Juhan mainioon kommenttiin Taikan blogissa. Nyt tätä kirjoittaessani kirjailija J.S. Merasmaa otti hänkin kantaa asiaan.

On hyvä, että asioista keskustellaan ja kaikkea katsotaan monesta näkökulmasta. Itse aioin pysyä vaiti, koska minua on ensiksikin haastateltu Nytin artikkeliin, ja toiseksi olen kirjallisuuden kentällä mukana monessa: olen töissä kirja-alalla, harrastan (!!) lukemista ja pian ilmestyy myös blogeja käsittelevä populaari tietokirja, jonka toisena kirjoittajana toimin. Ennen kirja-alalle päätymistä olen vuosia toiminut kulttuurialan muissa tehtävissä, kirjat ja muut julkaisut ovat silloinkin tavalla tai toisella olleet osa työnkuvaani. Kolmanneksi pätevät bloggajaakollegani ovat sanoneet jo kaiken sen, mitä olen halunnut. Komppaan ja säestän siis heitä, totta kai. Sitä kuitenkin ihmettelen, miksi hajanaiselle bloggaajajoukolle halutaan nyt ulkoa päin niin kovasti määritellä joku (ehkä) tietty paikka kirjallisuuskeskustelun lokerossa. On bloggaajia, jotka laukkaavat kustantamoiden kutsuilla, on bloggaajia jotka eivät käy ja niitä, joita ei edes kiinnosta. On ihmisiä, jotka lukevat uutuuksia ja niitä, jotka keskittyvät johonkin tiettyyn genreen tai haluavat lukea vanhemaa kirjallisuutta. Toiset innostuvat blogimaailman yhteisöllisyydestä, jotkut lukevat rauhassa ja kirjoittavat blogiinsa, kun haluavat. Jotkut ovat innolla mukana kirjallisuuskeskustelussa, toiset pitävät lukupäiväkirjaa ja nauttivat siitä. Joidenkin lukutekstit ovat analyyttisia, toisten taas iloisen huudahtelevaisia. Minun blogikuplaani mahtuvat kaikki (melkein kuin tulkaa kaikki!).

Mutta syy siihen, että innostuin nyt kirjoittamaan muutaman rivin on Sallan mainio listaus blogistaan löytyvien vähälevikkisten kirjojen arvioista. Koska pidän listoista, päätin laatia omanikin, tosin hieman soveltaen. Listaan nyt kymmenen satunnaista kirjaa, jotka eivät ole varsinaisesti vähälevikkisiä, mutta jotka ovat joko pienten kustantamoiden kirjoja, melko vähän tunnettuja tai ainakin sellaisia (isojenkin talojen kirjoja), joita ei ole juuri blogeissa näkynyt, vaikka saisivat kyllä näkyä. Kaikki ovat syystä tai toisesta lukemisen arvoisia.

Pintanaarmuja (oikeasti pienen kustantamon kirja, josta ei lehtikritiikkejä ole kirjoitettu, vaikka se ansaitsisi sellaisiakin, Päivisen romaani on tässä listattuna myös siksi, että pienkustantamon kirjasta voi tulla blogihitti)
Poltergeist (ok, huonon kirjan viikkoni lukemistoa, mutta bloggauksen arvoinen teos, jotain ihan käsittämätöntä)
Ryysyrannan Jooseppi (kotimainen klassikko, toki kaikkien tuntema, mutta vanhoja kirjoja kuulutetaan usein blogeihin ja mielestäni niistä kyllä ajoittain blogataan miltei blogissa kuin blogissa. Suosittelen myös tutustumista Kiannon melkein-yksityissihteeriin ;))
Kirjojen keskellä (työkirja, jollaisia en tavallisesti tuo blogiini, mutta haluan osoittaa, että kustannus- ja kirjastomaailma kytkeytyvät toisiinsa)
Anna meille siivet (intiaaniromaani 1980-luvulta, tuon aikakauden (ja aihepiirin) kirjoja ei blogeissa kuulemma paljon lueta. Erdrich muuten on lukemisen arvoinen, kokeilkaa!)
The Gashlycrumb Tinies (ehkä epäreilu nosto, koska kyse englanninkielisestä kirjasta, mutta mielestäni blogeissa luetaan paljon myös muuta kuin suomenkielistä aikuisten kaunoa)
Kuun tuuli (ok, tunnettua Keltaista kirjastoa, mutta Munoz Molinaa on esitelty blogeissa suhteellisen vähän , toivottavasti alkaa näkyä)
Mansikkakarnevaalit (tästä on jonkin verran blogattu ja ihan suosituissa blogeissakin vielä, mutta kirjasta ei ole silti tullut isoa blogihittiä. Vanhan kotiseutuni vuoksi en panisi pahakseni, vaikka tulisikin)
Punaruusun aikaan, puolalainen tyttökirja. Ehkä joku muukin muistaa?
Prinsessa. 60-luvun hitti. Näin sen oman aikansa muotikirjallisuus unohtuu. Vai muistaako/tunteeko moni? Jos muistaa, hyvä. Jos ei, niin onneksi on blogit!

Listani tarkoitus on muistuttaa siitä, että vaikka monissa blogeissa, kuten juuri omassanikin, pääpaino on uudehkolla kaunokirjallisuudella, lukevat bloggaajat kirjallisuutta laidasta laitaan. Toisinaan lukuvinkit tarttuvat muista blogeista, lehtijutuista tai vaikka kirjaston vinkkaushyllystä, joskus taas lukupäätös syntyy yksin, joku luettu kirja esimerkiksi saattaa vinkata muiden kirjojen pariin. Arvostan bloggaamisessa tavattoman paljon yhteisöllisyyttä ja lukuvinkkien saamista muista blogeista. Ilman kirjablogeja en olisi ehkä koskaan tutustunut Pasi Ilmari Jääskeläisen ja Haruki Murakamin tuotantoon. Muutamassa vuodessa kummastakin on tullut suursuosikkejani.

Tämän kirjoituksen alussa linkittämieni blogitekstien kommenteissa on esiintynyt ihmettelyä sitä kohtaan, että bloggaajat haluavat iloita lukemastaan, nauttia kirjallisuudesta ja pitävät lukemista hauskana. Joku kummasteli jopa sitä, etteivät kaikki halua esimerkiksi opiskella kirjallisuutta. En voi tietenkään puhua kuin omasta puolestani: olen kirja-alan ammattilainen, mutta vapaa-aikanani todellakin haluan nauttia lukemastani. En lue romaaneja kehittääkseni itseäni - tosin kaikki lukeminen, maitopurkkitekstienkin, kehittää tavalla tai toisella - enkä hakeakseni bloggaajana tai lukijana paikkaani kirjallisuuden kentällä. Luen viihtyäkseni ja luen, koska olen aina lukenut. Se, minkä parissa itse kukin parhaiten viihtyy onkin sitten jokaisen oma valinta. Luettujani selaillessa on helppo huomata, että minä viihdyn parhaiten kotimaisen kaunokirjallisuuden ja Keltaisen kirjaston parissa, mutta hyppään mielelläni itselleni uudenlaisen kirjallisuuden maailmaan palatakseni taas haahteloideni ja murameitteni pariin. Olen lukuharrastaja (tämän loistavan määreen löysin Sallan blogista) ja ylpeä siitä. Opin lukemaan noin 33 vuotta sitten ja olen siitä saakka lukenut siellä kammiossani (tämä viittauksena Sanna Kangasniemen kolumniin), joka voi olla joko henkinen tai fyysinen paikka jossa saa olla yksin kirjansa kanssa. Kammiostani käsin myös bloggaan, mutta Blogistaniassa sosialiseeraan mielelläni muiden kanssa.

Nyt tuntuu kuin kirjoittaisin puolustuspuhetta sille, miksi (ja mitä) luen. Tiedän, ettei sille ole tarvetta, mutta kaikkien bloggaamista koskevien keskustelujen, vaatimustenkin, myötä tuli sellainen olo, että täytyy kuitenkin. Kirjojen kanssa työskenteleväkin voi haluta (useimmiten vain) nauttia lukemastaan ilman sen kummempaa agendaa. Kirjoista puhuminen ja kirjoittaminen voi ja saa olla ilo.

Mitä sitten aion lukea kesällä? Uutuuksia, totta kai, mutta myös kaikenlaista mitä mieleeni juolahtaa. En edes tiedä vielä, mitä kaikkea. Jaanan blogissa lupasin lukea kesän mittaan Kjell Westön tuotantoa, minkä teenkin. Lisäksi pidän kolme teemaviikkoa, jotka te blogini lukijat minulle äänestitte. Kiitos.

Äänestyksen tulokset ovat tässä
tyttökirjat 1
kasari 5
maaseutu 6
jännärit 11
mummola 11
Lontoo 16

Ylivoimainen voittaja on Lontoo-viikko, sen ohella tulen viettämään aikaani myös jännäreiden ja mummolan vintiltä löytyneiden pehmeäkantisten kirjojen kanssa.

Lupasin äänestyksen yhteydessä myös arvontaa. Arvontavoittaja saa itselleen kesäisen paketin, jossa on ikioma sammakkoprinssi (ikävä kyllä vain vihkon kannessa), puinen kuulapeli, lautasliinoja sekä tietenkin kirjallisuutta: Britta Munkin Hanne ja hotellivaras vuodelta 1959 - varmasti sopivaa kesälukemista ja ihan tarpeeksi marginaalista ainakin nykyajassa.

Arvonnan voittaja random.orgin arpomana on 21. kommentoija, joka on uusi blogituttavani bleue. Onnea, bleue! Ilmoitatan yhteystietosi minulle, jotta voin lähettää kesäterveisiä.
Kirjaisaa kesää kaikille!

Inka Nousiainen: Kirkkaat päivä ja ilta

Inka Nousiainen: Kirkkaat päivä ja ilta
Kustantaja: Siltala 2013
Kansi: Satu Ketola
Sivuja: 125
Kotimainen kaunokirjallisuus

Kuka sinä edes olet. Työskentelet sahalla. Katselet taivasta. Ammuit koiran vaikka et olisi halunnut. Ja kuka minä olen, minä en tiedä, ehkä sinä voit kertoa sen minulle.
Minä rakastan sinua jo nyt. Ei sellaista vain voi sanoa.

Sinä päivänä kun Iida tapasi Eliaksen, häntä puri kyy. Melkein tästä alkaa Iidan, Eliaksen ja osin Edlankin tarina. Matka apteekkiin johtaa kohtaaminen sillalla helteisenä heinäkuun päivänä. Eletään sota-aikaa, Iida on kunniallinen kansakoulunopettaja, yksi kolmesta siskoksesta. Elias vie häneltä jalat alta ja Iida tietää rakastavansa Eliasta ennen kuin tietää miehestä mitään. 2000-luvulla Edla, toinen Iidan siskoista, on kuolemaansa odottava vanhus. Sattuman oikusta hän tapaa nuoren Viljamin, jossa on jotain tuttua. Vanha nainen ja nuori mies tutustuvat ja kipeä mennyt palaa Edlan mieleen.

Inka Nousiaisen romaani Kirkkaat päivä ja ilta on saanut pääosin oikein hyvän blogivastaanoton. Maria luonnehtii kirjaa kauneimmaksi kevään 2013 aikana lukemakseen kirjaksi. Sara pitää kirjaa sivumääräänsä suurempana ja painavampana; Hannalle teos on hyvä pienoisromaani, Annikalle taas kirja on kuin taulu, jota voi katsella monista eri näkökulmista. Jonna löysi vangitsevan romaanin. Morre on tyytyväinen, muttei ihastunut ja kohtasi kirjassa inhokkikliseensä. Olen aina ollut herkkä kirjoille, joiden kieli on kaunista ja tarina hyvällä tavalla pakahduttava. Jo Satu Ketolan kansi lupaa jotain tuollaista, minkä vuoksi oikein odotin Nousiaisen kirjan lukemista.

Elokuun leppeinä iltoina Iida kävi yksin uimassa poukamissa joissa ei ollut muita. Hän riisui vaatteet ja kellui selällään veden kannettelemana, kuvitellen että hänen ympärillään oli koko ajan jonkun kädet.
Jos jokin nyt tulisi, mistä se tulisi?

Kirkkaat päivä ja ilta on ihana kirja. Inka Nousiainen kirjoittaa niin kauniisti, että ihana-adjektiivin yliviljelyn uhallakin korostan hänen käyttämänsä kielen ja kielikuvien ilmavaa ihanuutta. Nousiainen osaa rinnastaa asioita pienesti ja siksi niin tilannetajuisesti: kuinka rajallinen ihminen onkaan - ja kuinka taivaalla pilvet liikkuvat ihmeellisen nopeaan; kuinka Iidan luokan oppilaista tulisi vielä jotain, vesiheinää, viljavaa peltoa, villiruusuja kallioiden koloissa. Ihana ei kuitenkaan tarkoita aina ongelmatonta. Lukiessani minulle kävi niin, että jäin aavistuksen ulkopuolelle koko kirjasta, ennen kaikkea sen  henkilöistä. Sota-ajan tapahtumat, ankaruuden, hellyyden, odotuksen ja vieraiden tunteet kyllä välittyvät tekstistä, mutta nimenomaan kielen tasolla. Henkilöihin ja pienen romaanin kokonaisuuteen sen sijaan on vaikeampi päästä sisälle: Etenkin Edla ja koko nykyaika tuntuivat aluksi yhdentekeviltä, mutta lopulta ymmärsin, miksi kirja sisältää kaksi eri aikatasoa. Silti kokonaisuudesta jäi hieman valokuvamainen maku, kaunis, pakahduttavakin, mutta liikkumaton.

Romaanin - tai kerronnan ja romaanihenkilöiden yhteensovittamisen - etäisyys muuttuu kuitenkin jossain välissä kirjaa. Kuin huomaamatta tarina alkaa vetää ja kirja vie mukanaan, lopulta koskettaakin. Kirjabloggaajana minulla on vapaus pohtia lukemaani niin henkilökohtaisella tasolla kuin haluan, minkä vuoksi kerron, että Nousiaisen kirjassa on yksi teema, joka on minulle aina hyvin koskettavaa ja melkein omakohtaista luettavaa. Tämän aihion vuoksi huomasin lopulta kiinnittyneeni aluksi niin vieraaksi ja asetelmalliseksi jäävään kirjaan - ja sen vuoksi tulen varmasti vaalimaan kirjaa sydämessäni, vaikkei Kirkkaat päivä ja ilta ihan kirjarakkaudeksi muodostunutkaan.

Kauniin kielen ja koskettavan tarinan ohella kiitän vielä sitä tapaa, jolla Nousiainen kytkee luontokuvaukset ja vuodenkierron osaksi henkilöidensä tunteita ja mielenmaisemaa. Siinä hän onnistuu liki samoin kuin Juhani Aho Papin tyttärensä ja Papin rouvansa kanssa. Nousiaisen kirjan luettuani mieleen nousee yksi sana: kiitos.

--
Koska tähtien antaminen on vaikea laji, päätin nyt kokeilla jättää ne pois. Minähän olen niitä lukijoita, jotka lukevat sitä josta lähtökohtaisesti pitävät, joten jo pelkkä kirjan päätyminen blogiini kertoo siitä, että tavalla toisella koin teoksen lukemisen arvoiseksi. Teen nyt pehmeää laskua tähdettömään aikaan ja kerron, että Nousiaisen romaani sijoittuisi jonnekin kolmen ja puolen - neljän tähden välille. Niin kaunis se on - ja siksi myös niin vieraaksi jäävä.

Hellevi Salminen: Kuinka pikku Täplästä tuli iso koira

Hellevi Salminen: Kuinka pikku Täplästä tuli iso koira
Kustantaja: Otava 2012
Kuvitus: Erika Kallasmaa
Sivuja: 96
Kotimainen lastenromaani

Vaikka pikkukoira oli siskonpoika, kotoisin Kakaravaarasta niin kuin Pekko itsekin, Pekko ei oikein tykännyt siitä. Ensinnäkin se oli valkoinen, ja mikäli Pekko oikein muisti, ei Kakaravaarassa ollut muita valkoisia koiria nähty kuin Simpson, se ruotsalainen, joka kerran käväisi...
Ja tämä pikkukoira oli siis valkoinen ja lisäksi punasilmäinen.

Pentukoira Täplä muuttaa maalta kaupunkiin ihmisten Himmun ja Mamman sekä isokoira-Pekkon luo. Pieni englanninkääpiöterrieri ihastuu oitis tiibetinterrieri-Pekkoon, mutta tunne ei ole molemminpuolinen.  Pekkokin on kaupunkilaisena uusi, muistot ihanasta Villa Niitystä ovat suloisia ja haikeita , kaupungissa on valjaat, liikennettä ja mokoma punasilmäinen ja naukuva (!) Täplä. Koirien ystävyys ei ota syttyäkseen, vaan mustasukkaisuus kalvaa Pekkon mieltä sitä enemmän, mitä voimakkaampin Täplä häneen/siihen kiintyy. Täplä hakee läheisyyttä ja toivoo vain, että Pekko ottaisi hänetkin kaverikseen koirapuistossa. Mutta mitä tapahtuu sitten, kun Pekko karkaa ja sairastuu?

Hellevi Salmisen lastenromaani Kuinka pikku Täpälästä tuli iso koira on lukemaan juuri oppineille lapsille suunnattu romaani koirista, ystävyydestä, mustasukkaisuudesta, surusta ja kasvamisesta. Kirjabloggaajana en yleensä paljasta juonta blogiteksteissäni, mutta äitinä spoilaan nyt hieman ja kerron muille kirjan lukemista harkitseville vanhemmille, että kirjassa liikutaan menetyksen vakavan teeman ympärillä.

Jos Pekko ei tule takaisin, minä suren koko elämäni, se ajatteli.
Jos Pekko ei tule takaisin, minulla ei ole enää isoakoiraa.
Jos Pekko jää vaikka auton alle, niin kuin siiliparat, joita kesällä näkyi maanteillä silloin tällöin.
Ja häntä itketti yhä enemmän.

Olen lukenut Salmisen tuotantoa teini-ikäisenä 1980-luvulla. Muistan hyvin esimerkiksi kirjat Kymmenen pistettä neitsyydestä ja Elämä on ehkä, mutta hänen lastenkirjatuotantonsa - jolla tarkoitan nyt leikki- ja alakouluikäisille suunnattuja kirjoja - alkoi vasta 1990-luvulla, joten Täplästä ja Pekkosta kirjoitettu kirja on ensimmäinen Salmiselta lukemani lastenkirja. Kirja on eräänlaista jatkoa 15 vuotta sitten ilmestyneelle Pekolle ja Jänis Joplinille: Pekko on varmastikin se sama Pekko ja Jänis Jopliniakin kaipaillaan etenkin silloin, kun Täplä ärsyttää.

Kuinka pikku Täplästä tuli iso koira on hyvin helsinkiläinen, ennen kaikkea vallilalainen kirja. Himmun, Mamman ja koirien koti sijaitsee Päijänteentiellä ja Mäkelänkadulla täytyy jo väistää raitiovaunuja, eli sporia, kuten Täplä saa paikallista puheenpartta oppia. Vallilan kulmilla liikutaan paljon niin ensilumessa, puistoissa kuin keltaisten lehtien aikaankin. Arabian suunnassa häämöttää ihana vapaus. Kaupunkimaisemien kuvaus on ihastuttavaa ja se kytkeytyy hyvin koirien vapauden- ja osin maaseudunkaipuuseenkin ja osoittaa, että kaupunki on hyvä paikka koirille sekin.

Salmisen kieli on yksinkertaista ja sekä esikoiseni että minä koimme sen paikoin turhankin naiiviksi. Toisaalta moni lukemaan vasta opetteleva lapsi ilahtuu ehkä siitä, että pitkät sanat, kuten ja-pa-ni-lais-tu-ris-tit on tavutettu. En ole luokanopettaja, mutta uskoisin että vaikeiden sanojen tavutus on pedagogisesti oikein pikkukoululaisten kohdalla, mutta se saattaa karkottaa paremmin lukevia. Minun itseni oli aluksi vaikea päästä sisälle helpon kielen maisemaan, mutta kun pääsin, sain lukea koskettavan ja hyvän tarinan, jossa koirat kantavat ihmisille tuttuja tuntoja. Kaikkein eniten tarina onkin koskettava. Koirista kertova lastenromaani on niitä harvoja kirjoja, joita lukiessa olen itkenyt. Tällä kertaa en tosin voi eritellä, itkettikö minua tarinan hetkittäinen surullisuus vai se, että kertomus itketti lastani - luultavasti molemmat.

Kirjan tarjoama itku on hyvää itkua, lapsen kanssa täytyy käsitellä luopumisen kysymyksiä. Tärkeää on myös se, että Kuinka pikku Täplästä tuli iso koira jättää lopulta hyvän mielen. Myös Erika Kallasmaan kuvitus on ihastuttavaa. Jos ajoittaiset tavuviivat eivät haittaa, on Täplän ja Pekkon ystävyyden koukeroiden seuraaminen kerrassaan valloittavaa luettavaa.

--

Nyt tähtiä saa antaa vain ensimmäistä kesälomaansa viettävä 7-vuotias koululainen:
*koska siinä on sitä kuolemaa. Huomasitsä, että mä itkin ihan hiljaa peiton alla. Mä itkin yksin, että sä et näe mua. (- Ei se mitään, minuakin itketti. :))
ja ********** kun oli ne koirat! Niille mä annan kymmenen pistettä.


Valkoinen kirahvikin piti kirjasta.

Jennifer Egan: Sydäntorni

Jennifer Egan: Sydäntorni
Kustantaja: Tammi, Keltainen kirjasto 2013
Alkuteos: The Keep 2006
Suomennos: Heikki Karjalainen
Kansi: Jussi Kaakinen
Sivuja: 346
Yhdysvaltalainen romaani

Dannylle ajatus katoamisesta sillä tavoin oli pahempaa kuin kuolema. Jos sitä oli kuollut, okei. Sen sijaan elossa oleminen, mutta näkymättömissä, saavuttamattomissa, löydyttömättömissä - se oli kuin hänen ennen vanhaan näkemissään painajaisissa, joissa hän ei kyennyt liikkumaan, joissa hän oli kuin kuollut, mutta silti näki ja kuuli kaiken, mitä oli tekeillä. Ajatellssaan näitä juttuja Danny tajusi, että Howard sanoi jotain tärkeää. Hän tiesi sen siitä, että sanat tulivat hänen serkkunsa suusta kuin ne olisivat murtautuneet vapaiksi. --

Danny on sukunsa hulivilipoika, sitä sun tätä elämässään kokeillut mies, joka osin rahanpuutettaan, osin ehkä sulaa uteliaisuuttaan matkustaa jonnekin Itä-Eurooppaan auttamaan serkkuaan Howardia vanhan linnan restauroinnissa. Howard oli lapsena nynny ja erilainen kuin muu sukunsa, mutta nyt hän on muuttunut. Hän on kuin kokonaan toinen mies; hän on vauras perheenisä ja bisnesmies, jolla on linnassa mukanaan perhe sekä kokonainen joukko hänelle uskollisia työntekijöitä, jatko-opiskelijoita. Linnan vanhin ja vahvin osa on sydäntorni, joka kuvastaa Howardille menneisyyden ja nykyisyyden jatkumoa. Dannylle sydäntorni on pelottava ja kiehtova. Torniin on linnoittautunut liki satavuotias paronitar von Ausblinker, joka valvoo omaa tonttiaan hyvin tarkkaan. Serkusten lapsuudentraumat, paikat nykymaailmassa, suhde perheeseen ja todellisuuteen sekoittuvat samalla, kun sydäntorni tulee tutummaksi. Kaikesta tästä kertoo vankilan kirjoitusterapiaryhmään osallistuva Ray.

Jennifer Eganin Sydäntorni on melkoinen romaani. Se yhdistelee goottityylisen kauhuromaanin aineksia miltei tajunnanvirtaiseen nykyromaaniin ja edelleen dekkarimaisista piirteistä kertomukseen sukulaisuudesta ja menneisyyden traumoista. Sydäntorni on samalla kertaa kokeellinen ja realistinen, jännärimäinen ja kerronnan rajoja venyttävä.

Howard: Mykistävä näky, vai mitä, Danny? Mutta minä olen tässä ja linna tuossa. En löydä sisään. Enkä tiedä, mistä vitusta sitä etsisin.
Mistä tiedät, onko sitä edes olemassa?
Howard kääntyi katsomaan häntä. Tunnen sen. Täällä. Hän iski nyrkillä vatsaana sellaisella voimallam että Danny olisi vastaavasta iskusta heittänyt laattaa. Se - en edes tiedä mitä etsin. Se voi olla kartta. Vihje. Avain. Tai ehkä se ei ole mitään konkreettista. Voi se olla ajatuskin.

Takakannessa kirjaa markkinoidaan - Keltaisen kirjaston korkealle profiilille hieman hassusti, mutta tämä huomioni koskee toki vain omaa lehtien arvottamistani - Elle-lehden arviosta nostetulla lainauksella Sydäntorni on paikka, jossa Kafka, Calvino ja Poe kohtaavat. Aivan totta, löysin paljon varsinkin Kafkan ja Poen vaikutteita. Sydäntornissa on kauhuaineksia, vaikkei kirja kauhugenreä olekaan, ja kaikkein eniten kerronnassa on muistumia Kafkan tyylistä: Eganin kerronta kulkee kuin reiteiltaan mennyt juna tai nytkähtelevä, nyrjähtänyt kello: se tempaisee mukaansa ja koukuttaa, mutta jokainen koukku tarjoaa yllätyksen, näkökulmamuutoksen tai unen, toden ja surrealismin sekoittumista. Lukija hämääntyy monta kertaa: mistä kaikesta onkaan kyse? Onko sydäntorni viimeinen puolustuslinja ja turvapaikka vai jotain ihan muuta? Entä hämääntyvätkö päähenkilötkin?

Nytkähtelevä, hyvällä tavalla omituinen, kerronnan imua kantava ja omintakeinen. Sydäntorni on hieno romaani, joka on helpolla tavalla vaativa. Se on vaativa, koska se ei noudata kaikkein perinteisimmän kerronnan kaavaa ja koska se yllättävää lukijansa tuon tuostakin. Egan pitää lukijansa hereillä. Tärkeintä kuitenkin on se, että Sydäntornia on ilo - siis helppo - lukea. Kirja pitää otteessaan ja kaikkien näkökulma- ja tilannevaihdosten keskelläkin se on lopulta tarinakeskeinen romaani.

Vaikka ihastuin Eganin romaaniin, en saanut siltä aivan sitä, mitä lähdin hakemaan. Romaanin rakenteen vuoksi sen henkilöihin oli ensiksikin vaikea mieltyä. En kaipaa miellyttäviä tai ihastuttavia romaanihenkilöitä, mutta haluan mielelläni lukea tarinaa sellaisesta, johon voi kiintyä ja kiinnittyvä. Nyt näin ei käynyt, vaikka Sydäntornin ihmisten tarina pitikin otteessaan. Toiseksi kirja olisi voinut olla paikoin vähemmän kikkaileva ja enemmän tunnelmaansa kasvattava, mutta olen tyytyväinen näinkin. Moitteeni ovat pieniä, romaani on kerrassaan mainio.

Olen kuullut sanottavan, että Aika suuri hämäys on Sydäntornia parempi. Vaikutuin Sydäntornista, joten odotukseni Eganin myöhäisempää - joskin aiemmin suomennettua - tuotantoa kohtaan ovat suuret. Vaikken lumoutunut Sydäntornista ihan niin paljon kuin toivoin, ihastuin Eganin kerrontatapaan suuresti. Sydäntorni on ihan omanlaisensa romaani. Suosittelen sitä kaikille sopivasti nyrjähtäneiden tarinoiden ystäville.

****

Lukekaa myös, mitä Minna, Minna ja Arja ovat kirjasta pitäneet. Bang! Bang! Bang!

Toukukuun luetut, kesän luettavat (+miniarvonta)

Ihana, ihana kesä on täällä nyt kalenterinkin mukaan. Ekaluokkalaiseni sai todistuksen ja luokkansa ainoan lukudiplomin - keneen lie tullut tässä asiassa ;) - ja itse kävin "kirjablogikirjan" kunniaksi ostamassa itselleni palkinnoksi Haruki Murakamin 1Q84:n kahden ensimmäisen osan yhteisniteen. Aah!

En ihan vielä pääse Murakamiin, vaan ensin on blogattava ainakin Ulla-Lena Lundbergin, Inka Nousiaisen, Markus Hotakaisen ja Niina Within kirjoista. Ne kaikki luin toukokuussa, mutta tuolloin ehdin oman kirjahankkeeni vuoksi kirjoittaa blogiini vain neljästä kirjasta. Näistä neljästi pidin eniten Ragden Berliininpoppeleista. Minusta on viimeisen parin vuoden aikana tullut norjalaisen kirjallisuuden fani. Olen tosin lukenut vain muutamaa norjalaista, joten en tiedä onko faniudesta puhuminen oikeutettua, mutta teen kunnian mutuhutulle ja fanitan oikein olan takaa. Rakastan (!) norjalaista kirjallisuutta niin, että haaveilen matkasta vuonoiseen naapuriimme. Toukokuussa bloggaamani neljä kirjaa ovat:

Anne B. Ragde: Berliininpoppelit
Reetta Niemelä & Salla Savolainen: Tikkumäen koirat
Stef Penney: Näkymättömät
Marisha Rasi-Koskinen: Valheet

Toukokuun luettujen ja Murakamin ohella suunnittelen innolla kesälukemisiani. Olen niitä, jotka mielellään suunnittelevat ja listaavat, mutta eivät kuitenkaan toteuta suunnitelmiaan kuin harvoin. Aina tulee yllätyksiä ja mieli muuttuu. Viime vuonna pidin kesällä dekkaripuolikuun ja jatkoin temaattista lukemista syksyllä muun muassa keltaisen ja huonon kirjan viikolla. Täksi kesäksikin suunnittelen muutamaa teemaviikkoa. Tein tänne jo kyselynkin siitä, mitä teemaviikkoja toteuttaisin, mutta jostain syytä Blogger tyhjentää vastaukset. Siksi kyselenkin nyt, jos vain jaksatte kommentoida, että minkä teeman haluat  nähdä blogissani? Toteutan vähintään kaksi eniten ääniä saanutta teemaviikkoa. Ja arvon kaikkien äänestäneiden kesken jotain kesäistä. Vastausaikaa on sunnuntaihin 9.6. saakka.

Ehdokkaat teemaviikoksi ovat:

- Jännityskirjaviikko
- Mummolan vintiltä löytyneiden pehmeäkantisten kirjojen viikko
- Kasarinostalgian viikko
- Maaseutukirjojen viikko
- Lontoo-viikko
- Tyttökirjojen viikko


P.S. Huomasin, että blogiini on nyt kirjautunut lukijaksi yli 400 ihmistä. Kiitos teille kaikille! Juhlitaan tätä asiaa paremmin hieman myöhemmin. :)