Elisa Shua Dusapin: Sokcho talvella

 

Elisa Shua Dusapin: Sokcho talvella
Siltala 2023
Hiver à Sokcho 2016
Suomentanut Anu Partanen
Graafinen suunnittelu Luke Bird / Tuula Mäkiä
148 sivua
Ranskalais-korealainen romaani

"Miksi tuli Sokchoon talvella?"
"Kaipasin rauhaa."
"Valitsit oikean paikan", naurahdin.
Hänen ilmeensä ei värähtänytkään. Ehkä ikävystytin häntä.

Kirjan kansi on yhtä värikäs kuin mitä sen tapahtumapaikan, talvisen Sokchon mielenmaisema velvoo harmaan (ja neonvalojen) eri sävyissä. Koreoiden rajamaisemissa, juuri ja juuri Etelä-Korean puolella sijaitseva Sokcho on talviaikaan hiljainen lomakaupunki. Siellä käy kuitenkin väkeä, kuten kauneusleikkauksista toipuvia naisia tai tällä kertaa ranskalainen sarjakuvataiteilija, joka saapuu hiljaiseen pensionaattiin. Pensionaatissa työskentelevä nuori nainen kiinnostuu sarjakuvapiirtäjästä eikä vähiten siksi, että juuriltaan puoliksi ranskalainen.

Elisa Shua Dusapinin romaani Sokcho talvella on vähäeleinen, konkreettinen ja viitteellinen romaani, jonka hiljaisen pinnan alla on valtavasti tunteita, ihmissuhteiden ristiriitaisuuksia, sukupolvieroja sekä erilaisista odotuksista ja niiden aikaansaamista jännitteistä rakentuvia mielikuvia.

Romaani on samalla kertaa pieni ja suuri, tai oikeammin jopa raskas, kuvaus toiseudesta ja ulkopuolisuudesta niin oman kulttuurin sisällä kuin sen reunoilla ja ulkopuolellakin. Ihmissuhteet ovat monimutkaisia, paljon on rivien välissä: äiti, poikaystävä, sarjakuvataiteilija. sekä erilaisista ja usein ääneen lausumattomista odotuksista, joita ihmisten välillä on.

Dusapinin kerronnassa on sekä symboliikkaa että konkretiaa, jotka molemmat näkyvät esimerkiksi ruokakuvauksissa. Kalatori tuoksuu, ruoanvalmistuksella osoitetaan taituruutta ja valtasuhteita: ruoan valmistaminen ja toisen valmistaman aterian välttely merkitsevät paljon, joko suoraan tai rivien välissä.

Sokcho talvella on hallittu, pieni ja suuri romaani: melankolinen ja tunnelmaltaan pysähtynyt – kuin vuorokaudet talvisessa Sokchossa. Lähtökohtaisesti pidän tällaisista hiljaisista ja hieman omilla raiteillaan kulkevista pienoisromaaneista, joten eipä ihme että ihastuin talviseen Sokchoonkin.

Maylis de Kerangal: Maailma käden ulottuvilla

Maylis de Kerangal: Maailma käden ulottuvilla
Siltala 2019
Un monde à portée de main 2018
Suomentaneet Ville Keynäs ja Anu Partanen
Graafinen suunnittelu Anna Makkonen
255 sivua
Ranskalainen romaani

Ulkomaailman äänet ovat kadonneet, hiljaisuus täyttää seinät ja ainoastaan työhön keskittyneen Paulan hengitys kuuluu voimistuvana värinänä. Mutta hän ei huomaa sitä, hän luo avaraa unitaivasta, keskittyy vaalentamaan nurkat ja reunat luodakseen syvyysvaikutelman, etsii katsellaan kohdan johon tekisi pilven, pohjustaa sen sienellä ja viimeistelee reunat, ja kohta se leijuu katossa kuin pieni ja hyvin inhimillinen ilmalaiva.
Aurinko on jo laskenut, on pimeä, Paula sytyttää halogeenilampun ja jatkaa maalaamista.

Kaikki mitä Paula Karat koskee tuntuu muuttuvan maalauksiksi, usein jo silloin kun hän näkee kohteen. Pariisilainen Paula opiskelee Brysselissä, jossa hän oppii siveltimellä jäljentämään yhtä lailla puunsyitä kuin kilpikonnankuorta. Intensiivinen opiskelu määrittää Paulan ja hänen opiskelutoveriensa Jonas Roetjenin ja Kate Malonen elämää, mutta opiskeluaikaan mahtuu toki monenlaisia tunteita ja illanviettoja. Valmistumisen jälkeen taiteen ja jäljittelyn maailma avautuu entisestään, kun Paula pääsee töihin Italiaan Cinecittàn elokuvastudioille, Moskovaan filmikulisseja rakentamaan ja Etelä-Ranskaan Lascauxin luoliin, tekemään kopioita maailman ensimmäisistä maalauksista.

Kehyksen lyhyt selittäminen ei tee oikeutta Maylis de Kerangalin romaanille Maailma käden ulottuvilla, mutta romaanin nimi ja kansi sen sijaan jo tekevät. Anna Makkosen luomassa kannessa marmonikuvioiset kädet ovat lukijan kosketettavissa, hänen ulottuvillaan, aivan kuten erilaisia maailmoja luovan Paulan käsissä ja siveltimen vedoissa on omanlaiset, totta ja satua liottavat todellisuutensa. Lukijassa herää väistämättä tuttu ja usein esitetty kysymys siitä, jäljitteleekö elämä taidetta vai taide elämää. Miten maailma nähdään silloin kun siitä tehdään kopio? Konkreettinen, käsin kosketeltava, aistittava kopio? Jäljennös, jonka tarkoituksena on luoda elämyksiä, autenttisuuden hetkellistä tuntua.

Ja sitten: on niin paljon muutakin. De Kerangalin romaani kertoo myös luovan työn aikaansaamasta epävarmuudesta, kuten vaihtuvista työpaikoista ja muuttuvista ihmissuhteista. Hetkistä jotka linkittyvät suurempaan kokonaisuuteen, vaikutteista jotka jättävät oman jälkensä.

Maailma käden ulottuvilla ei ole niitä romaaneja, jotka luetaan — ehkä jopa lueskellaan — nopeasti koukuttuen. Se on romaani, joka pakottaa hidastelemaan, pyytää keskittymään, avaa lukijansa aisteja. Sen runsaat virkkeet ovat hyvin visuaalisia, aistivoimaisia. Niissä tuoksuvat maali ja puulevyt, näkyvät pysähdys ja liike, mennyt ja nykyisyys: esikuvien esihistoria ja kiireessä hulmuavat hiukset, laastikaukalot ja 3D-tiedostot. De Kerangalin lauseet ovat jopa liki sivun mittaisia, mutta keskittyneitä. Ne menevät syvälle kuvaamaansa, usein taiteen tekemiseen, mutta myös ihmisiin, paikkoihin, mielialoihin, olemiseen, fyysisyyteen. Niiden runsaassa konkretiassa on myös ilmavuutta ja ohikiitävyyttä. Niissä haluaa viipyä, niistä ei henno päästää irti. 

Kaikkien taidetta ja ihmisyyttä pohtivien ja rakastavien pitäisi lukea tämä kirja. Jo de Kerangalin ihmeellisten lauseiden vuoksi, mutta ennen kaikkea siksi että käsillä on upea romaani. 

--

Muualla:

Mummo matkalla
Yökyöpeli hapankorppi lukee

Eeva Turunen: Neiti U muistelee niin sanottua ihmissuhdehistoriaansa

Eeva Turunen: Neiti U muistelee niin sanottua ihmissuhdehistoriaansa
Siltala 2018
210 sivua
Kansi Jussi Karjalainen
Arvostelukappale
Kotimaista lyhytproosaa

Ajan on oltava tietyllä tapaa kypsä, koska tulen ajatelleeksi: Sisäistä puhetta voi todella muuttaa. Olen hirveä. Olen purukalustoltani eriskummallinen, epäsuudeltava. Ei. Olen rujo viehättävä ja omaleimaisen näköinen, maanantaikappale en mikään tusinatuote.

Kirjabloggaaja K muistelee juuri lukemaansa: Eeva Turusen lyhytproosakirjaa Neiti U muistelee niin sanottua ihmissuhdehistoriaansa.

Kirjabloggaja K lukee paljon. Hän lukee: nojatuolissa, sohvalla, sängyssä, bussissa, puuroa keittäessä. Hän ei lue: saunassa, suihkussa, kaupassa. Onko olemassa muita paikkoja, joissa hän ei lue? Tietenkin on.

K lukee mieluiten:

kirjoja

kirjoja, jotka sisältävät tarinan

jotka eivät sisällä tarinaa,

mutta joiden kieli on erityisen kiehtovaa

kirjoja

jotka puhuttelevat

ovat ihania (tai kamalia, sopivasti kamalia, kamalan hyviä)

tuovat jotain uutta

haastavat (hyvällä tavalla)

antavat jotain tarttumapintaa

mm. edellä mainittuja bloggaja K lukee.

Neiti U muistelee niin sanottua ihmissuhdehistoriaansa ei ole tarinavetoinen kirja. Ei tietenkään, koska sen sanotaan sisältävän "outouksia kaihtamatonta kerrontaa". Hyvä! Se on rakenteeltaan ja kieleltään kikkaileva ja taidokas. Haastavakin se on. Antaako se tarttumapintaa? Ei (ensin), joo (sittenkin), ehkä (eniten). Tuoko se jotain uutta? Kosolti. Onko se ihana? Pitääkö sen olla?

Bloggaaja K muistelee lukemaansa ja laatii passistin. Tai ei: hän yrittää laatia pastissin. Hän ei halua kirjoittaa korneja lauseita, mutta ne ovat usein helppoja.

Olisin halunnut pitää tästä kirjasta.

Olipa ihanaa luettavaa.

Oliko? Ei. Oli. Ei, ei ihanaa. En tiedä. Sanoja ei tahdo löytyä, koska Eeva Turusen kirja on erikoista luettavaa Neiti U muistelee ihmissuhdehistoriaansa -kirjalle ei löydy heti vertailukohtaa ja K on niitä ihmisiä, jotka haluavat sijoittaa lukemansa jonnekin mielensä kirjakartalle. Kirjabloggaaja K muistelee lukeneensa kissan anaalirauhasista, oikeassa olevista kukista, telttailusta, entisistä ja nykyisistä seurustelukumppaneista, pojasta joka tarkkaili sepelkyyhkyä tai lumikkoa, kiireettömistä lunneista, neitiherrasta, kirjeestä isännöitsijälle. K muistelee myös lukeneensa suoraa kerrontaa, listoja, tajunnanvirtaa. Hän muistaa kummastelleensa, nauraneensakin (hyvällä tavalla. Sulkeet). Hän muistaa valokuvanneensa muutaman sivun.

Kirjasta bloggaja K lukee, että: ”vanha äidinkielenopettajani tapasi sanoa asiat, jotka kirjoitatte sulkeisiin, voitte yhtä hyvin jättää pois”

Bloggaaja muistaa kuulleensa saman

Mutta yhtä hän miettii: onko sillä niin väliä? (Koska joskus sulkeissa voi kertoa sellaista, mitä ei muuten halua. Miten turhaa, muuten, tässähän se teksti on oli sulkeita tai ei.)

Kirjabloggaja K ei siis tiedä, pitikö hän lukemastaan. Sen sijaan K saattaa hyvinkin pitää siitä, ettei tiedä mitä mieltä Turusen kirjasta on

koska on aina ilo tulla kirjan yllättämäksi.

K hymyilee

hyvälle hämmennykselle. Kuinka ärsyttävää –

ja virkistävää

.

Helmi Kekkonen: Vieraat

Helmi Kekkonen: Vieraat

Siltala 2016
Kansi Elia Warsta
195 sivua
Kotimainen romaani

Ruudussa vilkkuu tuntematon numero.

Senja vastaa, ja hetken kuluttua hän ymmärtää ettei tämä ilta ole alku vaan loppu, mutta sitä kukaan olohuoneessa olevista vieraista ei vielä tiedä.
He seisovat vieretysten keskellä olohuonetta, kuumissaan, hermostuneina ja nälkäisinä, odottaat mitä seuraavaksi tapahtuu, ehkä (salaa) toivovat etteivät olisi ikinä tulleetkaan.

Mistä kaikki alkoi, mihin päättyi – ja mitä kaikkea siihen väliin mahtuu, mitä ei mahdu? Tarina alkaa ihastuttavasti, väreilevästi: on lämpimän kesän viimeinen päivä, Senja on järjestämässä illalliskutsuja, hän on lähettänyt puolisonsa Laurin ostamaan valkoisia ruusuja, pöytä on katettu, ensimmäinen vieras Anna saapuu jo pienen Toivo-poikansa kanssa. Tunnelma on odottava, hieman hermostunut. Vieraita saapuu, toisensa ohittaneita, toisilleen tuntemattomia, kukaan ei vielä tiedä sitä minkä lukija jo aavistaa: Kuuntele. Huomenna kaikki on jo toisin.

Helmi Kekkosen kauniskantinen romaani Vieraat saattaa yhteen joukon erilaisia ihmisiä, joilla jokaisella on painoa harteillaan: menneestä kumpuavaa, nykyisessä piinaavaa, tulevaa pohjustavaa. Niin romaanin kansi kuin sen nimikin ovat monimerkityksellisiä: miten monella tapaa ihmiset voivat olla vieraita toisilleen, ehkä itselleenkin, ja miten kauas he voivat loitontua – jos jotkut nyt koskaan ovat lähellä olleetkaan.

Toisiaan kohti Vieraiden ihmiset eivät kulje kuin hetkittäin: Mutta kun asiat alkavat muuttua, olivat ne sitten mitä asioita tahansa, sen huomaa liian usein liian myöhään [--]. Senjan kutsut ovat se leikkauspiste, jonka aikana kaikki periaatteessa muuttuu, mutta onko mikään ollut stabiilia aiemminkaan? Ei tietenkään. Eikö kaikki ole aina keskeneräistä? On, totta kai. Kekkonen syväluotaa ihmisten välisiä suhteita: vanhempien ja lasten välisiä, parisuhdetta ja -suhteettomuutta, irtiottoja, uupumista, pahuutta, lopullisuutta. Melkein aina joku puuttuu, on poissa. Kokonaisuus rakentuu paloittain: ihmisten yhteys Senjaan ja Lauriin paljastuu luku luvulta, arvoituksellisesti.

Kekkonen kirjoittaa ilmavasti, ihanasti (!), kuten aina. Kerronta on älykästä ja hienovaraista. Mukana on Virginia Woolfia, joka kirjassa mainitaankin, sekä Raija Siekkistä, jolta lainatulla sitaatilla Kekkonen romaaninsa aloittaa (minun pitää ehdottomasti lukea Siekkistä!). Ja on mukana annos Michael Cunninghamin Tuntejakin, yhtä kaikkein suurinta romaanisuosikkiani, josta päästään jälleen Woolfiin: Kuten Mrs. Dalloway, joka sanoi ostavansa kukat itse. Kauniisti soljuva teksti tekee kaikesta viiltävämpää ja musertavampaa: tiivis teksti luotaa romaanin ihmisverkostoa syvältä, koskettavasti muttei missään vaiheessa ylisentimentaalisesti. Vaikka suru tekee itsensä tykö kaikkialla, on Vieraissa toivoakin.

Jos ihmiskuvaus on viiltävävyydessään hyvää, niin miljöökuvaus on sekin onnistunutta: vaatekomeron syvä pimeä, ruuhkainen Mannerheimintie, Ateneumin kahvila, taivaalla matkaavien kuumailmapallojen täydellinen rauha heijastavat kaikki romaanihenkilöiden luonteenpiirteitä.

Vieraat on yhdenpäivänromaani, jossa erilaiset tunteet, teot ja näkökulmat muljahtelevat kuin kaleidoskoopissa ikään. Kekkonen ei missään vaiheessa paljasta henkilöistään kaikkea, vaan lukijalla on tilaa tehdä omia päätelmiään. Kokonaisuus väreilee, tarjoaa kurkistuksia monenlaisiin maailmoihin: hetkiin, joista syntyy aikajatkumo – ja hetkiin, jotka pysäyttävät.

--

Helmi Kekkosen Sivulauseita on yksi lempiblogeistani, käykää lukemassa.

Helmet-lukuhaasteessa Vieraat menee nyt kategoriaan 38: kirjan kannessa on kulkuneuvo.

Runokuu: neljä runoa rakkaudesta

Joukko kirjabloggaajia osallistuu tällä viikolla Runokuuhun, jonka tämänvuotisena teemana on rakkaus. Viikon mittaan rakkausrunoista blogiinsa ovat kirjoittaneet jo

21.8. Tuijata

22.8. Hyönteisdokumentti

23.8. Reader, why did I marry him?

24.8. Eniten minua kiinnostaa tie

25.8. Kirja vieköön!

26.8. Lumiomena

27.8. Muut kirjabloggaajat: tässä on haaste teille

Tänään on minun vuoroni, huomenna sinun! Juuri sinun, kirjabloggaaja: bloggaa huomenna rakkausrunoista, ihan millaisista vain. Ja jos et ole kirjabloggaaja, lue runoja rakkaudesta.

Minä, joka haluan aina kaiken kerralla, valitsin neljä rakkautta. Koetan löytää erilaisia rakkauksia: eroottista rakkautta, jotain muistoissa elävää, muulta maailmalta sulkeutuvaa rakkautta ja rakkautta omaan lapseen. Pieni runo-otanta ei tee oikeutta kokonaisille runoteoksille, mutta toivoakseni vinkkaa usean runokokoelman äärelle ja kertoo murusen siitä, miten laaja runojen rakkaus temaattisesti on.

Ensimmäinen rakkaus: vanhemmuus

Tässä on Valo, on yhä tässä ja puhuu kieltään, minä kannan sitä

ja se on silkka säde, kannan sitä vaikken ole mikään puu ja juureton aivan,
seison haavan alla ja tähystän kauas.

Johanna Venhon Tässä on valo (WSOY 2009) sukeltaa sekä lapsen että vanhemman näkökulmaan. Huolettomuus, huoli, vastuu ja irti päästäminen ovat kaikki Venhon runojen keskiössä. Mutta pohjimmaisena on aina rakkaus: En minä sinua rakasta /  Enempää kuin koko maailmaa.

Toinen rakkaus: Me

päätimme yhdessä, ettemme koskaan kasvaneet

vaan maailman kutistui ympärillämme

näin vielä

meillä oli toisemme

Me, sinä ja minä, ollaanko nyt parisuhderakkauden ytimessä? Ei. Runossa kyllä, ainakin ruumiillisesti (ja siitä löysin rakkautta, sillä kenen muun kesken maailma ympärillä kutistuu kuin rakastavaisten?), mutta Susinukke Kosolan Avaruuskissojen leikkikalu (Sammakko 2016) on rosoinen ja ravisteleva, kuitenkin ehjä runokokoelma, jonka alaotsikkona on tutkielma ihmisyyden valtavirrasta. Kosolan kirja on ollut minulla lainassa kirjastosta, mutta sen verran siinä on luettavaa ja tutkittavaa, että haluan palata teokseen paremmin. 

Kolmas rakkaus: omistaminen

Olen liaani. Julma liaani,

ja suljen sinut syliini,

kiedon sinut sisääni

vailla omaatuntoa.

Olen liaani. Julma liaani,
ja kiemurtelen hihaasi,

ripustaudun ihoosi

täynnä paratiisilintuja.

Runon “Liaani” tunnelma vaihtelee alun julmanhellästä erotiikasta (villiin lehtivihreään / sidon sinun jalkasi) lopun kaihoon (Elämään ( entiseen / palaat niin kuin sateeseen, / joka sinut parantee). Liaania voi myös kuunnella Vuokko Hovatan upeasti tulkitsemana lauluna.  Aulikki Oksasen Kolmas sisar (Siltala 2011) on herkkä kuin kastepisara aamu-usvaisella niityllä, mutta se on tarvittaessa myös kova kuin timantti. Siinä heijastuvat pohjoinen ja etelä, luonto - ja rakkaus.

Neljäs rakkaus: pysyvyys, muistot

Ja tuolla: köynnösten varjossa makaat iskostuneena tähän
maisemaan. Kuin maalaus, joka on unohtunut museon
varastoon ja jota kukaan ei huomaa kaivata.

Kovin vähän jää jäljelle kaikesta siitä, mikä joskus oli
kaikki mitä tiesimme [--]

Murretut päivät -kokoelmallaan Runo-Kaarinan voittaneen Pirkko Soinisen toinen runokirja Avataan siiven alta (Sanasato 2016) pohtii muistamista: ollutta, menetettyä, vielä olemassa olevaa. Hetkittäin proosarunon muodon saavat runot puhuttelevat suoraan runon kohteita, mutta avautuvat myös laajempiin sfääreihin. Linnun osat, ihmissuhteet, loputtomat kysymykset kertovat rakkaudesta olleeseen ja olemiseen. Rakkaus syntyy ajatuksissa, ehkä muistaa voi toisen puolestakin: Sinä tapahdut vain pääni sisällä.

Millaisista runoista sinä löydät rakkautta? Kenelle kuuluvaa, missä näkyvää? Suosittele, vinkkaa suosikkiteoksistasi.


--

Kaikki runot on lyhennetty. Kokonaiset löytyvät mainituista teoksista. 

Olivier Bourdeaut: Tule takaisin, Mr. Bojangles

Olivier Bourdeaut: Tule takaisin, Mr. Bojangles
Siltala 2017
En attendant Bojangles 2015
Suomentanut Ville Keynäs
144 sivua
Arvostelukappale
Ranskalainen romaani

Aikaa myöten äidistä tuli kolmannen kerroksen valtiatar. Hän hallitsi hyväntuulisena kaikkea ja kaikkia, antoi käskyjä, myönsi arvonimiä, kuunteli murheita ja valituksia, ja jakeli kaikille neuvoja.

En ole lukenut tarpeeksi ranskalaista kirjallisuutta julistaakseni, mutta sen verran, että voin ainakin epäillä: miten he tekevät sen? Kirjoittavat näennäisen kepeän romaanin, jonka aikoo lukea lomalla vähän kuin tuosta vaan, helmeilevän juoman kanssa, tai lämpimän päivän iltana, kuin yöpalaksi. Ja sitten kun näennäisen kepeään tarttuu, sitä lukeekin niin sulavasti, mutta samalla huomaa lukevansa romaania, joka on merkityksistä raskas ja aiheeltaan vakava.

Sellainen on Olivies Bourdeautin Tule takaisin, Mr. Bojangles: kanneltaan houkutteleva, kerronnaltaan sujuva kuin tanssiaskeleet, sisällöltään painava, melankolinen. Kirjan copyright-sivulla on lainattu Charles Bukowskia: ”Eräät eivät koskaan tule hulluiksi… Heidän elämänsä täytyy todella olla tylsää.” Lainaus kuvaa teoksen sisältöä sen rakennetta mukaillen: aluksi hulluus tuntuu hauskalta, lopuksi… Lukekaa itse!

Romaanissa pieni perhe elää irrallaan yhteiskunnan normeista. Elämä on kuin taikaa: Äiti ja isä tanssivat, mitä pieni poika seuraa ihastellen. Tuttavapiiriin kuuluu Törkimykseksi nimetty senaattori, lemmikkinä asuu lintu Neiti Turhanpäiväinen, isä on ostanut loma-asunnoksi linnan Espanjasta eikä koulunkäynnillä ole niin väliä. Äitiä, joka on sinut taivaan tähtien kanssa, ei kutsuta koskaan kahta kertaa samalla nimellä lukuun ottamatta Valentinuksen päivän jälkeistä päivää, jolloin äiti on aina Georgette. Kuin satua! Nimenomaan. Satua, jonka arkisemmat kasvot paljastuvat lukijalle aikanaan.

Bourdeautin kerronta on sujuvaa. Kaksi eri näkökulmaa, lapsen ja aikuisen, joista jälkimmäisen henkilöllisyys paljastuu tarinan edetessä, vuorottelevat. Alussa niin ihmeellisen ihana maailma muuttuu pian ja lukija oivaltaa, ettei kyseessä ole herttainen tarina tarina. Sitä, mistä kaikessa on kyse, en tässä paljasta. Melankolia on kuitenkin lähempänä kuin ilo, hulluus pyörähtelee rytmikkäin askelein, maailma on rikki, vaikka se on täynnä ihmeellisiä tarinoita ja kaikkialla näyttäytyvää kauneutta. Bourdeautin kauneus ei ole imelää: pintavedet saattavat heijastella valoa, mutta vedet ovat syvät.

Tule takaisin, Mr. Bojangles on kevyesti painava kirja. Se on täydellinen pieni romaani loppukesään; valon ja hämärtyvien iltojen vuorotteluun, lepattelevaan, ehkä jo hieman raskaaseenkin mieleentilaan – tunnelmaan, joka soittaa romaanin nimikappaletta Nina Simonen ”Mister Bojanglesia”.

Miranda July: Avokämmen

Miranda July: Avokämmen

Siltala 2016

The First Bad Man 2015

Suomentanut Hilkka Pekkanen

Ulkoasu Aleksi Salokannel

346 sivua

Yhdysvaltalainen romaani

Heijastuksia, varjoja, savua - kaikki ne olivat parhaimmillaankin vain synkeitä ja etäisiä sukulaisia. Ei, sateenkaaret ovat omaa luokkaansa ainutlaatuisuudessaan, jokainen niistä on vaikuttava, ei ole ainuttakaan valjua sateenkaarta, ei ainuttakaan, jossa olisi vain muutama väri. Aina kaikki värit ja aina oikeassa järjestyksessä. Clee ei soittanut.

Hieman yli nelikymppinen Cheryl Glickman markkinoi naisten itsepuolustusvideoita Avokämmen-nimisessä yrityksessä, jonka johtoryhmään hän kuuluu. Sinkkuna elävä Cheryl viettää säntillistä elämää, joskin haaveilee eroottisesti itseään parikymmentä vuotta vanhemmasta Philipistä. Cherylin arki särkyy, kun kollegoiden oikukas lapsi, parikymppinen nuori nainen nimeltään Clee, muuttaa tilapäisesti hänen luokseen. Siitä alkaa taistelu kummankin omasta reviiristä, oikea läheisyyden ja etäisyyden kisa: eipä aikaakaan, kun Cheryl makaa lattialla pitkät, rennot kivun väristykset raajoissaan. Elämässä kääntyy uusi lehti, kun Cheryl aloittaa omalaatuisen ihmissuhteen Cleen kanssa. Suhde on kaikkien odotusten vastainen ja kaikin osin hankala, mutta varsinainen yllätys on vasta tulossa eikä mikään voi enää koskaan palata ennalleen.

Nyt on Pride-viikko. Muistin kyllä viikon, mutten Miranda Julyn romaania aloittaessani ajatellut ollenkaan, että Avokämmen sopisi niin hyvin luettavakseni juuri nyt. Hyllynlämmittäjäkirjoistani tuoreimmasta päästä oleva romaani pitää sisällään naisten välisen suhteen kuvausta. Teemoiltaan Julyn romaani on monipaikkainen.

Avokämmen on, tietenkin, ihmissuhderomaani. Se kuvaa Cherylin vaikeutta olla sinut oman ruumiillisuutensa kanssa ja myöhemmin tuon ruumiillisuuden löytymistä hätkähdyttävällä tavalla. En muista päähenkilöä, jonka seksuaalisia fantasioita kuvataan yhtä paljon kuin Julyn romaanissa. Fantasiat ovat luonnollisestikin vain yksi osa kokonaisuutta, yksi osa ihmistä. Avokämmen kuvaa myös yhteiskunnan odotuksia yksin asuvaa keski-ikäistä naista kohtaan sekä työyhteisössä lankeavia rooleja.

Avokämmen on hyvin kirjoitettu romaani. Julyn teksti on sujuvaa, kepeys ja paino vuorottelevat onnistuneesti. Kerronta on raikkaasti hauskaa, sen seksuaalisuus on hetkittäin hämmentävää (avoimuutensa vuoksi), muttei missään vaiheessa tunkkaista. Se on paikoin napakkaa, rajuakin: Sinä iltana antaisin paukkua. Perhonen. Puraisu. Potku; ja osin runollista: Cheryl pohtii, miten voi esimerkiksi maata samalla kertaa ikuisesti, ikuisesti hyvästellen, milloinkaan eroamatta.

Kaikki tämä – ja silti: en tiedä, pidinkö Avokämmenestä. Pidin siitä, miten virkistävältä tuntui lukea romaania, joka kulkee ihan omilla ehdoillaan (tai toki kirjailijan laatimilla ehdoilla); romaania, joka ei ota moralisoi, mutta joka ottaa kuitenkin kantaa yhteen tärkeimpään asiaan: välittämiseen. Kiinnostavaa on myös se, miten väkivaltaisuus ja hellyys kiertyvät toistensa ympärille. Tietenkin pidin siitä, että Julyn romaani on laadukasta kirjallisuutta, jossa yksityinen ja yleinen kohtaavat ja jonka kieli on eläväistä ja hyvää. Viimeksi mainitusta myös kiitos suomentaja Hilkka Pekkaselle. 

Mistä sitten en pitänyt? Sitä onkin vaikeampi sanoa. Suoraviivaisista fantasian kuvauksista kaikine meloneineen ja eritteineen, ehkä. Joku lukukokemuksessa työnsi pois, kenties väkivaltaisuus, vaikka Julyn romaanin rajuus on oudosti kiehtovaa. Cleen ja Cherylin välisen suhde on jännitteinen kuin ukkosta enteilevä sää (tätä kirjoittaessani ukkonen jyrisee jossain kaukana, joten en voinut välttää tätä mielikuvaa nyt). Avokämmen ei tule nousemaan suosikkikirjakseni ja silti olen tavattoman iloinen että luin sen, ja luin mielelläni.

Kaikki tämä tietenkin vain vahvistaa sitä, miten Julyn romaani kulkee omia polkujaan. Vaikeasti määriteltävä kirjallisuus on aina raikasta ja tuoretta. Se ei jää yhdentekeväksi ajanvietteeksi, vaan saa lukijan pohtimaan omaa lukijuuttaan: miksi pidin? Miksi en? Mitä kestän lukijana, mitä ihmisenä? Ristiriitainen lukukokemus pitää lukijansa virkeänä.

P.S. Kirjabloggaajien Pride-viikon lukutempauksesta lisää Yöpöydän kirjoissa.

Pirkko Saisio: Mies, ja hänen asiansa

Pirkko Saisio: Mies, ja hänen asiansa

Siltala 2016
Graafinen suunnittelu Elina Warsta
403 sivua
Kotimainen romaani

Klo 07.11

Pablo on kuollut. Minä elän.
Minä en ole elänyt pitkään aikaan.

Minä elän ja sytytän tämän tupakan, mutta vasta sitten, kun Kristan Audin perävalot ovat kadonneet kultasateen taakse, se on marraskuisen kalju ja surkea.

Maanantaista maanantaihin, tarkoin kellonajoin on tallennettu erään asianajajan viikko, jota voisi kutsua piinaviikoksi, tai ainakin joka näyttää ettei mennyttä pääse karkuun. Kaikki alkaa maanantaiaamuna klo 7.04. Mies lukee sanomalehteä ja huomaa kuolinilmoituksesta (millaiset ihmiset laittaa kuolinilmoituksen maanantain lehteen, Krista-vaimo ihmettelee) ystävänsä Pablon kuolleen. Paavo Olavi Korhonen, mikä nimi: Pablossa on tyyliä, nimenä. Pablo on kuitenkin kuollut ja ystävän kuolema saa miehen muistot laukkaamaan tajunnanvirtana. Mitä menneisyydessä on tapahtunut; mitä todellisuudessa, mitä sekoittuvissa muistoissa? Menneen kanssa on tehtävä tiliä, kohdattava syyllisyys, nähtävä ehkä itsensäkin.

Pirkko Saision Mies, ja hänen asiansa on intensiivinen romaani, joka tarkastellessaan erään miehen asioita nykyisestä menneeseen tulee katsoneeksi laajemminkin sitä maailmaa, jossa elämme. Ylimielisyys ja suoranainen vastenmielisyys määrittävät miestä ja häntä nuorempaa vaimoa. Raskas marraskuu elää omaa konkretiaansa, mutta ehkä vielä painavampi – tai suorastaan tahmea – on miehen muisti, joka avaa nuoruuden seikkailuja Puolasta Italiaan, jossa mies on Uffizissa vielä ehjä, kaunis, mutta vanha hänestä tulee jo hetken kuluttua. Miksi? Miten?

Saisio on jälleen taitava, tietenkin. Lukija ei voi aavistaa missä mennään, romaanin alku on keski-iän ylittäneen pöyhkeilijän ihmettelyä, arkea ja kaipuuta, loppu on jotain ihan muuta. Kaikki on samalla kertaa raskasta ja kepeää. Raskas on miehen mieli, painona on menneisyys, mutta osin niin täydellinen nykyelämäkin. Kepeää on piikikkyys, jolla Saisio katsoo (paremmin kuin) hyvin toimeentulevan keskiluokan arkea: Audi, kaunis vaimo, säännöllinen seksi tai viini-illalliset eivät auta silloin kun on kohdattava se minkä on taakseen jättänyt. Myös kielikuvat saavat väistämättä hymyilemään: Venetsia vajoaa hiljaa soiden. Niinpä taitaa tehdä, ja niin vajoavat muutkin asiat.

Pitäisi muistaa kuolema, mutta kun arkikin katoaa. Toinen kysymys onkin sitten se, mitä taakse on jätetty – voiko kertojaan luottaa? Hän vaikuttaa epäluotettavalta. Pitääkö? Tarinan edetessä hänestä tulee tuttu. Ehkei voi tai pidä, lukija jaksaa kyllä seurata tarinaa, joka samalla kylmää ja ihastuttaa; kylmää teemoiltaan, ihastuttaa tekstiltään - ja naurattaa huomioillaan.

Voima on vedessä, joskus muualla. Niin sanon itsekseni, nojaan lauseeseen kuin seinään, mutta seinä antaa periksi. Se romahtaa. Kellontarkka raportointi, napakoinakin syvät lauseet ja ajatelmiksi kurottuvat kielikuvat, sekä yhden miehen mielenliikkeiden melko vapaa virtaavuus sekoittuvat omanlaisekseen kirjalliseksi laukaksi – intensiiviseksi, hurjaksikin.

--

Miehestä, ja hänen asiastaan ovat kirjoittaneet myös Sari, Krista, Nanna ja Ulla.

Jonathan Franzen: Purity

Jonathan Franzen: Purity
Siltala 2015
Suomentanut Raimo Salminen
Kansi Jonathan Pelham
600 sivua
Arvostelukappale
Yhdysvaltalainen romaani

Äiti nojautui äkisti takaisin tuoliinsa ja käänsi taas katseensa tyhjään ikkunaan. "Olet oikeassa", hän sanoi. "En tosiaan kerro mitään millä olisi merkitystä. Minulla on omat syyni, mutta niin se on."
"Sitten saat jättää minut rauhaan. Ei sinulla ole mitään oikeuksia minun suhteeni."
"Minulla on oikeus rakastaa sinua enemmän kuin mitään muuta tässä maailmassa".
"Eikä ole!" Pip parkaisi. "Ei ole! Ei ole!"

Pip Tyler on 24-vuotias nainen, joka vihaa oikeaa nimeään Purity ja jolla on taakkanaan 130 000 dollarin suuruinen opintolaina. Pipillä ei ole mitään tietoa isästään ja suhde äitiinkin on ongelmallinen osin äidistä johtuen. Pip asuu anarkistien valtaamassa talossa, jossa hän kohtaa saksalaisia rauhanliikeaktivisteja ja matkustaa Kolumbiaan. Kolumbiassa Sunlight-projektin johtajalla, entisellä itäsaksalaisella Andreas Wolfilla on karismaa ja taito paljastaa maailmanpoliittisia salaisuuksia Julian Assangen tapaan. Tom Aberrant on  Denver Independent -lehden toimittaja, joka on naimisissa alaisensa toimittaja Leila Heloun kanssa. Jokaisen mainitun henkilön elämänpolut kohtaavat idealismin, salaisuuksien ja yhteiskunnallisten kipukohtien risteytyessä.

Jonathan Franzenin Purity on kirjailijalle tyypillinen yhteiskunnallinen runsaudensarvi. Se on runsas kooltaan, siinä on useita keskeishenkilöitä (useita muitakin kuin mainitsemani), sen tapahtumapaikat yltävät Itä-Saksasta Kaliforniaan ja Kolumbiaan, se kulkee nykyhetkestä taaksepäin ja takaisin nykyisyyteen, temaattisesti siinä on ajankohtaisia ja lähihistoriallisia kysymyksiä, perheiden ja sukujen ongelmia, sukupuolisuutta ja tietenkin Purityn - niin henkilöhahmon kuin romaanin - nimen aikaansaamia kysymyksiä. Kaikki on tietenkin kirjoitettu fiksuja lukijoita miellyttäväksi lukupaketiksi. Huh! 

Franzenin kohdalla huh-huudahduksen voi unohtaa ainakin siinä mielessä, että Purity vetää mukaansa. Se on monenlaisia käänteitä sisältävä juoniromaani, jonka näkökulmat vaihtelevat kertojan mukaan. Purityssa on selkeämpi juoni kuin vaikkapa joitakin vuosia sitten ilmestyneessä, sinänsä paremmassa Vapaudessa, ja lukijan koukuttuminen on kuta kuinkin taattua. 

Maailmalla Purity on saanut enimmäkseen kehuvia, muttei suinkaan ristiriidattomia arvioita. Franzenia on kehuttu sujuvaksi ja älykkääksi kirjoittajaksi, mutta Purityn naiskuvaa on moitittu tylsäksi ja stereotyyppiseksi. Luin kirjan tietoisena näistä arvioista ja tietenkin ne osuvat oikeaan, mutta vain osin. Nimittäin myös Purityn miehet ovat melkoisia - noh, nyt tätä sanaa voi kerrankin käyttää - runkkareita eikä Franzen kuvaile heitäkään kovin mairittelevasti. Ohuita Franzenin romaanin päähenkilöt eivät ole, vaan pikemminkin kompleksisia ja ongelmissaan moniulotteisia. Franzen kuvaa taidokkaasti ihmisten pyristelyä niin omien halujensa ja toiveidensa kuin ulkopuolisten vaikutteiden määräämien olosuhteiden aallokossa.

Puritya voisi luonnehtia yhteiskunnalliseksi älykkösaippuaksi, niin kiemuraisia sen juonenkäänteet ovat. Purityssa on melkoinen tarina, joka leviää romaaniin yhteen teemaan sopivasti verkostomaiseksi osaksi kaikkien henkilöhahmojen elämää. Monipaikkaisuuskin toimii pääsääntöisesti hyvin. Eikä Franzen olisi Franzen, jos hän ei viittailisi ja paikoin leikittelisi eri suuntiin. Viittaus Dickensin Suuriin odotuksiin olisi miltei tarpeetonta nostaa esille, ellei Franzen itse osoittelisi sitä suorastaan sormella: Pipiä kohtaan on suuria odotuksia. Yhtä ironisesti, ja ehkä itsekorosteisesti romaanissa replikoidaan, että on kirjallisia Jonathaneja maanvaivaksi asti. Lukija huvittuu, ehkä kuivasti, mutta väistämättä - ja toisin paikoin lukija pakahtuu, hyvällä tavalla.

Purity on laatutyötä. Se on kieltämättä (ehkä tarkoituksellisenkin) itsetietoinen ja siinä on omat juonelliset kiemuransa. Mutta se on loistavasti kirjoitettu ja hyvin suomennettu teos: Purity on nautittavaa luettavaa: älyllinen juoniromaani, joka pitää otteessaan alusta loppuun saakka.

Lena Andersson: Vailla henkilökohtaista vastuuta

Lena Andersson: Vailla henkilökohtaista vastuuta
Siltala 2015
Utan personligt ansvar 2014
Suomentanut Sanna Manninen
Kansi: Elina Warsta
332 sivua
Arvostelukappale
Ruotsalainen romaani

Olof ja Ester  olivat kuin kaksi hammasratasta. Hammasrattaat eivät kasva yhteen eivätkä sisäkkäin. Ne eivät unohda, mistä toinen alkaa ja mihin toinen päättyy, mutta ne tarvitsevat toisiaan, kuljettavat toisiaan eteenpäin, ovat täydellisesti toisiinsa sovitetut. Siltä Esteristä tuntui. [--] Ikävä kyllä myös kolme hammasratasta toimii yhdessä, mekaanisesti jopa erinomaisesti.

Ester Nilsson, näkökulmasta riippuen ystävämme tai harvinaisen omalaatuinen tuttavamme romaanista Omavaltaista menettelyä, on jälleen rakkauden kourissa. Onneton ja melko yksipuolinen rakkaus taiteilija Hugo Raskiin on jo historiaa viiden vuoden takaa. Tällä kertaa Ester rakastuu näyttelijä Olof Steniin - miltei ensisilmäyksellä. Olof on naimisissa hyvät sukujuuret omaavan Ebban kanssa. Esterin ja Olofin suhde kulkee kohtaamisesta, keskustelusta ja ravintolaillasta toiseen. Ester elättelee toivoa, että saa Olofin omakseen, mutta Olof ei tunnu jättävän vaimoaan. Miksei?

Lena Anderssonin romaani Vailla henkilökohtaista vastuuta osoittaa, että se joka on ilman tätä vastuuta, taitaakin olla juuri Olof. 

Andersson käsittelee vastuun kysymyksiä ja rakkauskäsityksiä edellisestä teoksestaan tutulla pedantilla tavalla, Ester kuitenkin on nyt erilainen. Niille, jotka ärsyyntyivät Esteristä tai suorastaan inhosivat häntä Omavaltaista menettelyä -romaanissa, en voi kuin suositella Esterin uusia kuvioita. Nimittäin nyt lukija on pakostakin Esterin rinnalla. En tietenkään takaa, etteikö Ester ärsyttäisi joitakin - kyllä romaanihenkilö saa raivostuttaa eikä häneen ole pakko ihastua. Eikä Esteriä tarvitse nytkään ymmärtää, ei sen enempää kuin rakkautta tai himoakaan, mutta sympatiseerata voi: lukiessaan Esterin nahkoihin vain asettuu. 

Esterin ja Olofin suhde soutaa ja huopaa niin, että rasittaa. Mutta - ja nyt mutta on totta tosiaan painotettu: tämä tekee Esterin kärsimyksestä todemman, sillä juuri noin kaikki voisi mennä oikeastikin. Ja tästä syntyy se kysymys, jota Andersson pohtii: miksi ihmeessä ihminen jää kiinni suhteeseen, jolla ei missään vaiheessa ole mahdollisuuksia onnistua tai muuttua oikeaksi rakkaudeksi? Mitä oikea rakkaus sitten ikinä onkaan, sitäkin Andersson Esterin näkökulmasta pohtii.

Ester on samalla kertaa lohduttoman rakastunut ja tunteidensa vietävissä; pelkkä hyvän yön toivotuskin riittää pitämään hänet koukussa. Anderssonille Ester tuntuu olevan jonkinlainen kulttuuriantropologinen (fiktiivinen) välikappale rakkauden, parisuhteen ja tunteiden moniulotteiseen pohdintaan. Toki Ester on romaanihahmona omaperäinen ja niin sanotusti lihaa ja verta, mutta Ester myös mahdollistaa yleisen tason yhteiskunnallisen pohdinnan - Esterin tunteet, ääni, mietteet ja toiminta peilaavat rakkautta koskevia käsityksiä ja sukupuolirooleja. Legitiimit dikotomiat, joita riittää, määrittävät Esterin ja itse kunkin elämää ja mahdollistavat Olofin toiminnan: vaimo - rakastajatar, järkevä - hullu tai elämänkumppani - viettelijätär. Aivot ja ruumis ovat liitossa Esterissä: vapaus tuo hänelle epävarmuutta, ja päätös suuntaan tai toiseen voi olla vapauttava, mutta silti tuon päätöksen kanssa on vangitseva elää.

Tämän kaiken Andersson tavoittaa hurjan hyvin. Miten voikin romaani olla samalla kertaa niin kepeä ja niin syvä? Se, mikä alkaa miltei höyhenenkevyenä aikuisromanssina onkin heti rakkauden, rakkaudettomuuden, himon, henkisen nöyryytyksen ja yhden naisen sisäisen köydenvedon kuvausta sekä kaksijakoisten rakkauskäsitysten toisaalta tunteikasta, toisaalta analyyttista käsittelyä. Vailla omakohtaista vastuuta on älyllinen rakkausromaani, ja siksi sen lukeminen on ajatuksia herättelevä ilo.


--
Myös Ulla on lukenut kirjan.

Aki Ollikainen: Musta satu

Aki Ollikainen: Musta satu
Siltala 2015
Kansi Elina Warsta
156 sivua
Arvostelukappale
Kotimainen romaani


Hiekkanainen sen laukaisi, hän palautti lapsuuden painajaiset pelottavasta suosta ja maalatuista naisista. Siitä saakka sinä ja minä puhuimme aina Tattarisuosta, haaveilimme löytävämme sen aarteen. Maire langetti kirouksen ylleni samalla hetkellä, kun siemeneni syöksyivät hänen kesäauringossa kimalteleville kupeilleen ja minä katselin holvin lailla kaartuvaa kirkkaansinistä taivaankantta.

Nykyisyys: kirjoittava mies, jonka arki vaimon ja pojan kanssa ei ihan suju. Mies vetelehtii, polttaa tupakkaa, ajelee autolla muovipussiin sullottu käsikirjoitus takapenkillään ja pohtii sekä omaansa että sukunsa menneisyyttä ja muistelee lapsuudenystäväänsä Joonaa. 1930-luku ja kieltolain aika: pirtua salakuljettava Heino asuu vaimonsa ja poikansa kanssa enonsa kortteerissa. Valkoinen ja punainen aate ovat vahvasti vastakkain ja Lapuan liike nousee. Pirtunkätkentäretkellä Tattarisuolla Heino kohtaa asioita, jotka johdattavat hänet kohti entistäkin pimeämpiä tapahtumia. Näet Noita-Kallioksi kutsuttu räätäli harjoittaa myös menojaan Tattarisuolla.

Nälkävuodellaan vaikutuksen tehneen ja muun muassa Blogistanian Finlandian voittaneen Aki Ollikaisen toinen romaani Musta satu ilmestyi muutama viikko sitten. En ole ainoa, jolle Nälkävuosi oli siinä määrin kovan luokan romaani, että Mustan sadun lukemiseenkin syntyi jonkinlaisia ennakko-odotuksia, suoranaisia paineitakin. Ja niinhän siinä kävi, ettei Musta satu ole uusi Nälkävuosi. Tietenkään se ei ole, onhan kyse täysin eri kirjasta, muttei Musta satu ole muutenkaan Ollikaisen esikoisen veroinen romaanitäydellisyys. Silti se on kelpo romaani, joka kietoo lukijan synkeään maailmaansa. 

Ollikaisen teoksen monet teemat ovat perusteltuja, joskaan eivät suurilta osin ihan tuoreita. Näkökulma on miehinen, naiset jäävät taustalle - vieraiksi vaimoiksi, hiekkanaisiksi, statikseiksi. Keskiössä ovat sukupolvesta toiseen jatkuva juopottelu ja jonkinlainen puolihuono-osaisuuden ketju sekä edellisten sukupolvien, nimenomaan isien, synnit jotka nekin kaikki ovat kirjallisuudessa paljon käytettyjä aiheita. Ollikainen kirjoittaa niistä uskottavasti, mutta omaperäisyys on enemmänkin kielellistä. Sen sijaan 1930-luvulle sijoittuva kuvaus kantaa laajemmalle. Se mikä alkaa Heinon tarinana ja voisi päättyä lammen pimeään silmään, kasvaakin kuvaukseksi kokonaisesta aikakaudesta, joka muokkaa paitsi yhden suvun, poliittisesti myös kokonaisen kansanosan tulevaisuutta.

Osaset kyllä toimivat itsessään: minäkertojan krapulainen olotila ja istuskelu tupakan savustamassa autossa ovat niin konkreettisen oloisia, että ne muuttuvat todeksi. 1930-luvun tapahtumat niin kotona, poliittisessa kokouksessa kuin Tattarisuon synkeässä maastossa sekä tapahtuma- että henkilökuvauksessaan tiukkaa, taitavaa kerrontaa. Romaanin keskeisin ongelma on kahden eri aikakauden yhteensovittaminen. Nykyhetkessä elävällä kertojalla on useitakin syitä kiinnostua Tattarisuon tapahtumista, mutta kysymys kuuluu: mitä sitten? Nykyhetkeen sijoitetun kertojan ajelehtivuus tarttuu lukijaan eikä tunkkaisesta olotilasta pääse oikein pois.

Toisaalta Musta satu on jälleen yksi kertomus murheellisten laulujen maasta, ihmisistä jotka katoavat iäksi ja heistä, jotka sittenkin ponnistavat - mutta minne, sen kun tietäisi. Ja toisaalta, tärkeimpänä, Musta satu osoittaa, että Ollikainen on tälläkin kertaa hiottujen lauseiden mestari. Hän ei kirjoita pitkästi, mutta sanoo paljon ja luo kuin vuorovedoin jumalattoman kauniita ja ihan yhtä jumalattoman rumia kuvia. 

--
Mustan sadun ovat lukeneet myös muun muassa Sara, Villis, Tuija, Bleue ja Krista. Minna otti kirjan mukaansa kirjapolulleen.

P.S. Vaikkei kuvasta voi arvata, otin sen ihan Tattarisuon kupeessa Malmin lentokentällä.

Pirkko Saisio: Signaali

Pirkko Saisio: Signaali
Kustantaja: Siltala 2014
Kansi: Elina Warsta
Sivuja: 296
Kotimainen autofiktiivinen kertomuskokoelma

Ei niitä kukaan muista, lauluja eikä runoja.

Eikä ihmisiäkään, ei kaikkia.
Oliko meitä yhdeksän, vaiko enemmän. En muista.

Mutta kuunsillan muistavat kaikki, ja sileän kallion.
Ja sen, että kuunsiltaa katsottiin yhdessä. Sen muistavat kaikki.

Tapahtunutta ja odotuksia, havaintoja ja mietteitä. Parisuhdetta, menetyksiä, junien katsomista lapsenlapsen kanssa, olutta ja tupakkaa, akateemisia näytelmiä, puheita ja hiljaisuutta. Tampereella, Wellamon terassilla, Unkarissa, Madeiralla, Källskärissä. Tätä kaikkea ja paljon muuta on Pirkko Saision Signaali, jota on vaikea tunkea yhteen kirjalliseen lokeroon. Kirjastoluokituksensa perusteella se on kaunokirjallisuutta, mutta se on myös muistelmateos, fiktiota ja autofiktiota, kokoelma kertomuksia, lastuja suorastaan.

Onneksi luokittelulle ei olekaan lukijan kannalta tarvetta: Mutta kukaan meistä ei taida puhua ihan totta, eikä meistä kukaan ihan valehtelekaan. Pirkko Saisiolla on kummallinen kyky -- tai lahjakkaalla ihmisellä on varmasti oikea kokoelma kykyjä jossain mielensä sokkeloissa -- ja hän on velho kirjoittamaan sitä, mitä haluaa. Eikä hän tunnukaan kirjoittavan sitä, mitä voi tai osaa, koska hän osaa kyllä, mitä vain. Hyvänen aika, Saisio saa minut, järvi-ihmisen kaipaamaan merelle, ja mikä oudompaa, jopa tupakonti (jota en ole koskaan harrastanut, tietenkään) on ihanaa. Eikä sekään haittaa, että sataa, kuten ei ole väliä sillä, kuka tunsi, kenet ja missä järjestyksessä.

Signaali on sellainen kirja, jota en halua liikaa avata täällä blogissani tai kenenkään kanssa. Se on täynnä fragmentteja ja sulkeita. Se tuo väläyksiä muistoista, kuvitelmista ja nautinnoista. Saisio tulee lähelle lukijaa ja pysyy kuitenkin kirjansa sivuilla. Eikä lukija voi tietää, milloin kertojana on omaa elämäänsä muisteleva Pirkko Saisio, milloin romaanihenkilö Pirkko Saisio. Parasta on, ettei sillä edes niin väliä: Tarina vuotaa kuin seula, ei haittaa. Jatketaan. Juuri noin.

Signaali on niitä kirjoja, jotka kuuluvat (mielikuvalliseen) ihana-kategoriaan. Se on lempeä, ilkikurinen, pisteliäs, haikea, ehkä seestynytkin. Lukekaa itse, sitten tiedätte.

-
Hannan tavoin uskon palaavani tähän kirjaan. Myös esimerkiksi Minna, Marjatta, Sari ja Ulla ovat lukeneet Signaalin.