sunnuntai 22. maaliskuuta 2020

Max Porter: Lanny

 


Max Porter: Lanny
WSOY 2020
Lanny 2019
Suomentanut Irmeli Ruuska
Kansi Martti Ruokonen
216 sivua
Kustantamosta
Brittiläinen romaani

ja sitten hän kuulee sen, selvästi ja kirkkaasti, suosikkinsa suloisen äänen.
Pojan puheen.
Sillä on pää kuin delfiinillä ja muuttohaukan siivet
ja se on sellainen eläin joka varoittaa myrskystä,
vahtii säätä kun me nukumme yöllä.
Isä Suomukka -vainaa halaa itseään tautisin lehtikuusikäsin, leuka käärmeensylkikuolassa. Häntä naurattaa. Pää kuin delfiinillä ja muuttohaukan siivet! Hänen kirurginvaistonsa heräävät, ja ne tinkivät kylän halkaisemista, hän tahtoo vetää tuon lapsen esiin.

Kuulutko niihin, jotka näkevät hahmoja kivissä, puiden kannoissa, oksistoissa ja metsän varjoissa? Niin minäkin. Isä Suomukka voisi olla sellainen hahmo, sammaleen peittämä kivi tai mutaisen maan kuoresta murtautuva harjanne. Mutta hän voi olla myös ihmisen kaltainen. Hän kuulee kaiken, hän on vainaa. Erityisen hyvin Isä Suomukka kuulee pienen, omalaatuisen Lanny-pojan äänen. Lannyn perhe asuu pienessä englantilaiskylässä sopivan matkan päässä Lontoosta, jossa hänen isänsä luo uraa. Lannyn äiti kirjoittaa jännitysromaania, seuraa Lannylle pitää ikääntynyt taiteilija Pete. Sitten Lanny katoaa ja koko kylä menee tolaltaan.

Vain kuvaus Isä Suomukasta antaa osviittaa siitä, miten erikoinen Max Porterin romaani Lanny on. Se on toki kuvaus lapsen katoamisesta, mutta se on myös tajunnanvirtaa ja moniäänisyyttä, eläviä ja kuolleita, ihmisiä ja luontoa, typografialla leikittelyä. 
Enemmän kuin mitään muuta se on u p e a  romaani.
Lanny on tiivis ja hiottu kirja, joka jakautuu kolmeen osaan. Ensimmäinen tutustuttaa Lannyyn perheineen, taiteilija Peteen ja muihinkin kyläläisiin, ja pohjustaa myös Isä-Suomukkaa. Toinen osa kertoo elämästä käänteen jälkeen ja kolmas on jotain ihan omanlaistaan – tai oikeastaan kaikki osat ovat. Jokaisessa hahmot saavat oman kertojanäänensä, mutta siinä missä ensimmäisessä osassa kertoja mainitaan nimeltä, toisessa kertojat erotetaan toisistaan +-merkillä. Kolmas on tässäkin suhteessa osin oma juttunsa. Ja entä sitten kerronta? Se on osin suorempaa, osin tajunnanvirtaisempaa sen mukaan, kenen äänellä puhutaan. Irmeli Ruuskan suomennosta voi vai kiitellä.

Teksti ja taitto kulkevat kerronnan mukaan: minimalistisesti tai rönsyillen. Suomukan teksti on taitettu kursiivilla, lihavoinnilla, suoraan ja kaarevasti – kuin kaikki kylän äänet yhdistyisivät hänessä, kuten ehkä tekevätkin. Aluksi ratkaisu vaati hieman totuttelua, mutta luin Suomukka-osioita mielessäni ääneen. Mikä ihmeellinen ja virkistävä kakofonia siitä syntyikään!
Romaanina Lanny on yhtä monipuolinen kuin kertojansakin. Se on kuvaus ystävyydestä. Toisaalta se on avioliittoromaani ja myös taiteilijaromaani. AVAINKAULALAPSI LANNY SAI VAELLELLA RAUHASSA. Porterin teos on myös kuvaus yhteisöstä kriisin hetkellä, ennakkoluuloista. Kaiken lisäksi Lanny on koukuttava – en nyt sanoisi juoni-, mutta jotain sinne päin – romaani, joka koskettaa ja yllättää.

Lanny on outo ja pökerryttävä, mutta se on myös ehjä ja omalla tavallaan looginenkin. Ennen kaikkea se on mitä kaunein kertomus. Lanny on niin vahva, sen luettuaan voi olla vaikea tarttua heti muihin romaaneihin.


--

Muualla: RiittaTiina ja Tuija

keskiviikko 18. maaliskuuta 2020

Elizabeth Strout: Olive Kitteridge



Elizabeth Strout: Olive Kitteridge
Tammi 2020, Keltainen kirjasto
Olive Kitteridge 2008
Suomentanut Kristiina Rikman
Kansi Laura Lyytinen
374 sivua
Amerikkalainen episodiromaani
“Mennään”, Olive sanoo viimein ja puristaa käsilaukkua kainaloonsa valmistautuen astelemaan olohuoneen poikki. Hän tuntee sydämensä, ison punaisen lihaksen jyskyttävän kukallisen leningin alla.
Miltei jokaisella pienen mainelaisen rannikkokaupungin asukkaalla on mielipide Olive Kitteridgestä, eläkkeellä olevasta matematiikan opettajasta, ja yhtä lailla Olivella on mielipiteitä muista paikkakuntalaisista. Suorapuheisen Oliven elämä ei ole ollut helppoa ja omat hankaluutensa on jokaisella muullakin. Elämä menee nopeasti silloinkin, kun se ei tarjoa mitään kovin erikoista, ja liian harvoin ihmiset muistavat nauttia siitä.
Elizabeth Stroutin tuotanto on lumonnut minut, kuten monen muunkin. Ihailen sitä, miten Strout osaa luoda henkilöhahmoistaan niin kokonaisia: arkisia, kyllä vaan, ja tavallisia, mutta juuri siinä arkisuudessaan ja tavanomaisuudessaan erikoisia – sellaisia, joiden voisi oikeasti kuvitella tulevan vastaan jossain amerikkalaisessa pikkukaupungissa, pysäyttämään autonsa, kyselemään kuulumisia, juoruilemaan, kuuntelemaan merilokkien kirkunaa.
Olive Kitteridge on Oliven nimikkoteos, mutta kertoo monista muistakin. Stroutin kirjaa voi luonnehtia episodiromaaniksi, sillä se koostuu pikemminkin kertomuksista kuin luvuista, mutta kertomukset muodostavat sittenkin romaanin sen sijaan, että kyse olisi novellikokoelmasta. Useissa tarinoissa näkökulma on Oliven, mutta toisissa hän vain pistäytyy. Nimihenkilönä hän on (tietenkin) Stroutin kirjan keskus: ristiriitainen vanheneva nainen. Olivea ei sanoa kovin mukavaksi, mutta jotain rakastettavaa ja aitoa hänessä on, kuten kaikissa muissakin kirjan hahmoissa.
Strout kuvaa ihmisten ja näiden tunteiden ohella myös miljöötä niin, että pieni Crosbyn kaupunki näyttäytyy yhtä elävänä kuin sen ihmiset. Jos Olive Kitteridge olisi tuoksu, olisi se yhdistelmä vanhaa neuletakkia, amerikanpunavaahteroita, sateen kastelemia kivelle nostettuja meritähtiä ja (amerikkalaisia) pannareita.
Olive Kitteridgessä on jotain hyvin lohdullista. Strout luo ihmisistään ja näiden ympäristöstä kudelman, joka avautuu ensin ihmisten kohtaamisina, mutta menee sitten syvemmälle heidän kaikkien sisäiseen maailmaan: muistoihin, toiveisiin, katkeruuteen, ristiriitaisuuksiin, rakkauteen. Ja niin, ehkä kaikkein eniten Olive Kitteridge kertoo siitä, miten ihminen tarvitsee toista ihmistä – silloinkin, kun tuo toinen vaikuttaa hankalalta. Tai: etenkin silloin.

P.S. Olive Kitteridge on HBO:lla sarjana. En ole katsonut sitä ja olen iloinen, että luin kirjan ensin. Nyt kun kaikenlaista kulttuurikuluttamista kaipaa kotioloihin tavallistakin enemmän, voisin viimeistään pääsiäiseksi uudistaa HBO:n tilauksen ja tutustua myös tv-sarjan Oliveen.

torstai 12. maaliskuuta 2020

Ottessa Moshfegh: My Year of Rest and Relaxation



Ottessa Moshfegh: My Year of Rest and Relaxation
Penguin Books 2018, pokkaripainos 2019
Kansi Darren Haggar
Kannen maalaus Circle of Jacques-Louis David: Portrait of a Young Woman in White (1798)
289 sivua
Yhdysvaltalainen romaani

This was how I knew the sleep was having an effect: I was growing less and less attached to life. If I kept going, I thought, I’d disappear completely, then reappear in some new form. This was my hope. This was my dream.
Ensin huomioni kiinnitti kansi: nainen kuin Jane Austenin romaanista, mutta niin kyllästyneen ja väsyneen näköisenä. Sitten muistin heti romaanin nimen sieltä täältä kirjasomesta, mm. blogeista ja Instagramista. Kansi itse asiassa yllätti, sillä kuvittelin maalauksen olevan kirjaa varten tehty, mutta se onkin 1700-luvun lopulta. Miten hyvin sen lukemaani sopiikaan!
Ottessa Moshfeghin My Year of Rest and Relaxation -romaanin päähenkilö ei ole austenmainen oman elämänsä toimija vuosisatojen takaa, vaan New Yorkissa 2000-luvun alussa asuva vauras taidegallerian työntekijä, jonka henkilökohtainen alho vie syviin vesiin. Päähenkilö on niin lamaantunut, että haluaa vain nukkua. Hän ei halua kuolla, mutta hän haluaa olla yksin, syödä lääkkeitä ja pakollista ruokaa, ja nukkua, nukkua vain – elää horroksessa ja havahtua ehkä taas aikanaan.
Ja siinä se, Moshfeghin romaani. Paitsi ettei tietenkään ole: liki 300 sivua lääkkeiden ja unen sekoittumisesta olisi ehkä liikaa. Psykologinen romaani johdattaa yhden naisen elämään. ”Välivuotensa” aikana päähenkilö aikana katsoo myös suuren määrän 1980-luvun elokuvia (etenkin Whoopi Goldbergin), mutta ennen kaikkea hän kaiken nukkumisen ohella ajattelee. Hän muistelee edesmenneitä vanhempiaan ja vaurasta, mutta kipeää lapsuuttaan ja nuoruuttaan. Ajatustensa virrassa hän katsoo mennyttä ja uutta vuosisataa: 1990-luvun loppua ja 2000-luvun ensimmäisiä vuosia, yhtä lailla populaarikulttuuria, naiskuvaa kuin terrorismin nousua. Ollakseen melkoisessa lääkepöllyssä päähenkilön muistot ja ajatukset ovat varsin teräviä, kaikki teot toki eivät.
Moshfegh paitsi piirtää kuvaa päähenkilöstään, tuo hänen elämäänsä joukon herkullisia sivuhahmoja. Hänen terapeuttinsa, jolta hän saa lääkereseptinsä, on (romaanin takakannenkin mukaan) yksi kaikkien aikojen huonoimmista. Vastavoimanaan (anti)sankarittarellamme on paras ystävänsä Reva eikä ystävyyssuhde ole helpoimmasta päästä. Joukkoon mahtuu myös muita hahmoja päähenkilön vanhemmista tämän entiseen miesystävään. Ketään ei voi sanoa miellyttäväksi, ei edes päähenkilöä, jonka vauraus oikeastaan mahdollistaa kaiken. Silti kaikki käy (lukijan) järkeen, tällaisia heidän tässä romaanissa kuuluu ollakin.
My Year of Rest and Relaxation ei varmasti ole ns. kaikkien makuun enkä itsekään ole ihan varma, mikä romaanin sanoma on – jos sillä sellaista on, mutta tarvitseeko ollakaan? Aiheen puolesta voisi kuvitella, että luvassa on kuin lääkesekoituksen sumentamaa hidaslukuista kerrontaa, mutta My Year of Rest and Relaxation on suorastaan nautittavaa luettavaa. Moshfegh kirjoittaa vetävästi ja kirkasta proosaa.
Moshfeghin romaani on samalla kertaa kipeä, masentava ja hurjan hauska, kaikesta tästä johtuen luultavasti myös vahvasti mieleen jäävä. Siinä ei juonta kuin alkuasetelman verran, mutta sen horroksen ja kirkkaiden ajatusten välinen maailma sisältää niin paljon kehystään enemmän. Mikä outo, ihana romaani!

--
P.S. Nyt koronan aikana tästä kirjasta kirjoittaminen tuntuu kummalliselta, mutta ei siitä nyt tätä mainintaa enempää.

maanantai 9. maaliskuuta 2020

Laura Lähteenmäki: Sitten alkoi sade


Laura Lähteenmäki: Sitten alkoi sade
WSOY 2020
Kansi Anna Makkonen
317 sivua
Arvostelukappale
Kotimainen romaani

Hän ei avaa kuorta, ei vain pysty, ei vieläkään, ja miksi hän avaisi sen juuri nyt? Niinpä hän työntää kuoren takaisin hyllyyn kirjojen väliin. Siitä jää näkyviin pieni kulma. Valkoinen, mitätön kolmio sykkii alkutalven hämärässä. Niin pieni valkoinen, ja silti sen näkee koko ajan.
Paula on ikääntyvä terapeutti, joka tuntee ihmisten surut ja ilot. Silti hänen on vaikea saada kiinni omista tunteistaan: hänen miehensä Lasse on kuollut, tytär Elina eronnut, välit parhaaseen ystävään Eevaan ovat katkenneet. Toisaalla on Ojó (ó:n alapuolella on vielä piste), nuori afrikkalaistaustainen nainen, laiton siirtolainen Etelä-Espanjassa. Ojó on raskaana ja pelkää entisiä tuttaviaan. Eläkkeellä oleva pohjoisesta tullut rouva ottaa Ojón siipiensä suojaan ja Ojósta tulee rouvan apulainen.
Laura Lähteenmäen romaani Sitten alkoi sade ei ole mysteeri, mutta alkuasetelmaltaan se on paitsi ihmissuhderomaani myös arvoitusromaani: kuka on Espanjassa asuva rouva? Miksi Paula vaikenee? Missä Eeva on? Mikä on saanut Paulan tyttären Elinan ja tämän puolison Kasperin eroamaan? Mitä Ojó pakenee?
Paulan ja Ojón näkökulmat kannattelevat romaania, mutta tarinat eivät tunnu liittyvän toisiinsa ainakaan kovin tiiviisti. Samalla lukija tietää heti, että jossain välissä ne kuitenkin yhdistyvät. Alkuosa etenee hyvin, mutta on kuitenkin sellaista ns. hyvää perusproosaa, jota lukee ilokseen mutta joka ei jää erityisemmin mieleen. Kirjan keskivaihella on muusta kerronnasta poikkeava episodi, uusi kertojanääni, joka ei kuulu Paulalle eikä Ojólle ja liittyy naisista vain toiseen. Puolivälin jälkeen äänessä ovat taas Paula ja Ojó. Jännitteet vahvistuvat, kerronta vangitsee paremmin ja muuttuu tiiviimmäksi. Lopun lukee miltei ahmien, kokonaisuus liikuttaakin, mitä en alun perusteella osannut odottaa.
Rouva odottaa, että jatkaisin, mutta en haluakaan. On sittenkin liian oma muisto kertoa siitä, miltä sade kuulostaa, kun sen ensin rauhallisesti mutta varoittamatta ja pian voimistuen napsahtelee huokoiseen pahviin ja rakas ihminen makaa kainalossa.
Lähteenmäki kirjoittaa taitavasti. Etenkin ihmiskuvaus on vahvaa, Lähteenmäellä on tarkka psykologinen silmä ja hän tavoittaa henkilöidensä kipupisteet realistisesti ja liioittelematta, mutta samalla jännitteisesti. Erityisen kiinnostavaa on se, miten romaanihenkilöt katsovat toisinaan: miten Paula pohtii Elinan ja Kasperin eroa ja omaa ystävyyssuhdettaan Eevaan, miten Ojó kokee suomalaisrouvan. Ja miten yleisiä yksityisimmätkin tuntemukset lopulta ovat.
Sitten alkoi sade on laadukasta kotimaista kaunokirjallisuutta, jossa jokaisella on oma tarinansa, oma näkökulmansa. Niistä mikään ei ole oikea tai väärä, mutta jokainen kertoo ihmisyydestä ja ansaitsee tulla kerrotuksi.

--
Muualla: Leena, MaiRiitta, Tuija.

keskiviikko 4. maaliskuuta 2020

Jenny Erpenbeck: Mennä, meni, mennyt



Jenny Erpenbeck: Mennä, meni, mennyt
Tammi 2019, Keltainen kirjasto
Gehen, ging, gegangen 2015
Suomentanut Jukka-Pekka Pajunen
Kansi Laura Lyytinen
415 sivua
Saksalainen romaani

Millainen tarina on satunnaisten kuvien taustalla? Vai onko enää kyse edes tarinasta? Uutistenlukija sanoo nyt lopuksi, että pelkästään Berliinin ympäristön järviin on eri uimaonnettomuuksissa tänään hukkunut kuusi ihmistä, hän kutsuu sitä surulliseksi ennätykseksi ja siirtyy sitten säätiedotukseen. Kuusi ihmistä, hukkuneet kuten mies, joka on vielä lähijärvessä. We become visible. Miksei Richard ollut huomannut miehiä Alexanderplatzilla?
Richard on eläkkeellä oleva Humbold-yliopiston professori, Itä-Saksan kasvatti, joka on ehtinyt saavuttaa pitkän työuran yhdistyneessä Berliinissä. Leskeksi ja eläkkeelle jäätyään Richardin elämä tuntuu tyhjältä ja rutiinien täyttämältä, rakastajatarkaan ei ole enää kuvioissa mukana. Alexanderplatzille majoittuneet afrikkalaiset turvapaikanhakijat kiinnittävät Richardin huomion. Miehet nälkälakkoilevat ja kieltäytyvät kertomasta nimeään protestina ja huomiota saadakseen. Turvapaikanhakijoiden ahdinko pohdituttaa Richardia, joka lähtee jututtamaan miehiä ja myöhemmin ystävystyy heistä monen kanssa, avaa kotinsa heille. Kuulumattomuuden tunne elää DDR-juurisessa ilman läheisiä elävässä Richardissa, hänellä näyttää olevan paljon yhteistä turvapaikanhakijoiden kanssa.
Jenny Erpenbeckin taidolla kirjoitettama romaani Mennä, meni, mennyt on kuvaus eläkeläismiehestä ja pakolaisuudesta. Kokonaisuus on rakenteeltaan ehjä, kerronnallisesti vahva, osin toteava ja sopivasti tunteikas.
Mennä, meni, mennyt. Hän ei tiedä, miksi, mutta ero henkien ja ihmisten välillä on hänen mielestään ollut aina lähes olematon [--]. Erpenbeckin romaanissa paperittomat turvapaikanhakijat ovat kaikkea muuta kuin kasvotonta joukkoa, jollaisen voisi ohittaa suurkaupungin katuja kulkiessa. He ovat muun muassa Ithemba, Rashid, Rufu, Karon, Apollo. Heillä jokaisella on menneisyytensä ja toiveensa, mutta vastassa on usein byrokratiaviidakko, joka kohtelee ihmisiä kuin massaa. Mennä, meni, mennyt ottaakin kantaa Dublinin II -sopimukseen: tuntuu kuin vastuuta – ja ihmisiä – pompoteltaisiin maasta toiseen, viranomaista taholta toiselle. Prosessit ovat hitaita ja tylyjä. Tylyä on myös se, miten helppoa ihmiset on sivuuttaa, olla (muka) huomaamatta.
Vaikka kirjassa on paljon henkilöitä, on Richard sen kokoava voima: alku ja loppu. Richard tarkkailee, sitten toimii, avaa kotinsa. Hänen menneisyytensä itäsaksalaisena selittää osin ulkopuolisuuden tunnetta omassa kotikaupungissaan ja myös sitä, miten Richard löytää turvapaikanhakijoiden tilanteesta  yhtäläisyyksiä omiin tuntemuksiinsa.
Klassisten kielten parissa uransa tehneen Richardin mielessä Grimmin sadut elävät nyky-Saksan pakolaisissa. Saduissa isä lähettää poikansa etsimään onnea eri ilmansuuntiin. Saduissa maailma alkaa risteyksistä. on  Richard ajattelee, että ei ole suinkaan mikään kovin pitkä aika siitä, kun tarina maastamuutosta ja onnen etsinnästä oli myös saksalainen tarina. Toisen maailmansodan aikaiset päätökset, syntyneet ja syntymättä jääneet ihmiset ovat menneet eri aikamuodoissaan. Jokainen ihminen ansaitsee tulla näkyväksi: jokaisella on oma muistonsa tai toiveensa, ihana tai kipeä, traaginenkin. Ihmisyys on samanlaista riippumatta siitä, mistä ihminen on kotoisin, mutta toisilla on mahdollisuus valita, toisilla ei.
Ilmestyessään Saksassa vuonna 2015 Erpenbeckin romaani peilasi vuoden pakolaiskriisiä. Se on edelleen, ja etenkin nyt taas, ajankohtainen. Ajankohtaisuutta enemmän se on koskettava, silmiä avaava ja ravisteleva: Mennä, meni, mennyt on erinomaisesti kirjoitettu ja suomennettu romaani, kannanotto ihmisyyden puolesta.

keskiviikko 26. helmikuuta 2020

Hiihtolomalla Berliinissä: tuulta, valoa ja paljoutta


On kaupunkeja, jotka heti tuntuvat omilta, joihin meno on kuin laskeutuisi turvalliseen syliin. Sitten on kaupunkeja, jotka ovat kiehtovia ja kauniita, mutta joissa on jotain vierasta. On myös kaupunkeja, joista ei saa selvää ensimmäisellä eikä toisellakaan matkalla: niissä on paljon sellaista, mikä on itselle sopivaa, mutta myös jotain sellaista, josta ei saa otetta. Lontoo on ehdottomasti ensin mainitun kaltainen: sellainen, jota en lakkaa rakastamasta. Pariisi  ihan vaan esimerkkinä  menee seuraavaan sarjaan: en päässyt sen kanssa sinuiksi, vaikka ihastelin sen monimuotoisuutta ja kevätiltoja.
Berliini kuuluu kolmanteen kategoriaan: voi, miten pidän siitä kaupungista. Pidän Berliinin yllätyksellisyydestä, rosoisen ja romanttisen vuorottelusta, kauniin ja ruman sekoittumisesta. Samalla kuitenkin: voi, miten kaupunki ei silti hahmotu päässäni muuten kuin julkisen liikenteen verkostoina. Berliini on kuin arvoitus, joka aukenee pikkuhiljaa, kuin fiilis, johon voi heittäytyä, mutta joka voi muuttua jo seuraavassa hetkessä.
Kävimme koko perheen voimin Berliinissä viime viikolla. Kaupunkiloma tarjosi hiihtolomaturisteille vaikka mitä:

♥ Maalauksia Eastside Galleryssa. Yli kilometrin mittainen pätkä muuria, Berliinin historiaa, ihmisoikeuskannanottoja taiteilijoiden näkemysten mukaisesti. Muurilla vietimme kauan aikaa innostuneita ja liikuttuneinakin.







♥ Lisää taidetta Gemäldegalerissa, vanhoja mestareita Rubensista Vermeeriin eksyttävissä saleissa (oikeasti eksyin, mutta pääsin toki uloskin). Gemäldegaleriessa kävin yksin. Rakastan taidemuseoiden tunnelmaa: vaimeina kaikuvia askeleita, salista toiseen vaihtuvia sävyjä, tiettyä turtumista maalaustaiteen merkkiteosten äärellä ja löytämisen riemua silloin, kun joku taulu erityisesti puhuttelee. 


♥ Korkeuksia. Rakastan taidemuseoiden lisäksi korkeita paikkoja, oli kyseessä sitten mäennyppylä, vuori tai torni. Vuosi sitten hiihtolomalla Lontoossa myöhästyimme varaamastamme ajasta Sky Gardenissa, mikä harmitti. Nyt otimme vahinkoa osin takaisin Berliinin TV-tornissa, josta aukesivat näkymät kaikkiin ilmansuuntiin.




♥ DDR-arkkitehtuuria. Alexanderplatz, jossa torni sijaitsee, oli niin ruma, että se tuntui jo hienolta, maailmankello ja kaikki. Maailmankello muuten komeilee myös esikoiseni saksan kirjan kannessa.




♥ Tuulta ja valoa. Käytöstä poistuneella Tempelhofin vanhalla lentokentällä oli tilaa välttää ihmismassoja. Rakastan hylättyjä paikkoja, vaikkei Tempelhof tietenkään ole hylätty, vaan suosittu ulkoilualue, jota ollaan käsittääkseni kehittämässä. Kävelin elämäni ensimmäistä kertaa kiitoradalla.








♥ Paljoutta. Berliini oli paljon. Paljon juna- ja metroasemia, paljon kekseliäitä karhupatsaita, paljon askeleita, paljon ruokaa (kuvakollaasissa koivurunkoinen sisustus on hampurilaisravintola Hans im Glückistä, jota suosittelen ja josta niin vegaanit kuin sekasyöjät löytävät runsaasti vaihtoehtoja), paljon kauppojakin (ostin itselleni mekon ja villapaidan, KaDeWe kuitenkin vain käveltiin läpi), liikaa suklaata, hurjan paljon ihmisiä Checkpoint Charliella (mutta tulipahan käveltyä sekin tienoo), ja vielä enemmän ihmisiä vanhassa Aquariumissa (mutta meduusojen seuraaminen oli aika lumoavaa ja rauhoittavaa, kuopus bongaili eri hailajeja). Oli myös paljon yllätyksiä; graffiteja, joulupukkinukke yksinään keinumassa, kirsikankukkia. Ennen kaikkea paljon askeleita, väsymyksen aikaansaamaa hyvää rentoutta.


♥ Kaihoa. Parasta oli tuuli ja valo, sekä mustarastaiden ihmeellisen voimakas ja kaihoisa laulu Charlottenburgin (alue, jossa hotellimme sijaitsi) puissa.






Berliini oli hyvä ja kaikkine turistijuttuineen juuri sopiva. Silti se ei (tietenkään) ole Lontoo, jonne kaipaan aina vaan. Ehkä taas joskus, kumpaankin kaupunkiin.



tiistai 18. helmikuuta 2020

Jenny Colgan: Uusia lukuja ja onnellisia loppuja


Jenny Colgan: Uusia lukuja ja onnellisia loppuja
Gummerus 2020
The Little Shop of Happy Ever After 2016
Suomentanut Paula Takio
360 sivua
Kustantamosta
Skottilainen romaani

Ninan teki mieli heilauttaa kädet ilmaan luopumisen merkiksi, sillä hän inhosi kinastelua. Hän ei voinut tehdä niin, sillä hän ei päässyt irti tunteesta, joka hänet oli aamulla vallannut. Hänestä sukeutuisi yhtä vahva persoona kuin Nälkäpelin Katniss Everdeenistä, yhtä järkähtämätön kuin Ylpeyden ja ennakkoluulon Elizabeth Bennetistä ja yhtä urhea kuin kreikkalaisten tarujen Herosta.
Moderni mediakeskus Birminghamissa korvaa pienen kirjaston ja kirjastolaiset jäävät vaille työtä. Eräs heistä on Nina Redmond, jolle kirjat ovat lähes koko elämä. Työttömäksi jääminen saa Ninan toteuttamaan erään unelmansa: hän perustaa oman kirjakaupan – pakettiautoon! Edessä on muutto Skotlannin ylämaille, missiona saada mahdollisimman moni rakastamaan lukemista, mutta toki elantokin täytyy tienata. Ujo Nina tempaisee oikein kunnolla, mutta Skotlanti tuo hänen elämäänsä muitakin muutoksia – kenties jopa ikioman Mr. Darcyn.

Kentiespä hyvinkin (heh). Jenny Colganin romaani Uusia alkuja ja onnellisia loppuja tarjoaa lähtökohtaisesti kunnollista viihdettä kaikille kirjojen rakastajille: kirjakauppa-auton, runsaan määrän viittauksia tuttuihin kirjoihin, skottikylän innostamista lukemiseen – toimiipa lukeminen monien henkilökohtaisten ongelmien ratkaisijanakin. Ja tietenkin on myös upeita skottimaisemia, omaperäisiä pubi-ihmisiä, lammaskoiria, ja parikin eri tavalla kiehtovaa miestä: latvialainen junamekaanikko Marek ja suuren sukutalon synkeähkö omistaja Lennox. 

Uusia alkuja ja onnellisia loppuja tarjoaa kokonaisen nipullisen kliseitä, ehdottomasti. Kliseet ovat kuitenkin sellaisia, joita on helppo sietää silloin, kun väsyttää, tekee mieli kääriytyä vilttiin ja kaipaa lukemaltaan jotain sellaista, mitä helppo tv-sarjakin voisi tarjota. Colganin kirjan lukeminen osui omalla kohdallani otolliseen aikaan: hiihtoloman alkuun. Edelliset neljä lukemaani kirjaa olivat kaikki erinomaisia ja myös pohdiskelua vaativia. Nyt kaipasin jotain todella kevyttä. Colganin romaania olin aloitellut englanninkielisenä äänikirjana toissakesänä, mutta jostain syystä sen kuuntelu jäi silloin kesken – luultavasti tilalle tuli jotain parempaa. Joka tapauksessa, nyt oli oiva aika siirtyä Skotlannin romanttisille ylämaille.

Jenny Colganin teokset ovat kustantajan esittelyn mukaisesti hyvän mielen romaaneja. Sellainen on Uusia alkuja ja onnellisia loppujakin, jopa liiankin herttainen. Kirjasta puuttuu sellainen pieni särmä, jota parhaimmissa chick lit -romaaneissa on. Juonessa on toki vastoinkäymisensä ja voittonsa, muttei mitään yllättävää, jollei sellaiseksi lasketa painokasta puhetta lukemisen ilosanomasta (jee). Nina on suloinen, mutta hieman hengetön päähenkilö, Marek ja Lennox ihan mainioita, mutta etäiseksi jääviä, ja samanlaisia ovat oikeastaan kaikki romaanin henkilöt. Jännite ei ehdi kasvaa kovin suureksi. Silti jotain todella sujuvaa ja viehättävää Colganin romaanissa on, sillä kirjan lukee ihan mielellään (tässä samalla kerron, että pari muuta viihderomaania on jäänyt minulta kesken, jopa David Nichollsin uusin, jonka latteus on yllättänyt, mutta jonka yritän joskus lukea loppuun) Skotlannin ja kirjojen vuoksi.

Colganin tuotantoa ollaan julkaisemassa suomeksi lisääkin. Omalla kohdallani niiden lukeminen menee kategoriaan "heikko ehkä", mutta jos Ninan kirjakauppa-autosta tehtäisiin tv-sarja, katsoisin sen enemmän kuin mielelläni. Hieman etäiset ja paperinmakuiset henkilöhahmot toimisivat varmasti mainiosti tweediin, villapaitoihin ja kumisaappaisiin puettuna skottiaksentin kanssa – ja tietenkin kirja kourassa, taustalla vehreät skottimaisemat.

Muualla: Amma, Mari ja Tuija.

torstai 13. helmikuuta 2020

Anu Kaaja: Katie-Kate



Anu Kaaja: Katie-Kate
Teos 2020
Ulkoasu Jenni Saari
262 sivua
Kustantamosta
Kotimainen, Isoon-Britanniaan sijoittuva romaani

Mitä pidit Katie-Kate? Kysyvät Helen ja Roger Katie-Katelta. Ja Katie-Kate sanoo: Diana näytti ihastuttavalta, mutta ei sano: hän on lahjaksi paketoitu, lahjapuotien lahja ja astiapyyhkeiden kasvo, memorabilian ikoni, joka täyttää hänen huoneensa, Helenin Diana-huoneen, jossa Katie-Kate vetää ylleen pussilakaan painetut kasvot. Memorabilia ja lasi maitoa. Hyvää yötä, Katie-Kate, sanoo Helen. Hyvää yötä, vastaa Katie-Kate. Matkalaukku on vielä purkamatta. Tästä alkaa hänen uusi elämänsä.
Lontoolaisessa rivitalossa on omat huoneensa tärkeimmille brittikuninkaallisille, huonoin Camillalle. Asunnossa asuu ikääntyvä pariskunta Helen ja Roger, jotka ovat olleet rojalisteja jo vuosikymmenten ajan. Kun Kate Middleton synnyttää, asettautuvat Helen ja Roger sairaalaan Lido-siiven tuntumaan. Kolmekymppinen skandinaavinainen muistuttaa… Aivan, hiusten värjäyksen jälkeen nuori nainen on kuin Kate Middleton: Katie-Kate. Ja sitten on glamourmalli Katie Price, jonka hintalappu on Kate Middletonia suurempi. Tuhkimo lauloi: A Dream is a wish your Heart makes. [Raameissa] ...ja mietipä missä Tuhkimo on nyt. Missä Katie-Kate on nyt? Helenin ja Rogerin Diana-huoneessapa hyvinkin.
Anu Kaajan Katie-Kate on huikea romaani. Mitäpä sitä kirjabloggaajan mielipidettä postauksen viimeiseen kappaleeseen säästelemään.
Kaajan romaani on merkityksiä täynnä – niin paljon, että tätä bloggausta kirjoittaessani olen varmasti unohtanut valtavasti sellaista, mitä lukiessani ajattelin. Ja ajattelin kyllä vaikka mitä, suuntaan jos toiseenkin. Jos kuvittelet prinsessan tai glamourmallin tai ihan tavallisen nuoren naisen paikan maailmassa ja mediassa, olet luultavasti osin oikeassa, mutta takuulla olet myös väärässä. Hänen on oltava ihastuttava ja ihastunut kaikkeen mitä näkee. Äiti, vaimo ja prinsessa. Kate Middleton täyttää kaikki naisen roolit. Katie-Kate tarkastelee valtasuhteita, halua, ulkonäköä ja käsityksiä ulkonäöstä, rahaa. Keskiössä ovat muuttumisleikki ja fetissit, ahdistus ja pelastus, ja prinsessat: oikeat, Disneyn ja pornoteollisuuden. On feminismiä, sukupuolikäsityksiä, ulkopuolisuutta, piilotettua ja avoimuutta. On kaunista ja rumaa, eritteitä ja etäännyttämistä.
Katie-Kate on terävä romaani. Kaaja piirtää kuvaa tästä ajasta, mutta myös laajemmasta perspektiivistä. Romaani on myös tarkoituksellisen liiallinen – niin pitääkin! Kaaja vyöryttää lukijan verkkokalvoille sanallistettua valtavirtapornoa siinä määrin, että jossain välissä turruttaa, mikä on varmasti tarkoituskin. Näinhän verkon syövereissäkin on: yksi hakusana johtaa toiseen, yksi teema toiseen, syvemmälle, katsoja koukuttuu, mielikuvat vahvistuvat. Lukujen nimet esittelevät pornon kuvastoa, minkä vuoksi olin iloinen että luin kirjaa kotona enkä esimerkiksi ruuhkabussissa. Silti Katie-Kate ei ole inhottavaa luettavaa, päinvastoin. Kaajan feministinen ja analyyttinen ote pilkkoo kuvaston, yksityiskohtien – eritteiden, reikien, kehon – runsaus etäännyttää. Kaiken vastapainona on terävää analyysia.
Kaaja kirjoittaa hauskasti, vaikka hetkittäin kylmääkin. Helen ja Roger ovat hirvittäviä mutta heitä ei voi silti inhota ainakaan koko aikaa. Katie-Kate-hahmon toiminta ihmetyttää: miksi nuori skandinainen asettautuu rooliinsa? Hieno romaani kyllä selittää tätä. Kaajan satiiri on tyylitajuista, hilpeys ja traagisuus sekoittuvat, katse käy kohti tulevaa. Kate Middletonia ei voi enää koskaan katsoa samoin kuin ennen. 
Kaunokirjallisuutena Katie-Kate voidaan lukea kokeilevaksi. Se ulottuu moneen suuntaan, sisältää graafisia ratkaisuja ja listoja, haastatteluja ja suoraa kerrontaa. Ja kuitenkin se on ehjä, koukuttavakin romaani – niin koukuttava, että luin sen yhden vuorokauden sisällä. Sillä on alku ja loppu, sen henkilöillä – yhtä lailla fiktiivisillä kuin oikeilla, kaukaa katsottavilla julkisuudenhenkilöillä – on omat tarinalliset kaarensa. Kaajan romaani on hyvällä suomen kielellä kirjoitettu ja oudosti ihana (!). Katie-Kate kietoutuu lukijaansa eikä päästä irti ennen kuin kirjan viimeinenkin sivu on kääntynyt.
Katie-Kate ei ole jokaisen makuun. En osaa sanoa, suosittelisinko sitä jokaiselle blogini lukijalle. Ehkä en. Mutta suosittelen (ilman konditionaalia) sitä kaikille, joita kiinnostavat valta-asetelmat, mielihalut, kuninkaalliset ja ihmisen muokkaus, omistaminen ja kulttuuritalous ja queerfeminismi. Ja ennen kaikkea suosittelen Kaajan romaania kaikille, jotka haluavat lukea hyvää kirjallisuutta. Mikä kirja!

♥ 
Katie-Katen upea ulkoasu on Jenni Saaren käsialaa, kuten Kaajan edellinen romaani Ledakin.

torstai 6. helmikuuta 2020

Anna Burns: Maitomies



Anna Burns: Maitomies
Docendo 2019
Milkman 2018
Suomentanut Laura Jänisniemi
399 sivua
Brittiläinen romaani

Häpeä oli minulle vieras asia. Siis sanana, koska se ei vielä kuulunut yhteiseen sanastoomme. Häpeän tunne oli minulle varmasti tuttu, ja tiesin että niin oli kaikille muillekin. Se ei missään nimessä ollut laimea tunne, sillä se tuntui väkevämmältä kuin suuttumus, väkevämmältä kuin viha, väkevämmältä kuin edes kaikkein salatuin tunne, pelko. Siihen aikaan häpeää vastaan ei voinut mitenkään taistella eikä sen yläpuolelle voinut nousta. Ja usein se oli julkinen tunne, vaati kasvaakseen joukkoja, olipa itse häpäisijän, häpäisyn todistajan tai häpäisyn kohteen roolissa. Koska tunne oli niin mutkikas, hyvin monimuotoinen, useimmat täkäläiset keksivät kaikenlaisia kiemuroita, jotta eivät joutuisi kokemaan sitä: tappoivat ihmisiä, tekivät heille sanallista väkivaltaa, vahingoittivat heitä henkisesti ja  ei mitenkään vähäisimpänä tai harvinaisimpana  tekivät samoja asioita myös itselleen.
Kaupunki vaarallinen. On pommi-iskuja, puolensa valitsevia ihmisiä, tarkkailijoita, huhujen levittäjiä. Annetuista malleista ei saa poiketa, kaikki rajantakainen edustaa väärää, samoin toisella tavalla uskovat. Kaupungissa voi olla vaarallista jopa lukea kirjaa ulkoillessaan. Erään perheen siskoksista keskimmäinen, minäkertoja, on 18-vuotias tyttö, joka lenkkeilee puistossa. Kun Maitomieheksi kutsuttu puolisotilaallisiin joukkoihin kuuluva mies pyrkii hänen seuraansa, alkavat juorut liikkua entistäkin vahvemmin. Maitomies tuntuu tietävän nuoren naisen perheestä paljon.
Anna Burnsin The Man Booker -palkittu romaani Maitomies pureutuu huhujen, seksuaalisen häirinnän ja politiikan teemoihin. Sitä määrittävät käsitykset häpeästä ja yhteisöllisestä kontrollista.
Maitomies on runsas romaani, joka pitää paljon piilossa. Romaanin paikka ja aika ovat häivytetty. Teoksen maailma voi hyvin sijoittua muutaman vuosikymmenen takaiseen Belfastiin, josta Burns on syntyisin, mutta kyse on voi olla myös dystopiasta. Joku voisi lukea Maitomiehen allegoriana brexitistä, toinen taas näkee siinä vaikutteita Margaret Atwoodin tuotannosta. Kuitenkaan Burnsin teos ei ole pastissi mistään toisesta teoksesta, vaan se on ihan omanlaisensa.
Yhtä lailla ajan ja paikan kanssa ovat muutkin tunnistettavat asiat etäännytetty  siis fiktiossakin tunnistettavat: keskeishenkilöillä ei ole nimiä. On ensimmäinen sisko, ehkä-poikaystävä, kolmas lanko ja McJoku. Nimeltä mainitaan vain kuuluisuuksia tai historian henkilöitä. On myös yhteiskunnallista liikehdintää kuvastavia kasvottomaksi jääviä irtautujia ja naisten alaryhmiä.
Maitomies on tiheä tunnelmaltaan, merkityksiltään ja myös rakenteellisesti. Sen luvut ja kappaleet ovat pitkiä, se sekä häivyttää että kertoo. Tapahtumissa – jo alussa käy ilmi, että Maitomies kuolee – on kuitenkin käsinkosketeltavaa kirkkautta, on kuin unenomaisuus ja terävyys olisi kirjoitettu samoihin lauseisiin.
Etäännyttäväkin Maitomies on tunteikas, lähelle tuleva romaani. Se on raskaslukuinen kirja, jonka haluaisi päättyvän mahdollisimman pian. Silti sitä lukee ahmien, sillä romaanin outo tunnelma ja Burnsin taitava tarinankuljetus pakottavat kääntämään seuraavallekin sivulle ja sitä seuraavalle.

Vaikka Maitomies on eittämättä hieno romaani, en ole ihan varma, pidinkö siitä vaiko en. Sillä se ei ole helppo, virkistävä tai rakastettava romaani, mutta vaikuttava se on. Burns taitaa tehokeinot ja tuntuu kirjoittavan juuri sellaista proosaa kuin haluaa.

lauantai 1. helmikuuta 2020

Taija Tuominen: Kuningaskobra



Taija Tuominen: Kuningaskobra
Tammi 2019
Kannen suunnittelu Laura Lyytinen
245 sivua
Kotimainen autofiktio

Onko minulla oikeus kirjoittaa äidistäni, lapsuudestani ja suvustani?
Onko minulla oikeus omiin muistoihini?
On kulunut lähes kaksikymmentä vuotta siitä, kun Taija Tuomisen esikoisromaani Tiikerihai on julkaistu. Kuvaus alkoholisoituneen äidin pilaamasta lapsuudesta herätti ilmestyessään kohua. Vuonna 2019 ilmestynyt Kuningaskobra on Tuomisen toinen romaani. Sen alussa lapsuudenkoti on tuhoutunut tulipalossa ja kertoja toivoo, että äitisi olisi mennyt palon mukana, isä ei ole puhunut tyttärelleen esikoisromaanin ilmestymisen jälkeen. Lapsuuden traumat kulkevat ikuisesti mukana, mutta elämä kuljettaa onneksi muualle: vieraille maille, ystävien luo, kirjoittamisen pariin.
Vau! Yhdellä, hieman hengästyneellä huudahduksella voin kiteyttää paljon Tuomisen Kuningaskobrasta. Niin romaanin aihepiireistä kuin ennen kaikkea siitä, miten Tuominen kirjoittaa – kipeästi, kauniisti, vangitsevasti. Niin vangitsevasti, että olisin lukenut Kuningaskobran lähes yhdeltä istumalta, jos työpäivä ei olisi tullut väliin.
Elämäkerrat ovat illuusioita todellisuudesta, jossa menneisyys luodaan uudelleen. Tuominen kirjoittaa hirvittävistä asioista, kaikesta siitä mitä lapsuudenkoti on häneen jättänyt. Jotain sukulaisuutta Kuningaskobrassa ja luultavasti vielä enemmän Tiikerihaissa (jota en ole vielä lukenut) on Kreetta Onkelin Ilosen talon kanssa: ainakin se, miten omia vanhempiaan ei voi valita, miten lapsuuskokemukset jäsentävät koko eloa. Jos olisin valinnut toisin, olisin hullumpi kuin äitini. Muuten romaanit ovat toki omanlaisensa, kuten myös Onkelin ja Tuomisen tapa kirjoittaa. Kumpikin kirjoittaa taidolla, Tuomisen tyyli vetoaa minuun enemmän.
Tuominen kirjoittaa rankan rinnalla pakahduttavan kauniista asioista, leppäkertuista, Alaskasta, ystävistään. David Bowie kulkee rinnalla, mikä sykähdyttää erityisesti kaltaistani Bowieta vuosia kuunnellutta, mutta miksei ketä tahansa. Tuomisen teksti elää ja hengittää samaa tahtia lukijan kanssa, muttei hengästytä, vaan on koko ajan hallittua. Tuominen kirjoittaa niin että, lukija viihtyy ja nauttii, mutta samalla myös tuntee. Traagisuus ja hauskuus elävät rinnakkain. Ja koko ajan teksti, vetää, on kepeää ja painokasta.
Nopea googlaaminen kertoo, miten kuningaskobra, siis käärme, kantaa myrkkyrauhasissaan niin paljon myrkkyä, että se voisi tappaa isonkin eläimen. Toisaalta se itse on immuuni muiden myrkkykäärmeiden puremille, vain omaa lajiaan sen on syytä varoa. En tiedä, luoko kobra nahkansa uudelleen tai kantaako se entisiä mukanaan, mutta Kuningaskobran minäkertoja tuntuu tekevän molempia eikä tule myrkytetyksi. Mennyt on aina ihmisessä, mutta toisista ihmisistä, omasta ja muista kulttuureista sekä sanoista rakentuu omanlaisensa elämä.
Tuominen vie lukijansa melkoiselle matkalle, jossa lapsena ja nuorena koettu voisi nujertaa ihmisen, mutta jossa fiktio saa oman muistin. Kirjoittaminen on yksi pelastavista asioista, Kuningaskobra onkin myös ylistyslaulu kirjoittamiselle. Fiktio on yhtä vahva kuin auto. Jos kirjoittaminen on pelastanut minut, miksi se ei voisi pelastaa muitakin?
Kuningaskobra asettuu lukijaan – asettui ainakin minuun tavalla, jota en odottanut, koska Tiikerihaita lukematta en oikeastaan edes tiennyt mitä odottaa. Ihan heti en Tuomisen romaanin lukemisen jälkeen voinut tarttua uuteen kirjaan, koska Kuningaskobran vaikutus olisi ollut liian vahva.