Asako Yuzuki: Voita

 

Asako Yuzuki: Voita
Gummerus 2026
バター 2017
Suomentanut Kosti Vanninen
516 sivua
Japanilainen romaani

* Kirja saatu markkinointitarkoituksessa kustantajalta *

"En tarvitse ystäviä.’ Kajii hymyili rennosti heilauttaen kiiltäviä hiuksiaan kevyesti. "Tahdon ainoastaan palvojia. Mitään ystäviä minä en tarvitse."
Rikasta tuntui kuin hänen suussaan olisi pamahtanut ilotulite.

Rika Machida on toimittaja, joka kiinnostuu gourmet-kokki Manako Kajiin tapauksesta, haluaahan hän pureutua arvoitukseen ja saada samalla nostetta uralleen. Kajii on vankilassa, koska hänen katsotaan viekoitelleen varakkaita miehiä herkullisella ruoalla ja myrkyttäneen heidät. Toimittajille Kajii ei puhu, mutta Rika keksiikin pyytää naiselta naudanlihapadan ohjetta. Se on alku tapaamisten sarjalle, joka tutustuttaa Rikan kokkauksen saloihin mutta myös muuttaa häntä.

Runsas, täyteläinen, yltäkylläinen, tuhti… Adjektiivit vyöryvät mieleeni, kun ajattelen japanilaisen Asako Yuzukin romaania Voita. Sen kehystarina on saanut innoituksensa tosielämästä, mutta kyseessä on puhdasverinen fiktio, joka haarautuu moneen suuntaan: Rikan ja Kajiin keskustelujen, ruokainspiraation ja kokkaamisen, ihmissuhteiden, naisiin kohdistuvien odotusten, häpeän ja mielenterveyden, vierauden, yhteiskunnan, ihmisen ikävän toisen luo ja niin edelleen. Yli 500-sivuinen romaani olisi kaivannut jäntevöittämistä, mutta toisaalta runsaus sopii kokonaisuuteen. Tällainen sen pitää ollakin, kaikkea paljon.

Sitä paitsi, teoksen ydin on helppo löytää: naiseus, ennakkoluulot – ja ruoka. Yksi asia hätkähdyttää eikä se ole vankila tai mahdolliset murhat, vaan suorasukainen puhe ulkonäöstä ja naisen kehosta, painosta. Puhe tuntuu vanhanaikaiselta ja kammottavalta, mutta kertonee omaa kieltään japanilaisesta yhteiskunnasta, jossa “viattomuutta pidettiin suuremmassa arvossa kuin kypsyyttä”, ja jossa naisen tulee olla hoikka. Japanilaisten silmin pyöreässä Kajiissa on omanlaistaan itsevarmuutta, hän on mitä puoleensavetävin ja alati itsevarma, minkä Rika panee merkille.

Kajii ei voi sietää kahta asiaa: feministejä ja margariinia. Romaanin nimen mukaisesti voilla onkin tärkeä arvonsa. Hyvää voita on vaikea saada, vaikka yhteiskunta on muuten aineellinen ja vauras. Voi antaa ruoalle luonnetta ja makua, tuo rasvakerroksen syöjänsä kehoon ja on tietenkin symboli tai väline. Jos runsas maito- ja lihatuotteiden kuvailu inhottaa, ei “Voita” ole ehkä sinun romaanisi. Tai toisaalta, ehkä sittenkin, sillä sen verran kiehtovasta kirjasta on kyse. En tiedä, onko Voita välttämättä erityisen omaperäinen, sillä laajetessaan moneen suuntaan se tuo muistumia muista kirjoista ja elokuvista, mutta en kuitenkaan nopeasti keksi romaanilla suoraa vastinparia.

Yuzukin romaanin suosiota ei tarvitse ihmetellä. Se sisältää kaikkea niin paljon, että lähes jokainen lukija löytänee jotain itseään resonoivaa. Ja tietenkin se tempaisee mukaansa ja koukuttaa. Paikoin se myös uuvuttaa ja tarjoaa voivuoren, jonka yli kiipeäminen ottaa aikansa. Sen jälkeen on pakko lukea jotain tiivistä tai arkista.

Yoko Ogawa: Muistipoliisi

 

Yoko Ogawa: Muistipoliisi
Tammi, Keltainen kirjasto 2021
密やかな結晶 1994
Suomentanut Markus Juslin
Kansi Tyler Comrie
368 sivua
Japanilainen romaani

Jokunen viikko kului sillä tavoin rauhallisesti, minkä jälkeen tapahtui taas uusi katoaminen. Olin luullut tottuneeni niihin jo läpikohtaisin, mutta tällä kertaa se ei ollutkaan niin yksinkertaista. [--] katosi.

Mikä katosi? Sitä en kerro, mutta moni muu asiakin katoaa: hedelmät, linnut, kalenterit… Postimerkit, kulkuset ja hajuvedet ovat kadonneet jo aiemmin. Sitten katoaa niiden muisto, ehkä joku aavistus jää muttei aina sitäkään.

Japanilaisen Yoko Ogawan romaanin Muistipoliisi idea on omaperäinen ja kiehtova. Kyse on tietenkin hallinnasta ja vallasta. Saarella asuvat ihmiset tyytyvät asioiden katoamiseen, arki sujuu jotenkuten ilmankin. Kadonneen kuuluukin pysyä poissa, kokonaan ja ikuisesti. Sitä ei vain enää ole. Nuori kirjailija asuu kuitenkin talossa, jonka yhdessä huoneessa on kadonneita asioita, ja hänen kustannustoimittajansa R on ihminen, joka ei osaa unohtaa. Toinen kirjailijan ymmärtäjä ja liittolainen on iäkäs ystävä nimeltään Pappa.

Sujuvalukuinen romaani kietoo pauloihinsa heti alusta saakka. Se etenee suoran kerronnan ja kirjailijan kirjoittamien osioiden välillä. Siinä, missä alku on selkeämpää ja suoraviivaisempaa kerrontaa, saavuttaa loppu jos ei nyt kafkamaisia, niin ainakin hämärtyviä piirteitä. Kerronnalliset kierrokset eivät kiihdy mutta katoamiset kyllä, sydänalaa puristavasti. Väliin mahtuu myös kaunista (muttei vatuloivaa!) tunnelmointia, hyviäkin hetkiä kaiken ahdistavan rinnalla.

Kyseessä on kiehtova ja surumielinen kirja, jonka voi lukea dystopiana, yhteiskuntakritiikkinä ja kuvauksena yhdestä tärkeimmästä asiasta joka meillä on: muisti. Muistin menettäminen ja asioiden katoaminen on pelottava ajatus myös esimerkiksi vanhenemista ajatellen, mutta myös ajatellen sitä, mitä kaikkea meillä on ja millaista olisi jos asioita otettaisiin pois noin vain, ilman oikeutta.

Elisa Dusa Shuapin: The Pachinko Parlour

 

Elisa Dusa Shuapin: The Pachinko Parlour
Daunt Books Originals 2022
Alkuteos Les Billes du Pachinko
Englanniksi kääntänyt Aneesa Abbas Higgings
171 sivua
Ranskalais-korealainen romaani

I'd like to go out to a museum, leave the neighbourhood, but my grandmother worries so much when I go out. I hear her humming a lullaby in Korean, always the same one.

Kolmekymppinen Claire on viettää kesää korealaisten isovanhempiensa luona Tokiossa ja tahtoisi viedä heidät lomalle synnyinmaahansa. Korealais-sveitsiläinen Claire alkaa opettaa kymmenvuotiaalle Mieko-tytölle ranskaa tämän äidin tyhjässä hotelissa. Kaksikko ystävystyy, ja Mieko haluaisi vierailla Clairen isovanhempien Pachinko-pelihallissa.

Elisa Shua Dusapinin The Pachinko Parlour on romaani, jonka keskiössä ovat identiteetti sekä ylisukupolvinen, kenties ikuinen vierauden ja toiseuden tunne. Vierautta kokee tietenkin päähenkilö Claire, jonka elämä on enimmäkseen Euroopassa ja toisaalta isovanhempiensa luona. Isovanhemmat elävät korealaista elämää Japanissa, nuori Meiko taas ihailee alppimaisemista tuttua Pikku-Heidiä.

Kerronnaltaan kauniisti soljuvan romaanin tunnelma on unenomainen – ja samalla jotenkin tosi cool.

Clairen päivät kuluvat jotenkin, Tokio piirtyy monikerroksisena – kiinnostavaa muuten, että Uenon alue on mukana tässäkin romaanissa, viime vuonnahan luin Yū Mirin romaanin ”Uenon asema” – on eloa ja yksinäisyyttä. Monet yksityiskohdat ovat kiinnostavia, ihastuttavia ja tarpeeksi tuttuja, jotta niistä saa helposti kiinni: joutilaat hetket, musiikki, kissat (tulee melkein mieleen Miyazakin elokuvat, vaikkei Dusapinin romaanissa ole mitään yliluonnollista), Monopolin pelaaminen, Disney ja Pikku-Heidi. Moderni, sekoittunut maailma, toisaalta korealaiset perinteet ja Pachinko-halli.

Toissa kesänä luin Dusapinin Talven Sokchossa. Sen tavoin myös The Pachinko Parlour on vähäeleinen ja silti rikas, tunnelmaltaan elokuvamaisenkin visuaalinen kirja, joka jättää jäljen. Molempien lukemista rakastin. ♥

P.S. Dusapinin romaani ilmestyy pian suomeksi nimellä ”Pachingo-kuulat” Siltalan kustantamana.

Yū Miri: Uenon asema

 

Yū Miri: Uenon asema
Sammakko 2023
JR Ueno-Eki Kōenguchi 2014
Suomentanut Raisa Porrasmaa
Kansi Eva Monchecourt
152 sivua
Japanilainen romaani

Aikoinaan meilläkin oli perheet. Kukaan ei syntymästään saakka asusta sinisestä pressusta kyhätyssä hökkelissä, eikä kukaan halua kodittomaksi. Kaikilla oli syynsä päätyä tänne.

Aloitan mielikuvilla, jotka paljastavat miten pienen siivun japanilaisesta kirjallisuudesta tunnen, vaikka olen murakamit, kawabatat ja monet muut lukenut. Oikeastaana aina kun kuulen sanaparin 'Japani' ja 'kirjallisuus' aistin heti tällaista: pelkistettyä ja sellaisenaan etäiseksi ja silti kummallisen tunteikkaaksi jäävää kauneutta tai vastapainoksi runsasta ja eriskummallista maagista realismia. Mielikuva syntyy toki vaikka brittiläistä kirjallisuutta miettiessä. Ja kuten kaikki tiedämme, kirjallisuutta syntyy aina huomattavasti laajemmista dimensioista.

Kuten nyt Yū Mirin teos Uenon asema, jonka kertojana toimii koditon mies. Mies asustelee pressuhökkelissä Uenon aseman liepeillä Tokiossa. Tai oikeammin pitäisi sanoa: asui. Mies on kuollut, mutta eräänlaisena haamuna hän muistelee elämäänsä, tarkkailee kodittomien elämää ja ohikulkijoita, ja kertoessaan kaikesta luo myös katsauksen ympäröivään yhteiskuntaan. Uenon asema kertookin itse asiassa suuresta ihmisjoukosta, ja niistä ohikulkijoistakin: heidän kohtaloistaan ja ohimenevistä keskusteluistaan.

Kovasti ja kovia töitä tehneen miehen elämä ei ole ollut koskaan helppoa, hänen menetyksensä kouraisevat syvältä. Miehen ajatuksissa rinnalla kulkee syntymäaikoihin liittyvä sidos japanin keisarilliseen perheeseen, mutta mitään muuta yhteyttä (kuin vastakohtien osoittamista) heidän välilleen ei romaanissa (onneksi) etsitä.

Suru kietoutuu kaiken ympärille, myös lukijan. Lohtua kirja ei tarjoa, vaikka buddhalaisissa rituaaleissa on kauneutta ja toisaalta joissakin hetkissä myös lämpöä, ehkä hiljaista huumoriakin. Sen sijaan teos herättelee lukijoitaan, kysyyhän mieskin: Laskisivatko pisteet, jos kodittomien majat olisivat sattuneet maailmanperintökohteiden tai olympialaispaikan kandidaatin houkuttelevuutta arvioivien ulkomaalaisten komiteoiden jäsenten silmiin? Tokion olympialaisia suunnitellaan, minkä vuoksi hökkelit halutaan raivata pois.

Ja kyllä, löydän taas alussa mainitsemani mielikuvia: ainakin pientä maagisuutta, onhan kertoja kuollut, ja kerronta sisältää runsaasti vähäeleistä kauneutta. Mutta romaanin aihepiiri, kodittomuus ja koko lailla täydellinen ulkopuolisuus yhteiskunnasta on ainakin itselleni uusi siivu japanilaisesta kirjallisuudesta.

Uenon asema on vaikuttava romaani ja vahva kannanotto ihmisyyden, näkyvistä pois siivottavien ihmisten puolesta.

Toshikazu Kawaguchi: Ennen kuin kahvi jäähtyy

Toshikazu Kawaguchi: Ennen kuin kahvi jäähtyy
Bazar 2024
Kohi ga Samenai Uchini 2015
Suomentanut Markus Juslin
Kansi Sanna-Reeta Meilahti
236 sivua
Kustantamosta
Japanilainen episodiromaani


"Ennen kuin kahvi jäähtyy..." hän kuiskasi.
Kazu alkoi kaataa hitaasti kahvia. Eleet olivat mitäänsanomattomia mutta niistä syntyi kaunis liikesarja, joka huokui seremoniallista juhlavuutta.

Kukapa ei olisi joskus haaveillut siitä, että voisi matkustaa ajassa ja tehdä tai sanoa jotain toisin. Ketä silloin tapaisi ja miksi? Pienessä tokiolaisessa kahvilassa se onnistuu, muttei ehdoitta. Menneisyydessä voi esimerkiksi tavata vain niitä henkilöitä, jotka ovat käyneet tuossa kahvilassa. Menneessä käyminen ei muuta nykyhetkeä. Yli satavuotisen kahvilan aikamatkan merkittävin ehto kuuluu: "Menneisyydessä voi viipyä vain sen ajan, joka kuppiin kaadetulla kahvilla kestää jäähtyä."

Japanilaisen Toshikazu Kawaguchin romaani Ennen kuin kahvi jäähtyy on ollut maailmalla melko suuri hitti. En ole niinkään kirjahittien perään, mutta japanilaisessa kirjallisuudessa on usein jotain sellaista, joka lähtökohtaisesti kiinnostaa minua. Myös Kawaguchin romaanin idea vaikutti omaperäiseltä sekä miljöön että kahvikupillisen määräämän aikarajan vuoksi. Tavallaan yksinkertaista ja kuitenkin kaikkea muuta!

Ennen kuin kahvi jäähtyy on episodiromaani. Siinä on neljä tarinaa: rakastavaiset, aviopari, siskokset sekä äiti ja lapsi. Asiat sidostuvat, teemat ovat isoja ja osin raskaita, kuten altzheimer, ja niitä vasten kahvila pieni. Miljöön tiiviys ihastuttaa, romaani pohjautuukin Kawaguchin näytelmäkäsikirjoitukseen ja voisin hyvin kuvitella kokonaisuuden toimivan myös näyttämöllä.

Kawaguchin romaani on etenkin alkupuoleltaan yllättävän hidastempoinen, mikä voi näyttäytyä joillekin tylsänä, toisille rauhoittavana. Itselleni jälkimmäisenä: rauhallisena ja tunnelmallisena, kiehtovana ja vähän surumielisenä kirjana (kirjan eräs suru on sellainen, jollaisista en mielelläni lue, mutta tässä sekin meni). Osittaisesta traagisuudestaan huolimatta Ennen kuin kahvi jäähtyy jättää jos ei suoraan onnellisen, niin ainakin haikealla tavalla tyytyväisen olon.

Mainio kirja, joka kestänee toisenkin lukukerran.

Emi Yagi: Tyhjyyspäiväkirja

 

Emi Yagi: Tyhjyyspäiväkirja
Otava, Otavan kirjasto 2023
空芯手帳 2020
Suomentanut Raisa Porrasmaa
Kannen kuva Seb Agresti
163 sivua
Arvostelukappale
Japanilainen romaani

Kuka keittäisi kahvin ja siivoiiasi jäljet, kun tuli vieraita? Kenen puoleen firmassamme piti kääntyä, jos maito loppuisi kesken? Minun haluttiin laativan tarkat ohjeet tietokoneella. Miestyöntekijät neuvottelivat asiasta poissa ollessani ja päättivät, että suoraan yliopistosta yritykseemme työllistynyt nuori mies saisi kahvitarjoilun kontolleen.
"Yllättävän helppoa!" nuorukainen totesi innostuneesti, kun olin hänen pyynnöstään näyttänyt, miten kahvia laitettiin.
"Niinpä, siksihän sitä sanotaan pikakahviksi."

Kuten kaikki tiedämme, tasa-arvo ei toteudu kaikilla työpaikoilla. On monenlaista syrjintää: näkyvää ja tietoista, rakenteissa olevaa, piilotettua. Emi Yagin romaanissa Tyhjyyspäiväkirja 34-vuotias Shibata työskentelee paperirullien kartonkihylsyjä valmistavan yrityksen toimistossa. Hän on koulutettu, älykäs, itsenäinen nainen, joka kuitenkin jaostonsa ainoana huolehtii siitä, että kaikilla on kahvia, ja siivoaa kahvikupit pois. Kukaan ei muu ei koskaan auta tai huomaa. Shibata tekee paljon ylimääräistä, koska on nainen. Kunnes erään kerran hän keksii ilmoittaa olevansa raskaana. Pieni, nopea valhe saa aikaan muutoksia työpaikalla. Ja sitten Shibatan vatsa alkaa oikeastikin kasvaa.

Yagin romaani on tiivis, samalla kertaa tavalla kevyt ja painava. Sen keveys syntyy nopealukuisuudesta, raskausviikkojen mukaisesti (Shibata merkitsee kaiken tunnollisesti äitiyssovellukseen) etenevä romaani koostuu melko lyhyistä luvuista. Myös aihe on näennäisen leikkisä, mutta kaikkea keveyttä kehystää harmauden paino. Tuo paino lähestyy Shibataaa ja lukijaa niin työpaikan kuin muun yhteiskunnan käytänteissä sekä Shibatan lähipiirin ihmisissä ja hänen omassa yksinäisyydessään. Hienosti realismista kohti surrealismia taipuva romaani käsittelee siis isoja teemoja.

"Tarvitsiko maailma tosiaan moista määrää pahviputkia..."

Tyhjyyspäiväkirja on eittämättä raikas ja omalla tavallaan ravisteleva. Lukijana olisin toivonut tuota ravistelua vieläkin enemmän. En tunne japanilaista yhteiskuntaa, joten voin olla väärässä, mutta minulle Yagin kritisoima sukupuolidikotomia olisi saanut olla laajempikin. Miten kirjan työyhteisössä kohdattaisiin sukupuolten moninaisuus? Tyhjyyspäiväkirjassa kyse on nimenomaan naisen asemasta suhteessa miehiin. Toki johonkin aihe täytyy rajata. Ja eipä silti, monet romaanissa esitetyt asiat ovat universaaleja. Kuka esimerkiksi Suomessa tekee valtaosan metatöistä?

Yagin romaani on niitä teoksia, joita luonnehtimaan sopii usein ylikäytetty ja monitulkintainen adjektiivi "mielenkiintoinen". En tiedä, jääkö Tyhjyyspäiväkirjasta lopulta kovin isoa lukumuistijälkeä. Sen aihepiiri on kuitenkin omaperäinen ja loppu hyvällä tavalla hämmentävä. Tätä kirjoittaessani mietin, että mitä ihmettä luin, mitä romaanissa tapahtui _todella_. Saatanpa lukea kirjan viimeiset luvut vielä uudestaankin.

Yasushi Inoue: Äitini tarina

Yasushi Inoue: Äitini tarina
Otava, Otavan kirjasto 1986
Englannista suomentanut Jarkko Laine
Alkuteos Waga no haha no ki 1975
Japanilainen romaani

Viime keväänä luin useamman Otavan kirjaston vanhemmat teoksen, koska kirjagramissa oli silloin meneillään Kevät Otavan kirjastossa -niminen haaste. Edellisenä syksynä oli vastaava Tammen Keltaisen kirjaston merkeissä. Toki muutenkin olen lähtökohtaisesti pitänyt näistä kustantamoiden laatusarjoista, mutta hienot haasteet innostivat etsimään luettavaksi etenkin hieman vanhempia kirjoja.

Eräs lukemani oli Yasushi Inouen Äitini tarina, on julkaistu suomeksi vuonna 1986, silloin Jarkko Laineen englannista suomentamana. Kolofonisivun tiedot väittävät, että englanninkielinen Chronicle of My Mother olisi alkuteos, mutta asian laita ei näin ole vaan teos on julkaistu alkujaan japaniksi nimellä Waga no haha no ki. Oikea tieto löytyykin onneksi mm. juuri Otavan kirjaston nettisivuilta. Laineen suomennos on sekin kelpo työtä ja sujuvaa luettavaa.

Kolmeen osaan jakautuva pieni romaani on melankolinen kuvaus luopumisesta. Teoksen päähenkilö luopuu äidistään, jonka muistisairaus vie sinänsä kunnioitettavassa 89 vuoden iässä. Samalla se on romaani perhesiteistä, maaseudusta ja kaupungista, hoivasta ja jaksamisesta sekä siitä, mitä ja miten, miten moninaisin tavoin, lopulta muistetaan. Romaanin pääteemana on muistisairaus (sekä elämä yleensä), joka tulee varmasti monia lukijoita liki jollain tapaa — niin minuakin osan sukuni myötä.

Äitini tarina on läpeensä realistinen ja jotenkin, jos niin voi sanoa, mielikuvien perijapanilainen romaani. Japanilaisessa kirjallisuudessa on usein jotain sellaista vaikeasti määriteltävää, joka minuun vetoaa, ja nämä realistis-mietiskelevät vetoavat ehkä murakamilaista fantasiaa enemmän, vaikka toki pidän niistäkin (ja usein ihan hurjan paljon). Inoue kuvaa sekulaaria tapakulttuuria sekä Japanin buddhalaisia rituaaleja kauniisti.

Tällainen toteavalla tavalla kertova ja samalla kuitenkin elämää surumielisesti mietiskelevä romaani sopi luettavaksi loskaisena keväänä pääsiäisen alla — ja yhtä lailla nyt tätä tekstiä blogiin tuodessa: vuodenaikojen välissä, loppukesästä, syksyn merkkejä odotellessa.

Durian Sukegawa: Tokuen resepti

 

Durian Sukegawa: Tokuen resepti
Sammakko 2020
Alkuteos ilmestynyt 2013, 2015
Suomentanut Raisa Porrasmaa
Ulkoasu Eva Monchecourt
196 sivua
Arvostelukappale
Japanilainen romaani

 

Sirkka siritti kirsikkapuun alla. Harvakseltaan ohi kulkevien ihmisten askeleet kajahtelivat selkeinä. Oli hiljainen syysilta, tähdet sädehtivät taivaalla pitkästä aikaa.
Sentaro oli jo sammuttanut paistinlevyn, mutta hiki helmeili yhä hänen kasvoillaan.
“Oletteko vieläki samaa mieltä?”
“Kyllä.” Tokue nyökkäsi tuoliltaan.
“Olen tehnyt päätökseni. Sitä paitsi alan jo olla uuvuksissa.”

Sentaro työskentelee dorayaki-leivonnaisia myyvässä puodissa, muttei ole työssään kovin taitava vaan käyttää leivonnaisiinsa valmista paputahnaa. Eräänä päivänä hän kohtaa iäkkään Tokuen, joka osaa valmistaa mitä herkullisinta paputahnaa. Tokue alkaa opettaa Sentaroa, mutta ihmisten ilmoille muorilla ei leivoskaupassa ole asiaa. Syynä on pelko asiakkaiden katoamisesta, Tokue on sairastanut lepran vuosikymmeniä aiemmin eikä sosiaalinen stigma tunnu katoavan koskaan. Myös Sentarolla on menneisyytensä, hän on lusinut aikansa vankilassa. Eriskummallinen kaksikko tutustuu vielä teini-ikäiseen koulutyttöön Wakanaan, joka on yksinäinen. Jokaisella heistä on jotain annettavaa toisilleen.

Ehkä annettavan tilalla voisin käyttää sanaa opetettavaa, sillä japanilaisen Durian Sukegawan pieni romaani Tokuen resepti on sekä kehityskertomus että tarina erilaisuuteen kasvamisesta ja sen hyväksymisestä. Romaani on monille ehkä tuttu Kirsikkapuiden alla -nimisenä elokuvasovituksena. Itse en ole filmatisointia nähnyt, mikä voi ainakin tällä kertaa olla etu mitä kirjan lukemiseen lukee. Sukegawan romaanissa on kuitenkin jotain hyvin elokuvallista, jotain filminauhamaisella tavalla visuaalista.

Tokuen resepti on sekä melankolinen että lohdullinen romaani. Kovin yllättävä se ei ole, vaan lukiessaan jo aavistaa mitä seuraavaksi tulee tapahtumaan. Juonta tärkeämpää onkin romaanin painava sanoma siitä, miten voi hyväksyä erilaisuuden ja (samalla siis) itsensä. Menneisyydessä asetetun kohtalon suuntaa voi olla vaikea kääntää, se on mahdollista toisille muttei suinkaan kaikille. Kaunokirjallisuudessa tällainen filosofisuus saattaa olla ärsyttävää, ainakin kaltaiselleni kyyniselle lukijalle. Mutta lempeyteen taipuvainen kyynikko nauttii siitä, ettei minimalistinen kerronta käy liian tunteikkaaksi vaan kaikki äitelyys on poissa.

Sukegawan tapa (taito, luulen) sanoa vähän mutta kertoa paljon antaa lukijalle tilaa, kirjailija selvästi luottaa lukijaansa – ja luomiinsa henkilöhahmoihin. Romaanihenkilöt ovat melko karikatyyrimäisiä: keski-ikäinen mies ja entinen vanki, viisas ja taitava vanhus, yksinäinen teinityttö. Heissä on kuitenkin syvyyttä, he ovat kuin omia persooniaan ja siksi heihin on helppo kiintyä. He myös kantavat ihmisen sosiaalisen olemisen taakkoja, jokainen on omalla tavallaan ulkopuolinen ja siksi yksinäinen. Tämän olemisen Sukegawa tavoittaa hienosti ja ulottaa sen myös surulliseksi osaksi Japanin sosiaalihistoriaa.

Pidin Tokuen reseptissä paljosta, mutten aivan täysin saanut kiinni romaanin sisimmästä. Olen näet varma, että näin filosofisella kirjalla on sellainen (ilmiselvä) sisin. Tokuen resepti teki kuitenkin tehtävänsä. Se toi annoksen kaukomaita tähän harmaaseen marraskuuhun, sai pohtimaan ihmisten välisiä sidoksia ja hieman paputahnaakin. 

Tätä postausta kirjoittaessani mielessäni väreilee ailahdus surua sekä viehätystä, ja ennen kaikkea mielikuvieni japanilaisuutta: kirjan kannenkin lupaamia kirsikkaisia tunnelmia eri sävyissään ja eri vuodenaikoina.

Erikseen on kehuttava vielä Raisa Porrasmaan vivahteikasta suomennosta. Eva Monchecourtin suunnittelema ulkoasu on kaunis kuin karkki, aina kukka- ja lintukuvioisia sisäkansia myöten.

Kazuo Ishiguro: Menneen maailman maalari

Kazuo Ishiguro: Menneen maailman maalari

Tammi 1988, Keltainen kirjasto
An Artist of the Floating World 1986
Suomentanut Helene Bützow
Kansi Adam Korpak
253 sivua
Brittiläis-japanilainen romaani

Muistini mukaan oli yksi viime vuoden viimeisistä loistavan kauniista syksyisistä iltapäivistä ja pehmeä valo lankesi lehvistön läpi. Noriko seurasi katseeni suuntaa ja sanoi:
– Isä, miksi olet leikannut bambun tuolla tavalla? Se näyttää nyt aivan epäsuhtaiselta.
– Epäsuhtaiselta? Niinkö sinusta? Minusta se on kyllä täysin tasapainoinen. Katsohan, on otettava huomioon kohdat joissa nuoret versot ovat vallitsevia.
– Isällä on taipumus puuttua joka asiaan. Minusta tuntuu, että hän pilaa vielä tuon pensaankin.

Eletään toisen maailmansodan jälkeisiä vuosia Nagasakissa. Ikääntyvä taidemaalari Masuji Ono asuu suuressa talossaan yhdessä tyttärensä Norikon kanssa. Sodan aikana leskeksi jääneen ja poikansa menettäneen Onon vanhempi tytär on naimisissa toisessa kaupungissa. Ennen sotaa Ono oli ollut arvostettu taiteilija, mutta nyt sotasyyllisyyden painaessa koko kansakuntaa hänen taiteensa nähdään propagandistisena, ja maalaukset ovat kadonneet seiniltä. Paitsi että Onon tulisi tuntea syyllisyyttä ja häpeää, hänen kuuluisi myös järjestellä avioliittoa Norikolle. Maailma sellaisena kuin Ono on siihen tottunut, on muuttunut. Ono vaipuu muistoihinsa ja koettaa selvittää itselleen, mikä kaikki elämässä on mennyt väärin.

Nobelin kirjallisuuspalkinnon vuonna 2017 saanut britti Kazuo Ishiguro on niitä kirjailijoita, joiden tuotannon haluan säilöä paitsi parhaimpaan kirjakaappiini, myös ja ennen kaikkea sydämeeni. Japanissa syntyneen Ishiguron teoksista etenkin Pitkän päivän ilta ja Ole luonani aina ovat tehneet minun lähtemättömän vaikutuksen, mutta kirjailijan jokainen teos on ollut mieleeni. Säästelin muutama viikko sitten lukemaani Menneen maailman maalaria pitkään, koska se oli nobelistin ainoa suomennettu kirja, jota en ollut vielä lukenut.

Säästely kannatti, sillä hitaasti avautuva Menneen maailman maalari vaatii lukurauhaa, jollaista minulla oli joulun ja uudenvuoden välipäivinä. Kirja vaatii rauhaa, koska sen hidas tempo ikään kuin pakottaa lukemaan kiiruhtamatta. Keskeishenkilö, Masuji Ono, antaa ajatustensa vaeltaa aiheesta toiseen rönsyillen, ja myös niiden sisälle pääsemiseksi kiireetön lukeminen on suositeltavaa. Ono on sinänsä vaikuttavasti rakennettu henkilö. Kuvitelkaa vanheneva ja osin nujerruttukin mies, jonka olemus on silti järkkymättömän arvokas ja menneestä – kohteliaista tavoista ja perinteistä – kiinni pitävä.

Tapahtumat ovat jossain kaukana, menneessä tai tulevaan kohdistuvissa ajatuksissa. Onon elämässä mennyt määrittää kaikkea sitä, mitä nyt on, ja näin Menneen maailman maalari kasvaa henkilökohtaisesta yhteiskunnalliseksi romaaniksi: millaista on, kun periaatteessa kaikki muuttuu, kun mennyttä (tai osaa siitä: maalauksia) ei saisi olla ja se kuitenkin vaikuttaa kaikkeen ja kaikkialla. Ystävyys osoittautuu toisenlaiseksi kuin mitä on kuvitellut. Uusi tulee vanhan tilalle: uudet sukupolvet uusine tapoineen, amerikkalainen populaarikulttuuri, toisenlaiset tavat.

Kaikkea Ishiguro kuvaa taidolla, mitä toki odotinkin, mutta tällä kertaa en päässyt romaaniin sisälle ihan niin läheisesti kuin ehkä odotin. Mutta vaikkei Menneen maailman maalarista tule minulle erityisen rakasta Ishiguron kirjaa, pidän sitä hienovireisenä romaanina, joka ikään kuin pohjustaa tietä Pitkän päivän illalle – ja ehkä kirja aikoinaan niin tekikin, koska ikääntyvän hovimestarin eräänlaisesta road tripistä kertova teos ilmestyi kolme vuotta myöhemmin. Mielleyhtymääni kirjojen välillä tukevat tietenkin taidemaalarin ja hovimestarin ikääntyvät hahmot. Muuten heidän maailmansa on ainakin ulkoisesti erilainen.

Ishiguro onkin monipuolinen kirjailija, joka ei koskaan kirjoita samaa kirjaa kahdesti, mutta jotain on aina mukana: erilaisten aikakausien kohtaamiset, ihminen – ja ihmisyys – kaiken keskellä.


♥

Helmet-lukuhaasteessa Menneen maailman maalari voisi sijoittua moneenkin kohtaan, mutta menkööt nyt kohtaan 15: Palkitun kääntäjän kääntämä kirja. Helene Bützow tekee aina laatutyötä, hänen suomennoksiaan on aina nautinto lukea.

P.S. Ilahduin, kun huomasin että omistamani painoksen kannen on tehnyt Adam Korpak. Vilkaiskaapa muuten myös Markko Tainan suunnittelema uusi kansi: kuinka kaunis! 

Haruki Murakami: Rajasta etelään, auringosta länteen

Haruki Murakami: Rajasta etelään, auringosta länteen
Tammi 2017, Keltainen kirjasto
Kokkyo no minami, taiyo no nishi 1992
Suomentanut Juha Mylläri
Päällys Jussi Kaakinen
230 sivua
Japanilainen romaani

Miten onnellinen olisinkaan ollut, jos olisimme voineet viettää sunnuntai-iltapäivät kävellen käsi kädessä joen vartta ylävirtaan tiellä, jolla ei kulkenut ketään muuta. Mutta me emme olleet enää lukiolaisia. Minulla oli vaimo, lapsia ja työ. Olin joutunut valehtelemaan vaimolleni päästäkseni lähtemään tänne. Minun oli noustava puoli seitsemältä Tokioon laskeutuvaan lentokoneeseen ja kiirehdittävä kotiin.

Keski-ikäinen Hajime on aviomies, isä ja ravintoloitsija. Hän elää mukavaa keskiluokkaista elämää, juuri sellaista kuin häneltä on odotettu ja kuin hän itsekin on ehkä odottanut. Outo tyhjyyden tai kaipuun tunne kaihertaa kuitenkin hänen mieltään. Hän ajattelee usein kahta lapsuus- ja nuoruusvuosiensa ystävää: Shimamotoa, jonka kanssa hän tunsi sielunsisaruutta ja jonka kanssa hän kuunteli musiikkia, sekä Izumia, jonka kanssa asiat menivät pahasti solmuun. Kadonnut nuoruus palaa Hajimen elämään voimalla, tunteet ja järki ottavat mittaa toisistaan ja Hajimen on tehtävä valintoja: Jonkin oli muututtava.

Haruki Murakamin Rajasta etelään, auringosta länteen on ilmestynyt Japanissa vuonna 1992 ja ajallisesti romaani sijoittuu kirjailijan tähänastisen tuotannon puoliväliin. Tunnelmassa on osin samaa kuin Murakamin kotimaassa vuonna 1987 julkaistussa Norwegian Woodissa, joka oli minulle täysosuma. Siinä on myös jotain tuttuja kaikuja kuin myöhemmin – muutama vuosi sitten – ilmestyneessä Värittömän miehen vaellusvuosissa, joka sekin oli nautittava joskin nimensä mukaisesti hieman väritön (Suomi-osiot olivat toki kiinnostavia). Itse asiassa Rajasta etelään, auringosta länteen voisi olla niiden kummankin romaanisisarus tai -serkku. Jokaisessa puitteet ovat ensiksikin realistiset ja kaikissa mainituissa teoksissa muisteleva, suorastaan nostalginen ääni sekoittuu nykyisyyteen ja kertoo kaipauksesta. Kaipauksen syy on jokaisessa erilainen.

Kaikissa kolmessa romaanissa keskeishenkilön, kertojan, elämä menee eri lailla, ja niin pitääkin. Nyt suomennetussa teoksessa päähenkilö on edennyt elämässään hyvin perheineen ja bisneksineen. Onttouden tunteessaan ja kaipuussaan hän kohtaa erään postmodernin ihmisen hyvin tunnistaman ongelman: onko kaikki nyt tässä, entä jos olisin valinnut toisin, tehnyt toisin? Murakami käsittelee taidolla keski-ikäisen miehen sisäisiä ristiriitoja ja vyöryttää samalla lukijansa eteen kotimaansa kulttuuria: perhe-elämää, ainoana lapsena ja sisarusten kanssa varttumisen eroja, sukupuolirooleja. Avioliiton ulkopuolisia, jokseenkin hyväksyttäviä seksuaalisia kohtaamisiakin sivutaan; Hajime ei välttämättä ole kovin miellyttävä, vaikka hänen tarinaansa tässä kerrotaankin, toisaalta hän on omasta itsekeskeisyydestään tietoinen. On tietenkin myös musiikkia: Nat King Colea, Duke Ellingtonia, Rossinia ja Bing Crosbya.

Juha Myllärin suomennos on oivallinen. Mylläri tavoittaa hienosti Murakamin kerronnan. Kokonaisuus on nostalginen ja hivenen ärsyttävä, haikeansuloinen ja eroottinen, hetkittäin nolostuttava ja koko ajan kerronnallisesti vetävä. Murakami taitaa realistisen kerronnan, vaikka hänet tunnetaan varmasti paremmin surrealistisista teoksistaan. Murakamin realismiin mahtuu toki aina ripaus unenomaista tunnelmaa ja omanlaistaan huumoriakin. Päällimmäiseksi nousevat kuitenkin tunnelman epävarmuus ja haikeus sekä Hajimen omakohtaisten havaintojen terävä kauneus.

Rajasta etelään, auringosta länteen ei luultavasti tule olemaan suosikkini-Murakamini – sellaiseksi nyt suomennetussa romaanissa on liian paljon tuttuja elementtejä kirjailijan muista realistisista teoksista. Mutta tarpeeksi omaperäinen se on, Murakamin tuotannon ystävien ei tarvitse pettyä: Yritin ottaa ensimmäisiä askeleitani johonkin uuteen suuntaan pukeutuneena uuteen itseeni.

Minna Eväsoja: Melkein geisha

Minna Eväsoja: Melkein geisha. Hurmaava ja hullu Japani
Gummerus 2016

Kannen suunnittelu Jenni Noponen
239 sivua
Kotimainen omaelämäkerrallinen tietokirja


Japanissa heittäydyin elämänvirtaan kuin juureton vesiheinä tunnetussa vanhassa runossa ja otin avoimin mielin vastaan sen, mitä elämä eteen toi. Tarinani Japanista kertovat arjen sattumuksista ja ohikiitävistä hetkistä, jotka saivat minut pysähtymään ja pohtimaan elämän eriskummallisuutta ja kulttuurisen rikkauden tuomia elämyksiä. Muodit ja virtaukset voivat muuttua Japanissa nopeasti mutta asenteet eivät.

Kirsikankukkien terälehtien sade, froteiset WC-istuimet, niskafetissit, karun kauneuden käsite wabi, Sensei. Japanilaisen estetiikan dosentti Minna Eväsoja on viettänyt pitkiä aikoja Japanissa. 1990-luvun alussa Eväsoja pääsi teekouluun ja opiskeli myös Koben yliopistossa. Myöhemmin hän työskenteli Takarazukan yliopistossa post doc -tutkijana. Japanin aikoinaan hankkimiensa kokemusten perusteella Eväsoja on kirjoittanut lumovoimaisen omaelämäkerrallisen teoksen Melkein geisha. Hurmaava ja hullu Japani. Mainiosti nimettyä kirjaa aloittaessani ihmettelin hieman, että minkä ihmeen vuoksi geisha-sana on nostettu esiin, sillä sana toi mieleeni tietenkin monenlaista. Geisha saa selityksensä, samoin sen esimääreenä oleva melkein. Hurmaava ja hullu ovat molemmat kirjan pienissä, anekdoottimaisissa tarinoissa vahvasti läsnä.

Eväsojan Japani on toisaalta äärimmäisen kurinalainen, toisaalta yllättävän villi. Tulen ulos kyläilykaapista, kun kerron pitäväni kyllä niin meillä kotona järjestetyistä vierailuista kuin muiden luona kyläilemisestäkin, mutta toivon aina että kyläilyaika päättyy säälliseen aikaan. En nauti ns. pikkutunneille jatkuvista vierailuista (joskin aina on poikkeuksia). Japanilaisilla tuntuu Eväsojan mukaan olevan mitä mainioin käytäntö: kutsuissa ilmoitetaan tilaisuuden alkamisajan lisäksi sen kesto, joten vieraat poistuvat aina ajallaan. Säntillistä! Vielä kurinalaisempaa ovat naisille määrätyt erilaiset asemat, joita määrittävät yhteiskuntaluokan lisäksi avioituminen ja ikä. Lukuisia sääntöjä pitävät sisällään etenkin estetiikkaan liittyvät asiat, kuten teemestarin oppiin pääseminen, mikä on tietenkin harvinaista ja mihin Eväsojalla oli mahdollisuus. Jos tämä kaikki antaa kuvan japanilaisista kurinalaisina, niin vastapainoksi Eväsoja kirjoittaa esimerkiksi tavoista lähestyä raskaana olevia naisia sekä rakastajatarkulttuurista, joka tuntuu suomalaisittain hyvinkin villiltä tai hullulta, ainakin hätkähdyttävän avoimelta (toki säädellyltäkin).

Edellä mainittuja ja monia muita yksityiskohtia Eväsoja kuvailee kirjansa 45 luvussa, jotka ovat mukavan napakoita luettavaksi lyhyinäkin hetkinä, mutta niin kiehtovia, että koko kirjan tekisi mieli lukea miltei yhdeltä istumalta. Teksti on sujuvaa, aihepiiri kiehtova ja aiheiden käsittely sen verran monipuolista, ettei kukaan takuulla pääse pitkästymään: sumon käsittelyä seuraa palvelukulttuuri, melkein geisha -merkityksiä avaavan luvun jälkeen päästään lukemaan kalanruodon kauneudesta, ruokailun siisteydestä.

Melkein geisha kuuluu niihin kirjoihin, joiden kanteen tai takasivulle voisi lyödä pienen ihana kirja -leiman. Eväsojan muistot, pienet arkiset sattumat tai havaintojen kautta laajemminkin kulttuuria pohtivat kirjoitukset valottavat Japania ja japanilaisuutta samalla kertaa sisäpiiristä ja ulkopuolelta käsin. Lopputulos on viehko, hauska, koskettava ja yllättäväkin kirja, jonka teksteihin voinee palata useasti.

Tiivistäen: Melkein geisha vahvistaa käsityksiä Japanin yllätyksellisyydestä, monenlaisista vastakohdista ja miltei ikiaikaisesta kulttuurista. Teos kasvattaa Japanin-matkakuumetta, halua päästä vierailemaan maassa, jonka suurkaupungit eksyttävät ja taksikuskit ovat ihan omanlaisiaan, mutta jossa aurinko nousee punaisena pallona.

Yoko Ogawa: Professori ja taloudenhoitaja

Yoko Ogawa: Professori ja taloudenhoitaja
Tammi 2016
Hakase no Aishita Sûshiki 2003
Suomentanut Antti Valkama
Kansi Sanna-Reeta Meilahti
286 sivua
Arvostelukappale
Japanilainen romaani

Professorille rakkainta koko maailmassa olivat alkuluvut. Minäkin olin kyllä tietoinen niiden olemassaolosta, mutta en ollut koskaan ajatellut niitä mahdollisena rakkauden kohteena. Mutta vaikka kohde olikin epätavallinen, hänen tapansa rakastaa oli varsin oikeaoppinen. Hän ihaili ja palveli rakastettuaan ehdoitta. Hän kunnioitti tätä, väliin helli, väliin polvistui tämän eteen. Eikä hän milloinkaan lähtenyt rakkaansa rinnalta.

Professori muistaa asioita vain 80 minuuttia menneisyyteen ja hänet on kotipalvelutoimistossa luokiteltu hankalaksi asiakkaaksi. Hän rakastaa kahta asiaa: alkulukuja, ja siten erilaisia laskutehtäviä, sekä baseballia. Taloudenhoitaja on säntillinen nainen, joka aloittaa paitsi työt professorin luona, myös pikkuhiljaa ystävystyy tämän kanssa, vaikkei professori seuraavana aamuna ystäväänsä muistakaan. Myös naisen poika tutustuu professoriin ja löytää äitinsä työpäivien aikana matematiikan kauneuden.

Jos kuvaisin Yoko Ogawan Professoria ja taloudenhoitajaa vain yhdellä adjektiivilla, sanoisin että romaani on sympaattinen. Kertomys on melko yksinkertainen: taloudenhoitaja ja tämän poika tutustuvat muistinsa menettäneeseen professoriin, mistä syntyy uusi ystävyys. Matkalla tulee vastoinkäymisiä, mutta ystävyys, matematiikka sekä hieman palindromit ja baseballkin opettavat elämän arvoista.

Ogawan teos on eräänlainen hyvien ihmisten kuvaus, jossa on samaa suloisuutta kuin ranskalaisen Muriel Barberyn Siilin eleganssissa, jossa ovenvartijarouva uppoutuu filosofian pyörteisiin: epätodennäköisestä tulee totta, erilaiset luokkarajat ylittyvät ja kaikkea sävyttää syvä inhimillisyys. Siinä missä Siilin eleganssissa pohditaan filosofiaa, nousee Ogawan romaanissa matematiikka suureen rooliin – ja hyvin nouseekin: yhtälöitä ratkotaan loogisesti, mutta myös professorin muistiparkaa tukien. Kyse ei kuitenkaan ole matematiikasta, vaan ihmisarvosta, päätösvallasta ja oikeudesta olla oma itsensä.

Kerronta on enemmän toteavaa kuin kuvailevaa. Ihmisten tuntemukset jäävät rivien väliin, joissa pettymykset, ilonaiheet, uudenlainen oppiminen ja lämmin melankolia ovat kaikki läsnä – hiljaisesti, mielikuvien(i) japanilaisesti. Kokonaisuus jää hieman etäiseksi, mutta Ogawan romaanin melankolisvireiseen tunnelmaan tämä vieraus sopii hyvin.

Kovin syvällinen tai erityisen mieleenpainuva ei Ogawan romaani ole, mutta tällaisia kepeällä tavalla fiksuja romaaneja tarvitaan aina toisinaan: Romaaneja, jotka luovat uskoa ihmiseen ja uusiin ystävyyssuhteisiin. Professori ja taloudenhoitaja on kertomus, jossa on sydäntä, älyä ja ripaus kirsikankukkien Japania.

--

Kirjan ovat lukeneet mm. Elegia, Katri, Kirjaluotsi ja Laura.

Yasunari Kawabata: Kioto

Yasunari Kawabata: Kioto

Tammi 1968, Keltainen kirjasto
Alkuteos Koto 1962
Suomentanut saksasta Eeva-Liisa Manner
193 sivua
Japanilainen romaani

Iltajuhlassa, kun vaunut alkavat loistaa tiheään ripustettujen lyhtyjen valossa, soi musiikki ylimmillään.
Neljännen puistokadun Ohashi-sillalta itään ei enää näy pertuskavaunuja, mutta sanotaan että juhlallinen kulkue aikaisemmin jatkui Yasaka-temppeliin saakka.
Kun Chieko tuli Ohashi-sillalle, hän oli tungoksessa jäänyt Naekosta vähän jälkeen.
Kolme kertaa oli Naeko sanonut ”näkemiin”, mutta Chieko ei tiennyt erotako hänestä vai kulkea hänen kanssaan kotiin saakka, tai niin pitkälle että voisi näyttää hänelle missä asui. Sisimmässään hän tunsi lämmintä kiintymystä Naekoon.

Kangaskauppias Saton tytär Chieko tietää olevansa löytölapsi. Hän kasvaa rakastettuna ainokaisena, jolle kerrotaan erilaisia tarinoita hänen alkuperästään: milloin hänet on löydetty, milloin rakkaudentekona siepattu. Kiotoa ympäröivällä maaseudulla, vuoristossa, hän sattumalta kohtaa tytön joka on tismalleen hänen näköisensä. On selvää, että Chieko ja maalaistyttö Naeko ovat kaksoset. Aiemmin kaksosuus on koettu häpeälliseksi, mutta modernistuvassa Japanissa tyttö voi pukeutua housuihin – maailma muuttuu. Tytöt löytävät heti yhteyden, mutta samalla kulttuurin ja estetiikan parissa kasvaneella Chiekolla ja maatyöläistyttö Naekolla on kokonainen maailma välissään.

Kioto on eräs Nobelin kirjallisuuspalkinnon saaneet japanilaisen Yasunari Kawabatan tunnetuimmista teoksista Lumen maan ja Tuhannen kurkea ohella. Näiden kahden aiemmin lukemani romaanien tavoin Kiotokin on ilmaisultaan niukka, mutta luonnon ja ihmisten kuvailussaan aistivoimainen tarina. Tarinallisesti Kioto lie näistä kolmesta selkein, sillä tyttöjen tutustuminen, kaksosuus ja monenlaiset ihmissuhteet kulkevat kronologisesti keväästä syystalveen.

Vaikka Kioto on kaksostyttöjen tarina, jäävät sekä Chieko että Naeko kaukaisiksi. On kuin katsoisi heitä valokuvista tai kauniisti kuvatusta elokuvasta, joka ei aivan kurkota henkilöidensä sisäiseen maailmaan. Taiteellisena tyylikeinona tämä etäisyys toimii, vaikkei se mikä on silmän, mikä sydämen erehdystä tulekaan kovin liki.

Kawabatan romaania voi pitää ainakin osin yhteiskunnallisena, kenties jopa murrosromaanina. Ilmeisesti kuta kuinkin kirjoitusaikaansa, 1950-60-lukujen taitteeseen sijoittuvassa Kiotossa Japani toipuu toisesta maailmansodasta ja naisten alkaa olla mahdollista suunnitella omaa elämäänsä, joskin avioliitto on keskeinen tavoite. Luokkarajat ovat vahvat ja uskonnollisuus näkyy, mutta ylemmällä keskiluokalla uskonto on enemmänkin juhliin keskittyvää tapauskonnollisuutta. Toisin on maaseudun asukkaiden laita; monet uskomukset elävät. Luokkayhteiskunnassa ylempi on valmis toivottamaan alemman tervetulleeksi kotiinsa: Chiekon äiti miltei olettaa vieraan tulevan taloon, mutta Naoko ei ole valmis astumaan kaksoissiskonsa kotiin. Myös keinot selvitä elämän kriiseistä ovat erilaiset: köyhälistön on tultava toimeen eikä niin sanottu itsensä kehittäminen ole mahdollista, mutta Chiekon isä voi vetäytyä kalligrafian pariin. Pieniä piikkejäkin Kawabata tekstiinsä heittelee, etenkin kirsikankukat ja vaahteraruskan löytäneitä (amerikkalais)turisteja kohtaan.

Päivänvarjojen, joita Tokiossa ei romaanin tapahtuma-aikana käytetä, Kioto on myös tietynlainen rakkaudentunnustus tuhatvuotiselle kaupungille ja japanilaiselle juhlakulttuurille, jota Kawabata antaumuksella kuvaa. Romaanina Kioto on hallittu ja hiottu, hieman etäiseksi jäävä kokonaisuus, jossa ihmissuhteiden ohella suhde luontoon nousee keskiöön. Alun herkät orvokit ovat kuin neitoikään ehtineitä, ja perhosten tanssiva valkoisuus antaa hohtoa silmujaan availevalle puulle. Syksyllä sakella maustettu kilpikonnapata lämmittää ja sasanka-puu on heleänpunainen. Tyttöjen elämässä on kääntynyt monenlaisia uusia sivuja.

Kiotossa, kuten näemmä Kawabatan koko tuotannossa, joku mielikuvien japanilainen ikiaikaisuus sulaa moderniin. Ihmisen etsikkoaikaa leimaa vuodenkierto, joka jää päällimmäiseksi mieleen kirjan kansien sulkeuduttua. Juuri se tekee Kioton kaltaisissa kirjoissa hyvää: Puiden oma laulu liikuttaa Chiekon sydäntä, kevät on orvokeissa ja kirsikoissa, kauneus vitilumessa, onni – ehkä – sateen helinän säestämissä hetkissä. Kawabatan luomiin tunnelmiin voisi pysähtyä – ainakin hetkeksi, juuri tällaisena syyspäivänä.

--

Myös Jokke on lukenut Kioton.

P.S. Kiitos kaikista kommenteista. Koetan ryhdistäytyä niihin vastaamisen kanssa. Jokaisesta olen ilahtunut! ♥

Nuivasti luettua

Joskus kirja ja lukija eivät vaan kohtaa. Kirjoja jää kesken tai ne lukee sisulla loppuun. Kyse ei välttämättä ole huonosta, vaan itselle vääränlaisesta kirjasta: huonoon aikaan luetusta, itsensä kannalta epäkiinnostavasta, taidokkaasti kirjoitetusta mutta muuten vaan tympeästä - onhan näitä syitä. Ja joskus syy on tietenkin se, että kirja on yksinkertaisesti huono.

Olen lukenut tänä vuonna joitakin erinomaisia kirjoja, mutta toistaiseksi vain muutama on lumonnut minut kunnolla. Niitä lumonneita ja loistavia listaan tarkemmin taas loppuvuonna. Nyt viime viikkoina olen ollut jokseenkin nuiva lukija. Mikään ei tunnu kelpaavan, kirjat jäävät kesken tai luen ne loppuun ihan periaatteen vuoksi. Löydän keskinkertaisista paljon huonoa ja periaatteessa hyvistäkin sellaista, joka ei minua miellyttänyt. Nyt esittelemieni joukossa on kirjoja jotka ovat mielestäni ihan ylipäätään huonoja ja kirjoja, jotka ovat minulle vääränlaisia, mutta joita voisin suositella joillekin muille.

Millaisia huonoja tai itsellenne vääränlaisia kirjoja te olette viime aikoina lukeneet? Tässä neljä omaa väärää valintaani.

Nina George: Pieni kirjapuoti Pariisissa. Bazar 2016. Das Lavendelzimmer 2013. Suomentanut Veera Kaski. Arvostelukappale. Saksa.

Kaunokirjallisuuden parantava voima, pariisilainen kirjakauppalaiva ja kaunokirjallisuusapteekki. Tämä kaikki kuulostaa täydelliseltä välipalakirjalta etenkin kun kustantajana on lajityyppiä hienosti hallitseva Bazar (lukekaapa vaikkapa Kate Mortonin Hylätty puutarha tai Jessica Brockmolen Kirjeitä saarelta, joissa ollaan ihan viihdyttävän lukuromaanin ytimessä). Mutta ei: Saksalaisen Nina Georgen romaani on sekava, typerä, imelä ja kliseinen. Olisi pitänyt hoksata jo romaanin saksankielisestä nimestä: laventelit ovat ihastuttavia, mutta Laventelihuone... Tai Haluan tuntea, miten painat pienen takamuksesi lämmintä mahaani vasten tai Me kaikki elämämme toiveellisuudessa. Juu, niin elämme ja sen tiedän ilman puolifilosofista kirjaakin. 

Kaikessa on aina jotain hyvääkin: Pariisi on ihana, Ranskan maaseutu on kaunis, rakkaus tietenkin koskettaa. Jotain Georgen kirjasta kuitenkin kertonee se, että parasta ovat lopun kirjallisuuslistat ja ruokaohjeet. Kirjaluotsi täällä kirjoittaa Pienestä laivalla keinuvasta kirjapuodista tismalleen niitä ajatuksia, joita minunkin mielessäni risteilee. Kun ei, niin ei. Tämän kirjan luin peräti loppuun, mikä oli silkkaa ajanhukkaa.

Chris Riddel: Aga Gootti ja kuoloa kamalammat kestit. Gummerus 2016. Goth Girl and the Fete Worse Than Death 2014. Suomentanut Jaana Kapari-Jatta. Arvostelukappale. Iso-Britannia.

Voi, tätä kirjaa en haluaisi moittia. Mainion - niin uskon - Ada Gootti -sarjan ensimmäinen osa viehätti tytärtäni ja minua. Tämä toinen osa jäi mieltä molemmilta kesken. Jäi, vaikka Kalmatollon kartanossa olisi suuret leipojaiset, ilkeä Nurjamaa juonii jotain ja mukana menossa ovat myös Ruby Kipling, Mona Lucy ja karhu nimeltä Marylebone sekä edellisestä osasta tutut Jane Korva ja Lucy Borgia. Jaana Kapari-Jatan suomennos on viehättävä, kirjan ulkoasu upea niin kuvituksen kuin folioinnin ja lukunauhan ansiosta. Brittiläinen kauhukirjoja herttaisesti mukaileva kartanomaailma viehättää sekin.  Juonenkuljetus ei nyt kuitenkaan toiminut. Kymmenvuotias tiivistää: "No kun ne vaan harjoitteli ensimmäiset 60 sivua savupiippujen päällä eikä siinä tapahtunut mitään." 

No, seuraava Ada Gootti -kirja ilmestyy pian ja sen nimi on Ada Gootti ja Humisevan karju, mukana seikkailussa ovat pappilan sisarukset Charlotte, Emily ja Anna. Kuulostaa lupaavalta, joten ehkä Ada Gootti tästä piristyy - tai kauhuistuu.

Marie Kondo: KonMari. Bazar 2015. Jinsei ga tokimeku katazuke no maho 2011. Englannista suomentanut Päivi Rekiaro. Japanilainen siivousopas.

"Siivouksen elämänmullistava taika!" Oi, miten paljon sanottu - ja kuinka paljon kohuttu ja kehuttu kirja. Kun Marie Kondon KonMarin vaaleanpunainen etukansi miltei hohti kirjaston Vippi-hyllyssä, oli minun ihan pakko lainata kirja. Arvelin kyllä, etten tule lämpenemään millekään siivouskirjalle, mutta uteliaana oli pakko ottaa selvää, mistä viimeisen vuoden aikana on kohkattu niinkin paljon.

No, siivoamisesta ja ennen kaikkea karsimisesta. Marie Kondo korostaa, että minimalistisen siisti koti on seesteinen. Se on varmasti totta, mutta Kondon karsimisvimma on aika uskomaton. En ole ainoa, joka on jäänyt miettimään, että minne ne kaikki pois heitettävät tavarat pannaan? Ja jos (ja kun!) joskus alkaa kaivata sitä isoäidiltä saatua joululiinaa tai haluaa uppoutua 1980-luvulta Uudesta-Seelannista tulleeseen kirjeeseen (muistatteko IYS:n kirjakaverit?), niin eihän niitä saa enää mistään. Tuleeko poisheitettyjen tavaroiden tilalle ostettua kuitenkin uusia? Alkaako pelkistetty koti ahdistaa? Ja tietenkin: Kotivaatteeksi alentaminen on kielletty. Tuskin kukaan haluaa rumia vaatteita, mutta jos alkaa maalata räystäitä tai kaivaa perunoita, saattaa "kotivaatteiden" eli rytkyjen omistaminen olla hyödyllistä. No, allekirjoitan kyllä sen että jos joku tavara ei tuo ollenkaan iloa, on se parempi kierrättää pois. Kierrättämisessä ja poisheittämisessäkin on kirjassa ongelmansa: Kondo ei neuvo, minne kaikki pitäisi heittää pois. Roskikseen? Ei kai. Kierrätyskeskukseen? Hieman parempi, mutta tuleeko silloin vain sysättyä omaa roinaa jonkun toisen vastuulle?

Myönnän kuitenkin, että KonMarissa on jotain kummaa viehätystä. Marie Kondo kirjoittaa mukavasti ja teksti kyllä koukuttaa. Vaikka luin koko kirjaa niin sanotusti vastakarvaan, nautin lukemastani. Tunnustan, että kirjan luettuani siivosin vaatekaappiani. Ja vaikka olen edelleen vankasti sitä mieltä, ettei siivoamiseen ja raivaamiseen tarvita mitään kirjaa ja että jos ihminen ei hoksaa heittää viisi vuotta vanhoja puoliksi palaneita synttärikakkukynttilöitä pois omasta aloitteestaan, niin silloin tarvitaan jotain muutakin kuin kirjaa.

Milena Busquets: Tämäkin menee ohi. Otava 2016. También esto passará 2015. Suomentanut Tarja Härkönen. Espanjalainen romaani.

En muista, että olisin aiemmin moittinut Otavan kirjaston kirjaa. Hieno sarjakirjasto on tasaisen varmasti julkaissut kirjallisuutta, joka on alati laadukasta oli kyseessä sitten norjalaisen keski-ikäisen miehen tilitystä, amerikkalaisen älykkönaisen taidepohdintaa tai kasvukipuja Nigerian poliittisen muutoksen aikana. Ja juuri tästä syytä Milena Busquetsin romaani oli minulle pettymys. Otavan kirjasto antoi odottaa jotain enemmän, mutta sainkin kevyen ja höpöttelevän kirjan. Kuvittelin, että samastuisin hyvin nelikymppiseen naiseen, mutta jo alku petti - jotenkin. Romaanin aiheet, äidin menetys ja ihmissuhdekiemurat, ovat osin painaviakin, mutta preesensissä kerrottu helppolukuinen teos ei tarjonnut välipalakirjaa enempää.

Busquetsin kirja on periaatteessa ihan hyvä ja kiva. Jos matkustaisin Espanjaan, nauttisin sen lukemisesta varmasti ihan eri tavoin. Arvostamassani Otavan kirjastossa se nyt vain sattuu olemaan itseään kovemmassa seurassa.


--

Jos joku ihmettelee, miksi luin tällaisia, niin olen aina ollut sitä mieltä että toisinaan on oudolla tavalla piristävää ärsyyntyä keskinkertaisista kirjoista. Sitten osaa taas paremmin arvostaa niitä oikeasti hyviä. Eivätkä nämä hieman niuhosti lukemani kirjat ole ainoita tänä vuonna minulta kesken jääneitä tai minulle syystä tai toisesta "kehnoja" kirjoja. 

Ilokseni olen parhaillaan lukemassa sellaista kotimaista romaania, joka saattaa olla minulle yksi vuoden parhaimmista. Lisäksi bloggaustaan odottaa hyvä kotimainen esikoinen ja lukemistaan amerikkalaisen suosikkini uutuus. Nuivan lukemisen aika on toistaiseksi ohi.

Heleää helatorstaita huomiseksi!

Takashi Hiraide: Kissavieras

Takashi Hiraide: Kissavieras
S&S 2016
Neko no Kyaku 2001
Suomentanut Raisa Porrasmaa
Ulkoasu Satu Kontinen
152 sivua
Arvostelukappale
Japanilainen romaani

"Jospa siepataan se?"
Madalsin varta vasten ääntäni ja vaimoni naurahti sanoilleni voimattomasti. Miten joku joka oli käynyt peremmälle sekä taloomme että sydämiimme, saattoi yhä olla vain vierailija?

Tokion laitamilla kirjallisella alalla työskentelevän kolmekymppisen pariskunnan elämä muuttuu, kun pyykinkuivaukseen käytetylle pihalle ilmestyy kissa. Pieni Chibi kulkee vapaana siellä missä haluaa, vähät välittää ihmisten maailmasta, mutta ihmisten laita kissojen suhteen on toisin.

Miten viehättävä voi kirja olla! Ja kuinka kaunis sekä ulkoa että sisältä. Aloitan ulkoa: Takashi Hiraiden Kissavieras on ulkoasultaan niin hurmaava ja suloinen, että romaania katselee ilokseen, sitä tekee mieli pitää esillä olohuoneen pöydällä, ja Satu Kontisen suunnitteleman kannen kissan vihreiden silmien sisäkannessa jatkuva väritys luo tasapainoisen, tyylikkään, hillityn ja samalla veikeänkin vaikutelman.

Jos kansi viehättää, niin sitä tekee Kissavieraan sisältökin, kissamaisen omaperäisesti, Raisa Porrasmaan raikkaana suomennoksena. Romaanissa on pientä vierautta, joka saattaa johtua kerronnan jonkinlaisesta (mielikuvieni?) perijapanilaisuudesta tai siitä, että Hiraiden kertoja kuvaa kaikkea hieman ulkopuolisena, vaikka välittääkin kokemansa ilon kepeyden ja surun painon. Ja onhan kissakin eläimenä omanlaisensa, oman etäisyytensä ottava. Niin tai näin, lukiessani kokemani vieraus on yksinomaan hyvää laatua ja Kissavieras ihastuttavaa luettavaa.

Hiraiden kirjoitustyyli on samalla kertaa runollista ja lakonista. Hän ikään kuin raportoi tapahtumia: muuttoja, poliittisia ja kulttuurisia muutoksia Japanissa, töitä... Toisaalta hän hidastelee, pysähtyy tuokioihin. On ajelehtivia pilvenhattaroita, sydämen muodostavia (parittelevia) sudenkorentoja, kellonsoittoa buddhalaistemppelissä ja kohtaloksi kutsuttu voima, jonka voi ajatella puuttuvan peliin Chibin myötä. Pieni Chibi on Hiraiden romaanin alkusyy ja taloon ja sydämeen käyvä vierailija, joka kulkee omia polkujaan.

Kissavierasta lukiessa pakostakin rauhoittuu. Lopputulos on yllätyksellinen ja vesivärimäisen haikea pieni romaani - kuten Zephyr sanoo: kissamainen kirja!

Haruki Murakami: Maailmanloppu ja ihmemaa

Haruki Murakami: Maailmanloppu ja ihmemaa
Tammi 2015, Keltainen kirjasto
Sekai no owari to hadoboirudo wandarando 1985
Suomentanut Raisa Porrasmaa
Kansi Jussi Kaakinen
546 sivua
Japanilainen romaani

Ai-jai, minä ajattelin. Miksi minulle tapahtui näin omituisia asioita? Mitä olin mennyt tekemään? Olinhan vain realistinen, omatoiminen Laskija. Vailla mainittavia intohimoja tai haluja. Perhettä ei ollut, ei rakastettujakaa. Olin vain mies, joka halusi säästää mahdollisimman paljon rahaa ja Laskijan työt lopetettuaan viettää vanhuutta mukavasti, opiskellen sellon soittoa tai kreikan kieltä. Mistä ihmeen syystä minun oli oltava tekemisissä sellaisten käsittämättömien asioiden kuin yksisarvisten tai äänten poistamisen kanssa?

Omituisia asioita totta tosiaan tapahtuu. Nimettömäksi jäävä minäkertoja kokee konkreettisia ja unenomaisia, väkivaltaisia, rajuja, hämmentäviä ja kauniitakin asioita kahdella tasolla. Ihmemaassa hänen elämänsä on kuin kovaksikeitetystä dekkarista: eri joukkioita edustavat gansterimaiset kovikset ovat sankarimme sekä tätä auttavan lihavan vaaleanpunaisiin pukeutuvan nuoren naisen kintereillä. Maailma kaipaa pelastamista, mutta millaisin keinoin? Toisaalla on Maailmanloppu, surun valtaama kaupunki, jossa kenelläkään ei ole varjoa ja jossa yksisarviset kulkevat tyhjillä kaduilla. Sankarimme on Maailmanlopussa lukeakseen vanhoja unia yksisarvisten kalloista.

Haruki Murakamin kolmenkymmenen vuoden takaisen romaanin Maailmanloppu ja ihmemaa kehystä ei ole helppoa avata lukijalle. Se ei tietenkään Murakamia tuntevia kummastuta, sillä nyt Raisa Porrasmaan suoraan japanista hienosti suomentama romaani kulkee samoja kimurantteja polkuja kuin kirjailijasuosikin monet muutkin teokset.

Maailmanloppu ja ihmemaa hämmentää melkein samalla tavalla kuin varhaisempi Suuri lammasseikkailu tai Kafka rannalla, mielestäni parhain Murakamin romaani. Se sisältää myös suoraviivaista toimintaa ja erilaisia maailmoja, kuten muutama vuosi sitten ilmestynyt kolmeosainen 1Q84. Lisäksi romaanissa on kauneutta, joka heijastelee japanilaisten runojen tai miksei vaikkapa Yasunari Kawabatan teosten luontokuvauksen herkkyyttä. Talvi, valkoinen lumi ja harmaa savu selkeyttävät esineiden ja asioiden muodon. Epämääräinen poissaolon tunne leijailee Maailmanlopussa, jossa valo on hennon läpikuultavaa.

Ennen kaikkea Maailmanloppu ja ihmemaa on - tietenkin! - kirjoittajalleen tyypillisesti tarinaltaan vetävä ja mielenmaisemaltaan outo. Romaania voisikin luonnehtia Murakamiksi tyypillisimmillään - ja fantastisimmillaan yksisarvisineen ja tietoisuudeen vaikuttavine "shufflingeineen".

Murakami ei olisi Murakami, jos hän ei kytkisi kokonaisuuteen pohdintoja identiteetistä, paikoin varsin suorasukaista seksiä tai haaveita seksistä, viittauksia kirjallisuuteen (Camus, Dostojevski; kirjastojen merkitys on valtava) ja populaarikulttuuriin (lännenelokuvat, Born to be wild; 1980-luvun hyvin muistava lukija huvittuu Duran Duranin hetkittäisestä vähättelystä). Humoristisuuden ja haikeuden vuorottelu ovat jo hänen tavaramerkkejään. Tällä kertaa huumoria löytyy muun muassa laihan kirjastonhoitajanaisen, joka on toinen päähenkilöä auttava nainen, pohjattomasta ruokahalusta sekä paikoin lakonisesta dialogista, haikeutta luontokuvausten ohella muun muassa vanhan portinvartijan tavasta katsoa maailmaa. Kömpelyyksiäkin on mukana, tällä kertaa Murakamin naiskuva tökkää muutaman kerran, mutta annan sen mennä nyt leikittelynä ja osin kovaksikeitettyjen dekkarien ja noir-estetiikan piikkiin. Kirjoitusajankohtansa mukaisesti romaanissa esitellään melko paljon uutta tekniikkaa.

Maailmanloppua ja ihmemaata voi lukea tietenkin myös sukelluksena alitajunnan syövereinen. Varjon tärkeys ja äänettämyyys korostavat tätä. Suomikin mainitaan, kuten kirjailijan monissa muissakin teoksissa.

Kokonaisuus on monikerroksinen ja viihdyttävä, vaikkei nouse kirjailijansa parhaimmistoon. Näin joulun alla voisi sanoa, että Maailmanloppu ja ihmemaa vastaa varmasti Murakamin (fantastisemman) tuotannon ystävien toiveisiin - elleivät he ole kirjaa jo hankkineet. Nimittäin itse aioin ensin säästellä romaania joululukemisekseni, mutta en malttanut. Pahus. Onneksi jouluksi on sekä varattuna että toivottuna jo muita kirjoja, Keltaisiakin.

--
Maailmanloppu ja ihmemaa on kiehtonut muissakin blogeissa: Pikkuseikkoja, Ullan luetut kirjat, Kirjapolkuni, Suomi lukee ja Kannesta kanteen, sivuista sivuille.