tiistai 6. huhtikuuta 2021

Natalia Ginzburg: Kieli jota puhuimme

 


Natalia Ginzburg: Kieli jota puhuimme
Aula & Co 2021
Lessico famigliare 1963
Suomentanut Elina Melander
Kansi Sanna-Reeta Meilahti
254 sivua
Arvostelukappale
Italialainen romaani

Sodan jälkeisinä vuosina olimme harrastaneet itsekritiikkiä runsain mitoin. Analysoimme ja paloittelimme tekemiämme virheitä ääneen. Punoimme virheitä virheiden lomaan, ja itsekritiikki kietoutui ja sekoittui niihin niin kuin oopperassa musiikki sekoittuu sanoihin, hämärtää niiden merkityksen ja häivyttää ne omaan, kunniakkaaseen tahtiinsa.

Kukat ja lempeys. Kun selailee kirjagramista* kuvia Natalia Ginzburgin romaanista Kieli jota puhuimme, monessa kuvassa näkyy kukkia ja monessa tekstissä korostuu kirjasta huokuva lempeys. Niin tässäkin: on kukkia, romaanista päällimmäiseksi jää mieleen laaja perhe kaikkine keskusteluineen, toinen maailmansota jälkeisineen sekä niin lempeys.

Lempeys kaiken keskellä. Vivahteikas omaelämäkerrallinen romaani tekee lukijansa tutuksi torinolaisen perheen kanssa. Alussa eletään Mussolinin aikaa, lopussa sota on jo takana. Perheen isä on juutalainen ja äiti katolilainen. Elämä on usein meluisaa, ruokapöydässä keskustellaan (ja syödään) paljon. Taustalla väijyy aikakauden raskaus, piilottelu oman hengen ylläpitämiseksi, katoamisetkin. Toisaalta on sukupolvelta toiselle siirtyviä tapoja, akateemisuutta, poliittisia keskusteluja, kasvamista.

On kiinnostavaa, miten Ginzburg tuo oman perheensä tarinan lähelle ja samalla etäännyttää lukijansa. Hän korostaa, miten teos tulee lukea romaanina ja samalla kuitenkin kertoo kaikkien paikkojen, henkilöiden ja yksityiskohtien olevan täysin todellisia. Tämä lähtökohta yhdessä sen kanssa, että joskus taannoin luin Ginzburgin pojan Carlo Ginzburgin Johtolankoja-teosta suurella innolla, sai minut kiinnostumaan tästä Italiassa Premio Stregalla vuonna 1963 palkitusta kirjasta. Lukiessani unohdin tämän toden ja kaunokirjallisuuden yhteensovittamisen ja luin, vain luin.

Tempaannuin siis romaanin vietäväksi. Ennen kaikkea kiinnyin perheeseen, mutta samalla olin hieman eksyksissä teoksen suuren henkilömäärän kanssa. Myös vuodet vierivät vinhaa vauhtia ja moni iso asia, kuten Ginzburgin ensimmäisen aviomiehen kohtalo fasistien käsissä, jää näennäisesti sivuosaan. Vaikka keskiössä on perhe ja se kaikki, mitä se toisen maailmansodan aikana ja sen jälkeen, on perheen tapa olla ja erityisesti tapa puhua romaanin kannalta merkittävää: miten sanaillaan, mistä puhutaan ja mistä vaietaan, miten puheenparret kuvastavat ikää
miten kaikki sanottu muovaa perhettä ja kuinka perhe ikään kuin omistaa sanat. Miten herkullista, samalla kertaa pelkistettyä ja eläväistä. Uskoisin, että monet Ferranten Napoli-sarjan ystävät pitäisivät myös Ginzburgista.

Kieli jota puhuimme on surumielinen ja lämmin perheromaani, jossa keskeistä ovat toisen maailmansodan aika ja kieli: puhe, sanat, merkitykset. Elina Melanderin suomennos on laatutyötä.


*Kirjagramiin viittasin, sillä postasin tästä romaanista Lumiomenan Instagramiin jo aiemmin. Aina toisinaan muistan vinkatakin: kirjajuttujani on nykyisin enemmän ja nopeammin Instassa, saa seurata (klik).


torstai 25. maaliskuuta 2021

Saara Turunen: Järjettömiä asioita

 


Saara Turunen: Järjettömiä asioita
Tammi 2021
Kannen maalaus Astrid Sylwan
Kannen suunnittelu Markko Taina
337 sivua
Kotimainen romaani
 

Muistan taidekoulun, Cherbourgin sateenvarjot ja luokkatovereitteni sanat ja huomaan itsekin oppineeni ajattelemaan, että rakkaudesta kirjoittaminen on typerää ja pinnallista. Että pitäisi kirjoittaa jostakin yhteiskunnallisesta ja poliittisesta, erityisesti jos haluaisi olla uskottava taiteilija eikä mikään typerä tytönheikutta, joka haaskaa elämänsä romantiikan alttarilla. Ja niinpä olen vältellyt rakkautta aiheena.

Harvoin olen kirjan vietävissä niin, että sekä luen että kuuntelen sitä: haluan edetä mahdollisimman nopeasti, ikään kuin elän sen maailmassa. Viimeksi tällainen kirja osui kohdalleni tammikuussa (Minna Salamin Aistien viisaus, josta kirjoitin Lumiomenan Instragramiin, liittykää seuraajaksi, päivitän Instaa tiheämmin kuin blogia), nyt sitten sama kävi Saara Turusen Järjettömiä asioita kohdalla. Aamukävelyilläkin kuuntelin kirjaa, iltaisin luin sitä. Intensiivisen tahdin vuoksi liki 350-sivuinen teos päättyi liian nopeasti mutta täydellisesti: romaanin kaunis loppu jäi väräjämään mieleeni.

Koko romaani sen sijaan jää mieleen välähdyksinä, tuokioina päähenkilön elämästä. Rakkaustarinaksi luonnehditun Järjettömien asioiden kertoja on nuori nainen, suomalainen dramaturgi, jolla on katalonialainen mies. Suhde on jo vakiintunut mutta epävakaa. Naista kalvaa puolisoiden erilaisuus, kotimaan ja Espanjan erot, parisuhteessa olemisen tavat ja ennen kaikkea hänen oma epävarmuutensa, ainainen sivullisuuteensa.

Turusen romaani on täynnä ristiriitoja, jotka lisäävät teoksen kiehtovuutta. Kerronta on tarkkanäköistä ja toteavaa, ehkä hieman lakonistakin, ja silti tunteita täynnä. Rakkaus on fokuksessa ja kuitenkin pakenevaa. Turunen kaikesta kertoo kuin ohimennen, kuin mitään isoa ei tapahtuisi ja silti romaanissa tapahtuu paljon: päähenkilö suhailee Katalonian ja Suomen välillä, käy Berliinissä ja Pohjois-Karjalassakin, hän kipuilee suhdetta mieheensä, yrittää rakentaa uraansa, pohtii kulttuurieroja Euroopan eri laidoilla, kohtaa suruja, iloja ja absurdeja asioita, ja miettii sitä sun tätä aina pikkulinnuista Cherbourgin sateenvarjoihin. Tämä kaikki on melankolista ja (hetkittäin myös) riemastuttavaa!

Päähenkilöä kohtaan tuntee pakostakin läheisyyttä, niin hyvin Turunen hänen päänsä sisälle pääsee ja sinne houkuttaa – niin hyvin, että lukiessani jouduin muistuttamaan itseäni, että luen romaania, fiktiota, en Saara Turusen omaelämäkertaa. Tai mistä sitä tietää, fiktion rikkauksia tämäkin!

Rakastin sitä, miten Turunen antaa päähenkilönsä ajatusten virrata kontrolloidusti. Ihailen ja koen tuttuutta kertojaa kohtaan: hänen pidättyväisyyttään ja kuitenkin jonkinlaista impulsiivisuuttaan, hänen tarkkailevaa asennettaan – kuin ulkopuolisuutta kaikesta ja kuitenkin kaiken keskiössä. Sivullinen on, tietenkin, osallinen.

Järjettömiä asioita ei ehkä ole ns. kirja kaikille. Ei niille, jotka haluavat juonivetoisuutta. Eikä niille, jotka eivät jaksa vatulointia. Mutta minulle tämä hyvällä kielellä kirjoitettu monitahoinen ja pohdiskeleva lukusukkula on juuri oikeanlainen. Kaiken lisäksi se käsittelee myös rakkautta: ihmissuhteissa ja suhteessa itseen, katsojaa pakenevien pikkulintujen olemuksessa, yksilön valinnoissa, niissäkin asioissa jotka eivät ole kovin kauniita. Ja se kaikki on arkista ja siksikin kaunista.


tiistai 23. maaliskuuta 2021

Natasha Lester: Ranskalainen valokuvaaja

 


Natasha Lester: Ranskalainen valokuvaaja
Gummerus 2021
The French Photographer 2019
Suomentanut Anuirmeli Sallamo-Lavi
Kansi Eevaliina Rusanen
474 sivua
Arvostelukappale
Australialainen, Yhdysvaltoihin ja Eurooppaan sijoittuva romaani

Et sinä ole pelkuri, hän sanoi itselleen. Entä sitten, vaikka hänen taitonsa eivät riittäneetkään ottamaan kuvia, jollaisia hän oli nähnyt päässään? Hänen tehtävänsä oli kehittyä niin taitavaksi. Kukaan muu ei niitä kuvia ottaisi; joka ikinen miespuolinen kuvajournalisti olisi kiinnostunut sairaanhoitajista yksinomaan sukupuolisina olentoina ja katselisi heitä himokkaasti.


Nyt tiedän, mitä katson seuraavaksi Yle Areenasta: dokumentin nimeltä Lähikuvassa Lee Miller. Natasha Lasterin romaani Ranskalainen valokuvaaja perustuu osin Lee Millerin elämään ja tekee kunniaa kuvajournalistinaisille, jotka joutuivat kokemaan melkoista vähättelyä läpi uransa.

Niin joutuu myös romaanihenkilö Jessica May, joka Lee Millerin tavoin on ensin Voguen malli, sitten lehden kirjeenvaihtaja ja kuvajournalisti. Yhteydet luultavasti loppuvat siihen (edit. googlailin hieman ja ilmeisesti Jessissä on sittenkin enemmän Milleriä mukana) ja muutamaan muuhun todellisuuspohjaa omaavaan henkilöhahmoon, sillä Jessican – Jessin – elämä etenee viihderomaanien kaavan mukaisesti melkoisessa ihmissuhdesokkelossa: on rakkautta ja ystäviä, hyviä ja pahoja komistuksia ja eräs varsinainen pahatar. On myös pieni orvoksi jäänyt Victorine, johon Jess kiintyy vahvasti (tämä tieto kerrotaan jo kirjan takakannessa, joten en juonipaljasta mitään). Tämän rinnalla on kuvausta sodasta ja sen jättämistä arvista sekä valokuvaajan työstä, jota Lester kuvaa kiinnostavasti: kuvaamisen lisäksi myös kuvajournalistin aiheita sekä taidokkaan ammattilaisen tunnistettavaa, omaa jälkeä. Jessin 1940-luvulle sijoittuvan kertomuksen rinnalla kulkee vuoteen 2005 ajoittuva taidekuriiri D’Arcy Hallworthin tarina. D’Arcy käy läpi valokuvakokoelmaa ja saa samalla selville asioita omasta alkuperästään.

On mielenkiintoista, miten saman romaanin äärellä voi viihtyä ja ärsyyntyä, ja miten tiukasti otteessaan luettu pitää silloinkin, kun sitä lukee epäilyksen silmälasit nenällään. 

Ranskalainen valokuvaaja on lukuromaani, joka vie mukanaan: On saatava selville, miten Jessin ja D’Arcyn tarinat liittyvät yhteen (osan voi arvata helposti, mutta romaani onnistuu myös yllättämään). On kiehtovaa lukea, miten Jess pärjää miehisessä maailmassa ja kuinka hän kehittyy valokuvaajana. On ilahduttavaa huomata, miten vahvasti Lester kantaa naisasiaa (toki aina voisi toivoa vielä suurempaa monipuolisuutta, mutta romaani toimii hyvin siinä ajassa, jonne se sijoittuu, aikaan jolloin journalistinainen joutui jopa salaamaan sukupuolensa). On myös hyvä lukijana huomata, että joskus tällaisia suuria tunteita kaipaa ja ehkä juuri nyt, korona-aikaan, eskapismia todellakin tarvitaan.

Kaiken hyvän viihdyttävyyden rinnalla, tietenkin ja ehkä lajityyppiin kuuluvana, voi ärsyyntyä siitä, miten ihmiset ovat ah-niin-kauniita ja kuinka saippuaoopperamaisia juonittelukuvioita teokseen mahtuu.

Lesterin tekemää taustatyötä ei voi kuin ihailla, samoin kerronnan sujuvuutta. Lopputulemana ja rinnastuksena: Pidin paljon enemmän kuin Lucinda Rileyn ja hieman vähemmän kuin Kate Mortonin kirjoista. Lajityypissään Ranskalainen valokuvaaja on enemmän kuin kelpo 
– se on kiehtova tarina sodan jäljistä, sukusalaisuuksista ja valokuvauksesta.



Lue tämä, jos: olet kiinnostunut toisesta maailmansodasta, valokuvauksesta, naisten kokemasta vähättelystä, sukusalaisuuksista ja rakkaudesta – ja jos siedät kaikkea em. viihderomaanin muodossa.
Vältä tätä, jos: kammoksut viihderomaaneja ja sitä, miten pahikset ovat pahiksia.

keskiviikko 17. maaliskuuta 2021

Maggie O’Farrell: This Must Be The Place


Maggie O’Farrell: This Must Be The Place
Tinder Press 2016
486 sivua
Brittiläis-irlantilainen romaani

Soil is memory made flesh, is past and present combined: nothing goes away.

Tänään 17.3. on hyvä ajankohta postata romaanista, jonka muutama vuosi sitten Irlannista ostin. Romaani vie minut aina Dublinin eteläpuolella sijaitsevalle Killiney Hillille, paikkaan jota rakastan. Killiney Hill ei kuitenkaan ole Maggie O'Farrellin romaanin This Must Be the Place tapahtumapaikka tai liity teokseen mitenkään, mutta siellä tätä kirjaa kannoin mukanani. Irlannilla sen sijaan on romaanissa suuri rooli, samoin merkityksellisillä paikoilla aina Donegalista Pariisiin ja New Yorkiin.

Newyorkilainen Daniel elää vaimonsa Claudetten, joka on entinen filmitähti, ja lastensa kanssa Irlannissa, mutta hänen muu perheensä siellä täällä: aikuiset (ja vieraaksi jääneet) lapsensa Kaliforniassa, isä Brooklynissa. Matkalla isänsä syntymäpäiville Daniel saa yllättäviä muistumia entisestä rakkaastaan Nicolasta, mikä syöksee hänet raiteiltaan.

O’Farrellin romaani sisältää paljon aineksia: siinä on useita hahmoja, aikatasoja ja paikkoja. Sen tarinalinjat muuttuvat nopeasti ja luetusta on paikoin vaikea saada otetta. Syynä voi olla se, että luin kirjaa englanniksi enkä ehkä tavoittanut aivan kaikkia kielen ja kerronnan nyansseja. Toisaalta neljästä lukemastani O’Farrellin kirjasta olen lukenut suomeksi vain yhden (Käsi jota kerran pitelin), kaikki muut (Instructions for a Heathwave, I am, I am, I am ja tämä) englanniksi. Näin ollen kyse lie enemmän rakenteesta ja runsaudesta kuin kielestä. Yhtä kaikki, O’Farrellin romaani on niitä teoksia, jotka palkitsevat keskittyvän lukijan.

Monimutkaisuudessaan hieno romaani käsittelee rakkautta ja kaipuuta monelta kantilta: parisuhteiden, perheiden, vanhemmuuden näkökulmasta. O’Farrellin luomat henkilöhahmot ovat syviä: rikkonaisia ja ymmärrettäviä. Kiinnostavaa on myös teokseen sisällytetty kuva-aineisto: Claudetten esineet huutokauppakatalogissa. Niiden joukossa on mm. Marimekon olkalaukku (O’Farrell on aiemminkin viljellyt Suomi-viittauksia, Kädessä jota kerran pitelin yhtenä päähenkilönä on suomalainen Elina).

Kaikki ainekset ovat siis kohdillaan: henkilöt, tarinalinjat, rakenne, kieli. Joku tässä ei kuitenkaan osunut täysin omaan lukumieleeni, mutta noin yleisesti ottaen suosittelen O'Farrellin teoksia lähestulkoon kenelle tahansa.

Myös Kirjaluotsin Tiina on kirjoittanut O’Farrellin romaanista


sunnuntai 14. maaliskuuta 2021

Vera Vala: Aprikoosiyöt

 


Vera Vala: Aprikoosiyöt
Gummerus 2021
Kansi Eevaliina Rusanen
368 sivua
Arvostelukappale
Kotimainen, Italiaan sijoittuva romaani

Vihdoin havahdun päättämättömyyden transsistani ja käsitän, että minun on pakko palata Villa Albaan. Kiirehdin takaisin kohti tuttua polkua. Aurinko on jo hylännyt minut, eivätkä pimeän yötaivaan vallanneet tähdet tarjoa minulle tarpeeksi lohtua. Kompastelen ja tajuan samalla itkeväni. Minusta tuntuu, että jotain on rikkoutunut, mutta en tiedä onko särö maailmassa vai ainoastaan omissa unelmissani.


Lauran elämä ei tunnut etenevän. Hän täyttää pian 40, mutta on jumissa niin mitäänsanomattomien työkuvioidensa, kirjailijuushaaveidensa, parisuhteessa kuin lapsuudenperheensäkin kanssa. Poikaystävä Robin tuntuu etäiseltä, isosisko Kati liian täydelliseltä, äidillä on muistisairaus. Lapsuusmuistoja läpi käydessään Laura tekee löydön, joka herättää paljon kysymyksiä, joihin hän etsii vastauksia Italiasta Tolfan alueelta. Italiassa asuva Aino-täti emännöi vanhaa Villa Alba -nimistä huvilaa, mutta nyt Aino on sairaalassa toipumassa onnettomuudesta. Onnettomuuden tapahtumapaikalla on sattunut aiemminkin, miksi?

Vera Valan romaani Aprikoosiyöt kiinnitti huomioni heti kustantajan katalogissa. Olen pitänyt Valan Arianna de Bellis -dekkareista ja myös Italia kiinnostaa minua useistakin syistä. Jännityskirjailijana tunnetun Valan uutuutta markkinoidaan “aistivoimaisena lukuromaanina”, mitä kaiken kiinnostukseni kohdalla hieman kavahdinkin: rakkausromaaniko tämä olisikin? Aistivoimainen rakkausromaani?

Sitäkin, mutta niin paljon enemmän. Upeakantinen Aprikoosiyöt on kahdessa aikatasossa kulkeva lukuromaani, jossa päähenkilön oman elämän solmut kytkeytyvät perhesalaisuuksiin tavalla, joka koukuttaa lukijansa. Sujuva kerronta vie mukanaan: nykyajassa kertojana toimii Laura, mutta menneen ajan minäkertoja pysyy lukijalta salassa hyvän tovin. Mitä pitemmälle romaani etenee, sitä suuremmaksi kasvavat sen arvoitukset. Vuosikymmenten takaiset valheet nousevat päivänvaloon, suvun raskaat salaisuudet ovat täynnä menneisyyden aaveita, jotka Lauran täytyy kohdata samalla kun hän käy läpi omia toiveitaan ja ihmissuhteitaan. Salaisuuksien rinnalla alati ihana Italia hehkuu pittoreskia tunnelmaa, on terrakottalattiat, mutteripannut, aprikoosi- ja viikunapuut... Kaiken viihdyttävän lomassa teoksessa on painavia teemoja: muistisairauden ohella muun muassa mielenterveyteen liittyvät kysymykset sovittuvat luontevasti kokonaisuuteen.

Ennakkoon odotin Aprikoosiöiden olevan nimenomaan viihteellinen lukuromaani, mitä se toki onkin, erinomaisen onnistunut sellainen: otteessaan pitävä ja mukavan kevyt ja samalla syvä ja koskettava. Viihteen ja painokkuuden vuorottelun lisäksi minut yllätti iloisesti Valan dekkaristitaustan näkyminen: Aprikoosiöissä on myös mysteeri jos toinenkin ratkaistavana, ehkä osin ennalta-arvattavana, mutta tihevää jännitystä tyylikkäästi tarjoavana.

Päällimmäiseksi kaikesta mieleen kuitenkin jää romaanin sydämeenkäypä kauneus. En osaa sanoa, vaikuttiko tämä nykyinen maailmanaika vai mikä siihen, että liikutuin kirjaa lukiessani kyyneliin. Olen ihminen, joka itkee hassuja asioita (mm. mainoksia elokuvateatterissa, lentokoneen nousua, koulun kevätjuhlissa…), mutta lukiessani kyynelehdin vain harvoin. Valan romaanin vahva tunnelataus teki hyvää – olin tarvinnut tällaista kirjaa enemmän kuin olin edes aavistanut.


sunnuntai 7. maaliskuuta 2021

Elif Shafak: 10 minuuttia 38 sekuntia tässä oudossa maailmassa

 


Elif Shafak: 10 minuuttia 38 sekuntia tässä oudossa maailmassa
Gummerus 2021
10 Minutes 38 Seconds in this Strange World 2019
Suomentanut Maria Erämaja
359 sivua
Arvostelukappale
Turkkilainen romaani

Kuolemansa jälkeisenä ensimmäisenä minuuttina Tequila Leilan tietoisuus alkoi heiketä hitaasti ja tasaisesti kuin luode, joka vetäytyy rannasta. Hänen aivosoluistaan oli veri loppunyt, ja ne olivat nyt tyystin vailla happea. Mutta ne eivät lakanneet toimimasta. Eivät heti.


Leila, Tequila Leila, kuolee. Hänet on murhattu ja kestää 10 minuuttia 38 sekuntia ennen kuin hänen elintoimintonsa lakkaavat. Tuona lyhyenä aikana Leila käy läpi elämäänsä lapsuudesta nuoruuteen ja aikuisuuteen, pieniä onnenhetkiä ja rankkoja prostituutioon ajaneita kokemuksia, työtä ja rakkauksia, epätasa-arvoa, kotimaataan, tietynlaista kauneuden ja kauheuden vuorottelua. Kun Leila kuolee, on hänen ruumiinsa määränpäänä Tuntemattomien hautausmaa, mutta Leilan ystävät haluavat toisin.

Isossa-Britanniassa asuvan turkkilaiskirjailijan Elif Shakafkin romaanin alkuasetelma tuo mieleeni ruotsalaisen Sara Stridsbergin hienon Rakkauden Antarktiksen. Yhteistä onkin paljon: murhatun prostituoidun ääni, tämän taustat ja kaiken kytkeytyminen laajempaan yhteiskunnalliseen pohdiskeluun. Silti Shafakin ja Stridsbergin romaanit ovat aivan erilaisia, niissä kummassakin on oma maailmansa ja kirjailijoiden tapa kertoa on tietenkin erilainen sekin.


10 minuuttia ja 38 sekuntia tässä oudossa maailmassa sisältää kolme osaa, joista ensimmäinen ja pisin, “Mieli”, kattaa Leilan viimeiset minuutit ja sekunnit ja siten hänen elämänsä. Se on romaanin tärkein osa, teoksen sydän ja sielu. Toinen osa “Ruumis” on turhankin vauhdikas, mutta onneksi romaanin lyhyt kolmas osa “Sielu” palauttaa kirjan ikään kuin raiteilleen ja tekee kunniaa Leilalle ja hänen kaltaisilleen.

Shafakin romaani on rikas niin sisäisen kuin ulkoisenkin maailmansa osalta. Kerronta on seikkaperäistä ja aistivoimaista, mikä sovittuu hyvin yhteen mielikuvieni Turkin kanssa. Kolmeosaisen romaanin keskeisin kertoja ja kokija on Leila, mutta äänensä kuuluviin saavat muutkin syrjityt, marginaaliin sysätyt ihmiset – Leila ohella hänen ystävänsä, jotka ovat erikoinen ihmisviisikko: Leilan lapsuudenystävä Sinan, somalialaistaustainen Jameelah, libanonilainen pakolaisnainen Zaynab, Nalan-niminen transnainen sekä väkivaltaista puolisoaan paennut Humeyra. Oma roolinsa on myös vasemmistolaisella taiteilijalla D/Alilla. Heistä kaikista rakentuu myös turkkilaisen (lähimenneisyyden mutta miksei nykyisenkin) yhteiskunnan kuva. Leilalle ystävät ovat se perhe, joka hänet hylännyt synnyinperhe ei koskaan ollut: veri ei tässä suhteessa, kuvainnollisesti, ole vettä sakeampaa.

Ihmisten rinnalle keskiöön nousee Istanbul, jonka ikiaikaisuutta ja varjokujia Shafak kuvaa vangitsevasti, hänen kerronnassaan on sellaista visuaalisuutta, joka saa kaupungin ikään kuin piirtymään lukijan verkkokalvoille. Kaupunki näyttäytyy elävänä ja monipuolisena, Shafak osaa loitontaa ja tarkentaa, pysäyttää hetkeen ja liikuttaa eteenpäin.

Kuten jo mainitsin, ei kolmeosainen romaani ole aivan tasavahva. Kokonaisuudessaan teos on lukuromaanimaisen vetävä, mikä on sekä ansio että myös pieni heikkous. Teos pitää otteessaan, Shafak kuljettaa monisyistä tarinaa jouhevasti ja teksti tempaisee mukaansa. Koska romaanin aihepiiri on painava ja rajukin, olisin kaivannut karsimista etenkin romaanin toisen osan tapahtumiin. Tästä huolimatta 10 minuuttia ja 38 sekuntia tässä oudossa maailmassa on mieleenpainuva ja tärkeä romaani, josta päällimmäiseksi mieleen jäävät yhteiskunnasta syrjään sysättyjen ihmisten kohtalot, ystävyys ja se, miten maailmassa on – sittenkin – kauneutta.

sunnuntai 21. helmikuuta 2021

Anna Järvinen: Uni viime yönä:

 


Anna Järvinen: Uni viime yönä:

Teos & Förlaget 2021
Dröm natten till idag:

Suomentanut Raija Rintamäki
144 sivua
Kannen piirros Anna Järvinen

Arvostelukappale

Ruotsinsuomalainen romaani


Joskus vastaan tulee kirjoja, jotka luettuaan ei ole täysin varma siitä mitä tuli juuri lukeneeksi. Tietää vain, että kirjasta piti tai ei pitänyt. Että se kosketti tai sitten ei. Ihastutti tai vieraannutti. Anna Järvisen esikoisromaani Uni viime yönä: kuuluu tällaisten hämmentävien kirjojen joukkoon – niiden, jotka ihastuttavat.

Romaanissa noin viisikymppinen Anna-niminen nainen, muusikko ja taiteilija, elää sekä nykyhetkessä, jossa muistot ovat vahvasti läsnä. Lyhyistä luvuista, tai pikemminkin fragmenteista, koostuva kirja on kaunis. Se on haalistuneita ja tarkkoja muistoja, kirkkaita havaintoja, olemista ja ajattelua. Läsnä ovat kotimaa Ruotsi ja synnyinmaa Suomi isoine eroineen, kaupunki ja maaseutu, elämästä haalistuneet ihmiset ja ne jotka ovat läsnä. On taide ja sen tekeminen, valoisat hetket ja kipukohdat. On ulkopuolisuus, ainainen ulkopuolisuus. Ja hymyilyttävä ajatus siitä, että liki viisikymppisen naisen pitäisi käyttää pohjepituista vekkihametta, mitä Anna ei tietenkään tee.

“Ajatuksille tarvitaan vähintään pari tuntia joka päivä.” Kyllä, nyökyttelen, tietenkin tarvitaan. Luin kirjaa hitaasti, en tiedä miksi. Ehkä teksti sekä pakeni että tuli niin liki. Lyhyistä luvuista rakentuvana ja kieleltään ilmavana se oli (on!) merkityksiä täynnä. Kansien välissä on ikään kuin yhden naisen tähänastinen elämä  – tyyliteltynä, fiktiona, oletettvasti myös autofiktiona. Raija Rintamäen suomennos on upea.

Uni viime yönä: (kaksoispiste kirjan nimen lopussa!) on osin kuin Anna Järvisen musiikki: siinä on, kuten romaanin Annan lapsessa, “logiikkaa ja runoutta”. Mielessäni soivat nyt eniten kappaleet Bulevardi (tietenkin) ja Ruth. Niiden ja Järvisen romaanin tunnelmissa haluan kellua kauemminkin kuin vain hetkisen.

torstai 11. helmikuuta 2021

Katja Kaukonen: Saari, jonne linnut lentävät kuolemaan


Katja Kaukonen: Saari, jonne linnut lentävät kuolemaan
WSOY 2020
Ulkoasu M-L Muukka
377 sivua
Kotimainen romaani

Saaren yllä lepäsi sumuinen autius, pystysuora, tyhjä tila. Eikä se täyttyisi, vaikka saareen tuotaisiin lisää raskasmielisiä naisia, ahdettuja matkalaukkuja, painavia salaisuuksia, tiheää, pimeää mennyttä, pudonneita ja putoavia peilejä.


Sumu kietoo maiseman ja saaren sisälleen. Saari on kaukana kaikesta: mantereesta, ihmisistä, mielestä. Se näyttäytyy ja piiloutuu, sen yli lintuparvet matkaavat. Saaren nimi on Tiiralinna ja sen kallioilla on miesten nimet. Kuitenkin, tietenkin, sinne päätyvät naiset, nimenomaan naiset, jotka eivät arkiseen yhteisöönsä mahdu.

Katja Kaukosen kaikissa teoksissa on ihmeellinen, tiheä ja taianomainen tunnelma, niin tässä hänen uusimmassaankin, jonka nimikin kantaa maagisuutta: Saari, jonne linnut lentävät kuolemaan. Romaanin kehystarina toimii ikään kuin peilinä Seilin saarelle, josta on kirjoitettu niin tutkimuksia, artikkeleita kuin kaunokirjallisuuttakin. Sadan vuoden takainen Tiiralinna on kuin Seilin oikukkaampi sisar, sen rinnakkaistodellisuus.

Saarta, jonne linnut lentävät kuolemaan luonnehditaan teoksen takatekstissä yhteisöromaaniksi. Sellainen kirja onkin: monesta henkilöstä kertova, moniääninen. Naiset, kuten Satu-nimisen sivupersoonansa kanssa elävä Saga tai fiksu mutta jotenkin liikaa oleva reposaarelainen Taimi, tuodaan saarelle parantumaan. Hoitomuoto on uudenlainen, naiset voivat aloittaa kaiken alusta, luoda uudenlaisen elämän. Potilaita ennen saarelle ovat saapuneet jo kutsumusammatissaan toimiva ylihoitaja Linnea ja emäntä Alli, joka haaveilee muutosta Australiaan. Miehiä saarelle ei juuri päädy pappi Joelia lukuun ottamatta. Toki siellä käväisee lääkäreitä, mutta saaren väki on omillaan. Kuvitelmat ja totuus, mitä ne ikinä ovatkaan, sekoittuvat.

Kauniisti, arvoituksellisesti ja toistoa sekä ennakointia tehokeinoina käyttäen Kaukonen kirjoittaa saarelaisista ja linnuista, joiden matka katkeaa saaren kallioihin. Pelkkää toden ja kuvitelman maagista rajankäyntiä romaani ei kuitenkaan ole. Se ottaa kantaa naisten kohteluun ja siihen, mikä on katsottu normaaliksi tai hyväksytyksi, mikä arveluttavaksi tai vääränlaiseksi – mikä on ihmisyyden mitta tai ydin.

Kaukosen romaani oli minulle, lukijalle, kuin Tiiralinna. Luettu kietoi sisäänsä, mutta hetkittäin se katosi kuin jonnekin sumuun ja velloi ympärilläni kuin meren aallot ennen kuin lintujen huuto osoitti taas suunnan.
Kuinka kaunis ja tunnelmaltaan lempeän omituinen romaani.

keskiviikko 27. tammikuuta 2021

Candice Carty-Williams: Queenie


Candice Carty-Williams: Queenie
WSOY 2021
Queenie 2019
Suomentanut Natasha Vilokkinen
Kansi Orion Books / LJS
462 sivua
Arvostelukappale
Brittiläinen romaani


“Edellinen tyttöystäväni oli musta.”
Katsoin seuralaistani ja räpäytin silmiä varmana siitä, että olin kuullut väärin.
“Anteeksi?” kysyn ja nojasin pöydän yli.
“Edellinen tyttöystäväni oli musta”, hän toisti ilman ironian häivääkään.
“Sepä mukavaa. Oliko hän mukava ihminen?” kysyin ja otin erittäin ison kulauksen viiniä.


Tuleeko teille koskaan sellaista oloa, että on väärän ikäinen lukemaan jotain kirjaa? Tämä ajatus, josta en oikeastaan pidä, tuli mieleeni kun luin Candice Carty-Williamsin romaania Queenie. Sen nuori aikuinen nimihenkilö sekoilee ihmissuhdeviidakossa ja harrastaa irtosuhteita siinä määrin, että koin itseni enemmän keski-ikäiseksi kuin koskaan aiemmin (tässä keski-ikäisessä elämässäni). Kyse ei ole siitä, että moralisoisin päähenkilöä eikä siitä, että minulle romaanihenkilöiden iällä olisi sinänsä väliä: rakastan monia kirjoja, joissa kertoja on lapsi, vanhus, keski-ikäinen, nuori tai vaikka kaikkea tuota halki koko elämänkaaren. Tällä kertaa koin kuitenkin Queenien pari- ja irtosuhde-elämän jotenkin niin kauhean väsyttäväksi – voi toki olla, että ikäasian sijaan tunteeseen vaikutti tämä korona-aika, nythän jopa ruokaostoksilla käynti tuntuu tapahtumalta.


Se siitä. Queenie on monella tapaa tärkeä romaani. Se on chick litiä, mutta tuo tähän erääseen viihdekirjallisuuden valtavirtagenreen äänen, jota lajityypissä ei ainakaan suomennettuna (toivottavasti kuitenkin muuten) ole näkynyt: romaanin nimihenkilö, britannianjamaikalainen Queenie on rodullistettu nuori nainen, mikä näkyy hänen arjessaan oikeastaan kaikessa. Häntä vähätellään, treffikumppanit puhuvat hänelle kuin hän olisi käyttöesine – suklaatyttö –, gynekologi luulee että Queenie on pakotettu seksityöhön. Poikaystävän, jonka kanssa suhde on nyt tauolla, sukujuhlissa Queenie saa monta muistutusta tummaihoisuudestaan – ihan vaan läpällä. Satunnaiset deitit ovat joskus hauskoja, mutta useimmiten sikamaisia niin seksin kuin asenteensakin suhteen:

“Tiedätkö mistä minä tykkään mustissa naisissa?” hän sanoi silmäillessään minua päästä varpaisiin. “Silloinkin kun te olette isoja, te näytätte hyvältä. Paino asettuu nätisti lanteille. Ja perseelle. Teillä on käynyt hyvä tuuri.”

Carty-Williamsin romaani onkin kiinni metoo- ja black lives matter -ajassa, teoksella on vahva ihmisoikeussanoma. Jamaikanbrittiläinen kulttuuri nousee kiitettävästi esille ristiriitoineen, lämminhenkisyyttä tuo etenkin isoäiti. Myös kehopositiivisuudella tai kehorauhalla on tärkeä roolinsa. Viihdekirjallisuus on edelleen varsin ulkonäkökeskeistä, joten on ilahduttavaa, miten Queenie vaikuttaa tässä suhteessa raikkaalta.

Painavien teemojen ja irtosuhdedeittailun sekaan mahtuu lisäksi työelämän kiemuroita ja lontoolaisia asunto-ongelmia, kaiken lomassa on tietenkin myös monia chick litin tunnusmerkkejä, kuten Miun Miun kengät, nokkelaa sanailua, graafisesti esitetyt tekstiviestit, joukko sopivan erikoisia ystäviä ja jopa hahmo nimeltä Darcy.

Chick litiksi liki 500-sivuinen romaani on aika pitkä, minkä vuoksi lajityypille ominaista parin etsintää ja muuta sekoilua mahtuu mukaan liikaakin. Nopealukuinen Carty-Williamsin romaani kuitenkin on, kuten chick litin kuuluukin olla. En innostunut Queeniesta niin paljon kuin ennakkoon toivon, siitä huolimatta suosittelen romaania monille: silmiä avaavaa viihdekirjallisuutta ei ole lukuruuhkaksi saakka tarjolla.
Queenie sopisi myös mainiosti lukupiirikirjaksi, keskusteltavaa takuulla riittäisi.

tiistai 19. tammikuuta 2021

Pirkko Soininen: Valosta rakentuvat huoneet


Pirkko Soininen: Valosta rakentuvat huoneet
Bazar 2021
382 sivua
Kotimainen romaani
(Ennakkokappale kustantamosta, romaani ilmestyy 26.1.2021)


Wivi hengittää syvään, on ihmeellistä, että joku ajattelee näin, mutta vielä ihmeellisempää on, että hän uskaltaa sanoa sen ääneen kirjan sivuilla. Hän ei olisi uskaltanut, vaikka ajattelikin juuri näin. Jokin on muuttunut, jokin on muuttumassa, maailma, hän ja he siinä mukana.

Aamukävelyilläni eräs reiteistäni pitää sisällään pienen mutta julkisen salaisuuden: uusien omakotitalojen piilottamana, poissa näkyvistä mutta lujasti paikallaan sijaitsee Wivi Lönnin kesäasunto, mökki tai pieni huvila. Tiedän, missä huvila sijaitsee, mutta se kuuluu yksityiselle tontille. Kävellessäni siellä suunnalla ajattelen aina Wivi Lönniä, ensimmäistä merkittävää suomalaista naisarkkitehtia. Onneksi on monia paikkoja, maamerkkejä, joissa Lönnin työ näkyy julkisesti.

Lönnin elämästä en tiennyt oikeastaan mitään. Nyt tiedän enemmän, kaunokirjallisuuden kertomana. Pirkko Soinisen romaani Valosta rakentuvat huoneet kytkeytyy siihen kaunokirjallisuuden lajiin, jossa fiktio rakentuu todellisen henkilön ympärille. Edellisessä romaanissaan Ellen Soininen keskittyi Ellen Thesleffin elämään. En tiedä, voiko tätä oikeastaan kutsua lajityypiksi, mutta sen upeita edustajia ovat myös mm. Minna Rytisalon Rouva C., Johanna Venhon Ensimmäinen nainen sekä tietysti jo vuonna 2003 ilmestynyt Rakel Liehun Helene, jonka luin vasta viime keväänä. Kaikilla mainituilla kirjailijoilla on oma tapansa kirjoittaa, joten en tässä luetellessani rinnasta teoksia toisiinsa.

Valosta rakentuvat huoneet etenee kronologisesti Wivi Lönnin, nyt jo romaanihenkilö Wivin, elinvuosien mukaan ja yltää vuoteen 1932 saakka (Lönn kuoli vuonna 1966): lapsuus, nuoruus, opiskelu, aikuistuminen, työ ja ura, rakkaus. Kaiken Soininen kertoo toisaalta tarkkaan, toisaalta ilmavasti, tilaa antaen. On myönnettävä, että ihan aluksi en päässyt sisälle romaanin maailmaan. Lyhyet luvut ikään kuin kiisivät ohitseni, bongailin paikkoja ja nimiä, tunnistin paljon niistä hankaluuksista joita nuoren nainen alallaan kohtaa, ihastelin Wivin lahjakkuutta. Mutta jotain jäin kaipaamaan, jotain sellaista, joka rikkoisi varman päälle rakentuvan kronologian, jonka mukaisesti yhteiskunnalliset tapahtumat ja paikat lomittuvat työn ja yksityiselämän kanssa.

Soininen on tehnyt ihailtavan laajaa taustatutkimusta romaaniaan varten. Teoksen mittava lähdeluettelo sekä kaikki Lönnin jäljille vievät keskustelut ja matkat vakuuttavat. Ajankuva piirtyykin tarkkaan. 1900-luvun alkupuolen taide-elämä ja ihmiset, heidän lyhyempi tai pitempi – erikseen nostan esille Armas Lindgrenin – pistäytymisensä Wivin elämässä. Työ on, kuten aikansa muillakin uranaisilla, osin taistelua ja vakuuttelua omasta osaamisestaan aina opiskeluajoista ja -paikan saamisesta lähtien. Soininen saa arkkitehtuurin tuntumaan kiehtovalta, lukemisen lomassa googlailin Wivi Lönnin suunnittelemia rakennuksia. Kartalta poimin myös hänen elämänsä paikkoja aina Tampereelta, Tallinnasta ja Kulosaaresta alati kiehtovaan ja vapaamieliseen Pariisiin sekä lumihiutaleiden Säynätsaloon.

Jossain välissä lukemista tapahtui jotain, upposin romaaniin koko lailla täysin. Yksi syy uppoamiseen on varmasti Hanna Parviainen, Lönnin elämänkumppani, lämminkatseinen keskisuomalainen nainen. Miten hyvin Soininen saa Wivin ja Hannan suhteen elämään: kertomatta liikaa ja silti kaiken oleellisen. Hannan tähtisilmistä Wivi löytää kiinnekohdan ja kerronta vie, tulee liki.

Valosta rakentuvat huoneet on nopealukuinen mutta perusteellinen, kaunis romaani. Päällimmäiseksi siitä jää mieleen Wivin uran ohella lämpö, joka väreilee Hannan tähtitornista lukijan sohvannurkkaan ja kauemmaskin:

Rakkautta tuskin saattoi olla koskaan liian vähän maailmankaikkeudessa, päinvastoin.