keskiviikko 17. lokakuuta 2018

Imogen Hermes Gowar: The Mermaid and Mrs. Hancock


Imogen Hermes Gowar: The Mermaid and Mrs. Hancock
Harville Secker / Vintage Books / Penguin 2018
Kansi Suzanne Dean
488 sivua
Brittiläinen romaani



‘You are my wife, are you not?’
‘Aye, but…’ she sighs. ‘They will not wish to meet me. And their husbands will not wish it either,’ although when she turns around she finds them all craning and staring to see her, for they have heard of her and seen her likeness shared around.


Syksyisenä iltana 1785 liikemies Jonah Hancockin ovella kolkuttaa hänen erään laivansa kapteeni. Kapteeni väittää myyneensä Jonahin laivan merenneitoa vastaan. Huhut merenneidosta alkavat liikkuvat pitkin Lontoota, yhtä lailla kahviloissa kuin ilotaloissa, satamissa ja salongeissa. Samoihin aikoihin Jonah tutustuu kauniiseen Angelica Nealiin, kurtisaaniin, joka Jonahin tavoin hakee elämäänsä uutta.

Joskus muisto luetusta karkaa kuin merenneidon pyrstö.
Luin Hermes Gowarin romaanin The Mermaid and Mrs. Hancock kesällä. Teoksen sisältöä paremmin mielessäni ovat lukupaikka (Irlanti) ja se, miten raahasin kirjaa mukanani hyvää kuvauspaikkaa etsimässä (rannat, ns. merenneitorannalla unohdin ottaa kuvan!). Paikka löytyi sitten pienestä museosta, jossa laivan keulapatsas sovittui luetun aihepiiriin varsin malliikkasti, ja jossa tuoksui oikealla tavalla vanhanaikaiselta: kosteudelta, puulta, paperilta. Voisinkin kirjoittaa siitä, miten lukupaikka ja -tunnelma kasvavat toisinaan luetun sisältöä isommaksi.

Ja voisin kysyä, että kannattaako jo aikaa sitten luetusta, osin unohduksen peittämästä romaanista edes blogata. Kannattaa, sillä nyt alkuviikosta selailin romaania uudelleen. Palasin sekä niihin hetkiin, jolloin kanniskelin tiiliskiven kokoista kirjaa Irlannin rannoilla, että siihen moninaisuuteen, josta Hermes Gowarin teoksessa on kyse.

The Mermaid and Mrs. Hancockissa realismi ja myyttisyys kohtaavat. Kauppiaan arki, prostituoitujen toiveet ja merenneitojen huhutut voimat kietoutuvat yhteen. Kyse on tietenkin myös seksuaalisuudesta: merenneito symbolisoi monenlaista, merenneidon ja ilotytön kummankin voi omistaa – jos voi. Angelica on näet määrätietoinen ja älykäs nainen. Romaani onkin kiehtova sukellus 1700-luvun Lontooseen: luokkaeroihin, naisten ja miesten asemaan, kaupunkielämään, taruihin, ennakkoluuloihin ja uskomuksiin.

Vaikka The Mermaid and Mrs. Hancock on erinomaisesti kirjoitettu ja teemoiltaan kiehtova, viehätyin romaanin ideasta enemmän kuin sen sisällöstä. Osin syynä on kerronnan hetkittäinen pitkäveteisyys (vaikka usein nautin hitaasta kerronnasta), ympäristön, asujen, miljöön ym. kuvaus on pikkutarkkaa, on kuin kirjailija haluaisi osoittaa, että hän osaa tehdä 1700-luvun lopun Englannin eläväksi. 

Toisaalta syynä on se, että romaani pitää sisällään turhankin paljon aineksia: fokuksia on liikaa, jolloin se terävin kärki hukkuu. The Mermaid and Mrs. Hancock on toisaalta symboliikkaa ja sukupuolta pohtiva teos, toisaalta viihdyttävä historiallinen romaani. Dickensin, Austenin ja muiden klassikoiden kaiut kuuluvat selvästi, mutta toisaalta mukana on hippusellinen Sarah Watersin tai Sarah Perryn postmodernia outoutta. Englanniksi Hermes Gowarin romaania voisi mainostaa sanoilla "Charles Dickens with a feminist and mythical twist" (ehkä niin on tehtykin). Perryn kaksi vuotta sitten ilmestyneen The Essex Serpentin ja Hermes Gowarin kirjan perusteella voisi kuvitella, että Isossa-Britanniassa on meneillään jonkinlainen maagis-realistis-historiallisen romaanin buumi. Kaksi romaania ei toki vielä buumia tee, mutta syystä tai toisesta olen sattunut lukemaan hiljattain juuri nämä kaksi.

She will vanish for ever in the turn of a wave as if it had all meant naught to her. For mermaids are the most unnatural of creatures, and their hearts are empty of love.

Hermes Gowarin teoksen näkisin mieluusti myös suomennettuna. Tiivistäen: Jos on kiinnostunut Yrjöjen ajan Englannista, sukupuolirooleista sekä todellisuuden ja mielikuvitusen rajoista, ja jos sietää jossain määrin puuduttavaa mutta samalla kaunista kerrontaa, on The Mermaid and Mrs. Hancock lukemisen arvoinen romaani.

torstai 4. lokakuuta 2018

Pieniä juhlia



Viisi pientä ja isoa aihetta juhlaan:



♥ Ystävän kirjoittama romaani, jonka jo pelkkä ostaminen (tai nettikaupasta tilaaminen) tuntui juhlavalta. Ja kun kirja tuli, niin se tuntui ihan ihmeelliseltä, että tuossa se on! Minna Rytisalon Rouva C on hyvä. Siis oikeasti erinomaisen hyvä. Romaani Minna Canthin nuoruusvuosista järvikaupungissa koskettaa ja yllättää. Että Minna olisi ehkä ollutkin juuri tuollainen, herkkä, älykäs, ilmeikäs. Ja hänen puolisonsa Ferdinand, kannustava, rakastava, hyvä. Romaani on rakkaustarina, vahvasti naisten ja tyttöjen oikeuksien puolella oleva romaani ja kirja, joka kertoo miten Minnasta tuli Minna Canth. Lisäksi Rouva C on kirjoitettu kauniilla suomen kielellä. Tämä omaperäinen romaani jää pitkäksi aikaa mieleen väräjämään.

Jos yhtään mietitte, mitä kaunokirjallisuutta lukea tänä syksynä (tai jouluna tai ensi vuonna tai vaikka viiden vuoden kuluttua), niin minun fiktiosuosikkini on Rouva C.




♥ Työkirjat. Tähän vuodenaikaan niitä tulee. Jokainen työkirja muodostuu kustannustoimittajalleen läheiseksi, tärkeäksi, osa pitkäaikaiseksi tuttavaksi. Jotkut työkirjat onnistuvat pitämään otteessaan yli työajan. Loppukesästä ja alkusyksystä elin ajatuksissani jossain Viktorian ajan Lontoossa. Mietteeni kiertyivät yhteen lempitauluuni, John Everett Millais'n "Opheliaan", maalauksessa oleviin kukkiin ja punarintaan, ja maalauksen mallina olleeseen Lizzie Siddaliin. Iltaisin luin tietokirjoja prerafaeliiteista, Spotifysta etsin viktoriaanisen ajan musiikkia ja kuuntelin mm. Michael Balfen sävellyksiä. Aloin kaivata miltei hullun lailla aina niin rakkaaseen Lontooseen, etenkin Tateen ja Highgaten hautausmaalle (jossa en muuten ole vielä käynyt). Syynä kaikkeen oli Krista Launosen kirja Ofelian suru, jossa taidemysteeri yhdistyy henkilökohtaisen surun kuvaamiseen.

♥ Kirjamessut. Lokakuu on kirjamessukuu, vähän kuin pitkä ja työteliäs ennakkojoulu! Suuntaan huomenna Turkuun kirjamessuille ja jotain messujuttuja tullee blogiinkin ensi viikolla. Turussa haastattelen muutamaa Avaimen kirjailijaa: mainitsemani Launosen lisäksi mainion Taidevandalismin (ks. kuva tuossa yllä; ja tiedättehän sivuston Facebookista!) luonutta Ines Lukkasta ja suloisen Metsäkeiju Siiri Sinisiipi -satukirjan kirjoittanutta Maijaliisa Dieckmannia. Tulkaa kuuntelemaan!
5.10. perjantaina
13.50-14.20 Onerva, 2 krs.: Krista Launonen, Ofelian suru
16.10.-16.30 Onerva, 2 krs.: Ines Lukkanen, Taidevandalismi

6.10. lauantaina
13.30-13.50 Kuisti, B-halli: Maijaliisa Dieckmann, Metsäkeiju Siiri Sinisiipi

Turussa aion siis tehdä töitä, seurata monenlaisia kirjakeskusteluja ja fiilistellä ihanaa kaupunkiakin.


♥ Syysaamut. Aurinkoa ja kuuraa, joskus sadetta. Kaltaiseni syysihminen nauttii kaikesta: sateessa on omaa romantiikkaansa (no ok, ennen kuutta pimeänä aamuna pitää vähän ponnistella, että syksy tuntuu hyvältä, mutta onhan siinäkin puolensa, ei esimerkiksi haittaa mitään, jos tekee kasvojumppaa matkalla bussille – kukaan ei huomaa!), kuulaat aamut antavat valoa ja iloa. Syksyn keltaiseen voisi vaikka sukeltaa!


♥ Piparkakut. Meillä piparkakkukausi alkaa aina jo lokakuussa kuopukseni syntymäpäivän aikaan. Siinä syntymäpäivässä, elämän ihmeessä, juhlaa riittääkin – monesta syystä, muutamaan kertaan.

Kaikenlaisia isoja ja pieniä juhlahetkiä jokaiselle! Elämä oikeasti on arkisenakin juhla. 

maanantai 1. lokakuuta 2018

Riikka Pulkkinen: Lasten planeetta



Riikka Pulkkinen: Lasten planeetta
Otava 2018
382 sivua
Kannen suunnittelu Anna Lehtonen
Arvostelukappale
Kotimainen romaani


Kuka on tämä aamu aamun jälkeen heräävä vapiseva laiha nainen? Iltaisin hän käy suihkussa lämmitelläkseen, kuivaa itsensä, kääriytyy kahteen villapaitaan, yrittää syödä. Hän syö kermajuustoa ja jäätelöä väkisin. Sitten hän yrittää nukkua.
Aamuisin hän herää kaamean syyllisyydentunteen vallassa. Mitä hän on tehnyt?
Mitä me olemme tehneet?


Kaksi aikaa. Nykyisessä pieni perhe, jonka vanhemmat erkanevat toisistaan ja muutavat erilleen. Nainen ja mies jakavat edelleen paljon: joulun, laivaristeilyn, lapsen. Mutta toisiaan he eivät jaa, itseään toisilleen. Kaikki on muuttunut ja muutosta seuraa muutto. Miten suhtautua uuteen elämäntilanteeseen, kuinka kertoa lapselle niin erosta kuin maailmanmenosta? Toisessa ajassa kymmenisen vuotta aiemmin nuori nainen on menettämässä hallinnan jostain – maailmasta vai itsestään? Vai menettävätkö muut otteensa hänestä? Hänen siskonsa koettavat pelastaa hänet. Kummankin ajan leikkauspisteessä on Frederika: entinen puoliso, äiti, sisko, tytär.

En tiedä, miten Riikka Pulkkinen osaakin aina aloittaa romaaninsa tavalla, joka vie minut heti mukanaan, sulattaa jotain minussa. Pulkkisen tuorein romaani Lasten planeetta alkaa joulukuvauksella. Joten kaikki se erosta puhumattomuus, piparkakkujen leipominen, Oi jouluyön mukanaan tuoma tyyni olo ja samanaikainen kivulias tieto siitä, että ”olemme miltei onnellisia”, kuvastavat sitä, ettei kerrottua ole kuin haaveissa ja mielikuvissa.

Sitten tuleekin pieteetillä kirjoitettua säröä, rumaa liepeilevää, sellaista mikä repii ihmistä. Frederika ja Henrik, sivistyneet ihmiset, hoitavat eronsa fiksusti, ihailtavasti, mutta kaunista eroaminen ei ole koskaan. Frederikan näkökulmasta Pulkkinen kartoittaa itsenäistymistä ja kaipuuta toisaalta kohti uutta, toisaalta vanhan suuntaan. Äitiyttä Pulkkinen kuvaa suorastaan upeasti: lapsi on monessa elämän perusta, jaetussa huoltajuudessa itseä täytyy rakentaa uudelleen. Kaikkinensa parisuhteen päättymisen kuvaus on taidokasta, joskin sisällöltään melko tavanomaista koulutettujen helsinkiläisten kuvausta. Se on siistiä mutta tarkkaa, tunteikasta ja silti analyyttistä. Lapsi, joka on pariskunnalle rakkain, on eron kokija ja ehkä välikappalekin.

Frederikan Julia-siskon mielen särkymistä ja tämän murtumisen vaikutusta läheistensä elämään Pulkkinen kuvaa pysäyttävästi. Keskiöön nousevat  ensin psykoosi ja se, kenen sanaa uskotaan, ja lopulta se, miten monista osasista ihminen rakentuu, miten moni asia vaikuttaa kokonaisuuteen. Tässäkin tarinassa lapsuuskokemukset, lasten maailma, on tärkeä. Vaikka muistoissa kesät ovat mangojäätelöä, kumpuaa menneestä monenlaista:

Mutta oli myös sellaista mistä ei voi kertoa.
Koska siitä ei voinut puhua, se tiivistyi lyijyhelmiksi jotka Frederika kuvitteli syövänsä. Tiheää, mustaa, hiljaista.


Nykyhetkessä Frederika kysyy, että onko onni päätös? Lasten planeetassa on erinomaisesti kasvavia jännitteitä ja ansiokasta kuvausta siitä, miten ihminen etsii elämälleen suuntaa – oli syynä sitten parisuhteen tai mielen rikkoutuminen. Kerronta on intensiivisyydessään tiivistä, mutta mitaltaan laveaa. Tunteita on valtavasti, mutta moni asia kerrotaan rivien välissä. Pulkkisen romaani lavenee moneen suuntaan, mutta onnistuu välttämään isommat rönsyilyt.

Lasten planeetassa kaikki on jotenkin vavahduttavaa, vaikuttavaa, ja silti jotain vieraannuttavaakin, jotain mistä en saanut ihan kiinni. Pidin lukiessani taukoja ja lukemiseen meni kaikkiaan noin viikko. Pulkkisen romaanissa on paljon sellaista, mitä rakastin. Ja jotain sellaista, mikä pitkästytti, paikoin ainakin eron kuvaus. Silti viehätyin melkein kaikesta, etenkin arjen kuvauksesta ja pienistä hetkistä. Hetkittäin hymyilin, löysin hauskuutta, paljosta liikutuin, toisinaan ajatukseni harhailivat. Ehkä kokonaisuudessa oli ja on liikaakin sulateltavaa. Lasten planeetta on niin runsas, että siinä riittää ammettavaa eivätkä kaksi aikatasoa kohtaa täysin tasapainoisesti, vaikka ne yhteen sovittuvatkin. Runsaudestaan huolimatta kokonaisuus pysyy hyvin kasassa.

Kaikesta edellä mainitusta johtuen Lasten planeetta on Pulkkisen paras romaani sitten upean, suuresti rakastamani Totan ja hauskan, ihan eri lajityyppiä edustavan Iiris Lempivaaran levottoman ja painavan sydämen. Se on kunnianhimoinen, rakenteeltaan toimiva ja hyvin kirjoitettu teos, josta saa paljon irti. Pulkkisen perhe- ja parisuhdekuvaus on terävää, Helsinki-kuvaus ihastuttavaa, ihmismielen käsittely syvää.


--
Mielenkiinnolla odotan muita blogiarvioita, muiden mietteitä. Nyt en ole lukenut omieni lisäksi kuin Helsingin Sanomien Jukka Petäjän oivalluksia tarjoavan kritiikin. Edit. Löysin sittenkin yhden blogijutun: Tässä kaupungissa tuulee aina -blogista.

sunnuntai 23. syyskuuta 2018

Sisko Savonlahti: Ehkä tänä kesänä kaikki muuttuu



Sisko Savonlahti: Ehkä tänä kesänä kaikki muuttuu
Gummerus 2018
Kansi Hilla Semeri
34 sivua (ennakkokappale)
Kustantamosta
Kotimainen romaani

Puhelun päätyttyä marssin S-marketiin. Kun työnsin sipsirasvan tahrimia pulloja palautusautomaattiin, tunsin uuden energian virtaavan sisälläni. Minä menisin huomenna työhaastatteluun. Aamulla minä etsisin kaikki työtodistukseni, panisin ne muovitaskuun ja muovitaskun laukkuun. Olisin paras versio itsestäni ja hankkisin itselleni töitä. Tästä tämä lähtee, ajattelin, kun asetin suuren tonic-pullon liukuhihnalle ja seurasin, kuinka se katosi silmieni edestä näkymättömiin.

Nuorehko nainen elää arkeaan Helsingin Alppilassa. Hänen asuntoonsa kantautuvat Linnanmäen huvipuiston äänet, kesä tekee tuloaan ja naisen täytyy koota itsensä: päästä yli parisuhteen loppumisesta, löytää töitä, saada taas iloa ja valoa elämäänsä. Ei nainen varsinaisesti masentunut ole, mutta elämä ilman töitä ja parisuhdetta tuntuu vain valuvan jotenkin tai jonnekin.

Sisko Savonlahden muutama viikko sitten Helsingin Sanomissa olleen haastattelun perusteella voisi kuvitella, että romaani Ehkä tänä kesänä kaikki muuttuu on ainakin osin omaelämäkerrallinen. Mutta toisin kuin esimerkiksi Karl Ove Knausgårdia tai Saara Turusta (joiden kirjoista olen pitänyt paljon: älystä, tarkkanäköisyydestä ja itsetutkistelusta) lukiessa Savonlahden romaania lukee nimenomaan ja vain fiktiona, omaperäisenä ja mainiona teoksena naisesta, joka sinnittelee ja tekee havaintoja omasta elämästään.

Savonlahden romaanihenkilö on samalla kertaa tarkkanäköinen ja sokea. Hän havainnoi yksityiskohtia: Helsingin paikkoja, tuotemerkkejä, ihmisten pukeutumista, itseään. Silti hän on joskus sokea omille valinnoilleen. Samujin villapaita on liian lämmin, likööri turruttaa sipsien maun ja niin edelleen. Miessuhteiden kanssa on vähän niin ja näin. Hän ei syö terveellisesti, vaikka tunteekin monet trendiravintolat. Hänen raha-asiansa ovat sotkussa, mutta onneksi perhe auttaa. Toisaalta perhe tuntuu asettavan hänelle paineita.

Savonlahti kirjoittaa toteavasti. Asiat vaan tapahtuvat, vaikka niiden tilaa koettaisikin muuttaa. Päähenkilöllä on toki toiveita ja hän ikään kuin ajelehtii omassa elämässään, mutta silti hän ei ole pilvilinnoissa elävä haaveilija, vaan oman arkensa tarkka havainnoitsija. Tästä havainnoinnista muodostuu sarja arkisia tapahtumia ja tapahtumattomuuksia. Miten oivaltavasti Savonlahti osaakin kirjoittaa vaikka siitä, ettei päähenkilöllä ei kankaista liinaa, johon kuivata hedelmät pesemisen jälkeen. Lukujen nimetkin kuvastavat hyvin romaanin sisältöä: ”Pukeuduin hiostavaan villapaitaan”, ”Onnistuin yhdessä asiassa”, ”Tein jotain”, ”Syön ilmaisen salaatin” (ja kyllä, aikamuotovaihdos kertoo omaa tarinaansa romaanin kulusta). Lukijan huulille muodostuu moisesta pakostikin vino hymy.

Ehkä tänä kesänä kaikki muuttuu -romaanista on kirjoitettu paljon mediassa niin blogeissa kuin sanomalehdissäkin. Vastaanotto on enimmäkseen myönteistä, vaikka ihan kaikki lukijat eivät ole vakuuttuneet (Google opastaa arvioiden pariin). Minä rakastin Savonlahden kirjaa. Jostakin hullusta syystä samastuin päähenkilöön, vaikka en ole koskaan asunut Helsingissä, olen keski-ikäinen, en ole koskaan (!) ollut sinkku ja ajatus deittailusta on kertakaikkisen vieras.

Silti joku Savonlahden romaanissa veti puoleensa. Ehkä syynä oli kokonaisuuden vetävyys, lyhyet luvut, halu tietää miten päähenkilölle käy. Ehkä syynä oli omanlaisensa hauskuus: hieman vino, kuivakin huumori, jollainen naurattaa usein enemmän kuin suoraan lauotut vitsit. Aivan varmasti syynä oli omaperäisyys, Savonlahden romaani ei heti solahda mihinkään määrättyyn lajityyppiin, vaikka monia sivuaakin. Esimerkiksi se on sinkkukirjallisuutta. Se on chicklitmäisen nopealukuinen, päiväkirjamainen muotokin muistuttaa monista lajityypin klassikoista. Silti se ei ole chick litiä, koska siitä puuttuu sellainen kepeän hyväntuulinen ja romanttinen vire. Ja kuitenkin kokonaisuus on omalla tavallaan romanttinen – romantiikka on urbaania ja hieman rosoista, Broadway-sipsien, kiiltävien nenänpielien, Piritorin S-marketin, Henri Cartier-Bressonin kuvien ja ikuisen työnhaun kuvittamaa. Ja vaikkei kirjan lukuja ole päivätty, on kokonaisuus päiväkirjaromaanimainenkin. Jollakin tasolla Savonlahden romaani on realistinen, samalla kertaa riipaiseva ja absurdi. Ehkä se on jonkinlainen Y-sukupolven kuva, ainakin niiden jotka vielä yli kolmekymppisinä etsivät paikkaansa maailmassa.

Ehkä tänä kesänä kaikki muuttuu. Niin, ehkä. Ehkä ei. Elämä on arkea, mutta aina on toivoa – ja kauramaidolla pehmennettyä kahvia. Ja tietenkin romaanissa niin usein mainittuja sipsejä valkosipulidipillä (vaikka niiden jälkeen joskus närästääkin).



P.S. Kirjan päähenkilön tavoin minäkin rakastan Broadway-sipsejä. Ostan niitä lightversiona. Haha, ajatus kevytsipseistä on aika hupaisa, mutta maku on mielestäni ns. originaalia parempi.

sunnuntai 16. syyskuuta 2018

Ville Similä & Mervi Vuorela: Ultra Bra. Sokeana hetkenä



Ville Similä & Mervi Vuorela: Ultra Bra. Sokeana hetkenä
WSOY 2018
Äänikirja, lukija Krista Putkonen-Örn
Kesto 9 h 5 min
Kotimainen musiikkielämäkerta

Ensin vieraiden ihmisten juhliin /
ja lopulta kaupunkiin /
jossa minut tunnetaan /
kahviloissa

Olen päässyt takaisin nuoruuteeni. Jonnekin yliopiston humanistitalon kahvilaan, musiikkiklubeille, kaupunginkirjaston ja kampuksen väliselle tielle jossa keltaiset lehdet reunustavat pyörätietä, Elokuva-arkiston maanantaisiin näytöksiin, kahvihetkiin joissa kahvia juotiin Tiimarista ostetuista mukeista. Ja hieman aiempaan, pohjustukseen: aikaan, jolloin äänestettiin Euroopan Unioniin liittymisestä, Tuttu juttu -tv-sarjan Elisabeth Rehn ja Martti Ahtisaari -jaksoon. Tai lapsuuteen, jolloin kaverieni kanssa mietin, kumman puolella ison sodan syttyessä olisimme, Neuvostoliiton vai Yhdysvaltojen.

Olen saanut lenkkiseuraa äänikirjasta, jonka vuoksi olisin voinut jatkaa ulkoilua vaikka kuinka (ja osin jatkoinkin, joinakin kertoina). Olen viihtynyt, nauranut, liikuttunut, potenut nostalgiaa, joissakin kohdissa jopa yllättynyt. Jokaisen kohdan halusin lukea (kuunnella) tarkkaan, elää tarinaa, jatkaa kotona musiikilla.

Olen jotenkin ihastunut, innostunut tai jotain. Ja samalla olen toki tietoinen, että kuunnellen lukemani kirja, Ville Similän ja Mervi Vuorelan Ultra Bra. Sokeana hetkenä, on periaatteessa ihan tavallinen bändikirja, kertomus yhden yhtyeen synnystä, elinkaaresta, lopettamisesta ja jostakin sen jälkeisestä.

Paitsi että ”ihan tavallinen” olisi vähättelyä. Mitä sellainen tavallisuus ylipäätään missään on (ja sulkeissa kerron, että samaan aikaan rakastan tavallisuutta ja sen rikkoutumista, enkä silti oikeastaan usko ”tavallisuuteen” minkään kohdalla kuin korkeintaan tilastollisena keskiarvona; se miten tavallisuus rikkoutuu, onkin sitten toinen juttu)? Ultra Bra -kirja on tavallinen siinä mielessä, että se kertoo yhden bändin tarinan: miten kaikki sai alkunsa, millaisia yhtyeen jäsenet ovat, millaista bändidynamiikkaa tai dynamiikan puutetta vuosiin mahtui. Kirja kertoo Ultra Bran menestyskappaleista ja myös niistä joistakin, jotka eivät levyille päätyneet, kurkistaa sävellys-, sovitus- ja sanoitustyöhön, keikkamatkoihin, kotimaisille musiikkifestareillle jne.

Ultra Bra oli tietenkin kaikkea muuta kuin tavallinen yhtye. Se oli massiivisen kokoinen orkesteri, politiikkaa ja viihdettä yhdistelevä, monella tapaa oman aikansa kuva ja silti omalle ajalleen hyvin epämuodikas – ehkä siksikin niin ainutlaatuinen ja suosittu. Eikä Similän ja Vuorelan kirjakaan ihan tavallinen ole, vaikka bändielämäkertana vetävä onkin. Teos on tavattoman hyvin, tyylikkäästi, kirjoitettu, vetävyydessään ja luoksepäästävyydessään omaa luokkaansa ainakin ihmiselle, jonka oma ikäkin on tismalleen sama kuin suurimmalla osalla Ulta Bran jäsenistä. Similä ja Vuorela osaavat sovittaa historian ja nykyhetken, haastattelukerronnan ja laululyriikat eläväksi kokonaisuudeksi. Hehän – tai Ultra Bran jäsenet – herättävät henkiin tärkeän osan 1990-lukua ja uuden vuosituhannen alkua. Eivätkä vain aikakautta, vaan osin myös omat tarinansa: kasvamisensa, ihmissuhteensa, surunsa ja ilonsa, taustansa ja sen, mitä sitten.

Olen siis vaikuttunut. Päässäni soivat Kerkko Koskisen sävellykset ja Anni Sinnemäen (jota olisin niin halunnut äänestää vuonna 1999, mutta Joensuussa en voinut, joten haikailin sitten vain tuulivoimasta) sanoitukset ja tietenkin Anna Ahmatovan runot ja Janne Saarikiven laululyriikat. Kaikki ne mahtipontiset, ehkä suuruudenhullut, mutta myös pienet, jopa kuiskaavat kappaleet. Hauskat ja haikeat, yhteiskunnalliset ja henkilökohtaiset.

En olisi halunnut päästää Ultra Bra -kirjasta irti. Se onkin niitä harvoja äänikirjana kuuntelemiani teoksia, joista sain nyt aikaan ihan oman postauksensa. Edellinen oli Rosa Liksomin Everstinna noin vuosi sitten. Nyt mietin vain sitä, että riittääkö minulle äänikirja. Ehkä tarvitsen painetun kirjan hyllyyni, jotta voin taas palata.

Luulin katoavani /
mutta pääsin kuitenkin takaisin


Lyriikkalainaukset: Anni Sinnemäki, "Minä suojelen sinua kaikelta"

tiistai 11. syyskuuta 2018

Peter Sandström: Äiti marraskuu





Peter Sandström: Äiti marraskuu. Kahdeksan pohdintaa
S&S 2018
Käsikirjoituksesta suomentanut Outi Menna
Kansi Anders Carpelan
215 sivua
Kotimainen autofiktiivinen kirjoituskokoelma

Väsymys otti minut valtaansa. Menin sänkyyn vaatteet päällä. Ehkä olin ollut hereillä koko ajan, seitsemänkymmentäluvulta saakka, vuosista jolloin siskoni oli ollut täynnä uteliaisuutta tulevaa kohtaan, jolloin hän oli syöksynyt päätä pahkaa uuteen maailmaan, paikkaan jonne minä en uskonut koskaan pääseväni. Olin aina tuntenut itseni muinaisjäännökseksi, muistoksi entisistä ajoista, ajoista ilman kuumavesihanoja ja vaihdepyöriä. Olin kummajainen, joka oli tyytynyt kahteen tv-kanavaan ja yksinkertaisiin aterioihin; makkaraan ja perunoihin, makarooniin ja voihin.
Kissa hyppäsi sängylle ja käpertyi viereeni. Tunsin sen turkin hohkaavan lämmön. Se kehräsi taukoamatta.

Peter Sandström on Turussa asuva kirjailija, joka kirjoittaa kirjoja Turussa asuvasta Peter Sandstömistä. Ajatus siitä on jo yksistään jotenkin hykerryttävä, kenties kummallinen, aivan varmasti absurdi. Se on myös lukijaa metkasti eksyttävä, sillä lukiessaan ei voi tietää, kenestä Sandström oikeasti kirjoittaa: itsestään vai fiktiivisestä henkilöstä. Ja mikä parasta, sillä ei ole mitään väliä, sillä hyvä kirjallisuus kantaa, fakta ja fiktio saavat sekoittua oikein kunnolla.

Sandströmin Äiti marraskuu pitää sisällään alaotsikkonsa mukaisesti ”kahdeksan pohdintaa”, joita voi luonnehtia muistelmiksi, esseiksi, esseetyyliseksi autofiktioksi – tai fiktioksi, novelleiksi, ehkä jopa niistä kaikista rakentuvaksi mosaiikkimaiseksi romaaniksi tai omanlaisekseen elämäkerraksi.

Kirjoituksissaan Sandström kirjoittaa omakohtaisesti (tai sellaiselta tuntuvasti, olemmehan – kuitenkin – fiktion äärellä) muun muassa suhteesta äitiinsä, lapsiinsa, siskoonsa ja vaimoonsa. Kirjan nimen mukaisesti suhde äitiin on keskeinen, mutta jossain viiltävän tarkkuuden ja muistojen unenomaisuuden rajalla olevia havaintoja Sandström tekee myös itsestään.

…vaan karttaisin kaikkia käytännön askareita, istuisin mieluummin valmiiksi katettuihin pöytiin ja veisin lapset puuhaparkkeihin missä voisin maksaa siitä että he saisivat vähän aikaa riehua ja pitää hauskaa.

Esimerkiksi omasta isyydestään Sandström kirjoittaa juuri noin: viiltävällä ironialla, lämmöllä, ehkä ajatuksella että toisinkin olisi voinut olla, mutta olikin näin. Sandström kertoo, kuinka hän (Äiti marraskuun Peter, tietenkin!) haluaisi olla sellainen isä joka vie lapsia aamuisille melontaretkille ja grillaa ruokaa koko naapurustolle, mutta onkin isä joka hankkii kaiken valmiina. Lahjoja hän ostaa niin, että ikuinen sisäinen lapseni oli lukiessaan kuin jonkinlaisen bergmanlaisen joulukuvauksen äärellä (vaikka 2000-luvun Turku on varmaan ainakin jokseenkin kaukana vanhasta ruotsalaisesta porvarisjoulusta, mutta mielikuvien syntymistä ei voi estää, mikä kertonee osansa kirjallisuuden valtavasta voimasta).

Sandströmin teksti on hallittua poukkoilua, vaikka toki kahdeksassa kirjoituksessa on pientä epätasaisuutta, mikä kertoo vain siitä, että toisten tekstien aihepiirit kiinnostavat minua lukijana enemmän kuin toiset. Sandström käy läpi muun muassa alkoholin liikakäyttöä, eroja itsensä ja siskonsa välillä, sitä miten pimeää hänen vanhalla kotiseudullaan Uudessakaarlepyyssä on talvella, millainen seutu on Turun Port Arthur, millaista murretta hänen äitinsä puhuu tai sitä, miten ihastuttava vaihe oikoluku kirjan valmistumisessa on.

Teoksessa on paljon teemoja, mutta tunnelma on silti levollinen. Vaikka aihetta voisi olla angstisuuteen, on kokonaisuus hetkittäisestä ironisuudestaan huolimatta lempeä, osin silmää iskevä. Sandström ikään kuin flirttailee oman elämänsä kanssa, samalla kertaa painavasti ja kepeästi.

Se kaikki on ihastuttavaa luettavaa: yllättävää ja tuttua, selkeää ja absurdia, melankolista ja hauskaa. Aika riemastuttavaa!

torstai 6. syyskuuta 2018

Hanna Tuuri: Vihreän saaren puutarhoissa



Hanna Tuuri: Vihreän saaren puutarhoissa
Otava 2010
Kannen kuva Ciarán Burke
215 sivua
Suomalais-irlantilainen kirjoituskokoelma


Muuripuutarha oli joskus ollut omenalehto. Työnnyimme sisään vaaleanpunaisen verenpisaran ja kirjavalehtisen kotakuusaman välistä, portin kivikaaren alta. Muurien sisään jäävä tila oli niin suuri, ettei sitä heti ymmärtänyt yhdeksi aidatuksi alueeksi. Keskellä kulki korkeiden marjakuusipensasaitojen rajaama kuja.

Salaperäinen Anne’s Grove pioneineen, verenpisaroineen ja Kummitusten kujineen, kummallisten kasvien puutarha Etelä-Dublinin Shankillissa, poukama Corkin kupeessa, Mount Usher… Kaikkialla puutarhoja, aurinkoisia ja varjoisia, salaperäisiä, kutsuvia, muistojen täyttämiä, eläviä. Vihreän saaren puutarhoissa riittää tutkittavaa.

Irlannissa asuvan Hanna Tuurin kirjoista löydän aina jotain samalla kertaa virkistävää ja rauhoittavaa, vähän kuin kirjailijan nykyisestä kotimaastakin. Olen pitänyt kaikista Tuurin kirjoista, toisista valtavasti, toisista vain osin, ja joistakin kunnolla vasta pienen ajallisen etäisyyden jälkeen. Ei siis ihme, että säästelin Vihreän saaren puutarhoissa -kirjaa hyllyssäni yli vuoden ja otin sen mukaan sitten kun aika oli – aika lukea se Irlannissa. Kirjaesittelyn myötä palaan siis taas kerran kesäiseen Irlantiin, mutta koetan pitää tämän postauksen lyhyen fokuksen Tuurin teoksessa.

Kirjassaan Tuuri ottaa lukijansa mukaan ympäri Irlantia aina eteläisen Corkin ympäristöstä Pohjois-Irlantiin ja lännen karummista maisemista vauraaseen Etelä-Dubliniin ja saarivaltion sisäosiin. Hän kirjoittaa niin säntillisesti hoidetuista kuin rehevämmistäkin puutarhoista ja tutustuttaa myös ihmisiin pihojen takana – aktiiviisin ja innokkaisiin puutarhaihmisiin, eri ikäisiin, eri yhteiskuntaluokkia edustaviin, toisinaan jo poisnukkuneisiin. Tuloksena on viehättävä ja hallittu sekoitus tarinoita, pihojen ja puutarhojen etnologiaa, kasvituntemusta ja, tietenkin, irlantilaisuutta.

Tuurilla on taito tehdä pienistä yksityiskohdista kiinnostavia. En väitä, etteivätkö yksityiskohdat olisi kiinnostavia jo lähtökohtaisesti, mutta Tuuri kirjoittaa ne eläviksi. Paikoin hän kuvaa puutarhoja ehkä turhankin tarkkaan ainakin minun makuuni (koska olen ihminen, joka kyllä rakastaa erilaisia pihoja, muttei oikein jaksa hoitaa omaansa kuin keväisin), joten ymmärrän hyvin, miten jotkut lukijat saattaisivat jopa pitkästyä. Minä en, vaan nautin kaikesta. Lukupaikka Dublinin etelärannikolla teki omalla kohdallani tehtävänsä, joten löysin kirjasta enimmäkseen vain lumoa ja koetin aina ohikulkiessani tirkistellä erilaisiin puutarhoihin.

Nyt muutama kuukausi lukemisen jälkeen huomaan, etten muista kirjasta enää kovin paljoa. Muistan kuitenkin tunnelman, joka tuntuu kantavan kesän valon säilyttämistä mielessä syksyisinä päivinä. Sitä valoa Vihreän saaren puutarhoissa kantaa ja oikeastaan unohtaminenkin on armeliasta, koska Tuurin kirja kestänee useammankin lukukerran.


sunnuntai 2. syyskuuta 2018

Lista siitä, mistä en kesällä muistanut kirjoittaa



Kaikenlaista, josta en ehtinyt kesällä kirjoittaa, kuten:

- kuinka hauskaa on tehdä kesäöinen valokuvausretki oman äidin kanssa, katsella melkein keskiöistä auringonlaskua jossain päin Sisä-Savoa.
- miten mukava kaupunki Tampere on: miten komeat ovat näkymät Torni-hotellin 24. kerroksesta (muutenkin kiva hotelli, joskin turhan ruuhkainen aamiainen).
- millaista on, kun uskaltaa vain yhteen Särkänniemen laitteeseen (enkä todellakaan siihen, joka on mukana kollaasissa).
- miten Joensuu se vain paranee;
- ja paranee niin, että voisin ostaa sieltä eläkekodin sitten muutaman vuosikymmenen kuluttua.
- tai siitä, miten vasta nyt sain tietää että Kate Bush ja Emily Brontë jakavat saman syntymäpäivän, 30.7. Tänä vuonna Kate täytti 60 ja Emily B:n syntymästä tuli kuluneeksi 200 vuotta.
- kuinka hienoja näyttelyjä ehdin kesällä käydä katsomassa. Menkää tekin! Vielä ehtii ainakin Tampereen Vapriikin Marilyn-näyttelyyn (sielukas, kiinnostava, koskettava, ja sai taas ajattelemaan Oatesin upeaa romaania Blondi), Kiasmaan katsomaan Grayson Perryn Kansanviisautta (saisikohan jostain oman ”Lohtupeiton”; tässä muuten hieman huijaan, kävin katsomassa Perryn näyttelyn jo keväällä) ja Joensuun taidemuseo Onnin Naiseus-näyttelyyn (Kerttu Horila & Ilona Niemi; Joensuussa voi muuten tervehtiä myös Edelfeldtin "Virginietä"). Enää ei ehdi Kansallismuseon Barbie-näyttelyyn eikä Ateneumin Fantasticoon!, joista ensimmäinen viihdytti ja jälkimmäinen ihastutti, mutta nuo museothan ovat muutenkin aina vierailun arvoisia.
- miten helle tuntui ihanalta ja kauhealta; miten paloin auringossa monta kertaa, ja miten haluaisin jo pukeutua neuletakkiin, mutta vieläkin luvataan lämmintä.
- kuinka oman pihan omenapuut tulivat hulluksi ja omenoita tuli ja tuli ja tuli… Miten paljon ihminen jaksaa keittää omenahilloa?
- kuinka epäuimari löysi itsensä Allas Sea Poolista. Kahdesti!
- miten hieno keskustakirjasto Oodista tulee! (Tässä samalla sydämellinen kiitos Helsingin kaupunginkirjastolle, YIT:lle ja kanssabloggareille kuukauden takaisesta tutustumiskäynnistä.)
- millaista oli pitää melkein kuukauden kirjabloggaamattomuusaika (hyvältä!); kuinka ajattelin kaikista näistä listan asioistakin kirjoittaa, mutta sen sijaan taisin käyttää aikaani haaveiluun.
- miten mietin, että Lumiomenassa voisi olla enemmänkin tällaisia niitä näitä -juttuja (voisiko, mitä mieltä olette?).
- kuinka rakastankaan tätä aikaa vuodesta. Nythän syyskesää kehutaan ja sanotaan, että se on joillekin uusi vuosi. No, tässä suhteessa olen sitten oikea trendsetter, koska minulle juuri nyt aina vuoden tuorein vaihe.

Seuraavassa postauksessa sitten taas kirjoja. Mitä te teitte kesällä? Ja mitä tärkeitä: nauttikaa alkavasta syksystä!   

keskiviikko 29. elokuuta 2018

Pasi Pekkola: Huomenna kevät palaa



Pasi Pekkola: Huomenna kevät palaa
Otava 2018
343 sivua
Kotimainen romaani

Vesipisaroita tippui rattaiden pohjasta Eevan kasvoille, mutta hän ei jaksanut välittää. He olivat suojassa, turvassa, lähekkäin, kuin pienessä arkissa. Ulkopuolella maailma oli sekaisin, mutta täällä kaikki oli yksinkertaista. Oli vain pikkuveljen rauhallinen hengitys ja lämpö, jota he toisilleen antoivat.


Eeva ja Eino ovat sisarukset, jotka joutuvat kokemaan Suomen sisällissodan. He elävät turvallista elämää Lahden lähellä Villilähteellä, mutta sota hajottaa heidän perheensä. Eevan veljelleen tarjoama satujen maailma auttaa tätä selviämään Hennalan vankileirin kauheuksien läpi. Eevan oma kohtalo ei ole niin helppo, vaan vuosikymmenten kuluttuakin hän on kokemustensa vanki. Helpolla eivät pääse voittajienkaan puolella olleet, kuten luontaislääkärin uraa yrittävä Henrik. Lopulta Eeva ja Henrik kohtaavat Lahdessa, jossa asuu myös isosiskostaan vieraantunut Eino.

Pasi Pekkolan Huomenna kevät palaa on useaan suuntaan katsova romaani siitä, millaisia jälkiä sota ihmiseen jättää. Se on samalla kertaa (osittainen) lapsuuskuvaus, muisteleva romaani, jännityskertomus ja tarina koston ja sovituksen ikuisesta ristiriidasta.

Huomenna kevät palaa on monin tavoin vaikuttava teos. Romaanin kaari kantaa: rakenne on toisaalta moniääninen, toisaalta hyvin tarinallinen, suorastaan vetävä. Pekkolan tekstiä on luettava ahmien, mutta samalla kurkkua kuristaa ajatus siitä, mitä Eeva joutuu kokemaan, ja sitten myöhemmin näkökulmat vaihtuvat ja avautuvat moneen suuntaan.

Pekkola kirjoittaa erinomaisesti. Hän pääsee hahmojensa nahkoihin, kirjoittaa heidän toiveensa, kuvitelmansa, pelkonsa. Kaikkein vahvimmin kantaa lapsuuskuvaus: mitä kaikkea sisarukset joutuvat kokemaan, miten mielikuvitus auttaa, mutta vain osin, tiettyyn pisteeseen saakka. Aikuisuuden maailmassa kaikki on toisin. Lapsuudesta ja nuoruudesta kumpuavat viha, katkeruus, pelot, syyllisyyskin eikä mikään niistä anna lepoa.

Vaikka Huomenna kevät palaa on erittäin hyvä romaani, on siinä hieman liikaa aineksia eivätkä aivan kaikki henkilöt täytä sitä tarinaa, johon heidät asetetaan. Varsinaisesta notkahduksesta ei voi kuitenkaan puhua, vaan kokonaisuus on varmaotteisen tyylikäs, jännittävä ja koskettava.

Rauhaa ei saa kukaan, eivät sorretut, eivät menestykseen nousseet, eivät aiemmat valtaa pitäneet. Mutta mikä on oikein? Sovitus vai kosto? Siihen ei ole vastausta, sota ja sen seuraukset kurittavat ihmistä aina.

Sitten me nousimme ylös ja astuimme sisään Valkoisen kuninkaan valtaistuinsaliin, jonka ikkunoista tulviva valo oli niin kirkasta, että sinne saattoi kuvitella mitä tahansa.


P.S. Viime viikon torstaina nautiskelin Helsingin taiteiden yöstä (tai alkuillasta) Kello viiden salongissa Otavan kirjakaupassa. Venla Hiidensalo haastatteli Minna Rytisaloa, jonka romaani Rouva C. ilmestyy syyskuussa, ja Pasi Pekkolaa. Keskustelu oli kauttaaltaan nautittavaa kuunneltavaa (kuten oli myös sitä edeltävä, jossa Katja Kallio haastatteli Taina Latvalaa ja Saara Turusta). Pekkolan yhdessä kommentissa esille nousi se, miten Suomi selvisi sisällissodasta osin muistamisen kautta: on tärkeämpää muistaa kuin unohtaa. Tämä näkyy komeasti myös Mistä kevät alkaa -romaanissa, jolle lämpimät suositukseni.


sunnuntai 26. elokuuta 2018

Olen myös lukenut





Yöllisten kuvausretkien (ks. edellinen postaus) ohella olen myös lukenut. Kesäloman ja sen jälkeisen ajan lukupino on kasvanut jo niin, että kuvasta puuttuu muutama kirja.

Olen lukenut Irlannissa, Itä-Suomessa ja Pirkanmaalla, kotona Etelä-Suomessa ja bussissa kohti työpaikkaa. Olen lukenut ihania kirjoja ja myös tämän vuoden huonoimpani. Olen viihtynyt ja ärsyyntynyt, saanut elämyksiä ja tuhlannut aikaani. Suurin osa pinon kirjoista ansaitsee oman postauksensa, joten kirjabloggauksia alkaa taas tulla. Kuvasta puuttuvien joukossa on ainakin kaksi sellaista tuoretta kotimaista romaania, joista niin ikään tulen kirjoittamaan piakkoin.

Tässä bloggausintoa takaisin hakiessani kirjoitan nyt lyhyen luonnehdinnan muutamasta pinon kirjasta. Lyhyyden syitä ovat muun muassa kirjastolainan palautus, luetun huonous ja oma hajamielisyyteni (yksi kirja ei ole edes kuvan pinossa!!!).





Agnès Martin-Lugand: Onnelliset ihmiset lukevat ja juovat kahvia
Bazar 2018 (ennakkokappale)
Les gens heurex lisent et boivent du cafè 2015
Suomentanut Kirsi Tanner
218 sivua
Ranskalainen romaani

Ajanhukkaa. Suoraan sanottuna. Jo kirjan nimi heräti minussa pienen epäilyksen, vaikka uskon kyllä kirjojen ja kahvin tuovan onnellisuutta. Silti nimessä oli jotain liikaa: jotain mainosmielikuvallista, jotain samaa kuin kuvapankkikuvissa – jos olisi olemassa kuvitteellinen kirjanimipankki! Päätin kuitenkin lukaista romaanin, koska ennakkokappaleen pieni koko ja kirjan sijoittuminen Irlantiin kiinnostivat lähtökohtaisesti. Lisäksi kirja oli ainoa, jonka otin mukaan kesäiselle Tampereen-retkelleni. Luin sitä sitkeästi kuin kirjasissi. Ehkä liioittelen, koska romaanissa on toki hetkensä, tarinassa tiettyä vetoa.

No niin: ylidramaattisen alun jälkeen nainen muuttaa Irlantiin. On valtavaa surua, elämänmuutos, persoonallisia irlantilaisia, tupakkaa, ja tietenkin sopivan tympeä (mutta kiinnostava) mies. Kokonaisuus ei kuitenkaan ole onneksi ihan niin itsestäänselvä kuin voisi kuvitella. Silti kokonaisuudesta ei jäänyt oikein mitään käteen, höpölöpöä romanttista viihdettä, jolle on toki paikkansa, mutta sitä paikkaa ei Martin-Lugandin romaani nyt täyttänyt. Onnellisille ihmisille on luvassa jatkoa: en taida lukea. Kirjasta ollaan tekemässä elokuvaa: en tiedä. Tarinan vuoksi katsominen ei kiinnosta, voisihan leffaa pikakelata irlantilaismaisemien kohdalle. Tai sitten ei.




Domenico Starnone: Solmut
WSOY 2018
Lacci 2014
Suomentanut Leena Taavitsainen-Petäjä
191 sivua
Italialainen romaani


Starnonen romaanin lainasin pikalainana, eli kirja sai olla minulla vain viikon verran. Ehdin toki lukea romaanin, mutten kerätä sitaatteja tai ideoita postauksen tekemiseen. Olen siis oman muistini varassa, minkä vuoksi Solmut saa nyt osakseen tällaisen pikabloggauksen, vaikka ansaitsisi enemmän. Starnonen romaani on näet kertakaikkisen hieno!

Ulkoisesti vaatimattoman, pienen näköinen romaani kasvaa fyysisiä mittojaan suuremmaksi. Se kertoo paitsi yhden parisuhteen (mutkittelevasta) kaaresta, myös siitä miten perhe kaiken kokee. Vanda-vaimon napakat, älykkäät kirjeet tutustuttavat lukijan tämän avioliiton muotokuvaan, mutta Aldo-miehen näkökulma valottaa asioita omalla tavallaan. Starnone käsittelee älykkäästi isoja kysymyksiä: miksi ihminen löytää toisen, minkä vuoksi puolisot sinnittelevät yhdessä, miten tunteitaan voi ilmaista, mitä rakkaus edes on? Onko se halua näyttää muille? Onko se yhteen kasvamista? Onko se tottumusta? Onko se oikeastaan edes rakkautta – vai jotain muuta?

Solmut on rosoinen ja kuitenkin kaunis, surumielinen muttei vailla omanlaistaan huumoria. Se on syvä ja terävä romaani. Kiinnostavaa on kaiken lisäksi se, että Starnonen puoliso on Anita Raja, jonka huhutaan olevan Elena Ferrante -nimen takana. On tai ei (ja onko sillä edes väliä), niin Solmujen parikirjaksi voin suositella Ferranten Hylkäämisen päiviä.



Ja sitten yläkuvasta puuttuva omanlaisensa klassikko. Omalle ikäpolvelleni ja hieman nuoremmille kirjaa ei tarvinne edes esitellä, mutta voin toki kysyä: Käsi ylös kaikki, jotka ette ole kuulleetkaan kirjasta! Eipä taida kovin montaa kättä nousta.



Joskus lapsuuden lukukokemukset on ehkä parempi jättää jonnekin muistojen virtaan, koska aina ne eivät ole kovin hyviä (parhaimmat toki ovat ikuisesti loistavia ja aikaa kestäviä). Mutta sitten on sellaisia, jotka ovat niin huonoja, että ne ovat ihan mahtavia. Yksi sellainen on tietenkin 1980-luvun koululaisten käsissä kulunut Noidan käsikirja (1979/ suom. Pirjo Helasti ilmeisesti vuonna 1983), josta Tammi on nyt ottanut uuden painoksen. Hurraa!

Noidan käsikirjassa tekijöille ei taida olla kovin suurta merkitystä, sillä kanteen heitä ei ole merkitty, mutta nimiösivu kertoo, että kokonaisuuden on suunnitellut Iain Ashman ja kirjan ovat kirjoittaneet Eric Maple, Eliot Humberstone ja Lynn Myring. Kuvittajia on useita. Nimeään teoksen sisältö ei toteuta, sillä kirjan kolme osaa pitää noidaksi oppimisen sijaan sisällään vampyyreja (ja ihmissusia ja paholaisia), kummituksia ja outoja voimia. Huu!

Muistan, miten 10-vuotiaana pelkäsin leijuvaa päätä, vampyyreja (etenkin sitä kiinalaista, joka puristaa Liu-paran päätä) ja melkein kaikkia kummituksia. Viehätyin niin Toweriin teljettyjen prinssien ja Henri XIII:n vaimojen haamuista. Kaikkein kiinnostavin oli Unkarissa oikeastikin elänyt, folkloretarinoille aineksia antanut 
Erzsébet (Elisabet) Báthory, Verinen kreivitär, joka kiehtoi ja kammotti valtavasti.

Lainasin Noidan käsikirjan kirjastosta kerta toisensa jälkeen. Ja nyt se on minulla omana, ah! Oikeastaan kirjalla ei ole mitään kovin suuria ansioita, mutta lapsuuden lukuelämyksiä voi usein perusteella tunteella ja nostalgialla. Sydän! Ja luuranko päälle!




Ja vielä bonus. Kuten tiedätte, en periaatteessa tuo työkirjoja blogiini. Joskus kohdalle sattuu kuitenkin sellainen, josta innostun paljon (olisinko näiden vuosien aikana esitellyt täällä 5–10 työkirjaani), kuten nyt tästä Ines Lukkasen Taidevandalismista (Avain 2018; kirjan ulkoasun suunnittelu Timo Numminen). Jos seuraatte Taidevandalismia Facebookissa, tiedättekin aika lailla mistä on kyse. Jos ette, niin klikatkaa itsenne sivuston faniksi ihan nyt heti heti! 

Ja lukekaa tämä kirjakin, siinä meemit on puettu arvokkaan taideopuksen asuun ja vaikka olen kirjan aika moneen kertaan jo lukenut, niin aina vaan naurattaa mm. se, miten rättikässä on rangaistus Suomen lapsille (oi, kyllä!), miten Caroliinan taiteellinen Instagram-kuvaussessio ei mene ihan putkeen ja kuinka vantaalainen Ritva on kokenut aika ”buenot kekkerit”.