keskiviikko 28. helmikuuta 2024

Claire Keegan: Kasvatti

 

Claire Keegan: Kasvatti
Tammi, Keltainen kirjasto 2024
Foster 2010/2022
Suomentanut Kristiina Rikman
83 sivua
Irlantilainen pienoisromaani


Ja niin päivät kuluvat. Minä odotan jotain tapahtuvaksi, helpon olon päättyväksi  odotan että herään märässä sängyssä, että teen jotain väärin, sanon jotain tosi tuhmaa, rikon jotakin  mutta päivät seuraavat toistaan kuten ennenkin.

"Pakahduttava" on adjektiivi, jota ensimmäisenä ajattelen Claire Keeganin pienoisromaanin Kasvatti kohdalla. Upea, hieno, vaikuttava, vähäeleinen ja silti kokonaisen maailman sisältävä. Voisin luetella ylisanoja vaikka kuinka jo heti tässä postaukseni alussa, tuleepahan sitten selväksi.

Kasvatti on hallittu pieni teos, jonka kertojana on köyhissä oloissa kasvanut nuori tyttö, joka lähetetään kesäksi kaukaisten sukulaisten luokse Wexfordiin Irlannin rannikolle. Tyttö on introvertti tarkkailija, jonka on vaikea luottaa toisiin. Kinsellat hoivaavat häntä ja sanovat, että heillä voi puhua mistä vaan. Mutta taakkansa on heilläkin.

Sitten hän ottaa hiusharjan ja minä kuulen miten hän laskee harjatessaan hiljaa sataan ja letittää sitten tukan löyhästi. Nukahdan nopeasti sinä iltana ja kun herään, paha olo on poissa.

Keegan ei selitä asioita auki ja paljon jääkin lukijan tulkittavaksi, etenkin teoksen loppupuolella. Kasvatti on paitsi mitä kauneinta ja erinomaisinta kaunokirjallisuutta sellaisena myös kuvaus siitä, mitä huolenpito saa aikaan: ihmeitä. Arkiset tapahtumat, kuten hiusten harjaaminen, uusien vaatteiden ostaminen tai karjanhoito, luovat rutiineja ja turvaa. Tunnelma on samalla kertaa kirkas kuin sinisin taivas ja unenomainen kuin jonkun suotimen läpi nähty. Kaikki on omalla tavallaan ajatonta, joskin irlantilaisissa uutisissa kerrotut nälkälakot paljastavat tapahtuma-ajan 1980-luvuksi.

Romaani teki minuun valtavan vaikutuksen, kuten teki myös ennen joulua lukemani ensimmäinen Keegan-suomennos Nämä pienet asiat. En ole ainoa lukuharrastaja, joka nostaa Keeganin suosikkikirjailijoidensa joukkoon  ja näiden kahden lukemani perusteella uskallan tosiaankin niin tehdä.


P.S. Kasvatin innoittamana katsoin hiljattain myös romaaniin pohjautuvan, pääosin iirinkielisen elokuvan Hiljainen tyttö. Hengästyttävän hieno sekin, ihan täydellinen elokuva!


tiistai 20. helmikuuta 2024

Pirkko Soininen: Signe

 


Pirkko Soininen: Signe
Bazar 2024
Kannen suunnittelu Mika Tuominen
224 sivua
Kustantamosta
Kotimainen romaani


Valoherkkiä pintoja, lakanani, tyynyni  kun niille paistaa kevään valo.
   Mikä tässä valottuu?
   Minun ruumiin tässä valottuu lakanaa vasten.
   Nikkilän käärinliinat.

Vuosina 18621942 elänyt Signe Brander oli valokuvaaja, joka tunnetaan etenkin puhuttelevista Helsinki-kuvistaan: paikoista, ihmisistä, nykysilmin katsottuna historian kerrostumista. Onkin ilo, että Branderista on kirjoitettu nyt romaani: Pirkko Soinisen Signe.

Romaanin alku kuljettaa lukijansa Sipooseen Nikkilän sairaalaan, jossa kuumehoureinen Signe viettää elämänsä viimeisiä päiviä. Sairaalahuoneen laudoitetut ikkunat muistuttavat Signeä camera obscurasta, mikä saa hänet muistelemaan omaa elämäänsä: ihmisiä, paikkoja, valokuvausta. Noiden sairaalaosioiden ja menneen välillä Signe-romaani vuorottelee. Soinisen kieli on kaunista ja tiivistä, kerronta etenee ja osaa myös pysähtyä. Romaanin rakenne toimii: iäkkään Signen ja nuoremman, saman ihmisen, kokemuksista syntyy yksi elämä. Nikkilässä Signellä ei ole enää juuri aikaa jäljellä, mutta muistoissa kaikki ikään kuin herää eloon.

Jäljensin todellisuutta ja rakastin sitä.

Soininen on perehtynyt tarkkaan teoksensa aihepiiriin. Hän piirtää sanoillaan Signen elämän paikat, mukulakiviset kadut, valokuvaajan palkkiot. työn Helsingin tallettajana ja kaluston raskauden (matkalaukut tosiaankin painoivat paljon!), ihmiset ja kohtaamiset kuvien taustalla (miten esim. Kruununhaan Mariebad-sauna-kuva on syntynyt). Toki myös Signen oma elämä saa osansa, mm. kipeä äitisuhde. Soininen kirjoittaa, miten "valokuva on jälki, painauma historiassa", ja sellainen on myös Signe, romaani: historiallisesti tarkkaan piirtyvä kuva Signe Branderista ja hänen elämäntyöstään. Samalla rinnalla kulkee Suomen historiaa: itsenäistymisen aika, työläisten oikeudet, sodat, Urho Kaleva Kekkonenkin puhuu radiossa.

Kirjailija on tuttuni, joten: Pirkko, lämpimät onnittelut Signestä -- kirjasta, joka kulkee valokuvaajan jäljillä ja ajatuksissa, ja on kaunis kunnianosoitus Signe Branderille. <3

P.S. Kirjakuvan ylälaidassa oleva mustavalkoinen kuva ei liity Signe Branderiin, vaan on peräisin lapsuuteni kotipaikkakunnalta, jossa vanhoista kuvista on joitakin vuosia sitten teetetty metallisia postikortteja. Muuttuvaa (nykyistä) kaupunkia siinäkin.


maanantai 12. helmikuuta 2024

Yū Miri: Uenon asema

 


Yū Miri: Uenon asema
Sammakko 2023
JR Ueno-Eki Kōenguchi 2014
Suomentanut Raisa Porrasmaa
Kansi Eva Monchecourt
152 sivua
Japanilainen romaani


Aikoinaan meilläkin oli perheet. Kukaan ei syntymästään saakka asusta sinisestä pressusta kyhätyssä hökkelissä, eikä kukaan halua kodittomaksi. Kaikilla oli syynsä päätyä tänne.

Aloitan mielikuvilla, jotka paljastavat miten pienen siivun japanilaisesta kirjallisuudesta tunnen, vaikka olen murakamit, kawabatat ja monet muut lukenut. Oikeastaana aina kun kuulen sanaparin 'Japani' ja 'kirjallisuus' aistin heti tällaista: pelkistettyä ja sellaisenaan etäiseksi ja silti kummallisen tunteikkaaksi jäävää kauneutta tai vastapainoksi runsasta ja eriskummallista maagista realismia. Mielikuva syntyy toki vaikka brittiläistä kirjallisuutta miettiessä. Ja kuten kaikki tiedämme, kirjallisuutta syntyy aina huomattavasti laajemmista dimensioista.

Kuten nyt Yū Mirin teos Uenon asema, jonka kertojana toimii koditon mies. Mies asustelee pressuhökkelissä Uenon aseman liepeillä Tokiossa. Tai oikeammin pitäisi sanoa: asui. Mies on kuollut, mutta eräänlaisena haamuna hän muistelee elämäänsä, tarkkailee kodittomien elämää ja ohikulkijoita, ja kertoessaan kaikesta luo myös katsauksen ympäröivään yhteiskuntaan. Uenon asema kertookin itse asiassa suuresta ihmisjoukosta, ja niistä ohikulkijoistakin: heidän kohtaloistaan ja ohimenevistä keskusteluistaan.

Kovasti ja kovia töitä tehneen miehen elämä ei ole ollut koskaan helppoa, hänen menetyksensä kouraisevat syvältä. Miehen ajatuksissa rinnalla kulkee syntymäaikoihin liittyvä sidos japanin keisarilliseen perheeseen, mutta mitään muuta yhteyttä (kuin vastakohtien osoittamista) heidän välilleen ei romaanissa (onneksi) etsitä.

Suru kietoutuu kaiken ympärille, myös lukijan. Lohtua kirja ei tarjoa, vaikka buddhalaisissa rituaaleissa on kauneutta ja toisaalta joissakin hetkissä myös lämpöä, ehkä hiljaista huumoriakin. Sen sijaan teos herättelee lukijoitaan, kysyyhän mieskin: Laskisivatko pisteet, jos kodittomien majat olisivat sattuneet maailmanperintökohteiden tai olympialaispaikan kandidaatin houkuttelevuutta arvioivien ulkomaalaisten komiteoiden jäsenten silmiin? Tokion olympialaisia suunnitellaan, minkä vuoksi hökkelit halutaan raivata pois.

Ja kyllä, löydän taas alussa mainitsemani mielikuvia: ainakin pientä maagisuutta, onhan kertoja kuollut, ja kerronta sisältää runsaasti vähäeleistä kauneutta. Mutta romaanin aihepiiri, kodittomuus ja koko lailla täydellinen ulkopuolisuus yhteiskunnasta on ainakin itselleni uusi siivu japanilaisesta kirjallisuudesta.

Uenon asema on vaikuttava romaani ja vahva kannanotto ihmisyyden, näkyvistä pois siivottavien ihmisten puolesta.


maanantai 5. helmikuuta 2024

Toshikazu Kawaguchi: Ennen kuin kahvi jäähtyy


Toshikazu Kawaguchi: Ennen kuin kahvi jäähtyy
Bazar 2024
Kohi ga Samenai Uchini 2015
Suomentanut Markus Juslin
Kansi Sanna-Reeta Meilahti
236 sivua
Kustantamosta
Japanilainen episodiromaani


"Ennen kuin kahvi jäähtyy..." hän kuiskasi.
Kazu alkoi kaataa hitaasti kahvia. Eleet olivat mitäänsanomattomia mutta niistä syntyi kaunis liikesarja, joka huokui seremoniallista juhlavuutta.

Kukapa ei olisi joskus haaveillut siitä, että voisi matkustaa ajassa ja tehdä tai sanoa jotain toisin. Ketä silloin tapaisi ja miksi? Pienessä tokiolaisessa kahvilassa se onnistuu, muttei ehdoitta. Menneisyydessä voi esimerkiksi tavata vain niitä henkilöitä, jotka ovat käyneet tuossa kahvilassa. Menneessä käyminen ei muuta nykyhetkeä. Yli satavuotisen kahvilan aikamatkan merkittävin ehto kuuluu: "Menneisyydessä voi viipyä vain sen ajan, joka kuppiin kaadetulla kahvilla kestää jäähtyä."

Japanilaisen Toshikazu Kawaguchin romaani Ennen kuin kahvi jäähtyy on ollut maailmalla melko suuri hitti. En ole niinkään kirjahittien perään, mutta japanilaisessa kirjallisuudessa on usein jotain sellaista, joka lähtökohtaisesti kiinnostaa minua. Myös Kawaguchin romaanin idea vaikutti omaperäiseltä sekä miljöön että kahvikupillisen määräämän aikarajan vuoksi. Tavallaan yksinkertaista ja kuitenkin kaikkea muuta!

Ennen kuin kahvi jäähtyy on episodiromaani. Siinä on neljä tarinaa: rakastavaiset, aviopari, siskokset sekä äiti ja lapsi. Asiat sidostuvat, teemat ovat isoja ja osin raskaita, kuten altzheimer, ja niitä vasten kahvila pieni. Miljöön tiiviys ihastuttaa, romaani pohjautuukin Kawaguchin näytelmäkäsikirjoitukseen ja voisin hyvin kuvitella kokonaisuuden toimivan myös näyttämöllä.

Kawaguchin romaani on etenkin alkupuoleltaan yllättävän hidastempoinen, mikä voi näyttäytyä joillekin tylsänä, toisille rauhoittavana. Itselleni jälkimmäisenä: rauhallisena ja tunnelmallisena, kiehtovana ja vähän surumielisenä kirjana (kirjan eräs suru on sellainen, jollaisista en mielelläni lue, mutta tässä sekin meni). Osittaisesta traagisuudestaan huolimatta Ennen kuin kahvi jäähtyy jättää jos ei suoraan onnellisen, niin ainakin haikealla tavalla tyytyväisen olon.

Mainio kirja, joka kestänee toisenkin lukukerran.


lauantai 27. tammikuuta 2024

Virginie Grimaldi: Saman katon alla

 


Virginie Grimaldi: Saman katon alla
Otava 2024
Il nous restera ça 2022
Suomentanut Susanna Tuomi-Giddings
297 sivua
Kustantamosta
Ranskalainen romaani

Jeanne nauraa ja kauhaisee hänelle lisää gratiinia. Se on ihan tavallinen arki-ilta, ihmisiä yhdessä keittiössä ruoan jälkeen, mutta heitä katsellessani minulla on pitkästä aikaa hyvä olo.

Tuleepa hyvä mieli, ajattelin kun näin Virginie Grimaldin romaanin Saman katon alla kannen. Miten raikas ja pariisilaishenkinen. Ajatukseni siinsivät kirjan nimen ja kannen kuvituksen perusteella pariisilaiseen taloon, jossa asuu mitä erilaisempia ihmisiä yhteisessä kimppakämpässä.

Eivätkä ajatukseni menneet edes pienen mutkan vertaa väärään suuntaan. Saman katon alla -romaanissa on kolme keskeishenkilöä. He ovat leskeksi jäänyt seitsemänkymppinen Jeanne, hiljattain kumppanistaan eronnut kolmekymppinen Iris ja 18-vuotias kondiittoriopiskelija Théo. Jokaisella on omat taakkansa kannettavanaan, elämä on antanut ja ottanut.

Yksin jäänyt Jeanne ei pysyt pitämään kaupunkiasuntoaan kustannusten vuoksi. Hän päättää ottaa alivuokralaisen ja vie ilmoituksen läpileipomoon. Siellä opiskeleva Théo tarvitsee kodin, yhtä lailla vailla kotia on Iris, joka on syystäkin lähtenyt entisestä elämästään. Keskenään erilaisen kolmikon yhteinen arki alkaa.

Kustantaja luonnehtii Grimaldin romaania sydämelliseksi, mikä osuu kyllä kohdilleen. Sydämellisyys ei tarkoita ällösöpöyttä, vaan romaanissa käsitellään yllättävänkin kipeitä asioita. Se on silti feelgood-romaani ja tarjoaa lukijalleen arjen sattumuksia, elämän tarjoamia yllätyksiä, tragediaa, uusia alkuja ja sitä lämmintä tunnelmaakin (tai ehkei pitäisi sanoa "silti", sillä hyvänmielen romaaneihin kuuluvat kaikki edellä mainitut piirteet). On ihanaa lukea kirjaa, jonka jokaiseen keskeishenkilöön kiintyy jollakin tavalla. Lukiessaan melkein alkoi toivoa, että asuisi (hetkellisesti) kimppakämpässä Pariisissa – tai että saisi kyläillä siellä! Pariisia muuten olisi voinut olla kirjassa enemmänkin.

Saman katon alla tarjoaa hyvää ja sympaattista välipalalukemista sellaista etsiville.


tiistai 16. tammikuuta 2024

Patrick Modiano: Chevreusen vuodet

 

Patrick Modiano: Chevreusen vuodet
WSOY 2024
Chevreuse 2021
Suomentanut Lotta Toivanen
Kannen suunnittelu Martti Ruokonen
170 sivua
Arvostelukappale kustantamosta
Ranskalainen romaani


Sama päti muistonpirstaleisiin, joita hän kiireesti koetti kirjata talteen: erään elämänvaiheensa muistikuvia, joiden näki vilisevän ohitse ja painuvan lopullisesti unohduksiin.

Sanotaan, että Patrick Modiano kirjoittaa ikään kuin samaa kirjaa aina uudelleen ja uudelleen. No, se ei tietenkään pidä paikkaansa, mutta tiettyjä teemoja on (luultavasti, en tiedä, olen lukenut muutaman teoksen) läsnä hänen koko tuotannossaan: muistot, etsiminen ja eksyttäminen, yritys tavoittaa jotain ollutta, paikat, tekstin kauneus. Mutta eikö monen muunkin kirjailijan tuotannosta löydy kaikuja kyseisen tekijän muista kirjoista? Ja kaikki ne kirjat ovat omanlaisiaan, upeita.

Minun lukijamieleni kaipaa toisinaan näitä pieniä romaaneja, jollaisia kirjallisuuden Nobelin vuonna 2014 saanut Modiano kirjoittaa.

Chevreusen vuodet -romaanissa Jean Bosmans palaa menneisyyteensä, joka on kuin hämärien ja levottomien muistojen labyrintti. Muistot kuljettavat hänet kauas niin ajallisesti kuin osin paikkojenkin osalta. Lapsuuden oudot tapahtumat, menneen ja nykyisyyden kohtaamiset sekä epämääräinen vaaran ja melankolian tunne ovat kuin johtolankoja tai langanpätkiä johonkin vaikeasti hahmotettavaan.

Myös lukijalle langanpätkät voivat olla eksyttäviä. Bosmans sukeltaa toisinaan vuosikymmenten, joskus 15 vuoden taakse. Iäkääntynyt ihminen muistelee aikaa, jolloin oli parikymppinen, joka taas koettaa muistoissaan saavuttaa jotain lapsuudestaan. Lapsuus- ja nuoruusvuosissa on juurettomuutta, uhkaa ja paljon kadotettua, jota Bosmans koettaa tavoittaa hakeutumalla noiden vuosien paikkoihin. Tärkeäksi väyläksi menneisyyden käsittelyssä nousee kirjoittaminen.

Lukija ei kuitenkaan eksy, pikemminkin lukee lumoutuneena (ja myös hämmentyneenä) romaania, jossa unenomaisuus ja tarkka paikkojen kuvailu elävät rinnakkain arvoituksen tai suoranaisen mysteerin kanssa. Kolme eri aikakerrostumaa harhailevat  kuten muistot tekevät  ja joistakin kerroksista, kuten itse romaanin dimensioista, saa irti enemmän, jostain enemmän.

Miten kiehtovaa: muistoja muistoista! Mikä viehko, osin kuin (muistin) hämärästä ja jostain seepian sävyisestä suodattava romaani.


tiistai 9. tammikuuta 2024

Stephen King: Billy Summers


Stephen King: Billy Summers
Tammi 2021
Billy Summers 2021
Suomentanut Ilkka Rekiaro
Kansi Juri Patrikainen
509 sivua
Amerikkalainen romaani

Ehkä. Ehkä hän tekee niin. Vaikkei teksti olisi kummoista, kirjoittaminen saisi ajan kulumaan.

Ja:

Miten kadota, kun on ampunut miehen keskustan toimistorakennuksen viidennestä kerroksesta ja kadun toisella puolella on kaupungin ja piirikunnan poliiseja pilvin pimein?

Oho. En olisi uskonut, että vuoden ensimmäisinä päivinä minua piti otteessaan Stephen Kingin romaani. Ei sillä, etteikö King olisi taitava kirjailija, mutta minua hänen kirjansa eivät olet suuremmin kiinnostaneet sitten nuoruusvuosieni. Silloin luin ahmien niin Carrien kuin Uinu, uinu lemmikkini, yhtä lailla novelleja kuin vaikuttavan Piinan. Ja olen aikuisenakin katsonut joitakin Kingin kirjoista tehtyjä filmatisointeja (Se), joitakin vuosia sitten luin vanhaan huvipuistoon (ja syntymävuoteeni!) sijoittuvan Tervetuloa Joylandiin.

Nyt lukemani Billy Summers kuuluu Kingin realistisempaan tuotantoon, se ei ole kauhukirja. Ja ehkä juuri siksi se minua nyt houkuttelikin, kun kaipasin paksua uppoutumiskirjaa ja jotain muuta kuin mitä helpommin luettavakseni valitsen. Ja sellaisen pääosin sainkin.

Billy Summers hyvä mies. Hänellä on korkea moraali, mutta hän tekee pimeitä töitä. Billy on palkkatappaja, joka kuitenkin tappaa vain silloin, kun kohde on paha. Billy on ajatellut jättää työt taakseen, mutta edessä on vielä yksi keikka. Niinpä Billy asettuu pikkukaupunkiin ja esittää kirjailijaa. Hän tutustuu ihmisiin, käy kaupassa, odottaa tehtävänantonsa etenemistä  ja kirjoittaa oikeastikin. Kaikki voisi edetä hyvin, ammattitaidolla, mutta eteen osuu useampia mutkia, kuten nuori Alice, joka tarvitsee suojelua. Mutta kuka osaisi häntä suojella?

Billy Summers on lukusukkulana etenevä juoniromaani, joka laajenee useaan suuntaan, myös Billy omaan tekstiin. King kuvailee taidolla amerikkalaista sielunelämää. Hän kirjoittaa Trumpin ajasta, Netxlixistä ja erinomaisista kirjoista aina Thomas Hardyn teoksista Cormac McCarthyn Tie-romaaniin, hän kertoo alemman keskiluokan naapurustosta, jossa vaimonhakkaajapaitaiset miehet istuvat halvoissa pihatuoleissa ja sadettimet kastelevat halpojen talojen hyvinhoidettuja nurmikoita. Paikoin kirja voisikin olla jopa suuri amerikkalainen romaani, mutta vain paikoin. Sellaiseksi Billy Summersissa on liikaakin elementtejä, juonenkäänteitä ja tiettyjä kliseitä. 

Kokonaisuus kuitenkin toimii. Joten, edelleen: oho! Viihdyin paremmin kuin ennakkoon oletin. Voisin lukea lisää Kingiä  sitten joskus kun aika taas on.


keskiviikko 3. tammikuuta 2024

Susan Cooper: Yllä meren, alla kiven


 

Susan Cooper: Yllä meren, alla kiven
WSOY 1979 (Suuren Nuorten Kirjakerhon painos 1980)
Over Sea, Under Stone 1965
Suomentanut Kristiina Rikman
239 sivua
Brittiläinen lastenromaani

Ja heidän katsoessaan aurinko näytti hiljalleen putoavan, kunnes sen sietämätön kirkkaus osui kivipaasien pystyssä sojottaviin sormiin ja ne näyttivät katoavan häikäisevään hehkuun.

Nyt tiedän, miksi yhdistän luolat, duffelitakit ja toffeekarkit. Ja mistä rakkauteni brittiläisyyttä kohtaan ainakin osin juontuu. Ja tiedän senkin, olen jo kauan tiennyt, että lapsuuden suosikkikirjoihin palaaminen voi olla ihanaa tai kamalaa, aina kuitenkin nostalgista. Ja tällä kertaa siis ensin mainitulla, ihastuttavalla, tavalla.

Kirjoistahan se kaikki tulee, tietenkin.

En ole ihan varma, minkä ikäisenä luin Susan Cooperin Pimeä nousee -sarjaa, mutta olisinkohan ollut kymmenen kieppeillä. Muistan kuitenkin sen, miten löysin kirjasarjan lapsuuteni kotipaikkakunnan Suonenjoen kirjastosta, miten kutsuvalta se tuntui  kuin taialta. (Niin, ja muistoissani mikään ei voita tuon kirjaston lastenosastoa: tunnelma hyllyjen välissä, kaikki ne seikkailut kansien sisällä!)

Sarjan ensimmäinen osa Yllä meren, alla kiven sekoittaa mukavasti Viisikko-henkisyyttä ja jotain salaperäisempää, tulollaan olevaa. Siinä kolme sisarusta, Simon, Barney ja Jane, viettävät kesää isosedäksi kutsutun salaperäisen Merryn luona Cornwallissa. Professorina työskentelevä Merry katoaa tuon tuosta omille teilleen, mutta vanhassa Harmajassa talossa riittää tutkittavaa ja merikin on lähellä. Eräänä sateisena päivänä lapset löytävät (salaisesta huoneesta!) vanhan kartan, jonka on määrä johdattaa heidät Graalin maljan äärelle.

Luvassa on niin seikkailua upeissa cornwallilaisissa maisemissa, merimaisemia, aamu-usvaa, luolia, vuorovettä, eväitä (myös toffeeta), kaikkea tarpeellista sen duffelitakin taskuissa, hitaasti kasvavaa jännitystä ja pahoiksi paljastuvia ihmisiä, viittauksia kuningas Arthuriin. Seikkailu on melko hidastempoinen mutta sitäkin tunnelmallisempi.

Jos oikein muistan, sarjan seuraavat osat ovat tummasävyisempiä, onhan seuraavan osan nimikin sama kuin koko sarjalla: Pimeä nousee. En tiedä, jatkanko sen parissa vai annanko nostalgian jäädä tähän ensimmäiseen osaan. Olin lapsena vähän nössö lukija ja kenties olen sitä edelleen: brittitunnelmahan se minuun tässäkin vetosi kaikkein eniten, hyvä seikkailu oikeastaan vain siinä sivussa.

P.S. Luin kirjan itse asiassa nyt kolmannen kerran: ensin lapsena, sitten kymmenisen vuotta sitten esikoiselleni (joka ei innostunut) ja nyt ihan vain itselleni. Tämä viimeisin lukukerta sai havahtumaan siihen, miten paljon juuri tämä kirja on minun lukijuuttani rakentanut.

lauantai 30. joulukuuta 2023

Elizabeth Strout: Lucy meren rannalla


Elizabeth Strout: Lucy meren rannalla
Tammi, Keltainen kirjasto 2023
Lucy by The Sea 2022
Suomentanut Kristiina Rikman
Kannen suunnittelu Laura Lyytinen
277 sivua
Amerikkalainen romaani


On onni, ettei tiedä mikä meitä elämässä odottaa.

On kirjoja, jotka tai joiden hahmot ovat kuin ystäviä. Ristiriitaisia mutta rakkaita, yhteydenpito on epäsäännöllistä mutta jostain aina tavoittaa sen tuttuuden, johon alkujaan ihastui. Sellaisia kuin Elizabeth Stroutin tuotanto. Ja kenties etenkin sellaisia kuin Lucy Barton, jonka kanssa on saanut elää jo muutaman kirjan verran.

Lukuvuoteni 2023 viimeinen postauksen kohteena oleva romaani on Lucy meren rannalla. Kaikki Stroutinsa lukeneet tietävät  tai siis tuntevat  Lucyn, nyt jo selvästi ikääntyvän kirjailijan, maailmaa tarkkaan ja lämmölläkin katsovan realistin. Lucy meren rannalla on neljäs Lucy Barton -kirja, mutta jokaisen teoksen voi lukea toisistaan riippumatta, lukija voi aina luottaa Stroutin tekstiin ja kirjojen sisäisiin viittauksiin (ah, Olive Kitteridge!).

Lucy meren rannalla vie nimensä mukaisesti lukijan meren äärelle Maineen. Sinne Lucy lähtee ex-puolisonsa Williamin kanssa, kun koronapandemia sulkee yhteiskuntaa. Oleskelu pienessä kaupungissa valtameren rannalla on myös matka Lucyn muistoihin: taustoihin, perheeseen, nykyhetkeen  ja tulevaankin. Erikoinen aika  saa aikaan erikoisia tilanteita ihmisten kohtaamisissa, mutta myös yhteiskunta kuohuu esimerkiksi Black Lives Matterin ja Capitolin mellakan vuoksi.

Onneksi romaanissa on kaikkea edellä mainittua. Ja onneksi Strout on niin varmaotteinen kirjailija, Kristiina Rikman hänen yhtä vahva suomentajansa. Onneksi, sillä ainakin itseni on vaikea täysin innostua pandemia-aikaan sijoittuvista kirjoista  tai kirjasta, en muista olenko edes lukenut muita. Stroutin romaanissa pandemia on kuitenkin paitsi ajankuvaa myös väline tarkastella ihmisiä ja ihmisyyttä.

Ja juuri ihmisyyden kuvaus, ihmisten erilaisuus, heidän ennakkoluulonsa ja toiveensa, on sitä mitä Stroutin tuotannossa niin rakastan. Vaikkei Lucy meren rannalla ole suosikki-Stroutini, on se hieno romaani: pohdiskeleva ja silti napakka, viisas ja kaunis. <3