Riikka Pulkkinen: Lasten planeetta

Riikka Pulkkinen: Lasten planeetta
Otava 2018
382 sivua
Kannen suunnittelu Anna Lehtonen
Arvostelukappale
Kotimainen romaani


Kuka on tämä aamu aamun jälkeen heräävä vapiseva laiha nainen? Iltaisin hän käy suihkussa lämmitelläkseen, kuivaa itsensä, kääriytyy kahteen villapaitaan, yrittää syödä. Hän syö kermajuustoa ja jäätelöä väkisin. Sitten hän yrittää nukkua.
Aamuisin hän herää kaamean syyllisyydentunteen vallassa. Mitä hän on tehnyt?
Mitä me olemme tehneet?

Kaksi aikaa. Nykyisessä pieni perhe, jonka vanhemmat erkanevat toisistaan ja muutavat erilleen. Nainen ja mies jakavat edelleen paljon: joulun, laivaristeilyn, lapsen. Mutta toisiaan he eivät jaa, itseään toisilleen. Kaikki on muuttunut ja muutosta seuraa muutto. Miten suhtautua uuteen elämäntilanteeseen, kuinka kertoa lapselle niin erosta kuin maailmanmenosta? Toisessa ajassa kymmenisen vuotta aiemmin nuori nainen on menettämässä hallinnan jostain – maailmasta vai itsestään? Vai menettävätkö muut otteensa hänestä? Hänen siskonsa koettavat pelastaa hänet. Kummankin ajan leikkauspisteessä on Frederika: entinen puoliso, äiti, sisko, tytär.

En tiedä, miten Riikka Pulkkinen osaakin aina aloittaa romaaninsa tavalla, joka vie minut heti mukanaan, sulattaa jotain minussa. Pulkkisen tuorein romaani Lasten planeetta alkaa joulukuvauksella. Joten kaikki se erosta puhumattomuus, piparkakkujen leipominen, Oi jouluyön mukanaan tuoma tyyni olo ja samanaikainen kivulias tieto siitä, että ”olemme miltei onnellisia”, kuvastavat sitä, ettei kerrottua ole kuin haaveissa ja mielikuvissa.

Sitten tuleekin pieteetillä kirjoitettua säröä, rumaa liepeilevää, sellaista mikä repii ihmistä. Frederika ja Henrik, sivistyneet ihmiset, hoitavat eronsa fiksusti, ihailtavasti, mutta kaunista eroaminen ei ole koskaan. Frederikan näkökulmasta Pulkkinen kartoittaa itsenäistymistä ja kaipuuta toisaalta kohti uutta, toisaalta vanhan suuntaan. Äitiyttä Pulkkinen kuvaa suorastaan upeasti: lapsi on monessa elämän perusta, jaetussa huoltajuudessa itseä täytyy rakentaa uudelleen. Kaikkinensa parisuhteen päättymisen kuvaus on taidokasta, joskin sisällöltään melko tavanomaista koulutettujen helsinkiläisten kuvausta. Se on siistiä mutta tarkkaa, tunteikasta ja silti analyyttistä. Lapsi, joka on pariskunnalle rakkain, on eron kokija ja ehkä välikappalekin.

Frederikan Julia-siskon mielen särkymistä ja tämän murtumisen vaikutusta läheistensä elämään Pulkkinen kuvaa pysäyttävästi. Keskiöön nousevat  ensin psykoosi ja se, kenen sanaa uskotaan, ja lopulta se, miten monista osasista ihminen rakentuu, miten moni asia vaikuttaa kokonaisuuteen. Tässäkin tarinassa lapsuuskokemukset, lasten maailma, on tärkeä. Vaikka muistoissa kesät ovat mangojäätelöä, kumpuaa menneestä monenlaista:

Mutta oli myös sellaista mistä ei voi kertoa.
Koska siitä ei voinut puhua, se tiivistyi lyijyhelmiksi jotka Frederika kuvitteli syövänsä. Tiheää, mustaa, hiljaista.

Nykyhetkessä Frederika kysyy, että onko onni päätös? Lasten planeetassa on erinomaisesti kasvavia jännitteitä ja ansiokasta kuvausta siitä, miten ihminen etsii elämälleen suuntaa – oli syynä sitten parisuhteen tai mielen rikkoutuminen. Kerronta on intensiivisyydessään tiivistä, mutta mitaltaan laveaa. Tunteita on valtavasti, mutta moni asia kerrotaan rivien välissä. Pulkkisen romaani lavenee moneen suuntaan, mutta onnistuu välttämään isommat rönsyilyt.

Lasten planeetassa kaikki on jotenkin vavahduttavaa, vaikuttavaa, ja silti jotain vieraannuttavaakin, jotain mistä en saanut ihan kiinni. Pidin lukiessani taukoja ja lukemiseen meni kaikkiaan noin viikko. Pulkkisen romaanissa on paljon sellaista, mitä rakastin. Ja jotain sellaista, mikä pitkästytti, paikoin ainakin eron kuvaus. Silti viehätyin melkein kaikesta, etenkin arjen kuvauksesta ja pienistä hetkistä. Hetkittäin hymyilin, löysin hauskuutta, paljosta liikutuin, toisinaan ajatukseni harhailivat. Ehkä kokonaisuudessa oli ja on liikaakin sulateltavaa. Lasten planeetta on niin runsas, että siinä riittää ammettavaa eivätkä kaksi aikatasoa kohtaa täysin tasapainoisesti, vaikka ne yhteen sovittuvatkin. Runsaudestaan huolimatta kokonaisuus pysyy hyvin kasassa.

Kaikesta edellä mainitusta johtuen Lasten planeetta on Pulkkisen paras romaani sitten upean, suuresti rakastamani Totan ja hauskan, ihan eri lajityyppiä edustavan Iiris Lempivaaran levottoman ja painavan sydämen. Se on kunnianhimoinen, rakenteeltaan toimiva ja hyvin kirjoitettu teos, josta saa paljon irti. Pulkkisen perhe- ja parisuhdekuvaus on terävää, Helsinki-kuvaus ihastuttavaa, ihmismielen käsittely syvää.

--

Mielenkiinnolla odotan muita blogiarvioita, muiden mietteitä. Nyt en ole lukenut omieni lisäksi kuin Helsingin Sanomien Jukka Petäjän oivalluksia tarjoavan kritiikin. Edit. Löysin sittenkin yhden blogijutun: Tässä kaupungissa tuulee aina -blogista.

Riikka Pulkkinen: Paras mahdollinen maailma

Riikka Pulkkinen: Paras mahdollinen maailma

Otava 2016
Kansi Anna Lehtonen
358 sivua
Arvostelukappale
Kotimainen romaani

Seinä sanoo:

Me olimme sinä päivänä hyvin nälkäisiä ja janoisia, me leikimme länttä ja itää. Muistatko? Muistatko?

Mitä täällä tapahtuu? Kysymys sinkoilee Aureliassa. Hän päättää olla niin kuin ei olisi kuulevinaan. Kuka ikinä hänelle tai hänessä tai seinässä puhuukin, hän ei kuuntele, hän vain jatkaa kiipeämistä, nipistää sormensa aina uuteen pieneen kielekkeeseen, terävään, ja kiskoo itseään yhä ylemmäs, huipulle. No nyt. Keskity, keskity, hän komentaa itseään.

Nuori näyttelijä Aurelia on syntynyt päivänä, jolloin Berliinin muuri murtui. Hän työskentelee Berliniin muurille sijoittuvassa näytelmässä samaan aikaan, kun hänen isänsä makaa sairaalavuoteella. Moni asia helsinkiläisen Aurelian elämässä tuntuu liittyvän Berliiniin. Mitä isä ei koskaan kertonut, miksi isä on ollut läpi elämänsä niin surullinen? Mistä äiti soimaa itseään? Mitä Aurelia ei kykene muistamaan, vaikka muistilankoja on sotkussa siellä täällä?

Riikka Pulkkisen tuore Paras mahdollinen maailma on taiteilijaromaani, kertomus vanhempien ja lasten suhteesta, tarina siskoudesta ja ystävyydestä sekä kuvaus erilaisten maailmojen – valtioiden, sukupuoliroolien, aikakausien – murtumisesta ja rakentumisesta uudelleen.

Paras mahdollinen maailma on rakenteeltaan moniääninen, rikottu, ja Pulkkisen romaaneista arvoituksellisin. Kirjabloggaajamaisesti (!) harmittelenkin, että innostuin lukemaan Helsingin Sanomien kehuvan arvion. Helena Ruuskan kirjoittamiin kehuihin ja hyviin huomioihin on helppo yhtyä, mutta kritiikin perusteella tiesin jo ennen lukemisen aloittamista erään romaanin keskeisteeman, jonka olisin halunnut paljastuvan pikkuhiljaa, samaa tahtia kuin mitä se Aurelialle selviää.

Romaani käynnistyy hitaanlaisesti: uimahallikohtaukseen ja VMP-sanonnan moniin äänenpainoihin on hankala päästä sisälle eikä tyttömäinen, yhtä aikaa ikivanha mutta niin nuori Aurelia päästä heti liki, vaikka lukeekin Sarah Kanea ja Samuel Beckettiä ja häivyttää huolensa elokuvissa. Erilaiset juoniaihiot alkavat kuitenkin kypsyä, kertojanäänet kuljettavat Aurelian tarinaa kukin omalla tavallaan, mielikuvitus ja romaanitason todellisuus sekoittuvat kiehtovasti.

Moniteemaisuus kantaa romaania. Aluksi niin tyttömäinen Aurelia yllättää useita kertoja, hänen vanhempiensa rakkaustarina pitää sisällään uhmaa ja rohkeutta. Lisäksi romaani pitää sisällään ironiassaankin (oi suomalaista paremman väen joulua, opiskelijoiden kapinaa, Fanny ja Alexander -tunnelmaa ja joulukapinamusiikkina toimivaa Queenia!) yhden ihanimmista koskaan lukemistani joulukohtauksista. Vahvin on kuitenkin mielikuvituksen taso, niin saksalaissyntyisen ohjaajan ilmeisen omakohtaisessa näytelmässä kuin Aurelian ajatuksissa, joissa ikävästä syntyy herkkää kapinaa.

Pulkkisen kyky kirjoittaa lumovoimaisesti on tallella ja vahvasti onkin. Hän kirjoittaa, kuten aina, kauniisti ja ilmavasti, herkästi, hellästikin ja löytää hetkittäin myös vimmaa. Parhaassa mahdollisessa maailmassa pohjavire on surullinen, mutta valoisa: korkeinta nuottia ei tarvitse pelätä.

Riikka Pulkkinen: Iiris Lempivaaran levoton ja painava sydän (eli miten löytää hyvää viihdettä)

Riikka Pulkkinen: Iiris Lempivaaran levoton ja painava sydän
Kustantaja: Otava 2014
Ostos
Kotimainen viihderomaani

Katsokaa minua, tällainen minä olen. Olen Iiris Lempivaara. Aina minä kaipaan jonnekin, usein olen levoton. Minun sydämeni painaa 300 grammaa. Minulla on reikä sukassa ja aina uusia suunnitelmia, työ neuvojen jakajana ja uusia kenkiä joka viikko. Minä syön suklaata aamupalaksi ja joskus päivälliseksi. Minulla on monta hyvää ystävää, kokoisekseni oudon kelpo viinapää ja muutamia ajatuksia siitä, miten olla lempeä ja hellä, Minulla päiviä.
Kukaan ei tiedä, miten monta alkua ihmisellä on.

Riikka Pulkkisen tuoreesta romaanista Iiris Lempivaaran levoton ja painava sydän on kirjoitettu blogeissa jo niin paljon, että minä tyydyn linkittämään kaksi tuoretta bloggausta: Liisa ja Taru ovat molemmat kirjoittaneet kirjasta kertakaikkisen hienosti ja molempien naisten blogit ovat muutenkin erittäin suositeltavia. En nyt avaa kirjan juonta tai kehystä. Sanon vain sen verran, että romaani viihdytti minua jo yli kuukausi sitten lennolla Helsingistä Berliiniin ja miksei olisi viihdyttänyt. Pulkkinen kirjoittaa napakasti ja hauskasti, Iiriksen levoton ja painava sydän johdattelee päähenkilön erilaisten sattumusten äärelle, muttei koskaan aiheuta myötähäpeää, sillä kirja, jossa nauretaan Paulo Coelho -tytölle ja jossa (ironisesti) astutaan paljaalla jalalla nakkipaperiin ei voi olla kuin hauska ja oikealla tavalla sydämellinen. Toki Pulkkisen kirjaan mahtuu kliseitä, mutta se kuuluu käsillä olevaan lajityyppiin. Genreen, josta haluaisin pitää, mutta jonka kanssa käyn ikuista karhuttarenpainia.

Esitin äsken kysymyksen, johon jo vastasin: Miksen pitäisi? Niin, Pulkkisen kirja on se, jollaista olen jo kauan etsinyt. Olen halunnut löytää hyvän kotimaisen viihderomaanin, joka naurattaa ja viihdyttää aidosti ja on fiksulla tavalla nokkela. Ei mitään baaripissisten touhua, ei liikashoppailua ja turhia LV-laukkuja eikä missään nimessä noloa teinikieltä kolmekymppisen päähenkilön suusta, LOL ja niin edelleen. Alkaa puistattaa, kun ajattelenkin. Olen yrittänyt etsiä itselleni hyvää tai edes kelvollista kotimaista chick litiä jo kauan. Jos en laske mukaan Hilja Valtosen hurmaavia romaaneja, olen löytänyt vain myötähäpeää ja ärtymystä aiheuttavia kirjoja sekä yhden kohtalaisen, mutta kuitenkin vain keskinkertaisen teoksen. Yksi linkittämistäni kirjoista voittaa melkeinpä marraskuussa 2012 esittelemäni huonon kirjan viikon teokset, niin paljon sitä inhosin. Pulkkisen kirja osoittaa, että hyvää kotimaista chick litiä on ainakin silloin, kun kirjailija on riittävän taitava. Ja silloin, kun Vuittonin sijaan ostellaan kenkiä.

Miksi sitten olen etsinyt suomalaista viihderomaania tai chick litiä? Minun kirjamakuni tuntevat tietävät, että se on kallellaan enemmänkin Haruki Murakamin, Joel Haahtelan, Carol Shieldsin, Juha Itkosen ja John Irvingin suuntaan. Siksi, että joskus haluan viihtyä - silloin, kun mieli kaipaa värikästä kynsilakkaa, maitosuklaata ja halpaa kuohuviiniä (ok, Pulkkisen kirjaa lukiessani minulla oli Finnairin tarjoamaa sämpylää, teetä ja tuoremehua). Ja siksi, että viihdekirjojen parissa viihtyminen on minulle pieni haaste. Lisäksi pidän aika tavalla joistakin ulkomaisista viihdekirjoista: esimerkiksi Helen Fieldingin Bridget Jonesit ovat lajityypin aatelia, Allison Pearson Kate Reddy nauratti minua silloin, kun odotin esikoistani, ja Marian Keysiltakin löytyy pari kohtalaisen nokkelaa romaania. Miksei sitten hyvää suomalaista ole ollut tarjolla? Tai minun makuni kanssa yksiin osuvaa kotimaista, pitäisi ehkä sanoa. Iiris Lempivaaran kanssa tulin hyvin juttuun eikä minun tarvitse antaa kirjaa kiertoon, vaan pidän sen itse.

Siispä kiitos, Riikka Pulkkinen, jos satut tämän bloggauksen lukemaan. En uskalla vielä luottaa täysin suomalaisen chick litin voimaan yleisellä tasolla, mutta jos Iiris Lempivaaran tarina joskus jatkuu, niin tiedän kyllä, milloin poiketa kirjastoon tai kirjakauppaan. Sillä minullakin on pohjimmiltaan, jos ei levoton, niin ainakin painava sydän - ja laatikossa salasuklaata.

--

Onko teillä blogini lukijoilla vastaavia kokemuksia genreistä, joista ette periaatteessa erityisemmin pidä, mutta johon kuuluvia kirjoja luette aina toisinaan? Mitä ne ovat?

Riikka Pulkkinen: Vieras

Riikka Pulkkinen: Vieras
Kustantaja: Otava 2012
Kansi: ?
Sivuja: 299
Kotimainen romaani

Olen onnellisempi kuin aikoihin. Ihminen voi astua tuntemattomalle maalle. Maa ottaa hänet vastaan. Hän on vieras niin kuin on vieras itselleenkin, niin kuin kantaa itsessäään sitä vaiteliasta outoa, jolle ei ole nimeä.

Maria on Pohjois-Suomesta kotoisin oleva nuori pappi, joka päättää kadota. Hän jättää Helsingin ja matkustaa New Yorkiin, kaupunkiin, jonne hänen oli pitänyt päästä jo lapsena äitinsä kanssa. Marian vuosia sitten edesmennyt äiti oli toinen, jonka poskipäät, huulet ja silmät kertoivat hänen tulleen maahan muualta. Nuorena Maria löysi uskonnon, joka oli erottamaton osa hänen sairastamaansa anoreksiaa. Aikuisena hän ei tiedä, mitä haluaa löytää. Suomeen ovat jääneet Marian aviomies sekä Yasmina, pieni tyttö, jolle on tapahtunut jotain pahaa ja jonka Muumi-päiväkirjaa Maria kantaa mukanaan. New Yorkissa Maria tutustuu Mélanieen. Tutustuminen kulminoi monia Marian elämänvierautta monelta kantilta.

Riikka Pulkkisen kolmatta romaania Vierasta (2012) markkinoidaan tanssin levottomalla rytmillä ja aamuyöllä palaavien muistojen tiheydellä. Vieras pitääkin sisällään tanssin, etenkin baletin, kuvausta ja Marian muistoilla on vähintään yhtä suuri rooli kuin hänen nykyisyydelläänkin. Ennen kaikkea  teos pohtii muukalaisuuden, uhraamisen ja uhrautumisen sekä uskonnollisuuden kysymyksiä

Tankosarja, tendu, frappé miksei développé sillä osaanhan minä vielä, ja nyt alas lattialle kun hiki jo tiukkuu, voin aloittaa
          hän vain katosi
yhtenä hetkenä minä pidin häntä sylissä, hän mahtui siihen kokonaan:    (         )
hän sanoi äiti minä haluan nähdä elefantin elefantteja on näillä main vain mielikuvituksessa,
                          rakas
                                   rakas
(rakas                                       rakas)

Totta (!), Vieras on nimensä mukaisesti romaani muukalaisista ja muukalaisuudesta. Ja se on tiheä sekä tanssin rytmiä ainakin osin noudattava. Pulkkinen kirjoittaa hienosti, kuten aina. Hänen lauseensa ovat viimeisteltyjä, ne ovat hiottuja, mutta eivät hengettömiä. Toki Pulkkisella on omat kirjalliset maneerinsa ja teemansa, jotka toistuvat kirjasta toiseen. Hän esimerkiksi, kenties hieman humoristisesti, kirjoittaa yhteenkuuluvuudesta maahan heitetyn hampurilaispaperin kanssa sekä kertoo Marian pitäneen kehonsa rajat.

Pulkkinen pyörittelee teemojaan vakuuttavasti. Anoreksiaa hän kuvaa niin kouriintuntuvan realistisesti, että lukiessani upposin maailmaan, jossa kaurapuuron hiutaleetkin lasketaan yksitellen ja jossa suklaakuorrutteeseen peittyviä Jeesus-piparkakkuja säestävät sanat Jo kirvonneet ovat syntiemme kahleet. Syömishäiriön rituaalisuus ei ole kaukana uskonnon vastaavista; itse asiassa Marialle anoreksia on yksi tapa toteuttaa uskoa, päästä osaksi pyhää kolminaisuutta, olla sen armoitetussa ytimessä, kirkkaudessa. Yhtä hienosti Pulkkinen kuvaa myös vierautta toiseutena, muukalaisuutena. Hän kertoo maahanmuuttajista monitahoisesti, katsoen kaikkea läheltä ja silti, pakostakin, sivusta käsin. Vieraimmaksi - kylläpä romaanin nimeä voikin toistaa erilaisissa merkityksissä - jää tanssin kuvaus niin Marian nuoruudessa kuin nykyhetken New Yorkissakin. Tämä vierauden tunne ei kerro niinkään Pulkkisesta kirjailijana kuin minusta lukijana. Rytmitajuttomana oli vaikea päästä kiinni tanssikohtausten kielelliseen rytmiin, vaikka juuri tuo rytmi sykkii samassa tahdissa Marian mennyttä ja nykyisyyttä sekoittavan tajunnanvirran kanssa - ja tekee sen varsin onnistuneesti.

Tässä vaiheessa kaikille on selvää, että mielestäni Vieras on hieno romaani. Mutta Ilselän Minnan tavoin minäkin pidin enemmän Totasta (2010), sillä kaikessa porvallisuudessaankin kirjasta tuli omalla tavallaan totta minulle, siitä tuli minulle rakas kirja. Romaanina Vieras on kuitenkin parempi, sillä se on sekä ihana että viiltävä, siinä on elämän makua ja vahvaa intensiivisyyttä, helposti sulavaa kokeellisuuttakin. Kuten Liisa blogikirjoituksensa kommenttiosiossa toteaa, Vieraalla on pitkä jälkihehku.

Vieras on rosoinen ja kuitenkin ehjä, sen tiheä teksti hengittää. Vieras tulee ihan liki eikä päästä heti irti.

****½

Minnan ja Liisan ohella Vieraan ovat lukeneet myös Jenni, jonka mielestä Pulkkinen kirjoittaa aiempaa rohkeammin ja kunnianhimoisemmin sekä Hemuli, joka löysi lukukokemuksessa ruumiillisuutta.

~Riikka Pulkkinen: Raja~

Annan kaiken voimani, kaiken valtani sinulle. Piirrä minulle ääriviivat. Pelasta minut tai yhtä hyvin hajota, hajota kokonaan. Tapa minut.

Riikka Pulkkisen esikoisromaani Raja (Gummerus 2006) piirtää nimensä mukaisesti rajat ihmisiin ja ihmisyyteen, kehoon ja mieleen. Keskiössä ovat pohdinnat siitä, kuka ottaa vastuun toisesta ihmisestä ja millaisin keinoin. Voiko ihminen haluta jotain toista liikaa ja toimia silti oikein? Onko oikeita ratkaisuja edes olemassa?

Rajassa on neljä keskeishahmoa, joiden ajatuksissa ääriviivoja oman itsen, läheisten ja maailman suhteen rakennetaan. Anja on 53-vuotias kirjallisuuden professori, joka on luvannut auttaa liian nuorena alzheimeriin sairastuneen miehensä pois maallisesta maailmasta. Mari on lahjakas lukiolainen, Anjan sisarentytär, joka on viiltelee itseään saadakseen maailmaansa jotain ihan omaa. Julian on Marin äidinkielenopettaja, poikamainen perheenisä, jonka himo Maria kohtaan kasvaa suureksi. Anni on Julianin kuusivuotias esikoistytär, mylittleponymaailmassa kasvava eskarilainen, jonka näkee aikuisten maailman tarkemmin kuin nämä sitä oivaltavatkaan.

Selvää on, että nyt liikutaan ylemmän keskiluokan tai porvariston hillityn charmin maailmassa. Pulkkinen löytää pienet ja itsestäänselvät keinot henkilöhahmojensa yhteiskuntaluokan kuvaamiseen: Marin äidin käsilaukku on kiiltelevää nahkaa; Jouluna pöydässä on Villeroy & Bochin astiat sekä alusta saakka itse valmistettu kinkku. Anja ja tämän nopea suhde, taiteentutkija Johannes juovat samettista ja aromikasta viiniä kadun arvokkaimmassa talossa. Kesämökki on vaalea huvila maalla ja aikuisten illanvietossa keskustellaan aina samoista asioista, taiteesta ja politiikasta. Onni on mahdollista saavuttaa, mutta vain hetkellisesti ennen murheen alhoa.

Hän oli silloin tulkinnut sen peloksi, mutta tiesi nyt mitä se oli ollut: hiljaista tietoa siitä että onni rehotti voimakkaimmillaan mahdollisuudessa, siinä hetkessä kun kaikki oli käden ulottuvilla mutta mitään ei ollut vielä luvattu. Ja kun onnea kohti kurkotti kätensä ja siihen uskalsi tarttua; silloin jo nosti päätään tieto sen väliaikaisuudesta.

En voi olla vertaamatta Rajaa Pulkkisen toiseen romaaniin Tottaan. Siinä, missä Totta on mielestäni kirjallinen täysosuma, kieleltään, tarinaltaan ja herättämiltään tunteilta minulle täydellinen kotimainen romaani, on Raja harjoitelmamaisempi. Raja on hyvä kirja, Pulkkisen esikoinen, jolla hän osoittaa lahjakkuutensa kielenkäyttäjänä ja henkilöhahmojen luojana. Erikoisesti Pulkkinen onnistuu Anjan kuvaajana. Anja on arkinen ruokakasseineen ja samaan aikaan hän on säkenöivä, terävä keskustelija, arvostettu professori, joka keskustelee lääkärinsäkin kanssa tieteestä, vaikka hakee depressio- ja unilääkkeitä itsemurhayritykseensä sekä eutanasia-aikeisiinsa. Anjan silmin kesäinen Helsinki näyttää kauniilta ja raikkaalta ja hänen turhautumisensa tuntuu todelta. Mari on ristiriitaisempi hahmo. Hän on toisaalta ärsyttävä teiniklisee pörrötetun tukkansa, gasellimaisten sääriensä ja surullisten, oivaltavien silmiensä kanssa. Toisaalta Marin ja Tinkan kuvitelmat siitä, miten ollaan aikuistenoikeesti, ovat varmasti tosia. Julianin ja Marin ristiriitaisia ajatuksia herättävä suhde kuvataan hyvin intensiivisesti, niin että lukiessa tulee miltei paha olo.

Silti jotkut asiat ärsyttivät minua Rajaa lukiessani. Eräs ärtymiseni kohteista, suurin sellainen, on Julianin henkilöhahmo. En tiedä, muistanko oikein, mutta onko hän vasta kahdenkymmenenyhdeksän? Jos on, niin hänen keski-iän kriisinsä ja ajatuksensa perheensä onnenvuosista valovuosien takaisena tuntuu epäuskottavalta. 29-vuotiaaksi Julian on ehtinyt paljon, mikä on toki mahdollista. Aluksi myös kuusivuotiaan Annin elämän kuvaus vaivaa minua: Kuinka mukamas yläasteikäinen naapurin tyttö voi hakea lapsen tarhasta odottaen tätä päiväkodin portin ulkopuolella? Kuinka moni kuusivuotias on avainkaulanauhalapsi, joka laittaa itse pinaattilettuja mikroaaltouuniin? Toivottavasti ei kovinkaan moni. Itselläni on viisivuotias tytär ja hänen maailmansa on niin toisenlainen kuin Annin, vai kuvittelenko vain? Ainakin meillä lapset haetaan aina päiväkodista siten, että aikuinen vaihtaa muutaman sanan lastenhoitajan kanssa. Myöhemmin Annin hahmo kuitenkin kasvaa korvaamattomaksi ja hän auttaa lukijaa näkemään aikuisten toilailut traagisessa, paljaassa valossa.

Hän laittoi kahvia ja haki lehden, käveli miehen suurilla kumisaappailla vielä rikkumattomaan valkoiseen lumeen. Saappaat jättivät valtavat jäljet koskemattomaan lumivalkeuteen. Postilaatikolla Anja katsahti varovasti ympärilleen, lumihiutaleet leijuivat hiuksille ja hän nosti kätensä ja pyörähteli hiljaa, kuin lapsi.

Pulkkisen kieli on kaunista ja rajua. Hänen lauseissaan mielihyvä valahtaa alas olkapäiltä; suihinottokokeiluissa yökötys pysyy poissa vadelmaista, hileistä ja sitruunamarenkimaista ajatellen; Helsingistä tulee uinuva talven tasku (ihanasti ilmaistu!) ja Julianin ajatuksissa tytön rytmi on tajua elämän kipeästä kepeydestä. Paneminen on kuitenkin panemista ja sukuelimiä kutsutaan puhekielisin nimityksin. Ja pian taas sylissä on turva ja valo on painokasta. Antigonen tragediasta - Julianin väitöstutkimussuunnitelman kohteesta - tuttu halu ja kuolema leimaavat ajattelua. Ja se, mikä pitäisi valita on elämä, mutta kenelle ja minkä arvoisena?

Luin joskus, muistaakseni oman blogini aiemmista kommenteista, että on Raja-ihmisiä ja on Totta-ihmisiä. Minä pidän molemmista romaaneista. Rajassa hellyys ja rajuus vuorottelevat onnistuneesti ja kaikessa paljaudessaan Raja herättää enemmän ajatuksia kuin seuraajansa; Tässä olemme, tällaisina, epäkypsinä, epäselvinä ja ymmärrykselle käsittämättöminä. Silti Totta tuli ainakin minua lähemmäksi, sillä se kantaa merkitystasollaan enemmän ja kypsemmin.

****-

Rajasta on kirjoitettu ainakin blogeissa Kaiken voi lukea, Lurun luvut, Morren maailma sekä Naakku ja kirjat.

~Riikka Pulkkinen: Totta~

Minä ajattelen Rembrandtin naista Louvressa, sitä kaikkea hänessä mitä en koskaan saa tietää. Minä ajattelen ihmisiä kaikissa kuvissa, kaikissa maailman maalauksissa. Heidän hymyilevien kasvojensa takana kokonaiset maailmat! Aamulla syöty leivänkannikka! Aivastus! Rakkaudentunnustus joka odottaa lausumistaan!

Joskus käy niin, että kohdalle osuu kirja, jonka jokaista lausetta rakastaa ja josta löytää kiinnittymiskohtia enemmän kuin muista henkilökohtaisen kirjavuotensa teoksista yhteensä. Löytyy kirja, jonka lukee osin itselleen, ottaa omakseen. Näin minulle kävi Riikka Pulkkisen romaanin Totta (Otava 2010) kohdalla.

Eletään helsinläisessä kulttuurisuvussa. Elsa on kuuluisa, hiljttain eläköitynyt lastenpsykologi, joka on kuihtumassa pois tästä maailmasta syöpähoitojen seurauksena. Martti, hänen kuvataiteilija-aviomiehensä, vaalii muistojaan katsoen Elsan niskaa hellästi ja vaipuen muistamaan muutakin. Elsan ja Martin tytär Elenoora (Ella) purkaa surujaan töihin ja Eleonooran juuri aikuistuneen tyttäret Anna ja Maria viettävät paljon aikaa isoäitinsä kanssa. Annalla on kyky kuvitella ihmisten elämäntarinoita muuttaen vaikkapa raitiovaunussa istuvan nuutuneen miehen entiseksi lakimieheksi, jota elämä murjoo. Annan omat ihmissuhteet tulevat ja menevät ilman suurta rakkautta, mutta yksinhuoltajaisä Matias on kulkenut rinnalla muita kauemmin.

Sairautensa terminaalivaiheessa Elsa haluaa elää, näyttää heikkonakin kuolemalle pitkää nenää. Hän ja Anna pukeutuvat hienoihin leninkeihin, pakkaavat mukaansa eväät sekä pullollisen viiniä sekä istuvat pihanurmelle piknikille. Penkoessaan Elsan vaatekaappia Anna löytää mekon, joka on kuulunut Eevalle, opiskelijatytölle, joka 1960-luvulla hoiti pikku-Ellaa. Mekon löytyminen saa aikaan muistojen vyöryn sekä arvoituksen: kuka Eeva oli? Miksi hänet on vaiettu perheen omassa historiassa?

Ihmisten väliset suhteet ovat kuin tiheitä metsikköjä. Tai ehkä ihmiset itse, hekin ovat metsiä, polkuja polkujen jälkeen avautuu heissä, polkuja jotka säilyvät tuntemattomina toisille, avautuvat vain sattumalta joillekin jotka osuvat kohdalle.

Tiheää metsikköä ja polkuja ovat myös kertojanäänet Pulkkisen romaanissa. Kertoja vaihtelee luvuittain rakentaen totta ja tarinaa muistoista nykyisyyteen. Rakkaus, viha ja epäusko yltävät jokaiseen, vahvimpana rakkaus. Rakkaus on kiintymystä ja eroja. Se on arkea: perunankuorimista ja Stockmannilta haettuja salaatteja, työmatkoja ja öljyvärejä. Se on juhlaa: pakomatkoja Pariisiin ja Amsterdamiin, illanviettoja taiteilijoiden ja tutkijoiden kanssa, tomaatinkuorimista kesämökillä omenapuiden katveessa. Rakkaus on repivää riitelyä, odottelua rappukäytävissä ja toisen syliin sulamista. Se on monta tarinaa yhdessä,  toden etsimistä muistitiedon rakentamasta henkilökohtaisesta historiasta, jossa kaikki kiertyy Eevaan.

Eleonooran muistelemana ja Annan kertomana Eevan tarina tulee lähelle lukijaa. Kuhmon rannat ja havunneulasten täyttämät metsäpolut, kävelyt Seinen rannalla, mies Eevan sisällä, aamut Liisankadulla sekä punaviinintäyteiset opiskelijariennot 1960-luvun hullunraukeina vuosina heräävät eloon kuin läheisen katse aamuvarhaisella. Eeva on lihaa ja verta, rakkautta ja epäuskoa. Eeva on totta. Kuihtuva Elsa kasvaa yhtä läheiseksi. Kirjan puolivaiheilla Elsa kertoo Ellinooralle erään asian, henkilökohtaisen elämänsä sivujuonteen ja surun, joka sitoi minut henkilökohtaisella tasolla kiinni Elsaan. Elsa on nainen, joka sanoo, että nainen tarvitsee elämässään kahta asiaa: huumoria ja punaiset korkokengät. Tohtorintutkinto on hyväksi, muttei välttämätön. Eikö siinä ole ajatus, jonka voisi ilolla allekirjoittaa?

Pulkkisen kieli on sulaa kauneutta. Teksti on hiottua, mutta ei vailla henkeä (mikä on usein vaarana viimeistellyssä tekstissä), jokainen henkikö on elossa. Kuvaukset nykyajassa sekä takaumat ja muistot 1960-luvulta ovat keskenään tasaveroiset. Pidin siitä, miten arkiset asiat heräävät eloon: 2000-luvulla mökkimatkaa edeltää ostosreissu Prismaan, jossa perheet valitsevat jogurttejaan Crocsit jalassa herättäen turvallisuudentunnetta Annassa. Neljä vuosikymmentä aikaisemmin opiskelijat juovan Erkin pikakivääriä ja polttavat ketjussa Jamekset jalassa tai roiskeläppä hameenaan. Ennen kaikkea pidin siitä, miten suru ja kauneus lomittuvat toisiinsa ja kuinka vaiettu kuvitellaan todeksi. Enempää ei tarvita eikä vähempään tyydytä. Tottan henkilöt ovat porvarillisia, mutta eivät pikkuporvallisillisia.

Olen lukenut tänä vuonna liian hyviä (kotimaisia) kirjoja. Ajattelin, että suomalaisen kirjavuoteni paras olisi Nevanlinnan Marie tai Jääskeläisen Harjukaupungin salakäytävät. Nyt  niiden joukkoon kiilaa Totta, joka teki minuun suurimman vaikutuksen näistä kolmesta. Totta on niitä kirjoja, jotka tulevat liki ja joita haluan vaalia osin yksityisenä (silti näköjään kovin jaettuna!) lukukokemuksena.

Tottan jälki on lähtemätön. Jokaisen ihmisen takana on kokonainen maailma; Tärkeintä on halu pysyä tarinassa.

*****-