Kustantaja: Siltala 2013
Kansi: Pekka Loiri
Sivuja: 276
Mistä: Arvostelukappale
Kotimainen romaani
Ruudussa on kukkakasa, sen alla on kumpu ja kummun alla Kekkonen.
Sen elämä on ohi, minun vasta alussa. Vaikka en minä sitä silloin tajunnut, ei alle kolmevuotias semmoisia pohdi.
Kolmevuotias on vuonna 1983 syntynyt Jussi: Jussi Timo Tapio Taskinen, Johannes Virolaisen mukaan kastettu, maanviljelijäksi odotettu poika, jonka tulevaisuuteen kirjoitettu nelilehtinen apila, paskakokkare ja maamieskoulu. Jussi on vanhempiensa esikoinen. Kun hän on alle kaksivuotias, hänen äitinsä kuolee onnettomuudessa ja Jussi jää Erkki-isänsä kanssa kaksin. He eivät kuitenkaan ole yksin, sillä isovanhemmat auttavat arjessa ja kyläläisiäkin he kohtaavat taajaan. Jussi kasvaa ja repii itsensä irti Savon muhevasta mullasta, hän muuttaa Tampereelle, saa töitä ilmaisjakelulehden toimittajana ja kipuilee väljähtäneessä suhteessa Petransa kanssa, olutkin maistuu. Jussi alkaa kirjoittaa romaania, jonka keinoin hän kohtaa aiemmat sukupolvet. Lopulta hänen on kohdattava uudelleen myös isänsä, sillä jotain on tapahtunut joitakin vuosia aiemmin.
Nuoren miehen odysseia ja savolainen sukukronikka. Nämä määritelmät tulevat ensimmäisenä mieleen Antti Heikkisen hyvää kritiikkiä niittäneestä ja Savonia-palkinnon saaneesta esikoisromaanista Pihkatappi. 1980-luvun alusta nykyaikaan ulottuva romaani kertoo savolaisuudesta, pienestä kotikylästä ja elämästä Tampereella, halusta irtautua navetan hajusta sekä edellisten sukupolvien risteistä:
Isoukki tappoi ihmisiä, se oli hänen ristinsä.
Ukki tappoi ihmisen, se oli hänen ristinsä.
Isä tappoi kahden edellisen luottamuksen, se oli hänen ristinsä.
Minä tapoin kolmen edellisen elämäntyön, se on minun ristini.
Tarinan Jussi kirjoittaa noiden ristien varaan, hän on valmis syntymään tarinansa varassa. Hän kirjoittaa itsestään ja suvustaan: siitä, miten Paavo Väyrynen hävisi presidentinvaalit Koivistolle ja vaalivalvojaisten päälle VHS-kasetille nauhotettiin Spede Pasasen ohjelmia, miten hän itse kelpasi kauniille tytölle, miten Tshernobyl lähetti "paskapilviään" ja Pam-Pam-Pamela oli lapsille tutumpi laulu kuin vanhemmille rakas Oi kallis Suomenmaa. Koiviston ja Ahtisaaren ajan kasvatti ei luo vain ajankuvaa, vaan koettaa ymmärtää myös aikaisempia sukupolvia: Suomen sisällissodan teloituksia, talvi- ja jatkosotaa ja sitä maalaisliittolaisuuden perintöä, joka vaikutti jopa traktorimerkin valintaan.
Ja jos fiktiivinen Jussi kirjoittaa komeasti, niin sen tekee tietenkin esikoiskirjailija Heikkinenkin. Hän kirjoittaa hyvää yleiskieltä ja rikasta savon murretta. En ole murrekirjojen ystävä, mutta repliikeissä murre toimii ja savolaisena solahdin tietenkin helposti sisälle Pihkatapin maailmaan nyt talviaikaan, kun aloitin kirjan uudelleen. (Aloittelin nimittäin kirjaa jo loppukesästä, mutta syystä jota itsekin ihmettelen, se jäi silloin kesken.) Voi, miten tuttua ja rakastakin Jussin elämänpiirin ihmisten puheenparsi on! Tuttua on paitsi murre, myös savolainen (ja laajemminkin itäsuomalainen) "vittuilukulttuuri": Jussin isäkin saa kuulla olevansa "Erkki kerkki persemerkki" eikä takana ole mitään oikeasti ilkeää. Heikkinen selvästi kunnioittaa henkilöitään, kirjoittaa heistä hellyydellä silloinkin, kun nämä tekevät väärin. Ja väärin he usein toimivat: niin isoukki ja ukki sodassa, leskeksi jäänyt isäkin tavallaan ja Jussi itse osaa olla kukkoileva kusipää, vaikkei aina tarkoituksella. Pihkatappi on vahvasti miesten kirjat, mutta naisetkin ovat mukana koko ajan niin haaveen kohteina, touhukkuina keskustalaisina kahvinkeittäjinä, huolehtivina isoäiteinä ja menetettynä äitinä.
Pihkatappi on kokonaisuudessaan hieno kirja. Se on selvästi sukua Heikki Turusen ja osin Antti Tuurinkin kirjoille, joissa oma kotimaakunta ihmiseen herää henkiin kirjan sivuilla. Pientä tyhjä- tai suoranaista joutokäyntiäkin kirjaan mahtuu, sillä Heikkinen kertoo Jussin elämänvaihteet niin tarkkaan, että kerronta on paikoin väistämättäkin toisteista. Pieni leikkaaminen olisi jäntevöittänyt romaania entisestään, mutta tällaisenaankin se on kertakaikkisen komea ja sydämeenkäypä kirja. Pihkatappi on kirja, joka naurattaa ja itkettää tunteikasta lukijaa, minutkin se sai sekä hymyilemään että kaihomielen valtaan.
Pihkatappi niin sanotusti kolahti ja kovaa. Päällimmäiseksi Heikkisen romaanista, joka sivumennen sanoen on lopulta aika osuvasti nimetty, jäävät mieleen murre, yhden ihmisen ja kokonaisen suvun kipuilu ja arki sekä melankolisena väreilevä sydämellisyys.
---
Pihkatapista on kerrottu blogeissa ahkerasti, minä linkitän nyt vain Amman, jolta kirjasta alkujaan kuulin ja joka hänkin kirjoittaa kommeeta ja ehtoo savvoo.
P.S. Pidin Pihkatapista romaanina ihan hurjasti, mutta pidin myös siitä, kuinka paljon kirja herätti muistoja: olen syntynyt 1970-luvulla, joten olen kymmenisen vuotta Jussia (ja Antti Heikkistä) vanhempi, mutta muistan niin hyvin, miten Koiviston valinta presidentiksi vaikutti meidän pikkukoululaisten leikkeihinkin ja miten me puhuimme oikeasti siitä, että "Suomelle valitaan uusi Kekkonen". Taskisen ukin kokemuksiin viitaten tiedän, että monista sota-ajan asioista vaiettiin. En esimerkiksi tiedä, mitä isoisäni sodassa kokivat, vaikka olen heidän rintamakuviaan katsellutkin. Äärikepulainen ukkini piti kuitenkin Mannerheimin kuvaa "kultakehyksissä" seinällä ja vuorasi ulkohuussin seinät Kansa taisteli - miehet kertovat -lehtien kansilla. Olen myös kuullut, että jotkut kyllä äänestivät isäni kotikylällä muuta puoluetta kuin kepua ja kaikki kuulemmat kylillä tiesivät, keistä oli kyse. Omiin (sisä)savolaisiin juuriini viittaa myös kuvassa Pihkatapin alla näkyvä Laitisten sukuseuran vaakuna, jollainen lapsuudenkotiani viirinä koristaa. Heikkisen maaseutu oli minulle kuitenkin vain molemmat mummolani (mansikka- ja metsätilat), lapsuuteni taajama Suonenjokihan oli (ja on) ihan ehta pikkukaupunki Kino Rio -elokuvateattereineen ja uimahalleineen. Meillä oli jopa kaksi hampurilaiskioskia!
