Elisa Dusa Shuapin: The Pachinko Parlour

 

Elisa Dusa Shuapin: The Pachinko Parlour
Daunt Books Originals 2022
Alkuteos Les Billes du Pachinko
Englanniksi kääntänyt Aneesa Abbas Higgings
171 sivua
Ranskalais-korealainen romaani

I'd like to go out to a museum, leave the neighbourhood, but my grandmother worries so much when I go out. I hear her humming a lullaby in Korean, always the same one.

Kolmekymppinen Claire on viettää kesää korealaisten isovanhempiensa luona Tokiossa ja tahtoisi viedä heidät lomalle synnyinmaahansa. Korealais-sveitsiläinen Claire alkaa opettaa kymmenvuotiaalle Mieko-tytölle ranskaa tämän äidin tyhjässä hotelissa. Kaksikko ystävystyy, ja Mieko haluaisi vierailla Clairen isovanhempien Pachinko-pelihallissa.

Elisa Shua Dusapinin The Pachinko Parlour on romaani, jonka keskiössä ovat identiteetti sekä ylisukupolvinen, kenties ikuinen vierauden ja toiseuden tunne. Vierautta kokee tietenkin päähenkilö Claire, jonka elämä on enimmäkseen Euroopassa ja toisaalta isovanhempiensa luona. Isovanhemmat elävät korealaista elämää Japanissa, nuori Meiko taas ihailee alppimaisemista tuttua Pikku-Heidiä.

Kerronnaltaan kauniisti soljuvan romaanin tunnelma on unenomainen – ja samalla jotenkin tosi cool.

Clairen päivät kuluvat jotenkin, Tokio piirtyy monikerroksisena – kiinnostavaa muuten, että Uenon alue on mukana tässäkin romaanissa, viime vuonnahan luin Yū Mirin romaanin ”Uenon asema” – on eloa ja yksinäisyyttä. Monet yksityiskohdat ovat kiinnostavia, ihastuttavia ja tarpeeksi tuttuja, jotta niistä saa helposti kiinni: joutilaat hetket, musiikki, kissat (tulee melkein mieleen Miyazakin elokuvat, vaikkei Dusapinin romaanissa ole mitään yliluonnollista), Monopolin pelaaminen, Disney ja Pikku-Heidi. Moderni, sekoittunut maailma, toisaalta korealaiset perinteet ja Pachinko-halli.

Toissa kesänä luin Dusapinin Talven Sokchossa. Sen tavoin myös The Pachinko Parlour on vähäeleinen ja silti rikas, tunnelmaltaan elokuvamaisenkin visuaalinen kirja, joka jättää jäljen. Molempien lukemista rakastin. ♥

P.S. Dusapinin romaani ilmestyy pian suomeksi nimellä ”Pachingo-kuulat” Siltalan kustantamana.

Vuoden päätteeksi

 

Kaksi yhdeksikköä päättyvältä vuodelta: kirjoja ja muuta elämää.

Ensin kirjat. Osasta postasin tänne blogiin, osasta vain Instagramiin. Kuten olette varmasti huomanneet, on Lumiomena-blogi ollut hetkittäin aktiivinen, toisinaan uinuva. Ennustan samanlaista menoa tulevanakin vuonna. Siksi kehotan ottamaan myös Insta-tilini seurantaan, sielläkin on kirjoja ja haaveilua, hieman tiheämmin päivittyvänä.

Niin, ne mielenpainuvimmat, hienoimmat tai rakkaimmat lukuelämykset vuodelta 2024. Kyseessä eivät välttämättä ole parhaimmat, moni hyvä jää yhdeksiköstä ulos, mutta tällaista valintojen tekeminen aina on. Lisäksi pieni huomautus: Koska työskentelen kirja-alalla, päätin jättää suosikeistani nyt kotimaiset kirjat pois. Ratkaisu särkee hieman sydäntäni, sillä rakastan suomalaista kirjallisuutta, mutta koskaan en voi tietää, kenen kanssa teen töitä, joten...

Pitemmittä puheitta (suomentaja-, kustantaja- ja graafikkotiedot löytyvät ko. kirjaa koskevan postauksen yhteydestä joko blogista tai Instasta):

• Jamaica Kincaid: Puutarhani
Kincaid osaa sanoillaan sekä sivaltaa että lumota.

• Solveig Balle: Tilavuuden laskemisesta
Miten harmaasta marraskuisesta päivästä, joka toistuu ja toistuu ja toistuu, voi saada irti niin monia kerrostumia ja poikkeamia, säröjä ja nyansseja.

• Olivia Laing: The Lonely City
Tällaiset sivistävät ja sujuvat kirjoituskokoelmat ovat usein lempilukemistani, niin nytkin.

• James Joyce: Dublinilaisia
Dublin, oi Dublin ja dublinilaiset. Tuollainenkin Dublin on (ollut), toisille lämmin, joillekin rujo, jotenkin kaunis, kaikessa maaginen. Kirjan hienoimmat virkkeet ovat viimeisen novellin viimeiset.

• Ann Napolitano: Kaunokaisia
Jos etsitte täyteläistä, sujuvaa, eläväistä, amerikkalaista, vaikutuksen tekevää lukuromaania, lukekaa tämä.

• Claire Keegan: Kasvatti
Vähäeleinen ja silti kokonaisen maailman sisältävä.

• Patti Smith: Ihan kakaroita
Kaikille, joita kiinnostaa populaarikulttuurin historia, kahden taiteilijan ystävyys, kipeä tieto elämän rajallisuudesta ja luopumisesta sekä haikeuden ja kauneuden ikuisesta liitosta.

• Yu Miri: Uenon asema
Vaikuttava romaani ja vahva kannanotto ihmisyyden, näkyvistä pois siivottavien ihmisten puolesta.

• Deborah Levy: Mies joka näki kaiken
Levy kuvailee vakuuttavasti yhteiskunnan vaikutusta yksilöön ja toisinpäinkin. Hänen tekstissään on terävyyttä ja kirkkautta, sumeutta ja symboliikkaa.

Ja sitten muuta. Tämäkin vuosi oli täysi. Täysi tunteita, tekemisiä, menemisiä. Oli juhlia ja arkea, huolta ja suruakin, enemmän kuitenkin iloa.

Kuvissa etenkin viimeksi mainittua:

• Katsoin paljon elokuvia. Mieleenpainuvimpia oli Neljä tytärtä ja ihanin Perfect Days. Ehdin myös muutaman kerran teatteriin, erityisen ihanaa oli nähdä ystäväni Minnan romaanin Lempin pohjalta tehty näytelmä.

• Juhlimme esikoisen lakkiaisia, vanhan tyttönorssin kyltti löytyy koulun käytävältä.

• Erilaisissa museoissa kävin innokkaasti. Ateneumin Gothic Modern -näyttelyssä ihastuin Marianne Stokesin teoksiin, en ollut aiemmin tiennyt Stokesista mitään.

• Konserteista mieleenpainuvin ja koskettavinkin oli yllättäen stadionkokoinen: Bruce Springsteen oli mahtava. Upeita olivat myös Nick Cave Musiikkitalossa ja Lyyti Rautalammilla.

• Unelmien kaupungissa. New York oli taikaa, jonka haluan kokea joskus uudelleen.

• Lapsuuteni kotipaikkakunnalla Suonenjoella kannattaa ehdottomasti vierailla Aulis Jalkasen kotimuseossa. Mikä aarreaitta!

• Kotoisilla aamukävelyillä kohtasin tämän tarkkailijan laumoineen.

• Revontulien vuosikin tämä nyt päättyvä oli.

• Sydämiä ja kaikkea myös uuteen vuoteen! ♥♥♥

Diane Setterfield: Kolmastoista kertomus

 

Diane Setterfield: Kolmastoista kertomus 
Tammi 2007
The Thirteenth Tale 2006
Suomentanut Salme Moksunen
419 sivua
Brittiläinen romaani

"Omiin kammottavuuksiinsa tottuu niin, että ei tule ajatelleeksi, miltä ne näyttävät muiden ihmisten silmissä" --

Sanotaan, ja kokemuskin on toisinaan osoittanut, että vanhojen suosikkien uudelleen lukeminen voi olla vaarallista – ainakin siinä mielessä, että monet rakkaat lukumuistot saattavat vesittyä, joskus harvoin myös vahvistua ja kirja voi tulla entistäkin rakkaammaksi.

Diane Setterfieldin Kolmastoista kertomus oli ilmestyessään oikea hittikirja, suomeksi kirja julkaistiin vuonna 2007. Luin kirjaa tuolloin joulun aikaan, jolloin toivuin eräästä traumaattisesta asiasta. Muistan tuolta ajalta kolme kirjaa, joita kaikkia rakastan – varmaan osin siksi, että pystyin taas lukemaan. Nuo kirjat ovat Audrey Niffeneggerin Aikamatkustajan vaimo, Siri Hustvedtin Kaikki mitä rakastin ja tämä Setterfieldin romaani.

Kolmannestoista kertomuksen luin uudelleen, sillä erään ystäväni kanssa muistelimme kirjaa. Hän kertoi aikovansa lukea kirjan uudelleen nyt joulun aikaan, sitä myötä sitten minäkin.

Kirjaa tuntemattomille sen kehyksestä muutama sana: Nuori Margaret Lea on töissä isänsä omistamassa antikvariaatissa. Kuuluisa ja eksentrinen kirjailija Vida Winter haluaa Margaretin kirjoittavan elämäkertansa. Vidan elämä on täynnä mysteerejä, joista Margaret löytää yhtymäkohtia omaan elämäänsä. Romaani on arvoitusromaani, kartanoromaani, kunnianosoitus brittiläisille goottiklassikoille ja kirjallisuudelle. Oikein kunnon vanhanaikainen lukuromaani, siis.

Uudelleen luettuna Kolmastoista kertomus oli osin viehättävä, osin turhauttava. 

Turhauttavaa on ennen kaikkea se, ettei romaani enää tuntunut niin hyvältä kuin jouluna 2007. Nyt se tuntui siltä mitä se varmasti on: viihdyttävältä lukuromaanilta, ehkä vähän synkemmältä Kate Mortonilta tms. Lukuromaaniksi teoksen alkupuoli ei vetänyt tarpeeksi hyvin. Lisäksi tiheä taitto ja pieni fontti hankaloittivat lukemista (lukulaseista huolimatta).

Onneksi jossain puolivälissä huomasin olevani taas tarinan imussa ja löysin romaanin viehätyksen. En päässyt ihan samaan lumoon kuin vuosia sitten, mutta uppouduin tarinaan, sivut kääntyivät kuin itsestään. Yllätykset seurasivat toisiaan, jo mainittu goottihenkinen tarina onnistui edelleen salaisuuksiensa kanssa. Brittikliseitä rakastavana nautin tapahtumapaikoista kartanoineen ja kirjakauppoinen, sateinen sääkin (niin kirjassa kuin kotimaisemissa ikkunan takana) sopi tunnelmaan mitä parhaiten.

Mitä Kolmannentoista kertomuksen uudelleen lukeminen kertoo paluusta vanhoihin kirjasuosikkeihin? Ei ainakaan sitä, että paluu olisi vaarallista. Setterfieldin romaani ei tuntunut huonolta, olisin viihtynyt sen parissa, vaikka olisin lukenut sen nyt ihkaensimmäisen kerran. Mutta kirjallisuutena se ei tuntunut mitenkään erityiseltä, pikemminkin kelpo lukuromaanilta. Rakasta kirjassa ovat oikeastaan muistot: se, miten tärkeää lukeminen jouluna 2007 oli – ja on edelleen.

Toivotus

 

♥ Hyvää joulua kaikille Lumiomenan lukijoille! ♥

Jouluinen kirjamatsi: Hanna Velling ja Jenny Bayliss

 

Talvinen kirjamatsi! Kumpi saa enemmän omenoita? 🍎

Lumiomena-blogin kultaisina vuosina tein muutaman kirjamatsi-tyylisen postauksen. Ja nyt, monen vuoden  jälkeen (ja myös ensimmäistä kertaa kirjagram-tililläni): hyvänmielen kirjamatsi. Oikeasti kyse ei tietenkään ole totisesta ottelusta kirjojen välillä. Satuin vain hybridilukemaan kaksi vuodenaikakirjaa. Hybridilukeminen tarkoittaa sitä, että aloin lukea kumpaakin teosta painettuna kirjana, mutta jatkoin loppuun äänikirjana.

Vastakkain, tai siis jouluomenoita keräämässä, ovat:

Hanna Velling: Pikkupakkasia ruukkikylässä * Bazar 2024 * Kansi Tiia Javanainen

Jenny Bayliss: Jouluksi kotiin * Otava 2024 * Suom. Anna-Mari Raaska

(Kumpikin kirja arvostelukappale kustantamosta)

Miten jouluomenat jakautuvat ao. kategorioissa?

Miljöö

Velling: Oikea suomalaisten ruukkikylien ilmentymä. Tiedättehän, kuin Mathildedahl, Strömfors ja ties mitkä kaikki muut yhdessä. Talvella! Kaikki ne rakennukset, omalaatuiset asukkaat jne.

Bayliss: Brittikylä! Yksi lempimiljööni missä vain kulttuurituotteessa. Suloinen ja omaperäinen.

Mahdoton valinta, menkööt omenat tasan. 🍎🍎🍎 - 🍎🍎🍎

Feelgood

Molemmissa on paljon hauskaa sanailua ja hahmoja sekä genrelle tyypillisesti myös vakavampia sävyjä. Tunteet kuuluvat aina feelgood-kirjoihin, joissa on hyvä olla jotain sydämeenkäyvää. Eniten sydämeeni kävi Ruukkikylä-kirjan Nappi-koira, mutta toisaalta Baylissin kirjassa isän kuolema tuo sisarukset yhteen. Tasan menee, mutta Nappi saa päälle sydämen. 🍎🍎🍎 - 🍎🍎🍎 ❤️

Talvisuus

Vaikea rasti, koska ruukkikylässä kuljetaan kevättä kohti, Jouluksi kotiin taas juhlitaan talvipäivänseisausta. Mutta Suomen talvi on aina Suomen talvi, pakko vetää kotiinpäin. Tässä omenat tietenkin Vellingin kirjalle. 🍎🍎 - 🍎🍎🍎

Sujuvuus

Feelgood-kirjan täytyy pitää lukija otteessaan. Painettuna kirjana kumpikin on genressään oikein mainio. Äänikirjaa kuunnellessa ainakin minulla ajatus alkaa usein harhailla ja ikävä kyllä Baylissin kohdalla niin kävi usein. Vellingin kirjan lyhyt luvut saivat (kuntosalilla) kuuntelijan kiitolliseksi, eli tämä kategoria menee nyt ruukkikylää kohti: 🍎🍎🍎 - 🍎

Voittaja on Hanna Vellingin Pikkupakkasia ruukkikylässä! Se voitti kahdessa kategoriassa sai Napin vuoksi sydämen päälle.

No, kirjamatsit eivät yhden (ja hyvin myötämielisen) lukijan tuomaroimana ole koskaan kovin reiluja. Kumpaakin kirjaa suosittelen kaikille, jotka haluavat lukea talvista hyvänmielenkirjallisuutta, ja näitä molempia voi hyvin lukea myös joulun jälkeen.

Anna-Kaari Hakkarainen: Marraseliö

Anna-Kaari Hakkarainen: Marraseliö
Tammi 2024
Kansi Leena Oravainio
670 sivua
Kustantamosta
Kotimainen romaani

Ehkä hiekka olisi laskeutunut takaisin pohjaan, vesi lopulta kirkastunut ja kaikki olisi ollut ennallaan, läikehtinyt esiin vain satunnaisina pelkoina, kroonisina fobioina.

Ehkä.

Mutta se ei mennyt niin.

Kaksi naista viettää aikaa saaristomaisemissa pöydän ääressä. Kamera on sivussa, naisilla on hellehatut, toisella musta ja toisella valkoinen. Heillä on käsissään multaisia sieniä, mädänsyöjiä. Naisten universumi on tässä, eivätkä he pääse pois.

Eva, minäkertoja, jonka lukija kohtaa alun kuvauksen jälkeen, on alkanut katsoa Ingmar Bergmanin elokuvia elämänsä käänteentekevänä aikana. Personan hän katsoo viimeiseksi, mutta juuri se on elokuva, joka virtaa hänen suoniinsa. Lukijalle Personan hahmot, Eva, Bergmanin Fårön saarelle matkaava fiktiivinen näkökulmahenkilö Julia sekä niin ikään fiktiota fiktiossa olevat Iris ja Edit kaikki lomittuvat keskenään. Jokainen heistä ikään kuin peilaa toinen toistaan.

Anna-Kaari Hakkarainen on kirjoittanut joitakin lempikirjojani, etenkin Kristallipalatsia ja Dioraamaa suorastaan rakastan. Eipä siis ihme, että odotin Marraseliötä. Ihme ei ole sekään, että tämä omaperäinen romaani nousi kaunokirjallisuuden Finlandia-ehdokkaaksi.

Marraseliön lukeminen otti minulta kuitenkin kauan. En enää muista, milloin kirjan sain ja milloin sen aloitin. Joka tapauksessa syyskuussa. Aluksi olin uteliaalla tavalla innokas lukija, heti myös lumoutunut. Tällainen, ihmeellinen, kummallinen, moneen suuntaan kurottava, intiimi, avara, kaikkea! Jossain vaiheessa eksyin. Luin muuta. Palasin Marraseliöön, ihastuin uudelleen, tuskastuin. Hukkasin kirjallisuudenlajit ja -rajat, kadotin ehkä itseni lukijanakin ja sitten palasin romaaniin ja lukijuuteen. Halusin lukea Marraseliötä, oli pakko viivytellä sen kanssa. Vihasin ja rakastin sen lukemista. Lukeminen sirpaloitui, tarvitsi aikaa. Ja palkitsi.

Kuka minä olin?
Mitä kohti kuljin?
Pelko oli ollut niin pitkään kirkkain johtotähteni, etten tiennyt miten elää ilman sitä. Koko ruumiini oli voimaton.

Hakkaraisen romaani kerrostaa vallan ja pelon, kuvaa ilmiömäisiä ihmisiä, jotka valloittavat (tai ainakin koettavat) kaikki osat toisen elämästä. Kerroksellisuutta on myös Marraseliön intertekstuaalisuudessa mm. suhteessa Hakkaraisen omaan Dioraamaan sekä tietenkin Bergmanin Personaan, joka voi olla jonkinlainen avain nyt lukemaani, en tiedä. 2000-luvun alussa katsoin paljon Bergmanin elokuvia, mutta olen kadottanut niistä joitakin tuokiokuvia lukuun ottamatta lähes kaiken paitsi tunnelman. Nyt toivon, että olisin katsonut Personan ihan hiljattain (ja epäröin: olenhan ylipäätään nähnyt sen?).

Marraseliö on romaani, jolle en keksi verrokkia. En oikeastaan tiedä virkistävämpää kirjallisuutta kuin sellainen, jollaista en ole aiemmin lukenut. Marraseliön takakansiteksti kuvaa teosta "romaanin ruumiinavaukseksi, hybridiksi, joka pyrkii sinne missä lajit loppuvat", ja se kaikki on helppoa uskoa. Marraseliö on romaani ja metaromaani, itsestään tietoinen silloinkin kun sen henkilöt eivät sitä ole. Se on taideromaani, ihmissuhdekuvaus, kriittinen(kin) ylistyslaulu Bergmanin elokuville, tutkielma halusta ja pelosta.

Adjektiivia haastava tulee usein yliviljeltyä, mutta Marraseliön kohdalla sitä voi käyttää – ja juuri tällä tavalla, tällaista kirjaa lukemalla, haluankin tulla haastetuksi.

Mikään ei lopulta kerro meistä enempää kuin se, millaisia fiktiivisiä maailmoja pystymme rakentamaan.

Kiitänkin Anna-Kaari Hakkaraista siitä, että hän on kirjoittanut tämän monikerroksisuudessaan kuin rihmastoisen, kiehtovuudessaan ainutlaatuisen romaanin, Marraseliön alaotsikon mukaisen loitsun. 

Anu Kaaja: Rusetti

 

Anu Kaaja: Rusetti
S&S 2023
Ulkoasu Jenni Saari
254 sivua
Kotimainen romaani

Mutta leikkokukilta ei kukaan kysy mitään.

Ja sitten kuvassa on leikkokukkia. Ehkä niiden monipuolisuus kuvastaa kirjaa, jonka hiljattain luin ja josta voisin sanoa lyhyesti: No nyt!

Mutta sanon tietenkin enemmän. Anu Kaajan Rusetti kuuluu niihin kirjoihin, joiden lukemista rakastin alusta loppuun. Kaaja kirjoittaa kuin vaivattomasti, kevyesti (oikeasti en voi tietää, onko kirjoittaminen ollut sellaista vai päinvastaista vai jotain siltä väliltä), ja kuitenkin hän vyöryttää lukijan eteen valtavasti asioita.

bow row rococo

Rusetti on estetiikan ylistystä, kauneuden hakemista ja kokemista. Se on rokokoota ja Marie Antoinettea (ja vähän Sophia Coppolan elokuvan Kirsten Dunstia), se on lävistyksiä, klassista taidetta (ah!) ja maitokahvitaidetta. Siinä on G. W. Sebaldia, Twin Peaksin Audreyta tanssimassa, Dolly Partonin Jolenea, kannanottoja, seksuaalisuutta, ystävyyttä, rohkeuden hakemista, erinäisiä alaviitteitä ja paljon, paljon kaikkea muutakin ihmeellisenä ja alati kiehtovana kudelmana.

Romaanissa liikuntaan Suomessa ja muualla Euroopassa taiteen, taidehistorian, seksuaalisuuden ja esineiden perässä. Kyse on, ainakin osin, ruseteista, joita voi tiukemmin tai väljemmin tulkiten huomata mm. lävistyksissä ja We Can Do It! -kuvassa. Kyseessä on pinnalta kepeä ja sisällöltään moneen syväänkin suuntaan kurottava runsaudensarvi – tai ehkä monikerroksinen leivos, muhkea röyhelöhelma, asenteikas ja syyllistävä leikkokukka (alun sitaatista!).

Rusetti virkisti minua lukijana, taiteenystävänä, monelle asialle uteliaana. Suorastaan haltioiduin tästä viehkosta sukelluksesta kahviloiden, museoiden ja klubien maailmaan. Sukelluksesta, jonka aikana kohtasin Sokerin hengettären ja coolit tytöt, pyövelin ja taideteokset, joiden vuoksi matkustaa pitempääkin junareittiä.

P.S. Rusetista on julkaistu myös värillinen erikoispainos. Se on harmikseni loppuunmyyty. Olisipa ihanaa omistaa tämä kirja väreissä.

Michael Cunningham: Päivät

 

Michael Cunningham: Päivät
Gummerus 2024
Day 2024
Suomentanut Markku Päkkilä
Kansi Tuomo Parikka
342 sivua
Yhdysvaltalainen romaani

Hän miettii sitä mahdollisuutta, että tavallaan dekadentti surumielisyys on kenties pahempaa kuin aito ja aiheellinen epätoivo. Toisaalta hän tietää, että tällainen pohdiskelu vasta dekadenttia onkin.

Syksy on sujunut melkein pökerryttävää tahtia: kirjamessuja toinen toisensa perään, töitä, muuta arkea jne. Siinä välissä olen potenut surua siitä, ettei vapaa-aikana lukeminen ole tuntunut siltä kuin miltä se parhaimmillaan voi tuntua: ihmeelliseltä, innostavalta, uudelta. Olen toki lukenut erinomaisia kirjoja, kuten vaikka Solvej Ballen Tilavuuden laskemisesta I:n tai Colmi Tóibínin Long Islandin. Silti olen kaivannut sitä merkittävintä asiaa: lukemisen taikaa.

Eipä siis ihme, että latasin erityisen suuria odotuksia Helsingin kirjamessuilta ostamaani Michael Cunninghamin romaaniin Päivät. Cunninghamin Tunnit on edelleen yksi ikisuosikeistani, ikimuistoinen lukuelämys, joka yli 20 vuotta sitten suorastaan kirkasti minulle jotain olennaista siitä, miksi olen lukija. Olen pitänyt myös muista Cunninghamin kirjoista, vaikkei Tuntien veroista ole vastaan tullut. Olisiko Päivissä sitä samaa taikaa?

Päivät on kolmeen eri vuoteen sijoittuva yhdenpäivänromaani – tai siis kaiketi kolmenpäivänromaani. On huhtikuun 5. päivä, ensin vuonna 2019, sitten pandemian pahimman aallon aikana 2020 ja lopulta vuotta myöhemmin, 5.4.2021. Romaani on siis osin myös pandemiakirjallisuutta, joka ottaa miljöönsä New Yorkissa ja Islannissa. Cunninghamille tyypillisesti kyse on perheen kuvauksesta. On vanhemmat Isabel ja Dan, heidän lapsensa Violet ja Nathan, sekä Isabelin veli Robbie, kaikkien sydänkäpynen. Heistä rakentuu kuva moniulotteisesta perheestä, jota täydentävät vielä Danin veli Garth, jolla on lapsi Chessin kanssa. Lisähahmona kulkee Wolfe, fiktiivinen Instagram-hahmo. Yksi haluaa lähteä, toisen on sisäinen pakko lähteä, eräs haluaa nuoruutensa päiviin, joku taas on nuoruutensa kynnyksellä.

Päivissä on paljon sitä, mistä kirjallisuudessa – ja Cunningamista – pidän. Rakenteen taitajana ja henkilöhahmojensa kuvaajana Cunningham on tälläkin kertaa vaikuttava. Alun tunnelmat New Yorkista, Isabelin mietteet ja monet yksityiskohdat saivat hurmaantumaan, mutta sitten. Korona-ajasta on sen verran vähän aikaa, että pandemia-ajan kuvauksen lukeminen ei innostanut. Vuoden 2020 päivä jää siis etäisemmäksi, mutta romaanin alku vie mukanaan ja loppu, 2021, koskettaa. 

Jotkut kohdat, pikkuseikat ja sivupolut, saivat lukiessa hymyilemään, jotkut kurtistamaan kulmiaan. Hymyilin, kun luin ihmettelyä siitä, miten joku 19-vuotias voisi tietää Stevie Nicksin. Itse tunnen hyvin erään pian 19-vuotiaan, joka kuuntelee Fleetwood Macia, joten. Kurtistin kulmiani, kun Isabel kirjoittaa kirjettä tulevaisuuteen 20-vuotiaalle Violetille ja pohtii lihomista ja sitä, miten arvelee ettei tytär ehkä kestä nähdä äitiään. En ymmärrä, miksi kukaan keski-ikäinen koulutettu nainen kirjoittaisi tuollaista 2020-luvulla. (Ja tiedän, ettei pidä takertua pikkuseikkoihin, mutta toisinaan sellaiset tökkäävät silmään.)

Päivät on hyvä ellei suorastaan erinomainen romaani. Se on kauniisti kirjoitettu ja hyvin suomennettu. Sen rakenne ja näkökulmatekniikka ovat hienot. Se luotaa ihmisyyttä, seksuaalisuutta, sukulaisuutta, totta ja kuvitelmaa, kantaa surua (niin paljon), katsoo henkilöhahmojaan suoraan ja kuitenkin armollisesti. 

En täysin saavuttanut sitä taikaa, jota hain, mutta saatoin sulkea kirjan kannet tyytyväisenä.

♥  Vielä muistiin itselle (ja ehkä muillekin):

Romaanissa viitataan joitakin kertoja George Eliotin romaaniin Mylly joen rannalla. Eliot on ollut lukulistallani jo kauan, joku hänen teoksensa on vielä luettava.

Colm Tóibín: Long Island

 

Colm Tóibín: Long Island
Tammi, Keltainen kirjasto 2024
Suomentanut Kaijamari Sivill
Kansi Markko Taina
345 sivua
Irlantilainen romaani 

"Se irlantilainen kävi taas", Francesca sanoi ja istahti keittiönpöydän ääreen. "On käynyt joka talossa, mutta sinua se etsii. Sanoin, että olet kohta kotona."
"Mitä asiaa hänellä oli?" Eilis kysyi.
"Ei kertonut, vaikka kuinka yritin. Kysyi sinua nimeltä."

Kuvassa, värien hehkussa, on kirja, jonka lukemisen aloittaminen liikutti minua. Että sain lukea tuoretta Colm Tóibín -suomennosta. Että se alkaa yllä olevalla lainauksella. Että se jatkaa Brooklyn-romaanin Eilisin tarinaa. Että, että, että...

Long Island alkaa siis keskustelulla. Eilis saa kuulla, että hänen talossa on käynyt irlantilainen vieras, joka on yrittänyt tavoitella Eilisia eikä suostu kertomaan asiaansa muille. Asia selviää, kaikki muuttuu. Perheen perustanut, Long Islandille asettunut Eilis joutuu pohtimaan asioita uusiksi ja suuntaa vuosien jälkeen synnyinseudulleen Irlannin Enniscorthyyn.

Romaani sijoittuukin romaanin nimipaikan lisäksi Irlantiin. Se peilaa hienosti siirtolaisuutta: niitä jotka ovat lähteneet ja niitä jotka jäävät. Vielä upeammin Tóibín kuvaa keski-ikäistyvien ihmisten hapuilua ihmissuhteissaan, suhteessa puolisoon, perheeseen, nuoruuden tuttaviin ja siihen, mikä on oma paikka siinä maailmassa, jossa parhaillaan elää. Mitä toivoo? Mitä saa toivoa? Mikä on mahdollista? Ja mitä sitten?

Long Island on taattua Tóibínia. Siis sellaista, jota olen kaivannut – jollaista tavallaan tietää saavansa omilta luottokirjailijoiltaan (toki erilaista ja omanlaistaan jokaiselta): vahvaa kerrontaa, arjen asioita, tarkkanäköistä luotausta (tässä kohtaa ulko-)irlantilaisuuteen, pieniä ja isoja irtiottoja, juurevia henkilöhahmoja – sekä tietenkin perhesuhteita, jotka ovat monimutkaisia ja kaikkea muuta kuin helppoja.

Kaiken keskiössä on Eilis, mutta näkökulma ei ole yksin hänen, vaan oman kertojanäänensä saavat myös Eilisin nuoruuden paras ystävä Nancy sekä kotiseudulle jäänyt ihastus Jim. Jos on lukenut Brooklynin, pääsee siis takaisin ikään kuin vanhojen tuttaviensa luo. Mutta omana romaaninaankin Long Island toimii erinomaisesti. Nautin lukemastani, mutta valmiita vastauksia se ei anna, ei Eilisille eikä lukijalle. Paljon jää ilmaan. Romaani jättää siis pureskeltavaa kirjan kansien sulkeuduttuakin.

Lämmin suositus, Colm Tóibínin jokaiselle kirjalle.

Sally Rooney: Intermezzo

 

Sally Rooney: Intermezzo
Otava 2024
Suomentanut Christina Sandu
446 sivua
Arvostelukappale
Irlantilainen romaani

Paljain päin avoimen taivaan alla hän jatkaa eteenpäin – hiukset litistyneinä päätä myöten, kylmän sadeveden valuessa silmiin – ja hän vihaa veljeään, vihaa itseään ja tuntee hirvittävää surua.

Sally Rooneyn tuorein romaani Intermezzo on ollut varmasti monelle yksi tämän vuoden odotetuimmista. Minulle ei, mutta silti halusin lukea sen, sillä kaikki lukemani Rooneyn teokset ovat olleet vähintäänkin hyviä, vaikkei yksikään niistä ei ole vielä puhutellut minua täysin. Tunnistan Rooneyn lahjakkuuden – taitavuuden kuvata nuoria aikuisia ja jonkinlaista irrallisuuden tunnetta, luokkaeroja, irlantilaista yhteiskuntaa ja ihmisissuhteita. Ja hän on todella hyvä (ja minä rakastan Irlantia). Silti on jotain, josta en saa kiinni. Ehkä Rooney on minulle ikuisesti arvoitus, johon nytkin tartuin.

Intermezzo. Kuinka houkutteleva, hienokin nimi kirjalle: välisoitto musiikissa, välisiirto shakissa. Tässä tapauksessa etenkin jälkimmäinen.

Peter ja Ivan Koubek ovat Dublinissa asuvat veljekset, joilla suuri ikäero ja jotka ovat juuri menettäneet isänsä. Peter on juristi, Ivan pelaa shakkia. Ihmissuhteiden osalta Peter koettaa tasapainoilla nuoren Naomin ja ikäisensä Sylvian välillä. Ivanilla ei ole ollut kovin paljon onnea rakkaudessa, mutta hän löytää yhteyden erosta toipuvan Margatin kanssa. Kaikissa edellä mainituissa suhteissa on haasteita, mutta eniten niitä on ehkä veljesten välillä.

Intermezzo on aika massiivinen, raskaslukuinenkin romaani. Lähes 450-sivuisesta kirjasta olisi voinut tiiviistää ainakin neljänneksen pois eikä lukija olisi välttämättä kaivannut mitään lisää. Ainakin itse pitkästyin, mutta Rooneyn arvoitukseen omalla kohdallani yhdistyy kiehtovuus ja jo mainittu taitavuus: jotenkin lukemista oli vaan jatkettava.

Ehkä yksi vastaus Rooneyn arvoitukseen on siinä, miten hän osaa luoda taustaltaan (usein muttei aina) keskiluokkaisia ja samalla jotenkin niin siipirikkoja henkilöhahmoja ja heidän keskinäistä dynamiikkaansa. Niin nytkin, veljessuhteen kuvauksena Rooneyn romaani on tarkkanäköinen: kumpikin veljes toimii kertojana eikä lukijan ole vaikea valita suosikkiaan. Yhtä lailla hienosti Rooney sanoittaa myös hetkiä: kohtaamisia, keskusteluja, sisäistä kipua, tiettyä kepeyttäkin kaikessa ihmisyyden painolastissa.

En haluaisi sanoa tätä, mutta minulle Intermezzo on Rooneyn huonoin teos. Ja kyse on siis hyvästä romaanista, mitään varsinaisesti huonoa Intermezzossa ei ole. Rooney on luultavasti aina hyvä. Siksi _saatan_ tarttua kirjailijan seuraavaankin teokseen. Tai no, niin varmasti tulen tekemään.

Puhutteleeko Rooney teitä muita ja minkä verran?