Tiina Liflänfer:
Kolme syytä elää
Atena 2016
Kansi Anna Makkonen
342 sivua
Arvostelukappale
Kotimainen romaani
En pääse ohi enkä ali, ja ajatus kasvaa mielessäni kuin kasvi. Tiedän, että se on lopullista, vaikkei sen tarvitsisi olla, mutta se on, sillä tällaisia asioita minä en halua tehdä puolittaisesti, vaikka arveluttaakin.
Minä pään uskaltaa, sillä valitsematta jättäminen on sekin valitsemista, eikä tässä iässä kannata enää olla valitsematta, sillä kohta tulee se ikä, kun sitä ei voi enää tehdä.
Se mitä 1950-luvulla
tapahtui tuntuu kaukaiselta vuonna 2003, mutta kukaan ei voi unohtaa. Ei Helmi,
jonka mies Lauri oli ollut rakkaussuhteessa sihteerinsä Kertun kanssa. Eikä
Kerttu, joka on leskeksi jäätyään palannut Ruotsista takaisin kotimaahan.
Sattumalta naiset kohtaavat toisensa kahvilassa ja mennyt kohtaa nykyisyyden.
On selvää, ettei mennyttä voi lakaista muistojen sopukoihin, mutta voiko pyytää
tai antaa anteeksi – ja keneltä?
Esikoiskirjailija Tiina Lifländer saattaa olla tuttu monelle kirjablogeja seuraaville.
Hänen aiempi, silloin nimimerkillä kirjoitettu, bloginsa Rooibos kirjoittaa oli
linkitettynä Lumiomenankin sivupalkkiin, ja hänen omalla nimellään kirjoittamaansa uutta blogia on niin ikään ilo seurata. On ollut upeaa huomata,
miten Volvo-työnimellä kirjoitettu romaani lopulta ilmestyi: Kolme syytä elää
on vahva ja kaunis romaani.
Teoksen sivupalkissa kerrotaan, että Lifländer on kirjoittanut tavoitteellisesti jo parikymmentä vuotta. Sen huomaa: Kertun, Helmin ja Laurin tarina on varmaotteisesti kirjoitettua proosaa, joka kiinnostaa heti alkuasetelmastaan lähtien. Kerronta kulkee varmasti ja vakaasti, hetkittäin turhankin sopusuhtaisesti: suuret tunteiden aallokotkin ovat hillittyjä. Nautin lukemastani ja olin tismalleen mukavuusalueellani, mutta aloin toivoa säröjä, isoa käännettä, jotain. Ja kas, tämäkin toiveeni täyttyi; Kolme syytä elää osasi yllättää. Erästä keskeiskäännettä voisin luonnehtia suorastaan ovelaksi ja juuri oikeanlaiseksi.
Teoksen sivupalkissa kerrotaan, että Lifländer on kirjoittanut tavoitteellisesti jo parikymmentä vuotta. Sen huomaa: Kertun, Helmin ja Laurin tarina on varmaotteisesti kirjoitettua proosaa, joka kiinnostaa heti alkuasetelmastaan lähtien. Kerronta kulkee varmasti ja vakaasti, hetkittäin turhankin sopusuhtaisesti: suuret tunteiden aallokotkin ovat hillittyjä. Nautin lukemastani ja olin tismalleen mukavuusalueellani, mutta aloin toivoa säröjä, isoa käännettä, jotain. Ja kas, tämäkin toiveeni täyttyi; Kolme syytä elää osasi yllättää. Erästä keskeiskäännettä voisin luonnehtia suorastaan ovelaksi ja juuri oikeanlaiseksi.
Yhtä lailla kuin
juonensa, myös henkilönsä Lifländer luo huolella. Sivuhenkilöiden myötä
nykyhetki on tässä ja tulevassa: etenkin alakerran Tomi, ja myös tämän tytär
Kiia sekä Laurin nuori sukulaisnainen Noora lopulta täydentävät Helmin ja
Laurin arkea, tuovat eloa ja merkitystä. Vahvimmin on (tietenkin!) rakennettu keskeishenkilöt
Helmi ja Kerttu, nuo toisessa ajassa nuoret ja toisessa vanhat naiset, kiinni
Laurissa. Heidät voi nähdä: Helmin ajohansikkaineen Volvonsa ratissa, Kertun
ompelimossa, kummankin Laurin koskettamana.
Kolme syytä elää on
romaani, joka tuoksuu vihreältä Palmoliveltä, santsikupilliselta, omenoilta ja
hieman bensaltakin; romaani, jossa ihmiset kulkevat yhdessä miltei
elämänmittaisen matkan tavalla, joka saa lukijan miettimään erinäisten
valintojen oikeellisuutta. Ennen kaikkea se on kauniisti ja taiten kudottu
esikoisromaani, samalla kertaa hauras ja vahva.
--
Kertun, Helmin ja Lauran kolmiodraamasta ovat
nauttineet myös Arja, Maria ja Laura.