tiistai 31. heinäkuuta 2018

Italo Calvino: Näkymättömät kaupungit (Klassikkohaaste)


Kirjabloggaajien klassikkohaaste 7


Italo Calvino: Näkymättömät kaupungit
Tammi, Keltainen kirjasto 1972
Le città invisibili 1972
Suomentanut Jorma Kapari
168 sivua
Italialainen romaani

– Matkustatko sinä elääksesi menneisyytesi uudestaan? oli kaanin kysymys sillä hetkellä, ja sen saattoi myös muotoilla näin: – Matkustako löytääksesi tulevaisuutesi?
Ja Marcon vastaus: – Toisaalla on peilin negatiivi. Matkaaja tunnistaa sen vähän mikä on hänen omaansa, kun löytää sen paljon mitä hänellä ei ole ollut eikä tule olemaan.

Marco Polo istuu iltaa Kublai-kaanin, Tsingis-kaanin pojanpojan, kanssa. Marco kertoo Kublaille näkemistään kaupungeista, joilla on ihmeellisiä nimiä: Diomira, Anastasia, Tamara, Isaura, Irene… On mahtavia kupoleita, on kaupunki jonne pääsee laivalla tai kamelilla, on ylöspäin liikkuva kaupunki, on kaupunki jolla ei ole alkua eikä loppua, vain lentokentän [!] nimi vaihtuu. Kublai-kaani ei usko kaikkea kuulemaansa, mutta hän kuuntelee venetsialaista kiinnostuneempana kuin ketään muuta tutkimusmatkailijaansa.

Italo Calvino on yksi pitkäaikaisimpia suosikkikirjailijoitani, mutta jostain syystä hänen teoksensa Näkymättömät kaupungit on ollut unohtuneena kirjahyllyyni jo hyvän aikaa, kaiken lisäksi sekä englanniksi että suomeksi käännettynä. Nyt, kirjabloggaajien seitsemännen klassikkohaasteen aikana, pohdin pitkään Marcel Proustin romaanisarjan ensimmäisen osan ja tämän Calvinon teoksen välillä. Suosikkikirjailijan teoksen kutsu oli vastustamaton (mutta Proustin aika tulee vielä).

Tällä kertaa esille nousee kuitenkin kysymys siitä, mikä määritellään klassikoksi. Mikä on klassikon ikä? Asema kirjallisessa kaanonissa? Calvinon vuonna 1972 kirjoittama teos on näet vain hieman vanhempi kuin minä (onneksi ihmisiä ei määritellä klassikoiksi ainakaan keski-ikäisyyden perusteella). Toisaalta puhutaan moderneista klassikoista, aikamme klassikoista ja niin edelleen. Calvino on kirjailija, jonka tunteminen kuuluu kirjalliseen sivistykseen. Siitä tuskin kukaan on eri mieltä. Calvinon tuotantoa tuntemattomalle olisi helppo suositella satuallegoriatrilogiaa Halkaistu varakreivi, Paroni puussa ja Ritari joka ei ollut olemassa. Näistä ensimmäinen, jonka luin lukiolaisena, muuten oli John Irvingin Kaikkien isäni hotellien ohella eräänlainen sisäänvetokirja Keltaiseen kirjastoon. Oma suosikkikirjani Calvinolta on Jos talviyönä matkamies, jonka olen lukenut jo kolmesti.

Klassikko-määritelmän pohtiminen sopii erinomaisesti Italo Calvinoa käsittelevään postaukseen, koska kirjailija itse on käsitellyt klassikoiden lukemista (ja määritelmää) New York Review of Booksin postuumisti julkaisemassa esseessä. Klassikoiden määrittelyssä on tietenkin aina paljon tulkinnanvaraisuutta. Esimerkiksi heti esseensä kohdassa 1 Calvino kirjoittaa: The classics are the books of which we usually hear people say: “I am rereading…” and never “I am reading….”
Hmm, itse uskoisin että monet paljon lukeneetkin lukevat joitakin klassikkoja ensimmäistä kertaa vaikkapa tässä klassikkohaasteessa. Kuten Calvino tarkentaa: Hands up, anyone who has read the whole of Herodotus and the whole of Thucydides! [--] In other words, to read a great book for the first time in one’s maturity is an extraordinary pleasure, different from (though one cannot say greater or lesser than) the pleasure of having read it in one’s youth. 14-kohtaisessa esseessään Calvino määrittelee klassikkoja ja niiden lukutapoja.

Jottei tästä bloggauksesta tule esseen toistelua, kehotan tietenkin kaikkia kiinnostuneita lukemaan itse esseen.
Lisään kuitenkin vielä, että kohta 4 on ihana (!): Every rereading of a classic is as much a voyage of discovery as the first reading. Juuri tuosta syystä palaan joihinkin klassikoihin aina ajoittain: jokaisella lukukerralla kirjasta saa irti jotain uutta, tosin niin kävisi ehkä uudempienkin romaanien kohdalla.

Mutta Näkymättömät kaupungit. Onko se klassikko? Tulkinnanvaraista, mutta koska luin kirjan nyt klassikkohaastetta ajatellen, niin totta kai se on (minulle ainakin).
Calvinon listan, josta en nyt pääse irti, moni kohta kävisi mainiosti Näkymättömiin kaupunkeihin (ja edelleen, niin sopisi moneen muuhunkin teokseen), mutta erityisesti seitsemäs kohta sopii nyt lukemaani kirjaan kuin tilauksesta: The classics are the books that come down to us bearing upon them the traces of readings previous to ours, and bringing in their wake the traces they themselves have left on the culture or cultures they have passed through (or, more simply, on language and customs). Kyllä vaan, Marco Polon ja Kublai-kaanin keskustelut ja Marcon kuvaamat vieraat kaupungit ja kulttuurit muuttuvat niin lukijan kuin Kublai-kaanin mielessä ikään kuin tosiksi, sellaisiksi kuin Marco ne haluaa paljastaa. Ja jokainen tarina kantaa mukanaan jälkiä kuvatuista kulttuureista jne. Tietynlainen tulkinta synnyttää uusia tulkintoja.

Näkymättömissä kaupungeissa Marco Polon kertomukset ovatkin hänen tulkintojaan nähdyistä paikoista. Sillä, millaisia kaupungit oikeasti ovat, ei ole mitään merkitystä. Ja miksi olisikaan: jokaisen kokemus on hänen omansa. Ja jokainen kerrottu kuvaus on osiensa summa: kertojan, kerrotun ja sen, jolle kerrotaan. Kublai ei aina usko Marcoa, kuten ei lukijakaan, kaupungitkin ovat toisinaan yllättävän samanlaisia ollakseen eri paikkoja (jos sellaisia edes ovatkaan!). Ytimessä on tarinan välittyminen, yhteisen kielen puuttuessa ensin eleiden ja esineiden avulla, sitten myöhemmin puheen keinoin.

Calvinon teos – tiedä kutsuako sitä romaaniksi, kertomuskokoelmaksi vai mosaiikkiromaaniksi, ehkä viimeksi mainituksi – on unenomainen ja veitsenterävä, taidolla kirjoitettu ja suomennettu, lumoava, uskomaton ja monipuolinen. Satiirinenkin se eittämättä on niin suhteessa Marco Polosta tiedettyyn historiaan kuin Calvinon omaan nykyaikaan. Lisäksi se on viihdyttävä kirja, sellainen johon voisin palata uudelleen ja jota jo innoissani suosittelin puolisolleni. Klassikkohaasteen puitteissa sitä voisi kutsua moderniksi klassikoksi. Erään calvinolaisen klassikkomääreen se täyttää heti: sillä näyttää olevan alati jotain uutta sanottavaa. Se kertoo niin paljon tai vähän kuin vastaanottaja on valmis kokemaan: kokonaisen maailman siltä väliltä.

Valhe ei ole sanoissa, se on asioissa.



Tällä kertaa klassikkohaastetta emännöi Unelmien aika -blogi. Blogista löytyy linkkejä muihin haasteeseen osallistuviin blogeihin.

keskiviikko 25. heinäkuuta 2018

Irlanti 4: Dun Laoghaire, Killiney ja Fitzpatrick Castle Hotel

Vieläkö jaksatte Irlanti-kuvia? Nyt tulee (tällä kertaa) viimeinen erä: osin ne rakkaimmat, joista olen aiemminkin kirjoittanut: Killiney (ja Dalkey).

Ensin kuitenkin naapuriin Dun Laoghaireen, jonka kiviset aallonmurtajat houkuttavat kävelemään ja jossa sijaitsevassa National Maritime Museum of Irelandissa on näköjään mahdollista saada hyvinkin tarkkaa opastusta. Vanhaan kirkkoon rakennetun museon opas innostui kierrättämään meitä ja saimmekin tietoa mm. suomalaisesta merihätään joutuneesta Palme-laivasta, laivojen keulakuvista ja hienosta kirjakokoelmasta. Lapset pääsivät soittamaan sumutorvea. Yorkin katedraalin Seven Sistersiä mukaileva ikkunamaalaus suodatti valon ihastuttavasti. Ikkunamaalauksen edessä muuten sijaitsee Howthin Baileyn majakan entinen linssi / optiikka (tai mikä majakan valon oikea nimi nyt onkaan...). Museokäynnin aikana ulkona väreilevä helle tuntui olevan jossain ihan muualla. Ihastuttava paikka, inhimillisen kokoinen museo!














Niin paljon kuin koko Dublinin etelärannikon kyliä Dun Laoghairesta Brayhin rakastankin, olen onnellisimmillani Dalkeyssa ja Killineyssä: kivikkoisilla rannoilla ja murattien peittämissä metsissä. Tänne voin kuvitella merenneidot (kivettyneine selkärankoineen!) tai keijukaiset. Killiney Hillille voi paeta hellettä. Rannalle voi kulkea Bonon talon viereistä katukuilua pitkin, kukkulan laella olevassa puistossa kohdata muistoja paikallisesta kirjailijasta Maeve Binchystä.

























Hotellivinkki 2

Taas jotain, josta olen kirjoittanut aiemminkin. Killiney Hillillä paikallaan pysyvä Fitzpatrick Castle Hotel lie kolmannen vierailukerran jälkeen jo yksi kantahotelleistani. En nyt toista kaksi vuotta sitten kirjoittamiani sanoja, mutta hotelli on kokenut muutoksia sitten viime kerran: ulkoasu on saanut uuden maalipinnan, yksi ravintola on kokonaan uusittu (Mapas-ravintolan sienirisotto on melkein parasta ikinä; olen tarkka risottojen suhteen!), samoin osa huoneista. Kukkula- ja rantasamoilujen jälkeen uni maittoi makoisasti. Ainoa asia, johon toivoisin parannusta on juusto- ja kalaleikkeleiden puute aamiaisella. Tarjolla on kyllä ns. täysi irlantilainen aamiainen, mutta pavut ja pekoni eivät maita minulle.

Jos matkaatte Dubliniin, mutta haluatte yöpyä muualla kuin kaupungissa ja siedätte pientä omaperäisyyttä, niin tämä "Killiney Castlenakin" tunnettu perheomisteinen hotelli voisi olla hyvä vaihtoehto. 1700-luvulla alkunsa saanut, sittemmin eri vuosisatojen ja -kymmenten aikana laajennetun linnahotellin rakennuksissa riittää tutkittavaa, kiviportit ja vehreä piha-alue luovat juhlallisen vaikutelman, mutta tunnelma on välitön, sydämellisen rento.


Fitzpatrick Castle on eräs sellainen hotelli, jonka voi sanoa olevan "my happy place".




P.S. Hotellijuttu ei ole kirjoitettu yhteistyössä minkään tahon kanssa. Kehut tulevat siis tämän matkailijan sydämestä! ♥

sunnuntai 22. heinäkuuta 2018

Molly McCloskey: When Light is Like Water


Molly McCloskey: When Light is Like Water
Penguin Books 2017
217 sivua
Kannen maalaus Simon Pemberton
Amerikkalais-irlantilainen romaani

I lived in the now, as though the affair were a terrible crisis in which the intensity of the present and its demands simply effaced, for some necessary interval, any consideration of the future.
But I must’ve thought about it. I must’ve thought about little else that summer.

Lomamatkalla kirjakauppaan poikkeaminen on lähes poikkeuksetta (hmm, täysin poikkeuksetta, en näet keksi poikkeuksia!) ilo. Ja useimmiten kirjakaupoista tarttuu mukaan jotain muutakin kuin muistoiksi kasvavaa tunnelmaa.

Joskus tulee hutiostoksia, toisinaan aarteita, tärkeiksi tai rakkaiksi kasvavia kirjoja. Ja joskus kohdalle osuu romaani, joka tuntuu kaikin osin hyvältä: matkakohteeseen sopivalta (mikä ei tietenkään ole näiden matkaostosteni lähtökohta), omaan lukumakuun osuvalta – ja ennen kaikkea erinomaiselta kirjallisuudelta.

Parhaimmissa tapauksissa ostettu kirja on kaikkea edellä mainittua hyvää: hienosti kirjoitettu ja tunnelmaltaan oikeanlainen (mikä voi olla mitä vain: ihana tai inhottava, mutta käsillä olevaan lukufiilikseen nähden juuri sopiva). Sellainen kuin Molly McCloskeyn When Light is Like Water on minulle tänä kesänä ollut.

McCloskeyn romaanin puitteet ovat arkiset: Alice muistelee kesäistä iltapäivää, jolloin matkusti Cauley-nimisen miehen kanssa kanssa junalla kohti Irlannin länttä. Valo oli vehnänsävyistä, junan ikkunasta tuli raitista ilmaa, ja Alice painoi huulensa Cauleyn niskaan. Alice oli naimisissa, mutta jonkun toisen, ei siis Cauleyn, kanssa. Arkisuudessaan poikkeuksellinen lähtökohta on siis avioliiton ulkopuolinen suhde, jonka kautta Alice peilaa omaa elämäänsä tarkkanäköisesti ja silti kuin jonkinlaisen muistin läpi.

Alkuasetelmasta lähtee polkuja Alicen kolmeen merkittävimpään ihmissuhteeseen: äitiinsä, aviomieheensä Eddieen ja Cauley’iin. Äiti on jonkinlainen alkusyy sille, miksi Alicen on helppo muuttaa Yhdysvalloista Irlantiin. Länsi-irlantilainen Eddie on elämän tukipylväs, se jonka kanssa jakaa arki. Mutta sitten Alice kohtaa Cauleyn eikä aina tarvita selkeää syytä...

Jo alusta saakka lukija tietää, että käsillä on kuvaus menneestä. Kaikki ristivalottuu Alicen muistoissa ja nykyisyydessä, mutta vaikka Alice on kaiken keskellä, suodattaa ajallinen etäisyys hänet ikään kuin etäämmälle, analyyttisemmaksi. Pidän tästä, koska ylisentimentaalisuus ei puhuttele minua. Rakastan sitä, miten mitään ei selitetä liiaksi auki, ei tuomita tai nosteta; vaan kirjailija luottaa lukijaansa. Parhaimmassa viileydessä on sitä paitsi aina tunnetta mukana.

Kerronta on koko ajan varmaotteista ja hiottua, muttei särötöntä. Elämää on, ristiriitoja, sisäistä levottomuutta, kauneutta. Kaikki on siellä: riveillä ja niiden väleissä.

When Light is Like Water kantaa toki myös juonen tasolla: miten Alice ja Cauley ajautuvat suhteeseensa, mitä tapahtui sitä ennen, mitä sen jälkeen, ja ennen kaikkea: mitä Alicelle kuuluu nyt, muuttaisiko hän jotain, pitäisikö hänen? Samalla sivutaan pieniä yksityiskohtia, millainen esimerkiksi oli aikanaan häiden jazzbändi, entä myöhemminen simpukkaillallinen tai romanialaistaustainen siivooja Dublinin esikaupungissa Monkstownissa… Myös maisema ja maa, amerikkalaisen silmin nähty saarivaltio, on osa tarinaa: millaista on asua Irlannin lännessä, Sligossa, millaista Dublinin eteläpuolella. McClouskeyn Irlanti ei ole runollinen vihreä saari, vaan maa joka ei imartele asukastaan.

McCloskeyn tuotantoa ei ole suomennettu eivätkä hänen kirjansa varmasti suoranaisia top 10 -myyntihittejä täällä olisikaan. Silti voisin hyvin kuvitella hänen tuotantonsa vetoavan siihen lukevaan yleisöön, jonka lukumaku asettuu jonnekin Carol Shieldsin, Elizabeth Stroutin tai ehkä Julian Barnesinkin tuotannon väliin (romaanin takakannessa McCloskeyta verrataan Anne Enrightiin, jota en ole vielä lukenut): tarkkaa, älykästä ja sopivan piikikästä kerrontaa, ihmismielen sisäisiä liikkeitä, suunnanmuutoksia ihmiselämässä. Ei suurta dramatiikkaa, mutta taidolla kirjoitettua.



Mitä kirjoja te toivoisitte suomennettavan? Entä millaisia kirjoja matkalaukunne täytteeksi toisinaan ehkä tulee?

tiistai 17. heinäkuuta 2018

Evie Wyld: Kaikki laulavat linnut



Evie Wyld: Kaikki laulavat linnut
Tammi 2016
All the Birds, Singing 2013
Suomentanut Sari Karhulahti
Kansi Sanna-Reeta Meilahti
285 sivua
Australialainen, osin Isoon-Britanniaan sijoittuva romaani


Kraak kraak, kylmä, kraak kraak, kylmä.
”Mikä teitä naurattaa?” huusin variksille ja heitin niitä kivellä. Pyyhin kyyneleet kämmenselkään ja hengitin syvään, jotta veren haju haihtuisi sieraimistani. Varikset olivat hiljaa. Kun käännyin katsomaan niitä, viisi niistä istui rinnakkain samalla oksalla ja tähyili minua vaiti. Tuuli puhalsi hiuksia silmilleni.

Jake Whyte -niminen nainen elää syrjäisellä englantilaisella saarella lammasfarmarina. Hän on kokenut jotain pahaa eikä koskaan nuku kunnolla. Joku liikkuu lähistöllä, joku tappaa Jaken lampaita. Onko kyseessä Jaken mailla liikkuva outo mies? Nuorisoporukat? Eläimet? Vai joku, joka tulee kaukaa, Jaken menneisyydestä?

Helteinen Irlanti ja australialaisen Evie Wyldin pahaenteinen Kaikki laulavat linnut eivät näennäisesti sovitu kovin hyvin yhteen. Yllä olevassa blogikuvassa näkyvät onnellisen aurinkoiset maisemat, lomamatkalla olo. Mutta jonkinlaisilla maailman laidoilla sentään ollaan, matkallakin sekä Jake että minä, kaukana kotoa – niin eri syistä kuin mahdollista. Luin Wylden kirjan lentokoneessa – oikeasti yhdeltä istumalta. Intensiivisesti, kuin kuumeessa, melkein mitään muuta kuulematta tai näkemättä.

Näet Kaikki laulavat linnut on nimenomaan intensiivinen romaani. Sen kerronta on tiheää, vaikka romaanin aikajänne on pitkä. Kokonaisuus pitää otteessaan, pakottaa lukemaan ja kuljettaa niin lampolan hajuun, rankkasateeseen, suttuisiin suihinottoihin, veden alle, tupakkatauolle, ja ennen kaikkea jonnekin, jolta odottaa pimeyttä.

Wyldin romaania voi luonnehtia trillerimäiseksi tarinaksi, mutta se on paljon, paljon enemmän: se on psykologinen romaani, kuvaus epäluottamuksesta ja luottamuksen menettämisestä, kertomus yhteisöstä – tai yhteisöistä – ja siitä, miten joku valitsee yksinäisyyden ja miten ihminen toisaalta ajetaan yksinäisyyteen. Wyldin kieli – ja Sari Karhulahden suomennos – on hyvää. Se on oudosti kaunista, mutta silti toteavaa. Ihmisen ajatukset, tunne ulkopuolisesta uhasta ja väläykset, joskus kirkkaat, toisinaan sumeat, menneestä välittyvät yhtä paljon itse tarinan kuin sitä kannattelevan kielen välityksellä.

Kiehtovin on kuitenkin romaanin rakenne: se etenee eteen- ja taaksepäin, on kuin se samalla hengittäisi sisään ja ulos, kuljettaisi lukijaa kohti jotain: alkupistettä tai -syytä. Seuraukset selviävät vähitellen, nykyisyys ja menneisyys ovat yhtä lailla läsnä.

Kokonaisuus on upea, vaikka lopulta odotin jotain enemmän. Ehkä odotin enemmän kerroksia, jotain muuta Jaken menneisyydestä, ehkä romaanin tunnelmaan sopivaa outoutta. Wylden romaani on toki hieno näinkin. Tai hieno on sievistelyä. Paremmin: Kaikki laulavat linnut on yksi vaikuttavimmista tänä vuonna lukemistani käännöskirjoista.

sunnuntai 15. heinäkuuta 2018

Irlanti 3: Go west – Cliffs of Moher, Galway.



Vierailin Englannin Stonehengessä kesällä 1999. Olin odottanut noiden ikiaikaisten kivipaasien näkemisen olevan jollakin tapaa mystinen kokemus etenkin, kun pääsin Stonehengeen päivää ennen täydellistä auringonpimennystä (auringonpimennyksen aikaan sinne ei olisi päässyt). Osallistuimme valmiille bussiretkelle, jolle ostimme liput bayswaterilaisesta matkatoimistosta. Bussi ajeli kauniiden maalaismaisemien läpi: oli tammien kehystämiä teitä, pieniä kyliä – ja perillä monta muuta bussia, ihmislaumoja, muovisten glitteriä sisältävien Stonehenge-mukien ja muovisten kivipaasien myyjiä, ja tietenkin myös nuo salaperäiset kivirakennelmat – kaukana, aidatulla alueella.





Eräällä Euroopan reunalla, mahtavilla Moherin kallioilla koin jonkinlaisen Stonehenge-ilmiön paluun. Oli ennakkoon netistä ostettu bussiretki (joka oli sinänsä ihan hyvä kokemus, mainio opas ja tarpeeksi omaa aikaa kallioilla; lasten iloksi bussin wifi toimi moitteetta), ikiainainen nähtävyys turistien kansoittama (ja taas: turisti olin toki itsekin), nyt en sentään nähnyt myynnissä olevan muovisia kallioita. Ehkä niitä olisi ollutkin, hobitinkolomaisia myymälöitä kun oli alueella jokunen.


Mutta totta kai kalliot olivat upeat. Jylhät, korkeat, komeat, ikimuistoiset.



Irlannin länsi vaikutti muutenkin kiehtovalta. Ennen matkaa luin Leena-Kaisa Laakson ihatuttavaa Tämän maailman reunalla -kirjaa (Reuna 2018). Laakso kirjoittaa houkuttelevasti muun muassa Tolkienin ajasta Galwayssa, Connemarasta (jonne haluan) ja Burrenin liuskekivimaiseman maagisuudesta.  Hän kertoo tarinoita ihmisistä, kirjallisuudesta ja maisemista. Vaikka kirjan kuva-aineisto olisi tullut paremmin oikeuksiinsa väreissä, osoittautui teos sellaiseksi, joka jää omaan hyllyyni selailtavaksi aina pahimman Irlanti-kaipuun aikana.




Burren muuten oli niin taianomainen kuin Laakso kirjoittaa. Päivälläkin, pienen pysähdyksen aikana kivierämaalta näyttävä kansallispuisto osoitti kasvuvoimansa. Kivien rakosista pilkisti vaikka mitä!






Bussimatkalla Galwayhin lumouduin tuulen kasvattamista keijukaispuista, kiviaidoista ja olkikattoisista taloista. Jos en olisi istunut ilmastoidussa bussissa, olisin voinut kuvitella itseni johonkin toiseen aikaan. Galway osoittautui sympaattiseksi, katumusiikin (ja taas turistijoukkojen) täyttämäksi kaupungiksi, jonka kujilla ja kalaravintoloissa voisi viipyä ainakin yhden viikonlopun verran.











Vaikka Cliffs of Moher -käynti uudisti Stonehenge-ilmiön, olen onnellinen yhden haaveeni täyttymisestä (kuten olen edelleen, liki 20 vuoden jälkeen, Stonehengessä käymisestäkin). Oli suorastaan juhlavaa seistä kallioilla. Muut ihmiset häipyivät jonnekin taustalle, kauemmas. Silloin kuului vain aaltojen ja lokkien ääniä. Kaiken lisäksi ensi talvena päätäni lämmittää aransaarelainen pipo.


Seuraavaksi luvassa jotain Irlannissa luettua. Sitten hieman enemmän Dublinin rannikkoa etelään päin.

perjantai 13. heinäkuuta 2018

Irlanti 2: Howth ja Clontarf Castle

Tutut polut, kalaa kyttäävät hylkeet, tunnelmalliset pienet ravintolat (tälläkin kertaa maailman parasta savustettua lohta), ihanaa siideriä, hellettä... Tuulikin soitteli musiikkia vesipullolla. Eikä kukaan pudonnut ;) Cliff Walkilla, jota kävelimme jonkin matkaa. Lasten kanssa emme lähteneet Baileyn majakalle saakka, mitä ehkä joskus syksymmällä harmittelen.  









Muun muassa kaikkea tätä oli Howth viime keskiviikkona (kaksi vuotta sitten oli paljon samaa, mutta koleammassa, ehkä kalastajakylään jopa paremmin sopivassa säässä). Paikka, jossa kesällä on riemullista olla, mutta joka olisi upeaa kokea myös syyssumuisena aamuna.



  
Hotellivinkki 1 



Howth sijaitsee hieman Dublinista pohjoiseen ja sinne pääsee helpoiten DART-junalla, joka kulkee tiheään. Sinne päin suunnataan nytkin. Keskustan asemilta (Connolly, Tara Street, Pearse) vain muutaman pysäkinvälin päässä (Clontarf Roadin ja Killesterin asemien välissä) on mahdollista yöpyä vanhassa linnassa. Linnahotelleja Irlannissa riittää ja koska ne sijaitsevat usein hieman keskustojen ulkopuolella tai ihan maaseudulla, saattaa niissä majoittuminen olla edullisempaa kuin vaikkapa kolmen tähden hotellissa Dublinin keskustassa (ei toki aina).

Clontarf Castle on saanut perustansa jo 1100-luvulla, kun Clontarfin taistelun sijoille rakennettiin linna, mutta nykyinen linna on pääosin 1800-luvulta. Ajan saatossa linnassa on yöpynyt monia merkkihenkilöitä aina Händelistä alkaen. Bram Stoker vietti lapsuutensa Clontarfin linnan kulmilla. Wikipediamaista historiaa voisi luetella vaikka kuinka. Hotellin sijainti on luokkaa ok: tosiaankin melko lähellä Dublinin keskustaa, mutta rauhallisella alueella juna- tai bussimatkan päässä. Rauhallinen tarkoittaa tässä myös vähän tylsää: ympäristön kadut olivat hiljaisia, hienot talot muurien ja porttien takana.

Hotelli on kiehtova: siellä on sokkeloita, joissa saa seikkailla. On lisäsiipiä, portaikkoja, valtaistuimia, ritarihaarniska ja taidetta. Ilahduin tavattomasti hotellin kuratoidusta taidenäyttelystä, jossa esillä oli kiinnostavia nykytaiteilijoiden töitä, mm. kollaasissa näkyvä Miss Anielan ”Pokerface”. Perhehuoneemme oli sisustettu aika moderniksi eikä siinä ollut mitään personaallista. Itse asiassa koko hotelli jäi kaikesta hyvästä huolimatta hieman vieraaksi, ehkä kaikki oli vähän liian kliinistä, liian amerikkalaiseen makuun tehtyä, ehkä uudistukset voittivat vanhan – tai jotain. Mutta ei se mitään: yöpyisin Clontarf Castlessa mieluusti uudelleenkin. Kliinisyydestä huolimatta rakennuksen yleinen kiinnostavuus, taidenäyttelyt ja aamiaisskonssit saavat jo nyt aikaan pientä kaipuuta.