tiistai 23. huhtikuuta 2019

Haihtuvaista: Peuran saha


Joku on täälläkin leipänsä tienannut – tai monetkin vuosien 1896–1983 aikana. Peuran saha Suonenjoen Iisvedellä sulkee alueelleen sitä surullista lumoa, jota aina joskus jäljitän. Iisvesi on aina ollut minulle hieman vierasta seutua synnyinpaikkakunnallani, tuo vanha teollisuustaajama täynnä rosoa ja kauneutta. 





Varsinainen saha ei ole enää pystyssä, nämä seinät ovat verhonneet vuonna 1912 rakennettua rullatehdasta.










Vanhaa sahaa ei ollut ihan helppo löytää, mutta sain tuttavilta hyviä vinkkejä tälle puoliurbaanille pikkuretkelleni. Nämä miljööt saavat minut haikeaksi, melankolisella tavalla onnelliseksi. Mitä kaikkea täälläkin on mahdettu kokea, mitä tarinoita ja niiden aukkoja täältä voisikaan keksiä.








Iisveden taajamassa sijaitsee myös Savon Pispalana tunnettu Kolikkoinmäki, jossa monet sahatyöläiset asuivat. Kolikkoinmäellä asutaan edelleen, alueella on myös paljon korjattua (ja söpöä!) kaiken kuvissa näkyvän lisäksi. Jossain täällä on museokin. Ehkä joskus menen sinne ja kerron täällä blogissani lisää.



Aiemmin olen ollut nostalgian jäljillä mm. Helsingin Kruunuvuoren alueella, Bad Gasteinin alakylässä ja Suonenjoella Kutvosen tehtaalla. Ensin mainittu on rapistunut ja tuhoutunut lisää, viimeisin purettu jo kokonaan.

keskiviikko 17. huhtikuuta 2019

Elizabeth Strout: Kaikki on mahdollista



Elizabeth Strout: Kaikki on mahdollista
Tammi 2019, Keltainen kirjasto
Anything is Possible 2017
Suomentanut Kristiina Rikman
267 sivua
Kansi Laura Lyytinen
Amerikkalainen kertomuskokoelma


Ajaessaan kotipihalleen ja nähdessään valot, jotka oli jättänyt palamaan, hän tajusi että Lucy Bartonin kirja oli ymmärtänyt häntä. Se se oli 
 kirja oli ymmärtänyt häntä. Hänen suussaan maistui edelleen keltaisen kermatoffeen makeus. Lucy Bartonilla oli oma häpeänsä. Totta vie, hänellä oli oma häpeänsä. Ja hän oli jättänyt sen noin vain taakseen. “Huhuhuh”, sanoi Patty sammuttaessaan auton moottorin. Hän istui autossa hetken ennen kuin viimein nousi ja meni sisään.

Elizabeth Stroutin romaanissa Nimeni onLucy Barton nimihenkilö pohtii:
Mutta tämä on minun tarinani. Tämä tässä. Ja minun nimeni on Lucy Barton. Ja siksi minut lumonneen romaanin näkökulma on nimenomaan Lucyn, kyse on hänen tarinastaan, paljaasta ja jurosta maailmasta ja siitä, miten sieltä voi päästä kauas ulkoisesti muttei välttämättä sisäisesti. Lucyssa elää aina tietty häpeä, hänen omansa, mutta samasta maastosta kumpuava kuin yllä olevan lainauksen Pattynkin.

Patty on eräs monista Lucy Bartonin synnyinseudulla asuvista henkilöhahmoista. Novellikokoelmassaan Kaikki on mahdollista, jota voisi luonnehtia jopa jonkinlaiseksi mosaiikkiromaaniksi, Strout kuljettaa lukijansa siihen maisemaan, jonka Lucy Barton on jättänyt taakseen. Kirjan yhdeksän novellia sijoittuvat keskilännen Amgashiin, keskelle ei-oikein-mitään. Amgashin asukkaat tulevat ja menevät, juurtuvat tai haluavat pois, potevat häpeää ja vain harvoin aitoa iloa, kohtaavat vaikeuksia – kukin omista lähtökohdistaan. Lucy Barton tai tämän suku sivuavat monien elämää, minkä vuoksi novellit lomittuvat keskenään mosaiikkimaisesti.

Jos Nimeni Lucy Barton ihastutti minua niin, että se oli yksi parhaimmista koko viime vuonna lukemistani kirjoista, lumosi Kaikki on mahdollista vieläkin enemmän. En voi kuin ihailla, miten Strout kirjoittaa: kuin ulkoa katsoen, mutta sisälle päästen. Hänen henkilönsä ovat kaikessa rikkonaisuudessaan niin ehjiä, oikeanlaisia. Jokaisen tarina on kertomisen arvoinen, olivat murheet tai ilot miten pieniä tahansa. Enimmäkseen novellikokoelman ihmiset potevat kurjuutta, vaikka olisivatkin nousseet köyhyydestä kohti vaurasta elämää. Häpeä määrittää elämää silloinkin, kun syyt lähtevät jostain muualta, toisista ihmisistä. Amgashin asukkaiden elämään mahtuu tragediaa ja pysäyttäviä kohtaloita. Silti kokonaisuus ei ole yksinomaan ankeaa tai lohdutonta luettavaa. Strout on tarkkanäköinen ja varmaotteinen kertoja, joka osaa katsoa luomiaan hahmoja tarvittaessa omanlaisensa sarkasmin läpi, jopa hellästi.
Viime sunnuntain Hesarissa ollut Suvi Aholan pitkä artikkeli Elizabeth Stroutista sai minut nyökyttelemään: Kirjoitan pikkukaupungeista, koska osaan ne”, Elizabeth Strout sanoo. ”En ole ikinä lakannut olemasta pikkukaupungin tyttö.” [--] Miksi hän asuu suurkaupungissa? Eikä lähellä paljon tutumpia merta, peltoja ja metsiä? Juuri siksi, että on pikkukaupungin tyttö: oma ääni säilyy vain, kun elää etäämpänä, toisenlaisessa ympäristössä.

Jotain tunnistettavaa Stroutin pikkukaupunkikuvauksessa on – tietty tuttuus, tietty ankeus, tietty pessimismi ja silti, kaikessa, tietty erikoisesti rakentuva yhteisöllisyys. Ja tuo erikoinen yhteisöllisyys 
 joka niin usein on kaikkea muuta kuin yhteiseen hiileen puhaltamista, jonka juoruilussa on osa tirkistelynhalua  mutta hetkittäin myös välittämistä. Ja juuri siksi on helppo ymmärtää, että pikkukaupungin tyttö säilyttää oman äänensä, kun asuu kauempana, ympäristössä jossa on mahdollisuus olla etäämpänä, ehkä anonyymimpänä.  
Amgashin asukkailla tuota mahdollisuutta anonymiteettiin ei juurikaan ole. Kaikki on periaatteessa mahdollista (kaikille), mutta mikä tahansa ei kuitenkaan ole: annetut raamit ovat usein ahtaat ja vaikka kotiseudulta pääsisi pois, kulkee mennyt aina mukana.
Jos kirjoittaisin fiktiota, haluaisin osata kirjoittaa kuin Strout: hänen tekstissään Amgashin asukkaat piirtyvät älykkäästi, sopivan tunteikkaasti, piikikkäästi ja silti omalla tavallaan kauniisti pientä maailmaa avartaen.

sunnuntai 14. huhtikuuta 2019

Diane Setterfield: Once Upon a River / kirjallinen resepti



Diane Setterfield: Once Upon a River
Doubleday, Penguin Randon House 2018
Kansi Sarah Whittaker
420 sivua
Brittiläinen romaani

We might, in this quiet hour before dawn, leave this river and this long night and trace the tributaries back, to see not their beginnings – mysterious, unknowable things – but, more simply, what they were doing yesterday.

RESEPTI
Brittiläinen maagis-realistis-historiallinen romaani

paljon Viktorian tai Edwardin aikaa
yksi kummallinen olento tai asia
yksi tai muutama löytäjä
innostuja
epäilijä
ahnehtija
huolehtija
kertoja (useampikin sopii)
… ja joukko muita ihmisiä, joista koostuu
yhteisö
kuhinaa yhteisön ympärille (ripaus vallan kysymyksiä)

reippaasti hämmästelyä
oman maun mukainen annos arvoituksellisuutta
kukkuramitallinen Dickens- tai Brontë-tunnelmia
roimasti pituutta
vaihtelevia kertojanääniä
maailmankatsomuksellisia kysymyksiä
luonnontiedettä (Darwinin ajatuksia)
tekniikkaa (esim. kamera)
folklorea

pinnalle ripotellaan rivien väliin jäävää tietoisuutta nykylukijasta


Anna myyttien, epäilyksen, realismin, uskon ja järjen kohdata. Erottele ainekset, valitse niistä sopiva suhde (tässä kohtaa reseptissä voi toimia oman maun mukaan: kannattaa maistaa!), lisää varmuuden vuoksi muutama ylimääräinen henkilö ja sekoita hyvin.

Mausta aavistuksella arvoitusta ja lisää joukkoon reippaasti Viktorian tai Edwardin ajan aatteita, sekä Dickens- tai Brontë-vaikutteita. Anna porista hetken aikaa henkilöhahmojen ihmetyksellä ja vaatimuksilla, pienennä lämpöä miljöökuvailulla (tummasävyisyys sopii erityisen hyvin), lisää taas lämpöä, sekoita, anna hautua. Jos unohdat jotain listan aineksista, niin ehdit lisätä ne tässä vaiheessa (ei haittaa, jos joku unohtuu).

Tarkasta kypsyys ja tarjoile mieluiten loman tai pitkän viikonlopun aikana.

Annos on melko tuhti, joten siitä riittää eväitä vielä arkeenkin. Jos ainesosia on liikaa, kannattaa seuraavalla kerralla vähentää henkilöiden määrää ja lisätä joukkoon ripaus nykyajan aatteita. Mikäli nauttimisen jälkeen vaivaa ähky, on seuraavaksi syytä nauttia pienoisromaani, esseekokoelma tai kevyt mutta ravitseva novelli.

--

Kuinka moni muistaa Diane Setterfieldin Kolmannentoista kertomuksen reilun kymmenen vuoden takaa? Viihteellinen romaani ihastutti monia gotiikkaan kallellaan olevia mysteeritarinoiden ja kirjapinojen ystäviä. Itse rakastin romaania osin siitä syystä, että se oli ensimmäisiä kirjoja joita luin kuopukseni syntymän jälkeen. Teos oli osaltaan palauttamassa lukuiloani.

Siksi kiinnostuinkin, kun huomasin Setterfieldiltä tulleen uuden romaanin, Once Upon a Riverin. Keskeisinä tapahtumapaikkoina ovat vanha The Swan Inn -niminen majatalo sekä Thames-joki hieman Oxfordista pohjoiseen. Outo kulkija kolkuttaa majatalon ovelle sylissään kuollut tyttö, joka joitakin tunteja myöhemmin herääkin henkiin. Onko kyseessä ihme, taikuutta vai tieteellisesti selitettävä ilmiö? Tuntematon tyttö herättää kiinnostusta ja henkilö jos toinenkin alkaa vaatia häntä omakseen.

Ihan kiehtovaa, mutta havaittavissa on selvää sukulaisuutta kahteen viime vuonna lukemaani romaaniin: Sarah Perryn The Essex Serpentiin ja Imogen Hermes Gowarin The Mermaid and Mrs. Hancockiin. Kaikissa näissä kolmessa yllä olevan reseptin ainekset yhdistyvät. Jokainen romaani on toki omanlaisensa kokonaisuus, mutta kaikissa niissä usko ja epäusko, tiede ja yhteisöllisyys kohtaavat jonkun uuden ja oudon edessä. Sen verran näitä kirjoja Britanniassa julkaistaan, että lajityyppi tuntuu olevan suuressa suosiossa. Odotan, että ainakin Perryn ja Setterfieldin romaanit ilmestyvät joskus suomeksi. Edellinen siksi, että se on näistä kolmesta paras ja toinen sen vuoksi, että Kolmastoista kertomus taisi olla Suomessakin menestys.

Setterfieldiin romaaniin mahtuvat kuta kuinkin kaikki reseptin ainekset. Niitä on jopa liikaa ja tästä syystä kokonaisuus ei ole kovin mieleenpainuva, vaikka se pitääkin otteessaan ja lumoaa niin temaattisesti kuin rauhallisen tahtinsa vuoksi. Se on hyvin kirjoitettu, kerronnaltaan tunnelmallista ja jossain määrin jännittävää (myös jännitteistä) luettavaa. Jos siis maagis-realistis-historiallinen brittiromaani kiinnostaa, tarjoaa Once upon a River lukemista useammaksi päiväksi.

keskiviikko 3. huhtikuuta 2019

Emma Puikkonen: Lupaus



Emma Puikkonen: Lupaus
WSOY 2019
299 sivua
Arvostelukappale
Kotimainen romaani

Yritän kuvitella hetkeä, jolloin kerron tytölle mitä täällä tapahtuu. Mitä vastaan, jos hän kysyy sukupuuttoaallosta uudestaan? Näen itseäni avaamassa suun, mutta sieltä huokuu vain mustaa sumua. Sanat, kieli eivät riitä. Miten voin luvata mitään tämän yli, miten voin luvata yhtään mitään.
Rinna on kuntouksessa, jossa kerää ruuaksi kevään pieniä nokkosia ja vuohenputkia ja miettii ”kaikkea mitä en muista”. Aiemmin, Rinnan lapsuudessa, isä antaa lupauksen pelastaa Rinna mistä tahansa. Vuosia myöhemmin Rinna antaa oman lupauksensa tyttärelleen Seelalle. Rinnan veli Robert puolestaan kulkee Grönlannissa tutkimusryhmän kanssa kuvaamassa jäätiköitä. Rinnan ja Robertin isä dementoituu. Vuosien aikana ilmastonmuutos on kiihtynyt ja maailma muuttunut sen myötä: Rinna alkaa pakkomielteisesti rakentaa bunkkeria, jossa olla suojassa mullistuksilta, ja kohtalon voi muuttaa niin pieni punkki kuin sulava jäätikkö.
Emma Puikkosen romaani Lupaus on painavaa luettavaa. Se on eräänlainen dystopia ilmastonmuutoksesta, mutta se käsittelee myös perhesiteitä ja mielen järkkymistä.

Romaani on surullinen, muttei toivoton. Siinä on paljon nykyihmistä askarruttavia kysymyksiä, asioita joiden kanssa voi tulla kiire 
 ja asioita, joiden kanssa on jo kiire, jos mitään on enää edes tehtävissä. Toisaalta teoksessa on valtavasti ymmärrystä ja lempeyttä. Rinnan ja Seelan välinen suhde on tiivis ja heidän yhteiset satuhetkensä ihastuttavat: miten paljon kauneutta onkaan, kun se voi syntyä luottamuksessa! Sitä vasten Rinnan ahdistus on riipaisevaa luettavaa. Robertin tarina ei tule aivan samalla tavalla liki, vaikka se on yhtä tärkeä. Puikkonen kuvaa myös hienosti niin Rinnan kuin Robertin sisäistä maailmaa sekä sisarusten välisiä ristiriitoja. Kummankin näkökulma on ymmärrettävä, riipaiseva.

Puikkonen kirjoittaa taitavasti. Hänen tekstinsä pakahduttaa ja puhuttelee, hänen hahmoillaan on omat äänensä, kirjan maailma samalla kertaa konkreettinen ja unenomainen. Konkretia syntyy hetkissä ja teoissa sekä siinä tiedossa, että maailma ympärillämme muuttuu. Unenomaisuus syntyy paitsi unissa ja saduissa, myös niin ikään hetkissä, muun muassa siinä, millaisia Rinnan muistot ja pelot ovat sekä siinä, miten romaanin aika on kiehtovasti jossain lähitulevaisuudessa ja kuitenkin tuo aika tuntuu olevan käsillä.

Ja silti olen sanonut: lupaan pelastaa sinut.
Teoksen vakavia teemoja Puikkonen käsittelee hienostuneen väkevästi. Lukija herää viimeistään nyt. Lupauksen tulisi kulua päättäjien käsissä. 
Lupaus on vahvimpia, tärkeimpiä ja koskettavimpia kotimaisia romaaneja tänä vuonna.


Kirjasta ovat kirjoittaneet myös mm. Kirsi, Tiina ja Tuija.

torstai 28. maaliskuuta 2019

Claudie Gallay: Odottamaton kauneus



Claudie Gallay: Odottamaton kauneus
La beauté des jours 2017
WSOY 2019
Suomentanut Titia Schuurman
Kansi
384 sivua
Kustantamosta
Ranskalainen romaani

Entä Jeanne, mitä hän halusi? Toiset odottivat. Hän ei tiennyt. Samaa kuin hekin. Että he olisivat onnellisia. Uusia leppoisia iltoja.
Tai sitten tavata Marina Abramovicin henkilökohtaisesti, sitä hän haluaisi, oikein todella haluaisi.

Ajattelen espadrilloja, niitä ihanan näköisiä kangaskenkiä. Mietin, miten kivan kevyet sellaiset olisivat jalassa kesällä. Ajattelen niitä, koska Claudie Gallayn romaanin Odottamaton kauneus Jeanne käyttää sellaisia.
Jeanne on nelikymppinen nainen, vaimo ja äiti. Elämä soljuu turvallisesti rutiineihin nojautuen. Jeannella on työpaikka postissa (hieman tylsää, mutta hän osaa löytää iloa arjen asioista), aviomies Rémy on yhteisestä Kreikan-matkasta haaveileva luotettava kumppani, pariskunnan kaksi tytärtä asuu jo omillaan. Jeanne kuitenkin rakastaa yllätyksiä, kaipaa niitä. Hän ihailee itsensä ruumiillisesti ja henkisesti likoon laittavaa performanssitaiteilija Marina Abramovicia, jolle kirjoittaa kirjeitä. Abramovicin elämä tuntuu olevan kaikkea sitä, mitä Jeannen elämä ei. Ilmassa väreilee muitakin mahdollisuuksia muutokseen ja kuluvana kesänä arjen tasaisuus kuitenkin muuttuu, ainakin hetkeksi.
Claudie Gallay on niitä kirjailijoita, joiden tuotantoa minun pitäisi kaikkien lukumieltymysteni perusteella rakastaa: hän kirjoittaa harkittua, ilmavaa ja älykästä proosaa, joka käy lukijan tunteisiin. Mutta vaikka monin osin olen ihaillut aiemmin suomennettuja Gallayn romaaneja, Tyrskyjä ja Rakkaus on saarta, en ole päässyt niitä kovin lähelle.  Mitään vikaa Gallayn romaaneissa ei ole, ne ovat hyvää kirjallisuutta, ja kirjailijan kaikki romaanit suomentanut Titia Schuurman on alati taitava. Silti joku Gallayn tuotannossa ei päästä minua liki ja hänen teoksensa kuitenkin tuntuvat sellaiselta kirjallisuudelta, jonka pitäisi niin tehdä. Hmm.

Lukijana huomaan, että Odottamaton kauneus jatkaa osin samaa linjaa, mutta joku tuossa keski-ikäisen ja keskiluokkalaisen naisen elämässä tarjoaa minulle paremman kiinnekohdan kuin sinänsä kiehtovammat meren kuohut tai teatterimaailma. Jeanne on nainen, joka ei tiedä mitä elämällään tekisi. Jonkun pitää muuttua, jostain tulla uusia tuulia. Jeannessa on jotain samaa kuin Gustave Flaubertin Emma Bovaryssa tai Colm Tóibínin Nora Websterissä. Jälkimmäisen on myös Kirja vieköön -blogin Riitta pannut merkille. Nora Websterissä joku kosketti minua syvemmältä (varmaankin kirjan irlantilaisuus), mutta myös Gallayn romaanin arkisuudessa on puhettelevia piirteitä. Silti en edelleenkään pääse niin liki kuin tahtoisin.

Odottamaton kauneus on taidolla kirjoitettu. Usein hehkutan mielikuvieni brittiläisyyttä – toki hyvin tietoisena siitä, että kyse on nimenomaan mielikuvista eikä juuri muusta. Gallayn romaanit vuorostaan vastaavat hyvin käsityksiini jonkinlaisesta ranskalaisuudesta: tyylikäs kerronta on näennäisen kepeää, mutta kaiken alla on monia merkityksiä, hetkittäinen lakonisuus kohtaa suuria tunteita (minäkin liikutuin romaanin lopussa) jne. Gallayn niukat lauseet korostavat Jeannen sisäisen maailman myllerrystä, jota hänen oma lähipiirinsä ei tunnu huomaavan.

Isoimmat järistykset tapahtuvat siis ihmisessä itsessään, vaikka toki toiset ihmiset, etenkin eräs, vaikuttavat kokonaisuuteen. Uskon, että Gallayn tuotannon vannoutuneimmat ystävät löytävät tästä romaanista paljon.

Entä ne espadrillot? Jeannen kengät kastuvat pahoin vesisateesta, ehkä osoituksena niiden pohjimmiltaan heppoisesta laadusta, ehkä symboliikan osoittamisen vuoksi. En oikeastaan haaveilekaan espadrilloista (eikä tähän liity symboliikkaa, mutta nyt kun ajattelen noita kenkiä, ajattelen Gallayn romaania ja päinvastoin). Sen sijaan olen iloinen siitä, että Gallayn romaanissa Jeanne kokee monenlaista, oikeastaan elämän koko kirjon, ja saa vaihtelua sinänsä oivallisesti sujuvaan tasaiseen arkeensa.

torstai 21. maaliskuuta 2019

Mikko With: Vaimoni vasen rinta ja muuta sairasta


Mikko With: Vaimoni vasen rinta ja muuta sairasta
Myllylahti 2019
Kansi Karin Niemi
352 sivua
Kustantamosta

”Sitten hautaustapa. Oliks se niin että poltto?” tiedustelen kuin tarjoilija pihvin paistoastetta kysellessään.
”Joo, eiks se tuhkaus olisi ihan kiva?” Tiina vilkaisee minua.
Pieni hymy nousee huulilleni. ”No en nyt tiedä onko kiva, mutta itse ainakin sellaisen aikanaan haluaisin.”
”Otetaan se.”


Pariskunta nauttii tilkasta punaviiniä, nojatuoli on pehmeä, koira on painautunut vaimon kylkeen kiinni. Yhdessä mies ja vaimo kokoavat listaa asioista, jotka täytyy muistaa. Lista koskee kaikkea tärkeää: kummilasten syntymäpäiviä, koiran trimmauspaikan osoitetta ja loputa vaikeinta, vaimon tulevia hautajaisia. Vaimo sairastaa syöpää, joka on pian aivan loppuvaiheessa.

Tuon illan aikana pariskunta sopii myös kirjasta, joka on tätä kirjoittaessani tietokoneeni vieressä. Mikko Within Vaimoni vasen rinta ja muuta sairasta perustuu hänen edesmenneen vaimonsa Tiinan blogiin ja Within omiin tuntoihin. Tiina With sairastaa syöpää – tai syöpiä, kuukauden sisällä hänellä todetaan kaksi eri syöpää – kaikkiaan kahdeksan vuotta ja kirjan alusta saakka lukija tietää, että viimeiset päivät koittavat.

Vaikka kirja on surullinen, on siinä paljon valoa. Kuolema ei vain piileskele jossain nurkan takana, vaan tieto siitä on alati läsnä. Silti sairaudessakin elämä eletään: riidellään ja rakastetaan, stressataan aikatauluista ja yt-neuvotteluista. Lääkärikäynnit ja erilaiset kontrollit tarkoittavatkin (myös) parisuhdeaikaa ja yhteisiä kahvilahetkiä. Mutta kaikkialla on tietoisuus siitä, että sairaus on vakava, hetkittäin on toivoa terveistä ajoista, sitten tulee taas uutisia sairaalasta.

Aiheestaan huolimatta Within kirja on vetävää, jopa viihdyttävää (tuntuu erikoiselta sanoa näin, mutta lukiessaan myös viihtyy eikä kirjaa malttaisi lasketa käsistään) luettavaa. Teksti on luonnomaista, mikä johtuu tietenkin kirjan luonteesta, mutta kokonaisuus on ehjä. Tiina Within blogitekstit osuvat aina jonnekin ytimeen niin sairaina kuin hetkittäisinä terveempinä aikoina. Hän tuntui olleen mainio arjen kuvaaja! Mikko With kuvailee omia tuntojaan avoimesti: vaikeiden paikkojen ja ristiriitaistenkin mietteiden lukeminen auttaa varmasti muita menetyksen kohtaavia, mutta toisaalta arjessa on aina paljon muutakin, jopa iloa. Parisuhteen rinnalle nousee myös perhe: kolmilapsisessa perheessä riittää menoa ja hyvää meininkiä.
Paikoin Vaimoni vasen rinta ja muuta sairasta naurattaakin, usein hymyilyttää hellästi – ja monessa kohtaa se itkettää, saa pohtimaan paitsi Withien perhettä, myös omia läheisiä. Koskaan emme voi tietää, kauanko meillä on aikaa; kysymys yhteisestä ajasta on kirjoitettu myös teoksen takakanteen. Alle puoli vuotta ennen kuolemaansa Tiina With suorittaa teologian opintoja ja matkustaa. Kyse ei ole tilanteen vakavuuden kieltämisessä, vaan elämästä, hetkessä elämisestä:

Tärkeää ei ollut sen miettiminen, olisiko opinnoista enää mitään hyötyä. Tärkeää oli toteuttaa unelmia, pitää katse tässä päivässä, tässä hetkessä.
Vaimoni vasen rinta ja muuta sairasta on pyörinyt mielessäni jo toista viikkoa.  Lopettelin kirjan reilu viikko sitten ja siitä lähtien Within perhe on ollut mielessäni. Elinhän tavallaan heidän mukanaan kaikkien 352 sivun verran. Haluan sanoa jotain, mutta en osaa. Ehkä sen, että elämälle voi olla monella tapaa kiitollinen silloinkin kun tietää sen päättyvän. Tärkeintä on olla läsnä, ennen ja jälkeen.

sunnuntai 17. maaliskuuta 2019

Katja Kallio: Valkokangastuksia



Katja Kallio: Valkokangastuksia
Otava 2019
159 sivua
Kotimainen kirjoituskokoelma


Joskus sattuu näkemään itsekseen kerta kaikkiaan fantastisen elokuvan, ja koska siihen rakastuu päätä pahkaa sen haluaisi näyttää jollekulle tärkeälle ihmiselle, esimerkiksi puolisolle. Toiveena on, että kokemus voitaisiin jakaa, ja sitten kummastakin tuntuisi hetken aikaa täsmälleen samanlaiselta, koska jostain syystä se on kaikkein harvinaisin ja tavoiteltavin olotila. Mutta ei elokuvia niin vain kenellekään näytetä.

2000-luvun alussa istuin aina maanantaisin joensuulaisen elokuvateatteri Tapion parvella katsomassa Suomen elokuva-arkiston (ny. Kansallinen audiovisuaalinen arkisto) näytöksiä. Kävin siellä joka maanantai. Nautin 1960-luvun ranskalaisten elokuvien esteettisestä yhteiskunnallisuudesta, nukahdin Andrzej Wajdan Sukupolvien aikana (nukahtaminen ei ollut kuitenkaan elokuvan vika), lumouduin uudemman japanilaisen elokuvan minimalistisesta (ja joskus julmasta tai ainakin lohduttomasta) kauneudesta, kärsin korvamadosta Spede Pasasen Noin 7 veljeksen hittilaulun vuoksi. Monesti yllätyin, usein ihastuin, joskus pitkästyin, mutta aina, lopulta, virkistyin.
Ehkä voimakkaimmin minut lumosi tunnelma, joka vanhassa elokuvateatterissa vallitsi. Ihmiset asettautuivat ikään kuin vakiopaikoilleen, joku nauroi kuivasti, muutamalla opiskelijalla oli mukanaan kurkkuvoileipiä. Talvisin ilmassa oli kosteiden talvitakkien hajua, kevätiltaisin valon ja katupölyn sekoitus tuntui raa’alta ja samalla jotenkin tismalleen oikeanlaiselta Tapion hämärän jälkeen.

Tärkeintä tietenkin oli, miten elokuvat veivät toiseen maailmaan. Ja vievät ne edelleenkin. (Viime vuosina olen katsonut enimmäkseen perhe-elokuvia, kuten eilen Goosebumps 2:n. Hmm. Mutta aina toisinaan otan aikaa omalle leffamaulleni, viimeksi katsomistani suosittelen etenkin – ja tietenkin – Alfonso Cuarónin Romaa, joka ansaitsisi oman postauksensa, ehkä vielä kirjoitan siitä ja muutamasta muusta…)
Rakastan myös lukea elokuvista. Olen ilokseni saanut esimerkiksi tehdä töitä Juri Nummelinin ja Markku Soikkelin elokuvia käsittelevien kirjojen parissa ja vapaa-ajalla uppoutua vaikkapa Tim Burtonin, Krysztof Kiewsloskin tai Audrey Hepburnin elämäkertoihin. Yhteen elokuvakirjaan palaan usein: Katja Kallion Elokuvamuistiin, jonka kirjoitukset antavat sekä oivalluksia että samastumisen mahdollisuuden.

Nyt Kalliolta on julkaistu uusi elokuvia käsittelevä kirjoituskokoelma: Valkokangastuksia, jonka teksteistä osa on aiemmin julkaistu Imagessa. Elokuvamuistin sisarteos ei petä lukijansa odotuksia. Kirjaa on ihana (!) lukea. Kallion kirjoitusten myötä pääsee uppoutumaan tuttuihin ja uusiin elokuva-ajatuksiin.

Kallio kirjoittaa Kieslowskista ja Kaurismäestä, Ken Loachin I, Daniel Blakesta (joka muuten särki sydämeni ainakin osin, katsokaa tuo yhteiskunnallinen leffa!) ja Pavel Pawlikowskin Idasta (jota en ole vieläkään nähnyt). Hän kirjoittaa elokuvista, joita on nähnyt ulkomailla tai kotisohvalla, munakarvasta, perheestään, tyttöjutuista ja elämänsä ensimmäisestä sing along -näytöksestä…

Tekstit ovat sellaisia, että haluan toisaalta pitää ne itselläni, sukeltaa niiden myötä elokuvataiteen kirjoon, mutta toisaalta haluan tietenkin vinkata kirjasta mahdollisimman monelle. Siksi tämä postauskin. Kirjassaan Kallio osuu jonnekin minun mielikuvieni kanssa yhteen sovittuvaan käsitykseen elokuvista.
Ytimessä on ajatus siitä, että elokuvia voi katsoa yksin tai yhdessä, mutta ne ovat jokaiselle erilaisia: Ne [elokuvat] ovat ylpeitä ja itsepäisiä ja arkoja eivätkä suostu näyttäytymään käskystä. 
Valkokangastuksien myötä pääsin takaisin jonnekin klassikkoleffojen, Tapion Elokuva-arkistonäytösten kurkkuvoileipien tuoksun ja Netflixin väliin. Kiitos, Katja Kallio.

maanantai 11. maaliskuuta 2019

Raija Siekkinen: Se tapahtui täällä



Raija Siekkinen: Se tapahtui täällä
Otava 1999
143 sivua
Kotimainen romaani


Hän istuu, takka lämpenee hitaasti, ja paljon myöhemmin lämpenee muuri. Ikkunaruutujen keskiöihin ilmenee kirkas kohta, joka laajenee. Ehkä nainen nukahtaa hetkeksi; mutta herätessään hän heti muistaa sen, minkä on unohtanut, ja sitten, hitaasti, kuin se joka on tullut kauan tyhjillään olleeseen taloon etsimään jotakin hänelle kuuluvaa, kulkenut läpi huoneiden, nähnyt mitä niissä on, sellaisella tavalla jolla etsivä näkee, hitaasti alkanut muistaa: alkanut löytää sitä mitä hakemaan on tullut.


Talo on ollut tyhjillään jo kauan ja nainen on ilmoittanut kiinteistövälittäjälle haluavansa päästä rakennuksesta eroon. Silti nainen on tullut kylmään taloon maaliskuussa. Hän lämmittää takkaa, asettuu taloon. Miksi? Entä miksi mies tarkkailee naista, ei tule esittäytymään, mahdollisesti ostamaan taloa – jos on edes tulossa?

Raija Siekkisen romaani Se tapahtui täällä on hienovireisiä arvoituksia täynnä. Hidastempoinen, mutta tiivis teos ikään kuin tarkkailee päähenkilöitään ja taloa, jossa on koettu ja eletty.

Kaunis, tarkkaan mietitty kieli pakottaa lukijan viipyilemään pienoisromaanin sivuilla, lukemaan rivien välit. Lukija ei näet pääse helposti sisälle, vaan on kuin kirjan mies teoksen alkupuolella: tarkkaileva, jossain hieman kauempana, mutta kuitenkin läsnä.

Kerronta on miltei minimalistista, runsaasti pilkutettua, samalla kertaa avaraa ja sisälleen sulkevaa. Romaani katsoo sisään- ja ulospäin, kokonaisuus hengittää taloa – ja maisemaa, metsää, vuodenkiertoa – ja se hengittää yhdessä naisen ja miehen kanssa, kummankin erikseen kunnes arvoitus, sillä arvoitus määrittää kokonaisuutta, alkaa olla saavutettavissa.

Lukeminen on nautittavaa, mutta myös hyvällä tavalla ristiriitaista. Siekkisen teoksen maailma on tiivis, salaperäinen ja vahvasti läsnä, mutta samalla siinä on jotain etäännyttävää. Vaikka koko teoksen sävy on arvoituksellinen, on kerronnassa konkreettisuutta. Konkretia näkyy ulkoisessa maailmassa: uunin lämmittämisessä, juhannusruokien ostamisena jne.

Se tapahtui täällä on romaani, josta minun on vaikea kirjoittaa. Samalla haluan kuitenkin edes tällaisena epämääräisenä mainintana tuoda sen blogiini, muistuttaakseni lukijoita Siekkisen tuotannosta. Tuohon tuotantoon pitää ainakin minun tutustua paremmin. Yhtenä tienviittana voi toimia muutama vuosi sitten lukemani Joel Haahtelan romaani Katoamispiste.

tiistai 5. maaliskuuta 2019

Niina Mero: Englantilainen romanssi



Niina Mero: Englantilainen romanssi
Gummerus 2019
Kansi Jenni Noponen
383 sivua
Kustantamosta
Kotimainen romaani

Minä olin nyt siellä, missä Keatsin kirkas tähti vakaana ja muuttumattomana seurasi ihmiskunnan kulkua, siellä missä Shelley oli anarkismillaan ja ateismillaan ravisuttanut yliopiston pölyistä ylemmyydentunnetta, siellä missä ilmasto oli kosteaa mutta huumori kuivaa ja missä minä olin kummallisella tavalla kotona, vaikka erotuin maisemasta kuin koripalloammattilainen lastenkutsuilla.
Juuri tämän takia olin laittanut niin kovasti hanttiin mukavalle pikku kartanolomalle Englannissa. Kun se loppuisi, minun olisi pakko lähteä takaisin, enkä koskaan saisi sitä osaa sielustani takaisin, jonka tämä Avalonin saari oli miehittänyt. Rakastin Englantia niin paljon, etten kyennyt edes ajattelemaan mahdollisuutta, että se torjuisi minut.

Nora on graduaan tekevä kirjallisuuden opiskelija, joka rakastaa kissoja, tatuointeja ja englantilaista kirjallisuutta. Oikeastaan hän rakastaa kaikkea englantilaista niin paljon, ettei halua matkustaa maahan edes siskonsa, oikeammin siskopuolensa, häihin sen vuoksi, että pelkää mielikuviensa rikkoutuvan. Rikkaan Markin kanssa avioituva Heli-sisko saa kuitenkin houkuteltua Noran saarivaltioon. Mark-sulhasen sukukartanon goottilainen tunnelma, Oxfordin kirjakaupat ja mielikuvien toteutunut perienglantilaisuus lopulta vakuuttavat Noran siitä, että matkaan kannatti lähteä.
Goottilainen tunnelma alkaa muuttua todeksi, kun Nora kuulee Markin taiteilijaveljen Jamesin kadonneen vuosia sitten. Kartano tuntuu olevan muuten täynnä salaisuuksia, joista esimerkiksi pentagrammi paljastuu maton alta, hovimestari on kuin olisi karannut Tim Burtonin elokuvasta, ja itse kullakin tuntuu olleen jotain tekemistä Jamesin kanssa. Kaiken lisäksi yläluokkainen puutarhuri Matthew vaikuttaa kiehtovalta ja tutuksi tulee myös oxfordilaisen kirjakaupan Dorian.
Parhaimmillaan kustantamon markkinointiteksti osuu tismalleen oikeaan, kuten nyt: "Niina Meron ahmittavassa esikoisromaanissa Bridget Jonesin mustiin pukeutuva ystävätär kohtaa Kotiopettajattaren romaanin goottilaisuuden, Downton Abbeyn kartanotunnelman ja brittidekkarien juonittelut." 
Kyllä! Harva kirja osuu aivan niin tismalleen hetken määrittämään lukumieleen kuin Niina Meron esikoisromaani Englantilainen romanssi. Ensiksikin luin kirjan Englannin-matkallani. Toiseksi, ja kaikki Lumiomenan seuraajat tämän jo tietävätkin, rakastan (monta huutomerkkiä: !!!!!) monenlaista mielikuvien brittiläistä: vanhoja rakennuksia, klassikkokirjoja, iltapäiväteetä, prerafaeliittien taidetta, brittipoppia, sumun ja auringon vuorottelua, jalopuita jne. (Ja toki tiedostan sen, että mielikuvat ovat eri asia kuin todellisuus: luokkayhteiskunnan epätasa-arvoisuus, taantuvien seutujen rähjäisyys, paikoin kylmät asunnot jne. No, todellisuus on jokaiselle erilainen.) Ja tietenkin rakastan brittiläisiä romanttisia komedioita Neljistä häistä ja yksistä hautajaisista Notting Hilliin.
Meron romaani pitää sisällää valtavan määrän mainitsemiani (ja rakastamiani) brittikliseitä, ja onnistuneesti pitääkin. Teos on romanttinen komedia ja uusgoottilainen mysteeri. Mero taitaa tarinankuljetuksen, huumorin ja jännityksen. Kirjassa on kohdallaan ihan kaikki: tarina, miljöö, kulttuuriset viittaukset, suhtautuminen romanttiseen fiktioon... Tarina imaisee heti mukaansa ja tarjoaa täydellistä uppoutumiskirjallisuutta. Miljöö on kuin angofiilin märkä uni. Minun ainakin.
Englantilaisen romanssin kulttuuriset viittaukset, joita on ilahduttavasti listattu romaanin loppuun, sinkoilevat synkänromanttisesta musiikista yhtä synkänromanttisiin runoihin – tiedättehän Keatsin Oodin melankolialle jne.  Shelleyn ja Kate Bushin rinnalla ovat muuten Danzig ja Kylie Minogue; kuvataiteella puolestaan on merkittävä osansa juonenkin tasolla. Synkkyyttä vahvempana sykkii toki romanttiseen fiktioon kuuluva kepeys, hauskuuskin. Meron kirjoittama romanssi on tietoinen omasta lajityypistään ja uskaltaa iskeä silmää “teossisarilleen”, vaikkei toki raja-aitoja missään vaiheessa rikokaan, Niin, ja Nora on siinä määrin mainio päähenkilö, että hänen innoittamaan melkein herättelin vanhan haaveeni tatuoinnin ottamisesta – mutta vain melkein.
Meron romaani on sellaista kirjallisuutta, jollaista olen kaivannut Suomeen: romanttista viihdettä niille, jotka kavahtavat romanttista viihdettä. Tällä tarkoitan sitä, että liian usein romanttinen viihde on joko sophiakinsellamaisesti puhtaasti vain hauskaa tai sitten se tahtoo mennä imelän puolelle. Joskus romanttinen viihde lähenee mysteeriä, kuten Kate Mortonin teoksissa, mutta silloin taas hauskuus on piilossa. Meron romaani onnistuu olemaan hauska ja jännittävä. Ja vaikka Englantilainen romanssi on kauttaaltaan kevyt ja läpeensä romanttinen, ovat sen romanttiset kasvot kuin hulluruohon ja absintin sävyttämän Luurankokasvoisen kuoleman
Meron esikoisromaani toisaalta ironisoi ja toisaalta herättää henkiin kaikki romantiikan sankarit ja Lontoon palolta tuoksuvat, viktoriaanisten piknikkien punaviinitahrojen täplittämät kirjat. Tämä synkänsuloinen romanssi puri minuun. 
Mikä oivallisesti kirjoitettu, aidosti viihdyttävä kirja!