Elif Shafak: 10 minuuttia 38 sekuntia tässä oudossa maailmassa

 

Elif Shafak: 10 minuuttia 38 sekuntia tässä oudossa maailmassa
Gummerus 2021
10 Minutes 38 Seconds in this Strange World 2019
Suomentanut Maria Erämaja
359 sivua
Arvostelukappale
Turkkilainen romaani

Kuolemansa jälkeisenä ensimmäisenä minuuttina Tequila Leilan tietoisuus alkoi heiketä hitaasti ja tasaisesti kuin luode, joka vetäytyy rannasta. Hänen aivosoluistaan oli veri loppunyt, ja ne olivat nyt tyystin vailla happea. Mutta ne eivät lakanneet toimimasta. Eivät heti.

Leila, Tequila Leila, kuolee. Hänet on murhattu ja kestää 10 minuuttia 38 sekuntia ennen kuin hänen elintoimintonsa lakkaavat. Tuona lyhyenä aikana Leila käy läpi elämäänsä lapsuudesta nuoruuteen ja aikuisuuteen, pieniä onnenhetkiä ja rankkoja prostituutioon ajaneita kokemuksia, työtä ja rakkauksia, epätasa-arvoa, kotimaataan, tietynlaista kauneuden ja kauheuden vuorottelua. Kun Leila kuolee, on hänen ruumiinsa määränpäänä Tuntemattomien hautausmaa, mutta Leilan ystävät haluavat toisin.

Isossa-Britanniassa asuvan turkkilaiskirjailijan Elif Shakafkin romaanin alkuasetelma tuo mieleeni ruotsalaisen Sara Stridsbergin hienon Rakkauden Antarktiksen. Yhteistä onkin paljon: murhatun prostituoidun ääni, tämän taustat ja kaiken kytkeytyminen laajempaan yhteiskunnalliseen pohdiskeluun. Silti Shafakin ja Stridsbergin romaanit ovat aivan erilaisia, niissä kummassakin on oma maailmansa ja kirjailijoiden tapa kertoa on tietenkin erilainen sekin.

10 minuuttia ja 38 sekuntia tässä oudossa maailmassa sisältää kolme osaa, joista ensimmäinen ja pisin, “Mieli”, kattaa Leilan viimeiset minuutit ja sekunnit ja siten hänen elämänsä. Se on romaanin tärkein osa, teoksen sydän ja sielu. Toinen osa “Ruumis” on turhankin vauhdikas, mutta onneksi romaanin lyhyt kolmas osa “Sielu” palauttaa kirjan ikään kuin raiteilleen ja tekee kunniaa Leilalle ja hänen kaltaisilleen.

Shafakin romaani on rikas niin sisäisen kuin ulkoisenkin maailmansa osalta. Kerronta on seikkaperäistä ja aistivoimaista, mikä sovittuu hyvin yhteen mielikuvieni Turkin kanssa. Kolmeosaisen romaanin keskeisin kertoja ja kokija on Leila, mutta äänensä kuuluviin saavat muutkin syrjityt, marginaaliin sysätyt ihmiset – Leila ohella hänen ystävänsä, jotka ovat erikoinen ihmisviisikko: Leilan lapsuudenystävä Sinan, somalialaistaustainen Jameelah, libanonilainen pakolaisnainen Zaynab, Nalan-niminen transnainen sekä väkivaltaista puolisoaan paennut Humeyra. Oma roolinsa on myös vasemmistolaisella taiteilijalla D/Alilla. Heistä kaikista rakentuu myös turkkilaisen (lähimenneisyyden mutta miksei nykyisenkin) yhteiskunnan kuva. Leilalle ystävät ovat se perhe, joka hänet hylännyt synnyinperhe ei koskaan ollut: veri ei tässä suhteessa, kuvainnollisesti, ole vettä sakeampaa.

Ihmisten rinnalle keskiöön nousee Istanbul, jonka ikiaikaisuutta ja varjokujia Shafak kuvaa vangitsevasti, hänen kerronnassaan on sellaista visuaalisuutta, joka saa kaupungin ikään kuin piirtymään lukijan verkkokalvoille. Kaupunki näyttäytyy elävänä ja monipuolisena, Shafak osaa loitontaa ja tarkentaa, pysäyttää hetkeen ja liikuttaa eteenpäin.

Kuten jo mainitsin, ei kolmeosainen romaani ole aivan tasavahva. Kokonaisuudessaan teos on lukuromaanimaisen vetävä, mikä on sekä ansio että myös pieni heikkous. Teos pitää otteessaan, Shafak kuljettaa monisyistä tarinaa jouhevasti ja teksti tempaisee mukaansa. Koska romaanin aihepiiri on painava ja rajukin, olisin kaivannut karsimista etenkin romaanin toisen osan tapahtumiin. Tästä huolimatta 10 minuuttia ja 38 sekuntia tässä oudossa maailmassa on mieleenpainuva ja tärkeä romaani, josta päällimmäiseksi mieleen jäävät yhteiskunnasta syrjään sysättyjen ihmisten kohtalot, ystävyys ja se, miten maailmassa on – sittenkin – kauneutta.

Elif Shafak: Eevan kolme tytärtä

Elif Shafak: Eevan kolme tytärtä
Gummerus 2018
Three Daughters of Eve 2016
Suomentanut Sari Karhulahti
Kannen kuvat Shutterstock
484 sivua
Turkkilainen romaani

Kulkuri tutki toinen kulmakarva koholla kuvaa. Miehen ja kolmen naisen kasvoja. Opettajan ja hänen oppilaidensa. Heillä kaikilla oli päällystakki yllä, hattu päässä ja huivi kaulassa, ja he seisoivat joko kylmyyden takia tai vanhasta tottumuksesta tiiviisti lähekkäin Thomas Bodleyn perustaman kirjaston edessä Oxfordissa vangittuina ikuisiksi ajoiksi yhteen kuvanottotalven hyytävimmistä päivistä.

Ryöstö keskellä päivää palauttaa muistot Perin mieleen. Keski-ikäistyvä istanbulainen Peri on hyväosainen nainen, joka on menossa illaksi juhliin. Kun päihteitä käyttävä koditon iskee hänen kimppuunsa, tipahtaa Perin käsilaukusta kuva, joka vie Perin ajatukset 2000-luvun alun Oxfordiin karismaatisen professori Azurin seminaariin. Oxfordissa Peri oli ystävystynyt kahden naisen, vapaamielisen ja itsevarman Shirinin ja uskonnollisen feministin Monan, kanssa. Azurilla tuntui olleen valtaa kaikkiin kolmeen naiseen. Paitsi Oxfordin-vuosiaan, Peri pohtii myös omia lähtäkohtiaan uskonnollisesti ristiriitaisessa perheessä kasvaneena. Samalla ryöstön jälkeinen juhlailta etenee ja pöydät notkuvat: mennyt ja nykyisyys lomittuvat. Maailman ristiriitaisuus avautuu Perille vahvemmin kuin ehkä koskaan aiemmin.

Turkkilaisen Elif Shafakin romaani Eevan kolme tytärtä on kolmeen eri aikakauteen, 1980- ja 2000-lukujen alkuun sekä vuoteen 2016, sijoittuva yhdenpäivänromaani. Kaikki tapahtuu periaatteessa iltapäiväisen ryöstön ja juhlaillan aikana, mutta laajenee Perin koko elämää kattavaksi. Shafak tarkastee niin Turkin poliittista liikehdintää, uskontoa, naisen asemaa ja perhesiteitä. Teoksen nimi viittaa Perin lisäksi myös Monaan ja Shiriniin, mutta keskiössä on koko ajan Peri.

En ole aiemmin lukenut Shafakia. Vuosikymmenen alussa suomennettu Rakkauden aikakirja oli hyllyssäni jonkin aikaa (voitin sen muistaakseni blogiarvonnasta vuosia sitten), mutta pelkäsin romaanin olevan liian viihteellinen suhteessa tematiikkaansa. Rakastan nk. korkeakirjallisuutta, toisinaan nautin puhtaasta viihteestä. Mutta vaikeimpia ovat ne kirjat, jotka taiteilevat rajoilla; kirjat, joissa painaavat teemat sisältävät turhia itsestäänselvyyksiä tai viihderomaanit, jotka koettavat olla jotain enemmän. Pelkäsin, että Eevan kolme tytärtä on juuri tällainen romaani. Ja osin onkin: kärjistykset ovat paikoin turhankin alleviivattuja, jotkut dramaattiset tapahtumat on kuvattu tarpeettoman yksityiskohtaisesti. Vakavaan sekoittuu toisaalta saippuaoopperamaista ylellisyyttä, toisaalta jopa jonkinlaista maagis-realismiksi naamioitunutta yliluonnollisuutta. Myös toistoa on paikoin, lukija uskoisi vähemmälläkin.

Silti nautin Shafakin romaanin lukemista. Rakastin sen sujuvuutta, viehätyin sen teemoista, kuten Turkin politiittisesta historiasta ja ristiriidoista. Kiinnostuin maasta monella tapaa rajoilla: maanosien, uskontojen, moderniuden ja vanhoillisuuden. Nautin myös siitä, miten Shafak kuljettaa tarinaa eri aikakausissa ja ympäristöissä, miten Peri hahmona muuttuu – tai tulee muutetuksi. Perissä on tuttua ja vierasta sekä todellakin tarina kerrottavanaan.

Henkilökuvaus toimii joistakin kliseistään huolimatta muutenkin – etenkin silloin kun se sekoittuu uskontoon: Uskonto oli syöksynyt Nalbantoglujen [Perin sukunimi] elämään odottamatta kuin meteori ja synnyttänyt kuilun, joka jakoi perheen jäsenet kahakoivaan leiriin.  Perin koti rinnastuu Turkkiin, maahan Euroopan ja Aasian, sekulaarin ja uskonnollisuuden välillä. Äiti Selma on vanhoillinen muslimi, joka koettaa saada bikineissä kulkevia naisia luopumaan asuistaan, isä Mensur on tapamuslimi, joka ei välttämättä usko mihinkään ja tuo joulukuusen sisälle. Perin isoveljistä toinen Hakan, on kansallismielinen ja uskonnollinen. Toinen, Umut, on kallellaan vasemmistolaisuuteen.

Shafak kirjoittaa vetävästi ja poliittisesti. Vaikka lukiessani kaipasin vähemmän viihdettä, viihdyin (!) romaanin parissa mainiosti. Kokonaisuus on pienistä notkahduksistaan huolimatta ehyt, sopivan avoin ja kauttaaltaan kiinnostava. Shafakilla on kirjailijana hyvä visuaalisuuden taju: Perin Oxford kirjakauppoineen ja luentosaleineen on kuin brittiläisistä tv-sarjoista, Istanbul taas toisaalta rosoinen, toisaalta luksusta täynnä, mutta aina yhtä värikylläinen.

Parasta romaanissa on tietty rohkeus. Shafak on kirjailija, joka uskaltaa ottaa kantaa ja kyseenalaistaa asioita. Hän kirjoittaa kiehtovasti siitä ristiriidasta, joka hänen sukunsa maassa (kirjailija itse asuu Lontoossa) elää: Istanbul oli kuin dementoitunut noita, joka oli unohtanut taikajuomisensa reseptit. Hän arvostelee Turkkia, mutta toisaalta arvostaa maata, sen kulttuuria ja tarinoita – ja sen ihmisiä.