tiistai 14. huhtikuuta 2020

Rakel Liehu: Helene



Rakel Liehu: Helene
WSOY 2003 (vuoden 2020 painos)
Kannen kuva Miia Selin
508 sivua
Kotimainen romaani

Illalla kävin varovaisesti katsomassa korentoja. Pedot nukkuivat. Ne eivät värähtäneetkään (oliko se vain hämäystä?), vaikka kummarruin aivan, aivan lähelle. Ehkä ne todella nukkuivat.
Kiitos Stenman siitäkin, että kunnioitatte julmuutta minussa, sillä piilotin sitä itsessäni hyvin kauan.
Kävittekö Ateneumissa katsomassa Maailmalta löysin itseni – Helene Schjerfbeck -näyttelyn? Minä kävin, tietenkin. Schjerfbeckin töitä olen ihaillut ns. aina, niin kauan kuin olen ollut kuvataiteista ja taidehistoriasta kiinnostunut, mutta jostain syystä Rakel Liehun romaani Helene (2003) jäi minulta sen ilmestyessä lukematta. Nyt vihdoinkin oli aika.
Ja mitäpä sitä säästelemään postauksen loppuun: Helene on upea romaani. Se on pitkä ja tajunnanvirtaisuudessaan se vaatii sekä keskittymistä että antautumista, mutta se myös palkitsee lukijansa. Liehu pääsee päähenkilönsä nahkoihin niin hyvin, että tuntuu kuin kulkisi oikeasti Schjerfbeckin matkassa: kokisi taiteilijan lapsuuden, uran alkuvaiheet ja kukoistuksen, menetykset ja saavutukset, taiteilijakutsumuksen, fyysisen ja henkisen kivun, lopulta elämän hiipumisen – kaikki aivan kuin Schjerfbeckin maalauksissa

Romaani on rakenteeltaan kuin rikkonainen kudelma: Liehu näyttää lukijalle kuin väläyksiä Schjerfbeckinsä elämästä. Yhtäällä on Hyvinkää vuonna 1905, toisaalla Mariefred vuonna 1944, ja sitten ollaankin vuoden 1894 Firenzessä. Väläyksistä, lyhyistä luvuista, kasvaa syväluotauksia taiteilijan mieleen. Liehu kirjoittaa rikasta kieltä, yhtäältä toteavaa ja toisaalta kieppuvaa, alati tyylitajuista ja väkevää.

Liehun teos on fiktiota, mutta se valottaa Schjerfbeckin uraa, etenkin tämän keskeisimpiä töitä. Yhtä lailla myös ajankuva piirtyy tarkkaan: aikalaistaiteilijat ja kulttuuritoimijat sekä vaikutteet ovat romaanissa läsnä. Samoin asuinpaikat, joista Hyvinkää on keskeinen ja joista itseäni ihastuttaa etenkin melko lyhyt aika St. Ivesissä Cornwallissa (maailman kauneinta seutua, kenties, pääsisipä sinne!).

En voi kuin suositella Heleneä kaikille suomalaisesta taiteesta kiinnostuneille fiktion ystäville. Kun seuraavan kerran pääsen katsomaan Schjerfbeckin maalauksia, katson niitä varmasti Liehun romaani mielessäni.

P.S. Edelliseen postaukseeni viitaten: Tämä juttu on julkaistu tällaisenaan myös Lumiomenan Instagramissa – jo yli viikko sitten. Upea romaani ansaitsisi pitemmän pohdinnan, mutta toistaiseksi aika ja blogi-into riittävät nyt tiiviimpään ilmaisuun. Pitempien juttujen aika tulee taas! Toivotan kaikki myös tervetulleeksi seuraamaan Instagram-tiliäni. Se on tällä hetkellä yksityinen siksi, että sinne tulee helposti roskapostiseuraajia, mutta hyväksyn kyllä blogini lukijat seuraajiksi.


sunnuntai 5. huhtikuuta 2020

Taiteilijakirjoja / terveisiä Instagramista


Terveisiä Instagramin puolelta! Suurin osa teistä varmasti seuraakin blogini (ja hieman enemmän myös minun omia) kuulumisia Instagramissa, jota olen käyttänyt jo kesästä 2012 saakka – ihan hyvän aikaa siis. Nyt korona-aikana olen huomannut, että Instagram on houkutellut yhä enemmän ja enemmän tekemään sinne myös kirjapostauksia, joista muutama ei ole päätynyt tänne blogiini saakka.
Joku aika sitten kerroin siellä pienestä taiteilijakirjaprojektistani. Näiden epävarmojen aikojen lohduksi kaipaan toisaalta hyvää eskapismia mm. erityisen suurta iloa tuottavien kirjojen ja elokuvien, toisaalta liikunnan merkeissä (etätyön ja kotikonttorin vastapainoksi ulkoilen päivittäin ja teen lisäksi kotitreeniä yhden nettipalvelun ohjeilla). Blogiini en ole nyt muutamaan viikkoon saanut tuotua oikein mitään, vaikka muutama luettu kirja odottelisi postausta. Instragamiin näistäkin kirjoista tullee juttua jo pääsiäisviikolla.

Esitänkin nyt kysymyksen teille Lumiomenan blogilukijoille: haluatteko, että tuon Instagramiin postaamiani lyhyitä kirjajuttuja myös tänne blogin puolelle? Vai onko parempi kirjoittaa tänne pitempiä tekstejä sitten, kun sellainen sattuu taas huvittamaan?
Esimerkki Insta-jutustani: Yllä olevan kuvan ja tämän tekstin julkaisin Instagram-tililläni torstaina.
♥ Prerafaeliittikirja oli muistutus tai alkusysäys, samoin näiden epävarmojen aikojen aiheuttama tarve lukea jotain erityisen ihanaa ja ehkä lohduttavaakin. Kuvassa sylissäni on yksi korona-ajan projekteistani: taiteilijakirjat. Joukossa on kirjoja, jotka odottavat lukemistaan, mutta myös sellaisia, jotka olen lukenut joko melko hiljattain tai vuosia sitten. Ainakin yksi puuttuu tästä pinosta, sillä sain sen käsiini vasta tänään, kun taas esikoiseni otti kuvan kirjoista ja minusta viime viikonloppuna.
♥ Aion esitellä näitä kirjoja (ainakin osan niistä) täällä Instassa ja muutamia pitemmin bloginkin puolella. Onko näissä tuttuja?
♥ Robert De La Sizeranne: Pre-Raphaelites. Matkamuisto Lontoon Tatesta. Kepeä kirja, mutta toimii johdantona ja sisältää paljon kuvia maalauksista. ♥ Susan Vreeland: The Forest Lover. Hieno romaani taiteilija Emily Carrista ja Kanadan alkuperäisasukkaista. ♥ Rakel Liehu: Helene. Upea kirja. Luin loppuun tänään ja tulen kirjoittamaan tästä blogiini. ♥ Krista Launonen: Ofelian suru. Työkirja, joka vie syviin vesiin, myös vaikuttava tarina surusta ja Lizzie Siddalista. ♥ Susan Vreeland: The Passion of Artemisia. Romaani Artemisia Gentileschistä. ♥ Pirkko Soininen: Ellen. Ihana romaani Ellen Thesleffistä, lämmin suositus. Tästä olen jo blogannutkin ♥ Sanna Ryynänen: Meri Genetz. Työkirja melko tuntemattomasta koloristista, joka eli uskomattoman elämän. ♥ Hanna-Reetta Schreck: Minä maalaan kuin jumala. Kirja Ellen Thesleffistä on minulla vielä lukematta.

Mitä mieltä? Ja jos et jo seuraa Lumiomenaa Instassa, niin klikkaa tästä tai sivupalkin pallukasta. Tervetuloa! ♥