Emmi Itäranta: Kudottujen kujien kaupunki

Emmi Itäranta: Kudottujen kujien kaupunki
Teos 2015
334 sivua
Kansi Jussi Kaakinen
Arvostelukappale
Kotimainen romaani

Myöhemmin opin, ettei meripihkaan vangiksi jääneitä olentoja voi vapauttaa. Ne ovat menneisyyden kuvia, ajan ulkopuolelle pudonneita, ja se on niiden ainoa tapa olla olemassa. Kun kääntelen mennyttä silmieni edessä, ajattelen korentoa. Ajattelen läpikuultavaa kirkkautta, joka varjelee sitä ja vääristää sitä. Siivet eivät värähdä, se ei koskaan käännä tuntosarviaan. Silti, kun valo lävistää kiven uudesta kulmasta, korento näyttää muuntuvan toiseksi. Ja kauan sitten pysähtyneeseen asentoon on jo kirjoitettu se, mikä tulee myöhemmin.
Niin myös minun menneessäni kasvaa tämä nykyisyys jo sinä ensimmäisenä yönä, kun näen hänet.

Kauneuden takana on paljon pimeää ja salattua. Unien näkeminen on kiellettyä; unennäkijät joutuvat Tahrattujen taloon. Toistuvat tulvat piinaavat saarta, jolla asuva Eliana löytää Seittien Taloksi nimetyn paikan pihasta nuoren naisen, jonka kieli on leikattu irti. Naisen ihoon on kirjoitettu Elianan nimi. Tulvat saarella pahenevat ja samaa vauhtia yltyy omituinen tauti, joka saattaa ihmisiä karanteeniin, mutta kukaan ei kuitenkaan oikeasti auta sairastuneita. Elinana oivaltaa, että mykkä Valeria voi olla avain koko saaren kohtaloon.

Jos jotain kirjaa voi kutsua hartaasti odotetuksi, niin ainakin Emmi Itärannan Kudottujen kujien kaupunkia. Itärannan esikoinen Teemestarin kirja viehätti lukijoita paitsi Suomessa, myös monessa muussa maassa. Kirjoitin romaanista muun muassa, että "se luo pelottavan, mutta täysin mahdollisen vision tulevaisuudesta kantaen kuitenkin mukanaan ikiaikaisuuden sävyjä".

Suotta en Itärannan toista romaania odottanut. Kudottujen kujien kaupunki pitää sisällään samanlaista ikiaikaisuuden tuntua kuin Teemestarin kirja. Mutta siinä missä Itärannan esikoinen on selkeä dystopia, menee Kudottujen kuvien kaupunki kirjallisesti alueelle, jossa ajalla ei ole merkitystä: ei ole tärkeää, sijoittuvatko tapahtuvat nykyisyyteen tai sijoittuvatko ne ollenkaan maailmaamme sellaisena kuin maailman käsitämme. Aikaa on vaikea määrittää - itse asiassa sen määrittäminen on ilahduttavan tarpeetonta. Spefiä, fantasiaa, Itärannan romaani ehdottomasti on, mutta ilman erikoisia örkkejä. On kiehtovasti rakennettu seittien ja veden maailma Kutojaneitsyineen, ilmagondoleineen ja Puhtaan unen museoineen.

Fantasiaksi romaanin tekee juuri sen maailma: saari, jolla toki on juurensa mutta joka kuitenkin tuntuu ajelehtivan yksin vetisessä ympäristössään. Muista maista, sellaisista joissa unien näkeminen on sallittua, on vain huhuja tai sukupolvelta toiselle säilyneitä myyttiseksi kasvaneita muistoja. Ympäristön lisäksi kolme teemaa nousee ylitse muiden: Unten näkeminen ja unirutoksi nimetty sairaus, jotka toimivat kontrollin välineinä, ihmisten etäännyttäjinä ja joskus lähennyttäjinäkin; saaren asukkaiden välinen hierarkia, valtaapitävien asema ja yhteiskuntaluokat; ja ennen kaikkea rakkaus, joka kaiken keskelläkin saa uskomaan ihmisiin. Kudottujen kujien kaupunki onkin vahva kuvaus rakkaudesta.

Kirjoittajana Itäranta on varmaotteinen. Tekstissä on konkretiaa ja ilmavuutta. Hetkittäin kieli muuttuu koristeelliseksi ja kuvailu tahtoo ottaa ylivallan, rinnaisteisia vertauksia on runsaasti: toivo virtaa kuin elohopea, juoksevana ja monimuotoisena ja hohtavana; kaatosade on kuin maailman ylle lankeava seinäseitti. Kaunista tämäkin kaikki, toki! Teksti on soljuvaa ja Itärannan unenomainen tyyli pitää. Rihmastoinen juoni on taidolla laadittu, romaani on ehjä ja syvä alusta loppuun saakka.

Hienossa kokonaisuudessa kaikkein upein on romaanin loppu, joka päästää Elianan muistojen ja kokemusten äärelle tunteikkaasti, hyvällä tavalla pakahduttavasti. Kudottujen kujien kaupunki lunastaa hyvin Teemestarin kirjan luomat odotukset. Se kuljettaa lukijansa jonkinlaiseen ihmisyyden ytimeen, maailman hukuttamiseen ja rakentamiseen sekä siihen mitä toisten puolesta voi tehdä: uneen ja rakkauteen.

Blogistanian Finlandia -ehdokkaani

Blogistanian Finlandia on taas täällä! Sallan lukupäiväkirjassa olevien kisaohjeiden mukaisesti olen valinnut vuonna 2012 ilmestyneistä kotimaisista kirjoista kolme omaa ehdokastani, kolme omaa suosikkiani. Kahden kärki oli helppo valita, mutta kolmannen valitseminen oli suoranaista kipuilua. Mietin viime metreille saakka, että nostanko Heidi Könkään upean Dora, Doran ohi nyt kolmanneksi nousseen romaanin ja voin paljastaa, että arpa ratkaisi. En yksinkertaisesti pystynyt tekemään eroa näiden hienojen kirjojen välille. Siksi tyydyn nyt suosittelemaan Dora, Doraa kaikille.

Lumiomenan ehdokkaat ovat tässä:

1. Emmi Itäranta: Teemestarin kirja. Teos. (3p.)
"Itärannan romaani on kaunis ja vahva. Se luo pelottavan, mutta täysin mahdollisen vision tulevaisuudesta kantaen kuitenkin mukanaan ikiaikaisuuden sävyjä. Tästä syntyy ehjä romaani, joka ajatteluttaa sekä kertoo tärkeää viestiä siitä, ettei kaiken elämän perusedellytyksenä oleva vesi ole välttämättä itsestäänselvyys edes täällä tuhansien järvien maassa."

2. Ulla-Lena Lundberg: Jää. Teos ja Schildts & Söderströms (2p.)
"Lundberg kirjoittaa kaiken niin, että saaristoseudun elämä muuttuu todeksi, se pakahduttaa, jännittääkin. Lundbergin tekstiä on helppo myötäelää, sen kanssa on luontevaa olla silloinkin, kun tarina surettaa. Jää kertoo arjesta saaristossa, mutta siinä on jotain elämää suurempaa. Kuten Lundberg kirjoittaa, ei ihmisen tarvitse omistaa sitä, mitä rakastaa."

3. Aki Ollikainen: Nälkävuosi (1p.)
"Molemmilla lukukerroilla Ollikaisen romaani vakuutti ja vaikutti. Nälkävuosi vakuuttaa aiheellaan, kielellään, kerrollaan ja taitavuudellaan. Se vaikuttaa sielussa niin, että omaa kehoa alkaa kolottaa ja mieltä liikuttaa, vaikkei itku tulekaan."


Pidän peukkuja omille ehdokkailleni. Blogistanian Finlandian voittaja julkaistaan Sallan lukupäiväkirjassa tänään illalla klo 20.


Edit. illalla VOITTAJA!!

Blogistanian Finlandian voitti Aki Ollikaisen hieno Nälkävuosi. Lämpimät onnittelut! Kaikki pistesijat ja tarkemmat tiedot Sallan lukupäiväkirjasta.

Emmi Itäranta: Teemestarin kirja

Emmi Itäranta: Teemestarin kirja
Kustantaja: Teos 2012
Kansi: Ville Tiihonen
Kotimainen romaani, dystopia
Sivuja: 266


Kuolema on veden liittolainen. Niitä ei voi erottaa toisistaan, eikä niistä kumpaakaan voi erottaa meistä, sillä niistä meidät on lopulta tehty: veden muuttuvaisuudesta ja kuoleman läheisyydestä. Vedellä ei ole alkua tai loppua, mutta kuolemalla on molemmat. Kuolema on molemmat. Toisinaan kuolema kulkee kätkettynä veteen, ja toisinaan vesi karkottaa kuoleman, mutta ne kulkevat aina yhdessä, maailmassa ja meissä.

Suomen Koillismaa jossain kaukana tulevaisuudessa. Tunturiluonto kätkee salaisuuksia, roihukärpäslyhdyt tuovat maailmaan valoa, kuukekriä valmistellaan ja juuri aikuisuuteen astunut Noria Kaitio on valmis astumaan uudeksi teemestariksi isänsä jälkeen, sukupolvien takaista traditiota vaaliakseen. Vesi on tärkeintä, mitä olla voi, se on elämän ja kuoleman liittolainen. Maapallo ja tietenkin koko ihmiskunta ovat käyneet läpi luonnonkatastrofin, jonka seurauksena myrskyt ovat moukaroineet mantereita ja siirtäneet rantaviivaa, öljy on kulunut loppuun ja ihmiset paenneet niille seuduille, jotka ovat vielä asuttavia. Koska vesivarannot ovat huvenneet, säännöstellään vettä Skandinavian Unionin diktatuurin ikeen alla. Teemestarien sukupolvien ajan pitämät päiväkirjat kuitenkin kertovat menneistä ajoista ja niistä Noria haluaa kaiken vaarankin uhalla saada selvää.

Teoksen scifi- ja fantasiaromaanikilpailun voittanut Emmi Itärannan esikoisteos Teemestarin kirja (2012) kiinnitti huomioni heti Teoksen kevätkuvastoa selaillessani. Häpeäkseni ja omaksi kirjalliseksi häviökseni tunnustan, etten ole suuri scifin tai fantasian ystävä, mutta pidän dystopioista jonkin verran ja nykyisen Kuusamon alueelle ilmeisesti sijoittuvana teoksena Teemestarin kirja tuntui heti alkusivuilaan lähtien raikkaalta ja sopivalla tavalla älykkäältä.

Itärannan luoma kuva tulevaisuuden maailmasta hämmentää ja tuntuu kuitenkin uskottavalta. Muovihaudalta löytyneet vanhat TDK-nauhat ovat miltei pyhän kaltaisia ihmeitä, matkanteko Kiinaan kestää viikkoja ja naisten rooli on osin kuin paluuta vanhaan aikaan; esimerkiksi sotilaat ovat hyvin miehisiä, kun taas kylän itkijänaiset kantavat mukanaan samaa tärkeää roolia kuin vanhassa Karjalassa kantaen kasvoillaan surun vuorovettä. Toisaalta ehkä näin kuuluukin olla. Norian tarinassa maailma on monessa suhteessa meidän nykytodellisuutta arkaaisempi ja pelokkaampi. Ja juuri Noria on se, joka ensimmäisenä naispuolisena teemestarina on ikivanhan tradition ja vesioikeuksien puolustaja, uranuurtajanainen. Hän kantaa mukanaan pelkoja ja rohkeutta, elää sekä mennyttä että tulevaa: Sillä muistoilla on oma muotonsa, eikä se ole aina sama kuin elämän:

Mutta tuo elämäni päivä on asettunut muiston muotoon, ja se on ainoa muoto, jossa voin sitä katsoa. Sen tosi, muuttumaton olemus ei ole enää ulottuvillani.
Muistan, miten puin teemestarin asun päälleni. Se tuntui uutuudenjäykältä ylläni.
Muistan, miten kiinnitin hiukseni taakse suurella neulalla. Ne olivat pitkien suortuvien väliin tarttuneesta kosteudesta raskaat.
En muista, miten kävelin teemajalle, mutta minun on täytynyt tehdä niin. Ei ollut mitään muuta paikkaa, minne olisin voinut mennä.

Turhaan en Itärannan kirjaan tarttunut eivätkä jo Teoksen kevätkatalogista mieleeni singahtaneet ennakko-odotukset olleet vääriä. Teemestarin kirja on hyvä romaani. Esikoiseksi se on suorastaan huikean hyvä. Dramaturginakin toiminut Itäranta on kokenut kirjoittaja, mikä näkyy niin hänen romaaninsa ehyytenä kuin siinä, että hänen tekstinsä on sekä puhuttelevaa että nautittavaa. Ennen kaikkea se on kaunista. Itäranta osaa viipyillä ja luoda rauhallisuuden ilmapiirin, mutta hän osaa kuvata myös pelottavia ja surullisia asioita siten, että ainakin minä aloin myötäelää Norian kanssa voimakkaasti ja paikoin henkeäni pidätellen. Pientä tyhjäkäyntiä tai liiallista viipyilyä on paikoin niin luontoon veteen, muistoihin kuin kuolemaankin liittyvissä kuvailuissa, mutta toisaalta juuri tuo viipyilevyys luo osaltaan sitä rauhallisuuden ilmapiiriä, joka tekee Teemestarin kirjasta niin miellyttävän lukea.

Teemestarin kirja on monin osin virkistävää luettavaa. Jos haen kirjasta jotain heikkoa, niin henkilöhahmoista osa jää ehkä turhankin vieraaksi tai tyyppeinä ennalta-arvattaviksi ja jotkut luonnontieteelliset seikat ihmetyttävät, mutta kokonaisuudessaan Itärannan romaani on niin vahva, etten tällä kertaa halua takertua pikkuseikkoihin, sillä pidin kirjasta tavattomasti. Pidin muun muassa siitä, ettei dystopia tarkoita kyborgien valtakuntaa tai minkäänlaista teknologian ylivaltaa -  saati sitten intergalaksista matkustelua sinne sun tänne. Ruoka ei tule pillereistä, vaan torilta tai omista marjapensaista. Maailma ei ole välttämättä kehittynyt teknologisesti tai jos onkin, niin ekologisempaan suuntaan, osin toki ympäristökatastrofin saneleman pakon edessä. Ympäristötuho tekee kirjasta myös tärkeän. Sitä lukiessa muistaa olla kiitollinen siitä, että voin esimerkiksi itse keittää teeni puhtaaseen veteen, tuhlatava vettä lämpimässä suihkussa tai pyörittää jopa puolityhjää pesukoneellista pyykkiä.

Tulevaisuudenkuvitelmat kohtaavat ikiaikaisen teetradition ja ympäristötuhon kokenut maailma luottaa junaliikenteeseen, ihmiset vain eivät voi luotta toisiinsa samalla tavalla kuin ehkä entismaailmassa oli tehty. Lumi on pelkkää historiaa ja Kuusamon korkeudella kasvaa kirsikkapuita, mutta tunturiluonto on edelleen raikas ja ehkä tärkeämpi voimavarojen paikka kuin koskaan aikaisemmin. Tämän menneen ja tulevan, ikiaikaisen ja kovin vieraan, Itäranta taitavana kertoja sitoo onnistuneesti yhteen.

Kirjavuoden ollessa vasta alussa on vaikeaa ja suorastaan vaarallista alkaa povata palkintoehdokkuuksia tai julistaa kirjavuoden parhaita teoksia. Sen voin kuitenkin sanoa, että en olisi lainkaan ihmeissäni, jos Teemestarin kirja mainittaisiin vuoden lopulla useissakin ehdokkuusveikkauksissa. Itärannan romaani on kaunis ja vahva. Se luo pelottavan, mutta täysin mahdollisen vision tulevaisuudesta kantaen kuitenkin mukanaan ikiaikaisuuden sävyjä. Tästä syntyy ehjä romaani, joka ajatteluttaa sekä kertoo tärkeää viestiä siitä, ettei kaiken elämän perusedellytyksenä oleva vesi ole välttämättä itsestäänselvyys edes täällä tuhansien järvien maassa.

****½

Teemestarin kirjan on lukenut myös Johnny. Helsingin Sanomissa ilmestyi tänään Toni Jerrmanin arvio kirjasta.

Kirjakuulumisia: Teoksen Teemestari sekä ilta Tammitalossa

Haaveissani lumi hehkui himmeää, valkoista valoa, kuin miljardit roihukärpäset olisivat pudottaneet siipensä ja maa olisi peittynyt niihin. Pimeys muuttui mielessäni läpikuultavammaksi ja kevyemmäksi kantaa, kun kuvittelin sen lumen hopeanvalkoista hohdetta vasten, ja ikävöin entismaailmaa, jota en ollut koskaan tuntenut. Kuvittelin vedenvalkeat taivaalle kuulaan lumen ylle, ja toisinaan menneet talvet kipinöivät unissani kesääkin kirkkaampina.

Kaunista, eikö vaan? Tuon tekstinäytteen ja hieman enemmänkin kuulin eilen Senaatintorin laidalla sijaitsevassa ravintola Sunnissa, jossa pidettiin Teoksen esikoiskirjailijan Emmi Itärantan tiedotustilaisuus. Englantilaishenkisen teehetken aikana kuulimme muun muassa Leena Krohnin ja Johanna Sinisalon mietteitä kirjallisuudesta, scifin ja fantasian - syystäkin! - vaikeasta lokeroitavuudesta ja pitkästä historiasta sekä ennen kaikkea pääsimme tutustumaan Itärannan romaaniin Teemestarin kirja.

Minä kiinnostuin Teemestarin kirjasta heti silloin, kun sain käsiini Teoksen uutuusluettelon. En ole suuri dystopioiden ystävä (Margaret Atwoodin jotkut teokset tekevät poikkeuksen), mutta olen aina ollut sitä mieltä, että hyvä kirjallisuus ylittää monet genrelajit ja sellaisen kuvan sain nytkin. Teemestarin kirja kertoo ajasta jossain kaukana tulevaisuudessa. Maapallo ja tietenkin koko ihmiskunta ovat käyneet läpi jonkinlaisen luonnonkatastrofin, jonka seurauksena vesivarannot ovat huvenneet ja vettä säännöstellään diktatuurin ikeen alla. Teemestarien sukupolvien ajan pitämät päiväkirjat kuitenkin kertovat menneistä ajoista. Noria on teemestarien sukua ja tulee hänen aikansa ottaa vastaan teemestarin arvo sekä samalla siihen kuuluvat salaisuudet. Teemestarien kirjaa luonnehditaan pelottavaksi ja uskottavaksi kuvaukseksi mahdollisesta tulevaisuudestamme sekä samalla kielellisesti kuulaaksi ja tarkaksi.

Aloittelin kirjaa eilen bussissa ja ihastuin. Tarina vie mukanaan, kieli on erinomaista ja tunnelma kiehtova. Tulen siis kirjoittamaan Emmi Itärannan Teemestarin kirjasta blogiarvion sitten aikanaan, mutta nyt haluan vielä tunnelmoida lumisessa Helsingissä. Ravintola Sunnin ikkunoista oli nimittäin upeat näkymät kohti talvista Tuomiokirkkoa:

Teemestarin kirjaa koskevasta tiedotustilaisuudesta minun sekä muutaman muun kirjabloggajaystävän tie vei kohti Tammitaloa, jossa pääsimme mukaan Tammen tilaisuuteen. Hyvää, kotimaista ruokaa nautittuamme mukava ilta vierähti kuin siivillä kirjoja katsellen ja tuttuja kirjailijoita bongaillen.

Tammen kevät lupailee taas kerran erinomaista kirjallisuutta. Lempeästi huvittuneena huomasin tämän tammikuuni olleen melko tammipainotteinen, sillä olen ehtinyt lukea Tammen kevätkirjoista jo kolme: Emma Donoghuen mukaansatempaavan lukuromaanin Huoneen, Haruki Murakamin minulle parhautta edustavan Norwegian Woodin sekä Johan Bargumin taidokkaan Syyspurjehduksen. Ja ei, tammipainotteisuuteni ei ole mitenkään kirjablogillisesti järjestetty juttu, vaan minua kaikkein eniten kiinnostaneet Tammen kirjat vaan sattuivat ilmestymään juuri heti vuoden alussa.

Toki - tai tietenkin - Tammella on paljon, paljon muutakin kiinnostavaa kevätohjelmassaan. Sinisen linnan kirjaston Maria esimerkiksi kirjoitti Merete Mazzarellan Ainoista todellisista asioista, jonka haluan jossain vaiheessa lukea. Anni M taas on englanninkielellä lukenut huhtikuussa suomeksi ilmestyvän Jennifer Eganin Aika suuren hämäyksen, joka sekin vaikuttaa raikkaalta ja kiehtovalta. Ja onhan Tammen valikoimassa ilmestymässä vaikka mitä muutakin, muun muassa lukuisa määrä dekkareita, ihania lastenkirjoja sekä Kinuskikissana tunnetun Sini Visan leivontakirja.

Tänään aamulla kotona katselin kirjahyllyämme. Monissa blogeissa on aina ajoittain ollut puolittain leikkimielistä "kisaa" siitä, onko  itse kukin bloggaaja enemmän Otavan Sinisen vaiko Tammen Keltaisen ystävä. Minä kiinnostun yleensä välittömästi kummankin laatukirjaston tarjonnasta. Sinisestä voisin lukea varmaan minkä tahansa teoksen, valikoimaltaan suuremmassa Keltaisessa on tietenkin teoksia moneen makuun, mutta niin vain on, että meillä kotona alkaa Keltaista olla kapea kirjavitriini täynnä.

Kiitos Teokselle ja Tammelle sekä blogikollegoille torstai-iltapäivän ja illan mukavasta kirjatunnelmasta! Jokaiselle blogini lukijalle ihanaa viikonloppua. Meillä taitaakin nyt perjantaina olla kunnon karkkipäivä, sillä kun minä pääsin kirjatapahtumiin, pääsi eskari-ikäinen esikoiseni oikealle unelmaretkelle Fazerin karkkitehtaalle ja tuomisina kotiin oli tietenkin karkkia Panttereista Susu-paloihin sekä hedelmäkarkkeihin. Oli kassissa hieman leipääkin, ettei ilta mene ihan sokerihumalassa. :)