Kazuo Ishiguro: Me orvot
Tammi 2002, Keltainen kirjasto
When We Were Orphans 2000
Suomentanut Helene Bütsow
Kansi Timo Mänttäri
418 sivua
Brittiläinen romaani
Ehkä jotakin tämän tapaista on silti ollut jo jonkin aikaa odotettavissa. Totuus on, että viimeksi kuluneen vuoden aikana olen uppoutunut yhä useammin muistoihini, mikä taas saattaa johtua siitä että nuo muistot - lapsuudestani, vanhemmistani - ovat tuntuneet vähitellen hämärtyvän. Viime aikoina on käynyt monesti niin, että olen joutunut vaivaamaan päätäni muistaakseni jotakin, minkä vielä kaksi tai kolme vuotta sitten uskoin syöpyneen iäksi mieleeni. Toisin sanoen olen joutunut myöntämään sen, että jokaisen vuoden myötä elämäni Shanghaissa muuttuu yhä utuisemmaksi, kunnes jonakin päivänä jäljellä on vain muutama epämääräinen mielikuva.
1930-luvun Englannissa Christopher Banks on seurapiirihenkilö ja kuuluisa salapoliisi. Lontoon kerman kanssa vietetyt illanvietot ja menestys työssä eivät kuitenkaan tuo Christopherille hänen kaipaamaansa rauhaa, hän pikemminkin koettaa paikata ja piilottaakin lapsuudessaan kokemia, raskaita menetyksiä. Lapsuudessaan Christopher asui Shanghaissa, jossa hänen molemmat vanhempansa salaperäisesti katosivat. Christopherin on matkustettava takaisin Shanghaihin aikana, jolloin Kiina ja Japani ovat sodassa. Maailma on mieletön, muutenkin kuin sodan vuoksi.
Kazuo Ishiguron Pitkän päivän ilta on eräs koko blogini aikaisista kirjasuosikeistani, myös Ole luonani aina viehätti minua suuresti. Joulukuussa tulin lukeneeksi pääosin Keltaiseen kirjastoon kuuluvia romaaneja ja Ishiguron Me orvot valikoitui joulukirjakseni, varsin suurin odotuksin.
Koska Ishiguro on niin taitava kertoja ja Helene Bütsow erinomainen suomentaja, odotukseni täyttyivät - suurilta osin. Me orvot on Ishigurolle tyypillisesti tarina jonkinlaisesta oman tiensä kulkijasta, jonka elämänkulkua mennyt säätelee, muistoilla on valtansa nykyhetkessäkin. Vaikka Me orvot on kauttaaltaan laadukasta ja nautittavaa luettavaa, kävi minulle osin samoin kuin Jaanalle: romaani tuntui paikoin puuduttavalta ja temaattisesti - Kiinasta huolimatta - pitkälle samalta kuin Pitkän päivän ilta ja Ole luonani aina. (Tässä on toki hyvä huomioida se, että Me orvot on ilmestynyt ennen Ole luonani ainaa.)
Edellä mainitusta huolimatta Me orvot on hieno romaani; ja moni suosikkikirjailijani John Irvingistä Joel Haahtelaan sisällyttää eri teoksiinsa samoja teemoja. Ishiguro tekee tämän vielä harvinaisen hyvin: Me orvot on juoniromaani, joka kurottaa päähenkilönsä mielenmaisemiin, kirkkaisiin ja sekaviin hetkiin. Kaikissa lukemissani Ishiguron teoksissa leijaileva päällimmäinen surumielisyys on läsnä nytkin, ihmiset ovat orpoja monella tapaa.
Silloin en kuitenkaan kiinnittänyt siihen mitään huomiota. Keskiöön nousevat myös muisti, muistaminen ja nostalgia sekä niistä syntyvä, mielen tasolla häilyvä hämäryys, kaiken katoavaisuus ja kadonneiden vanhempien varjojen piinaavuus. Christopher muistaa paljon pieniä yksityiskohtia "pieniä tapauksia", joita hän on "alkanut pitää erittäin merkityksellisinä" vasta myöhemmin, muistojen ja kokemusten myötä. Mutta kovin teräviä muistot eivät ole, vaan mitä syvemmälle Christopher niissä menee ja mitä lähemmäs lapsuutensa tapahtumapaikkoja kulkee, sitä sekavammaksi tai unenomaisemmaksi kaikki muuttuu.
Christopherin kokemukset, muistojen synnyttämä piina ja tietty sumuisuus muodostavat kokonaisuuden, joka punnitsee luottamusta hienostuneesti: Onko orpouden vastakohta siellä, minne ihminen kotinsa tekeekin?
Romaanin keskeisimmät tapahtumat ottavat paikkansa sinänsä tarpeellisessa, hurjassa Shanghaissa, mutta tärkein ajattelu tapahtuu Englannissa. Tämä on tietenkin mieleeni. On ihastuttavaa, miten monin tavoin japanilaissyntyinen britti Ishiguro kuljettaa Lontoon lumoihin: illanvietto Claridges-hotellissa, tutkimushetket British Museumissa, kävelyt Kensington Gardenissa, luokkayhteiskunnan pienet, kirjoittamattomat säännöt. Olisin oikeastaan voinut lipua vain näiden Lontoon harmaiden päivien läpi, vajota Christopheria piinaaviin muistoihin ja olla lukijana täysi.
