Kustantaja: Bazar 2012
Alkuteos: Själakistan 2010
Suomentanut: Anu Koivunen
Kansi: Nina Leino
Ulkomainen romaani, dekkari, Ruotsi
Sivuja: 437
Uhrilehdon uhrikivellä, kahdensadanviidenkymmenen metrin päässä portista 23, Carlstenin linnoituksen sisäänkäynnistä, kyyhötti täyspitkään pellavapaitaan, hihattomaan päällysmekkoon ja nahkavyöhön pukeutunut nainen. Hän oli ollut samassa asennossa jo yli kahdeksan tuntia. Lounaistuuli heräsi ja sai pyökin lehden kahisemaan hänen yläpuolellaan siinä, missä hänen päänsä olisi pitänyt olla. Ennen tätä yötä uhrikivellä ei ollut vuodetattu verta moneen sataan vuoteen.
Aurinko häikäisee merellistä maisemaa, kun koululaiset ovat syysretkellä Carlstenin linnoituksen raunoilla Kattegatin salmen lähistöllä. Äänenmurroksen rikkoma huuto katkaisee opettajan evästauon ja pian koko koululuokka kohtaa kauhistuttavan näyn: linnan vanhalla uhrikivellä makaa päättömän naisen ruumis. Vanhan rouva Wilsonin puutarhaan on yön aikana ilmestynyt pelkkä pää vailla nenää. Pää ja ruumis eivät kuulu yhteen. Surmattuja naisia alkaa löytyä lisää. Onko keskiaikaisten roolipelien harrastajilla jotain tekemistä surmien kanssa? Toisena aikana, 1950-luvulla, pieni poika on vangittu kellariin. Hänet on teljetty pimeään nelivuotiaana ja vielä kuusivuotiaanakin hän elää siellä vailla valoa, syliä tai ihmiskontaktia. Miten pojan tarina liittyy nyt löytyneisiin ruumiisiin? On kuin joku toteuttaisi Malleus Maleficarumin, vanhojen noitaoikeudenkäyntien periaatetta julmalla ja raakuudessaan käsittämättömällä tavalla.
Ruotsalaisen Ann Rosmanin merellisessä dekkarissa Noitavasara (2010/2012) rikoskonstaapeli Karen Adler alkaa selvittää paloittelumurhia. Murhatutkimusten ohella Karenin oma elämä valottuu lukijalle niin juuri eronneen naisen kuin hänen läheisten työtovereidensa arjen näkökulmasta. Meri pärskyy ja aallot keinuvat, ihmiset innostuvat, masentuvat, hakevat lapsiaan päiväkodista, haaveilevat perheestä sekä tekevät kovasti töitä. Ja töitä riittääkin, sillä murhien selvitystyö avaa paitsi ihmisten koteja, myös kokonaisia sukulinjoja sekä paikallishistoriaa aina vuosisatojen taakse.
Oli aivan tyyntä, ja taivaalla loistavat tähdet heijastuivat merenpinnasta, joka kohoili varoen ja vain juuri ja juuri silmin havaittavasti. Ia, paikallisten oma nimi ilmiölle, kuulosti rauhoittavalta. Miten rikas olenkaan, Karin ajatteli katsellessaan merta ja maisemaa - Marstrandsönin kauniita puutaloja ja punaisia rantavajoja, jotka nököttivät Blekebuktenin harmailla kallioilla salmen vastarannalla.
Hän avasi luukut ja kiipesi puuportaita sisään veneeseen. Vastaan tulvahti heikko, hädin tuskin erottuva dieselin haju. Andantessa oli oma, erityinen tuoksunsa. Vene oli hänen kotinsa, hänen elementtinsä. Täällä hän oli ehjä ja eniten oma itsensä.
Rosmanin kirjassa kaikki elementit ovat kohdallaan: tarinan jännite pysyy pääosin hienosti yllä. Karen, hänen työtoverinsa, ystävänsä sekä entinen ja nykyinen miesystävänsä ovat kirjasarjaa ajatellen erittäin kehityskelpoisia hahmoja. Rosman on kirjallisia ja suullisia lähdeviitteitä myöten tehnyt hyvää taustatutkimusta niin noituudesta ja kansanuskosta kuin Bohusläsnin alueen linnaraunioista, kartanoista ja kivisistä "tanskalaistaloistakin". Hän tuntee niin kansanperinteen kuin poliisin nykyiset työskentelytavat - ainakin sellaisella tavalla, joka saa kirjan tuntumaan uskottavalta. Tässä yhteydessä haluan kehua vielä kirjan suomennosta sekä toimitustyötä. Noitavasaraa on ilo lukea myös siksi, että se on kokonaisuudessaan laadukkaasti työstetty romaani.
Voi johtua siitä, että luen vähän dekkareita enkä osaa vertailla useita genren edustajia keskenään, mutta Rosmanin kirja muistuttaa minua Camilla Läckbergin Merenneidosta. Vertaukseni ei itse asiassa olekaan kaukaa haettu tai tyhjästä päähäni iskostunut, sillä Noitavasaran kansiliepeessä on lainattu otetta Dagens Nyheterin arviosta, jossa Läckberg ja Rosman rinnastetaan jälkimmäisen eduksi. Olen lukenut molemmilta vain yhden teoksen ja allekirjoitan Dagens Nyheterin kriitikon mielipiteen täysin: Rosman on parempi ja omaperäisempi kielenkäyttäjä, minkä vuoksi hänen dekkarinsa lukeminen toi minulle Läckbergin kirjaa suuremman ilon. Muuten romaanien psykologisessa asetelmassa, raakuudessa ja poliisin oman yksityiselämän yhteensovittamisessa on hyvin paljon samaa.
Toki Noitavasarassa on paljonkin sellaista, josta voi olla montaa mieltä. Minun on aina hieman vaikea suhtautua kirjoihin, joissa on yliluonnollisia mausteita. En puhu nyt tietenkään fantasiasta tai maagisesta realismista, jonne selittättömät asiat toki kuuluvatkin, mutta realismipohjaisessa lukuromaanimaisessa dekkarissa yliluonnollisuus tuntuu hivenen vieraalta. Toisaalta se peilautuu hyvin kirjassa keskeisellä sijalla olevaa paikallishistoriaa sekä larppausta vasten. Yliluonnollisen mahdollisuus myös kasvattaa jännitystä. Jännitys pysyykin yllä, vaikkei murhaaja tullut minulle tälläkään kertaa täytenä yllätyksenä. Rosman kirjoittaa niin hyvin ja dekkarin klassisia periaatteita kunnioittaen, että kirjan luki mielenkiinnolla loppuun saakka - oli pakko tietää, miten ja miksi kaikki tapahtui. Minkä vuoksi ihminen kykenee sellaiseen pahuuteen kuin Noitavasaran syyllinen?
Rosmanin romaani etenee vetävästi, mutta siinä myös paljon suvantokohtia, ehkä liikaakin. Tarina tuntuu toisinaan pysähtyvän perhearjen tai yksinäisyyden kuvailuun sekä luonnon ihmettelyyn. Kaiken tämän voi kuitenkin kääntää Rosmanin eduksi, sillä hänellä on erinomainen kyky kuvailla maisemia ja luontoa. Haljenneet rantakalliot, majakat, punaiset kanervikot, rouva Wilsonin ruusujen ja omenapuiden verhoama puutarha, Marstrandin pikkukaupungin kiviset kadut - kirjailijahan selvästi suorastaan myy Bohuslänin maaseutua! Ainakin minun tekisi mieleni matkustaa sinne vaikka heti. Luonnon sekä romaanihenkilöiden yksityiselämän kuvaus pehmentää myös mukavasti raakaa murhatarinaa. Päättömien ruumiiden ja nenättömien päiden sekä ahdistavien kellariloukkujen rinnalla tuntuu hyvältä lukea tavallisesta arjesta. Rosman nimittäin tietää, mistä kirjoittaa: pikkulapsiperheen äitinä minun ei ole ollenkaan vaikea ajatella hyvän valkoviinin ja eineskalapullien yhteensovittamista tyylirikkoiseksi ateriaksi. Juuri tuollaista elämä joskus on.
Dekkari pari kertaa vuodessa pitää mielen virkeänä ja Rosmanin tuotantoa kannattaa selvästi seurata. Kokonaisuudessaan Noitavasara on erittäin hyvä, jopa kaunokirjallinen dekkari. Tiivistyvä jännitys, hyvä tarina ja meren suolaisen raikas ilmapiiri takaavat viihtymisen koko romaanin keston ajan. On mielenkiintoista nähdä, mihin suuntaan Rosman alkaa sarjaansa viedä; sarjan kolmas kirja Porto Francon vartija ilmestynee suomeksi noin vuoden kuluttua. Vaikka dekkarit poikkeavat kirjalliselta mukavuusalueeltani, olen varsin ihastunut Rosmanin romaaniin. Itse asiassa pidän suuresti ajatuksesta, että palaan joskus uudestaankin puutalojen, rantavajojen ja kanervien värittämälle sekä tuulen tuivertamalle Ruotsin länsirannikkolle juuri Karin Adlerin seurassa.
***½
Noitavasaran on lukenut myös Hanna.
