sunnuntai 16. syyskuuta 2018

Ville Similä & Mervi Vuorela: Ultra Bra. Sokeana hetkenä



Ville Similä & Mervi Vuorela: Ultra Bra. Sokeana hetkenä
WSOY 2018
Äänikirja, lukija Krista Putkonen-Örn
Kesto 9 h 5 min
Kotimainen musiikkielämäkerta

Ensin vieraiden ihmisten juhliin /
ja lopulta kaupunkiin /
jossa minut tunnetaan /
kahviloissa

Olen päässyt takaisin nuoruuteeni. Jonnekin yliopiston humanistitalon kahvilaan, musiikkiklubeille, kaupunginkirjaston ja kampuksen väliselle tielle jossa keltaiset lehdet reunustavat pyörätietä, Elokuva-arkiston maanantaisiin näytöksiin, kahvihetkiin joissa kahvia juotiin Tiimarista ostetuista mukeista. Ja hieman aiempaan, pohjustukseen: aikaan, jolloin äänestettiin Euroopan Unioniin liittymisestä, Tuttu juttu -tv-sarjan Elisabeth Rehn ja Martti Ahtisaari -jaksoon. Tai lapsuuteen, jolloin kaverieni kanssa mietin, kumman puolella ison sodan syttyessä olisimme, Neuvostoliiton vai Yhdysvaltojen.

Olen saanut lenkkiseuraa äänikirjasta, jonka vuoksi olisin voinut jatkaa ulkoilua vaikka kuinka (ja osin jatkoinkin, joinakin kertoina). Olen viihtynyt, nauranut, liikuttunut, potenut nostalgiaa, joissakin kohdissa jopa yllättynyt. Jokaisen kohdan halusin lukea (kuunnella) tarkkaan, elää tarinaa, jatkaa kotona musiikilla.

Olen jotenkin ihastunut, innostunut tai jotain. Ja samalla olen toki tietoinen, että kuunnellen lukemani kirja, Ville Similän ja Mervi Vuorelan Ultra Bra. Sokeana hetkenä, on periaatteessa ihan tavallinen bändikirja, kertomus yhden yhtyeen synnystä, elinkaaresta, lopettamisesta ja jostakin sen jälkeisestä.

Paitsi että ”ihan tavallinen” olisi vähättelyä. Mitä sellainen tavallisuus ylipäätään missään on (ja sulkeissa kerron, että samaan aikaan rakastan tavallisuutta ja sen rikkoutumista, enkä silti oikeastaan usko ”tavallisuuteen” minkään kohdalla kuin korkeintaan tilastollisena keskiarvona; se miten tavallisuus rikkoutuu, onkin sitten toinen juttu)? Ultra Bra -kirja on tavallinen siinä mielessä, että se kertoo yhden bändin tarinan: miten kaikki sai alkunsa, millaisia yhtyeen jäsenet ovat, millaista bändidynamiikkaa tai dynamiikan puutetta vuosiin mahtui. Kirja kertoo Ultra Bran menestyskappaleista ja myös niistä joistakin, jotka eivät levyille päätyneet, kurkistaa sävellys-, sovitus- ja sanoitustyöhön, keikkamatkoihin, kotimaisille musiikkifestareillle jne.

Ultra Bra oli tietenkin kaikkea muuta kuin tavallinen yhtye. Se oli massiivisen kokoinen orkesteri, politiikkaa ja viihdettä yhdistelevä, monella tapaa oman aikansa kuva ja silti omalle ajalleen hyvin epämuodikas – ehkä siksikin niin ainutlaatuinen ja suosittu. Eikä Similän ja Vuorelan kirjakaan ihan tavallinen ole, vaikka bändielämäkertana vetävä onkin. Teos on tavattoman hyvin, tyylikkäästi, kirjoitettu, vetävyydessään ja luoksepäästävyydessään omaa luokkaansa ainakin ihmiselle, jonka oma ikäkin on tismalleen sama kuin suurimmalla osalla Ulta Bran jäsenistä. Similä ja Vuorela osaavat sovittaa historian ja nykyhetken, haastattelukerronnan ja laululyriikat eläväksi kokonaisuudeksi. Hehän – tai Ultra Bran jäsenet – herättävät henkiin tärkeän osan 1990-lukua ja uuden vuosituhannen alkua. Eivätkä vain aikakautta, vaan osin myös omat tarinansa: kasvamisensa, ihmissuhteensa, surunsa ja ilonsa, taustansa ja sen, mitä sitten.

Olen siis vaikuttunut. Päässäni soivat Kerkko Koskisen sävellykset ja Anni Sinnemäen (jota olisin niin halunnut äänestää vuonna 1999, mutta Joensuussa en voinut, joten haikailin sitten vain tuulivoimasta) sanoitukset ja tietenkin Anna Ahmatovan runot ja Janne Saarikiven laululyriikat. Kaikki ne mahtipontiset, ehkä suuruudenhullut, mutta myös pienet, jopa kuiskaavat kappaleet. Hauskat ja haikeat, yhteiskunnalliset ja henkilökohtaiset.

En olisi halunnut päästää Ultra Bra -kirjasta irti. Se onkin niitä harvoja äänikirjana kuuntelemiani teoksia, joista sain nyt aikaan ihan oman postauksensa. Edellinen oli Rosa Liksomin Everstinna noin vuosi sitten. Nyt mietin vain sitä, että riittääkö minulle äänikirja. Ehkä tarvitsen painetun kirjan hyllyyni, jotta voin taas palata.

Luulin katoavani /
mutta pääsin kuitenkin takaisin


Lyriikkalainaukset: Anni Sinnemäki, "Minä suojelen sinua kaikelta"

tiistai 11. syyskuuta 2018

Peter Sandström: Äiti marraskuu





Peter Sandström: Äiti marraskuu. Kahdeksan pohdintaa
S&S 2018
Käsikirjoituksesta suomentanut Outi Menna
Kansi Anders Carpelan
215 sivua
Kotimainen autofiktiivinen kirjoituskokoelma

Väsymys otti minut valtaansa. Menin sänkyyn vaatteet päällä. Ehkä olin ollut hereillä koko ajan, seitsemänkymmentäluvulta saakka, vuosista jolloin siskoni oli ollut täynnä uteliaisuutta tulevaa kohtaan, jolloin hän oli syöksynyt päätä pahkaa uuteen maailmaan, paikkaan jonne minä en uskonut koskaan pääseväni. Olin aina tuntenut itseni muinaisjäännökseksi, muistoksi entisistä ajoista, ajoista ilman kuumavesihanoja ja vaihdepyöriä. Olin kummajainen, joka oli tyytynyt kahteen tv-kanavaan ja yksinkertaisiin aterioihin; makkaraan ja perunoihin, makarooniin ja voihin.
Kissa hyppäsi sängylle ja käpertyi viereeni. Tunsin sen turkin hohkaavan lämmön. Se kehräsi taukoamatta.

Peter Sandström on Turussa asuva kirjailija, joka kirjoittaa kirjoja Turussa asuvasta Peter Sandstömistä. Ajatus siitä on jo yksistään jotenkin hykerryttävä, kenties kummallinen, aivan varmasti absurdi. Se on myös lukijaa metkasti eksyttävä, sillä lukiessaan ei voi tietää, kenestä Sandström oikeasti kirjoittaa: itsestään vai fiktiivisestä henkilöstä. Ja mikä parasta, sillä ei ole mitään väliä, sillä hyvä kirjallisuus kantaa, fakta ja fiktio saavat sekoittua oikein kunnolla.

Sandströmin Äiti marraskuu pitää sisällään alaotsikkonsa mukaisesti ”kahdeksan pohdintaa”, joita voi luonnehtia muistelmiksi, esseiksi, esseetyyliseksi autofiktioksi – tai fiktioksi, novelleiksi, ehkä jopa niistä kaikista rakentuvaksi mosaiikkimaiseksi romaaniksi tai omanlaisekseen elämäkerraksi.

Kirjoituksissaan Sandström kirjoittaa omakohtaisesti (tai sellaiselta tuntuvasti, olemmehan – kuitenkin – fiktion äärellä) muun muassa suhteesta äitiinsä, lapsiinsa, siskoonsa ja vaimoonsa. Kirjan nimen mukaisesti suhde äitiin on keskeinen, mutta jossain viiltävän tarkkuuden ja muistojen unenomaisuuden rajalla olevia havaintoja Sandström tekee myös itsestään.

…vaan karttaisin kaikkia käytännön askareita, istuisin mieluummin valmiiksi katettuihin pöytiin ja veisin lapset puuhaparkkeihin missä voisin maksaa siitä että he saisivat vähän aikaa riehua ja pitää hauskaa.

Esimerkiksi omasta isyydestään Sandström kirjoittaa juuri noin: viiltävällä ironialla, lämmöllä, ehkä ajatuksella että toisinkin olisi voinut olla, mutta olikin näin. Sandström kertoo, kuinka hän (Äiti marraskuun Peter, tietenkin!) haluaisi olla sellainen isä joka vie lapsia aamuisille melontaretkille ja grillaa ruokaa koko naapurustolle, mutta onkin isä joka hankkii kaiken valmiina. Lahjoja hän ostaa niin, että ikuinen sisäinen lapseni oli lukiessaan kuin jonkinlaisen bergmanlaisen joulukuvauksen äärellä (vaikka 2000-luvun Turku on varmaan ainakin jokseenkin kaukana vanhasta ruotsalaisesta porvarisjoulusta, mutta mielikuvien syntymistä ei voi estää, mikä kertonee osansa kirjallisuuden valtavasta voimasta).

Sandströmin teksti on hallittua poukkoilua, vaikka toki kahdeksassa kirjoituksessa on pientä epätasaisuutta, mikä kertoo vain siitä, että toisten tekstien aihepiirit kiinnostavat minua lukijana enemmän kuin toiset. Sandström käy läpi muun muassa alkoholin liikakäyttöä, eroja itsensä ja siskonsa välillä, sitä miten pimeää hänen vanhalla kotiseudullaan Uudessakaarlepyyssä on talvella, millainen seutu on Turun Port Arthur, millaista murretta hänen äitinsä puhuu tai sitä, miten ihastuttava vaihe oikoluku kirjan valmistumisessa on.

Teoksessa on paljon teemoja, mutta tunnelma on silti levollinen. Vaikka aihetta voisi olla angstisuuteen, on kokonaisuus hetkittäisestä ironisuudestaan huolimatta lempeä, osin silmää iskevä. Sandström ikään kuin flirttailee oman elämänsä kanssa, samalla kertaa painavasti ja kepeästi.

Se kaikki on ihastuttavaa luettavaa: yllättävää ja tuttua, selkeää ja absurdia, melankolista ja hauskaa. Aika riemastuttavaa!

torstai 6. syyskuuta 2018

Hanna Tuuri: Vihreän saaren puutarhoissa



Hanna Tuuri: Vihreän saaren puutarhoissa
Otava 2010
Kannen kuva Ciarán Burke
215 sivua
Suomalais-irlantilainen kirjoituskokoelma


Muuripuutarha oli joskus ollut omenalehto. Työnnyimme sisään vaaleanpunaisen verenpisaran ja kirjavalehtisen kotakuusaman välistä, portin kivikaaren alta. Muurien sisään jäävä tila oli niin suuri, ettei sitä heti ymmärtänyt yhdeksi aidatuksi alueeksi. Keskellä kulki korkeiden marjakuusipensasaitojen rajaama kuja.

Salaperäinen Anne’s Grove pioneineen, verenpisaroineen ja Kummitusten kujineen, kummallisten kasvien puutarha Etelä-Dublinin Shankillissa, poukama Corkin kupeessa, Mount Usher… Kaikkialla puutarhoja, aurinkoisia ja varjoisia, salaperäisiä, kutsuvia, muistojen täyttämiä, eläviä. Vihreän saaren puutarhoissa riittää tutkittavaa.

Irlannissa asuvan Hanna Tuurin kirjoista löydän aina jotain samalla kertaa virkistävää ja rauhoittavaa, vähän kuin kirjailijan nykyisestä kotimaastakin. Olen pitänyt kaikista Tuurin kirjoista, toisista valtavasti, toisista vain osin, ja joistakin kunnolla vasta pienen ajallisen etäisyyden jälkeen. Ei siis ihme, että säästelin Vihreän saaren puutarhoissa -kirjaa hyllyssäni yli vuoden ja otin sen mukaan sitten kun aika oli – aika lukea se Irlannissa. Kirjaesittelyn myötä palaan siis taas kerran kesäiseen Irlantiin, mutta koetan pitää tämän postauksen lyhyen fokuksen Tuurin teoksessa.

Kirjassaan Tuuri ottaa lukijansa mukaan ympäri Irlantia aina eteläisen Corkin ympäristöstä Pohjois-Irlantiin ja lännen karummista maisemista vauraaseen Etelä-Dubliniin ja saarivaltion sisäosiin. Hän kirjoittaa niin säntillisesti hoidetuista kuin rehevämmistäkin puutarhoista ja tutustuttaa myös ihmisiin pihojen takana – aktiiviisin ja innokkaisiin puutarhaihmisiin, eri ikäisiin, eri yhteiskuntaluokkia edustaviin, toisinaan jo poisnukkuneisiin. Tuloksena on viehättävä ja hallittu sekoitus tarinoita, pihojen ja puutarhojen etnologiaa, kasvituntemusta ja, tietenkin, irlantilaisuutta.

Tuurilla on taito tehdä pienistä yksityiskohdista kiinnostavia. En väitä, etteivätkö yksityiskohdat olisi kiinnostavia jo lähtökohtaisesti, mutta Tuuri kirjoittaa ne eläviksi. Paikoin hän kuvaa puutarhoja ehkä turhankin tarkkaan ainakin minun makuuni (koska olen ihminen, joka kyllä rakastaa erilaisia pihoja, muttei oikein jaksa hoitaa omaansa kuin keväisin), joten ymmärrän hyvin, miten jotkut lukijat saattaisivat jopa pitkästyä. Minä en, vaan nautin kaikesta. Lukupaikka Dublinin etelärannikolla teki omalla kohdallani tehtävänsä, joten löysin kirjasta enimmäkseen vain lumoa ja koetin aina ohikulkiessani tirkistellä erilaisiin puutarhoihin.

Nyt muutama kuukausi lukemisen jälkeen huomaan, etten muista kirjasta enää kovin paljoa. Muistan kuitenkin tunnelman, joka tuntuu kantavan kesän valon säilyttämistä mielessä syksyisinä päivinä. Sitä valoa Vihreän saaren puutarhoissa kantaa ja oikeastaan unohtaminenkin on armeliasta, koska Tuurin kirja kestänee useammankin lukukerran.


sunnuntai 2. syyskuuta 2018

Lista siitä, mistä en kesällä muistanut kirjoittaa



Kaikenlaista, josta en ehtinyt kesällä kirjoittaa, kuten:

- kuinka hauskaa on tehdä kesäöinen valokuvausretki oman äidin kanssa, katsella melkein keskiöistä auringonlaskua jossain päin Sisä-Savoa.
- miten mukava kaupunki Tampere on: miten komeat ovat näkymät Torni-hotellin 24. kerroksesta (muutenkin kiva hotelli, joskin turhan ruuhkainen aamiainen).
- millaista on, kun uskaltaa vain yhteen Särkänniemen laitteeseen (enkä todellakaan siihen, joka on mukana kollaasissa).
- miten Joensuu se vain paranee;
- ja paranee niin, että voisin ostaa sieltä eläkekodin sitten muutaman vuosikymmenen kuluttua.
- tai siitä, miten vasta nyt sain tietää että Kate Bush ja Emily Brontë jakavat saman syntymäpäivän, 30.7. Tänä vuonna Kate täytti 60 ja Emily B:n syntymästä tuli kuluneeksi 200 vuotta.
- kuinka hienoja näyttelyjä ehdin kesällä käydä katsomassa. Menkää tekin! Vielä ehtii ainakin Tampereen Vapriikin Marilyn-näyttelyyn (sielukas, kiinnostava, koskettava, ja sai taas ajattelemaan Oatesin upeaa romaania Blondi), Kiasmaan katsomaan Grayson Perryn Kansanviisautta (saisikohan jostain oman ”Lohtupeiton”; tässä muuten hieman huijaan, kävin katsomassa Perryn näyttelyn jo keväällä) ja Joensuun taidemuseo Onnin Naiseus-näyttelyyn (Kerttu Horila & Ilona Niemi; Joensuussa voi muuten tervehtiä myös Edelfeldtin "Virginietä"). Enää ei ehdi Kansallismuseon Barbie-näyttelyyn eikä Ateneumin Fantasticoon!, joista ensimmäinen viihdytti ja jälkimmäinen ihastutti, mutta nuo museothan ovat muutenkin aina vierailun arvoisia.
- miten helle tuntui ihanalta ja kauhealta; miten paloin auringossa monta kertaa, ja miten haluaisin jo pukeutua neuletakkiin, mutta vieläkin luvataan lämmintä.
- kuinka oman pihan omenapuut tulivat hulluksi ja omenoita tuli ja tuli ja tuli… Miten paljon ihminen jaksaa keittää omenahilloa?
- kuinka epäuimari löysi itsensä Allas Sea Poolista. Kahdesti!
- miten hieno keskustakirjasto Oodista tulee! (Tässä samalla sydämellinen kiitos Helsingin kaupunginkirjastolle, YIT:lle ja kanssabloggareille kuukauden takaisesta tutustumiskäynnistä.)
- millaista oli pitää melkein kuukauden kirjabloggaamattomuusaika (hyvältä!); kuinka ajattelin kaikista näistä listan asioistakin kirjoittaa, mutta sen sijaan taisin käyttää aikaani haaveiluun.
- miten mietin, että Lumiomenassa voisi olla enemmänkin tällaisia niitä näitä -juttuja (voisiko, mitä mieltä olette?).
- kuinka rakastankaan tätä aikaa vuodesta. Nythän syyskesää kehutaan ja sanotaan, että se on joillekin uusi vuosi. No, tässä suhteessa olen sitten oikea trendsetter, koska minulle juuri nyt aina vuoden tuorein vaihe.

Seuraavassa postauksessa sitten taas kirjoja. Mitä te teitte kesällä? Ja mitä tärkeitä: nauttikaa alkavasta syksystä!   

keskiviikko 29. elokuuta 2018

Pasi Pekkola: Huomenna kevät palaa



Pasi Pekkola: Huomenna kevät palaa
Otava 2018
343 sivua
Kotimainen romaani

Vesipisaroita tippui rattaiden pohjasta Eevan kasvoille, mutta hän ei jaksanut välittää. He olivat suojassa, turvassa, lähekkäin, kuin pienessä arkissa. Ulkopuolella maailma oli sekaisin, mutta täällä kaikki oli yksinkertaista. Oli vain pikkuveljen rauhallinen hengitys ja lämpö, jota he toisilleen antoivat.


Eeva ja Eino ovat sisarukset, jotka joutuvat kokemaan Suomen sisällissodan. He elävät turvallista elämää Lahden lähellä Villilähteellä, mutta sota hajottaa heidän perheensä. Eevan veljelleen tarjoama satujen maailma auttaa tätä selviämään Hennalan vankileirin kauheuksien läpi. Eevan oma kohtalo ei ole niin helppo, vaan vuosikymmenten kuluttuakin hän on kokemustensa vanki. Helpolla eivät pääse voittajienkaan puolella olleet, kuten luontaislääkärin uraa yrittävä Henrik. Lopulta Eeva ja Henrik kohtaavat Lahdessa, jossa asuu myös isosiskostaan vieraantunut Eino.

Pasi Pekkolan Huomenna kevät palaa on useaan suuntaan katsova romaani siitä, millaisia jälkiä sota ihmiseen jättää. Se on samalla kertaa (osittainen) lapsuuskuvaus, muisteleva romaani, jännityskertomus ja tarina koston ja sovituksen ikuisesta ristiriidasta.

Huomenna kevät palaa on monin tavoin vaikuttava teos. Romaanin kaari kantaa: rakenne on toisaalta moniääninen, toisaalta hyvin tarinallinen, suorastaan vetävä. Pekkolan tekstiä on luettava ahmien, mutta samalla kurkkua kuristaa ajatus siitä, mitä Eeva joutuu kokemaan, ja sitten myöhemmin näkökulmat vaihtuvat ja avautuvat moneen suuntaan.

Pekkola kirjoittaa erinomaisesti. Hän pääsee hahmojensa nahkoihin, kirjoittaa heidän toiveensa, kuvitelmansa, pelkonsa. Kaikkein vahvimmin kantaa lapsuuskuvaus: mitä kaikkea sisarukset joutuvat kokemaan, miten mielikuvitus auttaa, mutta vain osin, tiettyyn pisteeseen saakka. Aikuisuuden maailmassa kaikki on toisin. Lapsuudesta ja nuoruudesta kumpuavat viha, katkeruus, pelot, syyllisyyskin eikä mikään niistä anna lepoa.

Vaikka Huomenna kevät palaa on erittäin hyvä romaani, on siinä hieman liikaa aineksia eivätkä aivan kaikki henkilöt täytä sitä tarinaa, johon heidät asetetaan. Varsinaisesta notkahduksesta ei voi kuitenkaan puhua, vaan kokonaisuus on varmaotteisen tyylikäs, jännittävä ja koskettava.

Rauhaa ei saa kukaan, eivät sorretut, eivät menestykseen nousseet, eivät aiemmat valtaa pitäneet. Mutta mikä on oikein? Sovitus vai kosto? Siihen ei ole vastausta, sota ja sen seuraukset kurittavat ihmistä aina.

Sitten me nousimme ylös ja astuimme sisään Valkoisen kuninkaan valtaistuinsaliin, jonka ikkunoista tulviva valo oli niin kirkasta, että sinne saattoi kuvitella mitä tahansa.


P.S. Viime viikon torstaina nautiskelin Helsingin taiteiden yöstä (tai alkuillasta) Kello viiden salongissa Otavan kirjakaupassa. Venla Hiidensalo haastatteli Minna Rytisaloa, jonka romaani Rouva C. ilmestyy syyskuussa, ja Pasi Pekkolaa. Keskustelu oli kauttaaltaan nautittavaa kuunneltavaa (kuten oli myös sitä edeltävä, jossa Katja Kallio haastatteli Taina Latvalaa ja Saara Turusta). Pekkolan yhdessä kommentissa esille nousi se, miten Suomi selvisi sisällissodasta osin muistamisen kautta: on tärkeämpää muistaa kuin unohtaa. Tämä näkyy komeasti myös Mistä kevät alkaa -romaanissa, jolle lämpimät suositukseni.


sunnuntai 26. elokuuta 2018

Olen myös lukenut





Yöllisten kuvausretkien (ks. edellinen postaus) ohella olen myös lukenut. Kesäloman ja sen jälkeisen ajan lukupino on kasvanut jo niin, että kuvasta puuttuu muutama kirja.

Olen lukenut Irlannissa, Itä-Suomessa ja Pirkanmaalla, kotona Etelä-Suomessa ja bussissa kohti työpaikkaa. Olen lukenut ihania kirjoja ja myös tämän vuoden huonoimpani. Olen viihtynyt ja ärsyyntynyt, saanut elämyksiä ja tuhlannut aikaani. Suurin osa pinon kirjoista ansaitsee oman postauksensa, joten kirjabloggauksia alkaa taas tulla. Kuvasta puuttuvien joukossa on ainakin kaksi sellaista tuoretta kotimaista romaania, joista niin ikään tulen kirjoittamaan piakkoin.

Tässä bloggausintoa takaisin hakiessani kirjoitan nyt lyhyen luonnehdinnan muutamasta pinon kirjasta. Lyhyyden syitä ovat muun muassa kirjastolainan palautus, luetun huonous ja oma hajamielisyyteni (yksi kirja ei ole edes kuvan pinossa!!!).





Agnès Martin-Lugand: Onnelliset ihmiset lukevat ja juovat kahvia
Bazar 2018 (ennakkokappale)
Les gens heurex lisent et boivent du cafè 2015
Suomentanut Kirsi Tanner
218 sivua
Ranskalainen romaani

Ajanhukkaa. Suoraan sanottuna. Jo kirjan nimi heräti minussa pienen epäilyksen, vaikka uskon kyllä kirjojen ja kahvin tuovan onnellisuutta. Silti nimessä oli jotain liikaa: jotain mainosmielikuvallista, jotain samaa kuin kuvapankkikuvissa – jos olisi olemassa kuvitteellinen kirjanimipankki! Päätin kuitenkin lukaista romaanin, koska ennakkokappaleen pieni koko ja kirjan sijoittuminen Irlantiin kiinnostivat lähtökohtaisesti. Lisäksi kirja oli ainoa, jonka otin mukaan kesäiselle Tampereen-retkelleni. Luin sitä sitkeästi kuin kirjasissi. Ehkä liioittelen, koska romaanissa on toki hetkensä, tarinassa tiettyä vetoa.

No niin: ylidramaattisen alun jälkeen nainen muuttaa Irlantiin. On valtavaa surua, elämänmuutos, persoonallisia irlantilaisia, tupakkaa, ja tietenkin sopivan tympeä (mutta kiinnostava) mies. Kokonaisuus ei kuitenkaan ole onneksi ihan niin itsestäänselvä kuin voisi kuvitella. Silti kokonaisuudesta ei jäänyt oikein mitään käteen, höpölöpöä romanttista viihdettä, jolle on toki paikkansa, mutta sitä paikkaa ei Martin-Lugandin romaani nyt täyttänyt. Onnellisille ihmisille on luvassa jatkoa: en taida lukea. Kirjasta ollaan tekemässä elokuvaa: en tiedä. Tarinan vuoksi katsominen ei kiinnosta, voisihan leffaa pikakelata irlantilaismaisemien kohdalle. Tai sitten ei.




Domenico Starnone: Solmut
WSOY 2018
Lacci 2014
Suomentanut Leena Taavitsainen-Petäjä
191 sivua
Italialainen romaani


Starnonen romaanin lainasin pikalainana, eli kirja sai olla minulla vain viikon verran. Ehdin toki lukea romaanin, mutten kerätä sitaatteja tai ideoita postauksen tekemiseen. Olen siis oman muistini varassa, minkä vuoksi Solmut saa nyt osakseen tällaisen pikabloggauksen, vaikka ansaitsisi enemmän. Starnonen romaani on näet kertakaikkisen hieno!

Ulkoisesti vaatimattoman, pienen näköinen romaani kasvaa fyysisiä mittojaan suuremmaksi. Se kertoo paitsi yhden parisuhteen (mutkittelevasta) kaaresta, myös siitä miten perhe kaiken kokee. Vanda-vaimon napakat, älykkäät kirjeet tutustuttavat lukijan tämän avioliiton muotokuvaan, mutta Aldo-miehen näkökulma valottaa asioita omalla tavallaan. Starnone käsittelee älykkäästi isoja kysymyksiä: miksi ihminen löytää toisen, minkä vuoksi puolisot sinnittelevät yhdessä, miten tunteitaan voi ilmaista, mitä rakkaus edes on? Onko se halua näyttää muille? Onko se yhteen kasvamista? Onko se tottumusta? Onko se oikeastaan edes rakkautta – vai jotain muuta?

Solmut on rosoinen ja kuitenkin kaunis, surumielinen muttei vailla omanlaistaan huumoria. Se on syvä ja terävä romaani. Kiinnostavaa on kaiken lisäksi se, että Starnonen puoliso on Anita Raja, jonka huhutaan olevan Elena Ferrante -nimen takana. On tai ei (ja onko sillä edes väliä), niin Solmujen parikirjaksi voin suositella Ferranten Hylkäämisen päiviä.



Ja sitten yläkuvasta puuttuva omanlaisensa klassikko. Omalle ikäpolvelleni ja hieman nuoremmille kirjaa ei tarvinne edes esitellä, mutta voin toki kysyä: Käsi ylös kaikki, jotka ette ole kuulleetkaan kirjasta! Eipä taida kovin montaa kättä nousta.



Joskus lapsuuden lukukokemukset on ehkä parempi jättää jonnekin muistojen virtaan, koska aina ne eivät ole kovin hyviä (parhaimmat toki ovat ikuisesti loistavia ja aikaa kestäviä). Mutta sitten on sellaisia, jotka ovat niin huonoja, että ne ovat ihan mahtavia. Yksi sellainen on tietenkin 1980-luvun koululaisten käsissä kulunut Noidan käsikirja (1979/ suom. Pirjo Helasti ilmeisesti vuonna 1983), josta Tammi on nyt ottanut uuden painoksen. Hurraa!

Noidan käsikirjassa tekijöille ei taida olla kovin suurta merkitystä, sillä kanteen heitä ei ole merkitty, mutta nimiösivu kertoo, että kokonaisuuden on suunnitellut Iain Ashman ja kirjan ovat kirjoittaneet Eric Maple, Eliot Humberstone ja Lynn Myring. Kuvittajia on useita. Nimeään teoksen sisältö ei toteuta, sillä kirjan kolme osaa pitää noidaksi oppimisen sijaan sisällään vampyyreja (ja ihmissusia ja paholaisia), kummituksia ja outoja voimia. Huu!

Muistan, miten 10-vuotiaana pelkäsin leijuvaa päätä, vampyyreja (etenkin sitä kiinalaista, joka puristaa Liu-paran päätä) ja melkein kaikkia kummituksia. Viehätyin niin Toweriin teljettyjen prinssien ja Henri XIII:n vaimojen haamuista. Kaikkein kiinnostavin oli Unkarissa oikeastikin elänyt, folkloretarinoille aineksia antanut 
Erzsébet (Elisabet) Báthory, Verinen kreivitär, joka kiehtoi ja kammotti valtavasti.

Lainasin Noidan käsikirjan kirjastosta kerta toisensa jälkeen. Ja nyt se on minulla omana, ah! Oikeastaan kirjalla ei ole mitään kovin suuria ansioita, mutta lapsuuden lukuelämyksiä voi usein perusteella tunteella ja nostalgialla. Sydän! Ja luuranko päälle!




Ja vielä bonus. Kuten tiedätte, en periaatteessa tuo työkirjoja blogiini. Joskus kohdalle sattuu kuitenkin sellainen, josta innostun paljon (olisinko näiden vuosien aikana esitellyt täällä 5–10 työkirjaani), kuten nyt tästä Ines Lukkasen Taidevandalismista (Avain 2018; kirjan ulkoasun suunnittelu Timo Numminen). Jos seuraatte Taidevandalismia Facebookissa, tiedättekin aika lailla mistä on kyse. Jos ette, niin klikatkaa itsenne sivuston faniksi ihan nyt heti heti! 

Ja lukekaa tämä kirjakin, siinä meemit on puettu arvokkaan taideopuksen asuun ja vaikka olen kirjan aika moneen kertaan jo lukenut, niin aina vaan naurattaa mm. se, miten rättikässä on rangaistus Suomen lapsille (oi, kyllä!), miten Caroliinan taiteellinen Instagram-kuvaussessio ei mene ihan putkeen ja kuinka vantaalainen Ritva on kokenut aika ”buenot kekkerit”.


maanantai 20. elokuuta 2018

Linnunrataa etsimässä


Elokuussa alkaa vuoden ihmeellisin aika, joka kestää joulun yli. On niin paljon taiaomaista, esimerkiksi tähtikirkkaat yöt: yöllisiä autoajeluita perheen kanssa, pimeiden paikkojen etsintää, kiireettömyyttä. Alle kymmenen minuutin ajomatkan päästä kotoa löytyi jo jotain: tähtitaivas aukeni korven reunassa pellon laidalla, jossa sirkat pitivät yöllistä konserttiaan ja jotain rapisi metsän puolella. Vielä ei maapallon kaltevuus, vuodenkierto, pimeys tai joku maailmankaikkeuden laki näyttänyt minulle sitä, jonka näkemisestä niin haaveilen: linnunrataa. Ehkä syyskuussa. Jos sen löydän, niin tuon siitä muistijäljen tännekin.


Siihen mennessä koetan herätellä Lumiomenan kolmeviikkoisilta elouniltaan. Löytää taas bloggauskipinän. Keksiä ehkä jotain uutta (tai vanhaa!): aihepiirejä, näkökulmia, pelkkiä kuvapostauksia, ja tietysti kirjoja.

Lukenut kyllä olen, jo pienen pinollisen. Palaamisiin, siis. Pian!

tiistai 31. heinäkuuta 2018

Italo Calvino: Näkymättömät kaupungit (Klassikkohaaste)


Kirjabloggaajien klassikkohaaste 7


Italo Calvino: Näkymättömät kaupungit
Tammi, Keltainen kirjasto 1972
Le città invisibili 1972
Suomentanut Jorma Kapari
168 sivua
Italialainen romaani

– Matkustatko sinä elääksesi menneisyytesi uudestaan? oli kaanin kysymys sillä hetkellä, ja sen saattoi myös muotoilla näin: – Matkustako löytääksesi tulevaisuutesi?
Ja Marcon vastaus: – Toisaalla on peilin negatiivi. Matkaaja tunnistaa sen vähän mikä on hänen omaansa, kun löytää sen paljon mitä hänellä ei ole ollut eikä tule olemaan.

Marco Polo istuu iltaa Kublai-kaanin, Tsingis-kaanin pojanpojan, kanssa. Marco kertoo Kublaille näkemistään kaupungeista, joilla on ihmeellisiä nimiä: Diomira, Anastasia, Tamara, Isaura, Irene… On mahtavia kupoleita, on kaupunki jonne pääsee laivalla tai kamelilla, on ylöspäin liikkuva kaupunki, on kaupunki jolla ei ole alkua eikä loppua, vain lentokentän [!] nimi vaihtuu. Kublai-kaani ei usko kaikkea kuulemaansa, mutta hän kuuntelee venetsialaista kiinnostuneempana kuin ketään muuta tutkimusmatkailijaansa.

Italo Calvino on yksi pitkäaikaisimpia suosikkikirjailijoitani, mutta jostain syystä hänen teoksensa Näkymättömät kaupungit on ollut unohtuneena kirjahyllyyni jo hyvän aikaa, kaiken lisäksi sekä englanniksi että suomeksi käännettynä. Nyt, kirjabloggaajien seitsemännen klassikkohaasteen aikana, pohdin pitkään Marcel Proustin romaanisarjan ensimmäisen osan ja tämän Calvinon teoksen välillä. Suosikkikirjailijan teoksen kutsu oli vastustamaton (mutta Proustin aika tulee vielä).

Tällä kertaa esille nousee kuitenkin kysymys siitä, mikä määritellään klassikoksi. Mikä on klassikon ikä? Asema kirjallisessa kaanonissa? Calvinon vuonna 1972 kirjoittama teos on näet vain hieman vanhempi kuin minä (onneksi ihmisiä ei määritellä klassikoiksi ainakaan keski-ikäisyyden perusteella). Toisaalta puhutaan moderneista klassikoista, aikamme klassikoista ja niin edelleen. Calvino on kirjailija, jonka tunteminen kuuluu kirjalliseen sivistykseen. Siitä tuskin kukaan on eri mieltä. Calvinon tuotantoa tuntemattomalle olisi helppo suositella satuallegoriatrilogiaa Halkaistu varakreivi, Paroni puussa ja Ritari joka ei ollut olemassa. Näistä ensimmäinen, jonka luin lukiolaisena, muuten oli John Irvingin Kaikkien isäni hotellien ohella eräänlainen sisäänvetokirja Keltaiseen kirjastoon. Oma suosikkikirjani Calvinolta on Jos talviyönä matkamies, jonka olen lukenut jo kolmesti.

Klassikko-määritelmän pohtiminen sopii erinomaisesti Italo Calvinoa käsittelevään postaukseen, koska kirjailija itse on käsitellyt klassikoiden lukemista (ja määritelmää) New York Review of Booksin postuumisti julkaisemassa esseessä. Klassikoiden määrittelyssä on tietenkin aina paljon tulkinnanvaraisuutta. Esimerkiksi heti esseensä kohdassa 1 Calvino kirjoittaa: The classics are the books of which we usually hear people say: “I am rereading…” and never “I am reading….”
Hmm, itse uskoisin että monet paljon lukeneetkin lukevat joitakin klassikkoja ensimmäistä kertaa vaikkapa tässä klassikkohaasteessa. Kuten Calvino tarkentaa: Hands up, anyone who has read the whole of Herodotus and the whole of Thucydides! [--] In other words, to read a great book for the first time in one’s maturity is an extraordinary pleasure, different from (though one cannot say greater or lesser than) the pleasure of having read it in one’s youth. 14-kohtaisessa esseessään Calvino määrittelee klassikkoja ja niiden lukutapoja.

Jottei tästä bloggauksesta tule esseen toistelua, kehotan tietenkin kaikkia kiinnostuneita lukemaan itse esseen.
Lisään kuitenkin vielä, että kohta 4 on ihana (!): Every rereading of a classic is as much a voyage of discovery as the first reading. Juuri tuosta syystä palaan joihinkin klassikoihin aina ajoittain: jokaisella lukukerralla kirjasta saa irti jotain uutta, tosin niin kävisi ehkä uudempienkin romaanien kohdalla.

Mutta Näkymättömät kaupungit. Onko se klassikko? Tulkinnanvaraista, mutta koska luin kirjan nyt klassikkohaastetta ajatellen, niin totta kai se on (minulle ainakin).
Calvinon listan, josta en nyt pääse irti, moni kohta kävisi mainiosti Näkymättömiin kaupunkeihin (ja edelleen, niin sopisi moneen muuhunkin teokseen), mutta erityisesti seitsemäs kohta sopii nyt lukemaani kirjaan kuin tilauksesta: The classics are the books that come down to us bearing upon them the traces of readings previous to ours, and bringing in their wake the traces they themselves have left on the culture or cultures they have passed through (or, more simply, on language and customs). Kyllä vaan, Marco Polon ja Kublai-kaanin keskustelut ja Marcon kuvaamat vieraat kaupungit ja kulttuurit muuttuvat niin lukijan kuin Kublai-kaanin mielessä ikään kuin tosiksi, sellaisiksi kuin Marco ne haluaa paljastaa. Ja jokainen tarina kantaa mukanaan jälkiä kuvatuista kulttuureista jne. Tietynlainen tulkinta synnyttää uusia tulkintoja.

Näkymättömissä kaupungeissa Marco Polon kertomukset ovatkin hänen tulkintojaan nähdyistä paikoista. Sillä, millaisia kaupungit oikeasti ovat, ei ole mitään merkitystä. Ja miksi olisikaan: jokaisen kokemus on hänen omansa. Ja jokainen kerrottu kuvaus on osiensa summa: kertojan, kerrotun ja sen, jolle kerrotaan. Kublai ei aina usko Marcoa, kuten ei lukijakaan, kaupungitkin ovat toisinaan yllättävän samanlaisia ollakseen eri paikkoja (jos sellaisia edes ovatkaan!). Ytimessä on tarinan välittyminen, yhteisen kielen puuttuessa ensin eleiden ja esineiden avulla, sitten myöhemmin puheen keinoin.

Calvinon teos – tiedä kutsuako sitä romaaniksi, kertomuskokoelmaksi vai mosaiikkiromaaniksi, ehkä viimeksi mainituksi – on unenomainen ja veitsenterävä, taidolla kirjoitettu ja suomennettu, lumoava, uskomaton ja monipuolinen. Satiirinenkin se eittämättä on niin suhteessa Marco Polosta tiedettyyn historiaan kuin Calvinon omaan nykyaikaan. Lisäksi se on viihdyttävä kirja, sellainen johon voisin palata uudelleen ja jota jo innoissani suosittelin puolisolleni. Klassikkohaasteen puitteissa sitä voisi kutsua moderniksi klassikoksi. Erään calvinolaisen klassikkomääreen se täyttää heti: sillä näyttää olevan alati jotain uutta sanottavaa. Se kertoo niin paljon tai vähän kuin vastaanottaja on valmis kokemaan: kokonaisen maailman siltä väliltä.

Valhe ei ole sanoissa, se on asioissa.



Tällä kertaa klassikkohaastetta emännöi Unelmien aika -blogi. Blogista löytyy linkkejä muihin haasteeseen osallistuviin blogeihin.

keskiviikko 25. heinäkuuta 2018

Irlanti 4: Dun Laoghaire, Killiney ja Fitzpatrick Castle Hotel

Vieläkö jaksatte Irlanti-kuvia? Nyt tulee (tällä kertaa) viimeinen erä: osin ne rakkaimmat, joista olen aiemminkin kirjoittanut: Killiney (ja Dalkey).

Ensin kuitenkin naapuriin Dun Laoghaireen, jonka kiviset aallonmurtajat houkuttavat kävelemään ja jossa sijaitsevassa National Maritime Museum of Irelandissa on näköjään mahdollista saada hyvinkin tarkkaa opastusta. Vanhaan kirkkoon rakennetun museon opas innostui kierrättämään meitä ja saimmekin tietoa mm. suomalaisesta merihätään joutuneesta Palme-laivasta, laivojen keulakuvista ja hienosta kirjakokoelmasta. Lapset pääsivät soittamaan sumutorvea. Yorkin katedraalin Seven Sistersiä mukaileva ikkunamaalaus suodatti valon ihastuttavasti. Ikkunamaalauksen edessä muuten sijaitsee Howthin Baileyn majakan entinen linssi / optiikka (tai mikä majakan valon oikea nimi nyt onkaan...). Museokäynnin aikana ulkona väreilevä helle tuntui olevan jossain ihan muualla. Ihastuttava paikka, inhimillisen kokoinen museo!














Niin paljon kuin koko Dublinin etelärannikon kyliä Dun Laoghairesta Brayhin rakastankin, olen onnellisimmillani Dalkeyssa ja Killineyssä: kivikkoisilla rannoilla ja murattien peittämissä metsissä. Tänne voin kuvitella merenneidot (kivettyneine selkärankoineen!) tai keijukaiset. Killiney Hillille voi paeta hellettä. Rannalle voi kulkea Bonon talon viereistä katukuilua pitkin, kukkulan laella olevassa puistossa kohdata muistoja paikallisesta kirjailijasta Maeve Binchystä.

























Hotellivinkki 2

Taas jotain, josta olen kirjoittanut aiemminkin. Killiney Hillillä paikallaan pysyvä Fitzpatrick Castle Hotel lie kolmannen vierailukerran jälkeen jo yksi kantahotelleistani. En nyt toista kaksi vuotta sitten kirjoittamiani sanoja, mutta hotelli on kokenut muutoksia sitten viime kerran: ulkoasu on saanut uuden maalipinnan, yksi ravintola on kokonaan uusittu (Mapas-ravintolan sienirisotto on melkein parasta ikinä; olen tarkka risottojen suhteen!), samoin osa huoneista. Kukkula- ja rantasamoilujen jälkeen uni maittoi makoisasti. Ainoa asia, johon toivoisin parannusta on juusto- ja kalaleikkeleiden puute aamiaisella. Tarjolla on kyllä ns. täysi irlantilainen aamiainen, mutta pavut ja pekoni eivät maita minulle.

Jos matkaatte Dubliniin, mutta haluatte yöpyä muualla kuin kaupungissa ja siedätte pientä omaperäisyyttä, niin tämä "Killiney Castlenakin" tunnettu perheomisteinen hotelli voisi olla hyvä vaihtoehto. 1700-luvulla alkunsa saanut, sittemmin eri vuosisatojen ja -kymmenten aikana laajennetun linnahotellin rakennuksissa riittää tutkittavaa, kiviportit ja vehreä piha-alue luovat juhlallisen vaikutelman, mutta tunnelma on välitön, sydämellisen rento.


Fitzpatrick Castle on eräs sellainen hotelli, jonka voi sanoa olevan "my happy place".




P.S. Hotellijuttu ei ole kirjoitettu yhteistyössä minkään tahon kanssa. Kehut tulevat siis tämän matkailijan sydämestä! ♥

sunnuntai 22. heinäkuuta 2018

Molly McCloskey: When Light is Like Water


Molly McCloskey: When Light is Like Water
Penguin Books 2017
217 sivua
Kannen maalaus Simon Pemberton
Amerikkalais-irlantilainen romaani

I lived in the now, as though the affair were a terrible crisis in which the intensity of the present and its demands simply effaced, for some necessary interval, any consideration of the future.
But I must’ve thought about it. I must’ve thought about little else that summer.

Lomamatkalla kirjakauppaan poikkeaminen on lähes poikkeuksetta (hmm, täysin poikkeuksetta, en näet keksi poikkeuksia!) ilo. Ja useimmiten kirjakaupoista tarttuu mukaan jotain muutakin kuin muistoiksi kasvavaa tunnelmaa.

Joskus tulee hutiostoksia, toisinaan aarteita, tärkeiksi tai rakkaiksi kasvavia kirjoja. Ja joskus kohdalle osuu romaani, joka tuntuu kaikin osin hyvältä: matkakohteeseen sopivalta (mikä ei tietenkään ole näiden matkaostosteni lähtökohta), omaan lukumakuun osuvalta – ja ennen kaikkea erinomaiselta kirjallisuudelta.

Parhaimmissa tapauksissa ostettu kirja on kaikkea edellä mainittua hyvää: hienosti kirjoitettu ja tunnelmaltaan oikeanlainen (mikä voi olla mitä vain: ihana tai inhottava, mutta käsillä olevaan lukufiilikseen nähden juuri sopiva). Sellainen kuin Molly McCloskeyn When Light is Like Water on minulle tänä kesänä ollut.

McCloskeyn romaanin puitteet ovat arkiset: Alice muistelee kesäistä iltapäivää, jolloin matkusti Cauley-nimisen miehen kanssa kanssa junalla kohti Irlannin länttä. Valo oli vehnänsävyistä, junan ikkunasta tuli raitista ilmaa, ja Alice painoi huulensa Cauleyn niskaan. Alice oli naimisissa, mutta jonkun toisen, ei siis Cauleyn, kanssa. Arkisuudessaan poikkeuksellinen lähtökohta on siis avioliiton ulkopuolinen suhde, jonka kautta Alice peilaa omaa elämäänsä tarkkanäköisesti ja silti kuin jonkinlaisen muistin läpi.

Alkuasetelmasta lähtee polkuja Alicen kolmeen merkittävimpään ihmissuhteeseen: äitiinsä, aviomieheensä Eddieen ja Cauley’iin. Äiti on jonkinlainen alkusyy sille, miksi Alicen on helppo muuttaa Yhdysvalloista Irlantiin. Länsi-irlantilainen Eddie on elämän tukipylväs, se jonka kanssa jakaa arki. Mutta sitten Alice kohtaa Cauleyn eikä aina tarvita selkeää syytä...

Jo alusta saakka lukija tietää, että käsillä on kuvaus menneestä. Kaikki ristivalottuu Alicen muistoissa ja nykyisyydessä, mutta vaikka Alice on kaiken keskellä, suodattaa ajallinen etäisyys hänet ikään kuin etäämmälle, analyyttisemmaksi. Pidän tästä, koska ylisentimentaalisuus ei puhuttele minua. Rakastan sitä, miten mitään ei selitetä liiaksi auki, ei tuomita tai nosteta; vaan kirjailija luottaa lukijaansa. Parhaimmassa viileydessä on sitä paitsi aina tunnetta mukana.

Kerronta on koko ajan varmaotteista ja hiottua, muttei särötöntä. Elämää on, ristiriitoja, sisäistä levottomuutta, kauneutta. Kaikki on siellä: riveillä ja niiden väleissä.

When Light is Like Water kantaa toki myös juonen tasolla: miten Alice ja Cauley ajautuvat suhteeseensa, mitä tapahtui sitä ennen, mitä sen jälkeen, ja ennen kaikkea: mitä Alicelle kuuluu nyt, muuttaisiko hän jotain, pitäisikö hänen? Samalla sivutaan pieniä yksityiskohtia, millainen esimerkiksi oli aikanaan häiden jazzbändi, entä myöhemminen simpukkaillallinen tai romanialaistaustainen siivooja Dublinin esikaupungissa Monkstownissa… Myös maisema ja maa, amerikkalaisen silmin nähty saarivaltio, on osa tarinaa: millaista on asua Irlannin lännessä, Sligossa, millaista Dublinin eteläpuolella. McClouskeyn Irlanti ei ole runollinen vihreä saari, vaan maa joka ei imartele asukastaan.

McCloskeyn tuotantoa ei ole suomennettu eivätkä hänen kirjansa varmasti suoranaisia top 10 -myyntihittejä täällä olisikaan. Silti voisin hyvin kuvitella hänen tuotantonsa vetoavan siihen lukevaan yleisöön, jonka lukumaku asettuu jonnekin Carol Shieldsin, Elizabeth Stroutin tai ehkä Julian Barnesinkin tuotannon väliin (romaanin takakannessa McCloskeyta verrataan Anne Enrightiin, jota en ole vielä lukenut): tarkkaa, älykästä ja sopivan piikikästä kerrontaa, ihmismielen sisäisiä liikkeitä, suunnanmuutoksia ihmiselämässä. Ei suurta dramatiikkaa, mutta taidolla kirjoitettua.



Mitä kirjoja te toivoisitte suomennettavan? Entä millaisia kirjoja matkalaukunne täytteeksi toisinaan ehkä tulee?