sunnuntai 17. tammikuuta 2021

Evie Wyld: Me olemme susia

 


Evie Wyld: Me olemme susia
Tammi 2020, Keltainen kirjasto
The Bass Rock 2020
Suomentanut Aleksi Milonoff
Kansi Emmi Kyytsönen
417 sivua
Brittiläis-australialainen romaani

Suljen radion. Kohta on keskiyö. Kuvittelen, että auton vieressä juoksee susimies. Tein sitä lapsena, kun ajoimme Skotlantiin. Kun katsoo puskaa tienpenkassa ja tiirailee pimeyteen, niitä on helppo nähdä. Ne haluavat juosta kilpaa ja pelotella kuoliaaksi. Lontoossa on lämmintä ja kotoisaa, katulamput ja sateesta märät jalkakäytävät. Kaikki nukkuvat, ja sudet ovat vaihtuneet ketuiksi.

Yhdeksäntoista vuotta sitten, tammikuussa 2002 pidin vielä eräänlaista päiväkirjaa. Sunnuntaina 6. tammikuuta olin kirjoittanut: "on kuin lukemisen tarkoitus olisi taas kirkastunut". Olin toki siihenkin mennessä lukenut paljon, mutta kirja joka suorastaan kirkasti lukemiseni merkityksen oli Michael Cunninghamin Tunnit, joka on edelleen yksi suosikkiromaaneistani.

Nyt on aika todeta sama. Luen paljon hyvää ja erinomaista. Jokaiseen lukuvuoteeni mahtuu eriasteisia lukemiseni kirkastajia. Evie Wyldin Me olemme susia on eittämättä sieltä kirkkaimmasta päästä.

Wyldin romaanin keskiössä on väkivalta, valtasuhteet ja sukupuoli, mutta myös ystävyys ja selviytyminen. Me olemme susia rakentuu kolmesta kehystarinasta, jotka sijoittuvat eri aikakausiin ja liittyvät yhteen joko sukulaisuuden tai paikan, Skotlannissa sijaitsevan Bass Rockin (joka myös kirjan englanninkielinen nimi) kautta. Ennen kaikkea ne liittyvät toisiinsa temaattisesti. 1700-luvulla noituudesta syytetty Sarah pakenee vainoojiaan. Noin kaksisataa vuotta myöhemmin kahden pienen pojan äitipuoli Ruth ahdistuu ahtaassa roolissaan. 2000-luvulla Viviane kaipaa elämäänsä jotain, muttei ole ihan varma mitä. Välissä Wyld vie lukijansa kohtaamaan erilaisia väläyksiä väkivallasta: ruumis matkalaukussa, tyttö teljettynä, nälkäiset naakat hakemassa ruokaa – naisten kaappaamista, alistamista, kuolemaa, taustalla vuosisataiset patriarkaaliset asenteet. “Se oli vain ajan kysymys.”

Vaikka Me olemme susia pitää sisällään kauheuksia, ei romaani vello vääryyksissä ja kauheuksissa, vaan sisältää myös ystävyyttä, jopa lämpöä. Se on (raakuuksistaan huolimatta) ihana (!) kirja. Wyldin sujuva ja älykäs kerronta tekee lukemisesta nautittavaa ja koukuttavaa. Romaanin rakenne kiertyy vahvasti teemaan: eri aikatasot ja henkilöt; se miten asiat kytkeytyvät tai lomittuvat toisiinsa ja kuinka kaikki on kuitenkin myös sattumanvaraista eikä kuitenkaan ole; ja vielä yksittäiset ja kuitenkin yleiset puheet ja teot. On paljon sellaista, joka avautuu heti ja myös sellaista, jonka toisella lukukerralla näkisi ehkä eri tavoin (ja Wyldin romaani kestäisi kyllä toisenkin lukukerran). Niin, ja pieni yliluonnollinen elementtikin on mukana, jossain taustalla ja silti läsnä. 

Vertailu tämän postauksen alussa mainitsemaani Cunninghamiin ei ole tuulesta temmattua. Wyldin tyyli on hyvin erilainen, mutta tiettyjä kaikuja on aikatasoineen ja kolmine keskeisine naishahmoineen. Kirjailijoiden tyyli on toki erilainen (fokus, Cunnighamin romaani on kauttaaltaan kaunis, Wylden on kauniinakin rujompi), mutta kummankin romaani on osunut minuun, lukijaan, kirkkaasti ja voimakkaasti. 

Sekä Cunningham että Wyld tuovat mieleeni myös Virginia Woolfin. Cunningham tietenkin Mrs. Dallowayn, onhan se kirjoitettu moneen kertaan Tunteihinkin. Wyldin romaanin tunnelmissa on Majakkaa: feministisessä otteessa, Ruthissa, omalla tavallaan myös maisemassa, vaikka miljöö sijoittuukin Ison-Britannian eri osiin. No, erilaisia vertailukohtia voisi hakea vaikka kuinka aina Brontëjen teoksista Sarah Watersiin, vaikutteitahan on kaikessa luetussa kaikkialla. Wyld on kuitenkin ja ennen kaikkea omaääninen, taitava kirjailija.

Me olemme susia on eittämättä romaani, joka menee minulla vuoden parhaimmistoon – vierastan yleensä tällaista julistamista, ja vuosikin on vasta alussa, mutta ei tällaisia kirjoja osu kohdalle välttämättä edes joka vuosi. Wyldin romaani on, kuten Cunninghamin Tunnit tai Woolfin koko tuotanto, syitä siihen miksi luen. Minulle Me olemme susia kirkastaa lukemisen merkitystä. Juuri lukijana voisin itkeä onnesta.

 

sunnuntai 10. tammikuuta 2021

Solveig von Schoultz: Kuka veisi Mariannen tanssiin


Solveig von Schoultz: Kuka veisi Mariannen tanssiin
WSOY 1952, Pieni kirjasto (Toim. Mika Waltari)
Kaksi novellia teoksesta Ingenting ovanligt 1947
Suomentanut Kristiina Kivivuori
89 sivua
Suomenruotsalaisia novelleja


Mutta rakastaa jotakin, mikä ei ollut ehdottoman täydellistä? Vain siksi, että se oli hänen omaansa? Niinpä kyllä: hän olisi voinut rakastaa jonkun toisen  kautta, jonkun toisen silmissä.

Toisinaan pienimmät kirjat voivat olla mitä suurimpia helmiä. Aika useinkin, oikeastaan. Solveig von Schoultzin kahdesta novellista koostuva Kuka veisi Mariannen tanssiin on ehkä osin unohtunut helmi. Minullakin on kiittäminen kirjasomea, kahden tuttavani Kirjagram-tiliä, tämän pienen kirjan löytämisestä. Google puolestaan tiesi kertoa, että Ntamo on julkaissut kolme novellia sisältävän Ingenting ovanligt -teoksen näköispainoksen (1999/2012). Kuka veisi Mariannen tanssiin sisältää alkuteoksen novelleista kaksi: niminovellin sekä pitemmän novellin “Matka”. Ja, tietenkin: von Schoultz on niitä kirjailijoita, joita olisi jo aikaa sitten pitänyt lukenut. Nyt luettu vahvistaa sitä, että jo oli aikakin.

Niminovellissa “Kuka veisi Mariannen tanssiin” Marianne valvoo miehensä nukkuessa ja pohtii ihmissuhteitaan, avioliittoaan ja omaa itseään. Hän pohtii, mitä elämässään haluaa ja mitä saa haluta. Kirjan toinen ja pitempi novelli “Matka” kertoo toimittajana työskentelevästä Manasta, taiteilijan puolisosta, joka valmistautuu matkaan ja käy keskustelua puolisonsa kanssa.

Kirjan molemmat novellit ovat tarkkanäköisiä matkoja modernin naisen mieleen, parisuhteeseen, tunne-elämän ristiriitaisuuteen. Kertojanote on psykologinen, modernistinen, tajunnanvirtainenkin. Von Schoultz on miltei pelottavan tarkkanäköinen. En ole ainoa, jolle lukiessa tuli mieleen Marja-Liisa Vartion tuotanto: molempia kirjailijoita lukenut löytää varmasti yhteistä kaikupohjaa (nämä von Schoultzin novellit on kirjoitettu ennen Vartion ensimmäisiä teoksia, joten tässä rinnastus on siis enemmänkin jonkinlaista hengenheimolaisuutta, kirjasuositus muille lukijoille).

Tarkoitat: jotta pääsisit eroon itsestäsi. Sitä et koskaan voi; menit minne tahansa, aina joudut vain syvemmälle itseesi. Se on ainoa matka, joka jotakin merkitsee. Kunhan vain ei pelkää.

Tätä intensiivistä kahden novellin kirjaa on helppo suositella kaikille modernia klassikkoa etsiville. Vinkkinä: kirjabloggaajien klassikkohaaste lähestyy, ohjeet siihen löytyy Gregoriuksen Jotakin syötäväksi kelvotonta -blogista.

keskiviikko 6. tammikuuta 2021

Karolina Ramqvist: Karhunainen

 


Karolina Ramqvist: Karhunainen
Gummerus 2020
Björnkvinnan 2019
Suomentanut Laura Kulmala
Kansi Jenni Noponen
363 sivua
Ruotsalainen historiaa, esseetä ja omaelämäkerrallisuutta sekoittava tietokirja

 

Ajatus siitä, etten enää kykenisi kirjoittamaan kauhistutti minua. Kun tarkastelin edessäni olevia tekstinkappaleita, tuntui kuin olisi katsellut ulkoapäin jotakin pysähtynyttä ja kuollutta. Olin tappanut ne itse pakkomielteilläni ja kyvyttömyydelläni päästää irti ja mennä eteenpäin. En ollut enää edes varma, mitä kirjoitin. En tiennyt mitä, enkä etenkään miksi.

Kirjan kansi kiinnitti huomioni: miten tyylikäs ja pelkistetty, miten kiehtova nimikin kirjalla. Karhunainen. Kirja kuitenkin unohtui, mutta kun ruotsalaisen Karolina Ramqvistin teos tuli vastaan siellä täällä tuttavieni postauksissa, kiinnostuin uudelleen: Jenni Noposen suunnittelemien kansien välissä olisi selvästi lukemisen arvoinen, joskin samalla aika ristiriitainen lukukokemus.

Ja juuri sellainen tämä kirja on: kiehtova ja ristiriitainen. Ramqvistin teksti vie heti mukanaan. Se kertoo toisaalta Ramqvistista itsestään, siitä miten hän kirjoittaa ja tuskailee kirjoittamisensa kanssa, kasvattaa lapsiaan, pohtii sukupuolirooleja, matkustaa. Toisaalta kirja kertoo – suuresti spekuloiden – 1500-luvulla eläneestä Marguerite de la Rocquesta, joka seuraa holhoojansa mukana tutkimusmatkalle kohti ns. Uutta maailmaa. Laivamatkan aikana tapahtuneen vuoksi Marguerite kuitenkin hylätään ja hän joutuu asumaan Kanadan edustalla olevalle saarelle. Hänen kohtalonsa ei jätä Ramqvistia rauhaan. Eräänä keskeisenä lähteenä Ramqvistilla on Margareeta Navarralaisen Heptaméron-novellikokoelma vuodelta 1559.

Monipuolisuudessaan upeista lähtökohdistaan huolimatta Karhunainen on tosiaankin niin ristiriitainen lukukokemus kuin mitä kirjasomesta olin lukenut. Ramqvistin omaelämäkerrallinen osuus pitää kyllä otteessaan ja tulee liki, mutta teoksen alkupuolella historiallinen osuus jää ohueksi, Marguerite vieraaksi. Tämä onneksi muuttuu kirjan loppupuolella. Lukemisen jälkeen googlailikin de la Rocquen elämää tietääkseni hänestä enemmän.

Vaikkei Ramqvist pääse kovin syvälle Margueriten tarinassa, oman itsensä kanssa hän pääsee. Pidin Karhunaisen esseistisestä, osin autofiktiivisestä otteesta. Oli nautinnollista lukea Ramqvistin ja tyttärensä Pariisin-matkasta sekä pohtia sitä, miksi kirjoittaminen on joskus niin vaikeaa. Keski-ikäisen ruotsalaisnaisen tarina puhutteli minua enemmän kuin satoja vuosia sitten saarelle karkoitetun naisen, vaikka toisinkin olisi voinut olla. Ramqvistin elämässä on paljon kiinnostavaa ja koskettavaa niin ruotsalaista kulttuurielämää ajatellen kuin henkilökohtaisella tasolla.

Ja niin: Ramqvistin kirjoittamispohdinnat ja Margueriten elämäntapahtumien kuvaus eivät lomitu keskenään, eivät oikeastaan sidostu juuri ollenkaan, missä piilee Karhunaisen suurin ongelma. Monen muun lukijan tavoin minäkin ajattelin Bea Uusman Naparetkeä, Mia Kankimäen “Yönaisia” ja lisäksi yhtä työkirjaani, Krista Launosen Ofelian surua. Toki muitakin, mutta eniten näitä. Kaikissa mainituissa kirjailija peilaa itseään suhteessa tarkastelunsa kohteeseen ja onnistuu nivomaan oman elämänsä, lähdeaineiston ja tarinallisuuden yhteen. Harmillisesti Ramqvistilla tämä jää puolitiehen, toki hänellä on lähteitäkin vähänlaisesti.

Silti: Ramqvist kirjoittaa hyvin, Laura Kulmalan suomennnos on laadukas yhdistelmä esseistiikkaa, kirjoittamispäiväkirjaa ja arvoituskertomusta. Kokonaisuudessa on enemmän hyvää ja kiehtovaa kuin heikkoa. Siinä on paljon sellaista, joka saa googlaamaan ja jotain, joka jäänee kutkuttamaan mieltä pitkäksi aikaa. Ja hurjan koukuttavakin tämä on.


P.S. Kirjan ihana kansi ja omat karhuyritykseni eivät muuten kerro kirjan sisällöstä oikeastaan mitään.

sunnuntai 3. tammikuuta 2021

Olga Tokarczuk: Aja aurasi vainajain luitten yli

 

Olga Tokarczuk: Aja aurasi vainajain luitten yli
Otava 2020, Otavan kirjasto
Prowadź swój pług przez kości umarłych 2009
Suomentanut Tapani Kärkkäinen
Kansi Tiia Javanainen
248 sivua
Puolalainen romaani

Juuri kylmää ironiaa inhoan ihmisissä eniten. Se on pelkurillinen elämänasenne: kaiken saattaa tehdä naurunalaiseksi ja alentaa samalla kun itse ei ota vastuuta mistään, ei sitoudu mihinkään. Vähän kuin impotentti, joka ei itse ikinä pysty nauttimaan, mutta tekee kaikkensa pilatakseen muidenkin nautinnon.

Pienessä puolalaiskylässä Tšekin rajalla asuu originellia väkeä, mutta heidänkin joukossaan yhtenä erikoisimmista pidetään Janina Duszejkoa, eläkkeellä olevaa yksineläjää, joka opiskelee astrologiaa ja kääntää William Blakea. Janina kunnioittaa luontoa eikä syö eläimiä, hän tarkkailee ympäristöään ja tietää eläinten liikkeistä enemmän kuin joku muu. Eräänä päivänä Janinan naapuri kuolee, myöhemmin joukko muita seudun silmäätekeviä kokee saman kohtalon. Yhteistä vainajille on, että he kaikki ovat osoittaneet julmuutta eläimille. Kaikkien surmattujen ympäriltä löytyy eläinten, etenkin kauriiden jälkiä. Blaken sanoin:

Kauris kun villinä vaeltaa
Ihmisen Sielun se rauhoittaa

(suom. Marianna Kurtto)

Nobelisti Olga Tokarczukin romaani Aja aurasi vainajain luitten yli on sekin nimetty William Blaken, mystikon ja yhteiskuntakriitikon, sanojen mukaan. Miten hyvin se tälle hienolle romaanille sopiikaan. Tokarczukin teosta voi tarkastella ekojännärinä, mutta vielä voimakkaammin se on kuvaus yksinäisyydestä ja ulkopuolisuudesta, maailmankatsomuksen rakentumisesta, järjen ja tunteen vuoropuhelusta sekä luonnon kunnioittamisesta – voimakkaasta kannanotosta hiljaisten mutta rohkeiden, niin ihmisten kuin eläinten, puolesta.

Tapani Kärkkäisen taidokas suomennos välittää sitä kielellistä omalakisuutta, jonka kuvittelen olevan ominaista Tokarczukille – en tosin ole (vielä) lukenut puolalaiskirjailijan muuta tuotantoa. Aja aurasi… on sujuvalukuinen, tyyliltään enemmän toteava kuin kuvaileva, mutta samalla Tokarczukin teksti vetoaa kuitenkin tunteisiin. Lukijan on helppo päästä Janinan nahkoihin. Itse esimerkiksi liikutuin aamutähti Venuksen kulusta ja siitä, miten Janina on toisaalta pannuhuoneeseen vetäytyvä introvertti ja toisaalta kuitenkin maailmannainen. Monta kertaa ilahduin, hetkittäin hiljenin. Janina on kertakaikkisen mainio päähenkilö.

Kokonaisuus on riemastuttavalla tavalla omituinen. Se on sekä julma että hellä. Poliittinenkin se on: katolinen kirkko ja Puolan viranomaiset saavat osansa. Janinan tarkat astrologiset tutkimukset vaikuttavat ehkä hölynpölyltä, mutta ovatko ne sen kauempana oikeasta kuin patriarkaatin määrittelemät valtanäkemyksetkään?

Osin Aja aurasi... on myös ironinen pintaa syvemmälle katsovalla tavalla, jonka voin kuvitella hyvin puolalaiseksi (tässä olen toki ihan mielikuvieni varassa). Rajaseudulla asuvalle rajan toisella puolella oleva näyttää ehkä aina houkuttelevalta, kuten Janinalle Tšekin tasavalta: maa, jonne aurinkokin pakenee katsottuaan puolalaisten metsästäjien julmuuksia. Sinne myös Janinan Neito, Venus, menee nukkumaan. (Ja kun Venus on Neito, ovat kauriit Janinalle Neitokaisia.)

Tokarczukin romaani haastaa lukijan pohtimaan myös omaa maailmankuvaansa, sitä mikä on kenellekin oikein. Kenen edessä kumarramme: valtaapitävien vai luonnon? Ketä kuuntelemme ja miksi?

Mikä hieno, hieno romaani!

[--] Kaikki katoaa.
Viisas Ihminen on tiennyt tämän jo alusta asti eikä sure mitään.

torstai 31. joulukuuta 2020

2020 summattuna

 

Vuosisummausten aika. Vuosi 2020 on ollut omituinen, kuten meillä kaikilla. Se on ollut monella tapaa ikävä, kasvomaskien täyttämä ja tylsä (olen onneksi hyvä sietämään tylsyyttä). Mukaan on mahtunut myös tässä ensimmäisessä kollaasissa näkyviä ihmeellisiä hetkiä, kuten auringonnousu Kolilla klo 3.30, tähtiöitä Sipoonkorvessa, muita retkiä kotimaassa ja hiihtolomamatka Berliiniin, juhlaakin.

Blogi on ollut tänä vuonna hiljaisempi jopa siinä määrin, että syksyllä pohdin hiljaa itsekseni jopa sen telakalle laittamista. Kirjoitin kirjoista enemmän Instagram-tililleni, jota suosittelen seuraamaan, koska näytän saavan kirjajuttuja sinne hieman nopeammin kuin tänne blogin puolelle. En kuitenkaan ole hylkäämässä blogia, toistakymmentä vuotta bloganneelle on ihan tavallista, että harrastusinto aaltoilee. Kommentteihin olen vastannut laiskanlaisesti, mutta jokaisen kommentin olen lukenut moneen kertaan, kiitos niistä kaikista!


Nyt joululomalla olen ilokseni saanut kirjoitettua jo pari kirjajuttua varastoonkin. Parhaillaan olen lukemassa kirjaa, joka olisi voinut mahtua vuoden suosikkieni joukkoon, mutta sillä on hyvä aloittaa blogin uusi vuosi.

Sitä odotellessa listaan nyt muutamia vuodelta 2020 mieleeni jääneitä lukuelämyksiä ja muutakin. Kirjojen kohdalla kyseessä ei ole varsinainen parhaimpien listaus, sillä en halua arvottaa lukemaani paremmuusjärjestyksessä. Näin moni hieno romaani jää pois. Myös työkirjat loistavat poissaolollaan, koska koen epäreiluna nostaa joitakin ohi muiden.


📚Vuonna 2020 erityisesti mieleen jääneet kirjat 📚


Max Porter: Lanny. Upea moniääninen romaani, mitä erikoisin ja kaunein kertomus (äänikirjaversiota on kehuttu, minä rakastin painettua kirjaa).

Elizabeth Strout: Olive Kitteridge. Ah! 

Anu Kaaja: Katie-Kate. Valtasuhteet, raha, ulkonäkö, Kate Middleton, Katie Price, pornoistuminen. Tyylitajuista ja terävää satiiria. Huikea.

Marisha Rasi-Koskinen: REC. Eksyttävä romaani, jolla on valtava voima. Lukijana olen kiitollinen.

Iris Murdoch: Meri, meri. Hämmentävä, hieno.

Jenny Erpenbeck: Mennä, meni, mennyt. Pakolaiskriisiin syventyvä romaani on ravisteleva kannanotto ihmisyyden puolesta.

Joel Haahtela: Hengittämisen taito. Melankolian ja valon kirjallisuutta.

Ottessa Moshfegh: My Year of Rest and Relaxation. Nyt tuntuu hullulta ajatella kirjaa, jossa nainen haluaa vetäytyä ja nukkua.

Maggie Nelson: Jane / Punaiset osat. Nelsonin teksti ruokkii älyä ja sydäntä.


Hyvää uutta vuotta, olkoot se mahdollisuuksia täynnä!


keskiviikko 23. joulukuuta 2020

sunnuntai 20. joulukuuta 2020

Elena Ferrante: Aikuisten valheellinen elämä


Elena Ferrante: Aikuisten valheellinen elämä
WSOY 2020
La vita bugiarda degli adulti 2019
Suomentanut Helinä Kangas
Kansi Martti Ruokonen
366 sivua
Italialainen romaani

Opin valehtelemaan vanhemmilleni yhä enemmän. Aluksi en ladellut suoranaisia valheita, mutta koska en jaksanut käydä heidän aina yhtä johdonmukaista maailmaansa vastaan, teeskentelin hyväksyväni sen karaten kuitenkin samalla omille poluilleni, joilta peräännyin nopeasti, jos huomasin heidän kasvojensa nyrpistyvän. Käyttäydyin samalla tavalla etenkin isäni seurassa, vaikka hänen jokainen sanansa oli minulle kuin laki, ja oli hermostuttavaa ja tuskallista yrittää huijata häntä.

Elena Ferranten romaani Aikuisten valheellinen elämä on niitä kirjoja, joista lukija voi jo ennakkoon tietää, mitä käsiinsä saa. Toki siinä tapauksessa, että tuntee ennestään kirjailijan muuta tuotantoa. Napoli-sarjan lukeneille tämä kirjailijan uusin on siis taattua ja laadukasta tavaraa (ja tämän siis sanon kehuen).

Napoli-sarjan tapaan Aikuisten valheellinen elämä vie Napoliin ja tarkastelee yhteiskuntaluokkia, sukupuolta, ystävyyttä, naiseksi kasvamista ja koulutusta nuoren naisen näkökulmasta. Giovanna on varsin turvattua elämää elävä 12-vuotias, joka kuulee isänsä kutsuvan häntä rumaksi. Isän sanat satuttavat, mutta samalla Giovannaa alkaa kiehtoa isän sisko, "aivan Napolin pohjalla" asuva Vittoria-täti, joka mainitaan rumaksi mutta on tietenkin oikeasti vetovoimainen ja monessa liemessä keitetty. Suorapuheinen Vittoria myös vetää Giovannan osaksi omaa elinpiiriään. 

Ferrante kirjoittaa (kai aina!) älykkäästi. Hänen henkilönsä ja Napolinsa ovat monikasvoisia suruineen ja iloineen. Kauneus ja rumuus elävät rinnakkain ja lomittain: köyhyys ja hyväosaisuus, välittäminen ja petollisuus. Ferrante ei kaunistele eikä kauhistele. Elämä Napolissa on kaukana tasa-arvoisesta, mutta toiset - Giovannan isän ohella tässäkin keskiöön nousee yliopisto-opettaja, puoleensa vetävä Roberto - ovat kokeneet luokkanousun, mutta lähtökohdat sulkevat ihmisissä ja suvuissa mukana ehkä hamaan ikuisuuteen. Ihmisten keskinäisten ongelmien symbolina toimii rannekoru: kenelle se on kuulunut, kenelle kuuluu, kenellä kulkee mukana, minne se jää. 

Teos on tietenkin (myös kasvukertomus), kipuja ja salaisuuksia täynnä. Aikuisten elämä näyttäytyy romaanin nimen mukaisesti valheita täynnä olevana. Uhmakas sääntöjen rikkominen on keino murtaa sitä, mitä tuleman kenties pitää. Loppu on osin brutaali, osin vapauttava ja kenties jatko-osaa ennustava (mutta kyllä tämä itsenäisenäkin romaanina toimii ja melkein toivon, että jääkin sellaiseksi).

Tätä sujuvalukuista romaania voi lämpimästi suositella kaikille Ferranten tuotannon ystäville.

torstai 17. joulukuuta 2020

Johanna Laitila: Synty

 


Johanna Laitila: Synty
Otava 2020
240 sivua
Kustantamosta
Kotimainen romaani


Helsinki, 1917. Kääntäjänä työskentelevä Aleksanteri asuu Hakaniemessä ja elää omassa pienessä maailmassaan yhteiskunnan muutoksista huolimatta. Naapurihuoneistoon muuttaa venäläinen lehtimies: Vladimir, Ulja. Ohuiden seinien läpi Aleksanteri kuulee kaikki naapurin äänet, miesten välille muodostuu erikoinen, repivä ja riippuvainen, suhde. Muutamaa vuotta aiemmin, vuonna 1912, raskaana oleva nainen kulkee nuoskalumisessa Helsingissä.

Johanna Laitilan Synty on kiehtovasti kaunis ja ruma romaani. Sen kauneus elää siellä missä rumuuskin, lähellä: "karvat korvakäytävässä lakosivat äänen aallosta". Se on väkivaltainen tavalla, joka yllättää: (osin) niin pienesti ja siksi niin rajusti. Siinä on Vihreitä kuulia, Chopinia ja yössä kelluva kuu. Ja sitten siinä on rottia, muurahaisia ja eritteitä: korvan sisuksista tulevaa tahmeaa nestettä, hikeä, Aleksanterin uniinkin tulevaa kuolleen sarveisaineen puskemista.

Laitila kirjoittaa rikasta kieltä. Synnyssä tila on ahdas ja miljöö kapea, mutta puitteissa asuvat ajatukset ja aatteet kuljettavat laajemmas, historiallisestikin merkittäviin kohtaloihin. Liha ja viha, ihmisen rääkäisy ja häpeä syntymän ja kuoleman välissä. Synty se pohtii valtaa ja valtasuhteita, riippuvuutta ja halua, tarvetta olla läsnä ja pysyä piilossa. Sen verran groteskia Synnyssä on, etten voi sanoa rakastaneeni sen lukemista. Mutta eipä luettua tarvitse aina rakastaa, jotta sitä voi arvostaa. Ihailen Laitilan varmaotteisuutta kirjoittajana: lauseet, rakenne ja miljöö hengittävät omaa tahtiaan. 

Myös juoneltaan komea Synty on teos, jollaista harva voisi kirjoittaa. Se on lihallisuudessaan, lähelle tarkentavaisuudessaan ja nöyhtäisyydessään aistivoimainen, romaanina ehjä.

P.S. Tämänkin pienen blogijutun julkaisin jo aiemmin Lumiomenan Instagramissa.


lauantai 12. joulukuuta 2020

Susanne Maude: Ennen kuin unohdat


Susanne Maude: Ennen kuin unohdat
Gummerus 2020
364 sivua
Ennakkokappale kustantamosta
Kotimainen romaani

Onko sellainen nainen äiti ollenkaan, joka ei tunnista lastaan.

Jälleen yksi hieno kotimainen romaani. Tämä nyt blogiin tuomani jutun olen julkaissut aiemmin syksyllä Instagramissa. Siellä on varastossa monenlaisia kirjapostauksia, joista itselleni tärkeimpiä koetan muistaa tuoda tännekin. Susanna Mauden Ennen kuin unohdat on ehdottomasti sellainen: se on hieno romaani.

Ennen kuin unohdat keskittyy kiinnostavaan teemaan: miten lapsesta luopuminen vaikuttaa lähes kaikkeen. Turussa asuvat Eeva ja Sirkku ovat parhaat ystävykset lapsuudesta saakka. Sirkulle Eevan koti on turvapaikka, Eevalle Sirkku on luotettu, kuin sisko. Ylioppilaskirjoitusten jälkeen Eeva saa opiskelupaikan lääketieteellisestä, mutta huomaa samalla olevansa raskaana. Abortti ei 1970-luvun alun Suomessa tule kysymykseenkään. Eeva jakaa salaisuutensa vain äitinsä ja Sirkun kanssa. 

Pian kaikki muuttuu: ihmiset, odotukset ja toiveet, elämä. Mauden esikoisromaani on sujuvasti kirjoitettu teos, joka pitää otteessaan ilman notkahduksia. Lukiessani nautin erityisesti ajankuvasta (pysähdyin miettimään vain lemppari-sanan ja yhden junamatkan kohdalla: puhuttiinko 60-luvuilla lemppareista? Olisiko 70-luvulla menty niin helposti päiväseltään junalla Turusta Kuopioon: eväsleivät heti alkumatkasta, uni, Kuopio, jossa pakostikin jonkin aikaa, sitten paluu Turkuun? En siis tiedä – kun ainakin seuraavina vuosikymmeninä matka vaati vaihdon Pieksämäellä ja junat olivat paljon nykyistä hitaampia, matka suuntaansa otti monta tuntia. No, nämä mietteeni ovat epäolennaisuuksia, jollaisia pulpahtaa joskus mieleen eikä niillä ole lukukokemuksen kannalta suurta merkitystä), Turusta, ystävyyden synnyn ja muutoksen kuvauksesta ja siitä, millaisella koskettavuudella ja taidolla Maude elämän kipeyksistä kertoo. Hän on vahva ihmissuhteiden kuvaaja. Eeva ja Sirkku ovat hienoja romaanihenkilöitä.

Ennen kuin unohdat on vahvasti naisten kirja. Se on myös sellainen teos, josta syntynee helposti keskustelua niin lukusuosituksia vaihtaessa, lukemisen jälkeen kuin vaikkapa lukupiirissä. Voisin kuvitella romaanin toimivan hienosti myös näyttämöllä tai filmatisointina. 

Pidin paljon Mauden romaanista. Se on laadukasta proosaa, josta on helppo saada kiinni: sen henkilöistä, tapahtumista ja teemoista. Mauden lauseet ovat kauniita, ei kimurantilla vaan selkeällä, kerrontaa kannattelevalla tavalla. Kansien väliin mahtuu nuoruuden ja naiseuden kipua ja kaipuuta, mutta myös 1960- ja 70-lukulaista ajankuvaa. Lopulta lukijalle jää lämmin mieli.

tiistai 8. joulukuuta 2020

Francesca Hornak: Viikko on pitkä aika

 


Francesca Hornak: Viikko on pitkä aika
Tammi 2017
Seven Days of Us 2017
Suomentanut Karoliina Timonen
Kansi Ilja Karsikas
448 sivua
Brittiläinen romaani

Hän ajatteli, että juuri tämän takia hän karttoi Weyfieldiä jouluna.

Kylläpä luettu voikin joskus osua korona-ajan hermoon, vaikka se on kirjoitettu muutamaa vuotta aiemmin. Vuonna 2017 ilmestynyt Francesca Hornakin kirja Viikko on pitkä aika sovittuu erityisen hyvin juuri tämän nykyajankohtamme lukemistoksi: romaanissa Birchin perhe joutuu karanteeniin, sillä lääkärinä työskentelevä esikoistytär Olivia on altistunut haagvirukselle. 

Ollakseen yhdessä ja samalla suojatakseen muita Olivia, hänen sisarensa Phoebe, äitinsä Emma ja isänsä Andrew viettävät jouluisen viikon maalla Weyfield Halliksi nimetyssä talossaan, joka on esitelty jopa Country Living -lehdessä. Liikutaan siis varsin yläluokkaisissa piireissä, joskin perheen sisältä löytyy luokkaerojakin. Jokaisella perheenjäsenellä on omat salaisuutensa, joita he koettavat pitää muilta piilossa. Vaikka talossa on tilaa, ei yksityisyyttä voi aina pitää, vaan erilaiset salaisuudet alkavat valottua muille syystä tai toisesta. Soppaa sekoittavat myös Phoeben poikaystävä George sekä juuriaan etsivä amerikkalainen Jesse.

Kuten yllä olevasta kuvauksesta voi päätellä, on Hornakin romaani kuvaus perheestä. Tapahtuma-ajat ja -paikat (Kuistikammari, Weyfield Hall, klo 9.00) tarkkaan määrittävä romaani on pinnalta kepeä mutta pohjimmiltaan suuria teemoja kantava. Kaikkea sävyttää brittiläinen kuiva huumori ja tarkkanäköisyys.

Kokonaisuus onkin mainio yhdistelmä kashmirneuleisiin vapaa-aikanaan pukeutuvia piirejä, melodraamaa ja tihenevää tunnelmaa. Kovin uskottavia romaanin tapahtumat eivät ole, kuten tämän tyylisessä kirjallisuudessa eivät usein olekaan. Osin käänteet voisivat olla suorastaan ylitunteikkaita. Painotan konditionaalimuotoa ‘voisivat’, sillä Hornakin tyyli kirjoittaa onnistuu välttämään pahimmat sentimentaalisuuden karikot. 

Lopputulos on hauska, tunteikas, tarkkanäköinen ja viihdyttävä, sopivissa määrin koskettavakin sukusukkula, jota voin lämpimästi suositella juuri tähän vuodenaikaan luettavaksi.

P.S. Suomenkieliseen nimeen en ole aivan tyytyväinen, sillä siitä ei välity alkukielisen (Seven Days of Us) oivaltavuus. Suomennos sen sijaan on sujuvuudessaan ja sanavalinnoissaan nautittavaa luettavaa. Kiitokseni siis kääntäjälle (ja ystävälle) Karoliina Timoselle.
Myös Ilja Karsikkaan tekemä kansi ihastuttaa, houkuttaa tarttumaan kirjaan.