tiistai 17. heinäkuuta 2018

Evie Wyld: Kaikki laulavat linnut



Evie Wyld: Kaikki laulavat linnut
Tammi 2016
All the Birds, Singing 2013
Suomentanut Sari Karhulahti
Kansi Sanna-Reeta Meilahti
285 sivua
Australialainen, osin Isoon-Britanniaan sijoittuva romaani


Kraak kraak, kylmä, kraak kraak, kylmä.
”Mikä teitä naurattaa?” huusin variksille ja heitin niitä kivellä. Pyyhin kyyneleet kämmenselkään ja hengitin syvään, jotta veren haju haihtuisi sieraimistani. Varikset olivat hiljaa. Kun käännyin katsomaan niitä, viisi niistä istui rinnakkain samalla oksalla ja tähyili minua vaiti. Tuuli puhalsi hiuksia silmilleni.

Jake Whyte -niminen nainen elää syrjäisellä englantilaisella saarella lammasfarmarina. Hän on kokenut jotain pahaa eikä koskaan nuku kunnolla. Joku liikkuu lähistöllä, joku tappaa Jaken lampaita. Onko kyseessä Jaken mailla liikkuva outo mies? Nuorisoporukat? Eläimet? Vai joku, joka tulee kaukaa, Jaken menneisyydestä?

Helteinen Irlanti ja australialaisen Evie Wyldin pahaenteinen Kaikki laulavat linnut eivät näennäisesti sovitu kovin hyvin yhteen. Yllä olevassa blogikuvassa näkyvät onnellisen aurinkoiset maisemat, lomamatkalla olo. Mutta jonkinlaisilla maailman laidoilla sentään ollaan, matkallakin sekä Jake että minä, kaukana kotoa – niin eri syistä kuin mahdollista. Luin Wylden kirjan lentokoneessa – oikeasti yhdeltä istumalta. Intensiivisesti, kuin kuumeessa, melkein mitään muuta kuulematta tai näkemättä.

Näet Kaikki laulavat linnut on nimenomaan intensiivinen romaani. Sen kerronta on tiheää, vaikka romaanin aikajänne on pitkä. Kokonaisuus pitää otteessaan, pakottaa lukemaan ja kuljettaa niin lampolan hajuun, rankkasateeseen, suttuisiin suihinottoihin, veden alle, tupakkatauolle, ja ennen kaikkea jonnekin, jolta odottaa pimeyttä.

Wyldin romaania voi luonnehtia trillerimäiseksi tarinaksi, mutta se on paljon, paljon enemmän: se on psykologinen romaani, kuvaus epäluottamuksesta ja luottamuksen menettämisestä, kertomus yhteisöstä – tai yhteisöistä – ja siitä, miten joku valitsee yksinäisyyden ja miten ihminen toisaalta ajetaan yksinäisyyteen. Wyldin kieli – ja Sari Karhulahden suomennos – on hyvää. Se on oudosti kaunista, mutta silti toteavaa. Ihmisen ajatukset, tunne ulkopuolisesta uhasta ja väläykset, joskus kirkkaat, toisinaan sumeat, menneestä välittyvät yhtä paljon itse tarinan kuin sitä kannattelevan kielen välityksellä.

Kiehtovin on kuitenkin romaanin rakenne: se etenee eteen- ja taaksepäin, on kuin se samalla hengittäisi sisään ja ulos, kuljettaisi lukijaa kohti jotain: alkupistettä tai -syytä. Seuraukset selviävät vähitellen, nykyisyys ja menneisyys ovat yhtä lailla läsnä.

Kokonaisuus on upea, vaikka lopulta odotin jotain enemmän. Ehkä odotin enemmän kerroksia, jotain muuta Jaken menneisyydestä, ehkä romaanin tunnelmaan sopivaa outoutta. Wylden romaani on toki hieno näinkin. Tai hieno on sievistelyä. Paremmin: Kaikki laulavat linnut on yksi vaikuttavimmista tänä vuonna lukemistani käännöskirjoista.

sunnuntai 15. heinäkuuta 2018

Irlanti 3: Go west – Cliffs of Moher, Galway.



Vierailin Englannin Stonehengessä kesällä 1999. Olin odottanut noiden ikiaikaisten kivipaasien näkemisen olevan jollakin tapaa mystinen kokemus etenkin, kun pääsin Stonehengeen päivää ennen täydellistä auringonpimennystä (auringonpimennyksen aikaan sinne ei olisi päässyt). Osallistuimme valmiille bussiretkelle, jolle ostimme liput bayswaterilaisesta matkatoimistosta. Bussi ajeli kauniiden maalaismaisemien läpi: oli tammien kehystämiä teitä, pieniä kyliä – ja perillä monta muuta bussia, ihmislaumoja, muovisten glitteriä sisältävien Stonehenge-mukien ja muovisten kivipaasien myyjiä, ja tietenkin myös nuo salaperäiset kivirakennelmat – kaukana, aidatulla alueella.





Eräällä Euroopan reunalla, mahtavilla Moherin kallioilla koin jonkinlaisen Stonehenge-ilmiön paluun. Oli ennakkoon netistä ostettu bussiretki (joka oli sinänsä ihan hyvä kokemus, mainio opas ja tarpeeksi omaa aikaa kallioilla; lasten iloksi bussin wifi toimi moitteetta), ikiainainen nähtävyys turistien kansoittama (ja taas: turisti olin toki itsekin), nyt en sentään nähnyt myynnissä olevan muovisia kallioita. Ehkä niitä olisi ollutkin, hobitinkolomaisia myymälöitä kun oli alueella jokunen.


Mutta totta kai kalliot olivat upeat. Jylhät, korkeat, komeat, ikimuistoiset.



Irlannin länsi vaikutti muutenkin kiehtovalta. Ennen matkaa luin Leena-Kaisa Laakson ihatuttavaa Tämän maailman reunalla -kirjaa (Reuna 2018). Laakso kirjoittaa houkuttelevasti muun muassa Tolkienin ajasta Galwayssa, Connemarasta (jonne haluan) ja Burrenin liuskekivimaiseman maagisuudesta.  Hän kertoo tarinoita ihmisistä, kirjallisuudesta ja maisemista. Vaikka kirjan kuva-aineisto olisi tullut paremmin oikeuksiinsa väreissä, osoittautui teos sellaiseksi, joka jää omaan hyllyyni selailtavaksi aina pahimman Irlanti-kaipuun aikana.




Burren muuten oli niin taianomainen kuin Laakso kirjoittaa. Päivälläkin, pienen pysähdyksen aikana kivierämaalta näyttävä kansallispuisto osoitti kasvuvoimansa. Kivien rakosista pilkisti vaikka mitä!






Bussimatkalla Galwayhin lumouduin tuulen kasvattamista keijukaispuista, kiviaidoista ja olkikattoisista taloista. Jos en olisi istunut ilmastoidussa bussissa, olisin voinut kuvitella itseni johonkin toiseen aikaan. Galway osoittautui sympaattiseksi, katumusiikin (ja taas turistijoukkojen) täyttämäksi kaupungiksi, jonka kujilla ja kalaravintoloissa voisi viipyä ainakin yhden viikonlopun verran.











Vaikka Cliffs of Moher -käynti uudisti Stonehenge-ilmiön, olen onnellinen yhden haaveeni täyttymisestä (kuten olen edelleen, liki 20 vuoden jälkeen, Stonehengessä käymisestäkin). Oli suorastaan juhlavaa seistä kallioilla. Muut ihmiset häipyivät jonnekin taustalle, kauemmas. Silloin kuului vain aaltojen ja lokkien ääniä. Kaiken lisäksi ensi talvena päätäni lämmittää aransaarelainen pipo.


Seuraavaksi luvassa jotain Irlannissa luettua. Sitten hieman enemmän Dublinin rannikkoa etelään päin.

perjantai 13. heinäkuuta 2018

Irlanti 2: Howth ja Clontarf Castle

Tutut polut, kalaa kyttäävät hylkeet, tunnelmalliset pienet ravintolat (tälläkin kertaa maailman parasta savustettua lohta), ihanaa siideriä, hellettä... Tuulikin soitteli musiikkia vesipullolla. Eikä kukaan pudonnut ;) Cliff Walkilla, jota kävelimme jonkin matkaa. Lasten kanssa emme lähteneet Baileyn majakalle saakka, mitä ehkä joskus syksymmällä harmittelen.  









Muun muassa kaikkea tätä oli Howth viime keskiviikkona (kaksi vuotta sitten oli paljon samaa, mutta koleammassa, ehkä kalastajakylään jopa paremmin sopivassa säässä). Paikka, jossa kesällä on riemullista olla, mutta joka olisi upeaa kokea myös syyssumuisena aamuna.



  
Hotellivinkki 1 



Howth sijaitsee hieman Dublinista pohjoiseen ja sinne pääsee helpoiten DART-junalla, joka kulkee tiheään. Sinne päin suunnataan nytkin. Keskustan asemilta (Connolly, Tara Street, Pearse) vain muutaman pysäkinvälin päässä (Clontarf Roadin ja Killesterin asemien välissä) on mahdollista yöpyä vanhassa linnassa. Linnahotelleja Irlannissa riittää ja koska ne sijaitsevat usein hieman keskustojen ulkopuolella tai ihan maaseudulla, saattaa niissä majoittuminen olla edullisempaa kuin vaikkapa kolmen tähden hotellissa Dublinin keskustassa (ei toki aina).

Clontarf Castle on saanut perustansa jo 1100-luvulla, kun Clontarfin taistelun sijoille rakennettiin linna, mutta nykyinen linna on pääosin 1800-luvulta. Ajan saatossa linnassa on yöpynyt monia merkkihenkilöitä aina Händelistä alkaen. Bram Stoker vietti lapsuutensa Clontarfin linnan kulmilla. Wikipediamaista historiaa voisi luetella vaikka kuinka. Hotellin sijainti on luokkaa ok: tosiaankin melko lähellä Dublinin keskustaa, mutta rauhallisella alueella juna- tai bussimatkan päässä. Rauhallinen tarkoittaa tässä myös vähän tylsää: ympäristön kadut olivat hiljaisia, hienot talot muurien ja porttien takana.

Hotelli on kiehtova: siellä on sokkeloita, joissa saa seikkailla. On lisäsiipiä, portaikkoja, valtaistuimia, ritarihaarniska ja taidetta. Ilahduin tavattomasti hotellin kuratoidusta taidenäyttelystä, jossa esillä oli kiinnostavia nykytaiteilijoiden töitä, mm. kollaasissa näkyvä Miss Anielan ”Pokerface”. Perhehuoneemme oli sisustettu aika moderniksi eikä siinä ollut mitään personaallista. Itse asiassa koko hotelli jäi kaikesta hyvästä huolimatta hieman vieraaksi, ehkä kaikki oli vähän liian kliinistä, liian amerikkalaiseen makuun tehtyä, ehkä uudistukset voittivat vanhan – tai jotain. Mutta ei se mitään: yöpyisin Clontarf Castlessa mieluusti uudelleenkin. Kliinisyydestä huolimatta rakennuksen yleinen kiinnostavuus, taidenäyttelyt ja aamiaisskonssit saavat jo nyt aikaan pientä kaipuuta.

torstai 12. heinäkuuta 2018

Irlanti 1: Dublin



Irlanti. Niin, jälleen. Vihreä, nyt helteen polttaman nurmen vuoksi miltei ruskea, saari on käynyt minulle rakkaaksi muutamassa vuodessa. Kävin Irlannissa ensimmäisen kerran vasta kolme vuotta sitten, uudelleen kesällä 2016, ja nyt kahden vuoden jälkeen taas. Viikon aikana majoitumme perheen kanssa kahdessa eri paikassa Dublinin rannikolla, mutta matkasimme myös länteen.

Haluan jakaa joitakin reissutunnelmia tänne Lumiomppuun, joten on jonkinlaisen Irlanti-teeman aika: matkamuistoja ja Irlannissa luettuja kirjoja! Luvassa on ainakin tunnelmia Dublinista, Howthista, Moherin kallioilta ja Galwaysta, Dun Laoghairesta ja Dalkeyn / Killineyn alueelta. Lisäksi kaksi hotellivinkkiä. Kirjoja ehdin matkan aikana lukea neljä ja puoli, mutta niistä lisää sitten omissa postauksissaan.

Ensin Dubliniin. 








Dublin on tuttu ja vieras kaupunki. Se on sydämellinen, hieman villi, samalla kertaa rosoinen ja kaunis kaupunki, joka avautuu helposti, muttei paljasta yllätyksiään ihan heti. Se on kaupunki, jossa koirankakan keräämättä jättäminen tai purkan heittäminen maahan tuo 150 euron sakot, ja jalkojen (kenkien) nostaminen lähijunan penkille 50 euron. Kaupunki, jossa kukkia myyvä ladylike polttaa tupakkaa päivät pitkät (ainakin niinä kahtena päivänä, jolloin kuljin hänen ohitseen). Kaupunki, jossa ihmiset saavat olla niin nukkavieruja tai posh-henkisiä kuin haluavat.

En ole koskaan yöpynyt Dublinissa: rakastan (!) Irlantia, mutta minulle matkakaupungeista rakkain on ehkä ikuisesti Lontoo. Mutta on Dublinissakin rakastettavaa: on Liffey-joen eteläpuolen puistot, on jopa liiallisesta turistimaisuudestaan huolimatta (ja turistejahan sitä reissussa oltiin!) tunnelmallinen Temple Bar, katusoittajat, seinämaalaukset, ja toki ostoksetkin – ja tietenkin kirjalliset polut: Oscar Wilden (ja James Joycen, tai miksei vaikka Pentti Saarikosken) jäljillä kulkeminen.






Dublin täyttää mielen, mutta en osaa sanoa että sopivasti vai liikaa. Luulen, että seuraavalla Irlannin-matkallani – milloin sen aika sitten onkaan – on aika saada Dublinin salaisuuksia vieläkin enemmän auki. Silloin voisi olla paikallaan yöpyäkin kaupungissa.





Missä sitten yövyimme? Tämän reissumme ensimmäisestä majapaikasta ja sitä suhteellisen lähellä olevasta Howthin kalastajakylästä lisää huomenna.




torstai 5. heinäkuuta 2018

Äänikirjoja ja kesäkuvia



Viime aikoina on taas lenkkeilty ja työmatkapyöräilty ja samalla viihdytty äänikirjojen kanssa. Aika tehdä pieni kooste. Äänikirjat on kuunneltu BookBeatin ja Storytelin kautta, vuorottelen palveluiden tilaamista.

Nyt työmatkapyöräily on jonkin aikaa tauolla, koska kesälomani alkoi viime perjantaina! Ihanaa, kaikenlaista kesäfiilistelyä siis tiedossa ehkä täällä blogissakin kirjojen lomassa. Muut kuin kirjojen kansikuvat ovat juhannukselta, järvimaisemista ja rakastamieni vanamoiden tuoksusta. Kuvista seuraavassa oleva jäätelö ei ole mikään sponsoroitu mainos, mutta ilahduin tavattomasti tuosta lapsuteeni kotipaikkakunnan Suonenjoen omasta tuotteesta: Pakkasmarjan Marja-jäätelöstä, jossa on 72% marjaa. Kokeilkaapa!




Mutta nyt kirjojen pariin. Kuuntelemistani äänikirjoista huomasin, että neljä menevät ikään kuin kahtena parina:



Satu Rämö: Islantilainen kodinonni
WSOY 2108

Nautin tavattomasti Rämön aiemmasta Islanti-kirjasta Islantilainen voittaa aina, viime kesänä kuuntelin suurella kiinnostuksella Rämön ja Hanne Valtarin kirjan Unelmahommissa, joka herätti monenlaisia, yhtä lailla innostuneita kuin ristiriitaisia, ajatuksia työstä. Oli siis aika lailla selvää, että Islantilainen kodinonni kiinnosti. Kirjaa oli ihana kuunnella: Rämön teksti on raikasta, hän kirjoittaa innostavasti islantilaisesta arjesta ja saa myös haluamaan tuonne saarivaltioon. Ihan kaikkea en toki nikottelematta ns. ostanut, koska vertailu uuden ja vanhan kotimaan välillä on aina jossain määrin kokijasta kiinni – ja niin pitää ollakin! Kyllä Suomessakin on laajennettuja perheitä tai kuntosaleja, jonne lapset voivat tulla. Mutta tällainen pieni (kuulijakohtainen!) provosointi vain ilahduttaa. Satu Rämö, jos luet tätä, niin kirjoita pian lisää – jotain, mitä vain, luen tai kuuntelen takuulla!


Dieter Hermann Schmitz: Täällä Pohjoisnavan alla
Atena 2013
Suomentanut Heli Naski

Kuten Rämön kirja osoitti, on aina hauskaa lukea, miten muualta toiseen maahan muuttanut uuden kotimaansa kokee. Tällaisia kirjoja tehdäänkin aika paljon niin Suomessa kuin ulkomailla, ja Schmitzin Täällä Pohjoisnavan alla on varmaankin mitä tyypillisin lajityyppinsä edustaja: sujuva, hauska, vanhan ja uuden kotimaan eroja ja yhtäläisyyksiä huomioiva. Paikoin stereotyyppistä, mutta pääosin mainiota lenkkiseuraa. Huomasin, että Schimitz on kirjoittanut uuden kirjan Kun sanat ei kiitä, jossa etsitään ”suomalaisinta sanaa”. Kuuntelulistalle!



Sophie Kinsella: Muistatko minut
WSOY 2010
Suomentanut Kaisa Kattelus


Kääk, Kinsella. Himoshoppaajat sun muut… Olen koettanut pariin otteeseen lukea ja kuunnella Kinsellan Himoshoppaajia, mutta ne ovat jääneet kesken. Liian viihteellistä kirjallisuutta on todellakin olemassa. Sen sijaan muistelen pitäneeni Kinsellan Twentie’s Girlistä, jonka kuuntelin äänikirjana vuosia sitten. Nyt annoin Kinsellalle ikään kuin uuden mahdollisuuden. Muistatko minut osoittautui oikein sujuvasti kuunneltavaksi tarinaksi naisesta, joka onnettomuuden seurauksena menettää muistinsa ja palatessaan tajuihinsa huomaa koko elämäntilanteensa olevan ihan erilainen kuin mitä hänen muistinsa vakuuttelee. Tämä tarina vei mukanaan, vaikka onkin osin ennalta-arvattava. Lukiessa ärsyyntyisin siitä, että tiedän koko ajan mihin kerronta vie, mutta lenkkeilykuunneltavalta siedän hyvin erilaisia asioita. Viihdyin mainiosti, nauroin, jännitin, ihastuinkin.


Liane Moriarty: Nainen joka unohti
WSOY 2016
Suomentanut Helene Bützow


Haa, toinen viihteellinen romaani naisesta, joka menettää muistinsa ja joutuu itselleen uuteen elämäntilanteeseen. Moriarty vaan on paljon parempi kertoja kuin Kinsella. Hänen romaanissaan on monia sävyjä, joten kokonaisuus paitsi viihdyttää, myös koskettaa ja antaa ajateltavaa. Olen lukenut Moriartylta aiemmin Mustat valkeat valheet. Se ja nyt kuunneltu Nainen joka unohti saavat minut varmasti lukemaan tai kuuntelemaan lisää Moriartya. Mutta kumpi seuraavaksi: Hyvä aviomies vai Tavalliset pikku pihajuhlat?



Sitten vielä kaksi kirjaa, jotka eivät pariudu yhtä hyvin, mutta joita molempia voin lämpimästi suositella luettavaksi tai kuunneltavaksi: 




Heidi Köngäs: Sandra
Otava 2017

Sandra ja Janne ovat nuori torpparipariskunta, jonka arjen katkaisee Suomen sisällissota, johon Janne punakaartilaisena osallistuu. Sandran mennyt alkaa valottua hänen tyttärentyttärelleen Klaaralle, joka tutkii suvun vanhoja muistiinpanoja. Kipeä menneisyys, torpan tapahtumat ja Klaaran rinnalla myös Klaaran Lyyti-kälyn elämä osoittavat sodan ajan mielettömyyden.  Heidi Köngäksen Sandra toimii sekin hyvin äänikirjana: eri kertojanäänet erottuvat helposti, tarinan kuuntelua tekee mieli jatkaa. Kokonaisuus koskettaa ja pysäyttää, Köngäs on koko ajan ihmisen puolella. Sandra on hieno romaani, mutta vinkkaan samalla Dora, Dorasta, joka on edelleen suosikkini Köngäkseltä.


Anni Saastamoinen: Depressiopäiväkirjat
Kosmos 2017

Vaikka aiheena on masennus, on Saastamoisen Depressiopäiväkirjoja ilo kuunnella. Ilo siksi, että se on sujuva- ja suorasanaista kerrontaa kirjailijan omakohtaisesta masennuksesta: salaa hiipivistä oireista, jonkinlaisesta kieltämisestä, muiden puolelta tulevasta vähättelystä, yrityksestä pärjätä, huonohkosta ja onneksi myös hyvästä terapiasta, arjesta, unelmien puutteesta ja unelmien palaamisesta. Saastamoinen ei säästele itseään eikä lukijaansa, teksti on aivan kuin kirjan kansi: kirosanoja, kirkkauden peittämistä, harmaan ylivaltaa ja värien paluuta. Kokonaisuus on vapauttavaa kuunneltavaa. Tärkeä kirja, jolle vahva suositus. Toimii äänikirjana erinomaisesti.



Onko näissä teille tuttuja? Mitä äänikirjaa olette kuunnelleet viimeksi?