sunnuntai 11. lokakuuta 2020

Aamusumuissa

 

Syksy on lempivuodenaikani, samalla kertaa jotenkin vanha ja uusi. Olen sukeltanut lehtien kultaisuuden ja sadepäivien lumoon, etsinyt aamusumuja ja nyt odotan huurteen kuorruttamia maisemia.


Blogi-parka on ollut syyslumossa vähän mopen osalla, edelleen. Kirjasyksy on ollut huikea niin töiden kuin vapaa-ajan lukemisteni puolesta. Erityisesti kotimainen fiktio on ilahduttanut. Olen toistaiseksi vienyt kirjamietteitäni Instagramiin, vuorovaikutus siellä ilahduttaa Instan puolella on nyt mm. ajatuksiani Marisha Rasi-Koskisen ja Susanne Mauden romaaneista sekä pientä pohdintaa lukupiireistä. Koetan muistaa kopioida ainakin osan em. jutuista tänne bloginkin puolelle, mutta olen ollut sen suhteen varsin laiska.

Ilahdun, jos alatte seurata Lumiomenan Insta-tiliä. Osoite löytyy blogin sivupalkista. Mutta kyllä blogikin tästä vielä nousee!

Syysterveisiä pellon laidalta!

torstai 24. syyskuuta 2020

Naoise Dolan: Jänniä aikoja

 


Naoise Dolan: Jänniä aikoja
Otava 2020, Otavan kirjasto
Exciting Times 2020
Suomentanut Oona Nyström
Kansi: Orionbooks / kuva: Gettty images
295 sivua
Irlantilainen romaani


Rakastin Edithiä niin paljon, että tuntui vain järkevältä pelätä hänen menettämistään.
[--]
Edith sai minut leijumaan pelottavan korkealla. Joskus tuntui, että Julianin kanssa jutteleminen oli keino suojautua myös siltä.


Ava on nuori ja fiksu Dublinista kotoisin oleva nainen, joka asuu Hongkongissa ja opettaa siellä englantia rikkaiden perheiden vesoille. Hän inhoaan työtään ja ahdistuu asunnostaan ja kämppiksistään. Englantilaiseen investointipankkiiri Julianiin tutustumisen myötä Ava pääsee osaksi ylellistä elämää. Varsinaista parisuhdetta heillä ei kuitenkaan ole. Julianin matkustettua Lontooseen Ava kohtaa juristina työskentevän Edithin, jota kohtaan tuntee vetoa. Avan ihmissuhteissa alkavat “jännät ajat”, muttei chicklitmäisellä tavalla (mitä saattaisi kuvauksen perusteella odottaa).

Joskut tällaisen näennäisen kepeät mutta syvemmältä olemukseen fiksut romaanit osuvat tarpeeseen, kuten tämä Naoise Dolanin esikoisromaani Jänniä aikoja.

Sujuvalukuinen kirja on osin nokkelaa ihmissuhdesoppaa, mutta pohjimmiltaan se tarkastelee jonnekin kuulumista, seksuaalista identiteettiä, yhteiskuntaluokkia ja siihen liittyen kieltä, sekä politiikkaa. Englannin edelleen kummitteleva yliherruus Irlannista saa osansa, samoin Brexit-äänestyksen jälkeinen aika. Kielellisistä ilmaisuista Ava tekee herkullisia havaintoja. Ja se ihmissuhdesoppakin on perinteistä kolmiodraamaa monisyisempi, oikeastaan kyse ei edes ole kolmiodraamasta, draama ei ole kolmikon välillä, vaan Avan sisällä. Suhde Julianiin on pintapuolisempi kuin suhde Edithiin. Dolan kirjoittaa raikkaasti, tarkoituksellisen lakonisestikin: Ava on tarkkaileva kertoja, joka jää hieman etäiseksi ja niin pitääkin. 

Kirjaa on verrattu Sally Rooneyn tuotantoon. Olen lukenut Rooneylta vain Keskusteluja ystävien kesken. Yhteistä nuorten kirjailijoiden tuotannossa on ainakin tarkkaileva kertojanote ja yhteiskunnallinen tarkkanäköisyys, ja tietenkin irlantilaisuus. Sen sijaan Dolanin yhteiskuntakriittisyys, vaikka kepeää onkin, saattaa olla suorempaa. Tosin nyt täytyy, kuten olen jo pitempään aikonut, lukea vihdoin myös Normaaleja ihmisiä.

keskiviikko 16. syyskuuta 2020

Polly Samson: A Theatre for Dreamers

 


Polly Samson: A Theatre for Dreamers
Bloomsbury Circus 2020
348 sivua
Kansi Emma Ewbank
Brittiläinen romaani

There they lie with the kerbstones for pillows, Leonard and Marianne and Axeal and Patricia, all in a row, close as sardines. It isn’t until we hear Leonard’s voice that we realise they are stargazing. Leonard is tracing a constellation with his fingertips. ‘So small between the stars, so large against the sky’, he says.

Rakastan syksyä niin paljon, että usein voisin suorastaan kietoutua siihen. Ja silti tässä vuodenajassa on aina pientä haikeutta. Terassille syttyvien valojen lohtua, maahan putoavien kesäomenien maatuvaa tuoksua, vaahteroiden latvuksissa alkavaa ruskaa, mutta vielä ripaus auringonkukkien täyteläistä keltaisuuttakin. 

Keväällä tilasin Polly Samsonin romaanin A Theatre for Dreamers, jonka kuvittelin lukevani kesämatkalla Kalajoen aurinkoisilla hiekkasärkillä. Sää olikin pilvinen ja merellinen ilmanala sai minut tarttumaan kahteen Woolfiin ja Murdochiin (kannan reissulleni tietenkin aika enemmän kirjoja kuin mitä ehdin lukea), joten tämä Kreikkaan sijoittuva teos sai jäädä odottamaan elokuun viimeisiä viikkoja. Ajankohta oli hyvä, kesän rippeisiin ripustautuva. Mitä postauksen ajankohtaan tulee, niin miljöönsä puolesta tämä sovittuu jatkoksi Joel Haahtelan hienoa Hengittämisen taitoa käsittelevän kirjoitukseni jälkeen. Temaattisesti Haahtelan ja Samsonin teosten maailma on toki erilainen, mutta molemmissa on kaipuuta.

Samsonin romaani kuljettaa Kreikkaan Hydran saarelle vuonna 1960. Sen avainsanoiksi voisi nostaa kokonaisen litanian tuttuja nimiä, kuten: Leonard Cohen, Marianne Ihlen, Axel Jensen ja itselleni uusi mutta nyt sitäkin kiinnostavampi nimi Charmian Clift. Tässä kirjassa he ovat pääosin nuoria aikuisia, taiteilijoita, jotka viettävät boheemia ja varsin vapaata kommuunielämää. 18-vuotias Erica, Charmianin edesmenneen ystävän tytär, saapuu Lontoosta kaiken keskelle. Erica suree äitiään ja haluaa tietää tästä mahdollisimman paljon. Samalla hän lumoutuu yhteisöllisesti elävien taiteilijoiden luovuudesta, ilosta ja vapaudesta, mutta joutuu samalla keskelle ihmissuhteiden, sukupuolisuuden ja taiteellisten erimielisyyksien temmellyskenttää. 

Taiteilijat ja Hydra antavat ihmeelliset puitteet tälle kehitysromaanille, samoin tietysti kaikkien oikeasti eläneiden taiteilijoiden läsnäolo (etenkin Cohenin, Ihlenin ja Jensenin kolmiodraama). Samson kirjoittaa kauniisti ja terävästi, osin kuitenkin pitkästyttävästi eikä kovin jäntevästi. Tuloksena on eräänlainen semifiktio: romaani, joka ammentaa paljon oikeista elämäkerroista. Jonkin verran kerronnassa on unenomaisuutta, kertoohan Erica kaikesta vuosikymmeniä myöhemmin.

Luettu saa kaipaamaan jonnekin toiseen aikaan ja paikkaan, jonkinlaiseen mielikuvaan taiteilijakommuunista 60 vuotta sitten. Hetkettäisestä pitkäveteisyydestään huolimatta A Theatre for Dreamers on kaihoisa kuvaus sellaisesta, mitä ei voi saada enää koskaan kiinni. Cohenin “So Long, Marianne” soi nyt mielessäni ehkä eri tavalla kuin koskaan aikaisemmin.

torstai 3. syyskuuta 2020

Joel Haahtela: Hengittämisen taito


Joel Haahtela: Hengittämisen taito
Otava 2020
Kansi Päivi Puustinen
176 sivua
Kotimainen pienoisromaani


Eikö meidän tehtävämme ole löytää paikat, joissa maailma uneksuu itsensä paremmaksi, edes yrittää?

Onko teillä nykykirjailijoiden joukossa ns. luottokirjailijoita? Sellaisia, joiden uutuuksia odotatte, joiden joihinkin teoksiin palaatte uudemmankin kerran? Sellaisia, jotka voivat kirjoittaa melkein mitä vain ja tiedätte silti pitävänne hänen teksistään (ainakin melkein aina)?

Minulle yksi tällainen kirjailija on Joel Haahtela, jonka romaani Perhoskerääjä lumosi minut vajaat kymmenen vuotta sitten, jolloin sen ensimmäisen (!I kerran luin. Sittemmin olen tietenkin lukenut kaikki Haahtelan kirjat, hänen muutamat julkaistut novellinsa sekä vielä joitakin muita kirjoituksia (kolumneja). Vaikka pidän kaikista lukemistani Haahtelan kirjoista, en luonnollisestikaan ole ollut välittömän ihastunut jokaiseen, vaan kirjailijan tuotannossa on joitakin selviä suosikkeja, kuten Elena, Perhoskerääjä ja Lumipäiväkirja

Haahtelan uusin teos, pienoisromaani Hengittämisen taito, on kuin kirjapari viime vuonna ilmestyneen Adèlen kysymyksen kanssa. Kummassakin kirjallisuudessa uskonto – mystiikka tai suoranainen hengellisyys – on vahvasti läsnä luostarimiljöössä. 

Hengittämisen taidossa Haahtela kuljettaa päähenkilönsä, 24-vuotiaan lääketieteen opiskelijan, Helsingistä Thessalonikiin ja myöhemmin yksinäiselle luostarisaarelle etsimään vuosia aiemmin kadonnutta isäänsä. Haahtelan aiemmista romaaneista tuttu etsintä ja arvoituksellisuus ovat nytkin keskeisessä roolissa, mutta painotukset ovat osin erilaisia: kaipuun, lohdun ja maailman huminan läpi kiirii rukous. Kaltaisellani agnostikkosielulla on tässä pohtimista – hieno romaani kannattaa toki lukea mahdollisimman avoimin mielin.

Haahtela on aina hallinnut taidon sanoa paljon tiiviissä tilassa. Hänen romaaninsa ovat yleensä sivumääriltään niukahkoja (pisin taitaa olla Mistä maailmat alkavat, jossa on noin 300 sivua), mutta ne sisältävät paljon: merkityksiä, tasoja, usein lohtua. Hengittämisen taito on nimettykin pienoisromaaniksi, mikä korostuu entisestään sitä lukiessa. Teksti ei ole minimalistista ja matkakin kulkee Suomesta Kreikkaan, mutta jonkinlainen tiiviys teoksesta välittyy: kuin sen henki kiertyisi toisaalta päähenkilönsä ja toisaalta lukijan mieleen.

En oikeastaan tiedä, mitä Hengittämisen taidosta ajattelen tai miten siihen suhtautuisin. Pidin sen hiljaisesta maailmasta, maallisen ja hengellisen yhdistymisestä, mietiskelevästä otteesta ja luostarimiljööstä, Kreikasta ja siitä, että mukana on kehollisuuttakin – Melina Merkourin musiikkia, suolaa tomaattien päällä.

Sen tiedän, että tämä pieni romaani kestää aikaa ja uusiakin lukukertoja. Tämä on melankolian ja valon kirjallisuutta. ♥

lauantai 29. elokuuta 2020

Delia Owens: Suon villi laulu


Delia Owens: Suon villi laulu
WSOY 2020
Where The Crawdads Sing 
Suomentanut Maria Lyytinen
Kansi Na Kim
416 sivua
Yhdysvaltalainen romaani


Lukuromaanit. Google löytää tien perille hyviin blogikeskusteluihin, joita aiheesta muutama vuosi sitten käytiin. Lukuromaani-termi jakaa mielipiteitä, sillä jokainen romaani on tietenkin tarkoitettu luettavaksi ja termi on sinänsä yhtä tyhjän kanssa. Monille, kuten minullekin, lukuromaani tarkoittaa jotain viihde- ja taideromaanin väliin jäävää kirjallisuutta. 

Delia Owensin Suon villi laulu on sieltä viihteellisemmästä päästä. Amerikkalainen menestysromaani sijoittuu Pohjois-Carolinan suoalueille, josta löytyy ruumis. Yhteisön katseet kääntyvät “rämelikkaan”, Kya Clarkiin, joka asuu suolla ja karttaa ihmisiä. Kahdessa ajassa liikkuva romaani kuvailee yksinäisen tytön kasvua, suoluonnon ihmeitä ja tietenkin rakastamisen ja hyväksymisen vaikeutta. Mukana on myös ripaus murhamysteeriä.

Suon villissä laulussa on imua, kerronta vie mukanaan. Mutta romaani on ennalta-arvattava, osin asenteellinen ja epäuskottava. Epäuskottavaa on tietenkin jo se, että pieni likka elää yksin rämeellä ja varttuu sitten (tietenkin) älykkääksi kuin mikä. Hienoa! Mutta vielä epäuskottavampaa on Kyan suvun tarina. Asenteellinen romaani on siinä, että pahat ovat pahoja ja hyvät hyviä tavalla, joka on selvää alusta saakka. Ennalta-arvattavuus liittyykin sitten kaikkeen. Äh. Kokonaisuus on kimppu kliseitä. Sydämeen käyviä kliseitä.

Ja silti voin pyöritellä kysymystä: miten näin keskinkertaisessa kirjassa on voi olla myös näin paljon lumovoimaa? Sitä näet löytyy roimasti luontokuvauksista: rämeikkö, simpukat, lintujen sulat, ihmeellinen valo, kaskaiden laulu… Aiemmin tietokirjoja kirjoittanut Owens kirjoittaa oikean ylistyslaulun hyljeksityn mutta kiehtovan alueen ekosysteemille. Sen ansiosta romaanista jäänee mieleen ainakin tunnelma.

Lue tämä: Jos rakastat mukaansa tempaisevia lukuromaaneja, haluat uppoutumistarinan ja jos luontokuvaukset ovat lähellä sydäntäsi.

Karta tätä: Jos sana lukuromaani nostaa niskavillasi pystyyn, jos ärsyynnyt ennalta-arvattavuudesta ja stereotyyppisestä kerronnasta.




keskiviikko 26. elokuuta 2020

Rebecca Solnit: Miehet selittävät minulle asioita


Rebecca Solnit: Miehet selittävät minulle asioita

S&S 2019
Men Explaining Things to Me
Suomentanut Pauliina Vanhatalo
Kansi Anna Mattsson
190 sivua
Yhdysvaltalainen esseeteos


Kirjoittaisin mieluummin toisista kysymyksistä, mutta tämä vaikuttaa kaikkeen muuhun.

Ja minä kirjoittaisin mielelläni hieman toisella tavalla painotetusta kirjasta. Rebecca Solnitin Miehet selittävät minulle asioita on eittämättä tärkeä ja yksi aikamme feminististä klassikoista ja olen iloinen, että luin vihdoin tämän monin tavoin merkittävän teoksen.


Teoksen johdanto- ja nimiesseessä Solnit on juhlissa, joissa mies selittää selittämisen perään hänelle innostavasta kirjasta eikä osaa kuunnella, että kyseinen kirja on Solnitin kirjoittaman. Essee on hauska, terävä ja puhutteleva. Sitten esseiden aihepiiri laajenee käsittelemään muun muassa naisten kokemaa seksuaalista väkivaltaa (essee vetää hiljaiseksi, painavaa luettavaa), tasa-arvoista avioliittoa (vaikka toisin luulisi, essee on kirjan heikoimpia ja vahvistaa vain binääristä asetelmaa tarkoitus lie toinen, toivon), solidaarisuutta ja Virginia Woolfia (ah). Miesselittäminenkin, tai Solnittin suhtautuminen termiin, saa osansa kokoelmassa.


Kokonaisuus on kiinnostava, mutta valitettavan epätasainen. Fokus on sukupuolirooleihin perustuvan vallankäytön, seksismin ja epätasa-arvon tunnistaminen ja naisten oikeuksien puolesta taisteleminen. Hyvä! Ja sitten, silti: Solnitin tekstien maailma on varsin binäärinen ja sellaisenaan konventionaalinen, vaikka Solnit mainitsee ihmiskunnan moninaisuuden, rakentuvat hänen tekstinsä pitkälti kahden suku_puolen_ eroihin. 


Solnitin kirja on tärkeä ja sen lukeminen (tai ainakin siitä tietäminen) on osa yleissivistystä. Mutta moniäänisempääkin feminististä kirjallisuutta on. Joku toinen osaa varmasti suositella vielä parempia kirjoja (otan mieluusti suosituksia vastaan!), mutta vinkkaan nyt esimerkiksi Roxanne Dayn Bad Feminististä ja Maggie Nelsonin Argonauteista.  


Joka tapauksessa, upeaa että tämä yhdeksän esseetä ja Ana Teresa Fernandezin hienoa kuvitusta sisältävä teos on saatavilla suomeksi. Suomennoksesta erityismaininta ja kiitos Pauliina Vanhatalolle.


maanantai 17. elokuuta 2020

Iris Murdoch: Meri, meri

 


Iris Murdoch: Meri, meri
Weilin + Göös 1981
The Sea, the Sea 1978
Suomentanut Paavo Leinonen
Kansi Markus Heikkerö
547
Brittiläinen romaani

Heräsin yhtäkkiä. Kuu paistoi makuuhuoneeseeni, missä olin unohtanut vetää kaihtimen alas. Kuulin meren loiskeen ja hyvin hiljaista kivien kalinaa kun aallot liikuttelivat niitä vetäytyessään pois Kattilasta. Täytyi olla laskuvesi. Kuulin myös, tai vaistosin, valtavan tyhjyyden, äänettömyyden kuvun, jonka sisällä sydämeni takoi äärimmäisen nopeasti.

Mitä juuri hiljattain (jo heinäkuussa, tämäkin juttu on ollut Instagram-tililläni jo muutama viikko sitten) luin? Hämmennys valtaa mieleni, kun ajattelen Iris Murdochin romaania Meri, meri. Luin tietenkin hyvän romaanin, vakuutuin entisestään ihailemani kirjailijan taitavuudesta ja ymmärrän täysin, miksi Murdochille myönnettiin Booker Prize nimenomaan tästä teoksesta.

Meri, meri on yhtä hämmentävä kuin mitä se on hieno. Romaanin kehyskertomuksessa näytelmäkirjailija ja muutenkin arvostettu teatterimies Charles Arrowby muuttaa Lontoosta syrjäiseen huvilaan meren rannalle. Hän katuu osia menneisyydestään, joka pitää häntä edelleen otteessaan. Uusi elämä merenrantatalossa ei ole niin seesteistä kuin toivoisi. Talossa tapahtuu outoja, selittämättömiä asioita ja siellä vierailee mitä erilaisempia ihmisiä. Ehkä kaikkein merkityksellisin on Charlesin kohtaaminen nuoruudenrakastettunsa Hartleyn kanssa, minkä seurauksena ilmassa on entistäkin enemmän vaaran merkkejä.

Hämmennystä sinänsä ehkä helposti avattavaan kehykseen tuo outojen tapahtumien ohella painostava tunnelma. Tapahtuminen ja tunnelmien yhteisvaikutus on hetkittäin kuin surrealistista unta, mutta pian kerronta on realistisen tarkkaa ihmissuhdekuvausta. Kaiken tämän Murdoch taitaa mestarillisesti, vaikka Meri, meri on paikoin uuvuttavaa, pitkästyttävääkin luettavaa. Ja, mutta: kaikesta huolimatta romaani kiehtoo läpi koko laajan sivumääränsä. Murdochin ihmiskuvaus on tarkkanäköistä, satiiristakin eikä välttämättä kovin miellyttävää, ja meriluonnon kuvaus kertakaikkisen upeaa ja liki tulevaa. Charles on sekä havainnoijana että kokijana klassisen epäluotettava kaikesta kertoja, kirjaaja. Yksi kysymys onkin se, kenelle hän on tai ei ole rehellinen – ei ainakaan itselleen.

Meri, meri on romaani, jota on vaikea avata lyhyesti. Lukukokemus on samalla kertaa raskas ja antoisa, romaanista sekä haluaa ettei halua eroon. Murdochin suurromaani on outo, liikuttava ja arvoituksellinen. Mieleenpainuva se on ennen kaikkea erikoisen tunnelmansa vuoksi – se on painajaiset ja arki, menneisyys joka on pääsemättömissä.

torstai 30. heinäkuuta 2020

Virginia Woolf x 2: Majakka ja Kiitäjän kuolema






[Tässä blogijutussa on mukana kaksi Virginia Woolfin kirjaa, joista kummastakin ehdin postata jo Lumiomenan Instagramiin. Bloggerissa on ollut taas jotain ärsyttäviä muutoksia ja esimerkiksi tekstin fontin koon muuttaminen on aiempaa hankalampaa, argh, mutta tällä mennään. ♥]

Virginia Woolf: Majakka
Tammi 2003 (ensimmäinen suomennossa ilmestynyt 1977)
To the Lighthouse 1927
Suomentanut Kai Kaila
Kannen suunnittelu Heikki Kalliomaa
258 sivua
Englantilainen romaani

Luinko viime viikolla kesälomani parhaimman kirjan? Virginia Woolfin “Majakka” on kirjallisuutta, jota rakastan, mutta vielä muutama sananen ennen kuin menen rakkaudentunnustukseen.

Moninäkökulmainen “Majakka” alkaa rouva Ramsayn perheen retkisuunnitelmista ja tutustuttaa koko joukkoon ihmisiä. Säästä puhuminen paljastaa henkilöiden perusluonteesta, mutta alussa lukija ei voi tietää, mihin suuntaan tarina (tai tarinat, jokaisella omansa, tarinavetoisesta kirjasta ei kuitenkaan ole kyse, joten sanavalintani voisi olla toinenkin, mutta huom: kyse on vasta alusta) ja kerronta kehittyvät. Hyvä niin, kyseessä on romaani, jolle on syytä antaa aikaa, jonka lukeminen viipyillen on valtava ilo, vaikka teoksen tunnelma on pitkälti surumielinen – ja vapauttava.

Vaikka olin lukenut arvosteluja ja muita Majakkaa käsitteleviä kirjoituksia, yllätti romaanin rakenne minut. Tiesin kyllä jo ennakkoon, että Majakka on moniääninen romaani, mutta kuvittelin sen – ehkä "Mrs. Dallowayn" tapaan – sijoittuvan yhteen päivään ja erityisesti rouva Ramsayn pään sisäiseen maailmaan. Lopulta aikajänne on melko pitkä, vaikka päiviä onkin kaksi. Huvilan tunnelma ja koko maailma muuttuvat, toiset ihmiset pysyvät, toiset – niin, eivät: kuolema on läsnä.

Majakassa kertojat ja näkökulmat vaihtuvat, mikä vaatii tarkkaavaisuutta lukijalta (vaati ainakin minulta), mutta kun kerronnan rytmiin tottuu, avautuu koko romaani entistä paremmin. Majakan kaikkein keskeisimmät – ainakin minulle tärkeimmät – henkilöt ovat rouva Ramsay ja Lily Briscoe. Rouva Ramsay on viisikymppinen kaunotar, joka on taitava ohjailemaan muita. Lily Briscoe on taiteilija, uudemman ja nuoremman sukupolven nainen. Naisten kertojanäänistä avautuu näkymiä naisen asemaan Woolfin aikana: avioliitto ja oma tie, haaveet ja toiveet, se millaisia mahdollisuuksia ja suuntia ei toisella ole ollut ja toisella on.

Majakka on kirjallisuutta, jota rakastan. Se on enimmäkseen tajunnanvirtainen ja osin konkreettinen: ihmisten mieli vaeltaa ja samalla miljöö yhtä lailla huoneissa (muuttuvaa valoa, ruoan käryä ja katettuja lautasia myöten) kuin ulkona piirtyy tarkkana ja aistivoimaisena. Se on feministinen klassikko, joka valottaa aikakauden arvojen ristiriitoja ja joka näkökulmatekniikkansa ja teemojensa vuoksi pysyy edelleen ajankohtaisena. Kaiken lisäksi se on sekä piikikäs että niin, niin kaunis.

Majakka on niitä kirjoja, jotka voisin ottaa mukaani nukkumaan – osaksi uniani, pääni sisäisyyttä.


♥♥♥


Virginia Woolf: Kiitäjän kuolema ja muita esseitä
Teos 2013
66 esseetä
Suomentanut Jaana Kapari-Jatta
Kansi Camilla Pentti
576 sivua
Brittiläinen kirjoituskokoelma

Aika usein olen tainnut mainita aloittaneeni kirjan, kuljettaneeni sitä mukanani, lukeneeni pätkissä jne. Virginia Woolfin esseekokoelmaa “Kiitäjän kuolema” vasta kuljettelinkin, mutta tarkoituksella, sillä teoksen 66 esseetä ovat sen verran painavia, että luin niitä aina muutaman kerrallaan. Luin, istuin tai kävelin, ja mietiskelin. Ajattelin Woolfin elämää ja vielä enemmän pohdin häntä ajattelijana ja kirjailijana, oivaltajana, älykkäänä sanankäyttäjänä.

Tätä kirjoittaessani olen palannut joihinkin, unohtanut osan ja jotkut muistan ihmeellisen kirkkaasti. Kokonaisuus on, kuten tekstikokoelmissa usein, epätasainen – toki laadukkaasti, eli kaikkea lukee mielellään ja jokainen essee antaa ajateltavaa; osa siksi, että teksti on loistokasta ja osa vain ajankuvan vuoksi, peilinä kirjoitusajankohtansa älymystön ajatuksiin. Esseiden tematiikka vaihtelee kirjallisuudesta (annettuihin) sukupuolirooleihin ja matkustamisesta kuvaukseen ilmahyökkäyksestä. 

Kun tekstejä lukee, tulee sellainen olo kuin pääsisi Woolfin pään sisälle – kuin olisi osa hänen sanojensa virtaa ja sitä maailmaa, jossa hän eli. Kiitos tästä myös teoksen oivasti suomentaneelle

Rakastin tämän hajanaista lukemista ja kuljettanen tätä mukanani vielä toistekin.

torstai 23. heinäkuuta 2020

Lomaa tähän saakka


Jos vuosi olisi toisenlainen, kirjoittaisin nyt varmaankin kuulumisia Italian-matkaltamme. Voisi myös ajatella, että matkan peruuntuminen harmittaa, mutta (ilman mitään itselle selittelyjä) niin ei käynyt, sillä loma tähän saakka on ollut muun muassa:

Auringonnousua Pielisellä (yllä olevan kuvan otin Kolilla hotellihuoneemme parvekkeelta, kello oli soimassa 3.15).



Uuden kirjan ensisivujen lukemista juhlallisesti Kolilla (ensisivujen... Ihan ensimmäisen sivun luin, jatkoin kirjaa myöhemmin samana iltana mukavasti sisätiloissa).




Visiittiä Porvooseen (ja tietenkin myös herkuttelua).



Esikoisen rippijuhlat.



Lumoutumista ja hiljentymistä Parikkalan patsaspuistossa (millainen olikaan yhden ihmisen elämäntyö).



Pyöräilyä Pyhäselän rannoilla.



Iltapäiväteetä läheisten pihalla.



Retkiä ja matkoja.


Ja: enimmäkseen joutenoloa kotona (yövalvomista ja pitkään nukkumista, kävelyjä, lepoa).

maanantai 20. heinäkuuta 2020

Saara Cantell: Kesken jääneet hetket



Saara Cantell: Kesken jääneet hetket
Tammi 2020
Kansi Laura Lyytinen
365 sivua
Kustantamosta
Kotimainen romaani

Kotimaista perusproosaa, joka on hyvin kirjoitettua, mutta tahtoo jäädä kesken (sic) heti alkuunsa. Vai miten sen nyt menikään… Alku meni juuri kuvaamallani tavalla, en innostunut lukemastani ja kirja jäi kesken muutamaksi kuukaudeksi. Viikko sitten kaipasin hyvää kotimaista luettavaa ja nappasin Saara Cantellin Kesken jääneet hetket uudelleen käteeni. Tällä kertaa romaani vei, vaikka olen edelleen sitä mieltä, että luin laadukasta perusproosaa.

Mitä sitten perusproosa minulle tarkoittaa? Perusproosa-sana on ehkä vähän ilkeä, mutta minä arvostan hyvää perusproosaa, joka on jopa jonkinlainen kirjallisuuden kivijalkakin. Se on sujuvaa, hyvin kirjoitettua luettavaa, joka ei erityisemmin haasta lukijaansa tai säväytä kirjamielen syvimpiä sopukoita, mutta joka parhaimmillaan kietoo pauloihinsa ja tarjoaa tarpeeksi kiinnikkeitä, kiinnittymistä niin henkilöhahmoihinsa kuin tapahtumiinsa ja kieleensäkin.

Cantellin romaani osoittautuikin lukemisen arvoiseksi, juuri sellaiseksi laadukkaaksi proosaksi, joka jää mietityttämään vielä lukemisen jälkeenkin. Romaanin kehyksessä Virvan sisko Salla kuolee auto-onnettomuudessa. Valokuvalaatikon äärellä Virva palaa muistoihinsa ja kulkee ajatuksissaan lapsuuden ja nuoruuden kautta aikuisuuteen. Niin paljon koettu, niin paljon on (kuten romaanin nimessäkin sanotaan) kesken. Niin paljon on sellaista, jota olisi voinut tehdä toisin.

Eniten rakastin ajatusta valokuvista, sitä mitä lukujen aluissa kuvailluista kuvista syntyi. Yhtä lailla ihastuin “Rinnakkaistodellisuudet”-leikkiin, jossa Virva ystäviensä kanssa kuvittelee koko porukalle rinnakkaiset elämät. Jos… Niin, kiehtovaa! Ja lopulta, oikeastaan jo puolivälissä, olin romaanin lumoissa. Cantellin hahmoissa kaikkine (aavistusten) kliseisine elämäntapahtumineenkin on jotain, joka saa kiintymään heihin ja elämään ikään kuin heidän rinnallaan.

Lämmin suositus tälle hyvin kirjoitetulle romaanille. P.S. Olen edelleen vienyt enemmän kirjajuttuja Instagramin puolelle, kuten tämänkin, mutta yritän (!!!) muistaa tuoda nämä lyhyet tekstit blogiinkin. ♥