Liisa Kaski: Marras

 

Liisa Kaski: Marras
SKS Kirjat 2026
Kansi Emmi Kyysönen
192 sivua
Kotimainen romaani

Sipri veljeni, kuka muistaa sen mitä me unohdamme? Kuka pitää huolen meidän muistoistamme sitten kun me olemme menneet? Kuka nostaa kekriksi pöytään tuopit ja lusikat rakkaimmille ajan rajan takaa? Kuka?

On kekrin aatto. Yksin asuvan Valpurin ilmestyy metsänreunasta vieras mies, jolla on kummalliset vaatteet ja joka on pahoin kylmettynyt. Valpuri ottaa miehen tupaansa. Mies on Helsingistä, oudosta paikasta, ja puhuukin erikoisesti. Myös mies säikähtää Valpuria. Myöhemmin Valpuri kertoo tapahtuneesta veljelleen dominikaanimunkki Sigfridille.

Liisa Kasken Marras on nimeään myöten täydellinen kirja luettavaksi juuri nyt marraskuussa. Se on toisenlaiseen aikaan, paikkaan ja maailmaan vievää lukemista, joka nostaa esiin kansanperinteen teemoja, luontosuhdetta, metsää ja kahden eri uskomusmaailman – kristinuskon ja vanhemman uskomusperinteen – välissä olemista. Ja siinä on ihan omanlaistaan viehätystä, salaperäisyyttä, ehkä vaaraakin. Ennen kaikkea se on hienosti kirjoitettu, kieli on huikeaa.

Lukiessani lumouduin ja tein töitä. Lumouduin aiheesta, hahmoista, perinneaineksista, tavoista, ajattelusta, metsästä. Tein töitä kielen kanssa, ihastelin sitä, mutta otti aikansa että pääsin kieleen sisään, myös itselleni vieraaseen (kaakkois)murteeseen. Arvostan sitä, miten kieli ja kerronta antoivat näin mahdollisuuden hitaaseen, rauhoittavaan lukemiseen.

Voi ihmistä, joka kaiken jälkeen vielä metsässäkin luulee itse valitsevansa kulkunsa suunnan ja määrän!

Lukiessani ajattelin monenlaisia. Mietin metsää, jopa muutamia omia uskomustapojani joita puiden keskellä kulkiessani saatan ajatella, jopa harjoittaa. Ajattelin myös omia opintojani: opiskelin mm. perinteentutkimusta, mieleeni palautui asioita, mutta löysin uusia – uudenlaista kiinnostavuutta, ihmetyksen aiheita.

Nyt luettuani mieleni tekisi palata takaisin romaanin alkuun, minkä teenkin varmasti pian. Muutamasta asiasta haluaisin keskustella muiden kirjan lukeneiden kanssa. Parin ystävän kanssa niin jo teinkin, mutta Marraksessa riittäisi ammennettavaa vaikka lukupiirikeskusteluun.

Lämmin suositus tälle upealle romaanille.

P.S. Luin Marraksen pyhäinpäivänä, yhden päivän aikana. Siinä välissä kävin mm. Hietaniemen hautausmaalla kävelyllä. Pienen kollaasin kuvat ovatkin pääosin sieltä, yhden tunnelmakuvan otin kotona.

Kirjapinoja ja uusia suuntia

 

Melkein itseni korkuinen kirjapino, mutta näitä olisi moninkertaisesti enemmän, nimittäin vuosien saatossa Avain-kustantamossa toimittamiani kirjoja. Kaikenlaisia lukuherkkuja tietokirjoista lastenkirjoihin ja selkokielisistä teoksista yleiskieliseen kaunokirjallisuuteen. Sivuja ja sivuja, joiden myötä pääsee vaikkapa Italiaan, Saksaan tai Tansaniaan. Kirjoja, joita lukemalla voi nauttia kahvilatunnelmasta, tutustua naiseen Ofelia-maalauksen mallina, pohtia EU:n rakenteita ja runoilijan elämää, seikkailla Hilma-tädin tai Rosmariini-tonttutytön kanssa, tutustua Kuutarhuriin ja ihmisenhaltijaan.

Viime viikolla postasin yllä näkyvän kuvan sekä Instagramiin että Linkedin-tilleni. Kyseessä olivat jäähyväiset ja jonkin uuden alku. Moni Lumiomenaa pidempään seurannut yhdistää minut lukemiseen ja haaveiluun mutta ehkä myös työhöni kirja-alalla, etenkin Avain-kustantamoon. Nyt marraskuussa olen uuden edessä, sillä Avain tiivistyy ja alkaa keskittyä pääosin selkokirjoihin, joista itsellänikin on toki pitkä työkokemus.

Omalla kohdallani uuden edessä oleminen tarkoittaa uusien suuntien hakemista. Haluan jatkossakin työskennellä kustannusalalla, joten otan mielelläni vastaan kaikenlaisia vinkkejä töistä, joko työsuhteesta tai freelance-hommista. Viimeksi mainittuja olen nyt jo muutaman sopinut, mistä iloitsen (ihanaa saada olla mukana uusissa kirjahankkeissa ♥ ), mutta enemmänkin voisin ja ehtisin tehdä. Kustannustoimittajana olen idearikas, tarkka, aikatauluissa pysyä, ahkera, tarvittaessa hyvinkin nopea, aina sopivan lempeä ja mukava. Kaikki kirjaverkot nyt vesille, siis!

Myös blogia olen ajatellut. Sehän on toisinaan uinunut, lähes unohtunut, mutta kirjagramin puolella olen jaksanut olla aktiivinen. Katsotaan, miten nyt käy: uutta intoa vai samaa aktiivisuuden ja uinumisen vuorottelua? Kumpaakin voi olla edessä. Muutaman kirjapostauksen olen tulevalle viikolle jo ajastanut julkaisua odottamaan.

Erilaisiin kirjasomerientoihin haluan osallistua uudella innolla, jotain kivaa onkin luvassa jo nyt marraskuun aikana. Kaikki kutsut ilahduttavat. Erilaisia tapahtumakuulumisia kerron enemmän Instagramin puolella. Jos ette jo seuraa Lumiomenan kirjagram-tiliä, aloittakaa nyt: klik.

Lempeää marraskuuta!

Florence Knapp: Nimet

 

Florence Knapp: Nimet
WSOY 2026
The Names 2025
Suomentanut Irmeli Ruuska
Päällys The Orion Publishing Group
346 sivua
Brittiläinen romaani

* Saatu kustantamosta markkinointitarkoituksessa

Ehkä hän on tahtomattaan antanut viestin, että heidän elämänsä kulkee väistämättä samaa polkua, vaikka hänen todellinen toiveensa on,  että hänen lapsensa valitsevat oman tiensä. Eikä elämä todellakaan kulje samaa polkua. Ei pienellä pojalla, jonka nimestä päätetään. Ei hänen äidillään Coralla tai siskollaan Maialla, ei isällään Gordonilla, ei kenelläkään. Nimi voi olla enne – tai kohtalo. Vuonna 1987 Coran on määrä rekisteröidä nuoremman lapsensa nimi. Gordon hänen lääkäripuolisonsa nimi, ja nimi joka on kulkenut miehen suvussa sukupolvesta toiseen. Bear on isosisko Maian keksimä nimi, hellittelyä täynnä. Ja Julian taas on Coralle mieluinen nimi, ehkä uusi mahdollisuus.

Viime aikoina olen lukenut useamman menestyksekkään esikoiskäännösromaanin. Yksi niistä on Florence Knappin Nimet.

Romaanissa lähtökohtia on siis yksi, tarinoita kuitenkin kolme. Ne etenevät ajallisesti vuorovedoin sen mukaan, onko pojan nimi Bear, Gordon vai Julian. Jokaisen nimen myötä teot ja ratkaisut ottavat eri suunnan. Rakenteesta Mieleen voisi tulla vaikkapa Sliding Doors -elokuva, jossa Gwyneth Paltrown esittämän päähenkilön elämän suunnan määrää se, ehtiikö hän metroon vai ei. Vaihtoehtoisia elämänkulkuja on myös Kate Atkinsonin upeassa romaanissa Elämä elämältä (terveiset ystävälle, joka nosti tämän esille <3 ).

Ja tavallaan juuri näin onkin: pieni valinta, isot linjat. Mutta Knappin romaanissa kyse ei lopulta ole vain nimistä, vaan perhesuhteista ja patriarkaatista, väkivallasta, muistakin teoista. Siitä, miten miten ihminen voi kontrolloida toisia ja kuinka valinnoilla – olivatpa ne nimiä tai kauheiden asioiden kohtaamista – on merkitystä. Perhe- ja parisuhdeväkivallan kuvaus on paikoin yksityiskohtaista ja hurjaa, mutta Nimet ei ole silti synkkä romaani. Eri henkilöhahmot kehittyvät eri tavalla, jotkut eivät oikeastaan ollenkaan ja jäävät statisteiksi, toiset vahvemmin. Omaksi suosikikseni nousi Maia.

Pidän tällaisista ajatusleikeistä. Romaanin lopussa on lista henkilöiden nimistä ja noiden nimien selitykset. Lista kertoo osaltaan siitä, millainen romaani Nimet on: hallittu – ja kiehtova. Suosittelen lämpimästi.

Caro Claire Burke: Eilisvuosi

Caro Claire Burke: Eilisvuosi Gummerus 2026 Yesteryear 2026 Suomentanut Outi Järvinen Kannen suunnittelu Jo Thomson 389 sivua Amerikkalainen romaani

Kirja saatu markkinointikappaleena

Entä mitä minä halusin? Siihen on helppo vastata. Halusin lisää sitä, mitä minulla jo oli. Halusin, että koko maailma näkee itsensä minun silmieni kautta.

Toisinaan tykkään katsella amerikkalaisten melko konservatiivisten lifestylevaikuttajien Instagram-tilejä. En siksi, että millään tapaa jakaisin heidän aatteitaan, sillä olen ajatusmaailmaltani liberaali agnostikko. Katson niitä mielenkiinnosta: että tuollaistakin elämää on! Ja koetan ymmärtää, heidän maailmansa ja maailmankuvansa on niin erilainen ja siksi kiinnostava. Tarkkaan luotu visuaalisuus on sekin omanlaistaan: suuret puutalot, piha ja jonkin verran omavaraisuutta, säilöntää, isoja autoja, kotikoulu (huh), kuntoilua, luonnonkosmetiikkaa – ja kauheasti kuluttamista kaiken sen “autenttisuuden” keskellä.

Kun keväällä kuulin Caro Claire Burken romaanista EiIisvuosi, tiesin heti, että haluan lukea sen. Burken feministiseksi luonnehdittu kirja on viihdyttävä romaani, joka pureutuu edellä kuvaamani kaltaisiin somevaikuttajiin – tai ehkä vielä pidemmälle meneviin. Teoksen keskeishenkilö Natalie elää itse luomaansa ja konservatiivisen yleisön silmissä täydelliseltä näyttävää elämää: on Eilisvuodeksi nimetty kaunis maatila, kuusi ihastuttavaa lasta, hyvätaustainen aviomies, miljoonia seuraajia somessa, ruokaa aika parhaista aineksista sekä mennyttä maailmaa ihailevat, monia puhuttelevat arvot. Kunnes asiat muuttuvat. Natalie on edelleen Eilisvuodessa, mutta 1800-luvulla. Miksi?

Ajatusleikki, satiiri ja koukuttava lukusukkula, perheromaani, pieni mysteeri, epäilemättä myös somehitti. Burken romaanista on moneksi. Itseäni viehättää ehkä eniten se, miten Eilisvuosi osaa olla samaan aikaan niin häpeilemättömän viihdyttävä ja koventuville arvoille ansiokkaasti irvaileva. Jotensakin raikas kokonaisuus! Kaiken lisäksi Natalie on hieno päähenkilö. Hän on ristiriitainen, aika kamalakin, mutta samalla hänelle toivoo parasta. Lukiessa hänen rinnallaan kulkee, sillä hän on romaanin ainoa kertoja.

Kaikkien kehujen keskellä on sanottava, että on romaanissa tyhjäkäyntiäkin enkä tarkoita viipyilevää kerrontaa tai monipolvisia lauseita (sellaiset eivät kuuluu Eilisvuoteen) vaan sitä, että tämänkin kirjan kohdalla olisi pieni tiivistys voinut olla paikallaan. Alku ja loppu ovat vahvempia kuin vähän junnaava keskikohta. Toisaalta harva jaksaisi lukea täyttä tykitystä alusta loppuun, että oikein hyvä näinkin.

Lukekaa muutkin Eilisvuosi. Se on kiinnostava, sopivasti yllättävä ja meidän aikaamme peilaava satiiri.

Virginia Evans: The Correspondent

 

Virginia Evans: The Correspondent
Crown 2025
Kannen kuvitus Gemma Koomen
285 sivua
Yhdysvaltalainen romaani

Sybil Van Antwerp on 73-vuotias ja sokeutumassa. Koko ikänsä hän on kirjoittanut kirjeitä:
Felix, my dear brother; Dear Ann; Dear Alice...
Love, Sybil; With warm regards...

Kirjeromaanit ovat minulle usein vaikea laji, mutta niiden joukossa on muutamia suosikkejani, kuten Helene Hanffin Rakas vanha kirja ja Mary Ann Shafferin ja Annie Barrowsin  suloinen Kirjallinen piiri perunankuoripaistoksen ystäville. Vaikeus koskee vain fiktiivisiä kirjeromaaneja, historiallisten henkilöiden kirjeet ovat luonnollisestikin eri asia, niiden lukeminen kirjoista on kiehtovaa etenkin, jos kirjeiden kirjoittajien elämää ja ajan kulttuurihistoriaa pohjustetaan muuten.

Tänä kesänä uskalsin pitkästä aikaa tarttua kirjeromaaniin, kun bongasin jostain kirjasomesta Virginia Evansin The Correspondentin, jota myös yksi ystäväni suositteli. Ja lukuaikaan nähden hauskan ajankohtaisesti teokselle myönnettiin myös Women’s Prize for Fiction -palkinto.

Kuinka hieno kirja se onkaan! Teoksen rakenne on kiinnostava: aluksi näyttäisi kuin Sybil kirjoittaisi kirjeitä erilaisten ihmisten kanssa – kuten toki tekeekin – mutta mitä pidemmälle kirjaa lukee, sitä paremmin alkaa huomata erilaisia linkkejä ja sidoksia ihmisten ja kirjeissä kuvattujen asioiden välillä. Kirja siis kasvaa lukiessa. Toisinaan kirjeissä on välittämistä ja vastavuoroisuutta, joskus ne ovat virallisia, onpa mukana nimettöminä lähetettyjä uhkaavan sävyisiäkin viestejä. Kirjeiden rinnalla on myös sähköposteja. On pitkiä pohdintoja ja lyhyitä “soita minulle” -tyylisiä.

Sybil on tietenkin kaiken kokoava voimia, sillä kirjeet ovat häneltä ja hänelle. Hän ei ole välttämättä kovin miellyttävä henkilöhahmo, vaikka voi olla sellainenkin. Hän on välittävä ja tympeä, suora ja jotenkin niin inhimillinen. Kirjeistä välittyy yksinäisyyttä ja ikääntymistä mutta myös välittämistä, sarkasmia ja teräviä huomioita arjesta, monimutkaisia ihmis- ja sukulaisuussuhteita ja paljon muuta. Kirjailijoillekin Sybil kirjoittaa: Joan Didionille, Ann Patchettille, Kazuo Ishigurolle. Itse asiassa Evansin koko teos alkaa Didionin The White Albumin sitaatilla.

The Correspondentille kannattaa antaa aikaa. Sen voi varmasti lukea ahmienkin, mutta suosittelen hitaampaa lukutapaa. Tämä älykkäästi kirjoitettu romaani saa(nee) kyyneleen silmäkulmaan paatuneimmillekin lukijoille.

P.S. Ostin kirjan alkukesästä Torontossa, luin sitä hitaasti pitkin kesää. Kirjaa suositellut ystäväni vinkkasi, että äänikirjaversiossa kirjeillä on eri lukijat aina kirjoittajahahmonsa mukaisesti. Oiva vinkki antoi lisäsilauksen muutenkin hienolle lukuelämykselle (luin siis sekä painettua kirjaa että kuuntelin äänikirjana). Suosittelen muillekin.

Miina Supinen: Kultainen peura

 

Miina Supinen: Kultainen peura
Otava 2024
Kansi Piia Aho
416 sivua
Kotimainen romaani

Mutta kun katsoin ympärilleni, minusta näytti siltä, että Päästäiset olivat vähän erillään muista juhlijoista. Heitä oli niin monta, että he muodostivat jo keskenään eloisan kemun, mutta muu väki oli lähempänä rantaa, ja välissä oli aivan kuin näkymätön aita. Mutta minä en sitä suuremmin miettinyt, sillä päivä oli suloinen ja Jelena istui vieressäni.

Karjala, 1880-luku. Mathilda Sommer, hienon viipurilaiskodin kasvatti, saapuu Sortavalaan opiskelemaan opettajaseminaarissa. Tilda tutustuu Jelena Päästäiseen, opiskelutoveriinsa, joka on kuin toisesta maailmasta: karjalainen, kiehtova, ja kenobiitiksi mainitun ja ilmeisesti pimeyden voimia tuntevan liikemiehen Kiril-setänsä holhokki.

Miina Supisen romaani Kultainen peura on yhtäältä kuvaus ystävyydestä ja rakkaudesta, naisten kouluttautumisesta sekä kaupunkilais- ja maalaisjuurista ja toisaalta sukellus myyttiseen Karjalaan. Se sisältää rikasta kansanperinneainesta, mysteeriäkin on ilmassa. Olen aina ollut kiinnostunut Karjalasta, osin ehkä varttikarjalaisuuteni vuoksi (isäni äiti oli karjalankielinen), mikä osaltaan lisäsi innostustani Supisen kirjaa kohtaan eivätkä upea kansi ja muutaman tuttavan suosituksetkaan haitaksi olleet.

Kultainen peura on upea romaani. Se vie lukijansa kiehtovaan maailmaan, toiseen aikaan ja paikkaan. Tarina kietoo heti pauloihinsa, kulkee niin suvantokohdissa kuin suorastaan seikkailullisissa käänteissä. Seminaarikuvaukset ovat ihastuttavalla tavalla tyttökirjamaisia (tämä on kehu!), ja Supinen kirjoittaa kiinnostavasti opettajakoulutuksesta ihan historiallisen taustoituksen näkökulmastakin. Loppupuolella mystiikka kohoaa vahvasti esille ja “Karelian gothic” ottaa kierroksia. Mainiota!

Erityiseen asemaan nousevat myytit ja karjalainen kulttuuri. Karjala ei todellakaan ollut – eikä ole Supisen teoksessakaan – yksi iso ja yhtenäinen kulttuurinen alue, vaan siellä erilaiset uskonnot (kansanusko, kristinuskosta luterilaisuus ja ortodoksisuus), kielet ja tavat elivät sekä rinnakkain että omilla tienoillaan. Viipurin ja Mantsinsaaren maailmat ovat romaanissakin ihan erilaiset.

Myös rakkaustarinalla on oma roolinsa romaanissa, ja se on hienosti rakennettu ja sateenkaareva.

Kaiken kaikkiaan lumovoimainen, ihastuttava, kaunis ja seikkailullinen romaani. ♥

P.S. Huomasin, että Supinen jatkaa Karjalaan sijoittuvan kaunokirjallisuuden parissa. Hopeapeili ilmestyy syyskuussa, sen haluan lukea.

Sanni Isometsä: Katoamiskertomus

 

Sanni Isometsä: Katoamiskertomus
S&S 2026
Kansi Mari Huhtanen
208 sivua
Kotimainen romaani

* Saatu kustantajalta markkinointitarkoituksessa *

Kaikki alkaa tyhjästä. Ensin on pehmeä ja pimeä. Sitten läpitunkevat valot. Näet yön leikkautumassa halki ja kahtia. Valkoista ja mustaa samassa kuvassa. Lapsi ovensuussa huutaa: Äiti, mikset tee mitään?

On nuori perhe: äiti, isä ja lapsi. Ja sitten isä kuolee. Menneen ja nykyisen rajaviiva on kuin railo aikojen välissä. On myös vielä aiempaa, kertojan isän itsemurha. Sanni Isometsän omaelämäkerrallinen esikoisromaani Katoamiskertomus on kuvaus menetyksestä ja surusta sekä elämästä silloin, kun surun syvät juuret kietoutuvat kaikkialle.

Miten yksi romaani voikin olla sellainen, että sitä lukee toisaalta pala kurkussa ja paino rinnassa, ja toisaalta kaikkea ihaillen: virkkeitä, rakennetta, sitä miten kaikki sanotaan ja kuinka hyvin kokonaisuus kulkee. “Sensaatiomaisen hyvä”, kirjoitettiin muistaakseni Hesarissakin. Ja silti Katoamiskertomus oli mennä minulta ohi. Mennä, vaikka kirja tuli minulle postitse suoraan kotiin. Laitoin sen vain jonnekin pinoon. Ajattelin, etten kykene lukemaan kuolemasta, en jaksa, en. Tarvittiin yhden rakkaan ystävän ponteva suositus, kun mietin mitä lukisin seuraavaksi.

Kiitos siis ystävälle, lukuvinkki oli kullanarvoinen.

Isometsän romaani on rankka ja kaunis. Kertojan rinnalla kulkee koko ajan. Sinä- ja minämuodossa – kuin hengittäisi sisään ja ulos, katsoisi kaikkea sisältä- ja ulkoapäin – kulkeva kerronta on viiltävän tarkkaa ja kuitenkin unenomaista, muistoista koostuvaa. Kaikki on samalla kertaa ihastuttavan elokuvallista, pohjattoman surullista, fragmentaarista, elämänmakuista.

Lukijaa armahdetaan kevyemmissä osissa, kuten alkupuolen “Love Storyksi” nimetyssä luvussa, jossa syödään jäätelöä, ja kolmansilla treffeillä suudellaan. Tai pienissä hetkissä, jossa lapsi esittää kysymyksiä, jotka ovat pohjimmiltaan kipeitä. Pääosassa on silti kaikkialla leijuva menetys, joka niin valtava ettei sitä tahdo lukijakaan kestää: itkeminen sairaalan vessassa ja juoksulenkillä, tiopentaali joka antaa syvän tiedottomuuden tilan, vainajanpaita. Se totuus, että naisen puoliso on ikuisesti 38-vuotias ja isä 35-vuotias, kertoja itse muuttuu ja vanhenee.

Kaikki on kauheaa ja ahdistavaa, ja niin totta. Teksti niin hyvää, että sen lukemista rakastaa, vaikka eihän tällaista tarinaa haluaisi olla olevankaan. Kun sisältö ja muoto kohtaavat näin onnistuneesti, syntyy hienoa kirjallisuutta.

Claire Lombardo: Onnen päiviä

 

Claire Lombardo: Onnen päiviä
Tammi 2026
The Most Fun We Ever Had 2019
Suomentanut Terhi Vartia
Kansi Tuomo Parikka
582 sivua
Yhdysvaltalainen romaani

*Saatu kustantajalta markkinointitarkoituksessa*

[--] he olivat vain kaksi nuorta tyttöä, jotka katsoivat tulevaisuuteen turvallisesta paikastaan, jossa he kuuluivat saumattomasti yhteen, paljon ennen kuin maailma kasvoi paljon suuremmaksi kuin he pystyivät käsittämään.

“Kaikki onnelliset perheet muistuttavat toisiaan, jokainen onneton perhe on onneton omalla tavallaan.” Jotenkin noin alkaa Leo Tolstoin klassikkoromaani Anna Karenina. Claire Lombardon romaani Onnen päiviä alkaa Marilyn-nimisen hahmon, perheenäidin, väsymyksen tunteella kesken tyttärensä häiden. Mutta Tolstoin teoksen tunnettu alku sopisi hyvin Lombardon suureen amerikkalaiseen perheromaaniin.

Tolstoin ohella ajattelen nyt kirjoja, joissa on neljä siskosta: Lombardon romaanin ohella tuoreehkoja siskoskirjoja ovat muun muassa Ann Napolitanon Kaunokaisia ja Coco Melorsin Blue Sisters, klassikoista löytyvät ainakin ihastuttavat L. M. Alcottin Pikku naisia ja kotimainen Rauha S. Virtasen Seljan tytöt. Kirjat eivät liity suoranaisesti toisiinsa (tai ehkä ne kuitenkin linkittyvät, joku on aina esikuva toiselle), mutta perhesuhteiden tarkkaa kuvausta, siskosten välistä kipuilua niistä kaikista löytyy. Ja tosiaan neljä siskosta. Jokainen kirja on ollut myös menestys ja jokaisen henkilökaartista voi löytää oman suosikkinsa.

Onnen päivissä Marilyn ja David ovat siis kasvattaneet neljä tytärtä: Wendyn, Violetin, Lizan ja Gracen. Esikoinen Wendy on jäänyt leskeksi nuorena, hän on vauras nainen, joka harrastaa irtosuhteita ja juo liikaa. Violetilla on korkea koulutus ja ydinperhe, mutta ahdistus ottaa joskus ylivallan. Lizan akateeminen ura ei ota kantaakseen, sillä Liza kantaa jotain muuta: lasta. Kuopus Grace etsii itseään – ehkä ikuisesti. Koko perhe, myös Marilyn ja David, joutuvat peilaamaan itseään ja perhettään, kun heidän kaikkien elämään ilmestyy nuorukainen Jonah.

Taitavasta perhedynamiikan kuvauksesta on helppo nauttia. Lombardon romaani on hänen esikoisensa, mitä on vaikea uskoa, sillä niin sujuva, viihdyttävä ja samalla syvälle menevä se on. Pääosin Chicagon seudulle sijoittuva romaani antaa jokaiselle henkilöhahmolleen omat surunsa, myös Marilynille ja Davidille, jotka tyttäriensä silmissä näyttävät jopa ärsyttävän täydellisiltä. Lombardo taitaa perhesuhteiden nyanssit.

On romaanissa toki miinuksensakin, mutta eikö kaikissa kirjoissa ole? Onnen päivien kohdalla se on pituus. Vaikka menneessä ja nykyisessä kulkea kerronta saakin olla laveaa, tuntui minusta välillä ettei romaani pääty koskaan, että sen seikkaperäisyys puuduttaa. Tiivistäminen olisi tuonut kerrontaan jäntevyyttä ja ilmavuutta, antanut henkilöhahmoille hieman enemmän happea kasvaa lukijan mielessä.

Mutta tällaisenaankin Lombardon romaani on hieno ja voin suositella sitä kaikille laadukkaiden amerikkalaisten romaanien ja keskiluokkaisten perhetarinoiden ystäville.

Mariia Niskavaara: Ester, teurastaja

 

Mariia Niskavaara: Ester, teurastaja
Kosmos 2025
Kansi Ulla Donner
182 sivua
Kotimainen romaani

Sielu on pieni ja liukas, samanlainen sialla kuin ihmiselläkin, kykenemätön elämään maanpäällistä elämää ilman laajoja kudosmassoja, jotka suojaavat sen herkkää olemusta

Lihakaupunki, kaupunki joka on rakennettu lihasta, Lihatehdas oli ensin, sitten kaupunki. Ihmisiä saapui töihin satoja, sen jälkeen perustettiin kaikki muu. Sellaisessa kaupungissa Ester asuu, lihakauppiaspariskunnan ainoa tytär, joka ihastelee oman kainalonsa kananlihamaista aromia ja aloittaa työnsä teurastajana – ja on siinä taitavista taitavin. Ester avioituu Keinosiementäjän kanssa, onhan tällä lempeä katse, juuri sellainen joka ei pelota emakoita. Heillä on yhteinen tavoite ja toive: saada lapsi.

Vihdoin minäkin ostin ja luin Helsingin Sanomien esikoiskirjapalkinnon viime vuonna voittaneen romaanin Ester, teurastaja. Mariia Niskavaaran teos osoittautui kaikeksi, mitä silti odotin: lihalliseksi ja groteskiksi, absurdiksi ja taitavasti kirjoitetuksi. Se on niitä romaaneja joita ei voi sanoa rakastavansa, mutta hyvänen aika miten hieno se on! Vau ja huh.

Ester, teurastaja kurottuu temaattisesti moneen suuntaan: elinkeinorakenteeseen, jossa Lihatehdas antaa elämän taloudelliset puitteet samalla tavalla kuin vaikkapa selluloosa- tai kaivosteollisuus jollain muilla paikkakunnilla takavuosina, perhesuhteisiin, lapsettomuuteen, eläinten olemassaolon ja hyväksikäytön filosofiaan jne. Niskavaara kuvailee asioita yksityiskohtaisesti ja visuaalisesti, muttei kuitenkaan paina lukijaa kaiken vyöryn alle, vaan jokainen lukija voi löytää oman rivien välinsä.

Vaikka Niskavaaran romaani on monin osin hyvin graafinen, on se myös niin tyylitelty että lukija saa tavallaan armahduksen. Ennen kuin ostin kirjan, lueskelin siitä kirjoitettuja esittelyjä täällä kirjagramissa. En enää muista lähteitä, mutta mieleeni ovat jääneet “faabeli” ja “kaurismäkeläinen”. Kyllä, kyllä. Ester, teurastaja on kuin satu ja ilmaisussa on ehkä jotain akikaurismäkeläistä. Minulle verrokkeina mieleen tulevat myös Han Kangin romaani Vegetaristi, Jean-Pierre Jeunet'n ja Marc Caron ohjaama elokuva Delicatessen (no, väistämättä: siinä outo talo vs. Lihatehdas, ja tietenkin lihaisuus) ja toisaalta jopa kuin verrokkiaan kovemmille kierroksille menevä Wes Anderson -estetiikka – toki ilman Andersonin lukuisia hahmoja ja erikoisia sattumuksia, ajattelen enemmän visuaalista maailmaa: Anderson meets Tulitikkutehtaan tyttö.

Ennen kaikkea Ester, teurastaja on ihan omanlaisensa. Se on hämmästyttävän hieno ja tyylitelty esikoisromaani, ahmittavakin (sic). Kirja on myös surullinen, oikeastaan jo alusta saakka – surullinen ja herättelevä satu aikuisille. Minua kosketti erityisesti Esterin äiti henkilökohtaisistakin syistä, myös Esterin ja Keinosiementäjän lapsihaaveet saivat hengittämään henkilöhahmojen mukana. Loppu hämmentää, mutta se on ehkä ainoa oikeanlainen lopetus tälle hienolle romaanille.

P.S. Ja vaikka sikaparkoja teurastetaan, kuten tuotantoeläinten osa on, kunnioittaa Ester, teurastaja eläimiä: niillä toden totta on sielu. Jos Niskavaaran romaanin antaisi luettavaksi kinkunsyöjälle joulunalusaikaan, saattaisi olla että lukija haluaisi mieluummin sinappihunnuttaa vaikka seitania. 

Pikku naisia Järvenpään kesäteatterissa

 

* Teatteriliput saatu markkinointitarkoituksessa *

Minulla on monia tyttökirjaklassikkosuosikkeja. Rakastan tietenkin Montgomeryn Annoja, Burnettin Salaista Puutarhaa, Virtasen Seljan tyttöjä ja Anni Swanin Iris rukkaa. Eräs rakkaimmista on Louisa May Alcottin Pikku naisia. Luin sen ensimmäisen kerran joskus ala-asteella, kirja oli äitini vanha. Luin sen toisen ja kolmannen kerran teini-iässä, sitten joskus nuorena aikuisena ja kirjablogini perustamisen jälkeenkin luin sen. Myös elokuvaversioita olen katsonut, suosikkini on 1990-luvulta, mukana siinä ovat mm. Winona Ryder, Susan Sarandon ja Kirsten Dunst. ♥

Ja eilen illalla minulla oli onni päästä näkemään Pikku naisia teatterissa! Järvenpään kesäteatterissa Vanhankylänniemessä, ja olipa ihanaa ja ilo. Sirpa Riuttalan ohjaama näytelmäsovitus oli sopivasti tuttu ja kuitenkin uusi. Alcottin romaanin varhaiset feministiset teemat korostuivat myös ilahduttavasti.

Näytelmä herätti henkiin Marchin sisaruskatraan: Megin, Jon, Bethin ja Amyn. Ilossa ja surussa, pyrkimyksissä ja kilvoittelussa, kunnianhimossa ja sisarrakkaudessa ja vähän -kateudessakin. Kokonaisuus vei mukanaan, kosketti ja naurattikin. Pikku naisia- ja Viimevuotiset ystävämme -romaanien maailma heräsi katsomon silmien edessä henkiin.

Sadekaan ei haitannut meitä katsojia, mutta näyttelijät kyllä kastuivat. He vetivät roolinsa upeasti. Kiitos ja onnea, Järvenpään teatteri ja koko produktio hienosta sovituksesta, joka oli ihan Alcottin kirjojen henkeen ja onnistuneesti oma teoksensa.

Suosittelen muillekin!

Nyt kesäkuussa näytelmä menee vielä tänään ja sunnuntaina:

pe 26.6. klo 18.30
su 28.6. klo 16

Ja elokuussa sitten:

su 2.8. klo 16
ke 5.8. klo 18.30
pe 7.8. klo 18.30
la 8.8 klo 16
su 9.8. klo 16
ke 12.8. klo 18.30
pe 14.8 klo 18.30
la 15.8. klo 16
su 16.8. klo 16
To 20.8. Klo 18.30
pe 21.8. klo 18.30
la 22.8 klo 16

Lisätietoa:
https://www.jarvenpaanteatteri.fi/ohjelmisto/pikku-naisia

P.S. Järvenpään Vanhankylänniemi on muutenkin niin kaunis paikka. ♥