Hanya Yanagihara: Pieni elämä

Hanya Yanagihara: Pieni elämä

Tammi 2017, Keltainen kirjasto
A Little Life 2015
Suomentanut Arto Schroderus
Kansi Markko Taina
939 sivua

Yhdysvaltalainen romaani

Minun elämäni, niin hän ajattelee, minun elämäni. Mutta sen pidemmälle hän ei pysty ajattelemaan, ja hän jatkaa sanojen hokemista itsekseen – osaksi loitsuna, osaksi kirouksena, osaksi rauhoitteluna – ja ajautuu toiseen maailmaan, jossa hän silloin on kun kipu on tällainen, siihen maailmaan, jonka hän tietää olevan aina omansa vieressä, mutta jota hän ei koskaan jälkeenpäin muista: minun elämäni.

Syntyykö omaksi koettu elämä palasista vai kokonaisesta tarinasta? Miten paljon itseään voi etäännyttää, kuinka liki tulla? Amerikkalaisen Hanya Yanagiharan kiitelty romaani Pieni elämä sukeltaa neljän ystävyksen elämään, syvälle sukeltaakin.

Pienen elämän alkuasetelma on tuttu monista New Yorkiin sijoittuvista romaaneista: joukko lahjakkaita nuorukaisia tutustuu toisiinsa aikuisuutensa ensimmäsinä vuosina. On näyttelijäksi pyrkivä Willem, taiteellinen JB, vauraasta kodista lähtöisin oleva Malcom ja on Jude, joukon salaperäisin jäsen, raajarikko asianajaja. Lisäksi ovat adoptiovanhemmat Harold ja Julia, lääkäri Andy ja joukko muita läsnä olevia. On taidetta, loft-asumista, huumeita, juhlia, ihmissuhteita, älykkäitä keskusteluja, yhteiskunnallisuutta, viittauksia menneisyyden kipukohtiin – kuin Siri Hustvedt, Jeffrey Eugenides, Michael Cunningham ja Jonathan Franzen olisivat päättäneet laatia yhteisen teoksen. Mutta sitten kaikki muuttuu. Ystävyys pysyy, mutta Juden menneisyys alkaa hallita muitakin kuin Judea itseään. Menneisyydestä kumpuaa jotain todella mätää, jotain sellaista josta ei voi puhua, mutta joka määrittää kaiken.

Tämä mennyt puskee nykyisyyteen, se kumpuaa muistoista, mutta pakottaa kokemaan kipua silloinkin kun vuosikymmenet ovat kuluneet. Menneestä kurkistavat hyeenat, yhteiskunnan tukipilareiksi ujuttautuneet ihmissaastat, pahuus – Juden kärsimysnäytelmä, jossa riittää pituutta. Vaikka kuinka nauttisi tiiliskiven kokoisten kirjojen lukemisesta, kuluu 939-sivuisen romaanin parissa tovi jos toinenkin. Yanagiharan teoksen kohdalla voi hetkittäin puhua jopa lukemisen raskaudesta – yhtä lailla romaanin pituuden kuin sen sisällön raskauden, tai rankkuuden, osalta.

Puhutaan ensin pituudesta. Vaikka Yanahigaran romaania olisi voinut lyhentää monestakin kohtaa, ei lukeminen silti ole missään vaiheessa pitkäpiimäistä. Tietyt kuvailevat kohtaukset tai sivupolut ystävänelikon vähemmän keskeisten henkilöiden, kuten JB:n elämään, antavat lukijalle mahdollisuuden hengähtää ennen seuraavia raadollisia kokemuksia, sanotaan niitä vaikka iskuiksi, vaikka ne ovat lyöntejä rajumpia. Yanagihara on varmaotteinen ja tyylitajuinen kertoja, joka osaa säännöstellä sitä mitä tuleman pitää, mutta samalla olla säästelemättä. Juden tarina järkyttää, kuten sen tarkoitus onkin. Yanagihara ei kaunistele, vaan kertoo paljon. Joskus rivien väliin jättäminen voi olla tehokeino, mutta tällä kertaa yksityiskohtainen kerronta on tehokkaampaa kuin kertomatta jättäminen: tieto, fiktiossakin, lisää tuskaa. [--] häntä samalla iljettää ja järkyttää ja kiehtoo, miten vakavasti hän on turmellut itsensä.

Tarinan raskaudesta ei tarvinne enää kysyä. Muutamassa lukemassani blogiarviossa Pientä elämää on luonnehdittu kirjaksi, joka ei tehnyt hyvää tai romaaniksi, joka jää mieleen vainoamaan. Hyvää tekevää kirjallisuutta Yanagiharan teos ei olekaan. Kärsimys ei jalosta Judea eikä tieto missään vaiheessa tuo helpotusta. Kuitenkin Yanagiharan romaanissa on monipuolisuutta, vieraannuttavia ja liki tulevia elementtejä molempia. Sen suuri tarina on järkyttävä, mutta elämä on järkytystä moniulotteisempaa, hyvää ja kaunista mahtuu mukaan, ainakin hetkittäin. Mikä tärkeintä, keskeishenkilöistä alkaa välittää, heistä kantaa huolta, heidän puolestaan toivoo parasta.

Vaikka mukana on paljon surullista ja järkyttävääkin, on Pieni elämä suuri rakkaustarina. Rakkaus ei ole romanttista eikä rakkautta ole helppo ottaa vastaan, koska rikki revitty ihminen ei siihen kykene. Kuitenkin kyse on siitä, mikä kaiken kestää ja kärsii. Juden vaikeudet vaan ovat suurempia kuin hänen läheistensä, etenkin ja syvimmin Williamin ja Haroldin, kyky niitä käsittää. Juden elämäntarina ei kokonaisuudessaan ole uskottava, mutta liioittelu tehokeinona toimii paremmin kuin hyvin. Kun kaikki kasaantuu yhdelle henkilölle, tulee tämän kärsimyksistä eräänlainen väline: En tiedä miten selviäisin elämästä ilman sitä. Jude ei ole feeniks-lintu, sen sijaan hänen elämänsä on joutsenlaulu. Haroldin sanoin: nyt ne vastaukset tuottavat tuskaa. Kokonaisuus jää väreilemään mielessä kuin surun soittona.

Pieni elämä osoittaa, että rakastaminen voi olla helpompaa kuin rakkauden vastaanottaminen. Mammuttimainen romaani sukeltaa syviin vesiin, joista ei ole poispääsyä, mutta kun veden pintaa katsoo, siellä väreilee myös kohti kurottavaa valoa.