keskiviikko 22. toukokuuta 2019

Pauliina Vanhatalo: Tuulesta temmattu elämä



Pauliina Vanhatalo: Tuulesta temmattu elämä
Tammi 2019
Kansi Laura Lyytinen
383 sivua
Arvostelukappale
Kotimainen romaani


Sillä eikö jokaisella ihmisellä ollut oikeus päättää edes kerran elämässään, kuka tai mitä hän tahtoi olla? Eikö jokaisella ollut lupa, tai suorastaan velvollisuus, uskaltaa seisoa omillaan, vastata vain siitä minkä oli itse valinnut?
Titin ja Ilmon maailmat ovat aluksi hyvin erilaiset, mutta kaksikko kuitenkin kohtaa: lestadiolaisperheessä kasvanut langanlaiha tyttö ja teatterisuvussa varttunut nuorukainen. Kumpikin kantaa mukanaan omia kipukohtiaan, mutta osaavatko he huomata toisensa, kohdata oikeasti?
Pauliina Vanhatalon romaani Tuulesta temmattu elämä kiertyy vahvasti kolmen teeman ympärille: uskonnon, teatterin ja ihmisyyden. Keskiöön nousevat herkkyys ja huomatuksi tuleminen ja niiden kautta omaksi itsekseen kasvamisen, huolenpidon ja toiseen luottamisen kysymykset. Titin ja Ilmon rinnalle keskeishenkilöiksi nousevat Ilmon pikkuveli Niklas ja äiti Riitta, jolla riittää huomiota monille nuorille, muun muassa Titille, mutta myös alkoholille. Myös Titin äiti ja osa sisaruksista, sekä koko joukko nuorten tuttavia kulkevat mukana.

Tuloksena on temaattisesti ja henkilögalleriansa osalta runsas romaani, joka pysyy kuitenkin rakenteeltaan ja kaareltaan ehjänä, kokonaisena. Silti juuri tuo runsaus tulee hetkittäin kirjan ja lukijan väliin: vähemmälläkin pärjäisi. Ilmo ja Titi kannattelevat Tuulesta temmattua elämää siinä määrin vahvasti, että esimerkiksi Riitta tuntuu ylimääräiseltä tunkeutujalta – toki toisen päähenkilön äiti on tärkeä, mutta tärkeitäkin tekijöitä voisi ihan tyylikkäästi häivyttää taaemmas. Romaanin teemoissa uskonto ja teatteri kiertyvät Titissä onnistuneesti yhteen, selittävät sitä miksi Titin olemus on sellainen kuin se on, mutta ainakin minä koen väsymystä uskonnollisaiheista fiktiota kohtaan eikä lestadiolaisuus jaksanut kiinnostaa minua erityisemmin Vanhatalon romaanissakaan. Tässä toki väsymys ja vika ovat lukijassa.

Onneksi Vanhatalon romaanin aihepiiri kurottuu myös teatterimaailmaan, Tuulesta temmattu elämä onkin myös taiteilijaromaani. Ja onneksi Vanhatalon romaanin lestadiolaisuus on avarampaa ja ymmärtävämpää kuin monien muiden viime vuosina julkaistujen herätysliikkeitä tai lahkoja koskevien romaanien kuva käsittelemästään yhteisöstä.

Muut pääteemat, teatteri ja ihmissuhteet, kiinnostavat enemmän. Vanhatalo tavoittaa nuorten aikuisten maailman, samoin lapsuudesta versovat juuret. Miten paljon ihminen rakentuukaan juuri lähtökohtiensa varaan, ja millaista pyristelyä elämä on – miten kaunista myös!
Kaiken kaikkiaan Vanhatalo kirjoittaa laadukasta proosaa, hän on sekä taitava arjen että henkilöidensä sisäisen maailman kuvaaja. Teksti tulee liki, romaanin rakenne on hallitusti rikottu, henkilöhahmot ovat ristiriitaisuudessaan realistisia. Uskoisin, että moni kotimaisen proosan ystävä ihastuu Tuulesta temmattuun elämään.

P.S. Vanhatalon tuotannossa pidän erityisesti hänen omaelämäkerrallisista tietokirjoistaan Keskivaikea vuosi (pieni juttu äänikirjabloggauksen yhteydessä) ja Toinen elämä.
Tuulesta temmatusta elämästä muualla: Tiina, Tuija.

torstai 16. toukokuuta 2019

Johanna Venho: Ensimmäinen nainen



Johanna Venho: Ensimmäinen nainen
WSOY 2019
Kannen suunnittelu Satu Kontinen
261 sivua
Kotimainen romaani

On kuin katselisin siinä vääriä asioita, väärästä kulmasta: minä katselen ihmisten motiiveja ja ihmettelen heidän toimiaan, koetan selittää niitä sillä mistä he ovat tulleet, eikä sellainen ole politiikassa olennaista.
Tällaista virtaa mieleen, kun kuljen yksin metsän poikki.
En näitä vallan saleissa mieti, siellä on kilpailu etummaisena. Ja minun, jolla ei ole kovaa pintaa noihin peleihin, on vain keskityttävä pitämään itseni koossa.
Historiallisia henkilöitä on tuotu fiktioon kautta aikain. Viime vuosina esimerkiksi Riikka Pelo (Marina Tsvetajeva), Minna Rytisalo (Minna Canth), Pirkko Soininen (Ellen Thesleff) ja Rosa Liksom (Annikki Kariniemi) ovat kirjoittaneet onnistunutta fiktiota jostain oikeasti eläneestä henkilöstä. Nyt Johanna Venho liittyy heidän jatkokseen romaanillaan Ensimmäinen nainen, jonka keskeishenkilö on Sylvi Kekkonen.

Ja miten Venho Sylvi Kekkosesta kirjoittaakaan! Niin, että 
lukemisen aikana Sylvi Kekkosesta tulee lukijalle Sylvi.
Romaanissaan Venho nostaa esiin 66-vuotiaan Sylvi Kekkosen, joka saa olla oma itsensä Katerman-mökillään, maalla, luonnon keskellä. Jo autoillessaan Tamminiemestä Katermaan Sylvi aloittaa sisäisen monologinsa. Sinä kesänä hän ei ole kokenut olevansa oma itsensä. Takana on aluksi kiireitä Kekkosen rinnalla, sitten kaiken pysäyttää kuolinuutinen. Sylvin ystävä Marjaliisa (Marja-Liisa Vartio) kuolee. Sylvin on päästävä paikkaan, jossa hän voi olla omien mietteidensä kanssa, puhdistää rännit, olla keskellä sanojaan. Toisaalla kuvanveistäjä Essi Renvall tekee Sylvin muotokuvaa. Työ on hankalaa, sillä sen kohde on toisaalta ujo ja toisaalta omapäisen rohkea, hetkittäin piikikäs ja toisinaan lempeä, kaiken lisäksi Essin ystävä.
Ensimmäinen nainen luo Sylvistä moniulotteisen hahmon. Venho pukee sanoiksi paljon: hän pääsee niin syvälle Sylvin, tietenkin romaanihenkilönään, nahkoihin kuin mahdollista. Venhon Sylvi on sielukas ihminen, joka pitää paljon sisällään: alakulon, Urhon naissuhteet, kirjoittamisen palon, ja lisäksi pettymyksen muun muassa Kirjailijaliiton kokouksessa sekä Kai Laitisen kritiikistä. Sylvi ei ole kuitenkaan vain itsekseen asioita murehtiva, vaan hän osaa antaa takaisin: Kiitos vaan, kun olette pitäneet minun miehestäni huolta. Kuten Essi huomaa, Sylvin sisäinen maailma liikkuu moneen suuntaan. Essille Sylvi on toisaalta auki niin, että tämän näkee, mutta toisaalta hän on luja seinä, elämän paksuunnuttama.
Ihmiskuvauksen rinnalla hienoa on myös luontokuvaus, joka aistikasta ja juuri romaanin tunnelmaan sopivaa: miten esimerkiksi elokuu on sakea kuukausi, ylikypsä, mehevä satokausi, joka tekee syksylle tilaa.
Venhon romaani ei ole vain onnistunut fiktiivinen henkilökuvaus, vaan se on herkkävireisellä tavalla komea romaani. Moniäänisenä teos on toisaalta Sylvin omia syviä ajatuksia Katermassa, toisaalta hänen jutteluaan Marjaliisalle ja lisäksi myös Essi Renvallin pohdintaa. Kerronta on sekä kuulasta että sakeaa. Kaikki rytmittyy niin oikein: pehmeäksi kuin linnunmaito, kovaksi kuin Sylvin auton, Morris Minin, pinta. Kokonaisuus on kuin Sylvi itse, se viipyilee ja sivaltaa, kasvaa lukijaan kiinni.
Ensimmäinen nainen on romaani, jonka lukemista rakastin alusta loppuun. Siksi en voi kuin suositella sitä. Sylvi Kekkonen on romaaninsa ansainnut, tämän syvän ja hyvän teoksen.

P.S. Kannattaa kurkistaa myös paperikansien alle.

♥ 
Muualla: Arja, Kirsin Book Club ja Leena.

sunnuntai 12. toukokuuta 2019

Kim Thúy: Ru


Kim Thúy: Ru
Gummerus 2019
Ru 2009
Suomentanut Marja Luoma
Kannen suunnittelu Sanna-Reeta Meilahti
144 sivua
Arvostelukappale
Vietnamilais-kanadalainen romaani

Kukaan ei saa koskaan tietää vaaleanpunaisen rannerenkaan oikeaa tarinaa sen jälkeen, kun akryylimuovi on hajonnut tomuksi, sen jälkeen kun vuosia on kulunut tuhatmäärin ja satoja kerrostumia on syntynyt, sillä nyt on kulunut vasta kolmekymmentä vuotta, ja silti tunnistan meidät vain palasista, arvista, valonvälähdykstä.
Ru. Miten pieni sana, kuinka monia merkityksiä: vietnamin kielessä sana tarkoittaa kehtolaulua, ranskassa taas puroa tai virtaamista. Kehtolaulu tuudittaa ja lohduttaa, virtaavia asioita ovat esimerkiksi kyyneleet, veri tai raha. Näin kertoo kanadalaistuneen vietnamilaisen Kim Thúyn omaelämäkerrallisen romaanin Run takakansi.
Esittelyteksti osuu oikeaan. Thúyn teos on toisaalta lohduttava, toisaalta sodan mielettömyyden ja julmuuden näyttävä. Lyhyistä, toisinaan kirkkaista ja toisinaan kuin jostain menneisyyden verhon takaa paljastuvista muistikuvista rakentuva romaani kertoo pakolaisuudesta, sukulaisuudesta, sodasta, lapsuudesta ja aikuisuudesta, perhesiteistä ja vaietuista hetkistä.
Kokonaisuus rakentuu mielenkiintoisesti – tällä kertaa painotan mielenkiintoinen-adjektiivin myönteisiä merkityksiä. Thúyn teksti suorastaan vangitsee lukijansa: lumoaa, hämmästyttää. Teksti versoo vahvoista juurista ja kohoaa korkeammalle ja kauemmas, mutta samalla haaroittuu sitten useiksi oksiksi ja kukinnoiksi. Tai yhtä lailla voisi puhua virtaamisesta: jossain on alkulähde, joka kasvaa moneksi haaraksi, joista yksi virtaa takakannessakin mainittua verta, toinen kyyneleitä, mutta kolmas kirkasta ja pelastavaa vettä. Nämä haarat rakentavat ehjän tarinan, joka liikuttaa, mutta tekee sen tyylitajuisesti vailla imelyyttä.
Siinä määrin tyylitajuista Thúyn teksti on, että se saa pohtimaan sitä, voiko niin rajuista asioista kirjoittaa niin kauniisti. Voi, sillä ilmaisun ilmavuutta ja kauneutta vasten tuska tuntuu voimakkaammalta kuin usein lähtökohdiltaan vimmaisen tekstin kohdalle. Rankat kokemukset ja suurin mahdollinen tuska sanallistuvat niin hyvin. Maisema on kaikille sama, vaikka tuska repii sielua. Tuuli heijaa riisintaimia, vaikka eräskin kirjan äiti menettää tärkeimpänsä. Lukija ei kestä silmät kuivina, mutta samalla ihailee sitä, miten teksti kulkee – tai virtaa.
Teemat risteilevät, nekin hallitun fragmentaarisesti. Thúy pohtii muun muassa kansalaisuutta ja yhteisöllisyyttä, jonnekin kuulumista. Sitä, millaista on paeta, millaista koettaa päästä ja sitten sopeutua uuteen maahan? … minulla ei ollut enää oikeutta esittää vietnamilaista, koska olin menettänyt kansani haavoittuvuuden, epävarmuuden ja pelkotilat. Hän käsittelee myös vanhemmuuden muuttumista, miten eri tavalla Thúyn vanhemmat suhtautuvat lapsenlapsiinsa kuin tyttäreensä. Ja miten sekin, kuten kaikki, liittyy pakolaisuuteen: Olen koskenut oman isäni päätä yhden ainoan kerran. Hän käski minun ottaa tukea päästään, kun minun piti hypätä veneen laidan yli.
Vanhemmuus on yksi romaanin tärkeimmistä teemoista. Jos Thúyn omat lapsuudenkokemukset ovat osin raskaita ja Vietnamin sodan jäljet ikuisia, on äitinä olemisessa paljon sellaista mitä voi kokea vain itselleen. Thúyn pojista nuorempi on autistinen, joten taustalla on paljon kipeyttä, mutta sitäkin enemmän rakkautta: Sen sijaan lapseni ovat opettaneet minulle verbin rakastaa, he ovat antaneet sille merkityksen. Näin äitienpäiväänkin sovittuvia sanoja.
Rakkaus jääkin tämän vaikuttavan romaanin päällimmäiseksi tunteeksi. Niin intensiivinen, kaunis ja pysäyttävä Ru on.

sunnuntai 5. toukokuuta 2019

Sally Rooney: Keskusteluja ystävien kesken



Sally Rooney: Keskusteluja ystävien kesken
Otava 2019, Otavan kirjasto 2017
Conversations with Friends
Suomentanut Kaijamari Sivill
291 sivua
Arvostelukappale
Irlantilainen romaani
Bobbi ja minä tapasimme illalla kaupungilla ja lähdimme Monkstowniin bussilla. Kun etsimme tietä talolle, minusta tuntui kuin olisin avannut lahjapaperia paketinkierrätysleikissä. Sanoin siitä Bobbille matkalla, ja hän sanoi: onko se talo sitten lahja vai pelkkä lahjapaperikerros?
Palataan siihen päivällisen jälkeen, sanoin.
Frances ja Bobbi ovat miltei erottamattomat: ystävykset, joskus rakastavaisetkin. He liikkuvat Dublinin kirjallisissa piireissä, ja eräässä runoillassa he tutustuvat valokuvaajana työskentelevään Melissaan, joka haluaa tehdä henkilökuvan nuorista naisista: kirjoittaa jutun, ottaa valokuvat. Kuvassa Bobbi näyttä ilkikuriselta, Frances pitkästyneeltä ja mielenkiintoiselta. Pian Melissa kutsuu Bobbin ja Francesin kauniiseen kotiinsa Etelä-Dublinin hienostoalueelle, jossa parivaljakko tutustuu myös Melissan puolisoon Nickiin. Tämä tutustuminen vaikuttaa koko nelikon elämään: jos elämä ei ollut yksinkertaista aiemminkaan, muuttuu se entistäkin kompleksisemmaksi.
Irlantilaisen Sally Rooneyn romaani Keskusteluja ystävien kesken on muodostunut jonkinlaiseksi ilmiöksi maailmalla. Ison-Britannian merkittävimmät lehdet Sunday Timesta Guardianiin ovat hehkuttaneet kirjaa ja romaanin käännösoikeudet on myyty jo yli 20 kielelle.

Romaanin suosio ei ole ihme. Keskusteluja ystävien kanssa on helposti lähestyttävä kirja, joka onnistuu olemaan sekä hyväntuulinen että kipeä.

Rooneyn romaani on kirja, jollaisia lähtökohtaisesti rakastan: on joukko ihmisiä ja heidän välisiä suhteitaan, on taiteen maailmaa (tässä mm. valokuvauksen ja kirjoittamisen), on monenlaisia solmuja ja kipukohtia, ja on ah-niin-ihana Etelä-Dublin, jossa olen viettänyt aikaa kolmena kesänä.

Ja paljosta Rooneyn teoksessa pidänkin, mutta suoranainen kirjaan rakastuminen jäi uupumaan. Lukeminen ei tietenkään aina vaadi rakastumisen kokemusta, vaan esimerkikseni itselleni sopii analyyttinen lukutapa. Vieraannuttaminen, johon nyt käsillä olevassa kirjassa ei toki missään vaiheessa pyritä, on usein myös oiva tyylikeino. Ei, sillä Rooneyn kirja on ehdottomasti samastumiskirjoja. Se esittelee koko joukon hahmoja, joiden kanssa elää, joiden arki tulee tutuksi suloisella ja kipeälläkin tavalla.
Samastua en kuitenkaan osannut, lukeminen oli kuin laadukkaan tv-sarjan katsomista: tiedätte varmasti koko joukon elokuvia tai sarjoja, joissa puhutaan, mökötetään, kohdataan ihmisiä ja kipuillaan. Jonkinlainen nuorten Rimakauhua ja rakkautta, tosin sillä erolla että Rimiksen hahmoihin olen samastunut mitä suuremmissa määrin. Kenties juuri nuoruus tuli kirjan ja keski-ikäisen minun väliin. Ehkä kaikki oli makuuni jotenkin liian kosiskellusti, jopa helposti kuvattu. 
Löysin kuitenkin romaanista hyvää kipuisuutta. Suloinen (!) kipeys lähtee osin Francesin persoonasta, mutta ennen kaikkea ihmissuhteista, jotka tuntuvat vetävän nuorta naista eri suuntiin. Francesin elämässä on toki paljon hyvää, mutta myös asioita jotka tekevät haavoittuvaiseksi. Onneksi Francesin äiti  Bobbin ohella  on yksi elämää vakauttavista ihmisistä:

Ihana äiti.
Olet hurja nainen, hän sanoi.
Olen saanut oppia parhailta.
Äiri nauroi. Voi kuule, en minä sulle pärjää. Ihan itse joudut asiat selvittelemään.
Kyllä, ihana äiti. Ja mainio Bobbi, josta voisi lukea oman kirjansa. Ja – totta kai  ihana romaani, monin tavoin. Vaikka ihmissuhdesoppa on kaiken keskellä, ovat teoksen nimessäkin esiin nostetut keskustelut kaiken maustava suola. Keskusteluja käydään paljon: pöydän ääressä, vuoteessa, lapsuudenkodissa, viestittelynä. Niissä risteilevät henkilöiden omat tunteet, kirjallisuus, politiikka ja Irlannin yhteiskuntaluokat.
Vaikka en haltioitunut romaanista niin paljon kuin ennakkoon ajattelin, on Keskusteluja ystävien kesken ihastuttavaa luettavaa. Rooneyn teksti ja Kaijamari Sivillin suomennos ovat sujuvaa luettavaa. Rooney kirjoittaa nuoruuskuvaustaan taidolla. Hän pääsee syvälle henkilöhahmojensa nahkoihin ja kuvailee Irlantia sellaisella tavalla, että lukiessani minua oikein kirpaisi ajatus siitä, ettemme tulevana kesänä matkaa vihreälle saarelle (oi, saisinpa istua DART-junassa matkalla Dublinin eteläpuolelle, siellä varmaan samastuisin Rooneyn henkilöihin muutenkin kuin tv-sarjamaisesti, tuntisin kepeyden ja vakavuuden vuorottelun).

Ehkä hieman nuorempana olisin saanut Keskusteluista ystävien kesken paljon enemmän irti, mutta tällaisenaankin nautin lukemastani. Miten elämänmakuinen, kepeä ja silti kipeä, hauska ja haikea Rooneyn romaani onkaan.

keskiviikko 1. toukokuuta 2019

Maggie Nelson: Sinelmiä


Maggie Nelson: Sinelmiä
S&S 2019
Bluets 2009
Suomentanut Kaijamari Sivill
Kansi Jussi Karjalainen
96 sivua
Arvostelukappale
Amerikkalainen kirjoituskokoelma

Joan Mitchell – Ranskassa Monetin mailla asuva loistava amerikkalainen abstrakti maalari, vannoutunut kromofiili ja ilkeämielisen maineessa oleva juoppo, joka on maalannut kiistattoman suosikkimaalaukseni Les Bluets syntymävuotenani, vuonna 1973 – piti kevään vihreää uskomattoman ärsyttävänä. Hän katsoi sen haittaavan työtään. Hän olisi mieluummin elänyt ikuisesti hetkessä, “l’heure de bleu”. Hänen rakas ystävänsä Frank O’Hara ymmärsi. Voi kulta, minä haluan pysyä humalassa päiväkausia, hän kirjoitti, ja pysyi.

Viime kesänä lukemani Maggie Nelsonin Argonautit oli lukukokemuksena älyn juhlaa: henkilökohtaista ja yhteiskunnallista, kaunista ja roisia, vapauttavaa. Ei siis ihme, että jo ennakkotieto Sinelmien ilmestymisestä innosti.

Tänä keväänä suomeksi ilmestynyt Sinelmiä on tiivis: 240 lyhyttä tekstiä mahtuu alle sataan sivuun. Kirjan pienen koon ei kuitenkaan kannata antaa millään muotoa hämätä, vaan teos on täynnä kulttuurisia merkityksiä  kantavia viittauksia. Alkujaan vuonna 2009 ilmestynyt kirja ikään kuin ennakoi Argonautteja – omakohtaisuuden, tunteikkuuden ja akateemisuuden yhdistymistä, älyllistä ilotulitusta – mutta on toki aivan erilainen.

Nelsonin teos kurkottelee ja yltää moneen suuntaan. Lyhyet tekstit ovat luettavissa miniesseinä, joissa on toisaalta lyyrisyyttä ja toisaalta viiltävää realismia (eivätkä nuo kaksi välttämättä sulje toisinaan pois). Kaiken keskellä on Nelson itse.
Nelsonilla on taito kirjoittaa lukija pyörryksiin. Sinelmiä ei voi lukea ahmaisten. Tai voi, tietenkin, mutta teoksen näennäisen pienet episodit toimivat paremmin ajatuksella luettuina. Nelson kirjoittaa muutamaan riviin henkilökohtaista ja aatehistoriaa, viittaa kuvataiteisiin ja laadukkaaseen populaarimusiikkiin, kulkee muistoissaan ja uppoaa jonnekin akateemisuuden syövereihin, hän myös kuvailee ihmisen intiimialueita (ja kirjoittaa pitävänsä katselemisesta). Läsnä ovat yhtä lailla Goethe ja van Gogh, Schopenhauer ja Joni Mitchell. Teksti on rujoa ja kaunista.

Ote on feministinen, vapauttava, mutta pohjalla kulkee menetyksen sininen suru, Sinelmiä on erokirja, se on ainakin osin joukko kirjoituksia entiselle rakastetulle. Kaipuu ja yksinäisyys ovat läsnä, joten sininen on Nelsonille myös kuoleman ja hukkumisen väri.
Teoksen nimi Sinelmiä, Bluets, on mainio. Sininen on esillä niin vahvasti, että lukeminen virittyy visuaalisesti muutenkin kuin upean kannen vuoksi. Joskus sininen on kuitenkin joko poissa tai vähintäänkin jossain taka-alalla. Nelson ehkä romantisoi sinistä, mutta myös etäännyttää siitä. Hän on hyvin tietoinen sinisen erilaisista kulttuurisista merkityksistä, mutta myös siitä että tunne kulkee aina järjen mukana. Sinelmät eivät aina (mutta toki joskus) ole suurta sinistä, vaan nimenomaan sinelmiä, sinertäviä, sinistä liepeileviä ja siinä kelluvia asioita. Sininen ja sinisyys elävät ilossa ja surussa, seksuaalisuudessa, menetyksessä, lohdussa ja kivussa.
Kustantaja luonnehtii Nelsonin teosta eräänlaiseksi tyynynaluskirjaksi. En ollenkaan epäile, etteikö kirja voisi olla sellainen – tosin ei minulle: niin paljon kuin Nelsonin tekstejä arvostan ja osin rakastankin, antaa Sinelmiä enemmän älyllisiä sykäyksiä kuin (niin ikään fiksua) fiilistelyä, jollaista (erittäin kuvitteelliselta) tyynynaluskirjaltani kaipaan.
Mutta tyynynaluskirjan sijasta Sinelmiä voi olla minulle vaikka työpöytäkirja: teos, jota säilytän työhuoneessani lähellä pöytääni, jotta voin tarvittaessa lukea pätkän sieltä tai toisen täältä, ja jotta voin saavuttaa rippeitä Nelsonin oivallisesta ajattelusta. Sillä merkitystentäyteisessä, upeasti kirjoitetussa Sinelmissä riittää ajatuksia ja sitaatteja poimittavaksi.

sunnuntai 28. huhtikuuta 2019

Joel Haahtela: Adèlen kysymys



Joel Haahtela: Adèlen kysymys
Otava 2019
Kansi Päivi Puustinen
188 sivua
Kotimainen romaani

Minä ajattelen, että ihminen on luonnos, joka voi kirkastua, mutta vain harva meistä kirkastuu. Moni tummuu ja menettää ajan kuluessa värinsä. Ehkä minäkin kuulun tummuvien sankkaan joukkoon ja päädyn sammuneeksi sydämeksi taivaalle, sadan jonakin talvisena päivänä tuhkana maan päälle.
Mies, kielitieteilijä, etsii itseään. Taustalla on alati kasvava etäisyys vaimoon, oman pojan kokema ahdistus, ja ajallisesti vielä kauempana vaikea suhde omaan isään ja äidin traaginen kuolema. Mies on kiinnostunut Pyhän Adèlen mysteeristä: Adéle oli nuori nainen, joka putosi jyrkänteeltä, selvisi vahingoittumattomana ja julistettiin pyhimykseksi. Adélen mysteeri kuljettaa miehen Pyreneille saakka, jossa hän majoittuu luostariin. Siellä vietetty aika saa miehen kohtaamaan niin oman menneisyytensä kuin ikiaikaiset kysymykset ihmeiden olemassaolosta.
Joel Haahtelan teokset ovat kuuluneet suosikkeihini siitä saakka, kun alkuvuonna 2011 luin Perhoskerääjän. Kirjailijan upeat lauseet, tiiviiden romaanien ilmavuus ja kauneus, alati läsnä oleva ihmisen itsensä etsintä, ja jonkinlainen tyylikkyyden, tunteikkuuden ja älyn yhdistelmä on puhutellut minua  joskus ehdoitta, toisinaan ristiriitaisemmin, mutta aina liki tullen.
Haahtelan tuorein romaani Adèlen kysymys on nimettömäksi jäävän päähenkilönsä etsikkoajan kuvausta. Mies etsii itseään sekä suhteessa omaan arkiseen elämäänsä Suomessa että suhteessa johonkin ikiaikaiseen: ihmeeseen, ehkä Jumalaan. Tietty tyhjyys kalvaa ihmistä liiankin täyden maailman keskellä: Mutta maailmassa ei juurikaan ole enää paikkoja, joihin kadota. Joskus ihmisen olisi hyvä olla yksin [--]. Tämä puhuttelee kaltaisiani avokonttorissa työskenteleviä, osuu johonkin tyhjään kohtaan, muistuttaa siitä miten inhimillistä on kaivata jotain suurempaa.

Luostarin säntillinen päivärytmi määrittää talvista eloa Pyreneillä. Minäkertoja vaipuu pohdintoihinsa. Hän miettii ihmisyyttä ja sitä, miten pimeys ja valo kamppailevat, mutta kuinka pimeässäkin on lohtua etenkin sellaiselle, jonka mukana pelko on kulkenut aina. Teemat kaartavat vanhemmuuden ja parisuhteen kysymyksistä uskontoon. Kertojamiehen pohdinnoissa Haahtela tavoittaa paljon: on lapsen mieli (muistoissa) ja aikuisen oman minuuden etsintä, on mysteeri ja luostarin konkretia  ja on väläyksiä arkielämän muistoista, joista esimerkiksi kokemus E.T.-elokuvasta ja Nirvana-paitojen näkemisestä nykynuorilla ovat ikäiselleni lukijalle suoranaisia sukupolvikokemuksia.

Adélen kysymys on ihastuttavaa, mutta minulle myös ristiriitaista luettavaa. Suuremman kaipuu on romaanissa vahvasti läsnä: luostarin puitteissa, pyhimysnaisen mysteerissä, totuuden etsinnässä. Hengellisyys nousee perustellusti yhdeksi romaanin tasoksi. Toisia lukijoita se varmasti lähentää romaaniin entisestään, mutta toisia  minua ainakin  se vieraannuttaa. Adèlen kysymys on samalla kertaa ihastuttavaa ja vaikeaa luettavaa. Se vaatii otollisen mielen, kaltaiseni ikuisen epäilijän ei ole helppo ottaa teoksen uskonnollista tasoa vastaan. Romaani haastaa minut, mikä on hyvä.

Kun myöhemmin kävelen kappelista takaisin huoneeseeni, minusta tuntuu, etten koskaan ole ollut niin syvällä yössä; niin syvällä, että pimeän on pakko alkaa tyhjentää itseänsä ja muuttua takaisin valoksi.
Haahtelan etsikkoromaanissa on paljon sellaista, jota rakastan. On paljon pientä  tai ehkä sittenkin pienuudessaan suurta  lumoavaa, kuten joulupäivän appelsiinintuoksuinen ihme. On lauseita ja tunnelmia, jotka voisi tallettaa jonnekin mielikuvien lempikirjalippaaseen. En voi nytkään olla ajattelematta romaanissa mainittua Voyager-luotaimeen mukaan laitettua kultaista levyä, jolle on talletettu tervehdyksiä, musiikkia ja navajo-intiaanien iltalaulua. Se on pullopostia avaruuden suunnattomasta ja ikiaikaisessa meressä. Osa olemisen arvoitusta sekin, aivan kuten Adèle, kuten itsensä tyhjentävän pimeän mysteeri.

Niin: Haahtela ei olisi Haahtela, jos hänen tekstinsä ei lopulta, ikuisen epäilijän silminkin luettuna, kietoisi pauloihinsa. Näin myös Adélen kysymys sulkee lopulta sisäänsä. Kuten suurin osa Haahtelan tuotannosta, se kulkee ajatuksissa lukemisen jälkeenkin. Ennen kaikkea se käännyttää puolelleen, lohduttaa, haastaa pohtimaan ihmeitä 
 tuo valoa.

Kiitos tästäkin romaanista.

tiistai 23. huhtikuuta 2019

Haihtuvaista: Peuran saha


Joku on täälläkin leipänsä tienannut – tai monetkin vuosien 1896–1983 aikana. Peuran saha Suonenjoen Iisvedellä sulkee alueelleen sitä surullista lumoa, jota aina joskus jäljitän. Iisvesi on aina ollut minulle hieman vierasta seutua synnyinpaikkakunnallani, tuo vanha teollisuustaajama täynnä rosoa ja kauneutta. 





Varsinainen saha ei ole enää pystyssä, nämä seinät ovat verhonneet vuonna 1912 rakennettua rullatehdasta.










Vanhaa sahaa ei ollut ihan helppo löytää, mutta sain tuttavilta hyviä vinkkejä tälle puoliurbaanille pikkuretkelleni. Nämä miljööt saavat minut haikeaksi, melankolisella tavalla onnelliseksi. Mitä kaikkea täälläkin on mahdettu kokea, mitä tarinoita ja niiden aukkoja täältä voisikaan keksiä.








Iisveden taajamassa sijaitsee myös Savon Pispalana tunnettu Kolikkoinmäki, jossa monet sahatyöläiset asuivat. Kolikkoinmäellä asutaan edelleen, alueella on myös paljon korjattua (ja söpöä!) kaiken kuvissa näkyvän lisäksi. Jossain täällä on museokin. Ehkä joskus menen sinne ja kerron täällä blogissani lisää.



Aiemmin olen ollut nostalgian jäljillä mm. Helsingin Kruunuvuoren alueella, Bad Gasteinin alakylässä ja Suonenjoella Kutvosen tehtaalla. Ensin mainittu on rapistunut ja tuhoutunut lisää, viimeisin purettu jo kokonaan.

keskiviikko 17. huhtikuuta 2019

Elizabeth Strout: Kaikki on mahdollista



Elizabeth Strout: Kaikki on mahdollista
Tammi 2019, Keltainen kirjasto
Anything is Possible 2017
Suomentanut Kristiina Rikman
267 sivua
Kansi Laura Lyytinen
Amerikkalainen kertomuskokoelma


Ajaessaan kotipihalleen ja nähdessään valot, jotka oli jättänyt palamaan, hän tajusi että Lucy Bartonin kirja oli ymmärtänyt häntä. Se se oli 
 kirja oli ymmärtänyt häntä. Hänen suussaan maistui edelleen keltaisen kermatoffeen makeus. Lucy Bartonilla oli oma häpeänsä. Totta vie, hänellä oli oma häpeänsä. Ja hän oli jättänyt sen noin vain taakseen. “Huhuhuh”, sanoi Patty sammuttaessaan auton moottorin. Hän istui autossa hetken ennen kuin viimein nousi ja meni sisään.

Elizabeth Stroutin romaanissa Nimeni onLucy Barton nimihenkilö pohtii:
Mutta tämä on minun tarinani. Tämä tässä. Ja minun nimeni on Lucy Barton. Ja siksi minut lumonneen romaanin näkökulma on nimenomaan Lucyn, kyse on hänen tarinastaan, paljaasta ja jurosta maailmasta ja siitä, miten sieltä voi päästä kauas ulkoisesti muttei välttämättä sisäisesti. Lucyssa elää aina tietty häpeä, hänen omansa, mutta samasta maastosta kumpuava kuin yllä olevan lainauksen Pattynkin.

Patty on eräs monista Lucy Bartonin synnyinseudulla asuvista henkilöhahmoista. Novellikokoelmassaan Kaikki on mahdollista, jota voisi luonnehtia jopa jonkinlaiseksi mosaiikkiromaaniksi, Strout kuljettaa lukijansa siihen maisemaan, jonka Lucy Barton on jättänyt taakseen. Kirjan yhdeksän novellia sijoittuvat keskilännen Amgashiin, keskelle ei-oikein-mitään. Amgashin asukkaat tulevat ja menevät, juurtuvat tai haluavat pois, potevat häpeää ja vain harvoin aitoa iloa, kohtaavat vaikeuksia – kukin omista lähtökohdistaan. Lucy Barton tai tämän suku sivuavat monien elämää, minkä vuoksi novellit lomittuvat keskenään mosaiikkimaisesti.

Jos Nimeni Lucy Barton ihastutti minua niin, että se oli yksi parhaimmista koko viime vuonna lukemistani kirjoista, lumosi Kaikki on mahdollista vieläkin enemmän. En voi kuin ihailla, miten Strout kirjoittaa: kuin ulkoa katsoen, mutta sisälle päästen. Hänen henkilönsä ovat kaikessa rikkonaisuudessaan niin ehjiä, oikeanlaisia. Jokaisen tarina on kertomisen arvoinen, olivat murheet tai ilot miten pieniä tahansa. Enimmäkseen novellikokoelman ihmiset potevat kurjuutta, vaikka olisivatkin nousseet köyhyydestä kohti vaurasta elämää. Häpeä määrittää elämää silloinkin, kun syyt lähtevät jostain muualta, toisista ihmisistä. Amgashin asukkaiden elämään mahtuu tragediaa ja pysäyttäviä kohtaloita. Silti kokonaisuus ei ole yksinomaan ankeaa tai lohdutonta luettavaa. Strout on tarkkanäköinen ja varmaotteinen kertoja, joka osaa katsoa luomiaan hahmoja tarvittaessa omanlaisensa sarkasmin läpi, jopa hellästi.
Viime sunnuntain Hesarissa ollut Suvi Aholan pitkä artikkeli Elizabeth Stroutista sai minut nyökyttelemään: Kirjoitan pikkukaupungeista, koska osaan ne”, Elizabeth Strout sanoo. ”En ole ikinä lakannut olemasta pikkukaupungin tyttö.” [--] Miksi hän asuu suurkaupungissa? Eikä lähellä paljon tutumpia merta, peltoja ja metsiä? Juuri siksi, että on pikkukaupungin tyttö: oma ääni säilyy vain, kun elää etäämpänä, toisenlaisessa ympäristössä.

Jotain tunnistettavaa Stroutin pikkukaupunkikuvauksessa on – tietty tuttuus, tietty ankeus, tietty pessimismi ja silti, kaikessa, tietty erikoisesti rakentuva yhteisöllisyys. Ja tuo erikoinen yhteisöllisyys 
 joka niin usein on kaikkea muuta kuin yhteiseen hiileen puhaltamista, jonka juoruilussa on osa tirkistelynhalua  mutta hetkittäin myös välittämistä. Ja juuri siksi on helppo ymmärtää, että pikkukaupungin tyttö säilyttää oman äänensä, kun asuu kauempana, ympäristössä jossa on mahdollisuus olla etäämpänä, ehkä anonyymimpänä.  
Amgashin asukkailla tuota mahdollisuutta anonymiteettiin ei juurikaan ole. Kaikki on periaatteessa mahdollista (kaikille), mutta mikä tahansa ei kuitenkaan ole: annetut raamit ovat usein ahtaat ja vaikka kotiseudulta pääsisi pois, kulkee mennyt aina mukana.
Jos kirjoittaisin fiktiota, haluaisin osata kirjoittaa kuin Strout: hänen tekstissään Amgashin asukkaat piirtyvät älykkäästi, sopivan tunteikkaasti, piikikkäästi ja silti omalla tavallaan kauniisti pientä maailmaa avartaen.

sunnuntai 14. huhtikuuta 2019

Diane Setterfield: Once Upon a River / kirjallinen resepti



Diane Setterfield: Once Upon a River
Doubleday, Penguin Randon House 2018
Kansi Sarah Whittaker
420 sivua
Brittiläinen romaani

We might, in this quiet hour before dawn, leave this river and this long night and trace the tributaries back, to see not their beginnings – mysterious, unknowable things – but, more simply, what they were doing yesterday.

RESEPTI
Brittiläinen maagis-realistis-historiallinen romaani

paljon Viktorian tai Edwardin aikaa
yksi kummallinen olento tai asia
yksi tai muutama löytäjä
innostuja
epäilijä
ahnehtija
huolehtija
kertoja (useampikin sopii)
… ja joukko muita ihmisiä, joista koostuu
yhteisö
kuhinaa yhteisön ympärille (ripaus vallan kysymyksiä)

reippaasti hämmästelyä
oman maun mukainen annos arvoituksellisuutta
kukkuramitallinen Dickens- tai Brontë-tunnelmia
roimasti pituutta
vaihtelevia kertojanääniä
maailmankatsomuksellisia kysymyksiä
luonnontiedettä (Darwinin ajatuksia)
tekniikkaa (esim. kamera)
folklorea

pinnalle ripotellaan rivien väliin jäävää tietoisuutta nykylukijasta


Anna myyttien, epäilyksen, realismin, uskon ja järjen kohdata. Erottele ainekset, valitse niistä sopiva suhde (tässä kohtaa reseptissä voi toimia oman maun mukaan: kannattaa maistaa!), lisää varmuuden vuoksi muutama ylimääräinen henkilö ja sekoita hyvin.

Mausta aavistuksella arvoitusta ja lisää joukkoon reippaasti Viktorian tai Edwardin ajan aatteita, sekä Dickens- tai Brontë-vaikutteita. Anna porista hetken aikaa henkilöhahmojen ihmetyksellä ja vaatimuksilla, pienennä lämpöä miljöökuvailulla (tummasävyisyys sopii erityisen hyvin), lisää taas lämpöä, sekoita, anna hautua. Jos unohdat jotain listan aineksista, niin ehdit lisätä ne tässä vaiheessa (ei haittaa, jos joku unohtuu).

Tarkasta kypsyys ja tarjoile mieluiten loman tai pitkän viikonlopun aikana.

Annos on melko tuhti, joten siitä riittää eväitä vielä arkeenkin. Jos ainesosia on liikaa, kannattaa seuraavalla kerralla vähentää henkilöiden määrää ja lisätä joukkoon ripaus nykyajan aatteita. Mikäli nauttimisen jälkeen vaivaa ähky, on seuraavaksi syytä nauttia pienoisromaani, esseekokoelma tai kevyt mutta ravitseva novelli.

--

Kuinka moni muistaa Diane Setterfieldin Kolmannentoista kertomuksen reilun kymmenen vuoden takaa? Viihteellinen romaani ihastutti monia gotiikkaan kallellaan olevia mysteeritarinoiden ja kirjapinojen ystäviä. Itse rakastin romaania osin siitä syystä, että se oli ensimmäisiä kirjoja joita luin kuopukseni syntymän jälkeen. Teos oli osaltaan palauttamassa lukuiloani.

Siksi kiinnostuinkin, kun huomasin Setterfieldiltä tulleen uuden romaanin, Once Upon a Riverin. Keskeisinä tapahtumapaikkoina ovat vanha The Swan Inn -niminen majatalo sekä Thames-joki hieman Oxfordista pohjoiseen. Outo kulkija kolkuttaa majatalon ovelle sylissään kuollut tyttö, joka joitakin tunteja myöhemmin herääkin henkiin. Onko kyseessä ihme, taikuutta vai tieteellisesti selitettävä ilmiö? Tuntematon tyttö herättää kiinnostusta ja henkilö jos toinenkin alkaa vaatia häntä omakseen.

Ihan kiehtovaa, mutta havaittavissa on selvää sukulaisuutta kahteen viime vuonna lukemaani romaaniin: Sarah Perryn The Essex Serpentiin ja Imogen Hermes Gowarin The Mermaid and Mrs. Hancockiin. Kaikissa näissä kolmessa yllä olevan reseptin ainekset yhdistyvät. Jokainen romaani on toki omanlaisensa kokonaisuus, mutta kaikissa niissä usko ja epäusko, tiede ja yhteisöllisyys kohtaavat jonkun uuden ja oudon edessä. Sen verran näitä kirjoja Britanniassa julkaistaan, että lajityyppi tuntuu olevan suuressa suosiossa. Odotan, että ainakin Perryn ja Setterfieldin romaanit ilmestyvät joskus suomeksi. Edellinen siksi, että se on näistä kolmesta paras ja toinen sen vuoksi, että Kolmastoista kertomus taisi olla Suomessakin menestys.

Setterfieldiin romaaniin mahtuvat kuta kuinkin kaikki reseptin ainekset. Niitä on jopa liikaa ja tästä syystä kokonaisuus ei ole kovin mieleenpainuva, vaikka se pitääkin otteessaan ja lumoaa niin temaattisesti kuin rauhallisen tahtinsa vuoksi. Se on hyvin kirjoitettu, kerronnaltaan tunnelmallista ja jossain määrin jännittävää (myös jännitteistä) luettavaa. Jos siis maagis-realistis-historiallinen brittiromaani kiinnostaa, tarjoaa Once upon a River lukemista useammaksi päiväksi.