5 x tv-sarja: Annasta Twin Peaksiin

Suomenlinnassa voi tuijotella vaikka seinää, ja tietenkin kaikkia rakennuksia, linnoitusta, merta, joutsenia, ohi lipuvia laivoja.

Viime aikoina olen tuijottanut myös televisiota, mikä on minulle kuin uusi maailma. Tai oikeammin vanha, uusi maailma, osin ihmeellinen maailma, jossa olo on melkein kuin noviisilla. En tietenkään ole sarjojen katsomisessa oikeasti noviisi: olen vuosien saatossa ollut sarjakoukussa muun muassa Twin Peaksiin, Salaisiin kansioihin, Villiin Pohjolaan, Lostiin, Susipalatsiin ja – ah autuutta – Downton Abbeyyn. Kun Downton Abbey loppui, en keksinyt enää mitään oikeasti sykähdyttävää katsottavaa. Lauantainen brittidekkari, yleensä Midsomerin murhat tai Vera Stanhope, on tarjonnut kyllä kotoistaa jännitystä, mutta muutama viikko sitten alkanut Tommy ja Tuppence -sarja jäi David Walliamsista huolimatta kesken.

Ja nyt sitten, en ihan yhtäkkiä ja yllättäen, vaan viimeisen puolen vuoden aikana tarkan harkinnan seurauksena ja googlettelun tuloksena, olen innostunut jo viidestä sarjasta, joista olen toistaiseksi katsonut vain neljää (hahaa). Tässä sarjasuosikkiviisikkoni, tasa-arvoisesti aakkosjärjestyksessä.

(Tv-sarjakuvat tuotantoyhtiöiden promokuvia.)

Anne With an E (Netflix)

Anna ystävämme samanlaisena ja uudenlaisena. Punatukkainen romantikko, joka etsii sukulaissieluja ja puhuu prinsessa Cordeliasta, mutta jolla on orpokotitaustansa vuoksi myös rankkoja kokemuksia, ehkä eräänlainen traumaperäinen stressihäiriö.

Suvi Aholan Hesariin kirjoittama juttu valottaa komeasti uuden Anna-sarjan taustoja. Sarja ei noudata täysin Montgomeryn kirjoja, vaan mukana on uudenlaisia tulkintoja, osa varsin rohkeita. Jotkut käänteet yllättävät, mutta suurin osa sopii Annan tarinaan loistavasti, esimerkiksi Annan kuukautisista puhutaan melko paljon. Geraldine James tekee loistavan roolin Marillana, mielessäni hän ylittää - ja kirkkaasti - jopa ”sen oikean” Marillan, Colleen Dewhurstin. Olen ihan virkistynyt uudesta Anna-tulkinnasta!

The Crown (Netflix)

 Ah, kuningatar Elisabeth II:n tarina. Tai enemmänkin.

The Crown ei ole yliromantisoitu juonisarja, vaan sukellus politiikkaan, valtaan ja yhden naisen asemaan. Netflixin suursarjassa kaikki on kohdallaan: näyttelijöiden työ, lavastus ja puvustus, pienet yksityiskohdat… The Crown asettuu jonnekin Susipalatsin tai Vallan linnakkeen (Borgen) ja Downton Abbeyn väliin. Odotan innolla laatusarjan toista tuotantokautta, ensimmäisen katsoin jo talvella.

The Handmaid’s Tale (HBO)

On tapahtunut vallankaappaus, jonka seurauksena naiset on alistettu frediläisiksi, gleniläisiksi ja martoiksi. Vallalla ovat jonkin sortin fundamentalistit. Tunnelma on pelottava, maailma filtteröity vihertävänharmaaksi, väripilkkunaan frediläisten punaiset kaavut.

Voiko kahden katsotun jakson jälkeen sanoa, että sarja parasta juuri nyt? Etenkään tällaisella nirson katsojan kokemuksella? Margaret Atwoodin Orjattaresi-romaaniin perustuva sarja hyytää, kääntää sielun nurin, pitää otteessaan ja saa janoamaan lisää jaksoja. Onneksi matkani Handmaid’s Talen kanssa on vasta alkanut, vaikka tuleva hieman pelottaakin. Laadukas, poliittisestikin kiinnostava sarja.

Outlander (Netflix)

Sairaanhoitajatar siirtyy toisen maailmansodan jälkeisestä ajasta 1700-luvulle. Automatkat ja uudelleen rakennettava elämä aviomiehen kanssa vaihtuu englantilaisten punatakkien ja skottikapinallisten taisteluihin, rakkauttakin on ilmassa.

Hmm. Skotlanti, hyppy menneeseen maailmaan, jonkinlaista pehmeää fantasiaa (lähinnä sitä aikamatkailua), romantiikkaa, miekkoja ja aseita. Outlander on periaatteessa makuuni liian ennalta-arvattava ja sen miessankareista toinen on imelyyteen saakka komea, mutta silti sarjassa on kahden katsotun jakson perusteellakin imua. En tiedä, pidänkö sarjasta vaiko en, enkä tiedä katsonko sitä hieman nolostellen (kai, kun sitä tässäkin pohdin) tai tulenko katsomaan edes koko kautta loppuun, mutta poden nyt entistäkin kovempaa matkakuumetta Skotlantiin. Joskus on ihan hyvä niin sanotusti olla aivot narikassa. On oikeastaan aika kiinnostavaa, miten sama sarja voi kiehtoa ja ärsyttää.

Ja pian: Twin Peaks (HBO)

Agentti Cooper, kirsikkapiirakkaa, pöllöjä, unenomaista tunnelmaa, Bob, rikoksia, pelkoja. 1990-luvun alussa minua kaikkein eniten säväyttänyt tv-sarja on palannut.

En ole vielä alkanut katsoa uutta Twin Peaksia, johon aion syventyä heti kunhan saan Handmaid’s Talen ensimmäisen tuotantokauden katsottua. Olen kuullut, että Twin Peaksin uudet jaksot ovat enemmän outoja kuin hyviä, mutta outoushan on David Lynchin ”toinen nimi”, joten odotan tätä katselukokemusta innolla ja mielenkiinnolla.

♥

Mitä te katsotte nyt? Televisiosta tai suoratoistopalveluista (mieluummin niistä, huomaan että sarjojen katsominen tiiviiseen putkeen, kuitenkin jakso päivässä tai parissa -periaatteella, sopii minulle). Suositelkaa, moittikaa, kehukaa!

P.S. Kirjoja? Seuraavassa postauksessa.

Philip Teir: Tällä tavalla maailma loppuu

Philip Teir: Tällä tavalla maailma loppuu

Otava 2017
Så här upphör världen 2017
Suomentanut Jaana Nikula
Kansi Sanna Mander
287 sivua

Arvostelukappale
Kotimainen romaani

Hän oli harkinnut jäävänsä kaupunkiin. Hän olisi voinut lähettää Julialle tekstiviestin ja pyytää tätä lähtemään ilman häntä, mutta istuessaan toisen kerroksen vessassa – minne oli piiloutunut lounaan jälkeen lukemaan työpaikkailmoituksia puhelimestaan – hän päätti lähteä kotiin. Hän ei halunnut tuottaa Julialle pettymystä, ja eikö Julia ollutkin ollut hieman etäinen viime aikoina?

Yksi kesä voi olla käännekohta. Sellainen se ainakin on Julian ja Erikin perheessä. Pariskunta lähtee lastensa kanssa suvun kesäpaikkaan Maitolahteen: meri, tutut maisemat ja Julian kohdalla toisen romaanin kirjoittaminen odottavat. Erikillä on kuitenkin salaisuutensa: hän on saanut potkut yt-neuvottelujen seurauksena, mutta ei saa kerrotuksi asiaa perheelleen. Maitolahti ei muutenkaan ole niin rauhallinen kuin mitä se on aiemmin ollut: naapuriin on asettunut maailmanloppua paasaava ekopessimistien yhteisö, jossa mukana on Julian lapsuudenystäväkin. Pariskunnan lapsilla Alicella ja Antonilla on omat kuvionsa, mutta onko kaiken alku tai loppu kuitenkin silloin, kun Anton näkee ukkosen armoilla kävelevän alastoman naisen…

Philip Teirin Tällä tavalla maailma loppuu on kesäinen sukellus moneen teemaan. Romaanin laaja henkilöjoukko riuhtoo itseään moneen suuntaan: yhtä lailla itseensä kuin toisiinsa, niin menneisyyteensä kuin alati epävarmana häämöttävään tulevaisuuteen.

Teir kirjoittaa kiinnostavasti, samalla kertaa realistisesti ja unenomaisesti. Monenlaisten käännekohtien kesä Maitolahdessa voisi olla kuin uni tai välisoitto yhden perheen kokonaisuudessa ja sen jokaisen henkilön yksilöllisissä haaveissa ja peloissa. Tiedättehän, sellainen kesä, jonka jälkeen mikään ei ole ennallaan, mutta ajan myötä kesän muisto haalenee yhdeksi kesäksi muiden joukossa. Toisaalta tapahtumat ovat realistisia, mitä myötäillen Teirin teksti on sujuvaa ja tarkkanäköistä, mutta samalla hyvin arkista. Kokonaisuus tuntuu hillityltä, vaikka miltei kaikilla on salattavaa.

Ehkä Teirin kohdalla jo kulunut sanonta porvariston hillitystä charmista pitää paikkansa, vaikkei kaikki niin hillittyä olekaan. Porvaristosta voi puhua kaikkien kohdalla, niin luokkanousun suorittaneen Erikin kuin ekohippienkin, sillä pessimistiyhteisön ihmisillä on kulttuurisesti varaa ja mahdollisuuksia noudattaa omia aatteitaan – ainakin tiettyyn, yksilön määrittelemään rajaan saakka. Tällä tavalla maailma loppuu -romaanin ihmiset jarruttelevat ja elävät silti: minnekään ei mennä suin päin, mutta hetkittäin menoa ei voi estää.

Tällainen kepeä ja samalla kipeä tyyli viehättää minua suuresti. Silti: Teirin romaaneista edellinen, Talvisota, tuli minua lähemmäksi ja tämä uudempi jää hieman vieraammaksi, vaikeammin hahmotettavaksi. Se ei millään muotoa tarkoita huonoa romaania, vaan Teir kirjoittaa hyvin ja luo henkilönsäkin huolella moniulotteisiksi. Kaikki tuntuu kuitenkin jokseenkin vetämättömältä - ehkä henkilöitä on liikaa, jotta heidän kaikkien pään sisälle pääsisi kunnolla. Vierauden verho ei täysin raotu, mutta vilauttaa silti elon kipukohtia.

Miten maailma sitten loppuu? Ehkei se lopukaan, täysin, mutta muuttuu: sulkeutuu toisaalle ja avautuu uuteen.

--

Teirin romaanista ovat kirjoittaneet myös mm. Suketus, Tuija ja Heidi.

Petina Gappah: Muistojen kirja

Petina Gappah: Muistojen kirja

Tammi 2017, Keltainen kirjasto
The Book of Memory 2015
Suomentanut Tero Valkonen
Kansi Eevaliina Rusanen
307 sivua
Zimbabwelainen romaani

Tarina, jonka pyysit kertomaan, ei suinkaan ala Lloydin kuoleman säälittävästi rumuudesta. Se alkaa kaukaisesta elokuun päivästä, jolloin aurinko porotti rakkulaisille kasvoilleni, minä olin yhdeksän ja isä ja äiti myivät minut ventovieraalle miehelle.

Joskus voi puhua aloittamisen taidosta*, ja tässä tapauksessa kokonaisuus jatkuu yhtä vahvana. Memory on vastakohtien nainen. Hän on koulutettu ja ulkomailla asunut, mutta istuu Hararen pahamaineisessa vankilassa syytettynä kasvatti-isänsä Lloydin murhasta. Hän on mustaihoinen albiino, kaksinkertaisesti ulkopuolinen. Hän on syntynyt köyhänä, mutta elänyt vauraudessa. Hänellä on taitoa, mutta silti hän ei puolustaudu. Vankilassa Memory kirjoittaa elämäntarinaansa amerikkalaiselle toimittajalle, joka on hänen ainoa toivonsa tuomion purkamiseksi. Mitä kaikkea Memory muistaa ja mikä hänen muistoistaan on totta, mikä väärinkäsitystä? Onko sillä kaikella edes väliä? Onko sillä mitään muuta kuin väliä?

Zimbabwelaistaustainen Petina Gappah vieraili viime viikonloppuna Helsinki Litissä. En tänä vuonna päässyt seuraamaan suosikkifestivaaliani paikan päälle Savoy-teatteriin, joten lohdutukseksi marssin kirjakauppaan ja tämän Helsingin Sanomien artikkelin perusteella ostin itselleni Muistojen kirjan.

Muistojen kirjan englanninkielinen nimi on The Book of Memory: Tämä avaa romaanin sisältöä jo ennen sen lukemista. Kirja on paitsi muistojen ja muistelun, myös ja ennen kaikkea Memoryn kirja. Kirja on hänen tarinansa ja kertoo kaikesta sellaisena kuin hän kaiken kokee. Memoryn muistot ja arkipäivä vuorottelevat kuin vieterilelu: on vankilan arki, kaikki se lika, vähäinen ruoka ja säännöstellyt terveyssiteet. Muistoissakin on paljon konkretiaa, mutta myös epäselvyyksiä, haparointia, epätietoisuutta: kirouksia, haaveita, värien ja aistien voimaa. Kaikessa on vahva kaipuu olla hyväksytty, halu olla samanlainen kuin muut ja parempikin. Ja alati on läsnä tuskainen tieto siitä, miten juuret ja sattuma vaikuttaa siihen, millainen ihminen on ja miten hänet nähdään.

Gappahin romaani kysyy paljon. Se kysyy ensiksikin: miksi? Miksi nuori tyttö, olkoonkin että omassa yhteisössään hänet nähdään friikkinä, voidaan noin vain myydä ulkopuoliselle? Miksi tätä kauppaa ei uskota todeksi? Tässä maassa ei myydä lapsia. Miksi ihmeessä elämässään menestynyt voi joutua kokemaan kaiken sen, mitä Memory aikuisena kohtaa? Toiseksi Muistojen kirja kysyy: kuka, kenen? Kenellä on valta: vanhemmilla, ulkopuolisilla, yhteiskunnalla vai yksilöllä? Ja kuka kukin oikeastaan on? Kuka Memory itse on? Mistä kaikesta hän ihmisenä rakentuu? Kenen ansiosta – tai syystä?

Kaikki kysymykseni ovat teemoja, joita Gappah käsittelee taitavasti. Muistojen kirja on monisyinen romaani, joka menee syvälle lukijan tunteisiin. Se on perhetragedia, joka koskettaa, ärsyttääkin – miksi Memory ei heti puolustaudu, ihmettelee äkkinäinen lukija, mutta hyvässä kerronnassa kaikelle on aikansa. Gappahin romaani käsittelee moninkertaista ulkopuolisuutta, vihaa ja totuutta. Vaikka se on vahvasti Memoryn tarina, ovat Zimbabwen yhteiskunnalliset muutokset läsnä. Kolonialismi, omistajuus, uskomukset ja niiden myötä asenteet vaikuttavat jokaiseen romaanin henkilöön.

Tiivistäen: Muistojen kirja on samalla kertaa aistillinen ja poliittinen. Se on raskaista aiheistaan huolimatta vetävästi kerrottu teos muistamisesta ja toiveista, sekä ennen kaikkea ymmärryksestä. Memoryn muistoissa, ihmisten kohtaloissa ja Gappahin tavassa kertoa on voimaa: Muistojen kirja leimuaa kuin kolibrinkukat, nuo paratiisilinnut, ja tarjoaa silkkaa lukemisen juhlaa.

--

Muistojen kirjasta ovat kirjoittaneet myös mm. Kirjaluotsi, Kirjavaras ja Mai.

*Aloittamisen taito on myös Kaisa Neimalan ja Jarmo Papinniemen kirjan nimi. Se ei mitenkään liitty Gappahin kirjaan, mutta taidokas alku vie lukijan mukanaan.

Äitienpäiväretki Runebergin kotimuseoon

Tuoksupelargonin taimi odottaa vielä istuttamista ruukkuun. Toivon, että se jaksaa kasvaa ja tuoksua ikkunalla. En näet ole sisäkukkaihmisiä, mutta tänään kotiimme tuli taimi, jolla on historiaa. Ostin taimen Runebergin kotimuseosta Porvoosta, jossa kävimme äitienpäiväretkellä. Palsamipelargoni kuului olleen Fredrika Runebergin lempikasveja ja kuvassa näkyvä taimi on rouva Runebergin jonkun kukkasen "lapsi".

Kotimuseoissa on aina oma viehätyksensä. On kuin pääsisi kylään jonnekin ajan taa. Vaikka ikkunan takana kulkisivat bussit ja henkilöautot, leijailee talossa menneiden vuosien, vuosisatojenkin, tuoksu. Mitä lie talon asukkaat miettineet, millaisia keskusteluja käyneet, miten käyneet nukkumaan. Kirjailijat arjessaan, työssään, elämänsä iloissa ja suruissa…

Museo on kertakaikkisen hieno paikka. Suosittelen lämpimästi vierailua siellä jokaiselle, joka Porvoossa käy.

Runebergien kodin kevääseen jo herännyt puutarha ihastutti sekin scillamatoillaan, siellä täällä pörräävillä kimalaisillaan ja ensimmäisillä silmuillaan. 

Myös Porvoon vanhan keskustan kujilla väreili vihdoin kevät. Kun ajelimme takaisin kotiin Sipoon kautta, tuntui vihreys ympäröivän maantieden laidat jo ihan kunnolla. Nyt kun vain saisi sitä multaa muuallekin kuin Fredrika R:n tuoksupelargoniaan: ehkä ensi viikonloppuna voi istuttaa kesäkukat ulos.

Eläköön kevät ja äitienpäiväretket! ♥ 

Elly Griffiths: Risteyskohdat

Elly Griffiths: Risteyskohdat
Tammi 2017
The Crossing Places 2009
Suomentanut Anna Lönnroth
Kansi Markko Taina
305 sivua
Arvostelukappale
Brittiläinen dekkari

Se [kaularengas] kimmeltää hänen kädessään himmeästi. Vääntynyt metalli näyttää yhtä aikaa kauniilta ja karmaisevalta. Miksi se laitettiin hautaan? Tytön aseman merkiksi vai uhriksi manalan ja risteyskohtien jumalille, jotka vartioivat marskimaille johtavia polkuja?

Ruth Galloway on tasaista elämää viettävä arkeologi, joka asuu Norfolkin marskimailla kissojensa kanssa. Hänen arkensa täyttyy työstä, satunnaisesta ystävien ja naapurien tapaamisesta sekä sopivasta tasapainottelusta uskovaisten vanhempiensa kanssa. Ruthilla on kuitenkin menneisyys, johon kuuluu hipahtava ex-miesystävä. Ruthin arki muuttuu, kun komisario Harry Nelson ottaa häneen yhteyttä. Muinaisen paalukehän lähettyviltä on löydetty ihmisen luita. Onko kyseessä löytö vuosituhansien takaa vai kuuluvatko luut kymmenen vuotta sitten kadonnelle tytölle? Nelson ja Ruth aloittavat yhteistyön, pian katoaa toinenkin tyttö.

Jos Elly Griffithsin dekkaria Risteyskohdat voisi luonnehtia yhdellä sanalla, olisi se mukava. Tai kotoisa, brittiläiseen cozy mystery -perinteeseen nojaava, perinteinen kuka sen teki -dekkari, joka tarjoaa laadukkaan lukuvälipalan ja aivoille kevyttä askaretta.

Missään vaiheessa Ruthin ja Nelsonin tutkimukset eivät muutu liian pelottavaksi tai jännittäväksi, vaikka aiheena ovat kadonneet lapset. Kirjassa koen tämän jopa pienenä puutteena, sillä jännityskirjan kuuluu nostattaa hiuksia, ainakin vähän. Poikkeuksina ovat toki vanhat klassikot, joiden ansiot ovat enemmän tunnelmassa, aikakaudessa, menneen maailman tuulissa. Vaikkei Risteyskohdat mitenkään pyöristytä jännityksellä, tarjoaa se juuri sellaista leppoisaa ja ennen kaikkea laadukasta jännitystä, jonka parissa työbussimatka vierähtää nopeasti.

Lukiessani ajattelin, että Griffithsin dekkari toimisi mainiosti televisiossa. Pieni googlettelu paljasti, että Isossa-Britanniassa sarjaa on ainakin suunniteltu. Toivottavasti se toteutuu, minä näet rakastan brittidekkareita tv-sarjoina, kirjoina luen niitä satunnaisesti. Voisin hyvin kuvitella Ruthin vähän nuoremmaksi ja akateemisemmaksi – totta kai, koska hän ei ole poliisi – Vera Stanhopeksi, josta kertovia kirjoja en muuten ole koskaan lukenut, mutta josta pidän kovasti televisiossa.

Kovin persoonalliseksi ensimmäistä Ruth Galloway -mysteeriä ei voi kutsua, mutta voiko kaikkia nordic noir -dekkareitakaan, jotka tuntuvat usein toistensa kopioilta, jopa tylsiltä. Risteyskohdat onkin lajissaan juuri oikeanlainen: se on hyvin kirjoitettu jännitysromaani, joka askarruttaa mieltä koko kestonsa ajan. Koska se sijoittuu kiehtoviin, syrjäisiin brittimaisemiin, taidan jo odottaa sarjan seuraavaa osaa.

Laura Ertimo ja Satu Kontinen: Vesi

Laura Ertimo ja Satu Kontinen: Vesi. Kirja maailman tärkeimmästä aineesta
Myllylahti 2017
154 sivua
Kustantamosta
Kotimainen, koko perheen tietokirja

Ensin lumosi Laura Ertimon ja Satu Kontisen Yö, koko perheelle suunnattu tietokirja, joka miellytti minua niin että sijoitin sen kirjahyllyssäni taidekirjojen joukkoon sen sijaan, että olisin vienyt teoksen jommankumman lapseni hyllyyn. Ja nyt ihastuttaa Vesi, joka on alaotsikkonsa mukaisesti Kirja maailman tärkeimmästä aineesta.

Pilvistä merten syvyyksiin ja mystisestä Atlantiksesta autiomaahan lukijansa kuljettava Vesi on kauttaaltaan viehättävä tietokirja. Se on ensiksikin niin kaunis, että se sopii luettavaksi kaikille aikuisillekin ja päätynee meillä Yön kaveriksi taidekirjojen joukkoon. No, potentiaali äskeisessä lauseessa on turha: kun tämä blogijuttu ilmestyy, Vedellä on jo oma paikkansa kirjahyllyssäni.

Kokonaisuus on jaettu neljään osaan: Planeetta, Luonto, Ihminen ja Sukellus. Ne kertovat vedestä niin luonnontieteen, tarinoiden kuin ympäristötietoisuuden osalta. Vedessä tutkitaan sateen olomuotoja, kurkataan Pariisin viemäreihin ja sukelletaan alkumereen. Ertimo kirjoittaa tavalla, joka on havainnollista ja eläväistä. Kaikki alkaa tietenkin perusteista: mitä vesi ylipäätään on? Kuinka tärkeä johdatus aiheeseen, atomit ja molekyylit vertautuvat legoihin, veden olomuodot näkyvät myös kuvissa. Ertimo tarinoi ja informoi juuri sopivassa suhteessa, tekstit ovat pituudeltaankin mukavan mittaisia, sivun tai kahden pituisia ja ajattelemaan herätteleviä.

Seikkailuun, jollainen tietokirjaan mahtuu, lukijan johdattavat supersankaritar Aallotar, joka haluaa että asiat maapallolla sujuvat elävän luonnon ehdoilla, ja hänen työtään aina toisinaan häiritsevä Olomuotoprinsessa, joka on tasapuolisuuden asialla. Sankarittaret tuntuvat olevan erimielisiä, mutta he molemmat taistelevat luonnon ehdoilla. Onko esimerkiksi Olomuotoprinsessalla edes vaihtoehtoja vaikkapa ilmastonmuutoksen suhteen?

Aallottaren ja Olomuotoprinsessan on piirtänyt Satu Kontinen, jonka käsialaa koko kirjan ulkoasu on. Olen ihastellut Kontisen töitä useassakin kirjassa tai kirjan kannessa (miten monipuolisia ne ovatkaan, kuvat ovat toki kuvapankista tai taideteoksista, mutta kannen suunnittelu tavoittaa aina kirjan hengen: klik, klik, klik ja klik) eikä Vesikään petä, vaan vakuuttaa entistäkin vanhemmin Kontisen monipuolisudesta kuvittajana ja graafikkona. Kontinen on kekseliäs, hän luo kuvituksen, joka on samalla kertaa tietoa välittävä ja kaunis. Vesi-kirjan maailma on sininen tavalla, joka tuo mieleen upottavan meren – kuin pääsisi sukeltamaan jonnekin pinnan alle, syvälle sineen. Kirjassa on myös joitakin kuvituksellisia jippoja: Löysin ainakin yhden kiehtovan kuvallisen jatkuvuuteen liittyvän asian, josta ilahduin kovin.

Kaiken hyvän vastapainoksi jäin kuitenkin kaipaamaan hakemistoa, jonka avulla voisi nopeasti etsiä vaikkapa erilaisia pilviä tai veteen liittyviä uskomusolentoja koskevat kohdat. Kovin suurta hakemiston kaipuuni ei kuitenkaan ole, asiat erottuvat hyvin otsikoista ja kirjaa selaamalla.

Ertimon ja Kontisen Vesi on oikea aarre kirjaksi. Se muistuttaa, että vesi on elämää niin biologisesti kuin kulttuurisesti. Kannesta kanteen informatiivinen, persoonallinen ja kaunis kirja sopii yhtä hyvin lapsille kuin aikuisille.

Myös Kia on kirjoittanut Vedestä.

P.S. Ertimon ja Kontisen kirja avaa silmiä monella tapaa. Itse vaikutuin etenkin vesijalanjäljestä. Pääsin testaamaan omaa vesijalanjälkeäni muutama viikko sitten kirjan julkkareissa Helsingin Annantalolla. Kahvi ja etenkin suklaa, suuri herkkuni, ovat melkoisia veden tuhlaajia. Onneksi en syö juurikaan lihaa, sillä 100 gramman painoisen pihvin tuottamiseen käytetään maailmalla noin 1540 litraa vettä. Se on hurja määrä.

Elena Ferrante: Uuden nimen tarina

Elena Ferrante: Uuden nimen tarina

WSOY 2017
Storia del nuovo cognome 2012
Suomentanut Helinä Kangas
Kansi Martti Ruokonen
508 sivua
Italialainen romaani

Silti, pakko myöntää, koin myös jonkinlaista mielihyvää. Olin tyytyväinen huomatessani että Lila tarvitsi apua, ehkä myös suojelua, ja olin otettu, että hän näytti haurautensa minulle eikä korttelin muille ihmisille. Tunsin, että etäisyys välillämme oli odottamatta jälleen lyhentynyt [--].

En tiedä, miten salanimen taakse kätkeytyvä Elena Ferrante tekee sen: kirjoittaa lukuromaanin tavoin vetävää tarinaa, mutta sisällyttää tuotantoonsa sellaisia yhteiskunnallisia ja yksityisiä tasoja, että kokonaisuudesta tulee laadukasta ja omaperäistä proosaa, joka ei vain viihdytä, vaan herättelee lukijansa, houkuttelee tämän sisälle keskeishenkilöidensä maailmaan, tyttöyteen ja naiseuteen, italialaisen arjen ihanuuteen ja kauheuteen.

Ferranten Napolilaissarjan toinen osa Uuden nimen tarina on melkoinen lukunautinto. Se syventää Loistavasta ystävästäni tuttujen Lenún, eli Elenan, ja Lilan, Raffaellan, maailmaa. Tyttöys on muuttumassa naiseudeksi, lapsuudenkoti aviopuolison asunnoksi tai opiskelijaelämäksi. Elämän aallokoissa ystävyys pysyy, mutta ei muuttumattomana eikä välttämättä edes kovin läheisenä.

Kaiken kertojana toimii edelleen Lenú, jonka muistoista kokonaiskuva syntyy. Hän kertoo tarinaa myös Lilan puolesta. Lukija saa tehdä oman tulkintansa siitä, onko Lenú epäluotettava kertoja vai objektiivisuuteen pyrkivä ystävä. Lenú kertoo niin itsestään kuin Lilasta elävästi ja tunteikkaasti, mutta vailla liiallista nostalgiaa tai kaihomieltä. Kaiken Ferrante on kirjoittanut taidokkaasti. Hän hiljentää ja kiihdyttää, valottaa nykyhetkeä ja uppoaa menneeseen. Helinä Kankaan suomennos on sujuvaa luettavaa sekin.

Keskiössä on edelleen ystävyys. Siinä missä Loistava ystäväni syventyi Lilan ja Lenún tyttöyteen, lapsuuden ja nuoruuden maailman rajapintoihin, hiipuviin leikkeihin ja orastavaan seksuaalisuuteen, kuljettaa Uuden nimen tarina ystävysten elämää entistä syvemmälle naiseuden maailmaan. Roolit kääntyvät, ainakin osin. Leikki muuttuu siksi todeksi, joka raottui jo lapsuuden naapurustossa. Hienojen vaatteiden ja itsevarmuuden ylväys muuttuu aurinkolasien verhoamiksi kasvoiksi. Sanat ja haaveet muuttuvat teoiksi, jotka saavat puntaroimaan luottamusta ja läheisyyttä. Maailma ei ole lempeä, mutta kasvattaako sen julmuuskaan?

Vaikka Uuden nimen tarinan keskeisjuonne jatkaa Lenún ja Lilan ristiriitaisen ystävyyden kuvausta, on Ferranten romaani myös mitä yhteiskunnallisin. Poliittisuus kulkee romaanissa sekä avoimesti että rivien välissä, siinä millainen naisen osa on niin seinien sisällä kuin niiden ulkopuolella; miten ulkoisesti vahva voi olla alistettu ja miten sille kaikelle annetaan ei-niin-hiljainen hyväksyntä. Sukupuolinenkin valta on kaikkialla läsnä. Kenellä valta sitten on? Sillä, joka pahoinpitelee vai sillä jolla on nokkela äly? Sillä joka sivaltaa sanoilla vai joka hakkaa nyrkeillä?

Myös Italia näyttää kaksipuoleiset kasvonsa: köyhän etelän ja vauraan pohjoisen, hävettävän Napolin murteen, kirkkaat rantapäivät ja ahtaat kadut ja porttikäytävät. Politiikka on mukana myös Lenún elämässä, opiskeluajan liikehdinnässä. Politiikka yhdistää ja erottaa yhtä lailla kuin elämä itse: joku jää ja joku lähtee, havahtumista voi tapahtua niin yhteiskunnan suurten linjojen kuin pienten yksittäisten valintojen suhteen. Lenún sanoin: annan sen minkä voin, otan sen minkä voin, kestän sen mikä on kestettävä.

Uuden nimen tarina jatkaa komeasti sitä, minkä Loistava ystäväni aloitti. Se on vahvasti otteessaan pitävää, suorastaan säkenöivää kertomakirjallisuutta, jossa viihdyttävyys ja älyllisyys sovittuvat saumattomasti yhteen.

Nyt en oikeastaan voi juuri muuta sanoa kuin että odotan innokkaasti kvartologian kolmannen osan ilmestymistä. Mihin suuntaan Lilan ja Lenún ystävyys kehittyy? Miten he muuttuvat? Miten Italia? Naiseus? Ja – elämä?  

--

Uuden nimen tarinasta ovat kirjoittaneet muun muassa Riitta K, Omppu, Kirjaluotsi ja Leena.

P.S. Huomasin, että syksyllä ilmestyy uusi laitos Avaimen aikoinaan julkaisemasta Hylkäämisen päivistä. Hurraa!