tiistai 31. tammikuuta 2023

Audre Lorde: Sister Outsider

 


Audre Lorde: Sister Outsider. Esseitä ja puheita

Kosmos 2022

Sister Outsider. Essays and Speeches 1984

Suomentanut Kaijamari Sivill

Kansi Sanna-Reeta Meilahti

Kannen kuva Jack Mitchell

289 sivua

Amerikkalainen kirjoituskokoelma


Mustat lapset on kasvatettava amerikassa taistelijoiksi, jotta he selviävät. Selviytyäkseen heidän on myös opittava tunnistamaan vihollisen monet kasvot. Lesboparien Mustilla lapsilla on etulyöntiasema, koska he oppivat jo varhain, että sortoa tapahtuu monissa eri muodoissa, eikä niistä yhdelläkään ole tekemistä oman arvonsa kanssa.


Tinkimätön. Jos Audre Lorden esseitä ja puheita sisältävää teosta Sister Outsider kuvailisi yhdellä sanalla, olisi sana ehdottomasti tuo: tinkimätön. Lorde itse on todellinen sister outsider: mustaihoinen, lesbo, valkoihoisen juutalaisnaisen puoliso, kahden lapsen (joista toinen poika) äiti.

Viime vuonna suomeksi ilmestynyt tekstikokoelma onkin erinomaisesti nimetty. Teos sisältää 15 esseetä ja puhetta, joissa Lorde ottaa tiukasti kantaa muun muassa rotuun, sukupuoleen, seksismiin, vanhemmuuteen ja vähemmistöjen asemaan. Feministisen kirjallisuuden klassikoksi luonnehdittu kirja on julkaistu alkujaan lähes 40 vuotta sitten, mutta se on edelleen pääosin täyttä asiaa. 

Pääosin, sillä osa tekstistä on kuitenkin (ja tietenkin) aikansa kuvaa. Esimerkiksi – tai noh, ainoaksi esimerkiksi – voi nostaa esseen Huomioita Venäjän-matkalta, jossa Lorde kertoo vierailustaan Neuvostoliitossa. Hän katsoo kaikkea koko lailla haltioituneena ja tuntuu kokevan, että mustalla lesbolla on helpompaa Neuvostoliitossa kuin Yhdysvalloissa. Essee saakin kohottelemaan kulmakarvoja etenkin tänä maailmanaikana, mutta tuskinpa Neuvostoliitossakaan ihmisoikeusasiat sen kummemmalla tolalla olivat. 

Tuota aloitusesseetä lukuun ottamatta Sister Outsiderin kirjoitukset ovat edelleenkin ajankohtaisia, ja hyvin kirjoitettuja. Lorde ei pelkää ottaa kantaa suuriin asioihin, joista keskeisimmät ovat rotu ja lesbous. Hän kirjoittaa myös kapitalistisesta sorrosta ja instituutiosta, jonka lakkauttamista vaatii. Lorde nostaa esiin myös vihan toisia kohtaan, niin rotujen välillä kuin esimerkiksi muistien naisten toisiinsa kohdistuva vihan, mutta toisaalta myös lojaalisuuden. Nämä kaikki ovat vain pieniä poimintoja siitä tärkeästä runsaudensarvesta, joka Sister Outsider on.

Olisi typerää uskoa, ettei prosessi olisi pitkä ja vaikea. On itsemurha olla uskomatta, että se ei ole mahdollinen.

Lorden tyyli on suora mutta rauhallinen ja perusteltu. Lukeminen on sekä nautittavaa että ajatuksia antavaa, mikä esseekokoelmissa on ilo. Lorden sanat tekevätkin vaikutuksen. Ja mikä tärkeintä, Sister Outsiderin kirkkain ydin on omanarvontunto, joka johdattaa kohti toivoa. Teos on täyttä, tinkimätöntä asiaa, jonka sisäistäjät voivat ottaa askeleita kohti aitoa muutosta:

Forward Ever, Backward Never on enemmän kuin rohkaiseva iskulause.


torstai 26. tammikuuta 2023

Emily St. John Mandel: Asema 11


Emily St. John Mandel: Asema 11
Tammi 2022, Keltainen kirjasto Station Eleven 2014 Suomentanut Aleksi Milonoff Kansi Anna Makkonen 394 sivua Kanadalainen romaani


Ei enää valtioita, sillä kukaan ei vartioinut rajoja.

Ei enää palokuntia eikä poliisia. Ei enää teiden kunnossapitoa eikä jätehuoltoa. Ei enää avaruusaluksia, jotka nousevat ilmaan Cape Canaveralista [--]

Ei enää internetiä. Ei sosiaalista mediaa, ei ohi skrollattavia listoja unelmista ja hauraista toiveista, ei valokuvia lounaista, ei avunhuutoja ja tyytyväisyydenilmauksia [--]


Tulee päivä yksi, kaksi, kolme... Vuosi viisitoista tai kaksikymmentä. Eikä ole enää sähkökitaroita, lääkkeitä, lentämistä... Talvella lentokoneet sopivat ruoan säilyttämiseen, ruoste kukkii, teinit löytävät koneista paikkoja muhinointiin. On posttraumaattista stressiä ja kaunaa. Ihmiset, jokainen, ovat haudanneet läheisiään. Mutta on myös auringonnousuja ja -laskuja, musiikkia ja Shakespearea, ja on pöllö joka tuijottaa silmiin metsän siimeksessä.


Niin, on kauneutta maailmassa, jossa kaikki on muuttunut. Maailma pandemian jälkeen.


Myönnän, ettei kanadalaisen Emily St. John Mandelin romaani Asema 11 jaksanut aluksi kiinnostaa minua. Miksi ihmeessä lukisin romaanin pandemiasta, varsinkin nyt kun sellainen on rajoittanut elämää muutaman viime vuoden aikana (muttei onneksi juurikaan enää). No, vähänpä tiesin mutta nyt tiedän.


Tiedän, että Asema 11 on romaani, joka vei mukanaan heti ensisivuiltaan lähtien. Kirja, jonka luin silkasta lukemisen ilosta. Rakastan lukemista niin töissä kuin vapaa-ajalla, mutta joskus unohdan millaista on todella uppoutua tarinaan. Niin suuresti tarina kiertävästä teatteriseurueesta ja paljosta muusta (kirjassa on lukuisia sivupolkuja) minut lumosi. St. John Mandelin kirja on jännittävä, yhteiskunnallinen ja kaihoisa - yhdistelmä, josta myös dystopioita karttelevien tai niihin välinpitämättömästi suhtautuvienkin on helppo innostua.


Romaanin kehyskertomuksessa Kirsten on Kuningas Lear -näytelmässä esiintyvä lapsi, kun nopeasti leviävä virus saapuu Pohjois-Amerikkaan ja lyö läpi koko maailman. Ihmisiä kuolee, jokainen menettää jonkun jota rakastaa. Eräs ensimmäisistä kuolleista on Arthur-niminen näyttelijä. Arthurin ensimmäisen vaimon Mirandan sarjakuva "Asema 11" jää Kirstenille. 


Ja kuten alun lainaus jo kertookin, hajoaa myös koko yhteiskuntajärjestys. Kaikki tapahtuu nopeasti. Niin nopeasti, jopa dystopian kontekstissa epäuskottavasti: vaikka ihmiskunnasta suurin osa menehtyy, niin eikö oikeasti kukaan enää osaisi esimerkiksi valmistaa antibiootteja, edes opettelemalla? Onhan tieto niiden valmistamisesta varmasti talletettu moniin dokumentteihin. Romaanissa kuitenkin käydään koulua, viljellään maata, käytetään generaattoreita, pidetään tallella 20 vuoden takaisia esineitä.


Mutta hyvä teksti ja kiehtova tarina antavat anteeksi tuollaiset ihmettelyt. Ja miksei maailma voisi olla sellainenkin. Monilta osin Asema 11:n maailma on raadollinen, toisaalta se on mitä kaunein ja syvin kertomus ihmisyydestä, ihmisen ikävästä toisen luo, ja siitä kauneudesta joka maailmassa sittenkin elää: toivosta, joka kannattelee ja saa uskomaan uusiin maailmoihin.


Asema 11 on niitä kirjoja, joiden kohdalla voi huokaista: tätä oli ihana (!) lukea.


tiistai 24. tammikuuta 2023

Alba de Céspedes: Kielletty päiväkirja

Alba de Céspedes: Kielletty päiväkirja
Otava 2022
Quaderno Proibito 1952
Suomentanut Anna Louhivuori
Kannen suunnittelu Mirjami Marttila
280 sivua
Italialainen romaani


26. marraskuuta 1950

Tein virheen ostaessani tämän vihon, suuren virheen. Mutta nyt on myöhäistä katua sitä; vahinko on jo tapahtunut. En edes tiedä, mikä sai minut hankkimaan sen. Se oli pelkkä sattuma. En ikinä ole ajatellutkaan ruveta pitämään päiväkirjaa, jo senkin vuoksi, että päiväkirjan on pysyttävä salaisena ja että siis olisi kätkettävä se Micheleltä ja lapsilta.

Jo alku on herkullinen: perheenäiti ostaa itselleen salaa mustan vihkon, josta tulee hänen piilotettu päiväkirjansa. Ostotapahtumakin on jännittävä. Sunnuntaiaamuna Valeria lähtee hakemaan miehelleen tupakkaa. Kaupungilla hän pysähtyy ostamaan kimpun kehäkukkia, tupakkakaupassa hän huomaa kiiltäväkantisen vihkon, mutta sunnuntaisin vihkoja ei myydä. Poliisi voi vahtia kaupan ovella, ettei pyhäpäivänä myynnissä ole kuin tupakkaa.

Päiväkirja mullistaa Valerian maailman. Aiemmin perheelleen, puolisolleen ja kahdelle aikuiselle lapselleen, omistautunut joskin toimistotyötä tekevä keski-ikäinen nainen löytää itselleen jotain omaa ja samalla paljon itsestään.

1950-luvun Italiaan sijoittuva Alba De Céspedesin romaani Kielletty päiväkirja käsittelee naisen paikkaa ja yhteiskuntaa päiväkirjamuodossa. Päiväkirjaksi kirjoitettuna sen muoto on hyvin yksityinen, mutta kaunokirjana, fiktiona, se on tietenkin laajoja ihmisjoukkoja puhuttelevaa. Keskiössä ovat naisen tunteet, äitiys ja omien lasten aikuistuminen, muutokset pari- ja muissa ihmissuhtessa, oma tila, kehollisuus.

Omien lastensa edessä äidin täytyy aina käyttäytyä niin kuin hän ei olisi koskaan ollut missään tekemisissä näiden asioiden kanssa. Juuri tämä vilpillisyys saa meidät kuivettumaan.

De Céspedesin kirja vie mukanaan ja sen parissa pääsee syvälle. Silti tekstissä on raskassoutuisuutta — tarkoituksella, sillä kovin ahdas Valerian ajan maailma on. On koti, työpaikka, perhe, suku, perinteet ja tapakulttuuri. Kirjoittaminen vapauttaa ajattelemaan. On paljon sellaista, mitä vain Valeria huomaa, ja on myös toiveita onnesta, erilaisesta elämästä, mahdollisuuksista.

Nykylukijalle romaani avaa näkymiä paitsi menneiden vuosikymmenien keskiluokkaiseen ja eurooppalaiseen arkeen, on myös edelleen yllättävän ajankohtainen. Moni asia on muuttunut, mutta kaikki eivät. Viime aikoina esimerkiksi metatyöt ovat puhuttaneet niin mediassa kuin monissa kodeissakin. Samoin ristiriitainen suhtautuminen instituutioihin sekä mahdollisuus itsensä arvostamiseen ovat alati kurantteja teemoja.

Kielletty päiväkirja on sellaista kirjallisuutta, jota lähtökohtaisesti rakastan: arkista, syvää, sisäistä maailmaa käsittelevä, erinomaisesti kirjoitettu.


torstai 12. tammikuuta 2023

Kerstin Ekman: Suden jälki


 Kerstin Ekman: Suden jälki
Tammi 2022, Keltainen kirjasto
Löpa varg 2021
Suomentanut Pirkko Talvio-Jaatinen
Päällyksen valokuva Rainer Fuhrmann / Getty
176 sivua
Ruotsalainen romaani


Me elimme tavallista elämää. Minä elin sitä.
Sitten näin sen suden.
Mieletön eläin. Nuorempana ajattelin sen merkitsevän, ettei eläimillä ollut mieltä, ei siis sielua. Mutta tosiasiassa kyse on järjestä. Mieletön merkitsee järjetöntä.
Mitä susi oli minulle tehnyt?


Ulf on aina ollut metsästäjä, lapsesta saakka. Työuransakin hän on tehnyt metsänhoitajana, oppinut ajattelemaan metsää ja luontoa hyötysuhteen näkökulmasta, vaikka on samalla toki kaikkea aina myös rakastanut. 70-vuotispäivänään hän näkee ikkunasta suden. Susi on ylväs ja näky tekee Ulfiin niin suuren vaikutuksen, ettei hän voi heti kertoa siitä edes vaimolleen Ingalle. Hän antaa antaa nimenkin: Pitkäkoipi. Suden näkeminen saa Ulfin pohtimaan itseään, elämäänsä ja suhdettaan luontoon, "sanojen tappavaa valtaa".

Kerstin Ekmanin Suden jälki on alle kahdensadan sivun mittaansa paljon suurempi romaani. Se on klassinen kehitysromaani, jonka näkökulma on vanhenevan miehen. Ikääntyminen peilautuu elettyyn elämään, parisuhteeseen, kirjallisuuteen ja taiteeseen, ympäröivään luontoon  kaikkeen siihen, mikä on jättänyt puumerkkinsä omaan elämään, mutta myös siihen mitä voisi ehkä vielä tehdä tulevien sukupolvien ja aikojen eteen.

Romaani pitää sisällään paljon. Ensiksikin siinä on arkista syrjäseudun ihmisten kuvausta, tosin suomalaisittain on oikeastaan aika metkaakin, miten koulutettuja Ulf ja Inga ovat (ei sillä, etteikö Suomenkin maaseudulla olisi myös koulutettua väkeä, mutta aika moni ikääntynyt metsämies ei välttämättä ole  no, ehkei Ruotsissakaan ja Ulfin tausta toki vaikuttaa hänen lukemisiinsa jne.). Se on myös romaani siitä, miten oma keho ei jaksa samaa tai kykene samaan kuin nuorena.

Keskeistä on tietenkin kuvaus sudesta, siitä mitä kaikkea susihavainnot ja suden jäljet saavat ihmisluonnossa aikaan. Ja kaiken edellä mainitun ohella Ekmanin romaani on myös kuvaus vuosikymmeniä kestäneestä parisuhteesta sekä yhden ihmisen koko identiteetistä.

Suden jälki on sekä rujo että kaunis kirja. Siinä on jotain synkkää ja hurjaa: on verta ja mysteerijuonikin, syksyisen harmaa maisema. Kerronta on paikoin viipyilevää ja samalla sujuvaa ja terävää. On arkista eloa ja havaintoja, maaseudun ihmisten omaa elämänrytmiä ja identiteetin rakentumista sitä kautta: jahtiporukkaa, syrjäseudulla asumista, keskusteluja. Elämän hauraudesta muistuttaa sydänsairaus, kauneutta tuo kuvaus puolison kanssa jaetusta arjesta, läheisyydestä silloinkin kun kaikki fyysinen ei niin sanotusti toimi.

Mikä hieno romaani ikääntymisestä, yhteisöllisyydestä, parisuhteesta, luonnosta ja luontosuhteen muuttumisesta: totutun kyseenalaistamisesta ja pohjimmiltaan toivosta.

maanantai 9. tammikuuta 2023

Maggie O'Farrell: Hamnet


Maggie O'Farrell: Hamnet
S&S 2022
Hamnet 2020
Suomentanut Arja Kantele
Kansi Laura Noponen
382 sivua
Brittiläinen romaani

(Nyt kun Lumiomena on aktivoitunut blogin puolella, toivottavasti jo suhteellisen vankastikin, on aika tuoda muutama vain Instagramissa julkaistu postaus tänne Bloggeriin. Tässä yksi niistä, julkaistu alkujaan Instassa kevättalvella 2022.)

Molemmat eivät saa elää. Sen käsittää Hamnet, sen käsittää Judith. Henkeä, ilmaa ja verta ei riitä heille molemmille. Liekö riittänyt alun alkaenkaan. Ja jos vain toinen heistä jää eloon, se olkoon Judith. Niin Hamnet tahtoo. Hän tarraa peitonreunaan kaksin käsin. Hän, Hamnet, määrää. Hänen tahtonsa tapahtukoon.

Pohjoisirlantilaissyntyinen, Edinburghissa asuva Maggie O'Farrel on suosikkikirjailijoitani, etenkin hänen romaaninsa Instructions for a Heatwave (suom. Varoitus tukalasta helteestä, luin kirjan aikoinaan englanniksi) sekä omaelämäkerrallinen I am, I am, I am ovat tehneet minuun valtavan vaikutuksen.

Epäilin kuitenkin tarttumista hänen uusimpaan romaaniinsa Hamnet. Vaikka O'Farrel on ns. minun kirjailijani, en herkästi innostu historiallisesta fiktiosta (poikkeuksia tietenkin on runsaasti, mm. Hilary Mantelin Susipalatsi, AS Byattin Lasten kirja, useat klassikot) enkä aina surukirjoistakaan. Ja niitä kumpaakin Hamnet on.

Hamnet sijoittuu 1500-luvun Englantiin ja, kuten sen nimikin viittaa, kertoo Shakespearen ajasta. Itse asiassa hänen perheestään, hänestäkin. Musta surma eli rutto riehuu ja niittää väkeä. Parantajana tunnetulla Agnesilla ja tämän puolisolla, latinanopettajalla ja kirjailijalla, on kolme lasta. 11-vuotiaat Hamnet ja Judith ovat kaksoset, mutta viikon sisällä toinen heistä on kuollut.

Onneksi luotin O'Farrelliin ja empimisestäni huolimatta luin tämän kauniskantisen kirjan. 

Luin näet romaanin, joka ei ehkä vienyt täysin mukanaan (eikä tarvitsekaan) mutta joka on kaunis ja sieluun tarrautuva kertomus avioliitosta ja perheestä, valtavasta menetyksestä, sisarusten välisestä suhteesta, elämästä ja kuolemasta. O'Farrelille tutut teemat ovat siis läsnä. Suru ja huoli tulevat liki, niiden musertavuus puristaa lukijankin sydänalaa. Ja kun kaikki tulee liiankin lähelle, osaa O'Farrel taidokkaasti myös etäännyttää. On esimerkiksi tyylikäs ratkaisu ratkaisu olla mainitsematta Shakespearea nimeltä, taudinkulku puolestaan kertoo oman reittinsä ikään kuin muutamana välisoittona.

Historiallisena romaanina Hamnet on erilaista O'Farrellia kuin mitä olen aiemmin lukenut ja mitä suuresti rakastan. Vaikkei siitä tullut suosikkiani, on se upea ja monisyinen romaani. Hamnet, Hamlet. 🖤

P.S. Nyt kun Hamnetin lukemisesta on aikaa, huomaan romaanin kasvaneen mielessäni. O'Farrell jatkaa nyt historiallisten romaanien parissa, tänä keväänä suomeksi ilmestyy Lucrezian muotokuva. Sitä taidan odottaa jo innolla.


keskiviikko 4. tammikuuta 2023

Jane Austen: Järki ja tunteet


Jane Austen: Järki ja tunteet
Teos 2020
Sense and Sensibility 1811
Suomentanut Kersti Juva
Ulkoasu Elina Warsta
477 sivua
Englantilainen romaani


Elinorilla oli hyvä sydän ja lämmin luonne, hän tunsi syvästi, mutta hänellä oli taito hallita tunteensa, taito joka hänen äidiltään oli jäänyt oppimatta ja jonka toinen hänen sisaristaan oli päättänyt olla opettelematta.
Marianne oli lahjoiltaan monessa suhteessa Elinorin veroinen. Hän oli herkkä ja älykäs; mutta kaikessa palava; kohtuus oli hänelle vierasta niin iloissa kuin suruissa. Hän oli jalomielinen, rakastettava, kiinnostava: tätä kaikkea hän oli, mutta ei järkevä.

On Dashwoodeilla kolmaskin sisar, hyväntuulinen ja ystävällinen Margaret, vasta kolmentoista vanha. Siksi nyt kyseessä on Elinorin ja Mariannen tarina. Juuri heihin isän kuoleman aikaansaamat elämänmuutokset vaikuttavat syvimmin, vaikka koko pieni perhe onkin uuden edessä: isän poismenon jälkeen he joutuvat muuttamaan uuteen, pienempään kotiin. Talous, raha, määrittelee paitsi heidän elämäänsä myös kahden vanhimman tyttären tulevaisuutta avioliittomarkkinoilla. Monenlaista kiinnostusta onkin ilmassa, kun Elinor kiinnostuu ujon oloisesta Edward Ferrarsista ja Mariannen sydän sykkii vetovoimaiselle John Willoughbylle. Myös eversti Brandon, huomattavasti Willoughbytä tylsemmän oloinen mies, osoittaa kiinnostusta Mariannea kohtaan.

Jane Austenin Järki ja tunteet on laajalti tunnettu ja rakastettu klassikkoromaani, jossa keskiöön nousevat avioliittopyrkimykset, tapakulttuuri ja perhesuhteet. Se on myös kuvaus luokkayhteiskunnan ylemmillä (muttei ylimmillä) oksilla olevista ihmisistä, joiden elämää omaisuus määrittää mutta joiden on myös mahdollista, ainakin tietyissä rajoissa, löytää niin sanottua aitoa rakkautta. 

Teos julkaisi romaanin muutama vuosi sitten Kersti Juvan uutena suomennoksena, kuten vuonna 2013 julkaisi myös Austenin tunnetuimman teoksen Ylpeyden ja ennakkoluulon. Molemmissa kirjoissa on Elina Warstan suunnittelema ja mitä kaunein ulkoasu.

Juvan suomennos ansaitsee kaikki ne kehut, joita sen ylle on julkaisunsa jälkeen satanut. Ilmaisu on raikasta, kieli nauittavaa. Kokonaisuus on hauska sellaisella kirpeällä tavalla, joka Austenin tekstille niin hyvin sopii. Sillä kirpeä romaanihan Järki ja tunteet on, aivan yhtä paljon kuin se on romanttinen tai yhteiskunnallinen. Ja juuri siksi se, kuten Austenin muutkin teokset, kestävät aikaa. Jokainen lukukerta antaa jotain uutta. On kyläilyä, vastavuoroisuuden periaatteita, ihmismielen raadollisuuttakin ahneuden ja oman edun tavoittelun muodossa.

Järjessä ja tunteissa minua on jo kolmisenkymmentä vuotta viehättänyt kaikki: satiiri, ihmiskuvaus, avioliittomarkkinat, siskous, kerronnassa vaihteleva nautittavan hitauden ja vetävyyden vuorottelu. Austenin teoksista juuri Järki ja tunteet on minulle rakkain: siskokirja.

lauantai 31. joulukuuta 2022

Vuonna 2022

 


Vuoden päätös, vuosisummaus. Mitäpä sanoa vuodesta, jolloin Euroopassa alkoi sota, ihmisoikeuksia poljetaan siellä sun täällä ja monenlaista populismia on ilmassa niin kaukana kuin lähelläkin.

Oma elämä on kuitenkin jatkunut melko vakaana, vaikka muutoksiakin on ollut. Nyt päättyvänä vuonna olen mm.:

  Käynyt paljon museoissa ja taidenäyttelyissä (Museokortti best)

  Rakastanut värien hehkua Italiassa

  Käynyt myös mm. Turussa, Tampereella, Kuopiossa, Joensuussa, Suonenjoella ja Tallinnassa

  Ollut yleisönä muutaman kerran teatterissa ja baletissa sekä kahdesti esikoisen lukion musikaaleissa

  Saanut vahvistusta sanonnalle, että musiikki on parasta livenä (mm. Queen, The Cure, Lyyti)

  Pohtinut työasioita: lähtenyt ja palannut

  Aloittanut maalaus- ja piirustuskurssin

  Katsonut elokuvia niin teattereissa kuin kotisohvalta käsin

  Koettanut aktivoitua taas myös blogin puolella (mutta kannattaa silti seurata myös Lumiomenan Instaa)

  Surrut maailmantilaa, sotaa (ja hankkinut yhtenä Ukraina-tukena kotiin vedoksen Ulla Nikulan "Kaikki mitä toivon" -rauhankyyhkyvedoksen)

  Tutustunut uusiin ihmisiin

  Juhlinut kuopuksen rippijuhlia, läheisen 50-vuotispäivää, töissä Finlandiaa, erilaisia läksiäisiä, synttäreitä ja vuotuisjuhlia

  Katsellut Linnunrataa, revontulia, kevään vihreää, syksyn sävyjä, juhannusvanamoita, marraskuisia lumihiutaleita

  Lukenut hyviä ja keskinkertaisia kirjoja. Ensi vuonna tietenkin sitten vain hyviä. :D


Hyvää uutta vuotta teille kaikille!  


P.S. Niin, en listaa enää vuoden parhaita lukukokemuksia, koska kirja-alalla työskentelevänä koen sellaisen vaikeaksi. Niin kummankin työpaikkani kuin vapaa-ajan lukemisiin on mahtunut valtavasti kaikkea: uutta tietoa ja hienoja elämyksiä tuovia teoksia.

torstai 29. joulukuuta 2022

Clarice Lispector: Elämän henkäys

 


Clarice Lispector: Elämän henkäys

Teos 2022

Um Sopro de Vida 1978

Suomentanut Tarja Härkönen

Kansi Miika Immonen

182 sivua

Brasilialainen romaani


   Minä tislasin itseni kokonaan: olen puhdas kuin sadevesi.

   Ydin.

   Muodonmuutos.

   Kirjailija varokoon suosiota, tai menestys tuhoaa hänet.

On aika jolloin on otettava valokuva itsestään. Nälkä on aina samanlainen kuin ensimmäinen nälkä. Tarve uudistaa itsensä tyhjänä ja kokonaisena.

Mieskirjailija käy dialogia Ângela Pralini -nimisen naiskirjailijan kanssa. Heidän ajatuksensa virtaavat, pohtivat kieltä, ihmisyyttä, sukupuolta, luojaa ja luotua, kaiken hetkellisyyttä. Alku on vaikeaa, onhan Ângela on olemassa vain mieskirjailijan luomana hahmona, toisin sanoen hän on olemassa ajatuksissa ja paperilla. 

Ângelan ja mieskirjailijan puolestaan on luonut Ukrainassa syntynyt brasilialaiskirjailija Clarice Lispector, jonka postuumisti julkaistu Elämän henkäys ilmestyi tänä vuonna Tarja Härkösen erinomaisena suomennoksena. Itse aloitin Lispectorin lukemisen ehkä väärästä päästä, sillä Elämän henkäys on ensimmäiseni. Samalla pää oli kuitenkin myös oikea, sillä ihastuin ja vaikutuin niin, että pidän romaania eräänä oman lukuvuoteni käännöskirjahuipentumana.

Fragmentaarinen, Lispectorin ystävän ystävän Olga Borellin viimeistelemä Elämän henkäys on moniulotteinen ja tiheä romaani, jota voi lukea eri näkökulmista: kielen, rakenteen, sukupuolen, vuoropuhelun, luomisen ja tunteen. Viimeksi mainittu on toki pikemminkin taso kuin näkökulma. Itselleni parhaimmissa lukukokemuksissa yhdistyvät äly ja tunne: on virkistävää tulla lukijana haastetuksi ja samalla upota jonnekin sellaiseen, joka vie mukanaan ja josta ei halua päästää irti kirjan kansien sulkeuduttua. Elämän henkäyksen kohdalla kävi juuri näin.

En olisi olemassa ellei sanoja olisi. Ângela siirtyy kielestä olemassaoloon. Häntä ei olisi olemassa ellei sanoja olisi.


Alkuasetelmaltaan romaani on kuin ajatusleikki: henkilöhahmon luominen, erilaisten ilmiöiden (kuten mm. ajan) pohtiminen, sanojen asettaminen. On myös vastakkainasetteluja: nainen / mies, kirjailija / hahmo, ajan hetkellisyys / ikuisuus, sanat / elämä. Lispector kirjoittaa kirjailijan ja Ângelan välille vuorovaikutusta, jota sekä on että ei ole. Koska Ângela on kirjailijan luomus, antaa kirjailija hahmonsa ajatella omiaan ja mennä ikään kuin omia polkujaan. Hetkittäin mieskirjailija ylenkatsoo hahmoaan, mikä sai minut lukijana melkein unohtamaan sen tärkeän seikan, että kirjailija on Lispectorin luomus, naiskirjailijan luoma henkilöhahmo, kuten Ângelakin romaanihenkilöitä molemmat.

Kieleltään Elämän henkäys on kaunis ja intensiivinen. Sen virkkeet kantavat merkityksiä ja kerroksia, ja esimerkiksi sitaatteja tällaiseen postaukseen voisi poimia vaikka kuinka. Sekä romaanin kieli, tematiikka että dialogiin ja fragmentaarisuuteen perustuva rakenne kertovat myös kaiken (henkilöhahmon, ajan, elämän) katoavaisuudesta.

Suomentaja Tarja Härkösen jälkisanat "Mutta minä muistan huomisen" avaavat teoksen kerroksia lisää ja saivat ainakin minut osin palaamaan romaanin sivuille. Härkönen kirjoittaa, ettei yleensä pidä siitä miten kirjan henkilöhahmot ja kirjailija liitetään yhteen, mutta Elämän henkäyksen kohdalla Lispector on tietoinen oman kuolemansa vääjäämättömästä lähestymisestä. "Elämän henkäyksen omaelämäkerrallisuus on sisäänpäin kääntyvää ja syvää luotaavaa [--]", kirjoittaa Härkönen Lispectorin "joutsenlaulusta", siitä miten kirjailija kirjoitti romaaninsa omia tarpeitaan varten, "pelastaakseen edes mielikuvitusolennon".

Uskon Härkösen sanoihin ja ihailen hänen varmaotteista ja taidokasta käännöstyötään vähintään yhtä paljon kuin (toistaiseksi vain yhden romaanin perusteella, mutta aion lukea lisää) ihailen Lispectoria kirjailijana.

Haluan että tämän kirjan jokainen lause on kliimaksi.

perjantai 23. joulukuuta 2022

Joulutoivotus

 


Hyvää joulua, parhaita kirjoja, iloa ja valoa! 

 
(Maisemakuvan otin Suonenjoella tapaninpäivänä 2021.)

maanantai 19. joulukuuta 2022

Lucinda Riley: Auroran salaisuus


Lucinda Riley: Auroran salaisuus
Bazar 2022
The Girl on the Cliff 2011
Suomentanut Hilkka Pekkanen
Kansi Laura Noponen
556 sivua
Irlantilais-brittiläinen romaani

Ihmiset katsovat kuitenkin vain harvoin menneisyyteen ennen kuin tekevät samat erehdykset uudelleen, ja siinä vaiheessa kukaan ei enää kiinnitä heidän mielipiteisiinsä mitään huomiota, koska he ovat ilmiselvästi liian vanhoja ymmärtämään nuorempiaan. [--]

Palaamme nyt sille kallionjyrkänteelle, Dunworleynlahden rannalle, mistä kertomukseni alkoi...


On olemassa joitakin romaanityyppejä, jotka toisaalta kiinnostavat, toisaalta niissä on usein jotain liikaa ja jotain sellaista joka työntää pois, ja sitten kuitenkin parhaissa tapauksissa löytyy vaikka millaista tenhoa. Uudehkot kartanoromaanit ovat mainitun kaltaisia. Kaikkein parhaimmat, vaikkapa Sarah Watersin kirjat, ovat fiksuja ja moniulotteisia niin temaattisesti kuin tunnelmansa osalta. Sitten on sellaisia unohduksiin painuvia, jotka jätän kesken jo heti ensi sivuilta (eikä niistä sen enempää). Ja on myös menestyskirjailijoiden, kuten Kate Mortonin tai Lucinda Rileyn, teoksia. Ne vastaavat ajoittaiseen viihdekirjakaipuuseen ja kantavat mukanaan brittihenkisten paikkojen ja sukusalaisuuksien lumoa.

Rileyn stand alone -romaaneista suosikkini on tänä vuonna suomeksi ilmestynyt Auroran salaisuus. Ehkä syynä on Irlannin West Cork, jonne teos pääosin sijoittuu ja jonne Laura Noposen suunnittelema kansikin niin houkuttelevasti kuljettaa. Kolmeen eri aikakauteen kurottuvassa romaanissa ollaan myös mm. eräässä lempikaupungissani Lontoossa ja lisäksi Manhattanilla.

Romaanissa New Yorkista kotiseudulleen palannut kuvanveistäjä Grania Ryan tapaa rannalla nuoren punatukkaisen tytön. Kohtaaminen tuon tytön, Aurora Lislen, kanssa muuttaa Granian elämän. Aurora tuntuu olevan kaikkialla, myös Ryanien ja Lislejen sukujen vuosisataisessa historiassa.

En ole täysin jäävi postaamaan Auroran salaisuudesta, jos nyt mikään muutenkaan tässä maailmassa jääviä on. Rileyn romaani tuli minulle tutuksi (edellisen) työn(i) myötä ja ehdin lukea sen sekä englanniksi että tuoreena suomennoksena. Mutta se on myös romaani, jonka olisin joka tapauksessa jossakin välissä eräänlaisena arkipakona lukenut tai kuunnellut.

Romaani kietoo pauloihinsa ja koskettaakin. Lukijan täytyy tosin sietää pientä epäuskottavuutta ja tietyn määrän kliseitä. Ne kuuluvat Rileyn kirjoissa asiaan oikeastaan aina. Ja kun niitä sietää, pääsee nautiskelemaan upottavasta sukutarinasta, jylhistä rannikkomaisemista sekä romantiikan ja surun sävyttämästä mysteeristä, jota säestävät Irlannin oikukkaat länsituulet.