sunnuntai 15. syyskuuta 2019

Kate Morton: Kellontekijän tytär



Kate Morton: Kellontekijän tytär
Otava 2019
The Clockamaker’s Daughter 2018
Suomentanut Hilkka Pekkanen ja Tuukka Pekkanen
Kansi Lisa White
557 sivua
Australialainen, Englantiin sijoittuva romaani
Olen vähitellen oppinut ymmärtämään, että menetys jättää ihmiseen aukon ja että aukot pyrkivät täyttymään. Sellainen on luonnon järjestys.
Juuri nämä ihmiset ovat niitä, jotka todennäköisimmin kuulevat minun puhuvan… ja silloin tällöin, kun onni on myötä, joku heistä myös vastaa minulle.
Kukapa romanttissieluinen ei kaipaisi toisinaan uppoutumiskirjaa, jossa on vanhoja taloja – yleensä tietenkin kartanoita – toisiinsa sekoittuvaa mennyttä ja nykyisyyttä, kunnollinen mysteeri, kirjoja tai kuvataidetta ja tietenkin sukusalaisuuksia. Kate Mortonin romaaneissa kaikkea edellä mainittua on aina, joskus onnistuneemmin, toisinaan heikommin.
Tänä vuonna suomennettu Kellontekijän tytär kuuluu Mortonin onnistuneempaan tuotantoon.

Vuoteen 2017 sijoittuvassa kehyskertomuksessa arkistonhoitajana työskentelevä Elodie löytää patinoituneen nahkasalkun, jonka sisällä on viktoriaanisen ajan kuuluisan taiteilijan Edward Radcliffen luonnoslehtiö sekä valokuva nuoresta naisesta. Radcliffen luonnosten joukossa on myös piirros vanhasta kartanosta, joka muistuttaa tarinasta jota Elodien edesmennyt äiti kertoi aikoinaan. Kesken omien häidensä suunnittelun Elodien on selvitettävä niin talon, valokuvan naisen kuin oman äitinsäkin arvoitus.

Ja näin sekä Elodie että lukija tempautuvat noin 150 vuoden taakse, 1860-luvun Birchwood Manoriin, prerafaeliittejä muistuttavan magentaveljeskunnan taiteeseen ja rakkauksiin, mutta myös Lontoon ränskemmille kulmille lähes dickensläisiin tunnelmiin. Kaiken edellä mainitun ohella Mortonin romaani pitää sisällään kummitustarinan. Kummituksella on oma mielensä ja omat sanansa, hän kertoo oman tarinansa.
Tunnelma on kliseisyyteen saakka englantilainen (Morton itse on australialainen, mikä saattaa osaltaan selittää tätä romanttista suhtautumista brittiläisyyteen). Kyynisellä mielellä Mortonia ei kannatakaan lukea, kuten ei silloinkaan kun odottaa esimerkiksi yhteiskunnallisia jännitteitä tai historian syvällistä käsittelyä. Erilaisia käänteitä ja ennen kaikkea henkilöhahmojakin Kellontekijän tyttäressä on liikaa eikä kokonaisuus muutenkaan toimi koko ajan, vaan Mortonin luoma runsaudensarvi läikkyy yli reilusti. Hetkittäin lukija pitkästyy tai suorastaan hukkuu kaiken paljoututeen, vähemmän voisi taas kerran olla enemmän. Silti joku romaanissa jaksaa kiehtoa... (No, kummitusjuttu, valokuvaus, tunnelma, ja se, miten Lilynä tunnettu malli muuttuu mielessäni prerafaeliittien mestareiden John William Waterhousen, Dante Rossettin ja John Everett Millais'n maalausten naishahmoiksi; edellä mainituilla taiteilijoilla oli toki useita malleja).
Edellä mainittu ihastumisen ja ylenpalttisuuden tunteen sekoittuminen pätee useimpien Mortonin romaanien kohdalla. Jos tätä kaikkea sietää, on käsissä kelpo viihdettä, romantiikkakaan ei onneksi ole (enimmäkseen) rakkausromantiikkaa, vaan suhtautumista muratin peittämiin talovanhuksiin, vanhoista matkalaukuista löytyviin kirjeisiin ja kaiken peittäviin sukusalaisuuksiin – tietenkin viktoriaanisella patinalla varustettuihin.

P.S. Jos Mortonin romaanien miljööt miellyttävät, kannattaa seurata kirjailijan Instagram-tiliä.

tiistai 10. syyskuuta 2019

Petina Gappah: Pimeydestä loistaa valo



Petina Gappah: Pimeydestä loistaa valo
Tammi, Keltainen kirjasto 2019
Out of Darkness, Shining Light 2019
Suomentanut Aleksi Milonoff
Kansi Eevaliina Rusanen
383 sivua
Zimbabwelainen romaani

Olemme aina olleet pelkkiä pagazeja, kantajia, jotka kuljettivat hänen kuormansa, rakensivat hänen majansa, laittoivat hänen ruokansa, pesivät hänen vaatteensa ja sijasivat hänen vuoteensa, olemme olleet askareja, jotka kävivät hänen taistelunsa, olemme olleet hänen uskollinen ja luotettava saattueensa.
Kaikki tietävät tohtori Livingstonen, otaksun (!), ja Niilin lähteiden etsimisen. Mutta millaiset olivat Livingstonen viimeiset hetket ja ennen kaikkea hänen viimeinen, postuumi, matkansa kohti rannikkoa ja Englantia? Petiha Gappahin romaani Pimeydestä loistaa valo on moniääninen kertomus Livingstonen ruumissaatosta. Teos keskittyy kokki Haliman ja pappi Jacob Wainwrightin, entisen orjan, näkökulmiin, mutta kytkee taitavasti yhteen eri sukupuolten, sukupolvien ja kansojen ääniä. Ruumissaaton matka on pitkä sekä maantieteen että ajan osalta.
Romaani palsamoidun Livingstonen viimeisestä matkasta on hidasta kirjallisuutta. Aloin lukea kirjaa ahmien, sillä Gappah osaa tempaista lukijan mukaansa, mutta romaanin edetessä huomasin viipyileväni erilaisia merkityksiä täynnä olevassa tekstissä. Romaanin aloittava Haliman osuus kiinnostaa, mutta Jacobin osuudessa on ainakin omaan makuuni turhan paljon uskonnollista pohdiskelua. Mitä kerronnan hitauteen tulee, oli lukufiilikseni osin samanlainen kuin Riitta Jalosen Tanssikaa!-romaanin kanssa, vaikka historiasta nousevat romaanit erilaisia ovatkin: Jalosen teos katsoo erästä perhettä yhden kertojan kautta, kertojan mielessä asiat toki sekoittuvat. Gappahin romaani taas kantaa eräänlaista kollektiivista muistia, toki yksilöiden vahvalla äänellä kerrottuna. Vaikka kertojia on muutama, on henkilöhahmoja, tapahtumia, maisemia, kaikkea, paljon.
Pimeydessä loistaa valossa kyse ei ole Livingstonesta, vaan hänen saattojoukoistaan: afrikkalaisista, muslimeista ja kristityistä, orjista ja vapautetuista ihmisistä. Kokonaisuus on fiktiota, mutta sen juuret ovat tosipohjaiset, romaanin loppuun on listattu vankka määrä lähteitä.
Romaani vie ns. Afrikan sydämeen. Gappahilla on tarinankerronnan taito, mutta hänen romaaninsa on paljon enemmän kuin tarina, tietenkin. Se ottaa kantaa kolonialismiin ja orjuuteen, ihmisissään se kuljettaa pelkoa, vihaa ja rikoksia, mutta pitää sisällään myös uskollisuuden ja rakkauden kysymyksiä – alati ristiriitaisia ja isoja. Ääni on niillä, jotka ovat usein unohdettu.

P.S. Vien tämän blogijutun kuta kuinkin tällaisenaan myös Instagramiin. Viime aikoina olen postannut sinne myös sellaisia kirjajuttuja, joita ei ole täällä blogissa. Blogi on jonkinlaisessa käymistilassa, olisiko Instan pienet jutut hyvä tuoda tännekin?

sunnuntai 1. syyskuuta 2019

Kesän päätteeksi: Paavolan tammi, Tukholma, Nick Cave


Viimeisimmän IrisMurdoch -postaukseni yhteydessä pohdin sitä, miten hankalaa bloggaamisesta on nykyisin saada otetta. Ehkä syynä on kyllästyminen: toistakymmentä vuotta kirjabloggausta. Ehkä syynä on se, että olen töissä kirja-alalla ja vaikka en juuri teekään töitä romaanien kanssa, ei tietokoneen äärellä istuminen vapaa-aikana jaksa aina kiehtoa. Ehkä syytä ei voi edes tietää. Sen tiedän, että luen edelleen (tietenkin!) paljon, mutta en sitä, alanko jatkossa kirjoittaa tänne pienempiä kirjajuttuja, keskitänkö vapaa-ajan lukemisesta kertomisen Instagramiin (klik sivupalkista) vai lisäänkö tänne Lumiomenaan tällaisia muita juttuja kirjojen lomaan. Jonkinlaisen tuoreuden ja bloggaamisen ilon haluaisin säilyttää, mutta katsotaan.

Nyt siis tällaisen kyllästymisjohdannon jälkeen muutamia loppukesäisiä iloja.

Paavolan tammi



Täällä olen käynyt aiemminkin. En tiedä, onko järkevää autoilla katsomaan yhtä puuta. Puu on kaunis, vuosisatainen, majesteettinen, maaginen. Sitä pitää lähestyä varoen ja vaalien. Haluaisin vielä joskus käydä Paavolan tammella syyssumujen aikaan, mutta toisaalta kaikki puut ansaitsevat arvostusta.



Päivä Tukholmassa





Vuosi sitten meiltä jäi yksi kesäperinne välistä: päivä Tukholmassa heinäkuun viimeisellä viikolla. Tänä vuonna oli jälleen aika käydä länsinaapurimme pääkaupungissa. Emme tehneet reissulla oikeastaan mitään. Kävelimme vain Gamla Stanin kujilla, huomasimme että Harry Potterin syntymäpäivä on sama kuin hääpäivämme, ihastelimme merta hytin ikkunasta, nautimme laivan aamiaisravintolan pöytään tarjoilluista pannukakuista. Kotiin ostimme uuden ovimaton. Nyt tuntuu, että ensi kesänä teemme perheen viimeisellä yhteisellä lomaviikolla jotain muuta, mutta oli toki ihanaa olla vielä tovi irti arjesta.


Conversations with Nick Cave, Musiikkitalo, Helsinki



Kirjoitin Instagramiin ja omalle yksityiselle Facebook-sivulleni suunnilleen, tässä hieman lyhentäen sillä juttuni oli aika pitkä, näin:

Reilut 22 vuotta sitten Ruisrockissa lavalla heilui mustiin pukeutunut, ruodonlaiha mies, joka oli (ehkä) päihtynyt/aineissa, mutta niin taitava. Olin löytänyt Nick Caven musiikin muutamaa vuotta aiemmin ja samalla löytänyt itselleni toisen musiikillisen kestosuosikin Tori Amosin rinnalle. Nämä rakkaudet ovat kestäneet.
Eilen illalla [27.8.] Musiikkitalon lavalla oli edelleen ruodonlaiha mies, mutta tällä kertaa hyväkuntoinen, hyväntuulinen. Conversations with Nick Cave tarjosi hienon illan. Yleisön joukosta kuului monenlaisia kommentteja ja kysymyksiä. Oli mm. Elisa Dayksi (!) esittäytynyt pieni (!) tyttö (jolle Cave lauloi Mermaidsin), keskusteluja häpeästä, unista, autossa työskentelemisestä, Caven jumalasuhteesta ja tylsyydestä. Oli valtava määrä biisejä, jotka muistuttivat miksi Cavesta niin pidän: vimmainen ja loistava Mercy Seat (en melkein kestänyt), ihana Into My Arms, hieno Jubilee Street, tietenkin Stagger Lee (tosin vasta sitten, kun Cave kysyi että halusiko yleisö kuulla sen), sydänkasvoinen West Country Girl jne. Joukossa oli myös The Boys Next Doorin, Caven ensimmäisen bändin, kappale The Shivers, jonka Cave esitti ihkaensimmäistä kertaa koskaan.
Kolmetuntinen meni kuin siivillä. Tällainen illan kuuluikin olla: yllättävä, intiimi, älykäs, melankolinen, lämmintunnelmainen ja osin myös hillittömän hauska. Parasta oli se, miten vahvasti läsnä Cave oli koko ajan, ikään kuin jokaiselle. ❤️

--
Niin, yllä olevan kirjoitin keskiviikkona. Caven konsertti piti sisällään keskustelua ja musiikkia ja Musiikkitalo oli konseptille erinomaisen toimiva paikka. Nyt sunnuntaina olen edelleen kiinni konsertin tunnelmassa. Haluan pitää siitä paljon itselläni ja silti jakaa kokemaani teille muillekin. Olen vajonnut jonnekin hyvän melankolian ja onnellisuuden rajamaille. Suosittelen kaikille, niillekin jotka eivät Caven musiikista välitä, sivustoa The Red Hand Files. Millä taidolla Cave vastailee ihmisten hänelle lähettämiin kysymyksiin. Hänen tekstinsä ovat kuin pienoisesseitä, vielä erinomaisesti kirjoitettuja. Spotify-soittolistallani viikon kuunnelluin kappale on ollut The Girl in Amber.



Koti, syksy





Suosikkivuodenaikani on alkanut. Ulkoilun, kotona olemisen, lukemisen, fiilistelyn aika.


P.S. Huomenna jatkan yhdellä kirjajutulla Instagramissa. Kirja on niin huono, etten ole varma, tuonko siitä rippeitäkään tänne blogiini. Katsellaan! 

perjantai 30. elokuuta 2019

Riitta Jalonen: Tanssikaa!



Riitta Jalonen: Tanssikaa!

Tammi 2019
205 sivua
Arvostelukappale
Kotimainen romaani

Pää on valtava mylly. Kaikki on tallessa, ihmiset, ajatukset ja tunteet, ja kullakin niistä oma sekava ratansa.
Elisabethilla on seitsemän enoa, joista kuusi on kuollut. He ovat kuitenkin alati läsnä: Elisabethin kodissa juhlitaan enojen syntymäpäiviä, jolloin katetaan pöytä ja tanssitaan. Niin tanssii Elisabethkin, äitinsä muistojen siivittämänä, sukupolvelta toiselle siirtyvät taakat painonaan.
Harva romaani on vaatinut niin paljon keskittymistä kuin Riitta Jalosen Tanssikaa! Ajattelin lukaista kirjan hotellilomalla, mutta olisihan minun pitänyt tietää, ettei Jalosen teoksia niin vain lukaista. Todistaja Brigitin talossa on nyt, yli neljä vuotta sitten lukuhetkestä, noussut Jalos-suosikikseni, mutta se mitä tuosta romaanista kirjoitin pätee myös Tanssikaa!-teoksen suhteen: "romaania voisin luonnehtia kestoaan hitaammaksi teokseksi. Se on sivumäärältään tiivis, tunnelmaltaan hidas, ja hidas se on myös kerronnallisesti".
Hitaus on hyvä. Samoin tiivis koko, ja sitä Tanssikaa! on: tiivis, jopa sakea. Sen luvut ovat kuin pysähtyneitä väläyksiä, joissa Elisabethin muistot ja nykyisyys kulkevat kuin sirpaleet – sota-aika siirtyy toisenlaisena lapseen, joka on toisen ajan kasvatti. Lapsen ja aikuisen kertojan ajatukset vuorottelevat, kulkevat ikään kuin omia polkujaan. Paljon on rivien välissä, vaikka kaikki on samalla juuri tässä. Yksinkertaiset asiat ja yksityiskohdat ovat kuin samaa, isompaa kuvaa. Kuolleet ovat aina läsnä, äidin muistoista nousevana, Elisabethissa, kotitalossa.
Nuo maahan pannut entiset elämät.
Jalonen kirjoittaa kirkasta ja hyvää suomea. Mutta Tanssikaa! on vaikea – ja kiehtova – romaani. Se ei ole vaikea aiheensa tai kielensä vuoksi, vaan siksi että siinä on jotain sellaista, jota en nyt osaa pukea sanoiksi. Lainaankin Tuijaa, joka kirjoittaa hienosti siitä, miten Jalosen romaanissa “tekstin ajatustiheys pysäyttää”. Juuri tämä! En ole vielä ihan varma siitä, asettuiko romaani minuun tai pääsinkö lukijana siihen, mitä odotin – en tiedä, mitä odotin, mutta paljon sain. Paljon ajateltavaa, paljon sisältöä.

torstai 22. elokuuta 2019

Iris Murdoch: Italialaistyttö



Iris Murdoch: Italialaistyttö
WSOY 1966
The Italian Girl 1964
Suomentanut Eila Pennanen
Kansi Marita Halko
194 sivua
Brittiläinen romaani

Tunsin sillä hetkellä, että olisin yksinkertaisesti halunnut ravistaa heidät kaikki irti kuin hyönteiset hihastani. Oton nauru, Oton alkoholin löyhkä, kaiken tämän sekava, sotkuinen, henkilökohtainen tuoksahdus tuntui äkkiä edustavan kaikkea sitä mitä inhosin. Näiden ihmisten elämässä ei ollut arvokkuutta, ei yksinkertaisuutta. Muutaman tunnin kuluttua, Luojan kiitos, voisin jättää heidät ainiaaksi.

Edmund palaa kotiin äitinsä kuoltua. Äiti, Lydia, oli ollut manipuloiva ja kontrolloiva. Vanhassa, ilmapiiriltään oudossa kotitalossa asuu nyt Edmundin alkoholisoitunut veli Otto perheineen. Veljekset ovat vieraantuneet toisistaan, vuosien aikana Oton tyttärestä Florasta on kasvanut nuori nainen. Perhe ja koko talo tuntuvat olevan täynnä salaisuuksia, onni tuntuu olevan jossain kaukana jokaisesta. Se, mitä kaikkea menneisyydessä on tapahtunut, on arvoitus. Ratkaisu arvoitukseen tuntuu olevan italialaistytöllä tai -tytöillä, sillä perheellä oli useampikin italialainen lastenhoitaja.
Luin Iris Murdochin Italialaistytön jo heinäkuun alussa Italiassa, mutta jostain syystä en kesällä saanut bloggauksesta oikein kunnon otetta.
Kaiken metabloggauksen uhalla mietinkin nyt julkisesti, että ehkä tällainen pieni, osin luonnosmainenkin juttu luetusta kirjasta on parempi kuin ei bloggausta ollenkaan – ainakin minun näkökulmastani, sillä blogi on koko ajan ollut lukupäiväkirjani. En kirjaa luettujani ylös minnekään muualle, esimerkiksi Goodreadsissa olen laiska mutta sen suhteen voisin kyllä aktivoitua. Instagramiinkaan en kovin usein saa postattua kirjakuvia, jos en ole ensin tuonut luettua blogiini. Tällaisia lyhyitä tekstejä saattaa tulla toisinaan nyt useammin, muuten Lumiomena kuihtuu kokonaan pois. Pidän nyt jonkinlaista bloggausvirettä yllä näin, mutta eivätköhän nämä tekstit tästä vielä pitene. (Ja tämä jaarittelu toikin tekstiin kummasti lisää pituutta...)
Jos bloggaamisesta, niin itse Murdochin romaanistakin on ollut yllättävän hankala saada otetta. Tämä ei johdu siitä, etteikö kirjasta olisi jäänyt mitään mieleen tai etteikö se olisi kiehtonut ajatuksiani. Päinvastoin! Kolmeen osaan jakautuvassa romaanissa ihmisten väliset suhteet ovat kimurantteja, tunnelma on hämärä, tunkkainen ja savun hajuinen – kuin unien painajainen.
Ehkä tämä raskastunnelmaisuus ei sovittunut lukuhetkeen, lomamatkan iltoihin ja arjesta irti olemiseen. Toisaalta Italialainen tyttö on hyvinkin romaani, joka sopii lukea jossain muualla, vieraassa paikassa, sillä Murdochin teoksessa vierautta kokevat oikeastaan kaikki. Kauan poissa ollut Edmund tarkkailee ja näkee enemmän kuin perheen muut jäsenet, mutta mennyt on kulkee kintereillä.  Murdochin taito kirjoittaa kipeistä ihmissuhteista vakuuttaa aina ja romaanin salaperäinen ja apea tunnelma leijuu raskaana mielessäni.
Helmikuussa lukemani Murdochin Hiekkalinna lumosi minut. Italialaistyttö ei tehnyt samaa (ihanuusmielessä), mutta jätti jälkeensä paljon ajateltavaa. Kokonaisuus häiritsi minua, mitä pidän hyvänä: tätä kokonaisuutta ei niin vain nielty kuvassa näkyvän kylmän valkoviinin parina! Italialaistyttö onkin niitä teoksia, jotka kasvavat mielessäni – ihan jo teemojensa ja tunnelmansakin osalta.

sunnuntai 11. elokuuta 2019

Pajtim Statovci: Bolla


Pajtim Statovci: Bolla
Otava 2019
Kansi Mirella Mäkilä
240 sivua
Kustantamosta
Kotimainen romaani

Hän kulkee hieman edelläni, ja yhtäkkiä minä tartun häntä olkapäästä, kuin hullu, keskellä kirjaston sisääntuloaulaa, aivan niin, täysin luonteeni vastaisesti, mitään miettimättä, rakennuksesta purkautuvan ihmisjoukon keskellä, nihkeän lämpimäksi kierähtäneen iltapäivän sydämessä minä toden totta tartun häneen, ja hän pysähtyy, ja vasta hetken kuluttua kääntää päätään, katsoo ensin kättäni olkapäällään, sormenpäitäni jotka lepäävät solisluun kaarella, ja sitten minua, sen lyhyen tuokion olen kokonaan toinen mies – näin elossa, ajattelen, näin elossa minä en ole kuunaan ollut.

Aluksi on ihastuminen ja rakastuminen. Kirjallisuutta opiskeleva Arsim ja lääkäriksi aikova Miloš kohtaavat Pristinassa 1990-luvun puolivälissä. Toinen on albaani, toinen serbi, molemmat ovat miehiä uusiksi valtioiksi pirstaloivuvassa Jugoslaviassa. Kaikki lähtökohdat ennustavat mahdotonta suhdetta, ja mahdoton se onkin. Arsim on naimisissa Ajshen kanssa, pariskunnalle on syntymässä lapsi, on myös kansakuntien välistä vihanpitoa ja tietenkin yhteiskunnasta elävä ajatus siitä, ettei mies voi olla miehen kanssa. Kaunis alku, rakkaus, himo, asioiden jakaminen, muuttuu suruksi ja kaipaukseksi.

[--] voisiko tämä olla meille molemmille elämämme paras ja pahin päivä. Suru ja kaipaus ovat vain osa niistä tunteista, joita lukija kokee Pajtim Statovcin romaanin Bolla äärellä. Teoksen edetessä lukija kokee myös hämmästystä, kauneutta, inhoa, epätietoisuutta ja ennen kaikkea ihastusta siitä, että käsillä on näin taitavasti kirjoitettu kirja.
Statovcilla on hallussaan sanojen mahti. Hän käyttää kieltä upeasti, luo sillä uusia maailmoja, muttei kikkaile turhanaikaisia: Bolla on nautittavaa luettavaa. Bollan erinomaisuus ei tietenkään jää vain kieleen, vaan niin romaanin tematiikka kuin sen rakennekin toimivat. Kerrontaa rytmittävät Arsimin minäkerronta, Milošin kirjoittamat osiot sekä kaikkea kannattelevat toiveet, realismi ja tarinat.
Kirjan esilehdillä annetaan selitys sanalle 'bolla'. Se on:
1. haamu, näkymätön, peto, piru
2. tuntematon eläinlaji, käärmeenkaltainen olento
3. ulkopuolinen
Statovcin romaanin kolme osaa mukailevat bolla-sanan eri muotoja. Lähtökohtana oleva rakkaus on parasta, mitä ihminen voi kohdata. Mutta jos rakkaus ei – monista syistä – voi kantaa, vaan muuttuu tuskaiseksi kaipuuksi, ottaa bolla vallan pirun ominaisuudessaan. Käärmeenkaltainen olento muodostuu, kun romaanin sisällä kulkeva tarina luolassa asuvasta tytöstä ja käärmeestä etenee. Ulkopuolinen taas on Bollassa oikeastaan jokainen. Ja silti: kaikki tulkinnat pätevät melkein kaikkeen romaanissa, etenkin Arsimiin.
Romaanissa on kohtia, jotka hätkähdyttävät. Kaikkia Arsimin ratkaisuja tai tekoja ei voi hyväksyä, esimerkiksi vaimoon tai erääseen treffikohtaamiseen liittyviä. Ne puistattavat, mutta ovat osa Bollan vahvuuksia kirjallisuutena: ihminen on moniulotteinen, vääryyksiä tekevä, ei aina ymmärrettävissä.

Yksinäisyys kuorii ihmisen ulos ihostaan, leikkaa kielen ja hylkää hitaasti haihtumaan lukitun huoneen ilmaan.

Bolla onkin yksi moniulotteisimmista romaaneista, joita olen aikoihin lukenut. Se on tarina eräästä avioliitosta, kuvaus kielletystä rakkaudesta ja voimakkaasta kaipauksesta, kertomus vääryydestä ja väärin tekemisestä, kuvaus pakolaisuudesta, jonnekin tai jonkun kanssa yhteen kuulumisesta. Se sekoittaa realismin ja folkloren tasoja, kertoo arjesta ja kirjoittamisesta, totuudesta ja unelmista.

Romaanissa kaikki on kohdillaan: kielen kauneus, rujous, rumuus, surumielisyys, vakuuttavuus. Kun kirjan kannet sulkee, jäävät mieleen suru ja ajatus siitä miten hetki onnea on saavutettavissa muttei pidettävissä.

P.S. Vielä – lässytyksen uhallakin: Jos olisi olemassa jonkinlaisia kirjoittajahenkiä, yksi niistä kiertelisi ja kaartelisi aikansa, vierailisi monien keskinkertaisten ja hyvien kirjoittajien luona ja jättäisi heille lahjakkuuden murusia, isojakin paloja, mutta jatkaisi sitten matkaansa. Joitakin hän ei muistaisi muruilla eikä kimpaleilla, vaan asettuisi näiden olkapäälle ja mieleen, tulisi kiinteäksi osaksi kirjailijaa. Pajtim Statovci olisi tällainen, jonne kirjoittajahenki tekisi kotinsa – tai ehkei sen tarvitsisi edes asettua, vaan se olisi jo aina asunut siellä, lahjakkuuden luona.
Muualla: Kirsi, Airi ja Tuija.

keskiviikko 7. elokuuta 2019

Jean Rhys: Herra Mackenzien jälkeen



Jean Rhys: Herra Mackenzien jälkeen
1930
Otava 2001
After Leaving Mr Mackenzie
Suomentanut Hanna Tarkka
222 sivua
Brittiläinen, osin Ranskaan sijoittuva romaani

Mutta kotona hän itki. Hän itki pitkän aikaa: eikä hän koskaan kertonut kenellekään miksi.
Viimeinen kerta jolloin hän oli onnellinen ilman erityistä syytä; ensimmäinen kerta jolloin hän pelkäsi ilman mitään syytä. Kumpi oli ensin?
Julia Martin kuljeskelee Pariisissa: Seinen rannoilla, kahviloissa ja viiniravintiloissa, elokuvateattereissa. Hän on lähes rahaton sen jälkeen, kun hänen entinen rakastajansa herra Mackenzie lakkaa avustamasta häntä rahallisesti. Julian vähätkin varat hupenevat eikä hän saa oikein otetta elämästään, minkä vuoksi hän matkustaa Lontooseen sisarensa ja sairaan äitinsä luo. Mutta Lontookaan ei tunnu enää kodilta.
Jean Rhysin, jolta olen aiemmin lukenut Wide Sargasso Sean, romaani Herra Mackenzien jälkeen on täysiverinen sivullisuuden kuvaus. Sen keskiössä on yksinäinen nainen, joka elää toisaalta itsenäisesti, mutta joka toisaalta on toisaalta riippuvainen miehiltä saamastaan tuesta.
Herra Mackenzien jälkeen on monella tapaa hämmästyttävä romaani. Ensiksikin se on hämmästyttävä siksi, että se on kirjoitettu liki 90 vuotta sitten, mutta siinä on jotain hyvin nykyaikaista ja myös jotain hyvin ajatonta. Että silloin on jo ollut olemassa kuvaus naisesta, joka ei saa sijojaan ja vielä ilman, että tätä naista moralisoidaan. Jos kirja olisi päätynyt luettavakseni ilman tietoa kirjailijasta tai ilmestymisvuodesta, olisin voinut kuvitella lukevani vaikkapa 1960-luvun lopulla kirjoitettua teosta, ehkä jopa 1990-luvulla.
Toiseksi romaanin outo, Julian liikkeellä olosta huolimatta pysähtynyt tunnelma imaisee mukaansa. Julia ei päähenkilönä tarjoa juurikaan samastumiskohdetta, mutta ei tarvitsekaan, sillä Julian tulemiset ja menemiset sekä tietty ja loppumaton tuska toimeentulon ja läheisyyden ehkä epätoivoisen hakemisen (ja siitä kaikesta loitontumisen!) kysymyksistä pakottavat lukijan tarkastelemaan häntä. Irrallisuus, kuulumattomuuden tunne, ajelehtiminen, masennus, toiveikkuus – monet tunteet määrittävät kokonaisuutta. Herra Mackenzien jälkeen ei ole silti tunteikas romaani, vaan pikemminkin asiat kerrotaan, tällaista on nyt, mutta toisinkin voisi olla.
Jokainen päivä on uusi päivä. Ja joka päivä ihminen on uusi ihminen.
Mieli voi olla surullinen tai tyhjä, muttei ainakaan täysin onneton, ei vailla toivoa. Rhys ei ota kantaa siihen, millainen niin monesta irrallaan elävän Julien kuuluisi olla. Romaanin tunnelma on apea, Julian vaeltelussa ympäri Pariisia ja Lontoota ei ole mitään romanttista. Ja silti kokonaisuus on oudosti kaunis, vähän kuin tietäisi, että tunkkaisten mattojen, puoliksi poltettujen savukkeiden ja hiipuvan kauneuden takana olisi kuitenkin jotain, kokonainen ihminen.
Rhys ei aliarvioi lukijaansa, itsenäisyys ja riippuvaisuus toisista kietoutuvat yhteen kiehtovasti ahdistavalla tavalla.
Petri Tammisen kirjoittamat loppusanat “Olemattoman kuvia” avaavat hienosti kokonaisuutta, uskottavaa ja vangitsevaa romaania. Lukija tosiaankin on sisällä Rhysin maailmassa.

torstai 1. elokuuta 2019

Näyttelyvinkkejä ja yöajeluja




Kesäloman päättyminen on aina hieman haikeaa. Itse palasin töihin eilen, toki ihan mukavissa merkeissä. Silti paluu arkeen on kuin jonkinlaisen jetlagin kourissa olemista ainakin kaltaiselleni, joka valvoi lomayöt pikkutunneille. Lomalla tuntui olevan aikaa vaikka mihin!

Oli myös aikaa retkeillä Suomessa mm. erilaisissa museoissa. Koska nämä paikat ovat auki ympäri vuoden ja koska seuraavat näyttelyt ovat yhtä lukuun ottamatta edelleen katsottavissa ja koettavissa, vinkkaan muutaman kohteen vaikka mahdollista elokuista retkeä ajatellen. Onko joukossa tuttuja paikkoja?


Joensuun taidemuseo Onni


Joensuun taidemuseon nimi on Onni eikä ihme, on onni käydä siellä, vaellella salista saliin, kulkea portaikoissa, tehdä heräteostoksia museokaupassa (olen heikkona museokauppoihin, nytkin hankin uudet korvikset).

Tänä kesänä ja aina lokakuun 27. päivään saakka Onnin vaihtuvassa näyttelyssä on nähtävillä Nanna Suden ja Canal Cheong Jagerroosin Blue and Red – Kaksi matkaa, johon liittyy myös dokumenttielokuva naisten matkoista Kiinan ja Suomen halki. Suosittelen!

Omia suosikkejani museosta ovat tietenkin Albert Edelfeltin Lukeva pariisitar (Virginie), jonka pyrin näkemään ainakin kerran vuodessa, sekä portaikko ja siellä olevat Oscar Parvaisen maalaukset, ja vielä Berghemin ikonikokoelma, jossa teosten asettelu pysäyttää. Uskonnollisten kuvien kohdalla ei ehkä pitäisi puhua lumoutumisesta, mutta ainakin minä lumouduin.



VB-valokuvakeskus, Kuopio


”If you believed they put a man on the Moon...” Tänä kesänä ihmisen ensiaskelista Kuussa tuli kuluneeksi 50 vuotta. Kuopion VB-valokuvakeskuksessa on esillä sympaattinen näyttely Man on the Moon – Matka Kuuhun. Näyttelyn materiaali on koottu NASAn Apollo-kuuohjelman arkistoista: Apollo 11, astronautit, hieno kuva laskuvarjoista, Kuun pinta...

VB:lla on katsottavissa myös Georges Méliès’n elokuva Matka kuuhun, jonka ikoninen kuva on muuten yksi lapsuudesta vahvimmin mieleeni jääneistä kuvista (Disneyn ”Lumikin” pahan äitipuolen, Napoleon-kirjan kannen, Mauri Mäyräkoiran ja kuvitteellisen planeetta Pluto-näkymän ohella).

VB-valokuvakeskus on yksi suosikkipaikoistani Kuopiossa. Man on the Moon -näyttely menee 1.9. saakka.


Botania, Joensuu
Luomus, Helsinki


Kasvihuoneita ja enemmänkin, mutta erilaisesti.


Joensuun
Botania on tapahtumapuutarha, jota on viime vuosien aikana uudistettu voimakkaasti. Aiemmin Joensuun / Itä-Suomen yliopiston kasvitieteellisenä puutarhana tunnetussa Botaniassa voi paitsi tutustua kasvihuoneiden ja ulkopuutarhan kasveihin ja perhosiin myös nauttia kulttuurista sekä hengailla muuten vaan, hengähtää hetki kaukana arjesta. 

Nykyisin Botanian omistaa valotaiteilija Kari Kola, joka on tiiminsä kanssa saanut Botaniassa aikaan vaikka mitä hienoa! Esimerkiksi pihalla järjestetään konsertteja, nyt kesällä siellä on myös upea hiekkaveistosnäyttely, Botanian ravintolaakin on kehuttu.

Paikka on kiehtova ja monipuolinen käyntikohde kaiken ikäisille, mutta hinnoittelussa on parantamisen varaa turistin näkökulmasta, sillä 25 euroa kertalipusta on paljon eikä edullinenkaan vuosikortti kiinnosta, jos Joensuussa käy esimerkiksi kerran vuodessa. (Kiitos siis ystävälle, jonka kanssa pääsin hänen kaverikortillaan ilmaiseksi sisälle.)



Kaisaniemen kasvitieteellinen puutarha Helsingissä on osa Luonnontieteellistä keskusmuseota Luomusta. Sinne pääsee Museokortilla, joka on yksi suosikkikeksinnöistäni. Sydän! Jo 1820-luvun lopulta saakka Helsingin keskustassa sijainnut paikka sykähdyttää kasvihuoneillaan – niin rakennuksina kuin toki kasviensa osalta.

On kuin astuisi jonnekin taianomaiseen, ihan omanlaiseensa maailmaan, jossa on tropiikin lämpöä, savannien ja aavikoiden kuivuutta ja Välimeren raikkautta. On kaunista valoa, ihmeellinen Palmusali, Lummehuoneen jättilumpeet… On paljon tietoa, elämyksiä, rauhaa.

Kaisaniemen kasvitieteellisen ulkopuutarhassa kannattaa sielläkin käydä. 


 Kiasma, Helsinki


Kiasmaan ehdin tänä kesänä kahdesti.

Ensimmäisellä kerralla ehdin nähdä myös Iiu Susirajan Kuivakka ilo -näyttelyn, joka nimensä mukaisesti tarjosi hyvällä tavalla kuivaa huumoria, mutta myös paljon enemmän: oivalluksia, kohdalle osuvia ja ohi meneviä tunteita, suoria ja puhuttelevia. Susirajan näyttely Kiasmassa päättyi viime viikon loppuun, mutta suosittelen ehdottomasti Susirajan valokuvia, joita näkee esimerkiksi taiteilijan omilla nettisivuilla.

Kaksi kertaa kävin silittelemässä karvoja islantilaisen Shoplifterinä tunnetun Hrafnhildur Arnardóttirin näyttelyssä Nervescape VIII. Eri paikoissa aina hieman erilaisen muodon ottava näyttely lävähtää verkkokalvoille oikeana väri-iloitteluna. Synteettisten, kosketeltavien karvojensa tai hiustensa vuoksi aistivoimaisuus korostuu, sillä näitä karvoja saa silitellä ja vaikka halata. Hauskaa!

Viiden taiteilijan näyttely Astu lavalle mahdollistaa monenlaisia kohtaamisia. Voi esimerkiksi keskustella vaatteiden korjaajan kanssa sillä aikaa, kun tämä korjaa tai koristelee vaatteita (Lee Mingwei, Taiwan). On myös mahdollista ottaa yhteyttä kaveriin lankapurkkipuhelimella (Amalia Pica, Argentiina) – onko tällainen tuttua lapsuudestanne? Ihastuin myös museokävijöiden taituruuteen Brittiläisen David Shrigleyn “mallipiirustusluokassa”. Tanskalaisen Christian Falsnaesin esiintymislava näytti hauskalta, sitä en kokeillut. Venäläisen Sasha Pirogovan videoteoksessa mikrofonin ja viiden esiintyjän performanssi vangitsi katsomaan.

Kiasmassa on nyt menossa myös ihmistä, eläintä ja luontoa käsittelevä yhteisnäyttely, nykytaiteen museon tulevat näyttelyt lupaavat nekin kiinnostavia elämyksiä.


Bonus: Yöajelut




Joku ehkä muistaa minun kirjoittaneen Linnunradan etsimisestä viime syksynä. Odotankin jo tähtikirkkaita öitä, mutta kesälläkin on ollut ihanaa ajella ja kävellä iltamyöhällä.
Kuinka maagisia nämä alkuyön hetket ovatkaan, miten mieli rauhoittuu. Yöajelukuvat otin lapsuuteni kotipaikkakunnalla Suonenjoella.


lauantai 27. heinäkuuta 2019

Joan Didion: The Year of Magical Thinking



Joan Didion: The Year of Magical Thinking
Vintage International / Random House 2005 (painos vuodelta 2007)
Kannen suunnittelu Carol Devine Carson
227 sivua
Amerikkalainen omaelämäkerrallinen tietokirja

Grief, when it comes, is nothing we expect it to be.
[--]
My father was dead, my mother was dead, I would need for a while to watch for mines, but I would still get up in the morning and send out the laundry.
I would still plan a menu for Easter lunch.
I would still remember to renew my passport.
Grief is different. Grief has no distance. Grief come in waves, paroxysms, sudden apprehensions that weaken the knees and blind the eyes and obliterate the dailiness of life.

Ja jotain vielä painavampaa:

Until now I had been able to only grieve, not mourn.


Suru ottaa aina muotonsa, mutta surun muodon löytyminen, surulle antautuminen tai sen kanssa eläminen muuttuu koko ajan. Surra voi arkisesti ja pienesti, mutta suruun voi myös kuvainnollisesti hukkua. Joan Didionin The Year of Magical Thinking (ilmestynyt myös suomeksi, nimellä Maagisen ajattelun aika) on surukirja, mutta samalla se on myös lohtukirja ja lisäksi se on katsaus erään erään tunnetun amerikkalaisen perheen elämään, kaikkeen siihen mistä puolison äkkikuoleman kohdatessa joutuu luopumaan. Didionin puoliso, kirjailija John Gregory Dunne kuolee äkillisesti ja samaan aikaan pariskunnan keski-ikäistyvä tytär Quintana on sairaalassa. Quintanan tarina on toinen juttu ja toisen kirjan aihe, nyt käsillä olevassa kirjassa Didion tarkastelee avioliittoaan sekä sitä, milloin suremisesta tulee liki pohjatonta.

Didionin teoksen otin yhdeksi matkalukemisekseni Italiaan heinäkuun alussa. En oikeastaan tiennyt, mitä odottaa, mutta tiesin että kirja on ollut tärkeä muutamalle minulle tärkeälle ihmiselle. En siis lukenut surukirjaa siksi, että omassa elämässäni suru olisi nyt erityisen ajankohtainen (eikä minkään kirjan lukemista tarvitse sinänsä perustella, mutta kerroinpa nyt kuitenkin). Toivon, että suru pysyykin poissa, kaukana, vaikka tietoisuus surun mahdollisuudesta häälyy aina kaikkien elämässä, siitä ei pääse mihinkään.

Viime vuonna Mia Kankimäki sai monet ajattelemaan ”yönaisia” hienolla kirjallaan Naiset joita ajattelen öisin. Teos lumosi minutkin, tietenkin. Ei kaikilta osin, koska runsaasta kirjasta oli mahdollista löytää omat suosikkilukunsa, mutta silti valtavasti. Kirjan luettuani jäin miettimään, onko minulla ollenkaan yönaisia tai sellaisia ihmisiä, joita pohtisin erityisen paljon. Tulin siihen tulokseen, että tietenkin on, mutta en olisi siltä istumalta osannut nimetä yhtään – toki voin heitellä nimiä: Tori Amos, Georgia O’Keeffe, Jane Austen… Mutta ei, en ajattele heitä kovin usein.

Olen kyllä ajatellut. Olen perehtynyt niin Tori Amosin omalaatuisiin laululyriikoihin kuin hänen elämäänsä selviytyjänä, osa-cherokeena, menetyksiä kokeneena äitinä, pianistina jne. Olen pohtinut Georgia O’Keeffeä New Mexicon maisemissa, Jane Austenin aikaa.... Mutta kun olen heitä kutakin tarpeeksi kauan ajatellut, olen tavallaan saanut aiheesta ja ihmisestä irti sen, mitä olen hakenut. Ihmisten lisäksi olen ajatellut joitakin ilmiöitä – etsinyt tietoa, lukenut valtavasti.

Älkää käsittäkö väärin. En ”hylkää” näitä ihmisiä tai aiheita, vaan osa heistä on aina minussa. Tori Amos on edelleen tärkein artisti, jonka osaan nimetä. Georgia O’Keeffen maalaukset lumoavat ja ihmetyttävät aina jne. Minulla vaan on tapana innostua jostain ja tutkia tuota asiaa niin, että lopulta väsyn ja otan pientä etäisyyttä, jotta voin kantaa tuota asiaa sydämessäni.

Tänä kesänä olen ollut pohjattoman kiinnostunut Joan Didionista. Hän on siis ”kesäyönaiseni”. The Year of Magical Thinking vei mukanaan niin, ettei mikään muu kirja tänä kesänä. Miltei heti perään katsoin myös John Gregory Dunnen veljenpojan Griffin Dunnen ohjaaman dokumentin The Center Will Not Holdin Netflixistä. Didionin kirja ja Dunnen dokumentti ovat kiertyneet mielessäni yhteen, kun olen pohtinut Didonia, hänelle kuvittelemaani haurauden ja vahvuuden yhdistelmää, uskomatonta elämää Voguen toimittajana, Didionia Kaliforniassa Mansonin ajan hippiydessä, ihmisoikeusasioiden reportoijana, Quintanan äitinä, puolisona, kirjailijana.

Olen ajatellut Joan Didionia menetysten jälkeen, ehkä ihan yksin, ehkä miehensä sukulaisten ja omien ystäviensä kanssa. Olen pohtinut häntä nuorena ja vanhana, aina sanat halussaan. Olen janonnut tietoa hänestä, istunut Googlen hakutulosten äärellä, katsonut videoita, lukenut kirja-arvosteluja. Olen käynyt läpi jopa John Gregory Dunnen uraa, Quintanan adoptiota, Didionin eleganssia ja hätkähdyttävää laihuutta,1960-lukulaisia juhlia ja jo iäkästä pariskuntaa New Yorkissa. Olen kulkenut yksityisistä asioista yhteiskunnalliseen (hyvin amerikkalaiseen) tietoisuuteen. Olen uppoutunut olennaisiin ja kenties täysin epäolennaisiin asioihin. Olen lumoutunut, iloinnut ja surrut.

Tiedän, etten ajattele Joan Didionia näin tiiviisti jonkun ajan kuluttua. Löydän jonkun toisen yönaisen tai ehkä yöasian. Itse asiassa olen Didionin rinnalla lukenut paljon Tšernobylin katastrofista, mikä on toki toinen tarina ja toinen asia, sellainen josta muistan itsekin jotain. Ja tiedän, että Didion tulee kulkemaan mukanani tästä kesästä alkaen. Luultavasti tulen lukemaan hänen teoksiaan englanniksi, esimerkiksi The White Album kiinnostaa kovasti. Sillä Didion on hitonmoinen kirjoittaja.
Tästä pääsen lyhyesti The Year of Magical Thinking -teokseen, jossa Didionin taitavuus näyttäytyy mitä parhaimmin. Analyyttisyys ja tunteikkuus kohtaavat kirjassa, mikä sopii kaltaiselleni lukijalle (olen analyyttinen itkupilli). Didion kirjoittaa tyylikkäästi. Suru on koko teoksen lähtökohta, mutta mukaan mahtuu valoa ja lohtua, henkilökohtaisia muistoja ja yleistä pohdintaa. Lukeminen ei ole raskasta, vaan jotenkin niin hurjan sivistävää ja samalla liki tulevaa. Didion ei kaunistele silloin kun kuvattavassa asiassa ei ole mitään erityisen ihastuttavaa, vaikka hänen tekstinsä onkin kaunista. On ihmeellistä, miten Didion osaa kirjoittaa samalla kertaa toteavasti ja kuitenkin tunteikkaasti, olla lähellä ja silti etäällä. Ihailen tällaista kirjoittamisen tapaa. Silti en voi kutsua teosta täydelliseksi kirjaksi (eikä sellaista toivottavasti ole olemassakaan), sillä esimerkiksi Dunnen kuolinsyyn raportointia, lääketieteellisiä kuvauksia, on turhan tiheään. Toisaalta ymmärrän niiden merkityksen kirjassa.

Didionin kirja on paitsi kuvaus surusta, myös katsaus erääseen – Dunnen ja Didionin – avioliittoon, sen onnenhetkiin ja ristiriitoihin, yhdessä elämiseen ja kaiken päättymiseen niin dramaattisesti ja lopullisesti. Kaiken ytimessä on, luulen, sen tajuaminen, että muutos on elämässä vakio. Mikään ei ole ikuista. Jos pystyy elämään siten, että päästää irti (pakosta), voi oma elämä jatkua, mutta uudet muutokset seuraavat, hyvät ja surulliset.

Toinen Didion-suomennos
Iltojen sinessä seurasi minua toiselle kesämatkalleni. Siitä kirjoitan joskus myöhemmin – ehkä, nyt annan Didionin olla vielä kesäyönaiseni, sillä seuraava ajattelemisen aihe kolkuttelee mielessäni jo kiivaasti.

sunnuntai 14. heinäkuuta 2019

Celeste Ng: Tulenarkoja asioita


Celeste Ng: Tulenarkoja asioita
Gummerus 2019
Little Fires Everywhere 2017
Suomentanut Sari Karhulahti
Kansi Jenni Noponen
384 sivua (ennakkokappale kustantamosta)
Amerikkalainen romaani


Oli parempi pitää silmällä intohimon kipinää ja luovuttaa se sukupolvelta toiselle varovaisesti kuin olympiasoihtu. Tai ehkä sitä täytyi vaalia kuten ikuista tulta, jotta se muistuttaisi valosta ja hyvyydestä eikä sytyttäisi – ei voisi sytyttää – mitään palamaan. Jotta se olisi hallinnassa. Kesytetty. Sopeutunut vankeuteen. Tärkeintä oli välttää isot roihut.
Jotkut asuinseudut ovat sellaisia, että niissä asuu vain hyviä ja säntillisiä ihmisiä, ja joiden pihat ovat kunnossa ja jokaisella asukkaalla asemansa ja paikkansa. Tällainen näennäinen idylli on myös Shaker Heights. Ei siis ihme, että Elena Richardson, paikallislehden toimittaja, viihtyy siellä perheensä kanssa. Idylli saa säröjä, kun Richardsonien vuokraamaan taloon muuttaa taiteilija Mia Warren yhdessä tyttärensä Pearlin kanssa. Ja eipä aikaakaan, kun Richardsonien lapset, Lexie, Trip, Moody ja Izzy, ystävystyvät Pearlin kanssa – ja enemmänkin. Elenalle Mia tarjoaa arvoituksen, josta on otettava selvää.

Joskus niin kutsuttu lukuromaani ei viihdytä puoliksikaan niin paljon kuin odottaisi. Toisinaan taas lajin kirja vie mukanaan niin, että muutamassa tunnissa lukee miltei koko romaanin. Ensin mainittu kävi Liane Moriartyn uusimman romaanin kohdalla ja mitä kauemmin sen lukemisesta on aikaa, sitä vahvemmin ajattelen näin. Yhdeksän hyvää, kymmenen kaunista oli melkein ajanhukkaa. Harmi. Mutta nyt esittelyssä olevan romaanin kanssa kävi onneksi toisin. Celeste Ngin Tulenarkoja asioita oli jäädä minulta lukematta mitäänsanomattoman kannen vuoksi (yleensä ihailen taitavan Jenni Noposen kansia, upeita!), mutta ystäväpiirissäni kirjaa kehuttiin ja otin sen yhdeksi reissulukemiseksi Italiaan. Ja kas, kävi niin että luin noin kaksi kolmasosaa jo lentomatkalla Milanoon.
Tarina vei ja viihdytti niin, että olen valmis julistamaan Ngin romaanin lajityyppinsä, vetävän lukuromaanin, parhaimmistoon kuuluvaksi – ihan sinne Moriartyn parhaimpien teosten rinnalle. Tulenaroissa asioissa on kaikki kohdallaan: yhteisökuvaus, pientä jännitystä kantava juoni, miljöö, asioiden punoutuminen yhteen… Erityisen kiinnostavasti Ng kuvaa toisaalta naisten keskinäistä kulttuuria, toisaalta äitiyttä, erilaisia tapoja olla vanhempi.

Lukuromaaniin sopii hyvin arvoitus, joka määrittää osaa juonesta: mikä on Mian ja Pearlin tarina? Ja siihen liittyen: mikä on vastuuta, mitä oikein tekemistä, millaisia ratkaisuja voi tehdä itselleen? Arvoitusta värittävät moraali ja etiikka. Tai on teoksessa toinenkin arvoitus: miksi kirjan alussa roihuava tulipalo on sytytety? Mitä sitten? Kohta jos toinenkin saa silmät kostumaan, muttei liiaksi, sillä tarina vie. Oivasti nimetyssä romaanissa (Little fires everywhere, suomenkielinenkin nimi kuvaa sisältöä erinomaisesti) pienet palot eivät pysy piilossa, iso roihahdus – konkreettisesti ja vertaiskuvallisesti – on tulollaan.

Ng kirjoittaa arvoitusromaaniinsa onnistunutta ajankuvaa. Koska romaani sijoittuu 1990-luvulle, on mukana annos nostalgiaakin: ajan bändit, tv-sarjat jne. riemastuttavat aikakauden muistavia lukijoita (voisin sanoa, että ehkä meitä kaikkia, mutta toisaalta vuonna 1999 syntyneet, jotka eivät voi muistaa vuosikymmentä mutta voivat lukea tämän romaanin, ovat nyt 20-vuotiaita, mikä jaksaa hämmästyttää: ajan kulu!).

Ngin luomat hahmot ovat osin karikatyyrisinäkin onnistuneita, oikeanlaisia. Tietyt kliseet, kuten täydellinen perheenäiti ja rajoja rikkoja taiteilija, sovittuvat mainiosti romaaniin etenkin, kun asiat (tietenkin) muuttuvat tarinan edetessä. Kaikki hahmot eivät kasva, toiset jäävät etäälle, mutta joistakin tulee läheisiä.

Kaikki soljuu kuin elokuvassa tai tv-sarjassa ikään, ja tämän voi ottaa tällä kertaa kehuna. Ei siis ihme, että kirjasta onkin tulossa minisarja, jota tähdittää aina yhtä ihastuttava Reese Witherspoon (jonka kirjajuttuja kannattaa muuten seurata Instagramissa). Onnistuessaan sarja viihdyttänee kaikkia, jotka ovat pitäneet HBO:n Big Little Lies -sarjasta. Mainitusta sarjasta saankin oivan aasinsillan alussa mainitsemaani Moriartyyn. Ngin romaani vertautuu hyvin Moriartyn parhaimpiin teoksiin ja uskoisin, että Moriartyn ystävät ihastuvat Tulenarkoihin asioihin.

Mitäpä sitä enää muuta sanomaan, kuin että Tulenarkoja asioita tarjoaa kestonsa verran nautittavaa luettavaa, jossa on myös yhteiskunnallisia teemoja – ainakin lomatarpeisiksi. Voi, miten viihdyin!