Sanni Isometsä: Katoamiskertomus

 

Sanni Isometsä: Katoamiskertomus
S&S 2026
Kansi Mari Huhtanen
208 sivua
Kotimainen romaani

* Saatu kustantajalta markkinointitarkoituksessa *

Kaikki alkaa tyhjästä. Ensin on pehmeä ja pimeä. Sitten läpitunkevat valot. Näet yön leikkautumassa halki ja kahtia. Valkoista ja mustaa samassa kuvassa. Lapsi ovensuussa huutaa: Äiti, mikset tee mitään?

On nuori perhe: äiti, isä ja lapsi. Ja sitten isä kuolee. Menneen ja nykyisen rajaviiva on kuin railo aikojen välissä. On myös vielä aiempaa, kertojan isän itsemurha. Sanni Isometsän omaelämäkerrallinen esikoisromaani Katoamiskertomus on kuvaus menetyksestä ja surusta sekä elämästä silloin, kun surun syvät juuret kietoutuvat kaikkialle.

Miten yksi romaani voikin olla sellainen, että sitä lukee toisaalta pala kurkussa ja paino rinnassa, ja toisaalta kaikkea ihaillen: virkkeitä, rakennetta, sitä miten kaikki sanotaan ja kuinka hyvin kokonaisuus kulkee. “Sensaatiomaisen hyvä”, kirjoitettiin muistaakseni Hesarissakin. Ja silti Katoamiskertomus oli mennä minulta ohi. Mennä, vaikka kirja tuli minulle postitse suoraan kotiin. Laitoin sen vain jonnekin pinoon. Ajattelin, etten kykene lukemaan kuolemasta, en jaksa, en. Tarvittiin yhden rakkaan ystävän ponteva suositus, kun mietin mitä lukisin seuraavaksi.

Kiitos siis ystävälle, lukuvinkki oli kullanarvoinen.

Isometsän romaani on rankka ja kaunis. Kertojan rinnalla kulkee koko ajan. Sinä- ja minämuodossa – kuin hengittäisi sisään ja ulos, katsoisi kaikkea sisältä- ja ulkoapäin – kulkeva kerronta on viiltävän tarkkaa ja kuitenkin unenomaista, muistoista koostuvaa. Kaikki on samalla kertaa ihastuttavan elokuvallista, pohjattoman surullista, fragmentaarista, elämänmakuista.

Lukijaa armahdetaan kevyemmissä osissa, kuten alkupuolen “Love Storyksi” nimetyssä luvussa, jossa syödään jäätelöä, ja kolmansilla treffeillä suudellaan. Tai pienissä hetkissä, jossa lapsi esittää kysymyksiä, jotka ovat pohjimmiltaan kipeitä. Pääosassa on silti kaikkialla leijuva menetys, joka niin valtava ettei sitä tahdo lukijakaan kestää: itkeminen sairaalan vessassa ja juoksulenkillä, tiopentaali joka antaa syvän tiedottomuuden tilan, vainajanpaita. Se totuus, että naisen puoliso on ikuisesti 38-vuotias ja isä 35-vuotias, kertoja itse muuttuu ja vanhenee.

Kaikki on kauheaa ja ahdistavaa, ja niin totta. Teksti niin hyvää, että sen lukemista rakastaa, vaikka eihän tällaista tarinaa haluaisi olla olevankaan. Kun sisältö ja muoto kohtaavat näin onnistuneesti, syntyy hienoa kirjallisuutta.

Claire Lombardo: Onnen päiviä

 

Claire Lombardo: Onnen päiviä
Tammi 2026
The Most Fun We Ever Had 2019
Suomentanut Terhi Vartia
Kansi Tuomo Parikka
582 sivua
Yhdysvaltalainen romaani

*Saatu kustantajalta markkinointitarkoituksessa*

[--] he olivat vain kaksi nuorta tyttöä, jotka katsoivat tulevaisuuteen turvallisesta paikastaan, jossa he kuuluivat saumattomasti yhteen, paljon ennen kuin maailma kasvoi paljon suuremmaksi kuin he pystyivät käsittämään.

“Kaikki onnelliset perheet muistuttavat toisiaan, jokainen onneton perhe on onneton omalla tavallaan.” Jotenkin noin alkaa Leo Tolstoin klassikkoromaani Anna Karenina. Claire Lombardon romaani Onnen päiviä alkaa Marilyn-nimisen hahmon, perheenäidin, väsymyksen tunteella kesken tyttärensä häiden. Mutta Tolstoin teoksen tunnettu alku sopisi hyvin Lombardon suureen amerikkalaiseen perheromaaniin.

Tolstoin ohella ajattelen nyt kirjoja, joissa on neljä siskosta: Lombardon romaanin ohella tuoreehkoja siskoskirjoja ovat muun muassa Ann Napolitanon Kaunokaisia ja Coco Melorsin Blue Sisters, klassikoista löytyvät ainakin ihastuttavat L. M. Alcottin Pikku naisia ja kotimainen Rauha S. Virtasen Seljan tytöt. Kirjat eivät liity suoranaisesti toisiinsa (tai ehkä ne kuitenkin linkittyvät, joku on aina esikuva toiselle), mutta perhesuhteiden tarkkaa kuvausta, siskosten välistä kipuilua niistä kaikista löytyy. Ja tosiaan neljä siskosta. Jokainen kirja on ollut myös menestys ja jokaisen henkilökaartista voi löytää oman suosikkinsa.

Onnen päivissä Marilyn ja David ovat siis kasvattaneet neljä tytärtä: Wendyn, Violetin, Lizan ja Gracen. Esikoinen Wendy on jäänyt leskeksi nuorena, hän on vauras nainen, joka harrastaa irtosuhteita ja juo liikaa. Violetilla on korkea koulutus ja ydinperhe, mutta ahdistus ottaa joskus ylivallan. Lizan akateeminen ura ei ota kantaakseen, sillä Liza kantaa jotain muuta: lasta. Kuopus Grace etsii itseään – ehkä ikuisesti. Koko perhe, myös Marilyn ja David, joutuvat peilaamaan itseään ja perhettään, kun heidän kaikkien elämään ilmestyy nuorukainen Jonah.

Taitavasta perhedynamiikan kuvauksesta on helppo nauttia. Lombardon romaani on hänen esikoisensa, mitä on vaikea uskoa, sillä niin sujuva, viihdyttävä ja samalla syvälle menevä se on. Pääosin Chicagon seudulle sijoittuva romaani antaa jokaiselle henkilöhahmolleen omat surunsa, myös Marilynille ja Davidille, jotka tyttäriensä silmissä näyttävät jopa ärsyttävän täydellisiltä. Lombardo taitaa perhesuhteiden nyanssit.

On romaanissa toki miinuksensakin, mutta eikö kaikissa kirjoissa ole? Onnen päivien kohdalla se on pituus. Vaikka menneessä ja nykyisessä kulkea kerronta saakin olla laveaa, tuntui minusta välillä ettei romaani pääty koskaan, että sen seikkaperäisyys puuduttaa. Tiivistäminen olisi tuonut kerrontaan jäntevyyttä ja ilmavuutta, antanut henkilöhahmoille hieman enemmän happea kasvaa lukijan mielessä.

Mutta tällaisenaankin Lombardon romaani on hieno ja voin suositella sitä kaikille laadukkaiden amerikkalaisten romaanien ja keskiluokkaisten perhetarinoiden ystäville.

Mariia Niskavaara: Ester, teurastaja

 

Mariia Niskavaara: Ester, teurastaja
Kosmos 2025
Kansi Ulla Donner
182 sivua
Kotimainen romaani

Sielu on pieni ja liukas, samanlainen sialla kuin ihmiselläkin, kykenemätön elämään maanpäällistä elämää ilman laajoja kudosmassoja, jotka suojaavat sen herkkää olemusta

Lihakaupunki, kaupunki joka on rakennettu lihasta, Lihatehdas oli ensin, sitten kaupunki. Ihmisiä saapui töihin satoja, sen jälkeen perustettiin kaikki muu. Sellaisessa kaupungissa Ester asuu, lihakauppiaspariskunnan ainoa tytär, joka ihastelee oman kainalonsa kananlihamaista aromia ja aloittaa työnsä teurastajana – ja on siinä taitavista taitavin. Ester avioituu Keinosiementäjän kanssa, onhan tällä lempeä katse, juuri sellainen joka ei pelota emakoita. Heillä on yhteinen tavoite ja toive: saada lapsi.

Vihdoin minäkin ostin ja luin Helsingin Sanomien esikoiskirjapalkinnon viime vuonna voittaneen romaanin Ester, teurastaja. Mariia Niskavaaran teos osoittautui kaikeksi, mitä silti odotin: lihalliseksi ja groteskiksi, absurdiksi ja taitavasti kirjoitetuksi. Se on niitä romaaneja joita ei voi sanoa rakastavansa, mutta hyvänen aika miten hieno se on! Vau ja huh.

Ester, teurastaja kurottuu temaattisesti moneen suuntaan: elinkeinorakenteeseen, jossa Lihatehdas antaa elämän taloudelliset puitteet samalla tavalla kuin vaikkapa selluloosa- tai kaivosteollisuus jollain muilla paikkakunnilla takavuosina, perhesuhteisiin, lapsettomuuteen, eläinten olemassaolon ja hyväksikäytön filosofiaan jne. Niskavaara kuvailee asioita yksityiskohtaisesti ja visuaalisesti, muttei kuitenkaan paina lukijaa kaiken vyöryn alle, vaan jokainen lukija voi löytää oman rivien välinsä.

Vaikka Niskavaaran romaani on monin osin hyvin graafinen, on se myös niin tyylitelty että lukija saa tavallaan armahduksen. Ennen kuin ostin kirjan, lueskelin siitä kirjoitettuja esittelyjä täällä kirjagramissa. En enää muista lähteitä, mutta mieleeni ovat jääneet “faabeli” ja “kaurismäkeläinen”. Kyllä, kyllä. Ester, teurastaja on kuin satu ja ilmaisussa on ehkä jotain akikaurismäkeläistä. Minulle verrokkeina mieleen tulevat myös Han Kangin romaani Vegetaristi, Jean-Pierre Jeunet'n ja Marc Caron ohjaama elokuva Delicatessen (no, väistämättä: siinä outo talo vs. Lihatehdas, ja tietenkin lihaisuus) ja toisaalta jopa kuin verrokkiaan kovemmille kierroksille menevä Wes Anderson -estetiikka – toki ilman Andersonin lukuisia hahmoja ja erikoisia sattumuksia, ajattelen enemmän visuaalista maailmaa: Anderson meets Tulitikkutehtaan tyttö.

Ennen kaikkea Ester, teurastaja on ihan omanlaisensa. Se on hämmästyttävän hieno ja tyylitelty esikoisromaani, ahmittavakin (sic). Kirja on myös surullinen, oikeastaan jo alusta saakka – surullinen ja herättelevä satu aikuisille. Minua kosketti erityisesti Esterin äiti henkilökohtaisistakin syistä, myös Esterin ja Keinosiementäjän lapsihaaveet saivat hengittämään henkilöhahmojen mukana. Loppu hämmentää, mutta se on ehkä ainoa oikeanlainen lopetus tälle hienolle romaanille.

P.S. Ja vaikka sikaparkoja teurastetaan, kuten tuotantoeläinten osa on, kunnioittaa Ester, teurastaja eläimiä: niillä toden totta on sielu. Jos Niskavaaran romaanin antaisi luettavaksi kinkunsyöjälle joulunalusaikaan, saattaisi olla että lukija haluaisi mieluummin sinappihunnuttaa vaikka seitania. 

Pikku naisia Järvenpään kesäteatterissa

 

* Teatteriliput saatu markkinointitarkoituksessa *

Minulla on monia tyttökirjaklassikkosuosikkeja. Rakastan tietenkin Montgomeryn Annoja, Burnettin Salaista Puutarhaa, Virtasen Seljan tyttöjä ja Anni Swanin Iris rukkaa. Eräs rakkaimmista on Louisa May Alcottin Pikku naisia. Luin sen ensimmäisen kerran joskus ala-asteella, kirja oli äitini vanha. Luin sen toisen ja kolmannen kerran teini-iässä, sitten joskus nuorena aikuisena ja kirjablogini perustamisen jälkeenkin luin sen. Myös elokuvaversioita olen katsonut, suosikkini on 1990-luvulta, mukana siinä ovat mm. Winona Ryder, Susan Sarandon ja Kirsten Dunst. ♥

Ja eilen illalla minulla oli onni päästä näkemään Pikku naisia teatterissa! Järvenpään kesäteatterissa Vanhankylänniemessä, ja olipa ihanaa ja ilo. Sirpa Riuttalan ohjaama näytelmäsovitus oli sopivasti tuttu ja kuitenkin uusi. Alcottin romaanin varhaiset feministiset teemat korostuivat myös ilahduttavasti.

Näytelmä herätti henkiin Marchin sisaruskatraan: Megin, Jon, Bethin ja Amyn. Ilossa ja surussa, pyrkimyksissä ja kilvoittelussa, kunnianhimossa ja sisarrakkaudessa ja vähän -kateudessakin. Kokonaisuus vei mukanaan, kosketti ja naurattikin. Pikku naisia- ja Viimevuotiset ystävämme -romaanien maailma heräsi katsomon silmien edessä henkiin.

Sadekaan ei haitannut meitä katsojia, mutta näyttelijät kyllä kastuivat. He vetivät roolinsa upeasti. Kiitos ja onnea, Järvenpään teatteri ja koko produktio hienosta sovituksesta, joka oli ihan Alcottin kirjojen henkeen ja onnistuneesti oma teoksensa.

Suosittelen muillekin!

Nyt kesäkuussa näytelmä menee vielä tänään ja sunnuntaina:

pe 26.6. klo 18.30
su 28.6. klo 16

Ja elokuussa sitten:

su 2.8. klo 16
ke 5.8. klo 18.30
pe 7.8. klo 18.30
la 8.8 klo 16
su 9.8. klo 16
ke 12.8. klo 18.30
pe 14.8 klo 18.30
la 15.8. klo 16
su 16.8. klo 16
To 20.8. Klo 18.30
pe 21.8. klo 18.30
la 22.8 klo 16

Lisätietoa:
https://www.jarvenpaanteatteri.fi/ohjelmisto/pikku-naisia

P.S. Järvenpään Vanhankylänniemi on muutenkin niin kaunis paikka. ♥

Linea Maja Ernst: Napaan asti

 

Linea Maja Ernst: Napaan asti
Gummerus 2026
Kun til navlen 2024
Suomentanut Onerva Kuusi
Kannen maalaus Clara Selina Bach
279 sivua
Tanskalainen romaani

* Kirja saatu kustantajalta markkinointikappaleena *

On hiljaista. Kaikki nukkuvat, maailma pidättää hengitystään, ja tämän pienen järvenrannan hiljaisuus on yksin hänen [--].

Etsitkö kirjaa, jonka voisi sijoittaa moneen lukuhaasteeseen?
Queer-lukuhaaste, Helmet-lukuhaasteen monet kohdat, Bookish summer sundays, Pohjoismaat, kansitaidehaaste jne.

No, olen huono seuraamaan lukuhaasteita ja luulen, että monet mainitsemistani ovat jo edelliskesien kukkasia tai menneiden talvien lumia, mutta ainakin kolme ensin mainittua pyörivät parhaillaan. Niihin kaikkiin Linea Maja Erntsin Napaan asti sopii mainiosti, sillä romaanista on todellakin moneksi. Se on kuvaus ystäväporukasta kesämökillä, sen kansi on kaunis (Helmet, kansitaidehaaste), siinä seksuaalinen suuntautuminen on moninaista (queer-lukuhaaste), se sopii kesän lukulistalle ja onhan siinä metsää ja odotuksia (Bookish summer sundays), se on tanskalainen kirja ja siksi menee niin Pohjoismaat- kuin maailman ympäri -haasteisiin. Ja tietenkin ilman lukuhaasteitakin sen voi lukea (kuten itse tietenkin tein).

Lukuhaasteet tulivat mieleeni romaania lukiessani, kun mietin miten moneen suuntaan teos kurottaa. Sen lähtökohtana on opiskeluaikainen ystäväjoukko, joka viettää kesäisiä päiviä maaseudulla. Kaikki on jotenkin ihastuttavasti mielikuvien tanskalaista: rento ote ja sellainen boheemi tyylikkyys, ihmisten tuleminen ja meneminen, illalliset joiden aikana asiat pysyvät tai muuttuvat, joiden aikana joku aika esittää jotain toisille tai itselleen. Romaanin kolmekymppisillä on omat kasvukipunsa, ja niitä riittää.

Kuulostaako tutulta? Osalta viime vuosien milleniaalikirjojen jatkumoa. Ehkä. Toisaalta Ernstin romaanissa on huikeita ja pysäyttäviä kohtauksia, kuten vaikkapa tämän postauksen alkuun nostamani haave saada olla yksin tai yhden keskeishenkilön Sylvian ajatukset kirjallisuudesta ja elokuvista, fiktiosta.
Ernst kirjoittaa läsnäolevin ja luontevasti kuvailevin virkkein, ei kuitenkaan välttämättä niin rennosti kuin saattaisi odottaa. Napaan asti on kyllä hyvin kirjoitettu ja suomennettu romaani, jossa kaikki on kohdallaan mutta jokseenkin asetelmallisesti, itsetietoisesti kirjoitetun oloisesti. Toisaalta miksikäs ei, sillä ehkä itsetietoisesti kuuluukin kirjoittaa henkilöistä, jotka määrittelevät itseään (osin pilke silmäkulmassa) ja ajattelevat, että juuri kyseenalaistamisessa, hämmentämisessä hän voisi olla avuksi.

En ihan täysin lämmennyt tanskalaisen ystäväporukan noin kuudelle vuorokaudelle mökillä. Silti ihastelen Ernstin tarkkanäköisyyttä ja henkilöhahmojen moninaisuutta. Summaten: romaani on monella tapaa viihdyttävä, napaan asti itsetietoinen ja kolmekymppisen luovan luokan tempoilua osuvasti kuvaava.

Elizabeth Strout: Burgessin pojat

 

Elizabeth Strout: Burgessin pojat
Tammi, Keltainen kirjasto 2025
The Burgess Boys 2013
Suomentanut Kristiina Rikman
Kansi Laura Lyytinen
398 sivua
Amerikkalainen romaani

“Ethän sinä heitä tunne”, hän sanoi. “Ei kukaan koskaan tunne ketään.”

Niin, tuntevatko edes yhdessä varttuneet? Jim, Bob ja Susan ovat Burgessin sisarukset, jo keski-ikäisiä ja keskenään erilaisia. Vaikka Jim ja Bob molemmat ovat juristeja ja asuvat New Yorkissa, on esikoinen Jim urallaan menestynyt ja itsetietoinen, nuorempi Bob on puolestaan pehmeämpi, eronnutkin. Bobin kaksoissisko Susan on jäänyt heidän kaikkien lapsuuden kotipaikkakunnalle Shirley Fallsiin. Lapsuuden suuri menetys kulkee sisarusten elämässä alati läsnä, mutta tällä kertaa heitä koskee myös akuutti asia, Susanin pojan Zacharyn teko, josta tulee viranomaisasia.

Mikä saa yksinäisen nuorukaisen viemään sianpään moskeijan eteen ramadanin aikana? Teko on pöyristyttävä. Elizabeth Stroutin vuonna 2013 Yhdysvalloissa ilmestynyt romaani Burgessin pojat on ajankohtainen edelleen, monesta syystä. Yksi keskeinen teema kuvaa somalitaustaisten ihmisten elämää maassa, joka ei välttämättä ota hyvin vastaan. Lukiessa tulee väistämättä mieleen Minnesota tänä vuonna – ei Zacharyn teon vuoksi vaan ylipäätään syvempien ennakkoluulojen ja rasismin.

Vielä keskeisempää, varsin stroutlaista, on ihmisten välisten suhteiden kuvaus. Hahmoja on paljon, ja ihmiset ovat niin kimurantteja kuin oikeassa elämässäkin, monimutkaisia ja arkisia – ja yllättäviä olivat he sitten pää- tai sivuhenkilöitä. Burgessin sisarusten ohella keskeisimpiä ovat Jimin vaimo Helen, Bobin entinen vaimo Pam ja somalitaustainen Abdikarim. Heidän puheensa, ajatuksensa, tekonsa ja tekemättä jättämisensä muodostavat moniulotteisen kudelman, jota lukee mielellään. Lukija kulkee jokaisen rinnalla ja löytää omat ihmisensä.

Kerronta se tietenkin stroutmaista onkin: nautittavaa ja vetävää. Elizabeth Strout osaa, uskallan sanoa, aina. No, Lucy meren rannalla ei ollut mieleeni ihan yhtä paljon kuin Stroutin muu tuotanto, mutta nyt lukemani Burgessin pojat olikin sitten sitäkin parempi. Onneksi uusin Strout-suomennos Haluan kuulla kaiken odottaa jo hyllyssäni.

Francesca Giannone: Lizzanellon kirjeenkantaja

 

Francesca Giannone: Lizzanellon kirjeenkantaja
WSOY 2026
La portalettere 2023
Suomentanut Leena Taavitsainen-Petäjä
502 sivua
Italialainen romaani

*Saatu kustantajalta markkinointitarkoituksessa*

Anna oli miettinyt kaiken valmiiksi. “Lähetät hänelle pari päivää ennen korttia erillisen kirjeen, joka sisältää vihjeen. Kirjoitamme hänelle vain: ‘Postimerkkeihin kätkeytyy enemmän sanoja kuin voi aavistaakaan, jos ne vain osaa kaivaa esiin." [--]

Olen viime aikoina lukenut mukavan erilaisia kirjoja, hienoja kaikki, esimerkiksi kolme viimeisintä: Maija Kajannon oiva feelgood-romaani Tilinpäätös, Alia Trabucco Zeránin romaani Puhdas ja Hilary Mantelin piikikäs novellikokoelma Margaret Thatcherin salamurha. Niiden rinnalla lukufiiliksessäni on ollut laadukkaan ja upottavan lukuromaanin kokoinen aukko – tiedättehän ne kirjat, jotka vievät mukanaan niin että voi lähes sulkea ulkopuolisen maailman mielestään pois.

Ajattelin, että Francesca Giannonen Lizzanellon kirjeenkantaja olisi sellainen. Ja olikin, osin. Romaani vie 1930–50-lukujen Etelä-Italiaan, epilogi ulottuu jo 1960-luvulle, ihan sinne maan kengänkorkoon. Kirja alkaa Annan hautajaisista, mutta varsinainen tarina lähtee liikkeelle tästä:
Vuonna 1934 sinne saapuvat Anna ja Carlo, pariskunta. Carlo on kotoisin Lizzanellosta, Anna on pohjoisen, eli aivan toisenlaisen Italian, kasvatti. Kaikki eivät ota häntä avosylin vastaan, mutta on myös niitä jotka ihastuvat enemmän kuin saisi. Postinkantajaksi alkava Anna myös rikkoo sukupuoleensa kohdistettuja odotuksia. Runsaasta henkilömäärästä huolimatta Lizzanellon kirjeenkantaja on nimenomaan Annan tarina.

Romaanissa on paljon hyvää. Mukana on sukusalaisuuksia, kirjallisuusviittauksia ja hurmaavaa aistillisuutta, esimerkiksi ruokakuvaukset saavat himoitsemaan tomaatteja ja manteleivoksia. Mieli karkaa Italiaan, jonka keski- ja pohjoisosat ovat minulle osin tuttuja (puolisoni työskenteli siellä kaksi vuotta), mutta jonka etelässä en ole Sisiliaa lukuun ottamatta koskaan käynyt. Onneksi kirjan sivujen myötä voi matkustaa!

Täysin en kuitenkaan päässyt romaanin vietäväksi, sen verran tarinassa on liikaa pituutta ja suoranaista sekavuutta ja tiettyjä kliseitä, jotka työntävät minua lukijana pois, kuten vaikkapa rakastelukohtaukset silloin kun pariskunta ei rakasta tai halua toisiaan (no, niitä ei ole paljoa) – tasapuolisuuden nimissä totean tässä samalla, että henkilöhahmot sinänsä ovat moniulotteisia ja inhimillisiä.

Vaikken nyt täysin innostunut, ehkä jopa pitkästyinkin, uskallan kuitenkin suositella romaania kaikille niille, jotka pitävät vahvoista naishahmoista, sukutarinoista ja – tietenkin – Italiasta.

Hilary Mantel: Margaret Thatcherin salamurha

 

Hilary Mantel: Margaret Thatcherin salamurha
Teos 2017
The Assassination of Margaret Thatcher 2014
Suomentanut Kaisa Sivenius
Kansi Jenni Saari
178 sivua
Brittiläinen novellikokoelma

– Keitä lisää teetä. Ja laita tällä kertaa sokeria.
– Oi, sanoin. Puutteellinen vieraanvaraisuuteni nolotti minua. – En tajunnut, että käytät sokeria. Valkoista sokeria minulla ei taida olla.
– Että oikein porvaristoa?

Vuonna 2022 menehtyneen Hilary Mantelin tuotannosta tunnetuimpia teoksia ovat laajat historialliset romaanit Susipalatsi, Syytettyjen sali ja Kuningashuone. Hän oli myös lyhyen proosan, esseen ja omaelämäkerrallisen kirjoittamisen taitaja. Oma Mantel-suosikkini on muistelmateos Vain varjo häälyväinen, joten innolla (ja vihdoin!) tartuin toiseen tiiviimpään teokseen, vuonna 2017 suomennettuun novellikokoelmaan Margaret Thatcherin salamurha.

Takakannen kritiikkinosto osuu oikeaan: USA Todayn mukaan kokoelma on “kuin suloinen pieni nautinto”, mutta asianlaita korjataan heti, “ei suloinen – sen ymmärtää jo nimestä”. Suloisuus on kaukana, totta tosiaan, sillä Mantelin novellit ovat toisaalta suorastaan ahdistavia ja jollain tapaa inhottavia, sen verran niissä on mukana kuolemaa ja väkivaltakuvitelmia, ja toisaalta toiset novellit saavat kuivasti hymyilemäänkin.

Tarkkanäköisyys, ironia ja hallittu ilmaisu yhdistävät kaikkia yhtätoista novellia, joiden aiheet vaihtelevat syömishäiriötä sairastavasta siskosta Saudi-Arabiassa asuvaan brittiläiseen kotirouvaan ja tämän tutustumiseen yritteliään pakistanilaismiehen kanssa, niminovellin terroristiksi osoittautuvasta putkimiehestä Pilkku-novellin pikkutyttöihin, jotka vakoilevat rotanhäntäsaparoista, mahdollisesti kehitysviiveistä ikätoveriaan. Luonnollisesti osa novelleista on enemmän jonkun lukijan mieleen ja osa toisen, niinhän aina. Ohi Mantelin kohdalla ei mene yksikään.

Taitavaa! Taidokasta tekstiä hyvin suomennettuna, joten siinä mielessä tarjolla on lukemisen riemua, vaikkei novellit sisällöltään riemukkaita olekaan.  Kiirehtiä näiden novellien kanssa ei ole syytä, sillä paljon merkityksellistä ironiaa on rivien väleissä. Mantel ei selittele, ei toki piilottelekaan. Kantaakin hän ottaa, esimerkiksi kirjan niminovelli oli saanut aikaan pienen kohun Isossa-Britanniassa ja monissa tarinoissa häälyy (sic) luokkayhteiskunta.

Kaiken kaikkiaan Mantelin tarkkarajaiset, osin ahdistavat ja kauttaaltaan hiotut novellit osoittavat sen, miten moniaalle tiiviillä ilmaisulla voi ulottua.

Scott Meslow: A Place Both Wonderful and Strange (Twin Peaks)

 

Scott Meslow: A Place Both Wonderful and Strange: The Extraordinary Untold History of Twin Peaks
Faber 2026
272 sivua
Amerikkalainen tietokirja

Outo tunnelma, kirsikkapiirakka, pöllöt, mysteeri, Tiibet, saha, juonittelu, Laura Palmer, murha, rakkaus, Nadinen äänettömät verhot, donitsit, Log Lady, Sarah Palmerin itku, halkaistava sydänkaulakoru, salainen päiväkirja, Dale Cooperin optimismi, douglaskuuset, varjot, alitajunta…

Olen katsonut Twin Peaksin varmaankin jo kuudesti. Olin lukiolainen, kun sarjaa ensimmäisen kerran näytettiin Suomessa ja sen tumma omituinen maailma vei heti mukanaan, pelotti ja lumosi. Sittemmin olen löytänyt sarjasta myös huumoria ja tietenkin yhteisöllisyyttä, ja aina vain uusia yksityiskohtia ja kerroksia. En tiedä, voinko koskaan kyllästyä Twin Peaksiin.

Joku aika sitten näin (muistaakseni) Waterstones-kirjakauppaketjun somessa kuvan Scott Meslown kirjasta A Place Both Wonderful and Strange: The Extraordinary Untold History of Twin Peaks, oli minun tietenkin saatava se omaan hyllyyni.

Ja mikä mukavalukuinen, kiinnostava teos se onkaan! Kaunis omistus ikoniselle sarjalle. Meslow kirjoittaa mukaansatempaavasti ja kertonee myös uutta sarjan luomisesta (tästä en tietenkään ole varma, koska en ole aiemmin lukenut Twin Peaks -aiheista tietokirjaa), mm. näyttelijävalinnoista ja monen asian yllätyksellisyydestä – ilmeisesti Lynchille ja Frostillekaan ei ollut aina ihan selvää, miten mitkäkin kuviot tulevat etenemään.

Meslow kirjoittaa myös aikakaudesta ja tv-historian muutoksesta. Haastattelut, mustavalkoiset kuvat ja hahmojen taakse katsominen antavat omat säväyksensä. Fire Walk With Me -elokuva ja vuonna 2017 ilmestynyt Twin Peaks Return saavat myös arvoisensa tulkinnat. Kovin syvällinen kirja ei ole, muttei sen tarvitse ollakaan. Ennen kaikkea se on ihastuttavaa eskapismia kaikille Twin Peaksin ystäville, vie nimensä mukaisesti todellakin paikkaan – tai siis sarjaan – joka on yhtä aikaa ihana ja omituinen.

Muuten, Meslown kirjaa enemmän nautin (jo) maaliskuussa Riviera Punavuoressa Twin Peaks -maratonista, jonka aikana katsottiin sarjan pilotti ja ensimmäinen kausi. Ihan täydelliset 7 h 45 minuuttia. Mitä kaunein elokuvateatteri, hurmaavat herkut (kirsikkapiirakka!) ja täydellinen uppoutuminen lempisarjaani. Vellon tuon maratonin tunnelmissa edelleen ja haaveilen myös kakkoskauden katsomisesta Rivieran viihtyisässä salissa. Toivottavasti näytöksiä järjestetään kesällä tai syksyllä. ♥ 

Maija Kajanto: Tilinpäätös

 

Maija Kajanto: Tilinpäätös
WSOY 2026
Kansi Kaisu Sandberg
292 sivua
Kotimainen romaani

* Kirja saatu kustantajalta markkinointitarkoituksessa *

Älä käperry sikiöasentoon äläkä kuvittele, että olet Jane Austenin romaanien sankaritar. Sinä olet Assi Suomesta [--].

Viime aikoina olen kaivannut jotain kevyttä mutta fiksua, hellivää ja sujuvaa luettavaa. Ja kuin tilauksesta sain postitse Maija Kajannon romaanin Tilinpäätös. Se oli itse asiassa kiinnostanut minua ennakkoon jonkin verran, vaikken ole lukenut Puistokadun pesula -sarjan avausosaa. Kajannon aiemmista kirjoista olen kuunnellut Korvapuustikesän ja Talvikaupungin valot, joista molemmista pidin kovasti. Mitä parhainta feelgoodia – ja ihanaa oli Talvikaupungin valoissa huomata, ettei romantiikka ole välttämättä ollenkaan se isoin asia lajityypin kirjoissa (tai joissakin on, mutta pidän eniten näistä joissa ei) – tai edes tarpeen.

Tilinpäätös on toinen osa Puistokadun pesula -sarjaa. Vaikka kyse on kirjasarjasta, ei haittaa vaikkei ole lukenut ensimmäistä osaa, sillä nyt keskeishenkilönä on toinen hahmo, keski-iän kynnyksellä oleva tilintarkastaja Assi, joka on ilmeisesti edellisen romaanin sivuhenkilö. Päätyöstään lomautetuksi joutuessaan Assi alkaa pohtia elämäänsä. Mitä hän oikeastaan haluaa? Samalla hän hoitaa isoisänsä kuolinpesän tyhjennystä, mikä tuo eteen salaisuuden, jota isoisä oli eläessään visusti varjellut.

Olipa tämä kaiken kaikkiaan mukava ja sujuva lukukokemus! Kyllähän sitä mielellään olisi austenlainen sankaritar, mutta arkihan se usein kaikkea määrittää. Tilinpäätös on konstailematon romaani tavallisista ihmisistä, joiden arkea ovat tasainen mutta tylsä parisuhde, lomautuksen osuminen omalle kohdalle, sienestäminen, haave Rooman-matkasta, ystävät ja sukulaiset – ja kaipuu kohti jotain vaikeasti määriteltävää elämänmuutosta. Ja muutoksia onkin luvassa, kuten olettaa voi.

Kaiken kukkuraksi joidenkin lukujen alussa on pesulateemaan sopivasti pyykinhoitovinkkejä, jotka tulevat tarpeeseen ainakin omalla kohdallani. Saattaa olla, en tiedä, että Maija Kajannon kirjat voisivat toimia minulle hyvänä luottolukemisena silloin kun kaipaan jotain omalla tavallaan tuttua ja turvallista, lohdullistakin. Tykkäsin!

Vielä yksi tärkeä asia: minähän olisin mielelläni (nykyaikainen!) austenlainen sankaritar, mutta Assin jalat maassa -tyyliset unelmat osoittavat, että haaveita on. Aina. Ja osa niistä voi toteutua.