torstai 30. heinäkuuta 2020

Virginia Woolf x 2: Majakka ja Kiitäjän kuolema






[Tässä blogijutussa on mukana kaksi Virginia Woolfin kirjaa, joista kummastakin ehdin postata jo Lumiomenan Instagramiin. Bloggerissa on ollut taas jotain ärsyttäviä muutoksia ja esimerkiksi tekstin fontin koon muuttaminen on aiempaa hankalampaa, argh, mutta tällä mennään. ♥]

Virginia Woolf: Majakka
Tammi 2003 (ensimmäinen suomennossa ilmestynyt 1977)
To the Lighthouse 1927
Suomentanut Kai Kaila
Kannen suunnittelu Heikki Kalliomaa
258 sivua
Englantilainen romaani

Luinko viime viikolla kesälomani parhaimman kirjan? Virginia Woolfin “Majakka” on kirjallisuutta, jota rakastan, mutta vielä muutama sananen ennen kuin menen rakkaudentunnustukseen.

Moninäkökulmainen “Majakka” alkaa rouva Ramsayn perheen retkisuunnitelmista ja tutustuttaa koko joukkoon ihmisiä. Säästä puhuminen paljastaa henkilöiden perusluonteesta, mutta alussa lukija ei voi tietää, mihin suuntaan tarina (tai tarinat, jokaisella omansa, tarinavetoisesta kirjasta ei kuitenkaan ole kyse, joten sanavalintani voisi olla toinenkin, mutta huom: kyse on vasta alusta) ja kerronta kehittyvät. Hyvä niin, kyseessä on romaani, jolle on syytä antaa aikaa, jonka lukeminen viipyillen on valtava ilo, vaikka teoksen tunnelma on pitkälti surumielinen – ja vapauttava.

Vaikka olin lukenut arvosteluja ja muita Majakkaa käsitteleviä kirjoituksia, yllätti romaanin rakenne minut. Tiesin kyllä jo ennakkoon, että Majakka on moniääninen romaani, mutta kuvittelin sen – ehkä "Mrs. Dallowayn" tapaan – sijoittuvan yhteen päivään ja erityisesti rouva Ramsayn pään sisäiseen maailmaan. Lopulta aikajänne on melko pitkä, vaikka päiviä onkin kaksi. Huvilan tunnelma ja koko maailma muuttuvat, toiset ihmiset pysyvät, toiset – niin, eivät: kuolema on läsnä.

Majakassa kertojat ja näkökulmat vaihtuvat, mikä vaatii tarkkaavaisuutta lukijalta (vaati ainakin minulta), mutta kun kerronnan rytmiin tottuu, avautuu koko romaani entistä paremmin. Majakan kaikkein keskeisimmät – ainakin minulle tärkeimmät – henkilöt ovat rouva Ramsay ja Lily Briscoe. Rouva Ramsay on viisikymppinen kaunotar, joka on taitava ohjailemaan muita. Lily Briscoe on taiteilija, uudemman ja nuoremman sukupolven nainen. Naisten kertojanäänistä avautuu näkymiä naisen asemaan Woolfin aikana: avioliitto ja oma tie, haaveet ja toiveet, se millaisia mahdollisuuksia ja suuntia ei toisella ole ollut ja toisella on.

Majakka on kirjallisuutta, jota rakastan. Se on enimmäkseen tajunnanvirtainen ja osin konkreettinen: ihmisten mieli vaeltaa ja samalla miljöö yhtä lailla huoneissa (muuttuvaa valoa, ruoan käryä ja katettuja lautasia myöten) kuin ulkona piirtyy tarkkana ja aistivoimaisena. Se on feministinen klassikko, joka valottaa aikakauden arvojen ristiriitoja ja joka näkökulmatekniikkansa ja teemojensa vuoksi pysyy edelleen ajankohtaisena. Kaiken lisäksi se on sekä piikikäs että niin, niin kaunis.

Majakka on niitä kirjoja, jotka voisin ottaa mukaani nukkumaan – osaksi uniani, pääni sisäisyyttä.


♥♥♥


Virginia Woolf: Kiitäjän kuolema ja muita esseitä
Teos 2013
66 esseetä
Suomentanut Jaana Kapari-Jatta
Kansi Camilla Pentti
576 sivua
Brittiläinen kirjoituskokoelma

Aika usein olen tainnut mainita aloittaneeni kirjan, kuljettaneeni sitä mukanani, lukeneeni pätkissä jne. Virginia Woolfin esseekokoelmaa “Kiitäjän kuolema” vasta kuljettelinkin, mutta tarkoituksella, sillä teoksen 66 esseetä ovat sen verran painavia, että luin niitä aina muutaman kerrallaan. Luin, istuin tai kävelin, ja mietiskelin. Ajattelin Woolfin elämää ja vielä enemmän pohdin häntä ajattelijana ja kirjailijana, oivaltajana, älykkäänä sanankäyttäjänä.

Tätä kirjoittaessani olen palannut joihinkin, unohtanut osan ja jotkut muistan ihmeellisen kirkkaasti. Kokonaisuus on, kuten tekstikokoelmissa usein, epätasainen – toki laadukkaasti, eli kaikkea lukee mielellään ja jokainen essee antaa ajateltavaa; osa siksi, että teksti on loistokasta ja osa vain ajankuvan vuoksi, peilinä kirjoitusajankohtansa älymystön ajatuksiin. Esseiden tematiikka vaihtelee kirjallisuudesta (annettuihin) sukupuolirooleihin ja matkustamisesta kuvaukseen ilmahyökkäyksestä. 

Kun tekstejä lukee, tulee sellainen olo kuin pääsisi Woolfin pään sisälle – kuin olisi osa hänen sanojensa virtaa ja sitä maailmaa, jossa hän eli. Kiitos tästä myös teoksen oivasti suomentaneelle

Rakastin tämän hajanaista lukemista ja kuljettanen tätä mukanani vielä toistekin.

torstai 23. heinäkuuta 2020

Lomaa tähän saakka


Jos vuosi olisi toisenlainen, kirjoittaisin nyt varmaankin kuulumisia Italian-matkaltamme. Voisi myös ajatella, että matkan peruuntuminen harmittaa, mutta (ilman mitään itselle selittelyjä) niin ei käynyt, sillä loma tähän saakka on ollut muun muassa:

Auringonnousua Pielisellä (yllä olevan kuvan otin Kolilla hotellihuoneemme parvekkeelta, kello oli soimassa 3.15).



Uuden kirjan ensisivujen lukemista juhlallisesti Kolilla (ensisivujen... Ihan ensimmäisen sivun luin, jatkoin kirjaa myöhemmin samana iltana mukavasti sisätiloissa).




Visiittiä Porvooseen (ja tietenkin myös herkuttelua).



Esikoisen rippijuhlat.



Lumoutumista ja hiljentymistä Parikkalan patsaspuistossa (millainen olikaan yhden ihmisen elämäntyö).



Pyöräilyä Pyhäselän rannoilla.



Iltapäiväteetä läheisten pihalla.



Retkiä ja matkoja.


Ja: enimmäkseen joutenoloa kotona (yövalvomista ja pitkään nukkumista, kävelyjä, lepoa).

maanantai 20. heinäkuuta 2020

Saara Cantell: Kesken jääneet hetket



Saara Cantell: Kesken jääneet hetket
Tammi 2020
Kansi Laura Lyytinen
365 sivua
Kustantamosta
Kotimainen romaani

Kotimaista perusproosaa, joka on hyvin kirjoitettua, mutta tahtoo jäädä kesken (sic) heti alkuunsa. Vai miten sen nyt menikään… Alku meni juuri kuvaamallani tavalla, en innostunut lukemastani ja kirja jäi kesken muutamaksi kuukaudeksi. Viikko sitten kaipasin hyvää kotimaista luettavaa ja nappasin Saara Cantellin Kesken jääneet hetket uudelleen käteeni. Tällä kertaa romaani vei, vaikka olen edelleen sitä mieltä, että luin laadukasta perusproosaa.

Mitä sitten perusproosa minulle tarkoittaa? Perusproosa-sana on ehkä vähän ilkeä, mutta minä arvostan hyvää perusproosaa, joka on jopa jonkinlainen kirjallisuuden kivijalkakin. Se on sujuvaa, hyvin kirjoitettua luettavaa, joka ei erityisemmin haasta lukijaansa tai säväytä kirjamielen syvimpiä sopukoita, mutta joka parhaimmillaan kietoo pauloihinsa ja tarjoaa tarpeeksi kiinnikkeitä, kiinnittymistä niin henkilöhahmoihinsa kuin tapahtumiinsa ja kieleensäkin.

Cantellin romaani osoittautuikin lukemisen arvoiseksi, juuri sellaiseksi laadukkaaksi proosaksi, joka jää mietityttämään vielä lukemisen jälkeenkin. Romaanin kehyksessä Virvan sisko Salla kuolee auto-onnettomuudessa. Valokuvalaatikon äärellä Virva palaa muistoihinsa ja kulkee ajatuksissaan lapsuuden ja nuoruuden kautta aikuisuuteen. Niin paljon koettu, niin paljon on (kuten romaanin nimessäkin sanotaan) kesken. Niin paljon on sellaista, jota olisi voinut tehdä toisin.

Eniten rakastin ajatusta valokuvista, sitä mitä lukujen aluissa kuvailluista kuvista syntyi. Yhtä lailla ihastuin “Rinnakkaistodellisuudet”-leikkiin, jossa Virva ystäviensä kanssa kuvittelee koko porukalle rinnakkaiset elämät. Jos… Niin, kiehtovaa! Ja lopulta, oikeastaan jo puolivälissä, olin romaanin lumoissa. Cantellin hahmoissa kaikkine (aavistusten) kliseisine elämäntapahtumineenkin on jotain, joka saa kiintymään heihin ja elämään ikään kuin heidän rinnallaan.

Lämmin suositus tälle hyvin kirjoitetulle romaanille. P.S. Olen edelleen vienyt enemmän kirjajuttuja Instagramin puolelle, kuten tämänkin, mutta yritän (!!!) muistaa tuoda nämä lyhyet tekstit blogiinkin. ♥



maanantai 13. heinäkuuta 2020

Evelyn Waugh: Mennyt maailma


Evelyn Waugh: Mennyt maailma, Kapteeni Charles Ryderin hengelliset ja maalliset muistelmat
Suuri Suomalainen kirjakerho / Otava 1983
Brideshead revisited 1945
Suomentanut Pentti Lehtinen
315 sivua
Brittiläinen romaani


Jotkut kirjat kulkevat mukana useaan paikkaan, kuten tämä Evelyn Waugh’n Mennyt maailma. Ensin se oli mukanani iltapäiväteellä Lontoossa helmikuussa 2017 (yllä oleva kuva) ja nyt sitten toissa viikolla retkellä Porvoossa (alla oleva nopeasti napattu kuva). Lukeminen kesti siis yli kolme vuotta!


Syynä hitaaseen lukemiseen on unohdus: aloittelin romaania Lontoossa, jossa aioin lukea sen loppuunkin, mutta lontoolaisissa kirjakaupoissa oli liikaa houkutuksia ja Waugh’n romaani tuli sitten pakattua matkalaukkuun, josta se kotona siirtyi takaisin hyllyyn. Joskus hieman myöhemmin aloitin romaania uudestaan, mutta mieleni ei ollut otollinen klassikolle tai sen jokseenkin kömpelölle suomennokselle. Tänä kesänä kolmas luenta-aloitus vei mukanaan ja suomennokseenkin totuin, vaikka hetkittäin tuskaillen.

Jotkut saattavat muistaa Menneen maailman tv-sarjana 1980-luvulta. Itse olin sarjan lähetysaikaan vielä turhan nuori tai ainakin sarjasta kiinnostumaton, joten en ole filmatisointia nähnyt (ja ilmeisesti uudempikin filmatisointi on olemassa). Toivottavasti useampi on lukenut Waugh’in romaanin, ainakin kaikki kaltaiseni anglofiilit. Teoksen suomenkielinen nimi on erinomainen, sillä se viittaa toisaalta romaanin keskeishenkilön muistoihin ja toisaalta siihen, että Waugh’in romaanissa brittiläinen luokkayhteiskunta on murroksen kourissa.

Kirjan kehys lyhyesti: toisen maailmansodan aikana kapteeni Charles Ryder palaa Bridesheadiin, kartanoon, jossa on viettänyt aikaa 1920-luvulla Flyten sisarusten Sebastianian ja Julian kanssa. Eksentriset Flytet mullistavat Charlesin elämän, mutta “Mennyt maailma” sisältää ihmissuhdekuvauksen ohella myös aatteiden, moraalin ja niistä syntyvien ristiriitojen käsittelyä: ihmisen painia oman ihmisyytensä ja muiden kanssa.

Englannissa 1940-luvulla julkaistua klassikkoa voi luonnehtia moderniksi epiikaksi. Mennyt ja kerronnallinen nykyisyys sovittuvat yhteen, on suuria tunteita, akateemista (oi, Oxford!) ja uskonnollista (katolisuus) pohdintaa, luokkaeroja ja erilaisia valintoja. Kerronta on osin eeppisen laveaa, mutta Waugh jättää paljon myös rivien väliin. Waugh on sekä hienostunut että ironinen kirjoittaja.

Kokonaisuudesta rakentuu tunnelmaltaan taianomainen romaani, joka saa kaltaiseni brittifanin sydämen läpättelemään.

tiistai 30. kesäkuuta 2020

Maggie Nelson: Jane / Punaiset osat



Maggie Nelson: Jane – Eräs murha / Punaiset osat
S&S 2020
Jane - a murder 2005 / The Red Parts 2007
Suomentanut Kaijamari Sivill
415 sivua
Kansi
Yhdysvaltalainen omaelämäkerrallinen tietokirja
(ja esseekokoelma, runokirja, true crime -vaikutteinen teos yms.)


[--]
Tai sen voi sanoa toisinkin:

kuvitellulla on taipumus
muuttua todeksi, ja kun niin käy,

mikään musta maali ei riitä
sitä peittämään.


Ihailemani kirjailija ja esseisti Maggie Nelson menetti tätinsä muutama vuosi ennen omaa syntymäänsä. Nelsonin täti Jane Mixer murhattiin vuonna 1969, Nelson syntyi 1973. Murha vaikutti Nelsonin elämään ja joihinkin hänen (ja sukunsa) tekemiin valintoihin.

Nyt samoissa kansissa on kaksi teosta. Jane, jonka alaotsikkona on “eräs murha”, on luonnehdittavissa hybridikirjallisuudeksi. Jane koostuu Nelsonin runoista, Jane Mixerin päiväkirjoista ja dokumenteista. Se kiertää mennyttä ja nykyisyyttä, epätietoa ja ihmisyyttä. Se luo Janea Maggie Nelsonille ja edelleen Nelsonin ja Janen lukijalle. Teos tulee liki, sen tyylitelty henkilökohtaisuus jää tajunnan ja tunteen rajamaille.

Jälkimmäinen teos Punaiset osat on muistelmateos, joka on osin kuin akateemisesti sävytettyä true crimea, murhatutkimuksen uutta avaamista ja oikeudenkäyntikuvausta. Toisaalta se on esseemäistä tekstiä, jossa omat kokemukset yhdistyvät psykoanalyyttiseen tutkimuskirjallisuuteen, elokuviin (Chucky, Taksikuski) ja edelleen muuhun kirjallisuuteen (ah, Joan Didion). Kolmanneksi Punaiset osat on hyvin henkilökohtaista tekstiä, Nelsonin tuotannon ystäville tyylillisesti tuttua ja silti uutta.

Yhdessä kirjat ovat näin luettuna erottamaton pari, mutta etenkin Janen voisi lukea erikseen, onhan se alkukielellä ilmestynyt 12 vuotta aiemmin. Aiheestaan huolimatta teokset ovat myös nautinnollista, vetävääkin luettavaa. Nelson-faniuteni vain kasvaa.

Miten voisin kiteyttää nämä teokset, tämän kirjan? Ehken mitenkään, mutta seuraava riittää: Rakastin teosparin lukemista, vaikka lähtökohtaisesti en true crime -aiheita kirjoista luekaan. Tiesin kyllä, että Nelson kirjoittaa enemmänn ja syvemmin. Lähtökohtaisesti luinkin (ja luen!) juuri Nelsonia.


Luen Nelsonia, koska hänen tekstinsä ruokii älyä ja sydäntä.

sunnuntai 21. kesäkuuta 2020

Emma Mitchell: The Wild Remedy


Emma Mitchell: The Wild Remedy. How Nature Mends Us. A Diary Michael O'Mara Books Limited 2019 Kannen suunnittelut Claire Cater 192 sivua Brittiläinen omaelämäkerrallinen tietokirja, luontokirja


Luitteko juhannuksen aikaan jotain erityisen lumoavaa?

Minä luin. Kirjan, jonka haluan pitää itselläni ja josta haluan kertoa kaikille:
Emma Mitchellin The Wild Remedy on ihana ja tärkeä teos, joka kiertää vuoden brittiläisessä luonnossa, mm. Cambridgeshiressä ja Walesissa, mutta kertoo samalla Mitchellin omasta (syvästä) masennuksesta ja luonnon merkityksestä mielen kurimuksessa ja paranemisessa.

Hyvin kirjoitettu teos yhdistää omakohtaista tekstiä laajempaan: hyvinvointiin, floran ja faunan tarkasteluun, pienten ja suurempien havaintojen tallettamiseen oli kyse sitten ulkoilusta Annie-koiran kanssa, simpukoiden keräämisestä tai valon määrän vaihtelu vaikutuksesta aivojen toimintaan. Kokonaisuus on henkilökohtainen ja silti yleinen.

En ole itse kärsinyt masennuksesta, mutta reagoin herkästi eri vuodenaikoihin. Sain Mitchellin kirjasta paljon, suorastaan rakastuin lukukokemukseeni. Aionkin lukea teoksen uudelleen, ottaa sen säännölliseksi vuosilukemiseksi siten, että luen siitä aina kuukauden kerrallaan: pian siis heinäkuuta käsittelevän luvun heinäkuussa, elokuussa sitten elokuun jne. Englantilainen luonto elää toki eri tavalla kuin suomalainen, mutta osin kasvit ja mielenmaisema ovat tuttuja. Minullahan on alati matkaikävä Brittein saarille, joten pääsen nauttimaan sikäläisestä luontokuvauksesta ja samalla kuitenkin inspiroitua oman lähiluonnon tarkkailusta. Liian kuvailevaa kirjan teksti ei missään vaiheessa ole, vaan pohdiskelevaa ja lähelle tulevaa, päiväkirjamaista. Sanat ja lauseet ihastuttavat.

Ja yhtä paljon, ellei jopa enemmän, ihastuttavat kuvat: piirrokset ja valokuvat. The Wild Remedy on eittämättä yksi kauneimmista kirjoista, joita olen viime aikoina lukenut. Kuvittajana tunnetun Mitchellin piirrokset ja valokuvat kietoutuvat yhteen tekstin kanssa niin, että ainakin minä haluaisin sekä valokuvata (helppoa) että piirtää (vaatii harjoittelua) lähiluonnosta löytämiäni ihmeitä.

Kaikkein eniten haluaisin kuitenkin omata viisautta elää omissa tunnoissani vuodenkierron myötä: antaa aikaa hämärälle ja valolle sekä itsessäni että luonnossa. 

perjantai 12. kesäkuuta 2020

Ann Patchett: The Dutch House



Ann Patchett: The Dutch House
Bloomsbury Publishing / HarperCollins 2019
Kannen maalaus Noah Saterstrom
337 sivua
Yhdysvaltalainen romaani

“Do you think it’s possible to ever see the past as it actually was?” I asked my sister. We were sitting in her car, parked in front of the Dutch House in the broad daylight of early summer. The linden trees kept us from seeing anything except the linden trees. I had thought the trees were enormous when I was young but they’d kept right on growing. Maybe one day they’d grow into the wall of Andrea’s dreams.
[--]
“I see the past as it actually was”, Maeve said.
She was looking at the trees.

Tiedättehän tunteen, kun romaani suorastaan imaisee mukaansa eikä sitä raaskisi laskea käsistään? Ei silloinkaan, kun lukeminen etenee hitaasti?

Ann Patchettin The Dutch House on juuri tällainen uppoutumiskirja. Hitaasti lukeminen kohdallani johtuu siitä, että luin ainakin vielä suomentamattoman kirjan sen alkukielellä englanniksi ja vaikka toki osaan englantia oikein sujuvasti, on silti aina nopeampaa lukea suomeksi. Mutta eipä lukeminen mikään nopeuskisa ole. Upea romaani on tämän vuoden Pulitzer-ehdokkaiden joukossa.

Romaani on sukutarina, jonka keskiössä ovat sisarukset Maeve ja Danny, joka on teoksen minäkertoja, sekä majesteettinen vanha talo Philadelphian laitamilla. The Dutch Houseksi kutsun talon aulaa koristavat VanHoebookien muotokuvat. Danny ja Maeve muuttavat taloon lapsina, mutta elämä on kaikkea muuta kuin onnellista. Heidän äitinsä jättää perheensä ja isän uusi vaimo Andrea on kuin satujen klassinen paha äitipuoli. Maeve ja Colin varttuvat, mutta talo ei jätä heitä koskaan rauhaan.

Kokonaisuus on liikuttava ja älykkäästi kirjoitettu romaani toimimattomasta perheestä, sisarussuhteista ja osin myös Yhdysvaltain muuttumisesta 1960-luvulta (Maeven ja Dannyn nuoruusvuosista) kohti myöhempiä vuosikymmeniä. Patchett pääsee vaikuttavalla tavalla henkilöhahmojensa nahkoihin ja siihen, miten eri tavalla samankin perheet jäsenet asiat kokevat ja muistavat.

Kokonaisuus on varsin perinteinen romaani, mutta tässä perinteisyys tarkoittaa hyvää ja laadukasta kirjallisuutta. Menetys, menetykset, väärinkohtelu ja perhesiteet nivoutuvat yhteen talon ja sen sisältämien maalausten kanssa ja sitä kehystävien puiden kanssa. Erityisen vahvasti mielen verkkokalvoille piirtyy kuva Maevesta, muutenkin kuin kirjan kannen vuoksi. Kansikuvan on Noah Saterstrom maalannut nimenomaan Patchettin romaania varten ja maalaus esittää Maevea.

Mikä koukuttava, samalla kertaa hauras ja väkevä romaani. Tätä oli i h a n a lukea.

P.S. Instagram-tililläni kommenteissa käy ilmi, että romaani julkaistaan suomeksi vuonna 2021.
Loistavaa!

torstai 4. kesäkuuta 2020

Sara Stridsberg: Rakkauden Antarktis



Sara Stridsberg: Rakkauden Antarktis
Tammi 2019, Keltainen kirjasto
Kärlekens Antarktis 2018
Suomentanut Outi Menna
Kansi Laura Lyytinen
304 sivua
Ruotsalainen romaani

Jostain, luultavasti kirjablogien syövereistä, mieleeni syöksyy virke: ”Kirja oli kauneinta ja kauheinta, mitä olen [aikoihin] lukenut.” En tiedä, onko Sara Stridsbergin romaani Rakkauden Antarktis kauhein tai kaunein kirja, jonka olen lukenut. Ei varmastikaan, mutta kauhea ja kaunis se on.
Romaanin kertoja Inna on kuollut, murhattu raa’asti: raiskattu, paloiteltu. Nyt osa Innan ruumiista mätänee kahdessa matkalaukuissa, osan ovat linnut ja muut eläimet vieneet poikasilleen. Eläessään Inna oli narkkari ja prostituoitu, joka halusi vain heroiinia ja joka noustessaan automiehen, asiakkaan, kyytiin oikeastaan jo tiesi kohtalonsa. Tuonilmaisista Inna katsoo mennyttä elämäänsä, surkeita lähtökohtiaan ja lapsiaan, jotka on menettänyt. Vuosikymmenet vierivät, vaikkei Innaa ole olemassa maallisessa maailmassa, on hän läsnä: Kohtaloaan on yritettävä rakastaa.

Alkuasetelma kuulostaa lähestulkoon jännityskirjalta, mutta dekkari Stridsbergin romaani ei ole. Murhaajalla ei oikeastaan ole väliä, uhrilla sen sijaan on. Rakkauden Antarktis tekee näkyväksi ihmiset, jollaisilta on liian helppo sulkea silmänsä: he, jotka nukkuvat yömajoissa, porttikongeissa tai siltojen alla; he, joilla ei ole koskaan ollut edes mahdollisuuksia. Romaani kertoo syrjäytymisestä ja sukupolvelta toiselle jatkuvasta huono-osaisuudesta ja ehkä kauheimmasta kohtalosta, jonka ihminen voi kokea.

Romaani on mutainen, eritteinen ja painostava. Ja samalla se on mitä kaunein, toiveikaskin kuvaus rakkaudesta. Stridsberg kirjoittaa upeaa kieltä, jonka Outi Mennan suomennos välittää vaikuttavasti. Rakkauden Antarktis on sellaista kirjallisuutta, jollaista rakastan lukea. Se saa samalla kertaa murehtimaan ja ihastumaan, eikä päästä otteestaan, vaan sulkee omaan mikrokosmokseensa.

maanantai 18. toukokuuta 2020

Emilie Pine: Tästä on vaikea puhua



Emilie Pine: Tästä on vaikea puhua
Atena 2020
Notes to Self 2018
Suomentanut Karoliina Timonen
Kansi Anna Makkonen
207 sivua
Irlantilainen kirjoituskokoelma

Kirjoitan tämän, koska se on voimallisin asia, jonka voin keksiä tekeväni.

Mietin: häpeää, nuoruutta ja aikuisuutta ja pitkää aikaa siinä välissä, lapsettomuutta, perheen sisäisiä sidoksia ja niiden muuttumista, huumeita, kuukautisia ja ihan muista syistä johtuvaa verenvuotoa, ja monia muita asioita, jotka määrittävät sitä, millainen on ja millaisesta tekstistä pitää. Pohdin myös kirjoittamista itselleen – ja muille, yksityisen tekemistä julkiseksi. Pääsen taas häpeään, kipeisiin asioihin. Sellaisiin, jotka määrittävät naisia maailmanlaajuisesti (muttei välttämättä universaalisti, sillä käsillä on kuitenkin vahvasti eurooppalainen ja irlantilainen kirja). 

Pääsen asioihin, joista on vaikea puhua, asioihin jotka voivat kirjallisessa muodossa olla muistiinpanoja itselle.
Emilie Pinen teoksen suomenkielinen nimi on Tästä on vaikea puhua, englanniksi kirja on Notes to Self. Kyseessä on kokoelma omaelämäkerrallisia kirjoituksia, joita voisi nimittää esseiksi. Tekstit ovat hiottuja ja niiden aihepiirit kulkevat alkoholisoituneen kirjailijaisän sairaalavuoteelta raskaustoiveisiin ja edelleen siihen, miten pelottavaa on olla nainen ja kuinka siitä huolimatta voi yrittää aiheuttaa häiriötä (ja pohtia sitten, eikä se ole tarpeeksi vai liikaa). Kirjan takakansitekstissä mainittua autofiktiota en löydä, vaan Pinen tekstit kertovat nimenomaan syväluotaavia huomioita Pinen omasta elämästä – ja keskeiskysymystensä osalta samalla monen muunkin naisen elämästä. Ne ovat paljaita ja tosia, toki siinä määrin kuin apulaisprofessorina työskentelevä Pine itse on päättänyt. Karoliina Timosen suomennos on erinomainen.
Kirja on hieno, puhutteleva. Pinen esseissä miellyttää niiden sujuvuus sekä henkilökohtaisuudesta syntyvä rohkeus ja kyky katsoa asioita sisältä ja samalla ulos päin. HelmiKekkonen kirjoitti blogiinsa jotain, mitä itsekin pohdin: Joan Didion, tietenkin, ja myös Maggie Nelson (joiden molempien kirjoja rakastan) ovat jollain tapaa tehneet niin ison vaikutuksen, että lukiessa heidän tekstinsä kummittelevat taustalla.
Mutta edellä mainittu ei haittaa, Pinen kirja on omanlaisensa ja tärkeä. Se saa pohtimaan myös niitä asioita, joissa omassa elämässä on vaikea puhua – sellaisista, joista ei voi tai halua tehdä julkisia. Pine on tehnyt, vaikka se onkin häntä pelottanut – ja opiskelijoilleen hän myös opettaa, kuten tekee ja tuntee.

Tästä on vaikea puhua on avoin, rohkea ja lohdullinen kirjoituskokoelma.


perjantai 15. toukokuuta 2020

Eowyn Ivey: Maailman kirkkaalle laidalle



Eowyn Ivey: Maailman kirkkaalle laidalle
Bazar 2017
To the Bright Edge of the World 2016
Suomentanut Marja Helanen
Kannen suunnittelu Susanna Appel
553 sivua
Yhdysvaltalainen romaani

Nyt kun olen taitellut arkit kokoon ja ajattelen edessäni olevia päiviä, minusta on kaikki puhti ja into poissa. Miksi olen liehunut ympäri metsää aivan kuin jotain tärkeää olisi vaakalaudalla? Mieleeni tulee, että vaikka voisinkin saada aikaan jotain kaunista, taide on täysin tehotonta. Mihin valokuva pystyy? Ei mihinkään. [--] Se ei voi kantaa Allenia turvallisesti kotiin eikä taata hänen rakkauttaan.

Kevät on kovin keikkuva tänä vuonna. Yllä olevan kirjakuvan otin pari viikkoa sitten, mutta myös tänä aamuna maa oli valkea ja toisaalta ensimmäiset tulppaanit pihallamme ovat auenneet. Muutama viikko sitten huhtikuinen lumi sai minut tarttumaan kirjahyllyssäni jo kauan majailleeseen romaaniin, Eowyn Iveyn kirjaan Maailman kirkkaalle laidalle. Iveyn esikoisromaani Lumilapsi lumosi minut joitakin vuosia sitten – romaani sekoitti venäläisen kansansadun Alaskan luontoon ja edelleen kuvaukseen parisuhteesta ja lapsettomuudesta. Kokonaisuudessa oli jotain maagisrealistista, kuulasta ja sieluun porautuvaa.

Odotin jotain samaa myös Iveyn toiselta romaanilta. Osin sellaista sainkin, mutta onneksi Maailman kirkkaalle laidalle on osin ihan erilainen. Sekin sijoittuu Alaskaan, Iveyn omaan kotiosavaltioon, ja keskiössä ovat nytkin luonto ja parisuhde, mutta osansa saavat myös retkikunnan ankara elämä, maaoikeudet, alkuperäisasukkaat, ortodoksisuus ja valokuvaus. Päähenkilöinä ovat everstiluutnantti Allen Forrester, joka johtaa retkikuntaansa Wolverinejoen yläjuoksulle, ja raskaana oleva Sophie Forrester, joka osoittautuu lahjakkaaksi valokuvaajaksi. Allenin vaarallisen tutkimusretken vuoksi pariskunta on erossa toisistaan (Sophie Vancourissa) ja vuoden aikana elämä heittää vastoinkäymisiä kummankin eteen. Romaanilla on myös (melko) nykyaikainen kehys, sillä tarina valottuu lisää Allenin veljen lapsenlapsen Walterin ja alaskalaisen museon kuraattorin Joshua Sloanin kirjeissä. Joshua on intiaani, mikä tuo tärkeän lisänsä kirjaan.

Maailman kirkkaalle laidalle – ja tämä yllätti minut – kertoo todellisuudessa eläneistä ihmisistä. Ehkä osin tästä syystä lumilapsimainen maagisuus tuntuu ainakin aluksi olevan poissa. 1880-luvun puoliväliin sijoittuvan romaanin kerronta etenee kirjeiden, päiväkirjojen, raporttien ja lehtiuutisten keinoin – suuri osa on tietenkin kirjailijan luomaa fiktiota, mutta Ivey on tutkinut todellisia lähteitään tarkoin. Lopputulos on retkikunnan elämän suhteen paikoin raportoiva, mikä tuo mieleen Bea Uusman Naparetken. Iveyn romaani sisältää myös kuvausta luontovalokuvauksen kehittymisestä ja 1800-luvun naisesta valokuvaajana, mikä on kiehtovaa luettavaa. Ja onhan Maailman kirkkaalle laidalle myös vahva ja kaunis romaani, joka onnistuu pitämään otteessaan ja koskettamaan.
Ja niin, nyt toukokuun puolivälissäkin luminen kuva on oikeastaan mitä sopivin kuvittamaan Iveyn romaania, jonka hyinen Alaska ja kasarmi Vancouverissa saavat katsomaan kaikkea Sophien silmin: …mitä oikein näin?