sunnuntai 13. lokakuuta 2019

Anna-Kaari Hakkarainen: Dioraama



Anna-Kaari Hakkarainen: Dioraama
Tammi 2019
319 sivua
Kansi Leena Oravainio
Kotimainen romaani


[--] Totuuden ja kuvitelmien välinen raja hälvenee ensin, ja sitten se katoaa. Aika valuu ja jättää jälkeensä maailmasta suljetun tilan. Lumisadepallon maisema, pulloon rakennettu pieni laiva. Niitä voi kierittää, kääntää ympäri, ylösalaisin, ja kultaiset hiletähdet satavat taivaalta, hopeinen hiutaleryöppy, se peittää kallion ja Julian ja Karlin ja hotellihuoneen lattian kokonaan, jää kellumaan meren tyynelle pinnalle.
Julia ja Karl ylittivät rajan yhdessä. He tulivat takaisin yhdessä. Uskooko joku? Että sellainen on – raja, jonka jälkeen ei ole rajoja lainkaan.
Ja: 
Dioraamoissa petoeläimet eivät koskaan saa kiinni saalistaan, hiiret eivät pelästy haukkoja. Kalliokyyhky, vaivaiskoivu, satakieli. Columba liva, betula nana, luscinia luscinia. Idylli, joka ei rikkoudu.


Ja: 
Kaikki on ensin olemassa mielikuvituksessamme.
Aloitetaan.

Niin, jotkut – aika harvat – kirjat ovat koirankorvakirjoja. Sellaisia, joiden sivuja taittelen lukiessani, jotta löytäisin erityisen merkitykseltä tuntuvia kohtia uudelleen. Teen näin korkeintaan muutaman kerran vuodessa, totta kai vain omistamilleni kirjoille. Koirankorvakirjat ovat sellaisia, joita haluan sivujen taittelusta huolimatta (tai tuon taittelun osoittamana!) vaalia ja pitää lähelläni. Näillä kirjoilla ei ole mitään helposti osoitettavaa yhteistä nimittäjää, vaan niiden joukossa on yhtä lailla kauno- kuin tietokirjallisuutta, niin tiiliskiviä kuin ohuitakin teoksia. Tai, sittenkin: yhteinen nimittäjä on se, että koirankorvakirjat tuntuvat jo lukukokemuksen aikana minulle merkittäviltä. Ne ovat kirjoja jotka toisaalta haluaisin pitää vain itselläni ja silti kuuluttaa muillekin, että lukekaa tämä!

Anna-Kaari Hakkaraisen Dioraama on eittämättä yksi koirankorvakirjoistani. Tiesin sen jo ennen kuin aloin romaania edes lukea, sillä Hakkaraisen edellinen teos Kristallipalatsi oli minulle taianomaisesti sieluun osuva. Odotin Dioraamalta jotain samaa ja sainkin, toki Hakkaraisen kaikki teokset ovat keskenään erilaisia.

Dioraamassa Turun Biologinen museo on Julialle kuin turvapaikka: museossa jokainen asia on paikallaan, paikka kokonaisuudessa ja ketjussa, dioraamojen valot, loruilta kuulostavat asetelmien nimet: Pohjoiskarjalainen aapasuo kesällä. Museossa Julia tapaa Karlin, joka opettaa hänet näkemään maailman kuin taideteoksen. Seitsemäntoista vuotta myöhemmin Julia on lumen saartamassa hotellissa, jossa hän haluaa muistaa kaiken, mutta muistaminen ei ole hänen ainoa tavoitteensa.

Edellä kuvatusta kehyksestä syntyy romaani, joka vetää heti mukaansa, mutta avautuu parhaiten lukijalle, joka on sekä tarkka että eläytymiskykyinen. Dioraama on paljon enemmän kuin romaani naisesta, joka haluaa pitää asiat kohdillaan, ja se on myös enemmän kuin kuvaus rakkaudesta. Se on arvoituksellinen, suorastaan salaperäinen romaani, joka on leikkiä ja totta, mielikuvitusta ja konkretiaa. Se on toisaalta täynnä museoiden lasivitriinien eristävää tunnelmaa (jota rakastan) ja toisaalta siinä on kehollisuutta. Se on poissa- ja läsnäoloa, pakenemista ja kiintymystä. Se vyöryttää lukijansa eteen tiedettä ja taidetta, sivistystä, pelkoja, yksityistä, yksityisintä, ja sitten myös sellaista yleistä, josta jokainen voi tunnistaa palasia. Paikoista keskeisiksi nousevat Biologinen museo ja talvinen hotelli, kaupungeista Turku ja Rooma.
Arvoituksellinen, suorastaan salaperäinen, romaani on temaattisesti runsaudensarvi, muttei sisällä kuitenkaan mitään liikaa. Hakkarainen kirjoittaa älykkäästi kuin sanojen illusionisti. Moneen suuntaan kurottavassa romaanissa on paljon kerroksia. Hakkarainen luo uusia maailmoja, jotka ikään kuin rikkovat dioraaman tai lumisadepallon. Dioraama tuntuu kysyvän, kuka ja mitä, miten ja miksi – mistä kaikki alkaa, mitä ihminen tahtoo, kenellä on ohjat, mikä on tarinaa ja mikä totta. Kuka sinä olet?
Ihmeellistä romaania ei voi kirjablogissa selittää, vaan Dioraama täytyy kokea. On selvää, että suhteessa kaunokirjallisuuden olen lukija. Hakkaraisen Dioraama on niitä kirjoja, joiden parissa tunnen olevani Lukija. Kiitos. ♥

P.S. Upean kannen tekijä mainitaan kirjan kiitoksissa: Leena Oravainion kansi kuvaa romaanin tunnelmaa juuri oikealla tavalla. Kolibreilla on Dioraamassa oma merkityksensä.
--
Kirjasta on kirjoittanut myös Helmi Kekkonen.


keskiviikko 9. lokakuuta 2019

Karina Sainz Borgo: Caracasissa on vielä yö


Karina Sainz Borgo: Caracasissa on vielä yö
Aula & Co 2019
La hija de la española 2019
Suomentanut Taina Helkamo
Kansi Sanna-Reeta Meilahti
208 sivua
Kustantamosta
Venezuelalainen romaani

Jos asiat kehittyisivät entistä huonompaan suuntaan, puolustaisin omaa oikeuttani elämään kaikkien muiden yli. Ja muut omaansa minun ylitseni. Tässä maassa ei asunut ketään, joka olisi ollut niin ystävällinen, että olisi suonut minulle edes armonlaukausta. He eivät sitoisi silmiäni, eivätkä panisi tupakkaa suuhuni. Kun hetki koittaisi, kukaan ei tuntisi myötätuntoa minua kohtaan.

Kun yhteiskunnassa ei juuri mikään toimi, tuntuu kaikki inhimillisyys katoavan. Adelaida syntyi maassa, joka oli avoin muillekin, ihmisille jotka halusivat aloittaa elämänsä alusta. Nyt siirtolaisten jälkeläiset lähtevät pois äitiensä ja isiensä maihin, jonnekin missä voi elää turvassa. Maa, joka on pettänyt asukkaansa, on Venezuela. Siellä hyvän koulutuksen saanut Adelaida menettää äitinsä sairaalassa, jossa ei ole enää lääkkeitä. Äidin hautajaisten jälkeen Adelaida palaa kotiinsa Caracasissa, mutta turhaan, sillä vallankumouksellisten naisten joukko on vallannut hänen asuntonsa eikä hän pääse sisälle. Kadulla ei voi liikkua, sillä siellä on ryöstöjä, murhia ja bakkanaaleja. Mutta sitten: Aurora Peralta oli kuollut, mutta minä olin yhä elossa. Kuollut naapuri voi toimia apuna, tarjota pakotien.

Eteläamerikkalainen kirjallisuus kiinnostaa minua lähtökohtaisesti, mutten muista lukeneeni mitään Venezuelasta. Kun kuulin Karina Sainz Borgon romaanin Caracasissa on vielä yö ilmestymisestä, kiinnostuin oitis. Taina Helkamon oivallista suomennosta voi pitää kulttuuritekona, joka on vahvasti kiinni tässä ajassa, sillä Sainz Borgon romaani on julkaistu espanjaksikin vasta tänä vuonna.

Caracasissa on vielä yö on kerronnaltaan taidokas – ja vetävä. Sainz Borgon teksti pitää otteessaan, muttei helposti, vaan kuin rautaisella kouralla. Vastaan tulee paljon rumaa ja kauheaa, mutta myös (hetkittäin) kauneutta. Kauneus on pikemminkin suvantokohtia Adelaiden menneisyydestä kuin kerronnan kauneutta, sillä Sainz Borgo kirjoittaa tavalla, jota voisi luonnehtia taloudelliseksi: tyyli on pikemminkin toteava kuin maalaileva ja ehkä siksikin se tehoaa. Tarina on tehokas, varmasti pitkäksi aikaa mieleen jäävä. Kaikkein tehoavinta on caracasilaisten elämän kuvaus, kaikki se mitä maassa tapahtuu. Tämä sovittuu vakuuttavasti yhteen Adelaiden selviytymistarinan kanssa. Fiktio saa pohtimaan elämän epäreiluutta ja ennen kaikkea pieleen menneen politiikan, poliittisen kriisin, seurauksia.

Joskus kaukomaille sijoittuva romaani saa aikaan joko suoranaisen matkakuumeen tai kaunosieluista, epämääräistä, kaipuuta jonnekin. Sainz Borgon romaani ei sitä tee, vaan aivan kuten Adelaida, lukija haluaa Caracasista pois. Se on eräs merkki romaanin väkevyydestä: niin voimakkaasti eloon Sainz Borgo kaupungin herättää, ja niin vahvasti lukija elää Adelaidan rinnalla.

--

Muualla: Riitta, Takkutukka ja Tiina.

sunnuntai 29. syyskuuta 2019

Elina Hirvonen: Punainen myrsky



Elina Hirvonen: Punainen myrsky
WSOY 2019
Kansi Ville Tietäväinen
276 sivua
Kustantamosta
Kotimainen romaani

”Jos myrsky vie meidät, tietääkö kukaan, että me olimme olemassa?”
Pieni poika käy katsomassa isäänsä vankilassa maassa, jossa Saddam Husseinin hallinto kiduttaa vastustajiaan. Poika jättää kotimaansa Irakin taakseen ja muuttaa suomalaiseen lähiöön, joka tulvii vihreää ja valkoista valoa, hän käy koulua, ihastuu, siirtyy kohti aikuisuutta. Aikuisena mies työskentelee rauhaa edistävissä tehtävissä. Hän iloitsee puolisostaan ja pian syntyvästä vauvastaan, kantaa huolta äidistään ja kokee ylpeyttä siitä, että äiti saa nyt hyvää sairaanhoitoa. Isis on nousemassa ja mennyt, lapsena koetut pelot ja kauhut, elävät miehessä aina.
Kerrotaan se nyt tässäkin: Elina Hirvosen romaani, johon Ville Tietäväinen on luonut upeat kannet, Punainen myrsky perustuu kansanedustaja ja rauhanneuvottelija Hussein Al-Taeen elämään ja hänen suvunsa kokemuksiin. Kirjaa lukiessa, enkä ole ainoa, tulee pakostakin pohtimaan sitä, missä määrin oikeat ihmiset tarinan takana vaikuttavat lukukokemukseen. Hirvosen kirja on luokiteltu romaaniksi, joten se on eittämättä fiktiota. Kuitenkin kirjan päähenkilö saa Al-Taeen kasvot. Al-Taee on romaanin pieni ja teini-ikäinen poika sekä aikuinen mies. Hän on se, jonka äiti huolehtii perheestään, se jonka isä joutuu vankilaan, se joka kasvaa, kaipaa, kokee, kertoo.
Niin, vaikka tiesin lukevani kaunokirjallisuutta, en voinut missään vaiheessa unohtaa lukevani Hussein Al-Taeen ja hänen sukunsa tarinaa. Siksi en voi olla pohtimatta: Olisinko lukenut eri tavalla, jos olisin saanut käsiini vain romaanin ilman taustatarinaa ja uutisointia siitä? Tietenkin olisin, mutta mitä siitä?
Nimittäin, yhtä kaikki: Hirvosen teos on erinomaista kirjallisuutta, hieno romaani. Se on hyvin kirjoitettu, rakenteeltaan onnistunut, kauttaaltaan uskottava, ja puhuttelevuudessaan ajatuksia herättävä.
Erityisen hienosti Hirvonen kuvaa päähenkilön lapsuutta ja nuoruutta, hänen päänsisäistä myllerrystään. Vaikka läsnä ovat myös romaanin miehen äiti ja sisarukset, on kokonaisuudessa vahvasti päähenkilönsä tarina. Sen sijaan Hussein Al-Taaen suvun tarinaa on mukana vähemmän kuin mitä ennakkoon odotin, toki pohja on niissä. Toisaalta romaani pysyy näin paremmin kasassa, ja komeasti pysyykin. Punainen myrsky pitää lukijansa otteessaan intensiivisesti  jopa siinä määrin, että sitä voi painavista teemoistaan huolimatta kutsua vetäväksi.
Kuten aiemmissakin teoksissaan, onnistuu Hirvosen nytkin yhdistää mennyt ja nykyisyys, hirvittävät kokemukset ja kauneus. Punainen myrsky on vahvasti ihmisen puolella, sen kuvaamista raskaistakin tapahtumista versoaa tärkein: toivo.

--
Muualla mm. Kirsi, Leena ja Tiina.

sunnuntai 22. syyskuuta 2019

Maija Muinonen: sexdeathbabies



Maija Muinonen: sexdeathbabies
Teos 2019
Kannen maalaus: Alma Heikkilä
214 sivua
Kotimainen romaani


Eli ikuinen hymy! Voi ajatella esimerkiksi että sinulle annetaan roskia, mutta sinä annat:

Tai vaikkapa että sinulle annetaan kuolemaa mutta sinä annat:

Toisinaan sinun on kaivauduttava esiin arvesta mutta kyllä sinä sittenkin ja lopulta päädyt:

Sijoita itsesi idylliin, jätä rupiset märkivät arvet, ahdistus, kurjuus, negatiivisuus, sijoita itsesi muuanne, ihan ah muihin maaperiin ja sitten ihan kerta kaikkiaan kaikelle sinä annat:

Onnea matkaan ja hyviä hymyjä! Hymysuusi ja kenkäsi ovat upeat!



Hettyn tytär, kolmekymppinen Bibi on kuolemassa syöpään, Bibin kummitäti Clarissa kantaa kehossaan omaa sairauttaan. Clarissa on jo menettänyt jo kolme rakastaan, Hettyllä pitää ikuisesti olla yksi tytär, Bibi on nyt ainokainen. Kuolema siis kolkuttelee ovella, se on vieraillut usein ja pian on aika, mutta on myös elämä, tässä ja nyt: pienissä, absurdeissa asioissa, arjen käänteissä, haaveissa, teoissa, käsillä.
On kirjoja, joita aloittaessaan oikeastaan jo tietää, mitä tuleman pitää – ainakin osittain: tuntee jo tekstilajin tai kerronnan tavan, arvaa sen minne kaikki johtaa, kokee lukevansa uutenakin tuttua romaania. Sitten on teoksia, jotka tuntuvat olevan aivan omanlaisiaan, sellaisia joille ei heti keksi vertailukohtaa; joita ei voi sijoittaa ainakaan kovin moneen lokeroon – tai jos voikin, niin ne kasvavat lokeron yli, kurkistavat muualle, eivät asetu. Uusia tekstin tekemisen ja esittämisen tapoja etsivän TRES-ryhmän perustajiin kuuluvan Maija Muinosen sexdeathbabies kuuluu ehdottomasti jälkimmäiseen joukkoon.
En keksi romaania, johon Muinosen romaani voisi vertautua, mutta sexdeathbabiesiin ihastuville suosittelen Eeva Turusen teosta Neiti U muistelee niin sanottua ihmissuhdehistoriaansa. Molemmissa on jotain sellaista, joka pitää lukijansa tarkkana ja ehkä ymmällään, mutta ennen kaikkea sellaista, joka saa innostumaan: tällaista en ole heti lukenut. Muinosen ja Turusen kirjat ovat toki aivan omanlaisiaan, en siis vertaa niitä toisiinsa, rinnastan vain siinä että kummassakin rikotaan suoraviivaisen, ja jopa ”tavallisen” tajunnanvirtakerronnan rajoja.
Muinosen kerronnalla on oma rytminsä ja omat polkunsa. Luku tai osio, miksi sitä nyt kutsuisi, voi päättyä kesken lauseen tai jopa sanan ja jatkua seuraavassa luvussa. Tai olla jatkumatta. Puhujakin voi vaihtua, joten lukija saa olla tarkkana. Sinisellä painettu fontti ihastuttaa (ja tuo mieleen tyystin erilaisen kirjan, Michael Enden Tarinan vailla loppua, jossa on käytetty punaista ja vihreää fonttia – tämä rinnastus koskee siis nimenomaan fontin väriä, ei muuta), sinistä näkyy muutamassa paikkaa muutenkin kuin aukeamalta levinneenä musteena.
Muinosen romaania lukiessa on kuin pääsisi jonkun hyvin omalaatuisen kulkupelin kyytiin. Matka kulkee, mutta toisinaan kyyti nytkähtelee, hypähtää, muljahtelee, liukuu omille reiteilleen. Ja silti kaikki kulkee raiteillaan kohti vääjäämätöntä ja tuntematonta. Matkan aikana Hetty, Clarissa ja myös ilman omaa puheenvuoroaan jäävä Bibi käyvät tutuiksi, kuin uskoutuviksi ystäväksi.
On mitei outoa, miten hyvin tässä kyydissä viihdyin. Tunnustan, että osan ns. kuolleiden kuoron lausumista (laulamista? kutsumista? sanomista?) sanoista, riveistä ja luvuista luin kursorisesti – romaanin alussa ainakin, mutta mitä pidemmälle sexdeathbabies eteni, sitä merkityksellisimmin kuoro-osuudet alkoivat puhutella.
Kokonaisuus  jonka nimi muuten kertoo tätä bloggausta paremmin sen, mistä on kyse  on kokeileva ja omituinen, mutta myös riemastuttava: että näinkin voi kirjoittaa!

P.S. Suosittelen lämpimästi myös Muinosen Mustia papereita.

sunnuntai 15. syyskuuta 2019

Kate Morton: Kellontekijän tytär



Kate Morton: Kellontekijän tytär
Otava 2019
The Clockamaker’s Daughter 2018
Suomentanut Hilkka Pekkanen ja Tuukka Pekkanen
Kansi Lisa White
557 sivua
Australialainen, Englantiin sijoittuva romaani
Olen vähitellen oppinut ymmärtämään, että menetys jättää ihmiseen aukon ja että aukot pyrkivät täyttymään. Sellainen on luonnon järjestys.
Juuri nämä ihmiset ovat niitä, jotka todennäköisimmin kuulevat minun puhuvan… ja silloin tällöin, kun onni on myötä, joku heistä myös vastaa minulle.
Kukapa romanttissieluinen ei kaipaisi toisinaan uppoutumiskirjaa, jossa on vanhoja taloja – yleensä tietenkin kartanoita – toisiinsa sekoittuvaa mennyttä ja nykyisyyttä, kunnollinen mysteeri, kirjoja tai kuvataidetta ja tietenkin sukusalaisuuksia. Kate Mortonin romaaneissa kaikkea edellä mainittua on aina, joskus onnistuneemmin, toisinaan heikommin.
Tänä vuonna suomennettu Kellontekijän tytär kuuluu Mortonin onnistuneempaan tuotantoon.

Vuoteen 2017 sijoittuvassa kehyskertomuksessa arkistonhoitajana työskentelevä Elodie löytää patinoituneen nahkasalkun, jonka sisällä on viktoriaanisen ajan kuuluisan taiteilijan Edward Radcliffen luonnoslehtiö sekä valokuva nuoresta naisesta. Radcliffen luonnosten joukossa on myös piirros vanhasta kartanosta, joka muistuttaa tarinasta jota Elodien edesmennyt äiti kertoi aikoinaan. Kesken omien häidensä suunnittelun Elodien on selvitettävä niin talon, valokuvan naisen kuin oman äitinsäkin arvoitus.

Ja näin sekä Elodie että lukija tempautuvat noin 150 vuoden taakse, 1860-luvun Birchwood Manoriin, prerafaeliittejä muistuttavan magentaveljeskunnan taiteeseen ja rakkauksiin, mutta myös Lontoon ränskemmille kulmille lähes dickensläisiin tunnelmiin. Kaiken edellä mainitun ohella Mortonin romaani pitää sisällään kummitustarinan. Kummituksella on oma mielensä ja omat sanansa, hän kertoo oman tarinansa.
Tunnelma on kliseisyyteen saakka englantilainen (Morton itse on australialainen, mikä saattaa osaltaan selittää tätä romanttista suhtautumista brittiläisyyteen). Kyynisellä mielellä Mortonia ei kannatakaan lukea, kuten ei silloinkaan kun odottaa esimerkiksi yhteiskunnallisia jännitteitä tai historian syvällistä käsittelyä. Erilaisia käänteitä ja ennen kaikkea henkilöhahmojakin Kellontekijän tyttäressä on liikaa eikä kokonaisuus muutenkaan toimi koko ajan, vaan Mortonin luoma runsaudensarvi läikkyy yli reilusti. Hetkittäin lukija pitkästyy tai suorastaan hukkuu kaiken paljoututeen, vähemmän voisi taas kerran olla enemmän. Silti joku romaanissa jaksaa kiehtoa... (No, kummitusjuttu, valokuvaus, tunnelma, ja se, miten Lilynä tunnettu malli muuttuu mielessäni prerafaeliittien mestareiden John William Waterhousen, Dante Rossettin ja John Everett Millais'n maalausten naishahmoiksi; edellä mainituilla taiteilijoilla oli toki useita malleja).
Edellä mainittu ihastumisen ja ylenpalttisuuden tunteen sekoittuminen pätee useimpien Mortonin romaanien kohdalla. Jos tätä kaikkea sietää, on käsissä kelpo viihdettä, romantiikkakaan ei onneksi ole (enimmäkseen) rakkausromantiikkaa, vaan suhtautumista muratin peittämiin talovanhuksiin, vanhoista matkalaukuista löytyviin kirjeisiin ja kaiken peittäviin sukusalaisuuksiin – tietenkin viktoriaanisella patinalla varustettuihin.

P.S. Jos Mortonin romaanien miljööt miellyttävät, kannattaa seurata kirjailijan Instagram-tiliä.

tiistai 10. syyskuuta 2019

Petina Gappah: Pimeydestä loistaa valo



Petina Gappah: Pimeydestä loistaa valo
Tammi, Keltainen kirjasto 2019
Out of Darkness, Shining Light 2019
Suomentanut Aleksi Milonoff
Kansi Eevaliina Rusanen
383 sivua
Zimbabwelainen romaani

Olemme aina olleet pelkkiä pagazeja, kantajia, jotka kuljettivat hänen kuormansa, rakensivat hänen majansa, laittoivat hänen ruokansa, pesivät hänen vaatteensa ja sijasivat hänen vuoteensa, olemme olleet askareja, jotka kävivät hänen taistelunsa, olemme olleet hänen uskollinen ja luotettava saattueensa.
Kaikki tietävät tohtori Livingstonen, otaksun (!), ja Niilin lähteiden etsimisen. Mutta millaiset olivat Livingstonen viimeiset hetket ja ennen kaikkea hänen viimeinen, postuumi, matkansa kohti rannikkoa ja Englantia? Petiha Gappahin romaani Pimeydestä loistaa valo on moniääninen kertomus Livingstonen ruumissaatosta. Teos keskittyy kokki Haliman ja pappi Jacob Wainwrightin, entisen orjan, näkökulmiin, mutta kytkee taitavasti yhteen eri sukupuolten, sukupolvien ja kansojen ääniä. Ruumissaaton matka on pitkä sekä maantieteen että ajan osalta.
Romaani palsamoidun Livingstonen viimeisestä matkasta on hidasta kirjallisuutta. Aloin lukea kirjaa ahmien, sillä Gappah osaa tempaista lukijan mukaansa, mutta romaanin edetessä huomasin viipyileväni erilaisia merkityksiä täynnä olevassa tekstissä. Romaanin aloittava Haliman osuus kiinnostaa, mutta Jacobin osuudessa on ainakin omaan makuuni turhan paljon uskonnollista pohdiskelua. Mitä kerronnan hitauteen tulee, oli lukufiilikseni osin samanlainen kuin Riitta Jalosen Tanssikaa!-romaanin kanssa, vaikka historiasta nousevat romaanit erilaisia ovatkin: Jalosen teos katsoo erästä perhettä yhden kertojan kautta, kertojan mielessä asiat toki sekoittuvat. Gappahin romaani taas kantaa eräänlaista kollektiivista muistia, toki yksilöiden vahvalla äänellä kerrottuna. Vaikka kertojia on muutama, on henkilöhahmoja, tapahtumia, maisemia, kaikkea, paljon.
Pimeydessä loistaa valossa kyse ei ole Livingstonesta, vaan hänen saattojoukoistaan: afrikkalaisista, muslimeista ja kristityistä, orjista ja vapautetuista ihmisistä. Kokonaisuus on fiktiota, mutta sen juuret ovat tosipohjaiset, romaanin loppuun on listattu vankka määrä lähteitä.
Romaani vie ns. Afrikan sydämeen. Gappahilla on tarinankerronnan taito, mutta hänen romaaninsa on paljon enemmän kuin tarina, tietenkin. Se ottaa kantaa kolonialismiin ja orjuuteen, ihmisissään se kuljettaa pelkoa, vihaa ja rikoksia, mutta pitää sisällään myös uskollisuuden ja rakkauden kysymyksiä – alati ristiriitaisia ja isoja. Ääni on niillä, jotka ovat usein unohdettu.

P.S. Vien tämän blogijutun kuta kuinkin tällaisenaan myös Instagramiin. Viime aikoina olen postannut sinne myös sellaisia kirjajuttuja, joita ei ole täällä blogissa. Blogi on jonkinlaisessa käymistilassa, olisiko Instan pienet jutut hyvä tuoda tännekin?

sunnuntai 1. syyskuuta 2019

Kesän päätteeksi: Paavolan tammi, Tukholma, Nick Cave


Viimeisimmän IrisMurdoch -postaukseni yhteydessä pohdin sitä, miten hankalaa bloggaamisesta on nykyisin saada otetta. Ehkä syynä on kyllästyminen: toistakymmentä vuotta kirjabloggausta. Ehkä syynä on se, että olen töissä kirja-alalla ja vaikka en juuri teekään töitä romaanien kanssa, ei tietokoneen äärellä istuminen vapaa-aikana jaksa aina kiehtoa. Ehkä syytä ei voi edes tietää. Sen tiedän, että luen edelleen (tietenkin!) paljon, mutta en sitä, alanko jatkossa kirjoittaa tänne pienempiä kirjajuttuja, keskitänkö vapaa-ajan lukemisesta kertomisen Instagramiin (klik sivupalkista) vai lisäänkö tänne Lumiomenaan tällaisia muita juttuja kirjojen lomaan. Jonkinlaisen tuoreuden ja bloggaamisen ilon haluaisin säilyttää, mutta katsotaan.

Nyt siis tällaisen kyllästymisjohdannon jälkeen muutamia loppukesäisiä iloja.

Paavolan tammi



Täällä olen käynyt aiemminkin. En tiedä, onko järkevää autoilla katsomaan yhtä puuta. Puu on kaunis, vuosisatainen, majesteettinen, maaginen. Sitä pitää lähestyä varoen ja vaalien. Haluaisin vielä joskus käydä Paavolan tammella syyssumujen aikaan, mutta toisaalta kaikki puut ansaitsevat arvostusta.



Päivä Tukholmassa





Vuosi sitten meiltä jäi yksi kesäperinne välistä: päivä Tukholmassa heinäkuun viimeisellä viikolla. Tänä vuonna oli jälleen aika käydä länsinaapurimme pääkaupungissa. Emme tehneet reissulla oikeastaan mitään. Kävelimme vain Gamla Stanin kujilla, huomasimme että Harry Potterin syntymäpäivä on sama kuin hääpäivämme, ihastelimme merta hytin ikkunasta, nautimme laivan aamiaisravintolan pöytään tarjoilluista pannukakuista. Kotiin ostimme uuden ovimaton. Nyt tuntuu, että ensi kesänä teemme perheen viimeisellä yhteisellä lomaviikolla jotain muuta, mutta oli toki ihanaa olla vielä tovi irti arjesta.


Conversations with Nick Cave, Musiikkitalo, Helsinki



Kirjoitin Instagramiin ja omalle yksityiselle Facebook-sivulleni suunnilleen, tässä hieman lyhentäen sillä juttuni oli aika pitkä, näin:

Reilut 22 vuotta sitten Ruisrockissa lavalla heilui mustiin pukeutunut, ruodonlaiha mies, joka oli (ehkä) päihtynyt/aineissa, mutta niin taitava. Olin löytänyt Nick Caven musiikin muutamaa vuotta aiemmin ja samalla löytänyt itselleni toisen musiikillisen kestosuosikin Tori Amosin rinnalle. Nämä rakkaudet ovat kestäneet.
Eilen illalla [27.8.] Musiikkitalon lavalla oli edelleen ruodonlaiha mies, mutta tällä kertaa hyväkuntoinen, hyväntuulinen. Conversations with Nick Cave tarjosi hienon illan. Yleisön joukosta kuului monenlaisia kommentteja ja kysymyksiä. Oli mm. Elisa Dayksi (!) esittäytynyt pieni (!) tyttö (jolle Cave lauloi Mermaidsin), keskusteluja häpeästä, unista, autossa työskentelemisestä, Caven jumalasuhteesta ja tylsyydestä. Oli valtava määrä biisejä, jotka muistuttivat miksi Cavesta niin pidän: vimmainen ja loistava Mercy Seat (en melkein kestänyt), ihana Into My Arms, hieno Jubilee Street, tietenkin Stagger Lee (tosin vasta sitten, kun Cave kysyi että halusiko yleisö kuulla sen), sydänkasvoinen West Country Girl jne. Joukossa oli myös The Boys Next Doorin, Caven ensimmäisen bändin, kappale The Shivers, jonka Cave esitti ihkaensimmäistä kertaa koskaan.
Kolmetuntinen meni kuin siivillä. Tällainen illan kuuluikin olla: yllättävä, intiimi, älykäs, melankolinen, lämmintunnelmainen ja osin myös hillittömän hauska. Parasta oli se, miten vahvasti läsnä Cave oli koko ajan, ikään kuin jokaiselle. ❤️

--
Niin, yllä olevan kirjoitin keskiviikkona. Caven konsertti piti sisällään keskustelua ja musiikkia ja Musiikkitalo oli konseptille erinomaisen toimiva paikka. Nyt sunnuntaina olen edelleen kiinni konsertin tunnelmassa. Haluan pitää siitä paljon itselläni ja silti jakaa kokemaani teille muillekin. Olen vajonnut jonnekin hyvän melankolian ja onnellisuuden rajamaille. Suosittelen kaikille, niillekin jotka eivät Caven musiikista välitä, sivustoa The Red Hand Files. Millä taidolla Cave vastailee ihmisten hänelle lähettämiin kysymyksiin. Hänen tekstinsä ovat kuin pienoisesseitä, vielä erinomaisesti kirjoitettuja. Spotify-soittolistallani viikon kuunnelluin kappale on ollut The Girl in Amber.



Koti, syksy





Suosikkivuodenaikani on alkanut. Ulkoilun, kotona olemisen, lukemisen, fiilistelyn aika.


P.S. Huomenna jatkan yhdellä kirjajutulla Instagramissa. Kirja on niin huono, etten ole varma, tuonko siitä rippeitäkään tänne blogiini. Katsellaan! 

perjantai 30. elokuuta 2019

Riitta Jalonen: Tanssikaa!



Riitta Jalonen: Tanssikaa!

Tammi 2019
205 sivua
Arvostelukappale
Kotimainen romaani

Pää on valtava mylly. Kaikki on tallessa, ihmiset, ajatukset ja tunteet, ja kullakin niistä oma sekava ratansa.
Elisabethilla on seitsemän enoa, joista kuusi on kuollut. He ovat kuitenkin alati läsnä: Elisabethin kodissa juhlitaan enojen syntymäpäiviä, jolloin katetaan pöytä ja tanssitaan. Niin tanssii Elisabethkin, äitinsä muistojen siivittämänä, sukupolvelta toiselle siirtyvät taakat painonaan.
Harva romaani on vaatinut niin paljon keskittymistä kuin Riitta Jalosen Tanssikaa! Ajattelin lukaista kirjan hotellilomalla, mutta olisihan minun pitänyt tietää, ettei Jalosen teoksia niin vain lukaista. Todistaja Brigitin talossa on nyt, yli neljä vuotta sitten lukuhetkestä, noussut Jalos-suosikikseni, mutta se mitä tuosta romaanista kirjoitin pätee myös Tanssikaa!-teoksen suhteen: "romaania voisin luonnehtia kestoaan hitaammaksi teokseksi. Se on sivumäärältään tiivis, tunnelmaltaan hidas, ja hidas se on myös kerronnallisesti".
Hitaus on hyvä. Samoin tiivis koko, ja sitä Tanssikaa! on: tiivis, jopa sakea. Sen luvut ovat kuin pysähtyneitä väläyksiä, joissa Elisabethin muistot ja nykyisyys kulkevat kuin sirpaleet – sota-aika siirtyy toisenlaisena lapseen, joka on toisen ajan kasvatti. Lapsen ja aikuisen kertojan ajatukset vuorottelevat, kulkevat ikään kuin omia polkujaan. Paljon on rivien välissä, vaikka kaikki on samalla juuri tässä. Yksinkertaiset asiat ja yksityiskohdat ovat kuin samaa, isompaa kuvaa. Kuolleet ovat aina läsnä, äidin muistoista nousevana, Elisabethissa, kotitalossa.
Nuo maahan pannut entiset elämät.
Jalonen kirjoittaa kirkasta ja hyvää suomea. Mutta Tanssikaa! on vaikea – ja kiehtova – romaani. Se ei ole vaikea aiheensa tai kielensä vuoksi, vaan siksi että siinä on jotain sellaista, jota en nyt osaa pukea sanoiksi. Lainaankin Tuijaa, joka kirjoittaa hienosti siitä, miten Jalosen romaanissa “tekstin ajatustiheys pysäyttää”. Juuri tämä! En ole vielä ihan varma siitä, asettuiko romaani minuun tai pääsinkö lukijana siihen, mitä odotin – en tiedä, mitä odotin, mutta paljon sain. Paljon ajateltavaa, paljon sisältöä.

torstai 22. elokuuta 2019

Iris Murdoch: Italialaistyttö



Iris Murdoch: Italialaistyttö
WSOY 1966
The Italian Girl 1964
Suomentanut Eila Pennanen
Kansi Marita Halko
194 sivua
Brittiläinen romaani

Tunsin sillä hetkellä, että olisin yksinkertaisesti halunnut ravistaa heidät kaikki irti kuin hyönteiset hihastani. Oton nauru, Oton alkoholin löyhkä, kaiken tämän sekava, sotkuinen, henkilökohtainen tuoksahdus tuntui äkkiä edustavan kaikkea sitä mitä inhosin. Näiden ihmisten elämässä ei ollut arvokkuutta, ei yksinkertaisuutta. Muutaman tunnin kuluttua, Luojan kiitos, voisin jättää heidät ainiaaksi.

Edmund palaa kotiin äitinsä kuoltua. Äiti, Lydia, oli ollut manipuloiva ja kontrolloiva. Vanhassa, ilmapiiriltään oudossa kotitalossa asuu nyt Edmundin alkoholisoitunut veli Otto perheineen. Veljekset ovat vieraantuneet toisistaan, vuosien aikana Oton tyttärestä Florasta on kasvanut nuori nainen. Perhe ja koko talo tuntuvat olevan täynnä salaisuuksia, onni tuntuu olevan jossain kaukana jokaisesta. Se, mitä kaikkea menneisyydessä on tapahtunut, on arvoitus. Ratkaisu arvoitukseen tuntuu olevan italialaistytöllä tai -tytöillä, sillä perheellä oli useampikin italialainen lastenhoitaja.
Luin Iris Murdochin Italialaistytön jo heinäkuun alussa Italiassa, mutta jostain syystä en kesällä saanut bloggauksesta oikein kunnon otetta.
Kaiken metabloggauksen uhalla mietinkin nyt julkisesti, että ehkä tällainen pieni, osin luonnosmainenkin juttu luetusta kirjasta on parempi kuin ei bloggausta ollenkaan – ainakin minun näkökulmastani, sillä blogi on koko ajan ollut lukupäiväkirjani. En kirjaa luettujani ylös minnekään muualle, esimerkiksi Goodreadsissa olen laiska mutta sen suhteen voisin kyllä aktivoitua. Instagramiinkaan en kovin usein saa postattua kirjakuvia, jos en ole ensin tuonut luettua blogiini. Tällaisia lyhyitä tekstejä saattaa tulla toisinaan nyt useammin, muuten Lumiomena kuihtuu kokonaan pois. Pidän nyt jonkinlaista bloggausvirettä yllä näin, mutta eivätköhän nämä tekstit tästä vielä pitene. (Ja tämä jaarittelu toikin tekstiin kummasti lisää pituutta...)
Jos bloggaamisesta, niin itse Murdochin romaanistakin on ollut yllättävän hankala saada otetta. Tämä ei johdu siitä, etteikö kirjasta olisi jäänyt mitään mieleen tai etteikö se olisi kiehtonut ajatuksiani. Päinvastoin! Kolmeen osaan jakautuvassa romaanissa ihmisten väliset suhteet ovat kimurantteja, tunnelma on hämärä, tunkkainen ja savun hajuinen – kuin unien painajainen.
Ehkä tämä raskastunnelmaisuus ei sovittunut lukuhetkeen, lomamatkan iltoihin ja arjesta irti olemiseen. Toisaalta Italialainen tyttö on hyvinkin romaani, joka sopii lukea jossain muualla, vieraassa paikassa, sillä Murdochin teoksessa vierautta kokevat oikeastaan kaikki. Kauan poissa ollut Edmund tarkkailee ja näkee enemmän kuin perheen muut jäsenet, mutta mennyt on kulkee kintereillä.  Murdochin taito kirjoittaa kipeistä ihmissuhteista vakuuttaa aina ja romaanin salaperäinen ja apea tunnelma leijuu raskaana mielessäni.
Helmikuussa lukemani Murdochin Hiekkalinna lumosi minut. Italialaistyttö ei tehnyt samaa (ihanuusmielessä), mutta jätti jälkeensä paljon ajateltavaa. Kokonaisuus häiritsi minua, mitä pidän hyvänä: tätä kokonaisuutta ei niin vain nielty kuvassa näkyvän kylmän valkoviinin parina! Italialaistyttö onkin niitä teoksia, jotka kasvavat mielessäni – ihan jo teemojensa ja tunnelmansakin osalta.

sunnuntai 11. elokuuta 2019

Pajtim Statovci: Bolla


Pajtim Statovci: Bolla
Otava 2019
Kansi Mirella Mäkilä
240 sivua
Kustantamosta
Kotimainen romaani

Hän kulkee hieman edelläni, ja yhtäkkiä minä tartun häntä olkapäästä, kuin hullu, keskellä kirjaston sisääntuloaulaa, aivan niin, täysin luonteeni vastaisesti, mitään miettimättä, rakennuksesta purkautuvan ihmisjoukon keskellä, nihkeän lämpimäksi kierähtäneen iltapäivän sydämessä minä toden totta tartun häneen, ja hän pysähtyy, ja vasta hetken kuluttua kääntää päätään, katsoo ensin kättäni olkapäällään, sormenpäitäni jotka lepäävät solisluun kaarella, ja sitten minua, sen lyhyen tuokion olen kokonaan toinen mies – näin elossa, ajattelen, näin elossa minä en ole kuunaan ollut.

Aluksi on ihastuminen ja rakastuminen. Kirjallisuutta opiskeleva Arsim ja lääkäriksi aikova Miloš kohtaavat Pristinassa 1990-luvun puolivälissä. Toinen on albaani, toinen serbi, molemmat ovat miehiä uusiksi valtioiksi pirstaloivuvassa Jugoslaviassa. Kaikki lähtökohdat ennustavat mahdotonta suhdetta, ja mahdoton se onkin. Arsim on naimisissa Ajshen kanssa, pariskunnalle on syntymässä lapsi, on myös kansakuntien välistä vihanpitoa ja tietenkin yhteiskunnasta elävä ajatus siitä, ettei mies voi olla miehen kanssa. Kaunis alku, rakkaus, himo, asioiden jakaminen, muuttuu suruksi ja kaipaukseksi.

[--] voisiko tämä olla meille molemmille elämämme paras ja pahin päivä. Suru ja kaipaus ovat vain osa niistä tunteista, joita lukija kokee Pajtim Statovcin romaanin Bolla äärellä. Teoksen edetessä lukija kokee myös hämmästystä, kauneutta, inhoa, epätietoisuutta ja ennen kaikkea ihastusta siitä, että käsillä on näin taitavasti kirjoitettu kirja.
Statovcilla on hallussaan sanojen mahti. Hän käyttää kieltä upeasti, luo sillä uusia maailmoja, muttei kikkaile turhanaikaisia: Bolla on nautittavaa luettavaa. Bollan erinomaisuus ei tietenkään jää vain kieleen, vaan niin romaanin tematiikka kuin sen rakennekin toimivat. Kerrontaa rytmittävät Arsimin minäkerronta, Milošin kirjoittamat osiot sekä kaikkea kannattelevat toiveet, realismi ja tarinat.
Kirjan esilehdillä annetaan selitys sanalle 'bolla'. Se on:
1. haamu, näkymätön, peto, piru
2. tuntematon eläinlaji, käärmeenkaltainen olento
3. ulkopuolinen
Statovcin romaanin kolme osaa mukailevat bolla-sanan eri muotoja. Lähtökohtana oleva rakkaus on parasta, mitä ihminen voi kohdata. Mutta jos rakkaus ei – monista syistä – voi kantaa, vaan muuttuu tuskaiseksi kaipuuksi, ottaa bolla vallan pirun ominaisuudessaan. Käärmeenkaltainen olento muodostuu, kun romaanin sisällä kulkeva tarina luolassa asuvasta tytöstä ja käärmeestä etenee. Ulkopuolinen taas on Bollassa oikeastaan jokainen. Ja silti: kaikki tulkinnat pätevät melkein kaikkeen romaanissa, etenkin Arsimiin.
Romaanissa on kohtia, jotka hätkähdyttävät. Kaikkia Arsimin ratkaisuja tai tekoja ei voi hyväksyä, esimerkiksi vaimoon tai erääseen treffikohtaamiseen liittyviä. Ne puistattavat, mutta ovat osa Bollan vahvuuksia kirjallisuutena: ihminen on moniulotteinen, vääryyksiä tekevä, ei aina ymmärrettävissä.

Yksinäisyys kuorii ihmisen ulos ihostaan, leikkaa kielen ja hylkää hitaasti haihtumaan lukitun huoneen ilmaan.

Bolla onkin yksi moniulotteisimmista romaaneista, joita olen aikoihin lukenut. Se on tarina eräästä avioliitosta, kuvaus kielletystä rakkaudesta ja voimakkaasta kaipauksesta, kertomus vääryydestä ja väärin tekemisestä, kuvaus pakolaisuudesta, jonnekin tai jonkun kanssa yhteen kuulumisesta. Se sekoittaa realismin ja folkloren tasoja, kertoo arjesta ja kirjoittamisesta, totuudesta ja unelmista.

Romaanissa kaikki on kohdillaan: kielen kauneus, rujous, rumuus, surumielisyys, vakuuttavuus. Kun kirjan kannet sulkee, jäävät mieleen suru ja ajatus siitä miten hetki onnea on saavutettavissa muttei pidettävissä.

P.S. Vielä – lässytyksen uhallakin: Jos olisi olemassa jonkinlaisia kirjoittajahenkiä, yksi niistä kiertelisi ja kaartelisi aikansa, vierailisi monien keskinkertaisten ja hyvien kirjoittajien luona ja jättäisi heille lahjakkuuden murusia, isojakin paloja, mutta jatkaisi sitten matkaansa. Joitakin hän ei muistaisi muruilla eikä kimpaleilla, vaan asettuisi näiden olkapäälle ja mieleen, tulisi kiinteäksi osaksi kirjailijaa. Pajtim Statovci olisi tällainen, jonne kirjoittajahenki tekisi kotinsa – tai ehkei sen tarvitsisi edes asettua, vaan se olisi jo aina asunut siellä, lahjakkuuden luona.
Muualla: Kirsi, Airi ja Tuija.