maanantai 18. toukokuuta 2020

Emilie Pine: Tästä on vaikea puhua



Emilie Pine: Tästä on vaikea puhua
Atena 2020
Notes to Self 2018
Suomentanut Karoliina Timonen
Kansi Anna Makkonen
207 sivua
Irlantilainen kirjoituskokoelma

Kirjoitan tämän, koska se on voimallisin asia, jonka voin keksiä tekeväni.

Mietin: häpeää, nuoruutta ja aikuisuutta ja pitkää aikaa siinä välissä, lapsettomuutta, perheen sisäisiä sidoksia ja niiden muuttumista, huumeita, kuukautisia ja ihan muista syistä johtuvaa verenvuotoa, ja monia muita asioita, jotka määrittävät sitä, millainen on ja millaisesta tekstistä pitää. Pohdin myös kirjoittamista itselleen – ja muille, yksityisen tekemistä julkiseksi. Pääsen taas häpeään, kipeisiin asioihin. Sellaisiin, jotka määrittävät naisia maailmanlaajuisesti (muttei välttämättä universaalisti, sillä käsillä on kuitenkin vahvasti eurooppalainen ja irlantilainen kirja). 

Pääsen asioihin, joista on vaikea puhua, asioihin jotka voivat kirjallisessa muodossa olla muistiinpanoja itselle.
Emilie Pinen teoksen suomenkielinen nimi on Tästä on vaikea puhua, englanniksi kirja on Notes to Self. Kyseessä on kokoelma omaelämäkerrallisia kirjoituksia, joita voisi nimittää esseiksi. Tekstit ovat hiottuja ja niiden aihepiirit kulkevat alkoholisoituneen kirjailijaisän sairaalavuoteelta raskaustoiveisiin ja edelleen siihen, miten pelottavaa on olla nainen ja kuinka siitä huolimatta voi yrittää aiheuttaa häiriötä (ja pohtia sitten, eikä se ole tarpeeksi vai liikaa). Kirjan takakansitekstissä mainittua autofiktiota en löydä, vaan Pinen tekstit kertovat nimenomaan syväluotaavia huomioita Pinen omasta elämästä – ja keskeiskysymystensä osalta samalla monen muunkin naisen elämästä. Ne ovat paljaita ja tosia, toki siinä määrin kuin apulaisprofessorina työskentelevä Pine itse on päättänyt. Karoliina Timosen suomennos on erinomainen.
Kirja on hieno, puhutteleva. Pinen esseissä miellyttää niiden sujuvuus sekä henkilökohtaisuudesta syntyvä rohkeus ja kyky katsoa asioita sisältä ja samalla ulos päin. HelmiKekkonen kirjoitti blogiinsa jotain, mitä itsekin pohdin: Joan Didion, tietenkin, ja myös Maggie Nelson (joiden molempien kirjoja rakastan) ovat jollain tapaa tehneet niin ison vaikutuksen, että lukiessa heidän tekstinsä kummittelevat taustalla.
Mutta edellä mainittu ei haittaa, Pinen kirja on omanlaisensa ja tärkeä. Se saa pohtimaan myös niitä asioita, joissa omassa elämässä on vaikea puhua – sellaisista, joista ei voi tai halua tehdä julkisia. Pine on tehnyt, vaikka se onkin häntä pelottanut – ja opiskelijoilleen hän myös opettaa, kuten tekee ja tuntee.

Tästä on vaikea puhua on avoin, rohkea ja lohdullinen kirjoituskokoelma.


perjantai 15. toukokuuta 2020

Eowyn Ivey: Maailman kirkkaalle laidalle



Eowyn Ivey: Maailman kirkkaalle laidalle
Bazar 2017
To the Bright Edge of the World 2016
Suomentanut Marja Helanen
Kannen suunnittelu Susanna Appel
553 sivua
Yhdysvaltalainen romaani

Nyt kun olen taitellut arkit kokoon ja ajattelen edessäni olevia päiviä, minusta on kaikki puhti ja into poissa. Miksi olen liehunut ympäri metsää aivan kuin jotain tärkeää olisi vaakalaudalla? Mieleeni tulee, että vaikka voisinkin saada aikaan jotain kaunista, taide on täysin tehotonta. Mihin valokuva pystyy? Ei mihinkään. [--] Se ei voi kantaa Allenia turvallisesti kotiin eikä taata hänen rakkauttaan.

Kevät on kovin keikkuva tänä vuonna. Yllä olevan kirjakuvan otin pari viikkoa sitten, mutta myös tänä aamuna maa oli valkea ja toisaalta ensimmäiset tulppaanit pihallamme ovat auenneet. Muutama viikko sitten huhtikuinen lumi sai minut tarttumaan kirjahyllyssäni jo kauan majailleeseen romaaniin, Eowyn Iveyn kirjaan Maailman kirkkaalle laidalle. Iveyn esikoisromaani Lumilapsi lumosi minut joitakin vuosia sitten – romaani sekoitti venäläisen kansansadun Alaskan luontoon ja edelleen kuvaukseen parisuhteesta ja lapsettomuudesta. Kokonaisuudessa oli jotain maagisrealistista, kuulasta ja sieluun porautuvaa.

Odotin jotain samaa myös Iveyn toiselta romaanilta. Osin sellaista sainkin, mutta onneksi Maailman kirkkaalle laidalle on osin ihan erilainen. Sekin sijoittuu Alaskaan, Iveyn omaan kotiosavaltioon, ja keskiössä ovat nytkin luonto ja parisuhde, mutta osansa saavat myös retkikunnan ankara elämä, maaoikeudet, alkuperäisasukkaat, ortodoksisuus ja valokuvaus. Päähenkilöinä ovat everstiluutnantti Allen Forrester, joka johtaa retkikuntaansa Wolverinejoen yläjuoksulle, ja raskaana oleva Sophie Forrester, joka osoittautuu lahjakkaaksi valokuvaajaksi. Allenin vaarallisen tutkimusretken vuoksi pariskunta on erossa toisistaan (Sophie Vancourissa) ja vuoden aikana elämä heittää vastoinkäymisiä kummankin eteen. Romaanilla on myös (melko) nykyaikainen kehys, sillä tarina valottuu lisää Allenin veljen lapsenlapsen Walterin ja alaskalaisen museon kuraattorin Joshua Sloanin kirjeissä. Joshua on intiaani, mikä tuo tärkeän lisänsä kirjaan.

Maailman kirkkaalle laidalle – ja tämä yllätti minut – kertoo todellisuudessa eläneistä ihmisistä. Ehkä osin tästä syystä lumilapsimainen maagisuus tuntuu ainakin aluksi olevan poissa. 1880-luvun puoliväliin sijoittuvan romaanin kerronta etenee kirjeiden, päiväkirjojen, raporttien ja lehtiuutisten keinoin – suuri osa on tietenkin kirjailijan luomaa fiktiota, mutta Ivey on tutkinut todellisia lähteitään tarkoin. Lopputulos on retkikunnan elämän suhteen paikoin raportoiva, mikä tuo mieleen Bea Uusman Naparetken. Iveyn romaani sisältää myös kuvausta luontovalokuvauksen kehittymisestä ja 1800-luvun naisesta valokuvaajana, mikä on kiehtovaa luettavaa. Ja onhan Maailman kirkkaalle laidalle myös vahva ja kaunis romaani, joka onnistuu pitämään otteessaan ja koskettamaan.
Ja niin, nyt toukokuun puolivälissäkin luminen kuva on oikeastaan mitä sopivin kuvittamaan Iveyn romaania, jonka hyinen Alaska ja kasarmi Vancouverissa saavat katsomaan kaikkea Sophien silmin: …mitä oikein näin?

tiistai 12. toukokuuta 2020

Joyce Carol Oates: Elämäni rottana



Joyce Carol Oates: Elämäni rottana
HarperCollins 2020
My Life as a Rat 2019
Suomentanut Kira Poutanen
Kannen suunnittelu Rebecca Lown
414 sivua
Arvostelukappale
Yhdysvaltalainen romaani

Näin se alkoi. Ja kun se kerran oli alkanut, sitä oli mahdoton pysäyttää.
Siitä tuli julkista tietoa. South Niagaran poliisi sai epäiltyjen miesten kaksitoistavuotiaalta sisarelta täysin spontaanisti ja pyytämättä lisätietoa Hadrian Johnsonin taposta.
Näin päätettiin minun loppuelämästäni.
Rotta! Huora! Minä tapan sinut! Violet Kerrigan on suuren irlantilaistaustaisen perheen kuopus, isän suosikki, isoveljienkin lellikki. Eräänä onnettomana iltana hurjapäiset isoveljet pahoinpitelevät ja tappavat tummaihoisen koulupojan. 12-vuotias Violet tietää totuuden pojan kuolemasta ja paljastaa sen kouluterveydenhoitajalle. Kun veljet tuomitaan vankeuteen, muuttuu Violet perheensä silmissä petturiksi. Hänelle ei ole enää sijaa lapsuudenkodissaan, ei edes vanhempiensa silmissä. Hänestä tulee olematon persoona, rotta, jonka olisi parempi kuolla.
Joyce Carol Oates osaa – osaa kirjoittaa tarinaa, joka kauhistuttaa, koskettaa, tulee lukijaa lähelle ja kulkee kuin kunnon lukusukkulan pitääkin. Kira Poutasen ansiokkaasti suomentama Elämäni rottana on temaattisesti tuttu kaikille, jotka ovat lukeneet Oatesilta vaikkapa Haudankaivajan tyttären tai Koston: Elämä on yhtä murheiden soittoa. Violetin elämää seurataan lapsuudesta nuoreen aikuisuuteen. Vastassa on vaikeuksia toistensa perään. Niin paljon, että heikomman kirjailijan kynästä lopputulos saattaisi olla keskikertaista huonompaa misery litiä, mutta Oates on taitava, feministinen kirjailija, joka luo moniulotteisia henkilöhahmoja ja sitoo yksityisen ja yhteiskunnallisen yhteen.
Elämäni rottana on hieno romaani. Ei yhtä mestarillinen kuin Blondi, mutta vaikuttava. Kokonaisuus on toisteinen, koska toisaalta Violet itse kertoo samoista tapahtumista eri aikoina. Romaani on myös tunteikas, sekä kauhistuttavalla että sydämeen käyvällä tavalla. Lukiessaan tekee mieli parahtaa: miksi Violet ajautuu tilanteisiin, joihin joutuu. Miksi taas!  Tehokas romaani on edellä mainituista syistä ja myös siksi, että Oates osaa syventyä siihen, miten vaikeaa olla olla toinen: tyttö ja nainen, rodullistettu (tosin valkoisen Violetin näkökulmasta) – joku, jonka paikkaa muut määrittävät ja määräävät.
Ja vielä, kuten Oatesin tuotannossa usein (muttei suinkaan aina), kaikessa versoo myös parempi maailma.

lauantai 9. toukokuuta 2020

Kirsikankukkia ja paluuta


Kirsikankukat ovat joka vuosi yhtä suuri ihme. Ihastelen niitä naapurustossa ja naapurikaupungissa Keravalla, jossa olen tänäkin vuonna käynyt pariin otteeseen kukkaiskävelyllä.

Tämän pinkin runsauden myötä toivotan hyvää äitienpäivän aikaa kaikille äideille ja kaikkien äitien lapsille. 


Koetan myös näiden kuvien siivittämänä tehdä pientä paluuta blogin puolelle – en toki ole ollut niin sanotusti poissakaan, en vain ole saanut kirjoitettua tänne mitään. Instagramin puolelle (klikkaa itsesi seuraajaksi sivupalkin pallerosta. Pidän tiliäni usein yksityisenä Instan suuren roskapostiseuraajamäärän vuoksi, mutta hyväksyn kyllä kaikki luotettavalta vaikuttavat seuraamispyynnöt) olen vienyt viimeisen kuukauden aikana jo seitsemän kirjajuttua, joita alan pian siirtää bloginkin puolelle. Olen lukenut ihan huikeita kirjoja, kuten Sara Stridsbergin Rakkauden Antarktiksen ja Joyce Carol Oatesin Elämäni rottana.

Siihen saakka: 





tiistai 14. huhtikuuta 2020

Rakel Liehu: Helene



Rakel Liehu: Helene
WSOY 2003 (vuoden 2020 painos)
Kannen kuva Miia Selin
508 sivua
Kotimainen romaani

Illalla kävin varovaisesti katsomassa korentoja. Pedot nukkuivat. Ne eivät värähtäneetkään (oliko se vain hämäystä?), vaikka kummarruin aivan, aivan lähelle. Ehkä ne todella nukkuivat.
Kiitos Stenman siitäkin, että kunnioitatte julmuutta minussa, sillä piilotin sitä itsessäni hyvin kauan.
Kävittekö Ateneumissa katsomassa Maailmalta löysin itseni – Helene Schjerfbeck -näyttelyn? Minä kävin, tietenkin. Schjerfbeckin töitä olen ihaillut ns. aina, niin kauan kuin olen ollut kuvataiteista ja taidehistoriasta kiinnostunut, mutta jostain syystä Rakel Liehun romaani Helene (2003) jäi minulta sen ilmestyessä lukematta. Nyt vihdoinkin oli aika.
Ja mitäpä sitä säästelemään postauksen loppuun: Helene on upea romaani. Se on pitkä ja tajunnanvirtaisuudessaan se vaatii sekä keskittymistä että antautumista, mutta se myös palkitsee lukijansa. Liehu pääsee päähenkilönsä nahkoihin niin hyvin, että tuntuu kuin kulkisi oikeasti Schjerfbeckin matkassa: kokisi taiteilijan lapsuuden, uran alkuvaiheet ja kukoistuksen, menetykset ja saavutukset, taiteilijakutsumuksen, fyysisen ja henkisen kivun, lopulta elämän hiipumisen – kaikki aivan kuin Schjerfbeckin maalauksissa

Romaani on rakenteeltaan kuin rikkonainen kudelma: Liehu näyttää lukijalle kuin väläyksiä Schjerfbeckinsä elämästä. Yhtäällä on Hyvinkää vuonna 1905, toisaalla Mariefred vuonna 1944, ja sitten ollaankin vuoden 1894 Firenzessä. Väläyksistä, lyhyistä luvuista, kasvaa syväluotauksia taiteilijan mieleen. Liehu kirjoittaa rikasta kieltä, yhtäältä toteavaa ja toisaalta kieppuvaa, alati tyylitajuista ja väkevää.

Liehun teos on fiktiota, mutta se valottaa Schjerfbeckin uraa, etenkin tämän keskeisimpiä töitä. Yhtä lailla myös ajankuva piirtyy tarkkaan: aikalaistaiteilijat ja kulttuuritoimijat sekä vaikutteet ovat romaanissa läsnä. Samoin asuinpaikat, joista Hyvinkää on keskeinen ja joista itseäni ihastuttaa etenkin melko lyhyt aika St. Ivesissä Cornwallissa (maailman kauneinta seutua, kenties, pääsisipä sinne!).

En voi kuin suositella Heleneä kaikille suomalaisesta taiteesta kiinnostuneille fiktion ystäville. Kun seuraavan kerran pääsen katsomaan Schjerfbeckin maalauksia, katson niitä varmasti Liehun romaani mielessäni.

P.S. Edelliseen postaukseeni viitaten: Tämä juttu on julkaistu tällaisenaan myös Lumiomenan Instagramissa – jo yli viikko sitten. Upea romaani ansaitsisi pitemmän pohdinnan, mutta toistaiseksi aika ja blogi-into riittävät nyt tiiviimpään ilmaisuun. Pitempien juttujen aika tulee taas! Toivotan kaikki myös tervetulleeksi seuraamaan Instagram-tiliäni. Se on tällä hetkellä yksityinen siksi, että sinne tulee helposti roskapostiseuraajia, mutta hyväksyn kyllä blogini lukijat seuraajiksi.


sunnuntai 5. huhtikuuta 2020

Taiteilijakirjoja / terveisiä Instagramista


Terveisiä Instagramin puolelta! Suurin osa teistä varmasti seuraakin blogini (ja hieman enemmän myös minun omia) kuulumisia Instagramissa, jota olen käyttänyt jo kesästä 2012 saakka – ihan hyvän aikaa siis. Nyt korona-aikana olen huomannut, että Instagram on houkutellut yhä enemmän ja enemmän tekemään sinne myös kirjapostauksia, joista muutama ei ole päätynyt tänne blogiini saakka.
Joku aika sitten kerroin siellä pienestä taiteilijakirjaprojektistani. Näiden epävarmojen aikojen lohduksi kaipaan toisaalta hyvää eskapismia mm. erityisen suurta iloa tuottavien kirjojen ja elokuvien, toisaalta liikunnan merkeissä (etätyön ja kotikonttorin vastapainoksi ulkoilen päivittäin ja teen lisäksi kotitreeniä yhden nettipalvelun ohjeilla). Blogiini en ole nyt muutamaan viikkoon saanut tuotua oikein mitään, vaikka muutama luettu kirja odottelisi postausta. Instragamiin näistäkin kirjoista tullee juttua jo pääsiäisviikolla.

Esitänkin nyt kysymyksen teille Lumiomenan blogilukijoille: haluatteko, että tuon Instagramiin postaamiani lyhyitä kirjajuttuja myös tänne blogin puolelle? Vai onko parempi kirjoittaa tänne pitempiä tekstejä sitten, kun sellainen sattuu taas huvittamaan?
Esimerkki Insta-jutustani: Yllä olevan kuvan ja tämän tekstin julkaisin Instagram-tililläni torstaina.
♥ Prerafaeliittikirja oli muistutus tai alkusysäys, samoin näiden epävarmojen aikojen aiheuttama tarve lukea jotain erityisen ihanaa ja ehkä lohduttavaakin. Kuvassa sylissäni on yksi korona-ajan projekteistani: taiteilijakirjat. Joukossa on kirjoja, jotka odottavat lukemistaan, mutta myös sellaisia, jotka olen lukenut joko melko hiljattain tai vuosia sitten. Ainakin yksi puuttuu tästä pinosta, sillä sain sen käsiini vasta tänään, kun taas esikoiseni otti kuvan kirjoista ja minusta viime viikonloppuna.
♥ Aion esitellä näitä kirjoja (ainakin osan niistä) täällä Instassa ja muutamia pitemmin bloginkin puolella. Onko näissä tuttuja?
♥ Robert De La Sizeranne: Pre-Raphaelites. Matkamuisto Lontoon Tatesta. Kepeä kirja, mutta toimii johdantona ja sisältää paljon kuvia maalauksista. ♥ Susan Vreeland: The Forest Lover. Hieno romaani taiteilija Emily Carrista ja Kanadan alkuperäisasukkaista. ♥ Rakel Liehu: Helene. Upea kirja. Luin loppuun tänään ja tulen kirjoittamaan tästä blogiini. ♥ Krista Launonen: Ofelian suru. Työkirja, joka vie syviin vesiin, myös vaikuttava tarina surusta ja Lizzie Siddalista. ♥ Susan Vreeland: The Passion of Artemisia. Romaani Artemisia Gentileschistä. ♥ Pirkko Soininen: Ellen. Ihana romaani Ellen Thesleffistä, lämmin suositus. Tästä olen jo blogannutkin ♥ Sanna Ryynänen: Meri Genetz. Työkirja melko tuntemattomasta koloristista, joka eli uskomattoman elämän. ♥ Hanna-Reetta Schreck: Minä maalaan kuin jumala. Kirja Ellen Thesleffistä on minulla vielä lukematta.

Mitä mieltä? Ja jos et jo seuraa Lumiomenaa Instassa, niin klikkaa tästä tai sivupalkin pallukasta. Tervetuloa! ♥

sunnuntai 22. maaliskuuta 2020

Max Porter: Lanny

 


Max Porter: Lanny
WSOY 2020
Lanny 2019
Suomentanut Irmeli Ruuska
Kansi Martti Ruokonen
216 sivua
Kustantamosta
Brittiläinen romaani

ja sitten hän kuulee sen, selvästi ja kirkkaasti, suosikkinsa suloisen äänen.
Pojan puheen.
Sillä on pää kuin delfiinillä ja muuttohaukan siivet
ja se on sellainen eläin joka varoittaa myrskystä,
vahtii säätä kun me nukumme yöllä.
Isä Suomukka -vainaa halaa itseään tautisin lehtikuusikäsin, leuka käärmeensylkikuolassa. Häntä naurattaa. Pää kuin delfiinillä ja muuttohaukan siivet! Hänen kirurginvaistonsa heräävät, ja ne tinkivät kylän halkaisemista, hän tahtoo vetää tuon lapsen esiin.

Kuulutko niihin, jotka näkevät hahmoja kivissä, puiden kannoissa, oksistoissa ja metsän varjoissa? Niin minäkin. Isä Suomukka voisi olla sellainen hahmo, sammaleen peittämä kivi tai mutaisen maan kuoresta murtautuva harjanne. Mutta hän voi olla myös ihmisen kaltainen. Hän kuulee kaiken, hän on vainaa. Erityisen hyvin Isä Suomukka kuulee pienen, omalaatuisen Lanny-pojan äänen. Lannyn perhe asuu pienessä englantilaiskylässä sopivan matkan päässä Lontoosta, jossa hänen isänsä luo uraa. Lannyn äiti kirjoittaa jännitysromaania, seuraa Lannylle pitää ikääntynyt taiteilija Pete. Sitten Lanny katoaa ja koko kylä menee tolaltaan.

Vain kuvaus Isä Suomukasta antaa osviittaa siitä, miten erikoinen Max Porterin romaani Lanny on. Se on toki kuvaus lapsen katoamisesta, mutta se on myös tajunnanvirtaa ja moniäänisyyttä, eläviä ja kuolleita, ihmisiä ja luontoa, typografialla leikittelyä. 
Enemmän kuin mitään muuta se on u p e a  romaani.
Lanny on tiivis ja hiottu kirja, joka jakautuu kolmeen osaan. Ensimmäinen tutustuttaa Lannyyn perheineen, taiteilija Peteen ja muihinkin kyläläisiin, ja pohjustaa myös Isä-Suomukkaa. Toinen osa kertoo elämästä käänteen jälkeen ja kolmas on jotain ihan omanlaistaan – tai oikeastaan kaikki osat ovat. Jokaisessa hahmot saavat oman kertojanäänensä, mutta siinä missä ensimmäisessä osassa kertoja mainitaan nimeltä, toisessa kertojat erotetaan toisistaan +-merkillä. Kolmas on tässäkin suhteessa osin oma juttunsa. Ja entä sitten kerronta? Se on osin suorempaa, osin tajunnanvirtaisempaa sen mukaan, kenen äänellä puhutaan. Irmeli Ruuskan suomennosta voi vai kiitellä.

Teksti ja taitto kulkevat kerronnan mukaan: minimalistisesti tai rönsyillen. Suomukan teksti on taitettu kursiivilla, lihavoinnilla, suoraan ja kaarevasti – kuin kaikki kylän äänet yhdistyisivät hänessä, kuten ehkä tekevätkin. Aluksi ratkaisu vaati hieman totuttelua, mutta luin Suomukka-osioita mielessäni ääneen. Mikä ihmeellinen ja virkistävä kakofonia siitä syntyikään!
Romaanina Lanny on yhtä monipuolinen kuin kertojansakin. Se on kuvaus ystävyydestä. Toisaalta se on avioliittoromaani ja myös taiteilijaromaani. AVAINKAULALAPSI LANNY SAI VAELLELLA RAUHASSA. Porterin teos on myös kuvaus yhteisöstä kriisin hetkellä, ennakkoluuloista. Kaiken lisäksi Lanny on koukuttava – en nyt sanoisi juoni-, mutta jotain sinne päin – romaani, joka koskettaa ja yllättää.

Lanny on outo ja pökerryttävä, mutta se on myös ehjä ja omalla tavallaan looginenkin. Ennen kaikkea se on mitä kaunein kertomus. Lanny on niin vahva, sen luettuaan voi olla vaikea tarttua heti muihin romaaneihin.


--

Muualla: RiittaTiina ja Tuija

keskiviikko 18. maaliskuuta 2020

Elizabeth Strout: Olive Kitteridge



Elizabeth Strout: Olive Kitteridge
Tammi 2020, Keltainen kirjasto
Olive Kitteridge 2008
Suomentanut Kristiina Rikman
Kansi Laura Lyytinen
374 sivua
Amerikkalainen episodiromaani
“Mennään”, Olive sanoo viimein ja puristaa käsilaukkua kainaloonsa valmistautuen astelemaan olohuoneen poikki. Hän tuntee sydämensä, ison punaisen lihaksen jyskyttävän kukallisen leningin alla.
Miltei jokaisella pienen mainelaisen rannikkokaupungin asukkaalla on mielipide Olive Kitteridgestä, eläkkeellä olevasta matematiikan opettajasta, ja yhtä lailla Olivella on mielipiteitä muista paikkakuntalaisista. Suorapuheisen Oliven elämä ei ole ollut helppoa ja omat hankaluutensa on jokaisella muullakin. Elämä menee nopeasti silloinkin, kun se ei tarjoa mitään kovin erikoista, ja liian harvoin ihmiset muistavat nauttia siitä.
Elizabeth Stroutin tuotanto on lumonnut minut, kuten monen muunkin. Ihailen sitä, miten Strout osaa luoda henkilöhahmoistaan niin kokonaisia: arkisia, kyllä vaan, ja tavallisia, mutta juuri siinä arkisuudessaan ja tavanomaisuudessaan erikoisia – sellaisia, joiden voisi oikeasti kuvitella tulevan vastaan jossain amerikkalaisessa pikkukaupungissa, pysäyttämään autonsa, kyselemään kuulumisia, juoruilemaan, kuuntelemaan merilokkien kirkunaa.
Olive Kitteridge on Oliven nimikkoteos, mutta kertoo monista muistakin. Stroutin kirjaa voi luonnehtia episodiromaaniksi, sillä se koostuu pikemminkin kertomuksista kuin luvuista, mutta kertomukset muodostavat sittenkin romaanin sen sijaan, että kyse olisi novellikokoelmasta. Useissa tarinoissa näkökulma on Oliven, mutta toisissa hän vain pistäytyy. Nimihenkilönä hän on (tietenkin) Stroutin kirjan keskus: ristiriitainen vanheneva nainen. Olivea ei sanoa kovin mukavaksi, mutta jotain rakastettavaa ja aitoa hänessä on, kuten kaikissa muissakin kirjan hahmoissa.
Strout kuvaa ihmisten ja näiden tunteiden ohella myös miljöötä niin, että pieni Crosbyn kaupunki näyttäytyy yhtä elävänä kuin sen ihmiset. Jos Olive Kitteridge olisi tuoksu, olisi se yhdistelmä vanhaa neuletakkia, amerikanpunavaahteroita, sateen kastelemia kivelle nostettuja meritähtiä ja (amerikkalaisia) pannareita.
Olive Kitteridgessä on jotain hyvin lohdullista. Strout luo ihmisistään ja näiden ympäristöstä kudelman, joka avautuu ensin ihmisten kohtaamisina, mutta menee sitten syvemmälle heidän kaikkien sisäiseen maailmaan: muistoihin, toiveisiin, katkeruuteen, ristiriitaisuuksiin, rakkauteen. Ja niin, ehkä kaikkein eniten Olive Kitteridge kertoo siitä, miten ihminen tarvitsee toista ihmistä – silloinkin, kun tuo toinen vaikuttaa hankalalta. Tai: etenkin silloin.

P.S. Olive Kitteridge on HBO:lla sarjana. En ole katsonut sitä ja olen iloinen, että luin kirjan ensin. Nyt kun kaikenlaista kulttuurikuluttamista kaipaa kotioloihin tavallistakin enemmän, voisin viimeistään pääsiäiseksi uudistaa HBO:n tilauksen ja tutustua myös tv-sarjan Oliveen.

torstai 12. maaliskuuta 2020

Ottessa Moshfegh: My Year of Rest and Relaxation



Ottessa Moshfegh: My Year of Rest and Relaxation
Penguin Books 2018, pokkaripainos 2019
Kansi Darren Haggar
Kannen maalaus Circle of Jacques-Louis David: Portrait of a Young Woman in White (1798)
289 sivua
Yhdysvaltalainen romaani

This was how I knew the sleep was having an effect: I was growing less and less attached to life. If I kept going, I thought, I’d disappear completely, then reappear in some new form. This was my hope. This was my dream.
Ensin huomioni kiinnitti kansi: nainen kuin Jane Austenin romaanista, mutta niin kyllästyneen ja väsyneen näköisenä. Sitten muistin heti romaanin nimen sieltä täältä kirjasomesta, mm. blogeista ja Instagramista. Kansi itse asiassa yllätti, sillä kuvittelin maalauksen olevan kirjaa varten tehty, mutta se onkin 1700-luvun lopulta. Miten hyvin sen lukemaani sopiikaan!
Ottessa Moshfeghin My Year of Rest and Relaxation -romaanin päähenkilö ei ole austenmainen oman elämänsä toimija vuosisatojen takaa, vaan New Yorkissa 2000-luvun alussa asuva vauras taidegallerian työntekijä, jonka henkilökohtainen alho vie syviin vesiin. Päähenkilö on niin lamaantunut, että haluaa vain nukkua. Hän ei halua kuolla, mutta hän haluaa olla yksin, syödä lääkkeitä ja pakollista ruokaa, ja nukkua, nukkua vain – elää horroksessa ja havahtua ehkä taas aikanaan.
Ja siinä se, Moshfeghin romaani. Paitsi ettei tietenkään ole: liki 300 sivua lääkkeiden ja unen sekoittumisesta olisi ehkä liikaa. Psykologinen romaani johdattaa yhden naisen elämään. ”Välivuotensa” aikana päähenkilö aikana katsoo myös suuren määrän 1980-luvun elokuvia (etenkin Whoopi Goldbergin), mutta ennen kaikkea hän kaiken nukkumisen ohella ajattelee. Hän muistelee edesmenneitä vanhempiaan ja vaurasta, mutta kipeää lapsuuttaan ja nuoruuttaan. Ajatustensa virrassa hän katsoo mennyttä ja uutta vuosisataa: 1990-luvun loppua ja 2000-luvun ensimmäisiä vuosia, yhtä lailla populaarikulttuuria, naiskuvaa kuin terrorismin nousua. Ollakseen melkoisessa lääkepöllyssä päähenkilön muistot ja ajatukset ovat varsin teräviä, kaikki teot toki eivät.
Moshfegh paitsi piirtää kuvaa päähenkilöstään, tuo hänen elämäänsä joukon herkullisia sivuhahmoja. Hänen terapeuttinsa, jolta hän saa lääkereseptinsä, on (romaanin takakannenkin mukaan) yksi kaikkien aikojen huonoimmista. Vastavoimanaan (anti)sankarittarellamme on paras ystävänsä Reva eikä ystävyyssuhde ole helpoimmasta päästä. Joukkoon mahtuu myös muita hahmoja päähenkilön vanhemmista tämän entiseen miesystävään. Ketään ei voi sanoa miellyttäväksi, ei edes päähenkilöä, jonka vauraus oikeastaan mahdollistaa kaiken. Silti kaikki käy (lukijan) järkeen, tällaisia heidän tässä romaanissa kuuluu ollakin.
My Year of Rest and Relaxation ei varmasti ole ns. kaikkien makuun enkä itsekään ole ihan varma, mikä romaanin sanoma on – jos sillä sellaista on, mutta tarvitseeko ollakaan? Aiheen puolesta voisi kuvitella, että luvassa on kuin lääkesekoituksen sumentamaa hidaslukuista kerrontaa, mutta My Year of Rest and Relaxation on suorastaan nautittavaa luettavaa. Moshfegh kirjoittaa vetävästi ja kirkasta proosaa.
Moshfeghin romaani on samalla kertaa kipeä, masentava ja hurjan hauska, kaikesta tästä johtuen luultavasti myös vahvasti mieleen jäävä. Siinä ei juonta kuin alkuasetelman verran, mutta sen horroksen ja kirkkaiden ajatusten välinen maailma sisältää niin paljon kehystään enemmän. Mikä outo, ihana romaani!

--
P.S. Nyt koronan aikana tästä kirjasta kirjoittaminen tuntuu kummalliselta, mutta ei siitä nyt tätä mainintaa enempää.

maanantai 9. maaliskuuta 2020

Laura Lähteenmäki: Sitten alkoi sade


Laura Lähteenmäki: Sitten alkoi sade
WSOY 2020
Kansi Anna Makkonen
317 sivua
Arvostelukappale
Kotimainen romaani

Hän ei avaa kuorta, ei vain pysty, ei vieläkään, ja miksi hän avaisi sen juuri nyt? Niinpä hän työntää kuoren takaisin hyllyyn kirjojen väliin. Siitä jää näkyviin pieni kulma. Valkoinen, mitätön kolmio sykkii alkutalven hämärässä. Niin pieni valkoinen, ja silti sen näkee koko ajan.
Paula on ikääntyvä terapeutti, joka tuntee ihmisten surut ja ilot. Silti hänen on vaikea saada kiinni omista tunteistaan: hänen miehensä Lasse on kuollut, tytär Elina eronnut, välit parhaaseen ystävään Eevaan ovat katkenneet. Toisaalla on Ojó (ó:n alapuolella on vielä piste), nuori afrikkalaistaustainen nainen, laiton siirtolainen Etelä-Espanjassa. Ojó on raskaana ja pelkää entisiä tuttaviaan. Eläkkeellä oleva pohjoisesta tullut rouva ottaa Ojón siipiensä suojaan ja Ojósta tulee rouvan apulainen.
Laura Lähteenmäen romaani Sitten alkoi sade ei ole mysteeri, mutta alkuasetelmaltaan se on paitsi ihmissuhderomaani myös arvoitusromaani: kuka on Espanjassa asuva rouva? Miksi Paula vaikenee? Missä Eeva on? Mikä on saanut Paulan tyttären Elinan ja tämän puolison Kasperin eroamaan? Mitä Ojó pakenee?
Paulan ja Ojón näkökulmat kannattelevat romaania, mutta tarinat eivät tunnu liittyvän toisiinsa ainakaan kovin tiiviisti. Samalla lukija tietää heti, että jossain välissä ne kuitenkin yhdistyvät. Alkuosa etenee hyvin, mutta on kuitenkin sellaista ns. hyvää perusproosaa, jota lukee ilokseen mutta joka ei jää erityisemmin mieleen. Kirjan keskivaihella on muusta kerronnasta poikkeava episodi, uusi kertojanääni, joka ei kuulu Paulalle eikä Ojólle ja liittyy naisista vain toiseen. Puolivälin jälkeen äänessä ovat taas Paula ja Ojó. Jännitteet vahvistuvat, kerronta vangitsee paremmin ja muuttuu tiiviimmäksi. Lopun lukee miltei ahmien, kokonaisuus liikuttaakin, mitä en alun perusteella osannut odottaa.
Rouva odottaa, että jatkaisin, mutta en haluakaan. On sittenkin liian oma muisto kertoa siitä, miltä sade kuulostaa, kun sen ensin rauhallisesti mutta varoittamatta ja pian voimistuen napsahtelee huokoiseen pahviin ja rakas ihminen makaa kainalossa.
Lähteenmäki kirjoittaa taitavasti. Etenkin ihmiskuvaus on vahvaa, Lähteenmäellä on tarkka psykologinen silmä ja hän tavoittaa henkilöidensä kipupisteet realistisesti ja liioittelematta, mutta samalla jännitteisesti. Erityisen kiinnostavaa on se, miten romaanihenkilöt katsovat toisinaan: miten Paula pohtii Elinan ja Kasperin eroa ja omaa ystävyyssuhdettaan Eevaan, miten Ojó kokee suomalaisrouvan. Ja miten yleisiä yksityisimmätkin tuntemukset lopulta ovat.
Sitten alkoi sade on laadukasta kotimaista kaunokirjallisuutta, jossa jokaisella on oma tarinansa, oma näkökulmansa. Niistä mikään ei ole oikea tai väärä, mutta jokainen kertoo ihmisyydestä ja ansaitsee tulla kerrotuksi.

--
Muualla: Leena, MaiRiitta, Tuija.