maanantai 14. tammikuuta 2019

Silvia Hosseini: Pölyn ylistys



Silvia Hosseini: Pölyn ylistys. Esseitä
Savukeidas 2018
Kansi Ville Hytönen
185 sivua
Kotimainen esseeteos

Kaikki ihmiset haluavat saada maailman muovautumaan oman elämänkatsomuksensa, omien arvojensa ja mieltymystensä mukaiseksi. Sivistynyt ihminen pystyy vastustamaan tätä halua, sillä sivistys ei ole vain yleistietoa, asiantuntijuutta, hyvää makua ja pukeutumisen taitoa. Se on syvempää, suvaitsevaista ymmärrystä todellisuuden monimutkaisuudesta.

Kun istuu bussissa matkalla töihin ja kyynelehtii jo esipuheen aikana, ei voi muuta kuin vaikuttua sanojen voimasta. Sanojen, joissa äskeisessä lainauksessa nähty sivistys kohtaa kirjoittajan (oletetut) omat mieltymykset. Sanojen, joissa tarkastellaan asioita Al Pacinon huudosta Dubain ihmeelliseen keinotekoisuuteen ja Leonard Cohenin Death of a Ladie’s Man -albumista Sivulliseen ja sivullisuuteen. Sellaisten voimakkaiden sanojen, jotka muodostavat ajatuspolkuja lähelle ja kauas, kirjoittajaan, tämän lukijaan ja edelleen siihen kulttuuriin, joka heitä (ja siis meitä) ympäröi.

Kun lukee Silvia Hosseinin oivallisesti nimettyä esseekokoelmaa Pölyn ylistys ei voi kuin ihailla kirjoittajan älyä. Sitä, miten hän pysyy tiiviisti asiassa ja käy silti läpi teemaansa, hyvää huonoutta, yksityisestä yleiseen ja taas yksityiseen kulkien. Lukija pysyy vaivatta mukana, mutta saa, suorastaan imee, uusia näkökulmia toisaalta johonkin tuttuun ja toisaalta ehkä johonkin ihan uuteen.
Anekdoottimaisesti kerron, että viime syksynä olin kustannustoimittajana tekemässä Vesa Sisätön hauskaa 100 klassikkoa tunnissa -kirjaa. Kirjassa sata kirjallisuuden klassikkoa tiivistetään twittermäiseen kuvaukseen, jonka lisäksi jokaisesta esitellystä teoksesta kerrotaan joku hauska tai yllättävä fakta. Lopuksi kirjalle annetaan tuomio. Albert Camus’n Sivullisen kohdalla tuomio kuuluu: ”Lukiolaisen tulee rakastaa Sivullista, mutta jos vielä 40-vuotiaanakin on lukiolainen, on syytä alkaa lukea enemmän.” Hymyilin tuomiolle, nyt Hosseinin esseen ”Mitä sivullisuus tarkoittaa?” ymmärrän sen vieläkin paremmin. Samoin ymmärrän, miksi Camus’n tunnetuin romaani on ”pölyä”.
Kaiken kaikkiaan Pölyn ylistys on innostavaa luettavaa. Hosseinin esseet ovat nopealukuisia, niihin pääsee helposti kiinni. Helppolukuisuus ei kuitenkaan tarkoita pinnallista, vaan Hosseini pureutuu syvälle. Lukija voi hihkua mukana, mutta voi tietenkin myös rypistellä kulmiaan.

Näet se, että innostuu lukemastaan ja ihailee sen kirjoittajan taitavuutta ei tarkoita sitä, että pitäisi olla koko ajan samaa mieltä. Voi myös hieman ärtyä. ”Lifestyle-torakoita” on varmasti olemassa, mutta vaikka Hosseini ruotii samalla itseäänkin, tuntuu tympeältä lukea moitteita (blogi)nimiltä mainituista ihmisistä. Toki jotkut lifestylebloggarit ovat tuotteistaneet osan elämästään, mutta ehkä se tuotteistamisen ja henkilökohtaisen sekoittaminen ovat niitä asioita, jotka tuovat valoa tai taikapölyä(pä hyvinkin) lukijoidensa arkeen. ”Vähän saa kuristaa” -essee on esseenä hieno, mutta eittämättä minulle vieras, enhän tiedä mitään Sons of Anarchysta tai sellaisesta seksistä, josta Hosseini kirjoittaa. Mutta se, että ärtyy lifestyle-torakoista tai punastelee bussissa Hosseinin seksielämästä lukiessaan ei tietenkään ole huono merkki. Hosseini kirjoittaa niin hyvin! Miten hän saakin Thomas Pynchonin Painovoiman sateenkaaren, perversiot ja tavallisuuden samaan tekstiin. No, hienosti. Kuolema on aina mukana. Se on.
Ristiriitaisuuden kokeminen on tietenkin henkilökohtaista. Toisiin esseisiin kiinnyin lukiessani heti, jo otsikon perusteella. Esimerkiksi ”Leonard Cohen munasillaan” luo ensin mielikuvan vanhasta hattupäisestä Cohenista ilman vaatteita, vain päähine päässään. Itse essee sekä rikkoo että vahvistaa tätä mielikuvaa, kun Hosseini avaa Cohenin huonoimpana pidetyn levyn anatomiaa. ”Aavikkolabyrintin vangit” pureutuu Dubaihin, kaupunkiin jonne en edes suunnittele matkustavani, mutta jotain koskettavaa ja oudosti aitoa tuossa melkein tyhjästä tehdyssä kaupungissa on, jotain pöyhkeää ja sellaisenaan pelottavalla tavalla liikuttavaa. Rakkaimmaksi esseeksi Pölyn ylistyksestä minulle nousee teoksen nimiessee, vaikka sitäkin lukiessani mieleni teki toisinaan tehdä ainakin sivuhuomautuksia. Ajatus suurista tunnetuista museoista on kieltämättä usein vain ajatuksen ylevyyttä, mutta museofatiikki... En tiedä, eikö museossa voi vain iloisesti käydä katsomassa sen teoksen, jonka eniten haluaa nähdä? Tai sitten viipyillä tuntikausia vielä ruuhkaisempia kohteita paossa? Eihän sen tarvise väsyttää. Hosseinin ”barbaarisuus” hänen naureskellessaan rumille teoksille kuulostaa kyllä vapauttavalle.

Pölyn ylistystä lukiessaan voi ikään kuin pinota omia kulttuurisia ja yksityisiä kokemuksiaan ja peilata niitä kirjasta löytyviin. Hosseinin onnistuu välittää pölystä 
 niistä huonoista, rumista tai vähemmän yleviksi määritellyistä kulttuurikokemuksista  valon hiukkasia. Kaikessa voi nähdä puolensa ja puolensa, kokea suoranaista riemua. Pölyn ylistyksen lukeminen itkettää (liikutuksesta) ja naurattaa (vapauttavasti).
Nostetaan malja pölylle! Olemmehan tässä.

Niin olemme, malja sille, tässä, elossa olemiselle. Malja Hosseinin kirjalle!

---
Muualla: Laura, Linnea, Marjatta, Omppu.

torstai 10. tammikuuta 2019

Michelle Obama: Minun tarinani


Michelle Obama: Minun tarinani
Otava 2018
Becoming 2018
Suomentanut Ilkka Rekiaro
510 sivua
Kannen kuva: Miller Mobley
Amerikkalainen elämäkerta

Minä suostuin, koska rakastin häntä ja uskoin siihen, mitä hän pystyisi tekemään.
Minä suostuin, vaikka mieltäni painoi tuskallinen ajatus, jota en ollut valmis paljastamaan: minä tuin häntä vaalitaistelussa, mutta epäilin, että häntä ei valittaisi. Hän puhui usein ja tunteikkaasti maamme eripuran sopimisesta, vetoamisesta korkeisiin ihanteisiin, joiden hän uskoi asuvan kaikkien ihmisten sisimmässä. Mutta olin nähnyt tuota eripuraa niin paljon, että se hillitsi omaa toivoani. Barack oli sentään musta mies Amerikassa. En uskonut, että hän voisi voittaa.
On erikoista, miten ihmiselle voi tulla ikävä George W. Bushia. Sitä Yhdysvaltain entistä presidenttiä, jota aikoinaan niin arvosteltiin ja inhottiin. Bill Clintonin jälkeen hän tuntui minustakin huonolta valinnalta. Mutta miten Bush näyttäytyy nyt vanhaa sivistystä omaavana, hyväkäytöksisenä ja demokratiaan uskovana vallanpitäjänä. Kolme vuotta sitten en voinut kuvitellakaan, että näin kävisi. Silloin Yhdysvaltain presidenttinä oli vielä Barack Obama, jonka ensimmäisiä virkaanastujaisia tammikuussa 2009 katsoimme niin suurella riemulla, että silloin hieman yli kolmevuotias esikoisimmekin hyppi ilosta. Obama tuntui tuovan sellaista toivoa, joka säteili tänne pohjolaankin. Kun Obaman toinen presidenttikausi oli menossa viimeistä vuottaan ja uusi vaalikamppailu oli kiivaimmillaan, olin varma että presidentiksi nousee Hillary Clinton. Vaalitulos olikin sitten yhtä voldemortia.
Paitsi Barack Obamaa, seurasin ja ihailin myös hänen vaimoaan, Harvardista juristiksi valmistunutta Michelle Obamaa. Ihailin sitä, miten hyvä puhuja Michelle Obama oli (ja on), kuinka hän ensimmäisen naisen roolinsa puitteissa otti kantaa, ja sitä kuinka läheiseltä Obamien koko perheen välit näyttivät. Nyt kun Barack Obaman presidenttikausi on historiaa, tunnen jonkinlaista kaipuuta, mikä on oikeastaan hassua, koska en ole koskaan edes käynyt Yhdysvalloissa.
Kun tieto Michelle Obaman omaeläkerrasta tuli, kiinnostuin kirjasta heti. En kuitenkaan syöksynyt ostamaan sitä kirjakaupasta, vaan toivoin Minun tarinaani joululahjaksi. Ok, en toivonut, vaan vinkkasin lahjasta ihan suoraan omalle äidilleni. En tiedä, mitä oikeastaan odotin, mutta sain kyllä kaiken.
Michelle Obaman elämäkerta on kirjallisuusmielessä, etenkin rakenteellisesti, tietenkin tyypillinen lajityyppinsä edustaja. Se lähtee liikkeelle varhaisvuosista Chicagossa, kuvailee perhe-elämää, koulunkäyntiä, ystävyyssuhteita ja niin edelleen; etenee opiskeluun, seurusteluun, avioliittoon, perheeseen, työuraan, puolison uraan; kulkee aina vuoteen 2018 saakka. Kronologisesti kulkeva teksti syventyy yksityisiin ja yleisiin asioihin, kuten perheeseen ja politiikkaan. Jos kirja onkin rakenteeltaan tavallinen elämäkerta, ei Michelle Obaman elämä ole tietenkään ns. tavallinen. Rakastavasta, köyhästä ja koulutukseen uskovasta afroamerikkalaisesta perheestä lähtöisin oleva Michelle, omaa sukua Robinson, pääsee huippuyliopistoihin ja kohtaa miehen, josta on tuleva Yhdysvaltain presidentti.
Kertojana Obama on loistava. Kirjasta välittyvät paitsi tapahtumat, myös ja ennen kaikkea tunne: rakkaus, epävarmuus ja myös itsevarmuus, syrjinnän kokemukset, pelot ja toiveet. Kokonaisuus on valoisa, muttei peittele koettua vääryyttä tai kaunoja. Koettu rasismi, Donald Trumpin loukkaavat väitteet, pelko lapsettomuudesta...  Vaikka kirjan taustalla on ollut melkoinen tekijätiimi ja vaikka teoksessa kerrotaan tietenkin ne asiat, jotka halutaan kertoa, välittyy lukijalle jonkinlainen avoimuus ja aitous. Se on tärkeää, lukija löytää kirjasta Michellen äänen.
Mutta äänessä ei ole vain Michelle. Minun tarinani on myös poliittinen kirja. Se kertoo koulutuksen tärkeydestä, naisten ja erilaisista taustoista tulevien ihmisten oikeudesta ja mahdollisuudesta opiskella ja tavoitella tärkeitä asioita, mutta myös siitä etteivät nämä mahdollisuudet ole itsestäänselvyyksiä. Obama pohtii myös avioliittoa ja sitä, miksi toinen ikään kuin luopuu osin omista urasuunnitelmistaan toisen vuoksi, mutta onneksi tässäkin hän on pystynyt tekemään töitä ja ennen kaikkea saanut äänensä kuulumille monissa tärkeissä asioissa.
Politiikkaa taustoittavat aina ihmiset. Suurimmaksi osaksi Obama kirjoittaa hyvistä ihmisistä, vaikkei unohda hankaliakaan. Heihin kuuluu tietenkin perhe, yhtä lailla Michellen oma lapsuudenperhe kuin hänen puolisonsa ja tyttärensä. On ystäviä, rinnalla kulkevia ja jo tästä maailmasta poistuneita. On Kuningatar Elisabeth, josta Michelle pitää suuresti ja hyvästä syystä (lukekaa kirjasta, minua hymyilyttää kun ajattelen näitä kahta upeaa naista). Niin, ja on Bushit jotka tuntuivat George W:n presidenttikautena konservatiisilta änkyröiltä (ja olivatkin, luulen), mutta näyttävät nyt niin valoisilta: Hänessä [G.W.B.] oli texasilaista jalomielisyyttä, joka tuntui sivuuttavan kaikki poliittiset kaunat. Eihän minulla ole oikeasti ikävä Bushin presidenttikautta, mutta sekin muistuttaa siitä maailmasta, jolloin asiat tehtiin sivistyneesti.

Oikeasti minulla on ikävä Obaman presidenttikautta. Jossain mielikuvissa FLOTUS (First Lady of the United States) ja POTUS (President of the United States) ovat nimenomaan Michelle ja Barack Obama: kävelemässä käsi kädessä, tanssimassa virkaanastujaisiltana, pitämässä toivoa yllä.

Michelle Obaman älykkäästä ja sujuvalukuisesta kirjasta oppii, että aina on toivoa. Kirjan kaunis ja sopivan ylväs lopetus katsoo maailmaa paljon nähneen ihmisin silmin, siellä on: pilkahdus maailmasta sellaisena kuin se voisi olla.

--

Muualla mm. Amma ja Leena.

perjantai 4. tammikuuta 2019

Elif Shafak: Eevan kolme tytärtä


Elif Shafak: Eevan kolme tytärtä
Gummerus 2018
Three Daughters of Eve 2016
Suomentanut Sari Karhulahti
Kannen kuvat Shutterstock
484 sivua
Turkkilainen romaani
Kulkuri tutki toinen kulmakarva koholla kuvaa. Miehen ja kolmen naisen kasvoja. Opettajan ja hänen oppilaidensa. Heillä kaikilla oli päällystakki yllä, hattu päässä ja huivi kaulassa, ja he seisoivat joko kylmyyden takia tai vanhasta tottumuksesta tiiviisti lähekkäin Thomas Bodleyn perustaman kirjaston edessä Oxfordissa vangittuina ikuisiksi ajoiksi yhteen kuvanottotalven hyytävimmistä päivistä.
Ryöstö keskellä päivää palauttaa muistot Perin mieleen. Keski-ikäistyvä istanbulainen Peri on hyväosainen nainen, joka on menossa illaksi juhliin. Kun päihteitä käyttävä koditon iskee hänen kimppuunsa, tipahtaa Perin käsilaukusta kuva, joka vie Perin ajatukset 2000-luvun alun Oxfordiin karismaatisen professori Azurin seminaariin. Oxfordissa Peri oli ystävystynyt kahden naisen, vapaamielisen ja itsevarman Shirinin ja uskonnollisen feministin Monan, kanssa. Azurilla tuntui olleen valtaa kaikkiin kolmeen naiseen. Paitsi Oxfordin-vuosiaan, Peri pohtii myös omia lähtäkohtiaan uskonnollisesti ristiriitaisessa perheessä kasvaneena. Samalla ryöstön jälkeinen juhlailta etenee ja pöydät notkuvat: mennyt ja nykyisyys lomittuvat. Maailman ristiriitaisuus avautuu Perille vahvemmin kuin ehkä koskaan aiemmin.

Turkkilaisen Elif Shafakin romaani Eevan kolme tytärtä on kolmeen eri aikakauteen, 1980- ja 2000-lukujen alkuun sekä vuoteen 2016, sijoittuva yhdenpäivänromaani. Kaikki tapahtuu periaatteessa iltapäiväisen ryöstön ja juhlaillan aikana, mutta laajenee Perin koko elämää kattavaksi. Shafak tarkastee niin Turkin poliittista liikehdintää, uskontoa, naisen asemaa ja perhesiteitä. Teoksen nimi viittaa Perin lisäksi myös Monaan ja Shiriniin, mutta keskiössä on koko ajan Peri.
En ole aiemmin lukenut Shafakia. Vuosikymmenen alussa suomennettu Rakkauden aikakirja oli hyllyssäni jonkin aikaa (voitin sen muistaakseni blogiarvonnasta vuosia sitten), mutta pelkäsin romaanin olevan liian viihteellinen suhteessa tematiikkaansa. Rakastan nk. korkeakirjallisuutta, toisinaan nautin puhtaasta viihteestä. Mutta vaikeimpia ovat ne kirjat, jotka taiteilevat rajoilla; kirjat, joissa painaavat teemat sisältävät turhia itsestäänselvyyksiä tai viihderomaanit, jotka koettavat olla jotain enemmän. Pelkäsin, että Eevan kolme tytärtä on juuri tällainen romaani. Ja osin onkin: kärjistykset ovat paikoin turhankin alleviivattuja, jotkut dramaattiset tapahtumat on kuvattu tarpeettoman yksityiskohtaisesti. Vakavaan sekoittuu toisaalta saippuaoopperamaista ylellisyyttä, toisaalta jopa jonkinlaista maagis-realismiksi naamioitunutta yliluonnollisuutta. Myös toistoa on paikoin, lukija uskoisi vähemmälläkin.

Silti nautin Shafakin romaanin lukemista. Rakastin sen sujuvuutta, viehätyin sen teemoista, kuten Turkin politiittisesta historiasta ja ristiriidoista. Kiinnostuin maasta monella tapaa rajoilla: maanosien, uskontojen, moderniuden ja vanhoillisuuden. Nautin myös siitä, miten Shafak kuljettaa tarinaa eri aikakausissa ja ympäristöissä, miten Peri hahmona muuttuu – tai tulee muutetuksi. Perissä on tuttua ja vierasta sekä todellakin tarina kerrottavanaan.
Henkilökuvaus toimii joistakin kliseistään huolimatta muutenkin – etenkin silloin kun se sekoittuu uskontoon: Uskonto oli syöksynyt Nalbantoglujen [Perin sukunimi] elämään odottamatta kuin meteori ja synnyttänyt kuilun, joka jakoi perheen jäsenet kahakoivaan leiriin.  Perin koti rinnastuu Turkkiin, maahan Euroopan ja Aasian, sekulaarin ja uskonnollisuuden välillä. Äiti Selma on vanhoillinen muslimi, joka koettaa saada bikineissä kulkevia naisia luopumaan asuistaan, isä Mensur on tapamuslimi, joka ei välttämättä usko mihinkään ja tuo joulukuusen sisälle. Perin isoveljistä toinen Hakan, on kansallismielinen ja uskonnollinen. Toinen, Umut, on kallellaan vasemmistolaisuuteen.

Shafak kirjoittaa vetävästi ja poliittisesti. Vaikka lukiessani kaipasin vähemmän viihdettä, viihdyin (!) romaanin parissa mainiosti. 
Kokonaisuus on pienistä notkahduksistaan huolimatta ehyt, sopivan avoin ja kauttaaltaan kiinnostava. Shafakilla on kirjailijana hyvä visuaalisuuden taju: Perin Oxford kirjakauppoineen ja luentosaleineen on kuin brittiläisistä tv-sarjoista, Istanbul taas toisaalta rosoinen, toisaalta luksusta täynnä, mutta aina yhtä värikylläinen.

Parasta romaanissa on tietty rohkeus. Shafak on kirjailija, joka uskaltaa ottaa kantaa ja kyseenalaistaa asioita. Hän kirjoittaa kiehtovasti siitä ristiriidasta, joka hänen sukunsa maassa (kirjailija itse asuu Lontoossa) elää: Istanbul oli kuin dementoitunut noita, joka oli unohtanut taikajuomisensa reseptit. Hän arvostelee Turkkia, mutta toisaalta arvostaa maata, sen kulttuuria ja tarinoita – ja sen ihmisiä.