keskiviikko 15. tammikuuta 2020

Risto Pakarinen: Jonain päivänä Jennifer



Risto Pakarinen: Jonain päivänä Jennifer
HarperCollins 2019
Kansi Michel Vrana
378 sivua
Kotimainen romaani

Olin ajautunut seikkailuuni, koska olin saanut kirjeen, “Aikakoneen”, vanhalta opettajaltani, ja katsonut Paluu tulevaisuuteen -elokuvan ja ne olivat tuoneet mieleeni Jenniferin ja nuoruuteni ihanat hetket. Olin heittäytynyt mukaan sen enempää miettimättä, sen suuremmin suunnittelematta.
Peterin elämässä ei paljoa tapahdu. Hänellä on kyllä periaatteessa hieno menneisyys nettialalla, mutta digiosaaminen keskittyy Intiaan eikä Peterin taidoille ole enää käyttöä. Peterin sosiaalinen elämäkin keskittyy enimmäkseen Facebookiin. Käänteen tuo kirje, jonka Peter on kirjoittanut itselleen 30 vuotta aiemmin. Kirje saa hänet muistelemaan lukioaikojaan, etenkin silloista parasta ystäväänsä Jenniferiä, johon oli salaisesti niin rakastunut. Peter alkaa kaivata takaisin vuoteen 1986, c-kasettien ja teinielokuvien kultakauteen. Kaipuu muuttuu todeksi niin paljon kuin se vuonna 2016 on mahdollista: takatukka kasvaen Peter päättää kunnostaa vanhan elokuvateatterin ja kutsua ensi-iltaan sekä Jenniferin että Paluu tulevaisuuteen elokuvan Doc Brownin.
Voihan Breakfast Club, Kim Wilden “Kids in America”, bermudashortsit, Karate Kid, Tiffanyn “I think we’re alone now” – ja tietenkin elokuva Paluu tulevaisuuteen, varsinkin se: Marty McFly, Doc Brown ja aikakone. Risto Pakarisen romaani Jonain päivänä Jennifer on oikea kasaritrippi, jonka jokainen luku on nimetty jonkun 1980-lukulaisen hitin mukaan.
Monet pienellä paikkakunnalla kasvaneet ja 1980-luvun kokeneet löytävätkin Pakarisen romaanista varmasti osia omasta itsestään, hämäriä tai teräviä muistoja: kaveriporukoita, ihastumisia, musiikkivideoita, mankalla soitettua musiikkia, kivipestyjä farkkuja ja ennen kaikkea jonkun ailahduksen kadonneesta nuoruudesta. Pakarinen tavoittaa tuon maailman varsin elävästi, joskin hetkittäin hän vyöryttää vuosikymmenen ilmiöitä turhankin tiheään. Lukijan on siis helppoa solahtaa Peterin nostalgiseen kaihoon ja pyrkimykseen saavuttaa tulevaisuus menneisyyden kautta.
Mutta on Pakarisen kirja toki enemmänkin kuin menneiden aikojen ja entisen (melkein-)heilan haikailua. Se on lähestulkoon lukusukkula, romaanin asussa kulkeva romanttinen komedia, jolla on hyvä sydän. Romaani muistuttaa sekä nuoruuden toiveikkaasta kipeydestä että keski-iän kipeästä toiveikkuudesta: siitä, miten nuorena kaikki on mahdollista, mutta aikuisenakaan mikään ei ole periaatteessa mahdotonta.
Jonain päivänä Jennifer on tietenkin keski-ikäisen miehen, Peterin, kasvukertomus. Kasarinostalgian henkiin herättäminen sujuu kohtalaisen helposti, mutta Peterin on kohdattava myös oma itsensä – se, mitä menneessä on ollut ja se, mitä tuleman voi vielä pitää.
Lukusukkulaksi Pakarisen romaani on sujuvuudestaan huolimatta hetkittäin hidas tai toisteinen (mutta sukkula se kuitenkin on). Elokuvateatterin kunnostaminen ja Jenniferin perään haikailu etenevät verkkaiseen tahtiin, mutta toisaalta Peterin kaltainen haaveilija voi määrätietoisenakin ottaa aikaa asioiden toteutumiselle…  Teos ei myöskään tarjoa suuria yllätyksiä (vaikkei se täysin ennustettavakaan ole), mutta lajityyppiin sopii erinomaisesti se, että lukija oikeastaan tietää mitä suurissa linjoissa tuleman pitää. Lukiessa olo on kuin seuraisi jotain tuttua ja silti uutta – tarinaa jonka käänteissä voi elää myötä, mutta joka ei upota liian syvälle. Tunne on sama kuin romcom-elokuvia katsoessa.
Romanttinen komedia on kirjallisuusgenrenä vaikeampi kuin mitä voisi kuvitella, mutta Pakarisen romaani täyttää lajikriteerit (jos sellaisia on) mainiosti. Se on todellinen feel good -kirja, joka ajoittain verkkaisenakin pitää otteessaan. Se on aikuisten satu, joka voisi toteutua. Power of Love.

torstai 9. tammikuuta 2020

Shaun Bythell: Elämäni kirjakauppiaana



Shaun Bythell: Elämäni kirjakauppiaana
Kirjapaja 2019
The Diary of a Book Seller 2017
Suomentanut Jaana Kapari-Jatta
Kannen kuva John McNaught
340 sivua
Skotlantilainen omaelämäkerrallinen kirja

TIISTAI, 8. HUHTIKUUTA
[--]
Juuri kun tulin alakertaan teetä keittämästä, mies toi tiskille kuparisen rannekorun kaupan antiikkipöydältä ja kysyi: ”C’est combien?” Sitä en osaa sanoa, miksi hän päätti puhua ranskaa. Hän ei edes ollut ranskalainen; hän oli skotlantilainen.
Eliot saapui neljältä ja riisui välittömästi kenkänsä. Viiden minuutin kuluttua olin kompastunut niihin kahdesti.
Neljä asiakasta kommentoi, että Kapteeni oli lihonut.
Kaupassa oli vilskettä koko päivän, mutta onnistuin silti lukemaan Kuolleet sielut loppuun.
Kassa £451,41
33 asiakasta

Ensin kiinnostukseni herätti kansi: miten kaunis talo – ja ikkunoista paljastuu huoneita täynnä kirjoja! Ovella seisoo silmälasipäinen mies kädet taskuissa ja hänen vieressään on kyltti ”Book Shop”. Oi, kirjoja! Tunnelmaa! Kuvaus oikeasta kivijalkakaupasta jossain Skotlannin maisemissa! Kaikkea tuota, samalla kertaa nostalgisesti ja nykyaikaisesti, joskus hellästi ja enimmäkseen sarkastisesti.
Joululomani leppoisinta luettavaa tarjosi skottilaisen antikvariaattikauppiaan Shaun Bythellin teos Elämäni kirjakauppiaana, joka on Bythellin päiväkirja eräästä helmikuusta seuraavan tammikuun loppuun 2010-luvun puolivälissä. Vaikka kyseessä on päiväkirja, tuntuu Bythell alusta saakka kirjoittavan sekä itselleen että laajemmallekin yleisölle. Bythell onkin ollut julkisuudenhenkilö jo ennen kirjansa ilmestymistä. Hän on pitänyt muun muassa suosittua Youtube-kanavaansa yli kuuden vuoden ajan. Hänen kauppansa on myös päässyt The Guardianin ihanien ja omituisen kirjakauppojen listalle sijalle 3, minkä syyksi Bythell arvelee kyynisesti: Ehkä tähän vaikuttavat hipsterit ja heidän trendinsä tulla nähdyiksi pikemminkin vinyylien ja oikeiden kirjojen kuin iPodien ja Kindlejen kera.
Bythellin päiväkirjateos on paitsi ihastuttava, myös sopivalla tavalla häijyä eli virkistävää luettavaa. Bythell tarkkailee kirja-alaa ja asiakkaitaan ja hänellä on laaja kirjallisuudentuntemus (hän ripotteleekin kirjojen ja kirjailijoiden nimiä sinne tänne, mikä saa lukijan muistelemaan lukemaansa tai googlailemaan klassikoita). Hän ei ole vain leppoisa kirjoihinsa uppoutuva puodinpitäjä – tai toki hän voi olla sitäkin, mutta hän on myös äkäinen, joitakin asiakastyyppejä halveksuva (no, mitäs tulevat besserwisseröimään kauppaan ostamatta yhtikäs mitään tai kehuskelemaan Harry Potter -sarjan myöhempien osien ensipainoksillaan, joita on tosiasiassa otettu miljoonia heti alkuunsa). Koko ajan hän saa lukijan puolelleen.
Elämäni kirjakauppiaana on täynnä pieniä hauskoja sattumuksia, joita Bythell kuvaa elävästi. On tuttuja asiakkaita, on hankalia asiakkaita, on pistäytyjiä ja majoittujia. Bythell kuvaa myös läheisiään, muun muassa alaisiaan. Kun asiakas saapuu kauppaan kysyäkseen vain ”mukavuuslaitosta”, osoittaa kirjakaupan originelli työntekijä, Jehovan todistaja Nicky tälle mukavan nojatuolin jossa istua – varsinainen mukavuuslaitos! Bythell ei aina perusta työntekijästään, mutta parhaimpina hetkinä Nicky yllättää.
Kassa £106,99
13 asiakasta
...
Kassa £133
15 asiakasta
Vanhojen kirjojen kauppaaminen on kovaa eikä yleensä mitenkään tuottoisaa työtä. Hauskuuden ja villipohjolamaisen henkilökavalkadin rinnalla Bythell vyöryttääkin aiheellista kritiikkiä Amazonin kaltaisia jättiläisiä kohtaan. Amazon syö pienten kirjakauppojen kuormasta, mutta toisaalta Amazonin tarjoamien palveluiden kautta on mahdollista saavuttaa ostajia kaukaakin: Bythellin kirjapuodille verkkokauppa on tärkeä tulonlähde, mitä ristiriitaa hän avaa osuvasti. Myös ajankohtaisuutta on mukana Skotlannin itsenäistymistä koskevan kansanäänestyksen muodossa (tulos masentaa Bythelliä). Bythellin päiväkirja on kirjoitettu ennen kesän 2016 Brexit-kansanäänestystä.
Kokonaisuus piirtää kuvaa kokonaisesta elämäntavasta: kirjakauppa on Bythellille työ, koti (hän asuu kauppansa yläkerrassa) ja sosiaalisen elämän keskus. Kauppa onkin eräs päiväkirjojen päähenkilö: juuri sellainen sokkeloinen, jossa jokainen uusi kirjalaatikko on penkojille mahdollisuus – mahdollisuus, jolle kauppias puistelee päätään.
Vaikka Elämäni kirjakauppiaana on nautittavaa luettavaa, on se hetkittäin toisteinen tai jopa pitkäveteinen. Pitkäveteisyys kertoo omaa tarinaansa kirjakauppiaan päivistä: jokainen päivä on erilainen, mutta tiettyä toisteisuutta puotipäivissä on. Näin kuuluu ollakin. Ja siksi Bythellin kirja toimii parhaiten pieninä palasina, esimerkiksi (päiväkirjan) kuukausi kerrallaan, luettuna. Siinä välissä tai lomassa voi lukea muutakin, Bythellin kirjan lumo on kuitenkin niin suurta, että mieli karkailee hänen kauppansa hyllyjen väliin.
Kirjan sivuilla skotlantilaiseen kirjakauppaan pääsisi uudestaankin varsin helposti, sillä Bythell on kirjoittanut kirjalleen jatkoa. Ehkä klikkaan itseni nettikirjakauppaan (heh) ja tilaan itselleni Confessions of a Booksellerin.


sunnuntai 5. tammikuuta 2020

Ali Smith: Winter




Ali Smith: Winter
Penguin Books 2017
(Pokkaripainos 2018
Kannen maalaus David Hockney
322 sivua
Brittiläinen romaani

Good morning, Sophia Cleves said. Happy day-before-Christmas,
She was speaking to the disembodied head.
It was the head of a child, just a head, no body attached, floating by itself in mid air.

Irrallinen pää lähes aloittaa romaanin, mutta sitä ennen on julistettu monta asiaa kuolleeksi, muun muassa Jumala, romanssi, modernismi ja postmodernismi, rakkaus ja jopa kuolema. Elämä sen sijaan ei ole kuollut  vielä, mutta toisaalta sulkeissa ja kaksoispisteeseen päättyen kuollut on:
(uh huh, earth, also dead):
Ja sitten mennään aamuun, jolloin eläkeikäinen Sophia Cleves näkee leijuvan lapsen pään, mutta näystään huolimatta hän hoitaa arkisia pankkiasioitaan. Sophien poika Art riitautuu tyttöystävänsä Charlotten kanssa juuri ennen kuin heidän pitäisi lähteä jouluksi Sophien luo. Art haluaa piilottaa riidan äidiltään ja palkkaa itselleen jouluksi seuralaisen Charlottea esittämään. 15 makuuhuoneen cornwallilaistalossa on kyllä tilaa, paikalle kutsutaan myös Sophien Iris-sisko, joka ei ole koskaan sopeutunut muottiin, vaan kapinoi sovinnaisuutta vastaan.

Herkullinen asetelma romaanille, joka kuvaa paitsi perhesiteitä ja ihmissuhteita myös kurkottaa laajemmalle: yhteiskuntaan ja taiteisiin. Ali Smithin vuodenaikasarjaan kuuluva Winter on ensimmäinen lukemani Smithin romaani. Nyt en voi käsittää, että miksi luin hänen tuotantoaan vasta nyt. Hyvää kannattaa odottaa jne.
Winter kokoaa yhteen pienen ihmisjoukon, toisilleen tutun ja toisistaan vieraantuneen (ja täysin vieraan) ja liikkuu Sophien talosta eri aikoihin ja paikkoihin, kulkee taakse- ja katsoo eteenpäin. Rakenne vaatii paljon, mutta Smith ei kirjoita vaikeasti, hänen tekstinsä sujuvuus ja älykkyys tekevät lukemisesta nautinnon.
Romaanissa on paljon kipeää ja paljon vieraannuttavaakin, mutta moni asia saa myös nauramaan ääneen tai ainakin hymähtämään, kuten Charlotten kaappaama Artin Twitter-tili Art in Nature sekä Trump- ja Brexit-viittaukset (joka toki myös kylmäävät, mutta myös hymyilyttävät). Toisaalta Cornwall on ihana ja "Art in nature" näkyy auringon säteillessä kuuraiseen maisemaan, kertojan ironia tuntuu hellältä.

Smith on terävä, muttei ilkeä, kokonaisuus on monikerroksinen, lukijaltaan tarkkuutta vaativa ja lämmin, toivoa antava. Smithin Autumnista kirjoittanut Omppu katsoo, että Smith on oma genrensä, minkä jo yhden lukemani teoksen perusteella allekirjoitan. 
Smith kirjoittaa niin hirveän hyvin. Luen englanniksi mielelläni, mutta harvakseltaan. Smithin kohdalla epäröin lukea vielä suomentamatonta romaania, pelkäsin etten pääse kirjaan sisälle, että menetän jotain olennaista vieraalla kielellä lukiessani, ja ennen kaikkea pelkäsin sitä, ettei Smith olisi ns. minun kirjailijani. Olin tietenkin väärässä: Winterin perusteella Smith kirjoittaa sellaista kirjallisuutta, jota rakastan lukea. 
Luultavasti menetin nytkin jotain ja olisin takuulla saanut kokonaisuuden nyansseista irti vielä enemmän suomeksi (suomennosta odotellessa!), mutta sisäistin tärkeimmän: kaikessa rakenteellisessa monimutkaisuudessaankin (tai leikkimielisyydessään) Winter on hurjan inhimillinen, viisas ja hyvä romaani.

Muualla: Tuomas.

maanantai 30. joulukuuta 2019

Kirjavuosi 2019 summattuna



Luetun summaaminen tai arvottaminen vuoden päättyessä ei ole helppoa, mutta silti on aina mukava muistella vuoden mittaan luettuja. En ole tainnut ainakaan kovin usein laatia vuoden parhaimpien listaa ainakaan sellaisena, että sijoittaisin kirjat ikään kuin palkintosijoille. Suosikkejani olen listannut eri tavoin, joskus olen maininnut vaikkapa vuoden koskettavimman, kauneimman tai painokkaimman kirjan, toisinaan vuoden herkullisimman.

Nytkään en aio nimetä vuoden parasta lukukokemustani tai listata lukemiani paremmuusjärjestykseen, miten voisinkaan! En voisi, koska lukumieleni vaihtelee ja jo ensi viikolla saattaisin ajatella toisin.  Paljon jää poiskin: Työskentelen kirja-alalla, mutten tuo työkirjoja blogiini kuin poikkeustapauksissa. Tänäkin vuonna olen saanut tehdä töitä monipuolisten kirjojen parissa, joukossa on ollut mm. taiteilijaelämäkerta, lemmenmanauksia, rautakauden lapsia, selkokieltä, seksiopas nuorille, DDR-muistoja, autoilua Euroopassa, Italiaa (Vuoden matkakirja!), iskelmälaulajan ja muotitaiteilijan elämäntarinat, nalleja ja peikkoja, tiedonhankintaa, ja matkaopas lapsille.

Bloggaaminen on kuitenkin eri asia, harrastus, ja blogissa esittelen sellaisia kirjoja, joita luen vapaa-ajallani. Nyt päättyvänä vuonna olen kipuillut blogini kanssa ehkä enemmän kuin aiemmin. Innostus on ollut usein poissa, mutta hiipinyt jostain takaisin. Jossain vaiheessa pohdin jopa, että kirjoittaisin tiiviitä kirjajuttuja vain Instagramiin eikä ajatus ole mahdoton ensi vuonnakaan, mutta toistaiseksi olen pääosin postannut lukemastani sekä tänne blogin että Instan puolelle.

Tuon blogiini enimmäkseen sellaisia kirjoja, joista pidän. Pettymyksiäkin kirjavuoteeni mahtuu, mutta koska olen hyvä jättämään kirjat kesken, on moni itselleni huonolta tuntunut jäänyt joko ns. vaiheeseen tai sitten ihan lopullisesti kesken. Näiden kirjojen joukossa on useita laadukkaita romaaneja, joten ne ovat kyllä löytäneet yleisönsä.

Osa hienoista lukemistani jää tästä listauksesta pois, pidin paljon esimerkiksi Monika Fagerholmin, Maija Muinosen, Omar Pamukin ja Johanna Venhon uusimmista. Niille lämmin suositus, samoin ystäväni Karoliina Timosen Kirjeitä Iijoelle -kirjalle, jonka erinomaiset kirjeet valottavat naisia Kalle Päätalon kirjoissa (Päätaloa en ole koskaan lukenut). Tammikuussa blogiini tuoma Michelle Obaman omaelämäkerta voisi sekin olla mukana listauksessani, Katja Kallion Valkokangastuksia ihastutti sekin.

Kokonaisuudessaan 2019 oli mainio lukuvuosi, jonka aikana luetuista nämä jäivät nyt kirkkaimpana mieleeni – eri syistä ja satunnaisessa järjestyksessä:

Maggie Nelson: Sinelmiä
Sinelmiä on tiivis kirja: 240 lyhyttä tekstiä mahtuu alle sataan sivuun. Kirjan pienen koon ei kuitenkaan kannata antaa millään muotoa hämätä, vaan teos on täynnä kulttuurisia merkityksiä kantavia viittauksia. Sinelmiä kurkottelee ja yltää moneen suuntaan. Lyhyet tekstit ovat luettavissa miniesseinä, joissa on toisaalta lyyrisyyttä ja toisaalta viiltävää realismia (eivätkä nuo kaksi välttämättä sulje toisinaan pois). Säilytän kirjaa kotini työhuoneessa lähellä työpöytääni, jotta voin tarvittaessa lukea pätkän sieltä tai toisen täältä, ja jotta voin saavuttaa rippeitä Nelsonin oivallisesta ajattelusta.

Pajtim Statovci: Bolla
Statovcilla on hallussaan sanojen mahti. Hän käyttää kieltä upeasti, luo sillä uusia maailmoja, muttei kikkaile turhanaikaisia. Bollan erinomaisuus ei tietenkään jää vain kieleen, vaan niin romaanin tematiikka kuin sen rakennekin toimivat. Lukija kokee hämmästystä, kauneutta, inhoa, epätietoisuutta ja ennen kaikkea ihastusta siitä, että käsillä on näin taitavasti kirjoitettu kirja. Bollassa kaikki on kohdillaan: kielen kauneus, rujous, rumuus, vakuuttavuus. Kun kirjan kannet sulkee, jäävät mieleen suru ja ajatus siitä, miten hetki onnea on saavutettavissa muttei pidettävissä.

Joel Haahtela: Adèlen kysymys 
Haahtela on yksi suosikkikirjailijoistani, mutta Adèlen kysymys osoittautui ensin vaikeaksi palaksi, koska romaanihenkilön itsensä ja samalla jonkun suuremman etsintä vieroksutti kaltaistani ikuista epäilijää. Haahtela ei kuitenkaan olisi Haahtela, jos hänen tekstinsä ei lopulta kietoisi pauloihinsa. Kuten suurin osa Haahtelan tuotannosta, kulkee Adèlen kysymyskin ajatuksissa lukemisen jälkeenkin. Ennen kaikkea se käännyttää puolelleen, lohduttaa, haastaa pohtimaan ihmeitä – tuo valoa. Teos on mielessäni kasvanut koko ajan, se on oikea helmi kirjaksi.

Elizabeth Strout: Kaikki on mahdollista
Viime vuona Stroutin Nimeni Lucy Barton ihastutti suuresti ja nyt Kaikki on mahdollista ehkä vieläkin enemmän. En voi kuin ihailla, miten Strout kirjoittaa: kuin ulkoa katsoen, mutta sisälle päästen. Hänen henkilönsä ovat kaikessa rikkonaisuudessaan niin ehjiä, oikeanlaisia. Jos kirjoittaisin fiktiota, haluaisin osata kirjoittaa kuin Strout: hänen tekstissään Amgashin asukkaat piirtyvät älykkäästi, sopivan tunteikkaasti, piikikkäästi ja silti omalla tavallaan kauniisti pientä maailmaa avartaen.

Anna-Kaari Hakkarainen: Dioraama
Jotkut – lopulta aika harvat – kirjat ovat koirankorvakirjoja. Sellaisia, joiden sivuja taittelen lukiessani, jotta löytäisin erityisen merkitykseltä tuntuvia kohtia uudelleen. Teen näin korkeintaan muutaman kerran vuodessa, totta kai vain omistamilleni kirjoille. Hakkaraisen Dioraama on eittämättä yksi koirankorvakirjoistani. Arvoituksellinen, suorastaan salaperäinen, romaani on temaattisesti runsaudensarvi, muttei sisällä kuitenkaan mitään liikaa. Hakkarainen kirjoittaa älykkäästi kuin sanojen illusionisti. Moneen suuntaan kurottavassa romaanissa on paljon kerroksia. Hakkarainen luo uusia maailmoja, jotka ikään kuin rikkovat dioraaman tai lumisadepallon. Ihmeellistä romaania ei voi kirjablogissa selittää, vaan Dioraama täytyy kokea.

The Year of Magical Thinking (ilmestynyt myös suomeksi, nimellä Maagisen ajattelun aika) on surukirja, mutta samalla se on myös lohtukirja. Analyyttisyys ja tunteikkuus kohtaavat kirjassa, mikä sopii kaltaiselleni lukijalle (olen analyyttinen itkupilli). Suru on koko teoksen lähtökohta, mutta mukaan mahtuu valoa ja lohtua, henkilökohtaisia muistoja ja yleistä pohdintaa. Lukeminen ei ole raskasta, vaan jotenkin niin hurjan sivistävää ja samalla liki tulevaa. Didion kirjoittaa tyylikkäästi, samalla kertaa toteavasti ja kuitenkin tunteikkaasti. Ihailen tällaista kirjoittamisen tapaa. Tämä kirja minut pohtimaan myös sitä, miten tiiviisti alan joitakin asioita, etenkin ihmisiä, ajatella. Siitäkin enemmän bloggauksessa.

Silvia Hosseini: Pölyn ylistys 
Hosseinin kirja ei ole täydellinen enkä nyökyttele teoksen jokaisen esseen kohdalla, mutta: Kaiken kaikkiaan Pölyn ylistys on innostavaa luettavaa. Hosseinin esseet ovat nopealukuisia, niihin pääsee helposti kiinni. Pölyn ylistystä lukiessaan voi ikään kuin pinota omia kulttuurisia ja yksityisiä kokemuksiaan ja peilata niitä kirjasta löytyviin. Hosseinin onnistuu välittää ”pölystä” – niistä huonoista, rumista tai vähemmän yleviksi määritellyistä kulttuurikokemuksista – valon hiukkasia. Kaikessa voi nähdä puolensa ja puolensa, kokea suoranaista riemua. Pölyn ylistyksen lukeminen itkettää (liikutuksesta) ja naurattaa (vapauttavasti).

Iris Murdoch: Hiekkalinna
Rakastin Hiekkalinnassa kaikkea. Siinäpä se tulikin, lisää pitkässä bloggauksessa.

Meron romaani on sellaista kirjallisuutta, jollaista olen kaivannut Suomeen: romanttista viihdettä niille, jotka kavahtavat romanttista viihdettä. Tällä tarkoitan sitä, että liian usein romanttinen viihde on joko sophiakinsellamaisesti puhtaasti vain hauskaa tai sitten se tahtoo mennä imelän puolelle. Joskus romanttinen viihde lähenee mysteeriä, kuten Kate Mortonin teoksissa, mutta silloin taas hauskuus on piilossa. Meron romaani onnistuu olemaan hauska ja jännittävä. Meron esikoisromaani toisaalta ironisoi ja toisaalta herättää henkiin kaikki romantiikan sankarit ja Lontoon palolta tuoksuvat, viktoriaanisten piknikkien punaviinitahrojen täplittämät kirjat. Tämä synkänsuloinen romanssi puri minuun. Mikä oivallisesti kirjoitettu, aidosti viihdyttävä kirja!

Luin vuoden 2019 aikana paljon muutakin hyvää ja toki myös paljon sellaista, joka unohtuu nopeasti. Uusi lukuvuosi lienee tässä suhteessa samanlainen – tässä vaiheessa on tietenkin vain lukumahdollisuuksia.


Iloista alkavaa 20-lukua!


sunnuntai 22. joulukuuta 2019

Joulutoivotus



Syksy meni sellaisessa vilauksessa, että kaltaiseni joulufiilistelijän oli melkeinpä vaikea saavuttaa oikeanlaista tunnelmaa. Minullehan joulu normaalisti tarkoittaa pitkää ajanjaksoa jostain marraskuun loppupuolelta loppiaiseen tai vielä mieluummin nuutinpäivään saakka. En edes osaisi sanoa, rakastanko enemmän joulua vai sitä edeltävää aikaa. Eniten rakastan kaikkea tähän vuodenaikaan liittyvää tunnelmointia.

Joulukuuhun onkin kiireiden lisäksi mahtunut paljon kaikkea sellaista ihanaa, mikä on auttanut pääsemään oikealle taajuudelle: piparkakkutalon kokoamista, päiväretki Tallinnan joulutunnelmaan, Netflixin huonoudessaan ihania jouluelokuvia, haaveita lumesta, kuusenkoristelua, joulukorttien lähettelyä, sunnuntailenkkejä ja niin edelleen.
Pieni stressi oli tulossa joulun ajan lukemisista, kun tuntui että hyllyt ovat täynnä kirjoja, muttei mitään mitään luettavaa. Tunne on varmasti tuttu jokaiselle jossain lukijuuden vaiheessa. No, sitten eilen hain postista paketin, jossa oli Risto Pakarisen Jonain päivänä Jennifer ja kauppareissulla ostin Ali Smithin Winterin. Toivon viihtyväni kummankin parissa. Lisäksi uumoilen, että jotain kirjallisuutta löytyy lahjapaketeistakin ja kaiken kukkuraksi aamun Hesari muistutti George Eliotin Daniel Derondasta, jonka Alice Martin on ilmeisen oivallisesti suomentanut (ja mikä suurtyö se onkaan ollut!). Eliotin romaani onkin ostoslistallani.
Mutta nyt tärkein:
Hyvää joulua jokaiselle Lumiomenan lukijalle! ♥

torstai 19. joulukuuta 2019

Trent Dalton: Poika nielaisee maailmankaikkeuden



Trent Dalton: Poika nielaisee maailmankaikkeuden
HarperCollins 2019
Boy Swallows Universe 2018
Suomentanut Kira Poutanen
Kansi Darren Holt / HarperCollins Studio
467 sivua
Kustantamosta
Australialainen romaani

Loppusi on kuollut sininen lintu. Poika nielaisee maailmankaikkeuden, Caitlyn vakoilee.
Siitä ei ole epäilystäjään.
Nämä ovat vastaukset.
Vastauksen kysymyksiin.
Eli Bell on 12-vuotias australialaispoika, aloitteleva teini. Hänen elämänsä on kipuisaa, mutta vain osaksi samasta syystä kuin valtaosalla maailman teineistä. Elin elämässä näet tapahtuu, todella. Elin äiti on joutumassa vankilaan, äidin miesystävä Lyle puolestaan on huumediileri. Tärkein ja vakain aikuinen Elille on Slim, vankikarkuri ja tappaja, joka on hurjasta menneisyydestään huolimatta lämmin ja viisas. Elin isoveli August ei puhu. Hän kyllä osaisi puhua, mutta on lopettanut puhumisen kuusivuotiaana. Puhumisen sijaan hän kirjoittaa ilmaan oikealla etusormellaan, silloin voi kertoa vaarallisiakin asioita. Lisäksi Elin elämää sekoittavat huumekauppias, sosiaalityöntekijät, oma (ei niin kaitaa tietä kulkeva) isä, ja ihmeellinen Caitlyn Spies.
Jostain syystä Trent Daltonin romaani Poika nielaisee maailmankaikkeuden oli jäädä minulta lukematta. Aloittelin sitä kyllä jo viime keväänä, jolloin kirjan yllättäen sain, mutta vaikka alku vaikutti kiehtovalta, unohtui kirja jonnekin lukemattomien pinoon. Onneksi ystäväni kehui teosta jokunen aika sitten ja otin sen bussikirjaksi työmatkoilleni – minun tulee luettua eniten bussissa, koska silloin on aikaa ja hyvä flow keskittyä. Hyvä että luin, sillä romaanin omalaatuinen maailma vei mukanaan.
Daltonin kirja on toisaalta juoniromaani ja toisaalta kasvukertomus. Pääosin sen tarinankerronnassa on ikään kuin kaikuja John Irvingin ja vielä kauempaa nähtynä Charles Dickensin teoksista – nyt huumeperheen keskiökseen ottamana, mutta tietyt elementit ovat siellä: laveahko kerronta, epävakaat olo, perhesuhteisiin liittyvät kipupisteet, miljöökuvaus, tarinallisuus...
Vaikka Daltonin romaani, etenkin sen maailma ja minäkertoja Eli, vie mukanaan, ei kokonaisuus ole siinä mielessä helppoa luettavaa, että sitä voisi lukaista tuosta vaan ikään kuin kirjallisena välipalana. Toki jo vajaan 500 sivun pituus kielii runsaudesta, mutta Poika nielaisee maailmankaikkeuden on vieläkin enemmän.
Hienosti nimetty romaani pitää (nimensä mukaisesti) sisällään aivan omanlaisensa universumin, joka on toisaalta yhtä tiivis kuin ahdas huone ja toisaalta yhtä laaja kuin mielikuvitus. Esimerkiksi eräänä kuutamoisena yönä pakomatkalla August ja Eli sukeltavat autollaan vedenalaiseen maailmaan, mikä ei haitaa Augustia, joka kirjoittaa veteen: Poika nielaisee maailmankaikkeuden. Veden alla ei voi puhua, mutta Eli ei voi myöskään kirjoittaa, sillä hänen etusormensa tilalla on verinen aukko. Huumekauppiaiden väkivalta ulottuu lapseen.

Ja toisaalla on Caitlyn Spice, jonka edessä (Elin silmin nähtynä) tuhannet violetit soturiravut antavaa hänelle tietä ja joka kuiskaa: Poika nielaisee maailmankaikkeuden. Läsnä on myös 1980-luvun populaarikulttuuria (E.T., Conan – barbaari jne.), raakuutta ja ahdistusta, tiilenmuotoisia heroiinipakettaja ja hienoa veljeskuvausta. Näissä surrealismin ja konkretian aallokoissa maailmankaikkeus sykkii kaikessa – tietenkin. Kira Poutasen suomennos on nautittavaa luettavaa.
Ota aika haltuun, Eli Bell, ennen kuin se ottaa sinut.
Ihan kaikki ei aukea kertalukemalta ja romaanin upea lopetus suorastaan pakottaa palaamaan alkuun. Ja jos Eli Bellin tulisi ottaa aika haltuun, voisivat monet lukijat, kanssabloggaajat, ottaa tämän romaanin haltuunsa. Ihan kaikki eivät tälle kirjalle välttämättä syty (mutta eihän mikään romaani ole ns. kaikkien kirja, olisi aika pelottavaa, jos näin olisi), mutta kannattaa kokeilla, antaa tämän pienen universumin viedä.

tiistai 10. joulukuuta 2019

Jessica Fellowes: Mitfordin murhat



Jessica Fellowes: Mitfordin murhat
Otava 2018
The Mitford Murders 2017
Suomentanut Laura Beck
Kansi Hannah Wood
398 sivua
Brittiläinen dekkari

Nancy ja Louisa seisoivat vierekkäin, ja heidän köykäinen ystävyytensä tuntui hauraalta kuin inkiväärikeksi [--].
Lainaus kertoo lukemastani yhden olennaisen asian: sen sijalla voisi olla mikä tahansa muukin kohta, sillä en oikeastaan muista Jessica Fellowesin kevytjännäristä Mitfordin murhat mitään kovin tarkkaa, mutta kuitenkin sen verran että halusin tuoda kirjan blogiini tällaisena pikavälipalana.
Siispä, lyhyestä virsi kaunis:
Romaania markkinoidaan lauseella: "Downton Abbey kohtaa Agatha Christien!" Ja tämä kyllä pitää paikkansa, sillä kokonaisuudessa on luokkaeroja, kartanomiljöö, mennyttä aikaa (tällä kertaa 1920-lukua), murha ja sen myötä erinäisiä ihmisiä ja tapahtumia sekä tietenkin loppuratkaisu aitoon kuka sen teki -tyyliin.
Kaiken keskellä on kurjista oloista lähtenyt nuori Louisa Cannon, joka päätyy lastenhoitajaksi Mitfordin perheen kartanoon. Louisa ystävystyy Nancy Mitfordin kanssa (Mitfordin tytöistä lisää täällä) ja soppaa sekoittaa myös ystävällinen nuori poliisimies... Ilmassa on romantiikkaa ja lievää jännitystä. Kaiken lisäksi murhan uhri on itse Florence Nightingalen kummitytär.
Lukukokemus ei ole mitenkään mieleenjäävä tai omaperäinen. Itse asiassa murhatarina jää mielestäni kaiken muun alle niin, etten nyt muutama (!) kuukausi lukemisen jälkeen enää edes muista, että kuka sen sitten teki... Sen sijaan ehkä hieman kliseinen luokkaerojen kuvaus, epätodennäköinen ystävyys, käytöstavat, pukeutuminen ja kaikki sensellainen kiinnostivat minua sen verran, että voisin lukea toisenkin Fellowesin kirjan – ja unohtaa sen sitten saman tien.


P.S. Ja samalla "edit": Mitfordin tytöistä löytyy kiehtova tietokirja, josta olen kirjoittanut tammikuussa 2011.

torstai 5. joulukuuta 2019

Siri Hustvedt: Muistoja tulevaisuudesta



Siri Hustvedt: Muistoja tulevaisuudesta
Otava 2019
Memories of the Future 2019
Suomentanut Kristiina Rikman
Kannen kuva Mauro Grigollo
394 sivua
Arvostelukappale
Yhdysvaltalainen (mahdollisesti) autofiktiivinen romaani

Me kaikki kärsimme ja kaikki me kuolemme, mutta sinä, joka luet tätä kirjaa juuri nyt, et ole vielä kuollut. Minä saatan olla kuollut, mutta sinä et. Sinä hengität sisään ja ulos lukiessasi, ja jos pidät tauon ja lasket käden rinnallesi, tunnet sydämesi lyövän, ja huone jossa olet, on valoisa, valoa tulvii sisään ikkunasta tai lampusta tai näyttöruudusta, joka valaisee sivua ja osaa ruumiistasi kun luet.
Kirjailija S. H. muistelee elämäänsä: lapsuuttaan Minnesotassa muiden norjalaisjuuristen ihmisten parissa, nuoruuttaan New Yorkissa, kirjailijuuttaan, aviomiestään. Kuusikymppinen kirjailija S. H. on aivan kuin kirjailija Siri Hustvedt  paitsi että Hustvedtin mies on kirjailija Paul Auster ja S. H.:n puoliso luonnontieteilijä Walter.
Siri Hustvedtin Muistoja tulevaisuudesta on kirja, josta tekisi ensialkuun mieli vetää yhtäläisyysmerkit kirjailijan omaan elämään, lukea teosta autofiktiona. Ja sellainen kirja voi toki ollakin, mutta samalla se laajenee romaaniksi, henkilöhahmonsa muistelmiksi, tarinoiksi tarinan sisällä, kulttuuristen esikuvien ylistykseksi, identiteettipohdinnaksi, fiktiiviseksi muisteluksi (ja kuka tietää, ehkä oikeaksikin).
Hustvedtin romaani koostuu sen nykyhetkestä 2010-luvun loppupuolella, S. H.:n nuoruusajan muistiinpainoista sekä hänen kirjoittamastaan romaaniluonnoksesta. Kaiken keskiössä on kovasti Hustvedtin oloinen S. H., joka nuoruutensa New Yorkissa tuntee olonsa ensin yksinäiseksi, mutta ennen kaikkea vapaaksi. Yksinäisyys helpottuu S. H.:n tutustuessa Whitneyhin ja päästessään tämän myötä osaksi viiden naisen porukkaa, “viiden jengiä”. S. H.:n seinänaapuri Lucy Brite puolestaan kiehtoo nuorta kirjailijaa niin, että hän saa salakuuntelemastaan Lucysta aiheen tekstilleen. S. H.:n nykyhetken ajatuksia määrittävät ikääntyminen, parisuhde, edelleen kirjailijuus, ja oman äidin muistisairaus.
#metoo on kirjassa mukana sekin, 1970-luvulla tapahtunut saa S. H.:n hankkimaan veitsen. Kirjailijuuden alkutaipaleen kuvauksessa saa S. H.:n nuoruudenaikainen käsikirjoitus paljon tilaa: lähestulkoon kokonaisia lukuja S. H.:n käsikirjoitusta sellaisenaan kuin se romaanissa halutaan esittää. Tämä ei osu aivan minun lukumakuuni: mielestäni Muistoja tulevaisuudesta toimisi ilmankin. Mukana on myös Hustvedtin piirroksia, jotka osaltaan tukevat tekstiä. Hustvedt on taitava karikatyyrien tekijä.
Kokonaisuus on siis runsas, muttei liiallinen. Hustvedt kirjoittaa koko ajan taidolla, tietenkin, mutta hän myös eksyttää lukijansa  ainakin sellaisen, joka lukee kokonaisuutta väsyneenä. Muistoja tulevaisuudesta ei ole millään muotoa yhtenäinen tai ehjä romaani, autofiktio tai mikälie, mutta sellaiseen se tunnu edes pyrkivän ja miksi pitäisikään.
Lukukokemuksesta kasvaa ihastuttava, mutta ristiriitainen: osa viehättää, osan tekisi miltei (muttei ihan) mieli hyppiä yli. Lukijan kannalta tärkeintä on Hustvedtin taitavuus kirjoittajana. Hän kirjoittaa aina niin hyvin, että hänen kirjoittamanaan lukisi mielellään lähes mitä tahansa. Hustvedtin onnistuu kaiketi aina yhdistää tietynlainen korkealentoisuus ja maanläheisyys: romaanihenkilönä hän (tai nyt: S. H.) on toisaalta kuin itsenään lähellä lukijaansa ja toisaalta jossain saavuttamattomissa. Lopputuloksena lukija enimmäkseen viihtyy, koko ajan sivistyy ja hetkittäin joutuu hukkapoluille.

Tässä kaikessa Muistoja tulevaisuudesta on taattua Hustvedtia.

torstai 28. marraskuuta 2019

Tiffany Francis: Dark Skies


Tiffany Francis: Dark Skies. A Journey into the Wild Night
Bloomsbury 2019
272 sivu
Brittiläinen luontoaiheinen tietokirja

On a clear night we could always see the stars here, piercingly bright against the darkness, constellations in ever direction, telling the stories of gods and goddesses, warriors and beasts. These were the same stars that had been observed for thousands of years by human civilisations, stretching out over our heads in their glittery array, older than the earth itself.

Yö on ihmeellisin vuorokaudenaika. Se on jännittävä ja ihana, silloin mielikuvituksessa liikkuvat kaikenlaiset kummitukset ja oikeasti muun muassa mäyrät, lepakot ja monet muut – toki myös erilaiset ihmiskulkijat. Kuten minä toisinaan: kesäöiden valoa ihastelemassa, Sipoonkorvessa linnunrataa etsimässä, joulun aikaan pumpulilumen valaistessa muuten niin pimeää vuodenaikaa. Yöllä omat aistitkin ovat jollain tapaa erilaiset kuin päivällä, äänet kuuluvat kovemmin, on ehkä herkkyyttä pienimmillekin risauksille. Yön pimeys voi olla lempeää, mutta se voi myös pelottaa. Ainakin se ruokkii mielikuvitusta: Why are we afraid of the dark? Is it the darkness itself that frightens us or the fear of what it hides?

Englantilaisen Tiffany Francisin kirja Dark Skies on lumoava sukellus yöhön: yöluontoon, kulttuuriin, maisemaan, tekemiseen, aistimiseen. Teoksessaan Francis pohtii muun muassa sitä, miten pimeys muokkaa ihmisten elämää, mutta myös ja etenkin sitä, millainen yötaivas on eri vuodenaikoina ja (pohjoisen) maailman eri kolkissa.

Kirjan 12 kirjoitusta ovat enimmäkseen omakohtaisia, mutta tarpeeksi avaria antaakseen lukijalle mahdollisuuden päästä osaksi kirjailijan kokemaa. Samalla lukija ehkä muistaa myös omia yöelämyksiään. Yötä arkailevia teos saattaa rohkaista liikkumaan esimerkiksi lähiluonnossa, toiset taas innostuvat kirjallisuuden yökuvauksista, sillä Francis käsittelee muun muassa Brontën sisarusten, lordi Byronin ja Agatha Christien kaltaisten klassikkojen yökuvauksia. Christien kohdalla myös kirjailijan koti Devonissa nousee esille, kuten myös osa hänen yksityiselämänsä karikoista. (Sen verran Francisin Devon-kuvaus ihastuttaa, että nyt minäkin haluan Devoniin, ja ainakin haluan lukea jonkun hyvän Christie-elämäkerran).

Luonto on kirjassa syystäkin merkittävässä roolissa. Francis malttaa pohjustaa tekstinsä niin, että lukijakin alkaa odottaa kohtaamista saukon kanssa tai haistaa villiruusujen tuoksu aamuyön hetkinä. Kaikki tällainen johdattaa odotuksen orastavasta tunnelmasta suoranaiseen haltioitumiseen. Dark Skies -kirjaa voisi pitää jopa jonkinlaisena oodina yölle. Oodina ilman juhlavuutta, yön rauhallisten, toisinaan hiljaisten ja toisinaan jännittävienkin elämysten näyttämönä.

Dark Skies keskittyy tietenkin Isoon-Britanniaan, mikä tietenkin sopii minulle paremmin kuin hyvin. Francis retkeilee kauempanakin, hän muun muassa kokee revontulet Norjassa.

Suomelle on omistettu oma lukunsa, jossa Francis muun muassa retkeilee Nuuksiossa, tutustuu kesäöiseen juhlintaan Helsingissä ja ui keskiyön auringon alla, jolloin valo on ihmeellistä. Kuvaus kesäöisestä Suomesta on niin ihastuttavaa luettavaa, että minun tekisi mieli lähteä luontoturistiksi omaan kotimaahani. Suomen kielen sointiakin Francis ihastelee, tosin pohtii samassa yhteydessä Suomen “neuvostohistoriaa” (“Finland’s Soviet history”), mikä jää enemmän kuin kummastuttamaan. Mutta pienet lapsukset voi unohtaa, sillä Suomen kesäyöstä löytyy ...the loud, glorious harbingers of summer, of growth, of new life.

Kaikista kirjan luvuista muodostuu omanlaisiaan kertomuksia, joissa yön olemus (tai monet erilaiset olemukset) avautuu kirjailijan oman kokemusmaailman näkökulmasta. Dark Skies on miellyttävää ja innostavaa luettavaa, täynnä yötaivaan kajastusta, mustarastaan laulua, myyttejä, kirjallisuutta ja omakohtaisuutta. Lukujen alussa aihepiiriin johdattavat myös Francisin tekemät mustavalkoiset piirustukset.



Yöstä kertoo myös Laura Ertimon ja Satu Kontisen ihastuttava koko perheelle sopiva tietokirja Yö. Kirja unesta ja pimeän salaisuuksista. Tiffany Francisinkin mainitsema Patrick Barkhamin Badgerlands kertoo kiehtovasta yöliikkujasta mäyrästä.

keskiviikko 20. marraskuuta 2019

Sanna Tahvanainen: Kirsikoita lumessa



Sanna Tahvanainen: Kirsikoita lumessa
Otava 2019
Körsbär i snön 2019
Suomentanut Jaana Nikula
Kansi Piia Aho
415 sivua
Kotimainen, Yhdysvaltoihin sijoittuva romaani


Voi olla, että pelkoni ja kirjoittamiseni ovat yksi ja sama asia. Se merkitsee, ettei kirjoittamisesta tule mitään ilman Paniikkilintua.

Muistilista:
♥ Kuuntele uudelleen Tori Amosin kappaleet ”Butterfly” ja ”Snow Cherries from France”
♥ Lue The Bell Jar (Lasikellon alla) sekin uudelleen, edellisestä lukukerrasta on noin 20 vuotta
♥ Etsi Sylvia Plathin päiväkirjojen lyhentämätön versio (hyllyssäni vain on Ted Hughesin toimittama laitos)
♥ Tsekkaa Revlonin huulipunan sävy

Sanna Tahvanaisen Kirsikoita lumessa toimii minulle muistutuksena monesta. Niin ikään se on kiinnostava kirja monesta syystä. Se on kotimainen romaani, jossa ei ole mitään suomalaista tai, kirjoituskieltä ajatellen, suomenruotsalaista, tosin Sibelius mainitaan ja yksi sivuhenkilö on Virosta eli läheltä. Se on yhdistelmä viihdettä ja vakavuutta, sen lukeminenkin saa toisaalta aikaan kevyen, miltei ilakoivan olon, mutta toisaalta sen lukeminen vakavoittaa, muistuttaa ihmisyyden hauraudesta. Kiinnostavinta siinä on se, että se menee Sylvia Plathin, tuon varsin ikonisen amerikkalaisten runoilijan ja kirjailijan, nahkoihin.

Minulle Tahvanaisen romaani on kiinnostava myös siksi, että se pakottaa pohtimaan sitä, miten helposti joku kirja voi jäädä lukematta – tai yhtä lailla: miten joku lopulta luettavaksi valikoituu. Itse näet romaanin nimen perusteella kuvittelin, että kyseessä on viihteellinen chick lit -kirja ja vaikka sellaisille on aikansa ja paikkansa (toimivat monesti etenkin äänikirjoina), en yleensä etsi niitä luettavakseni. Onkin kiittäminen Leena Lumin bloggausta ja Bookstagramia siitä, että oivalsin Tahvanaisen romaanin kertovan Sylvia Plathista, jonka teoksia luin innolla parisenkymmentä vuotta sitten ja jonka elämäntarina kiehtoi silloin ja kiehtoo yhä, mutta myös ahdistaa.

Kirsikoita lumessa kertoo yhdestä, melko lyhyestä, ajanjaksosta Plathin elämässä: kesästä 1953, jolloin Sylvia (romaanissa tietenkin Sylvia!) toimii harjoittelijana Mademoiselle-lehdessä. Kesä on monella tapaa ihmeellinen: muut harjoittelijat tuntuvat olevan kuin eri maailmasta, niin vauraita ja vapautuneita, mutta kesän mittaan Sylviakin vapautuu – osin, sillä hänen henkinen taakkansa kasvaa joskus liian suureksi, mutta tässä vaiheessa vain joskus.

Sylvian kesä New Yorkissa helmeilee elämäniloa, mutta kantaa myös painajaisia, unilääkkeitä ja epävarmuutta. Sylvia haluaa kokea kaiken ja samalla vetäytyä kaikesta. Tahvanainen saavuttaa paljon kuvatessaan toisaalta näennäisen kepeää elämää, juhlia, samppanjaa, uusia ja ihmeellisiä ihmisiä ja toisaalta Paniikkilinnun nokkimista Sylvian rinnassa: Pitääkö lintu minusta kiinni nokalla ja kynsillään? Vai pidänkö minä kiinni siitä? Myös historian kulku, esimerkiksi Rosenbergin pariskunnan tuomio, määrittää osaltaan sitä miten Sylvia maailman näkee: Ovatko viikset huulipunaa tärkeämmät? Kysymys on edelleen akuutti.

Kirsikoita lumessa on pääosin lumovoimainen romaani, mutta osin se tuntuu Plathin Lasikellon alla -teoksen pastissilta, toisaalta kunnianosoitukselta tuota omaelämäkerrallista romaania kohtaan. Kummin vain, Tahvanaisen teos vie kiehtovasti Plathin kesään ja kohti sitä tulevaisuutta, joka Plathia myöhemmin odotti. Romaani toimii hienosti myös niille lukijoille, joille Sylvia Plath ei sano juuri mitään: kurkistuksena 1950-luvun New Yorkiin ja toimituksen nuorten harjoittelijanaisten, etenkin yhden Sylvian, iloihin ja suruihin – kaikkeen siihen, mikä pinnan alla vääjäämättä liikehtii.


Ja niistä muistutuksista: Tori Amos on kertonut, kuinka Sylvia Plath on muiden muassa vaikuttanut hänen laululyriikkaansa, Amosin fanifoorumeilla tulkitaan ainakin Butterfly-kappaleen kertovan Plathista ja nyt Tahvanaisen romaanin nimen perusteella ajattelen tietenkin Amosin kappaletta Snow Cherries from France, jolla ei ole välttämättä mitään tekemistä Plathin kanssa, mutta näinhän eri asiat mielessä yhdistyvät.

Kirsikoita lumessa tuo niin vahvoja muistumia Lasikellon alla -romaanista, että siihen täytyy palata. Plathin päiväkirjoista omistan vain Ted Hughesin toimittaman version, jonka näen nykyisin monestakin syystä ristiriitaisena. Siksi voisi olla hyvä lukea lyhentämätön versio – vai haluaisinko, sittenkään? 

Revlonin huulipuna. No, sävy on nimeltään Cherries in the snow. Vaikka ehostan itseäni, en juurikaan käytä huulipunaa. Kirjallisuus saa googlailemaan kaikenlaista.