maanantai 15. elokuuta 2022

Yasushi Inoue: Äitini tarina


Yasushi Inoue: Äitini tarina
Otava, Otavan kirjasto 1986
Englannista suomentanut Jarkko Laine
Alkuteos Waga no haha no ki 1975
Japanilainen romaani

Viime keväänä luin useamman Otavan kirjaston vanhemmat teoksen, koska kirjagramissa oli silloin meneillään Kevät Otavan kirjastossa -niminen haaste. Edellisenä syksynä oli vastaava Tammen Keltaisen kirjaston merkeissä. Toki muutenkin olen lähtökohtaisesti pitänyt näistä kustantamoiden laatusarjoista, mutta hienot haasteet innostivat etsimään luettavaksi etenkin hieman vanhempia kirjoja.

Eräs lukemani oli Yasushi Inouen Äitini tarina, on julkaistu suomeksi vuonna 1986, silloin Jarkko Laineen englannista suomentamana. Kolofonisivun tiedot väittävät, että englanninkielinen Chronicle of My Mother olisi alkuteos, mutta asian laita ei näin ole vaan teos on julkaistu alkujaan japaniksi nimellä Waga no haha no ki. Oikea tieto löytyykin onneksi mm. juuri Otavan kirjaston nettisivuilta. Laineen suomennos on sekin kelpo työtä ja sujuvaa luettavaa.

Kolmeen osaan jakautuva pieni romaani on melankolinen kuvaus luopumisesta. Teoksen päähenkilö luopuu äidistään, jonka muistisairaus vie sinänsä kunnioitettavassa 89 vuoden iässä. Samalla se on romaani perhesiteistä, maaseudusta ja kaupungista, hoivasta ja jaksamisesta sekä siitä, mitä ja miten, miten moninaisin tavoin, lopulta muistetaan. Romaanin pääteemana on muistisairaus (sekä elämä yleensä), joka tulee varmasti monia lukijoita liki jollain tapaa — niin minuakin osan sukuni myötä.

Äitini tarina on läpeensä realistinen ja jotenkin, jos niin voi sanoa, mielikuvien perijapanilainen romaani. Japanilaisessa kirjallisuudessa on usein jotain sellaista vaikeasti määriteltävää, joka minuun vetoaa, ja nämä realistis-mietiskelevät vetoavat ehkä murakamilaista fantasiaa enemmän, vaikka toki pidän niistäkin (ja usein ihan hurjan paljon). Inoue kuvaa sekulaaria tapakulttuuria sekä Japanin buddhalaisia rituaaleja kauniisti.

Tällainen toteavalla tavalla kertova ja samalla kuitenkin elämää surumielisesti mietiskelevä romaani sopi luettavaksi loskaisena keväänä pääsiäisen alla — ja yhtä lailla nyt tätä tekstiä blogiin tuodessa: vuodenaikojen välissä, loppukesästä, syksyn merkkejä odotellessa.

maanantai 1. elokuuta 2022

Tove Ditlevsen: Kööpenhamina-trilogia


Tove Ditlevsen:
Lapsuus
Nuoruus
Aikuisuus
S&S 2021 ja 2022
Suomentanut Katriina Huttunen
Kannet Elina Warsta
Tanskalainen omaelämäkerrallinen romaanisarja


Miten joku kirjasarja voikin olla:

1. kiinnostava (no, toki niinhän melkein kaikki kirjallisuus lähtökohdiltaan)
2. traaginen
3. hauska
4. hurja
5. kirjallisuutena upeaa.

Tove Ditlevsenin Kööpenhamina-trilogia on kaikkea edellä mainittua. Luin sarjan ensimmäisen osan Lapsuuden viime syksynä, toisen osan Nuoruuden kevättalvella ja päätösosan Aikuisuuden tänä kesänä. 

Jo trilogian aloitusosa, rujonkaunis Lapsuus teki minuun valtavan vaikutuksen. Nuoruus on toteavampi ja suoraviivaisempi, nopealukuisempi, ehkä kevyempi, mutta etenkin ajankuvaltaan paljon tavoittava. Kolmas osa Aikuisuus, suosikkini kolmen erinomaisen kirjan joukosta, on tummasävyisempi ja painavampi.

Vesterbron lähiöön sijoittuvasta Lapsuudesta löysin jotain sukulaisuutta Elena Ferranten Napoli-sarjan kanssa, joskin tietääksemme — kuten jo monessa paikassa todettua — Ferranten kvartologia on fiktiota, Ditlevsenin taas avointa omakohtaista muistelukerrontaa. Tarkkanäköistä lapsuus-, ystävyys-, köyhyys- ja arkikuvausta kummankin teoksissa, jotka vetäisivät minut lukijana omaan maailmaansa.

Nuoruudessa aikuistuva Tove tempoilee töiden, runojen kirjoittamisen, ystävyyden ja seurustelun sekä itsenäistymisen aallokossa. On tansseja, konttoritöitä, irtiottoja. Nuoruus ei kuitenkaan ole kepeää: Lapsuus-kirjasta tuttu luokkatietoisuus on läsnä; naapurimaa Saksassa eletään Hitlerin nousun aikaa, mikä heijastuu myös Tanskaan ja erityisesti Toven vuokraemäntään. Maailma ja oma luokkatausta (kirjallisuuspiireihin astuvan Toven kohdalla voisi puhua luokkaretkestäkin) luovat varjonsa. Luokka vaikuttaa myös parinetsintään: Vesterbrossa varttuneen tytön odotetaan menevän naimisiin, saavan sitä kautta aineellista turvaa.

Aikuisuudesta luin kuvausta elämästä, taiteilijuudesta, toisen maailmansodan varjossa elävästä Tanskasta sekä työväen ja kulttuuriluokan ristiriidoista arjessa, ihmissuhteissa ja kirjoittamisessa. Ditlevsenin teksi on traagista eroineen, uusine liittoineen ja vinoutuneine ihmissuhteineen, abortteineen, lapsineen ja narkomaniaan johtavine riippuvuuksineen. Silti se ei ole vailla tarkkanäköistä huumoria tai ironiaa. Se on myös hyvin rohkeaa, sillä Ditlevsen ei säästä itseään eikä läheisiään. Lukijan (ainakin minut) teksti vie mukanaan niin, että sydänalaa painaa.

Katriina Huttusen suomentamat kirjat ovat omaelämäkerrallisia romaaneja tai omaelämäkertoja. Tulkintoja on useita, Aikuisuuden loppusanoissa kerrotaan Ditlevsenin itsensä sanoneen: "Kaikki on fiktiota, jopa avainromaani".

Elämän tosiseikat "eivät pehmennä sydämiä", mutta sanat elävät:
Lapsuus on pitkä ja kapea kuin arkku eikä siitä pääse pois omin avuin.


P.S. 
Tämä blogiteksti on koottu kolmesta eri postauksesta, jotka Instagramiin tein. Jokaisesta kirjasta löytyy siis omat kuvansa + tekstinsä, joita voi kurkata vaikkei Insta-tiliä omaisikaan: Lumiomena-Instagram.



keskiviikko 27. heinäkuuta 2022

Brit Bennett: Mikä meidät erottaa


 

Brit Bennett: Mikä meidät erottaa
Tammi 2021, Keltainen kirjasto (pokkari 2022)
The Vanishing Half 2020
Suomentanut Maria Lyytinen
Kansi Lauren Peters-Collaer
403 sivua
Yhdysvaltalainen romaani


New Orleansissa Stella jakautui kahtia.

Aluksi hän ei sitä edes huomannut, koska oli koko ikänsä elänyt kahden ihmisen elämää: omansa ja Desireen. Kaksosia, kauniita harvinaisuuksia, ei koskaan puhuteltu tytöiksi, vain kaksosiksi, kuin se olisi ollut heidän virallinen arvonimensä.

Mitä lukemisen iloa! Aivan kuin olisi palannut lukemisessa ahmimisikään! Luin Brit Bennettin 400-sivuisen romaanin “Mikä meidät erottaa” päivässä. Toki minulla oli sinä päivänä runsaasti lukuaikaa, sillä olin matkalla: ensin istuin muutaman tunnin lentokoneessa, sen jälkeen matkustin tunteja kolmella eri junalla ja välissä oli odottelua asemallakin. Kirjan lukeminen päivässä oli siis mahdollista matkustamisen vuoksi (muutenkin luen usein keskittyneimmin julkisissa liikennevälineissä).

Bennettin romaani on kiinnostava heti alkuasetelmastaan lähtien. Identtiset kaksoset Stella ja Desiree ovat afroamerikkalaisia mutta iholtaan vaaleita. Heidän kotikaupungissaan Mallardissa mustaihoisista parhaimmiksi katsotaan vaaleat ihmiset. Teini-ikäisinä tytöt karkaavat yhdessä, mutta heidän tiensä erkanevat. Stella salaa etnisen taustansa ja alkaa elää valkoihoisen ihmisen elämää, Desiree puolestaan elää afroamerikkalaisen naisen arkea ja palaa Mallardiin. Heidän valintantojensa kautta Bennett tarkastelee identiteettiä, rotuja, luokkaa ja perhesiteitä. Romaanista sukeutuu myös kahden sukupolven kertomus, sillä keskeisiä hahmoja ovat myös kaksosten tyttäret Jude ja Kennedy.

Bennett kirjoittaa tavalla, joka saa samastumaan romaanin henkilöhahmoihin: heidän kanssaan kulkee, heidän puolestaan kokee hämmennystä, häpeää, vierautta ja arkeakin. Stellan valinta elää valkoisena ja salata taustansa tuntuu pöyristyttävältä, mutta silti myös Stellaa voi ymmärtää. Nuoremman sukupolven lähipiirin myötä romaanissa on myös transsukupuolisuutta käsittelevää tematiikkaa.  

Romaani on myös jännittävä. Tietenkään kyse ei ole jännityskirjallisuudesta vaan siitä, miten Stellan, Desireen ja heidän lastensa kohtalot kietoutuvat uudelleen yhteen. 

Kaiken muun hyvän lisäksi romaani on kiehtova ja tärkeä aikamatka lähimenneisyyteen 1930-luvulta 1980-luvulle saakka. Identiteettipohdinnoissaan se kattaa monia yhteiskunnallisia, populaarikulttuurisia, yksilöllisiä – ja asenteellisia – muutoksia. 

Mikä meidät erottaa on nopeasti etenevä, tarinallinen, normien määräytymistä pohtiva – ja alusta loppuun saakka nautittavaa luettavaa. Tuli varmasti jo selväksi, mutta huudahdan silti: Rakastin lukea tätä!

perjantai 22. heinäkuuta 2022

Bernardine Evaristo: Tyttö, nainen, toinen

 


Bernardine Evaristo: Tyttö, nainen, toinen
WSOY 2022
Girl, Woman, Other 2019
Suomentanut Kaijamari Sivill
Kansi Karan Singh
528 sivua
Brittiläinen romaani

Toukokuussa kirjaystävät pääsivät nauttimaan Helsinki Litistä: keskusteluista, tunnelmasta, kirjoista. Yksi viikonlopun tähdistä (kyllä, niin voi sanoa) oli brittiläinen Bernardine Evaristo, jonka keskustelua Koko Hubaran kanssa olisin voinut kuunnella vaikka kuinka pitkään.

Evariston romaani Tyttö, nainen, toinen oli lukulistallani jo ennen Helsinki Litiä, mutta vasta tapahtuman jälkeen aloin lukea kirjaa. Tyttö, nainen toinen antaa äänen ihmisille, jotka kyllä ehkä huomataan mutta jotka usein sivuutetaan, ohitetaan, väistetään (mutta on romaanissa myös hyvinkin näkyviä ja menestyneitä henkilöitä): mustille naisille, lesboille, ei-binäärisille, äideille ja tyttärille, eri ikäisille, korkeakoulutetuille ja kouluttamattomille, juuriaan etsiville ja ne osin tunteville.

Evariston teoksessa ei ole pisteitä eikä isoja alkukirjaimia, mutta teksti on niin sujuvaa etten aluksi edes pannut merkille tätä tyylikeinoa. Rakenteeltaan kyse on moniäänisestä mosaiikkiromaanista: aluksi kuvittelinkin lukevani kertomuskokoelmaa, mutta rakenne avautui kyllä pian.

Teosta voi pitää aikalaisromaanina niin rakenteensa, kielensä kuin tematiikkansa vuoksi ja toivon, että siitä tulee myös tulevaisuuden klassikko samaan tapaan kuin vaikkapa Margaret Atwoodin tai Toni Morrisonin monista teoksista. No, eipä sen suhteen tarvinne olla edes kummoinen ennustaja, niin hieno Evariston runsaudensarvi on.

Se on tiedostavaa ja fiksusti viihdyttävää, herättelevää ja tunteisiin juuri sopivalla tavalla menevää luettavaa, jonka jokaisen henkilöhahmon (Amma, Yazz, Dominique, Carole, Bummi, LaTisha, Shirley, Winsome, Penelope, Megan/Morgan, Hattie ja Grace) rinnalla elää juuri sillä tavalla kuin upeaa romaania lukiessa vain voi tehdä.

keskiviikko 20. heinäkuuta 2022

Paluuharjoituksia

 


Miten nopeasti aika kulkeekaan: aamut, illat, päivät, kuukaudet, vuodenajat... Lumiomena-blogin suhteen ei vielä sentään kokonainen vuosi. Syystä tai toisesta bloggausintoni hiipui viime vuonna, keskitin lukupäiväkirjani Instagramiin (tervetuloa seuraamaan Lumiomena-tiliä, joka edelleen päivittynee blogia nopeammin). Nyt harjoittelen paluuta myös blogin äärelle.




Harjoittelen enkä osaa sanoa, milloin bloggaaminen muuttuu jälleen rutiiniksi tai käytännöksi  tai muuttuuko koskaan. Jottei bloggaaminen vuonna 2022 jää osaltani ainutkertaiseksi, kopioin muutamia Instaan postaamiani kuvia ja tekstejä tänne blogin puolelle. Ehkä syvennän joitakin tekstejä, ehkä annan niiden olla sellaisenaan: runsassanainenhan olen ollut kirjagramissakin. Tuoreet lukukokemukseni yritän (!) tästä alkaen postata molempiin kanaviin.






Joten opettelen paluuta: lukuvinkkejä ja haaveilua. Ja tiedän, miten olen tätä kaikkea kaivannut.






P.S. Paluuharjoittelussa kuvia Italian-matkaltani heinäkuun alusta: kirjakauppoja Bolognassa ja Riva del Gardassa, holvikaarikäytäviä, auringon hehkua seinissä ja heleyttä järven sinessä.


sunnuntai 7. marraskuuta 2021

Tove Jansson: Muumilaakson marraskuu

 


Tove Jansson: Muumilaakson marraskuu

WSOY 1970

Sent i november

Suomentanut Kaarina Helakisa

Suomenruotsalainen romaani


Päivät ne vaan menevät menojaan, sataa, lämpöinen suuri nuttu on hyvä pitkinä syysöinä. Aamut ja illat ovat puolihämäriä, keskipäivällä aurinko saattaa näyttäytyä hetken aikaa. Marraskuu Muumilaaksossa.

Tove Janssonin "Muumilaakson marraskuu" (suom. Kaarina Helakisa) on viimeinen romaanimuotoinen muumikirja. Erilaiset otukset, mm. Vilijonkka, homssu Tuhto, Hemuli, Nuuskamuikkunen ja Mymmeli saapuvat muumitalolle. Muumiperhe on lähtenyt, vastassa on näennäinen tyhjyys, marraskuinen autius.

Muumiromaanien lukeminen rytmitti aikoinaan ylioppilaskirjoituksiin lukemistani: kertasin kielioppia, syvennyin psykologiaan, historiaan ja uskontoon, luin muumiromaaneja, jotka olin ostanut itselleni pokkariversioina. Jostain syystä en ostanut Muumilaakson marraskuuta, lainasin sen kirjastosta. Kaikki muut muumipokkarit ovat kulkeneet kanssani 1990-luvulta saakka, kokeneet muutot ja muut, tulleet luetuiksi uudelleen ja uudelleen (suosikkini on "Taikatalvi"). Muumilaakson marraskuun puute oli pieni aukko kirjahyllyssä mutta iso aukko mielessäni. Ja nyt vihdoin tuo aukko on paikattu, ja viimein luin tuon viimeisen muumiromaanin uudelleen – muutaman vuosikymmenen jälkeen.

Moni ystäväni on kertonut, miten Muumilaakson marraskuu on heille lohtukirja, joka auttaa vuoden pimeimpien hetkien yli. En ollenkaan ihmettele, sillä kirja on lohdullinen. Se on myös suloisella tavalla surumielinen, jotenkin nurkissa lymyävien kuviteltujen otusten läsnäoloa mukanaan kantava. Ja samalla valoisa, rauhoittava, tarpeellinen. Sellainen, jota moni sanoo sielukirjaksi.

Ehkä Muumilaakson marraskuu voisi olla minulle(kin) samanlainen vuodenaikakirja kuin mitä "Kesäkirja" on juhannuksen aikaan. Teos, johon palata uudelleen ja uudelleen. Kirja, joka asettuu syvälle sieluun.

Luin Muumilaakson marraskuun eilen, pyhäinpäivänä, miten hyvin päivä ja kirja sovittuivatkaan yhteen. Nyt koko viikonlopun olen ajatellut sitä, kuinka lyhtyjen syttyessä ikkunaruudusta heijastuvat lempeät kuvajaiset.

Itselleni marraskuu on ihana kuukausi: joulun aikaan johdattava, hieman salaperäinen, lempeä ja lohdullinen. Onko muita marraskuun ystäviä?

P. S. Tämä on ensimmäinen kirjoitukseni täällä blogin puolella sitten huhtikuun.

Olen saanut viestejä, joissa bloggauksiani kaivataan, mitä lämmittää mieltäni: kiitos. ♥ En ole vielä varma, kuinka tiheästi ehdin ja jaksan blogiani päivittää. Katsotaan! Samalla vinkkaan, että kirjajuttujani on runsaasti Instagramissa (josta voisin toki siirtää samat kuvat ja tekstit blogiinkin). Tervetuloa seuraamaan! 

tiistai 6. huhtikuuta 2021

Natalia Ginzburg: Kieli jota puhuimme

 


Natalia Ginzburg: Kieli jota puhuimme
Aula & Co 2021
Lessico famigliare 1963
Suomentanut Elina Melander
Kansi Sanna-Reeta Meilahti
254 sivua
Arvostelukappale
Italialainen romaani

Sodan jälkeisinä vuosina olimme harrastaneet itsekritiikkiä runsain mitoin. Analysoimme ja paloittelimme tekemiämme virheitä ääneen. Punoimme virheitä virheiden lomaan, ja itsekritiikki kietoutui ja sekoittui niihin niin kuin oopperassa musiikki sekoittuu sanoihin, hämärtää niiden merkityksen ja häivyttää ne omaan, kunniakkaaseen tahtiinsa.

Kukat ja lempeys. Kun selailee kirjagramista* kuvia Natalia Ginzburgin romaanista Kieli jota puhuimme, monessa kuvassa näkyy kukkia ja monessa tekstissä korostuu kirjasta huokuva lempeys. Niin tässäkin: on kukkia, romaanista päällimmäiseksi jää mieleen laaja perhe kaikkine keskusteluineen, toinen maailmansota jälkeisineen sekä niin lempeys.

Lempeys kaiken keskellä. Vivahteikas omaelämäkerrallinen romaani tekee lukijansa tutuksi torinolaisen perheen kanssa. Alussa eletään Mussolinin aikaa, lopussa sota on jo takana. Perheen isä on juutalainen ja äiti katolilainen. Elämä on usein meluisaa, ruokapöydässä keskustellaan (ja syödään) paljon. Taustalla väijyy aikakauden raskaus, piilottelu oman hengen ylläpitämiseksi, katoamisetkin. Toisaalta on sukupolvelta toiselle siirtyviä tapoja, akateemisuutta, poliittisia keskusteluja, kasvamista.

On kiinnostavaa, miten Ginzburg tuo oman perheensä tarinan lähelle ja samalla etäännyttää lukijansa. Hän korostaa, miten teos tulee lukea romaanina ja samalla kuitenkin kertoo kaikkien paikkojen, henkilöiden ja yksityiskohtien olevan täysin todellisia. Tämä lähtökohta yhdessä sen kanssa, että joskus taannoin luin Ginzburgin pojan Carlo Ginzburgin Johtolankoja-teosta suurella innolla, sai minut kiinnostumaan tästä Italiassa Premio Stregalla vuonna 1963 palkitusta kirjasta. Lukiessani unohdin tämän toden ja kaunokirjallisuuden yhteensovittamisen ja luin, vain luin.

Tempaannuin siis romaanin vietäväksi. Ennen kaikkea kiinnyin perheeseen, mutta samalla olin hieman eksyksissä teoksen suuren henkilömäärän kanssa. Myös vuodet vierivät vinhaa vauhtia ja moni iso asia, kuten Ginzburgin ensimmäisen aviomiehen kohtalo fasistien käsissä, jää näennäisesti sivuosaan. Vaikka keskiössä on perhe ja se kaikki, mitä se toisen maailmansodan aikana ja sen jälkeen, on perheen tapa olla ja erityisesti tapa puhua romaanin kannalta merkittävää: miten sanaillaan, mistä puhutaan ja mistä vaietaan, miten puheenparret kuvastavat ikää
miten kaikki sanottu muovaa perhettä ja kuinka perhe ikään kuin omistaa sanat. Miten herkullista, samalla kertaa pelkistettyä ja eläväistä. Uskoisin, että monet Ferranten Napoli-sarjan ystävät pitäisivät myös Ginzburgista.

Kieli jota puhuimme on surumielinen ja lämmin perheromaani, jossa keskeistä ovat toisen maailmansodan aika ja kieli: puhe, sanat, merkitykset. Elina Melanderin suomennos on laatutyötä.


*Kirjagramiin viittasin, sillä postasin tästä romaanista Lumiomenan Instagramiin jo aiemmin. Aina toisinaan muistan vinkatakin: kirjajuttujani on nykyisin enemmän ja nopeammin Instassa, saa seurata (klik).


torstai 25. maaliskuuta 2021

Saara Turunen: Järjettömiä asioita

 


Saara Turunen: Järjettömiä asioita
Tammi 2021
Kannen maalaus Astrid Sylwan
Kannen suunnittelu Markko Taina
337 sivua
Kotimainen romaani
 

Muistan taidekoulun, Cherbourgin sateenvarjot ja luokkatovereitteni sanat ja huomaan itsekin oppineeni ajattelemaan, että rakkaudesta kirjoittaminen on typerää ja pinnallista. Että pitäisi kirjoittaa jostakin yhteiskunnallisesta ja poliittisesta, erityisesti jos haluaisi olla uskottava taiteilija eikä mikään typerä tytönheikutta, joka haaskaa elämänsä romantiikan alttarilla. Ja niinpä olen vältellyt rakkautta aiheena.

Harvoin olen kirjan vietävissä niin, että sekä luen että kuuntelen sitä: haluan edetä mahdollisimman nopeasti, ikään kuin elän sen maailmassa. Viimeksi tällainen kirja osui kohdalleni tammikuussa (Minna Salamin Aistien viisaus, josta kirjoitin Lumiomenan Instragramiin, liittykää seuraajaksi, päivitän Instaa tiheämmin kuin blogia), nyt sitten sama kävi Saara Turusen Järjettömiä asioita kohdalla. Aamukävelyilläkin kuuntelin kirjaa, iltaisin luin sitä. Intensiivisen tahdin vuoksi liki 350-sivuinen teos päättyi liian nopeasti mutta täydellisesti: romaanin kaunis loppu jäi väräjämään mieleeni.

Koko romaani sen sijaan jää mieleen välähdyksinä, tuokioina päähenkilön elämästä. Rakkaustarinaksi luonnehditun Järjettömien asioiden kertoja on nuori nainen, suomalainen dramaturgi, jolla on katalonialainen mies. Suhde on jo vakiintunut mutta epävakaa. Naista kalvaa puolisoiden erilaisuus, kotimaan ja Espanjan erot, parisuhteessa olemisen tavat ja ennen kaikkea hänen oma epävarmuutensa, ainainen sivullisuuteensa.

Turusen romaani on täynnä ristiriitoja, jotka lisäävät teoksen kiehtovuutta. Kerronta on tarkkanäköistä ja toteavaa, ehkä hieman lakonistakin, ja silti tunteita täynnä. Rakkaus on fokuksessa ja kuitenkin pakenevaa. Turunen kaikesta kertoo kuin ohimennen, kuin mitään isoa ei tapahtuisi ja silti romaanissa tapahtuu paljon: päähenkilö suhailee Katalonian ja Suomen välillä, käy Berliinissä ja Pohjois-Karjalassakin, hän kipuilee suhdetta mieheensä, yrittää rakentaa uraansa, pohtii kulttuurieroja Euroopan eri laidoilla, kohtaa suruja, iloja ja absurdeja asioita, ja miettii sitä sun tätä aina pikkulinnuista Cherbourgin sateenvarjoihin. Tämä kaikki on melankolista ja (hetkittäin myös) riemastuttavaa!

Päähenkilöä kohtaan tuntee pakostakin läheisyyttä, niin hyvin Turunen hänen päänsä sisälle pääsee ja sinne houkuttaa – niin hyvin, että lukiessani jouduin muistuttamaan itseäni, että luen romaania, fiktiota, en Saara Turusen omaelämäkertaa. Tai mistä sitä tietää, fiktion rikkauksia tämäkin!

Rakastin sitä, miten Turunen antaa päähenkilönsä ajatusten virrata kontrolloidusti. Ihailen ja koen tuttuutta kertojaa kohtaan: hänen pidättyväisyyttään ja kuitenkin jonkinlaista impulsiivisuuttaan, hänen tarkkailevaa asennettaan – kuin ulkopuolisuutta kaikesta ja kuitenkin kaiken keskiössä. Sivullinen on, tietenkin, osallinen.

Järjettömiä asioita ei ehkä ole ns. kirja kaikille. Ei niille, jotka haluavat juonivetoisuutta. Eikä niille, jotka eivät jaksa vatulointia. Mutta minulle tämä hyvällä kielellä kirjoitettu monitahoinen ja pohdiskeleva lukusukkula on juuri oikeanlainen. Kaiken lisäksi se käsittelee myös rakkautta: ihmissuhteissa ja suhteessa itseen, katsojaa pakenevien pikkulintujen olemuksessa, yksilön valinnoissa, niissäkin asioissa jotka eivät ole kovin kauniita. Ja se kaikki on arkista ja siksikin kaunista.


tiistai 23. maaliskuuta 2021

Natasha Lester: Ranskalainen valokuvaaja

 


Natasha Lester: Ranskalainen valokuvaaja
Gummerus 2021
The French Photographer 2019
Suomentanut Anuirmeli Sallamo-Lavi
Kansi Eevaliina Rusanen
474 sivua
Arvostelukappale
Australialainen, Yhdysvaltoihin ja Eurooppaan sijoittuva romaani

Et sinä ole pelkuri, hän sanoi itselleen. Entä sitten, vaikka hänen taitonsa eivät riittäneetkään ottamaan kuvia, jollaisia hän oli nähnyt päässään? Hänen tehtävänsä oli kehittyä niin taitavaksi. Kukaan muu ei niitä kuvia ottaisi; joka ikinen miespuolinen kuvajournalisti olisi kiinnostunut sairaanhoitajista yksinomaan sukupuolisina olentoina ja katselisi heitä himokkaasti.


Nyt tiedän, mitä katson seuraavaksi Yle Areenasta: dokumentin nimeltä Lähikuvassa Lee Miller. Natasha Lasterin romaani Ranskalainen valokuvaaja perustuu osin Lee Millerin elämään ja tekee kunniaa kuvajournalistinaisille, jotka joutuivat kokemaan melkoista vähättelyä läpi uransa.

Niin joutuu myös romaanihenkilö Jessica May, joka Lee Millerin tavoin on ensin Voguen malli, sitten lehden kirjeenvaihtaja ja kuvajournalisti. Yhteydet luultavasti loppuvat siihen (edit. googlailin hieman ja ilmeisesti Jessissä on sittenkin enemmän Milleriä mukana) ja muutamaan muuhun todellisuuspohjaa omaavaan henkilöhahmoon, sillä Jessican – Jessin – elämä etenee viihderomaanien kaavan mukaisesti melkoisessa ihmissuhdesokkelossa: on rakkautta ja ystäviä, hyviä ja pahoja komistuksia ja eräs varsinainen pahatar. On myös pieni orvoksi jäänyt Victorine, johon Jess kiintyy vahvasti (tämä tieto kerrotaan jo kirjan takakannessa, joten en juonipaljasta mitään). Tämän rinnalla on kuvausta sodasta ja sen jättämistä arvista sekä valokuvaajan työstä, jota Lester kuvaa kiinnostavasti: kuvaamisen lisäksi myös kuvajournalistin aiheita sekä taidokkaan ammattilaisen tunnistettavaa, omaa jälkeä. Jessin 1940-luvulle sijoittuvan kertomuksen rinnalla kulkee vuoteen 2005 ajoittuva taidekuriiri D’Arcy Hallworthin tarina. D’Arcy käy läpi valokuvakokoelmaa ja saa samalla selville asioita omasta alkuperästään.

On mielenkiintoista, miten saman romaanin äärellä voi viihtyä ja ärsyyntyä, ja miten tiukasti otteessaan luettu pitää silloinkin, kun sitä lukee epäilyksen silmälasit nenällään. 

Ranskalainen valokuvaaja on lukuromaani, joka vie mukanaan: On saatava selville, miten Jessin ja D’Arcyn tarinat liittyvät yhteen (osan voi arvata helposti, mutta romaani onnistuu myös yllättämään). On kiehtovaa lukea, miten Jess pärjää miehisessä maailmassa ja kuinka hän kehittyy valokuvaajana. On ilahduttavaa huomata, miten vahvasti Lester kantaa naisasiaa (toki aina voisi toivoa vielä suurempaa monipuolisuutta, mutta romaani toimii hyvin siinä ajassa, jonne se sijoittuu, aikaan jolloin journalistinainen joutui jopa salaamaan sukupuolensa). On myös hyvä lukijana huomata, että joskus tällaisia suuria tunteita kaipaa ja ehkä juuri nyt, korona-aikaan, eskapismia todellakin tarvitaan.

Kaiken hyvän viihdyttävyyden rinnalla, tietenkin ja ehkä lajityyppiin kuuluvana, voi ärsyyntyä siitä, miten ihmiset ovat ah-niin-kauniita ja kuinka saippuaoopperamaisia juonittelukuvioita teokseen mahtuu.

Lesterin tekemää taustatyötä ei voi kuin ihailla, samoin kerronnan sujuvuutta. Lopputulemana ja rinnastuksena: tämä asettuu jonnekin Kate Mortonin ja Lucinda Rileyn teosten välimaastoon. Lajityypissään Ranskalainen valokuvaaja on enemmän kuin kelpo 
– se on kiehtova tarina sodan jäljistä, sukusalaisuuksista ja valokuvauksesta.



Lue tämä, jos: olet kiinnostunut toisesta maailmansodasta, valokuvauksesta, naisten kokemasta vähättelystä, sukusalaisuuksista ja rakkaudesta – ja jos siedät kaikkea em. viihderomaanin muodossa.
Vältä tätä, jos: kammoksut viihderomaaneja ja sitä, miten pahikset ovat pahiksia.

keskiviikko 17. maaliskuuta 2021

Maggie O’Farrell: This Must Be The Place


Maggie O’Farrell: This Must Be The Place
Tinder Press 2016
486 sivua
Brittiläis-irlantilainen romaani

Soil is memory made flesh, is past and present combined: nothing goes away.

Tänään 17.3. on hyvä ajankohta postata romaanista, jonka muutama vuosi sitten Irlannista ostin. Romaani vie minut aina Dublinin eteläpuolella sijaitsevalle Killiney Hillille, paikkaan jota rakastan. Killiney Hill ei kuitenkaan ole Maggie O'Farrellin romaanin This Must Be the Place tapahtumapaikka tai liity teokseen mitenkään, mutta siellä tätä kirjaa kannoin mukanani. Irlannilla sen sijaan on romaanissa suuri rooli, samoin merkityksellisillä paikoilla aina Donegalista Pariisiin ja New Yorkiin.

Newyorkilainen Daniel elää vaimonsa Claudetten, joka on entinen filmitähti, ja lastensa kanssa Irlannissa, mutta hänen muu perheensä siellä täällä: aikuiset (ja vieraaksi jääneet) lapsensa Kaliforniassa, isä Brooklynissa. Matkalla isänsä syntymäpäiville Daniel saa yllättäviä muistumia entisestä rakkaastaan Nicolasta, mikä syöksee hänet raiteiltaan.

O’Farrellin romaani sisältää paljon aineksia: siinä on useita hahmoja, aikatasoja ja paikkoja. Sen tarinalinjat muuttuvat nopeasti ja luetusta on paikoin vaikea saada otetta. Syynä voi olla se, että luin kirjaa englanniksi enkä ehkä tavoittanut aivan kaikkia kielen ja kerronnan nyansseja. Toisaalta neljästä lukemastani O’Farrellin kirjasta olen lukenut suomeksi vain yhden (Käsi jota kerran pitelin), kaikki muut (Instructions for a Heathwave, I am, I am, I am ja tämä) englanniksi. Näin ollen kyse lie enemmän rakenteesta ja runsaudesta kuin kielestä. Yhtä kaikki, O’Farrellin romaani on niitä teoksia, jotka palkitsevat keskittyvän lukijan.

Monimutkaisuudessaan hieno romaani käsittelee rakkautta ja kaipuuta monelta kantilta: parisuhteiden, perheiden, vanhemmuuden näkökulmasta. O’Farrellin luomat henkilöhahmot ovat syviä: rikkonaisia ja ymmärrettäviä. Kiinnostavaa on myös teokseen sisällytetty kuva-aineisto: Claudetten esineet huutokauppakatalogissa. Niiden joukossa on mm. Marimekon olkalaukku (O’Farrell on aiemminkin viljellyt Suomi-viittauksia, Kädessä jota kerran pitelin yhtenä päähenkilönä on suomalainen Elina).

Kaikki ainekset ovat siis kohdillaan: henkilöt, tarinalinjat, rakenne, kieli. Joku tässä ei kuitenkaan osunut täysin omaan lukumieleeni, mutta noin yleisesti ottaen suosittelen O'Farrellin teoksia lähestulkoon kenelle tahansa.

Myös Kirjaluotsin Tiina on kirjoittanut O’Farrellin romaanista