Kirjamatsi 5: David Walliams vs. David Walliams

Kirjamatsi 5: David Walliams x 2

Lievästi ärsyttävä norsu
Kuvittanut Tony Ross
Kustannus Mäkelä 2015
The Slightly Annoying Elephant 2013
Suomentanut Raija Rintamäki
28 sivua
Brittiläinen lastenkirja

Poika ja mekko 
Kuvittanut Quentin Blake
Tammi 2015
The Boy in the Dress 2008
Suomentanut Jaana Kapari-Jatta
220 sivua
Brittiläinen lastenromaani


Kirjamatsi kuulostaa vauhdikkaalta, kun on olemassa Literary Death Matcheja ja kaikkea muuta. Täällä Lumiomenassa kirjamatsit ovat olleet ajoitukseltaan verkkaisia, sillä ensimmäisen pidin keväällä 2012 äänikirjoista ja viimeisimmän syksyllä 2013 oman lapsuuteni sarjakuvista. Olen toki aikonut pitää kirjamatseja useamminkin, mutta vasta nyt, Lumiomenan vappuiloitteluna kotona nautittujen munkkien ja siman lisäksi, on pitkästä aikaa kirjamatsin aika:

David Walliams vs. David Walliams!

David Walliams on brittiläinen käsikirjoittaja, näyttelijä ja kirjailija, jonka viime vuonna julkaistu lastenromaani Herra Lemu ihastutti meillä suuresti paitsi hauskuudellaan, myös yhteiskunnallisuudellaan. Tänä vuonna Walliamsilta on suomennettu kaksi kirjaa: "taiteilijanero" Tony Rossin kuvittama kuvakirja Lievästi ärsyttävä norsu ja Quentin Blaken kuvittama lapsille ja varhaisnuorille suunnattu romaani Poika ja mekko. Miten käy Walliamsilta norsut, entä miten poika paljeteissa? 

Erä 1: Tarina

Norsu: Eräänä päivänä Sami-pojan kotiovelle kolkutetaan. Siellä ei kuitenkaan ole ostoksilta palaava äiti, ei kaveri eikä edes postinkantaja, vaan siellä on suurensuuri, jättimäinen, hirmuisen kokoinen norsu. Sellainen norsu, joka on päättänyt asettua taloksi Samin kotiin. Norsu antaa passuuttaa itseään ja Samia se haukkuu tuon tuosta sanoilla "senkin hölmö". Sami-parka, norsu on ihan kauhea ja kirjan nimen mukaisesti ärsyttävä - sana lievästi kun näyttää olevan norsun itsensä lisäämä. Tarina ei ole Samin kannalta kovin ylevä missään vaiheessa ja norsu tylyttää poikaparkaa sen minkä ehtii. Tarina on sanalla sanoen ärsyttävä.

Poika ja mekko: 12-vuotias Dennis asuu isänsä ja isoveljensä kanssa ja pelaa jalkapalloa. Äiti on muuttaanut pois. Jalkapallon lisäksi Dennisiä kiinnostavat kovasti kauniit vaatteet ja hän lukee salaa muotilehtiä, etenkin Vogueta. Jälki-istunnossa Dennis tutustuu ihanaan Lisaan, joka on tuntee muotia ja yhdessä he alkavat suunnitella Dennisille asukokonaisuuksia. Mitä tapahtuu, kun Dennis menee kouluun paljettimekossa? Walliams kertoo tarinan huumorilla ja suurella sydämellä, varmaotteisesti. Lukija saa Dennisin mukana nauraa ja liikuttua, kokea vääryyttä ja hankkia uudenlaista ymmärrystä. Jaana Kapari-Jatan suomennoskin toimii upeasti.

Pisteet 1-2 Pojan ja mekon hyväksi. Molemmat kirjat ovat tarinavetoisia ja Walliams kyllä koukuttaa lukijansa. Lievästi ärsyttävä norsu ei annan lapsilukijoiden kannalta kovinkaan paljon armoa, mistä miinusta. Kenelle se on oikein kirjoitettu? Poika ja mekko sen sijaan jatkaa samalla erilaisten ja silti niin samanlaisten ihmisten kuvauksella kuin Herra Lemukin; Tarina on toki erilainen, mutta miksei poika saisi pitää mekkoa? Hyvä, kaunis ja sopivasti opettavainen, raikas tarina.



Erä 2: Kuvitus ja ulkoasu

Jaahas, tämä on vaikein osuus. Pojan ja mekon on kuvittanut Roald Dahlinkin kirjoista tuttu Quentin Blake ja kuvitus jälki on tietenkin elävää ja mahtavaa ja hyvää. Sitten taas Lievästi ärsyttävä norsu on Tony Rossin kuvittama. Pikku prinsessasta tutun kuvittajan kynänjälki on jättänyt Lievästi ärsyttävään norsuunkin jotain tuttua... Onnistuneitahan nämä kuvitukset ovat: ihmiset elävän näköisiä, norsu juuri sellainen ahne ja kiukkuinen kuin teksissäkin.

Molemmat kirjat ovat sattumoisin punakantisia, mikä on aika tehokasta. Lievästi ärsyttävä norsu on SUURI, kuten norsukirjan pitääkin olla. Poika ja mekko normaalia lastenromaanikokoa. Pojan ja mekon takakannesta tein itseäni miellyttävän bongauksenkin. ;)

Tässä erässä ei ole voittajaa, molemmat ovat onnistujia.

Tasapeli: 1,5-1,5


Erä 3: Hauskuus

Nyt ollaan asian ytimessä ja lyhestä virsi kaunis: Lievästi ärsyttävä norsu on hauska - julmien ihmisten mielestä. Norsu tekee kerrassaan hassunhauskoja asioita, jos on sitä mieltä, että pienen pojan kodin saa sotkea, pyörän rikkoa ja poikaa haukkua. Pojassa mekossakaan ei ole varsinaisesti mitään hauskaa, toivon, sillä ihmisillä pitäisi olla oikeus pukeutua oman itsensä mukaisesti. Hauska kirja silti on: lukijaa naurattaa, kun omat koulukaveritkaan eivät tahto tunnistaa Dennisiä. Kirjassa on kuitenkin paljon muutakin kuin naurua.

Ehkä kummassakaan kirjassa kyse ei olekaan hauskuudesta, vaan rajoista ja niiden rikkomisesta? Norsun kohdalla rikki menee vain Samin kodin esineet ja varmasti luottamuskin. Pojassa ja mekossa rikotaan rajoja - melko maltillisesti kuitenkin, mutta tavalla, joka lisää kanssaihmisten ymmärtämistä oli kyse sitten pojasta mekossa, isästä vanhojen sukupuoliroolien takana tai ranskan opettajasta luokassaan. Pojassa ja mekossa Walliams tavoittaa sen hauskuuden, joka saattaalempeästi avata uudenlaisia maailmoita.

Ja kyllä Poika ja mekko myös naurattaa, Lievästi ärsyttävä norsu vain vihaisesti ja kylmästi.

Pisteet taas kerran 1-2 mekkopojan hyväksi.


Erä 4: Vastaanotto yleisön keskuudessa

Lievästi ärsyttävä norsu sai kokonaiset seitsemän lukijaa: neljä lasta ja kolme aikuista. Kirjaa lukivat siis minun lisäkseni mieheni ja vielä meillä vieraisilla ollut mieheni sisar. Lasteni 2- ja 5-vuotiaat serkut kuuntelivat kirjaa hiirenhiljaa. Kaksivuotias ei varmaankaan saanut vielä kovin paljon irti, mutta viisivuotias jäi ihmettelemään, että missä Samin äiti oli. Mieheni sisar piti kirjaa ärsyttävänä ja mietti jo vaihtoehtoisia loppuja kerrottavaksi omille lapsilleen. Omat 7- ja 9-vuotiaat lapseni ovat ehkä ylittäneet kuvakirjaiän, mutta lukevat silti mielellään kuvakirjojakin. Heistä kumpikin oli kirjan luettaan vihaisia kuin peppuun ammattu karhu. He kokivat Samin puolesta suurta vääryyttä ja yhteen ääneen huusivat, että kirja on "huonoin, mitä ollaan koskaan luettu". Silti he lukivat kirjan uudelleen ja taas uudelleen - ja olivat edelleen sitä mieltä, että kirja on huono. Esikoinen olisi leikannut kirjan saksilla kappaleiksi, kuopus vienyt kirpputorille myyntiin ja tullut siten rikkaaksi. Toistaiseksi kirja on edelleen täällä kotonamme, mutta ärsytystä se herättää enemmän kuin lievästi. Me perheen aikuisetkin suremme Sami-paran puolesta, mikä kamala, kamala norsu!

Poika ja mekko puolestaan sai hyvin erilaisen vastaanoton. Luin sen ääneen tyttärelleni, jotta pääsin itsekin mukaan tarinaan ja lisäksi tyttäreni luki sen kertaalleen itse. Kirja oli hänelle niin mieluinen, että hän otti kirjan kouluun Lukuviikolla ja esitteli sen omana lempikirjanaan. En voi olla vertaamatta kirjaa Herra Lemuun, jonka idea on ehkä aavistuksen omaperäisempi, mutta yhteiskunnallinen ja hauska on Poika ja mekkokin. Kaiken lisäksi siinä on sellaista tarinavetoisuuden ja ei-imelän sydämellisyyden yhteensovittamista, josta pidän lastenromaaneissa ihan erityisesti.

Pisteet nyt vain Pojalle ja mekolle 0-3.


Tuomio

Lievästi ärsyttävä norsu 3,5 - Poika ja mekko 8,5

Oho, aika ylivoimaista. Onnea voittajalle! Hip hurraa ja hauskaa vappupäivän jatkoa kaikille muillekin! 


(Ja vaikka norsu nyt ärsyttikin, ei se ole huono kirja sekään. Kyllä David Walliams vaan osaa!)

David Walliams: Herra Lemu

David Walliams: Herra Lemu
Kustantaja: Tammi 2014
Alkuteos: Mr Stink 2009
Suomennos: Jaana Kapari-Jatta
Kuvitus: Quentin Blake
Sivuja: 256
Mistä: Kustantamosta
Brittiläinen lastenromaani

Eräänä aamuna herra Lemu ilmaantui noin vain kaupunkiin ja asettui asumaan vanhalle puiselle penkille. Kukaan ei tiennyt, mistä hän oli tullut tai minne hän kenties oli menossa. Kaupunkilaiset olivat hänelle enimmäkseen kilttejä. Toisinaan he heittivät muutaman kolikon hänen jalkojensa juureen ja kiiruhtivat sitten matkoihinsa silmät vettä vuotaen. Mutta kukaan ei ollut hänelle ystävällinen. Kukaan ei pysähtynyt juttelemaan.

Herra Lemu nimittäin lemuaa. Mikään koko maailmassa ei haise yhtä pahalle kuin herra Lemu - paitsi hänen partansa, joka oli täynnä vanhoja munan, makkaran ja juuston nokareita, jotka olivat pudonneet hänen suustaan vuosia sitten. Herra Lemun pieni musta koira Herttuatarkin haisee. Eräänä päivänä herra Lemu ja Chloe kohtaavat. 12-vuotias Chloe on hienoa yksityiskoulua käyvä hyljeksitty tyttö. Hän on pullea lukutoukka, jonka sisko Annabelle on perheen täydellinen prinsessa. Äiti on viimeisen päälle laittautuva nousukasmainen poliitiikko, joka haluaa täydellisen kodin ja täydellisen perheen. Autotehtaassa työskentelevä isä ja pullea Chloe hävettävät äitiä, joka haluaa tahrattoman kodin. Ja tietenkin käy niin, että Chloen kanssa ystävystynyt herra Lemu muuttaa asumaan perheen puutarhavajaan. Herra Lemu ei ole kuitenkaan helppo tapaus: hän tuntuu hallitsevan etiketin täydellisesti, mutta esittää myös vaatimuksia kuin asuisi hienoimmassa hotellissa. Kuka herra Lemu oikein on? Ja onnistuuko Chloe pitämään ystävänsä salassa, kun herra Lemun lemuava lemu leijailee kaikkialla...

Pikku-Britannia-sarjasta tuttu David Walliams on kirjoittanut lastenromaanin Herra Lemu, jota kustantaja vertaa esittelyssään itse Roald Dahliin. Kun kirjan kuvittajaksi on saatu piirrosjäljetään omaperäinen ja tunnistettava Quentin Blake, alkavat lukijan odotukset olla pakostakin suuret.
 
Vihkoa oli vaikeampi repiä kuin äiti oli olettanut, ja hän joutui yrittämään muutaman kerran ennen kuin sai aikaan ensimmäisen repeämän. Mutta pian vihko oli pelkkää silppua. Chloe seisoi pää kumarassa ja silmät kyynelissä, kun äiti pudotti silpun roskakoriin.
"Haluatko että sinusta tulee samanlainen kuin isästäsi? Menet autotehtaaseen töihin?" [--]

Odotukset kyllä aika lailla täyttyvätkin. Nimittäin voisin periaatteessa kiteyttää koko blogiarvioni yhteen lauseeseen: Herra Lemu on ihan mahtava! Ja siinä se. Mutta blogiani lukevat tietävät kyllä, etten kykene aivan noin lyhyeen luonnehdintaan. Joten:

David Walliams on kirjoittanut hienon lastenromaanin, joka nivoo yhteen paljon tuttua ja sopivasti uutta: yksinäisen lapsen, epäreilun vanhemman, ennakko-oletukset ja -luulot, koko joukon salailua ja noloja tilanteita sekä tarinan, joka tempaisee mukaansa. Chloen pyrkimäinen äiti ja hissukkamainen isä ovat sinänsä hyvin tyypillistä lastenkirjakuvastoa: toinen tuntuu olevan ilkeä ja puolueellinen ja toinen taas on lempeä ja vetäytyvä vanhempi, eräänlainen liittolainen. Äiti näkee Chloessa ihraa ja traania ja satsaa kaiken Annabelleen, täydelliseen siskoon, joka saman päivän aikana harrastaa mäkihyppyä ja kanaalin yli uimisen treenejä ja ehtii vielä kymmeneen muuhunkin menoon, muun muassa saukon kasvattamisen kurssille. Herra Lemukin on rusetteineen, tweedtakkeineen ja haisuineen hienostuneen kulkurin prototyyppi, mystinen ja sivistynyt resupekka. Epätavalliset kohtaamiset ja irvailu esimerkiksi äidin poliittiselle toiminnalle saavat hytkymään naurusta.

Naurun vastapainoksi Herra Lemu tarjoaa aimo annoksen vakavaa asiaa, romaani on tietenkin kertomus hyväksynnästä ja ihmisen oikeudesta olla juuri sellainen kuin on. Aikuislukijalle kirja ei ole kovin yllätyksellinen, mutta tuttuus ei ole puute ainakaan kirjassa, joka hauskuuttaa, ajatteluttaa, koskettaa ja koukuttaa. Tärkeää on myös se, että alakouluikäinen yllättyy ja oivaltaa monta kertaa lukukokemuksensa aikana. Aikuislukija saa kirjalta yhteiskuntakritiikkiä, piikikästä brittihuumoria sekä melkoisen määrän tunteita ja suruakin. Lapselle kirja tarjoaa hauskan seikkailun ja herra Lemun arvoituksen sekä Chloessa, epävarmassa kirjoittajatytössä, samastumiskohteen.

Onko David Walliams uusi Roald Dahl? Ei tietenkään. Mutta hän on valtavan hyvä: hauskuudessaan, yhteiskunnallisuudessaan ja sydämellisyydessään Herra Lemu on yksi parhaimmista viimeisen vuoden aikani lukemistani lastenkirjauutuuksista.

---
Kahdeksanvuotiaani halusi taas kerran sanoa jotain kirjasta: "Tää oli melkein paras kirja. Harry Potter on kyllä paras, mutta tälle annan tuhat tähteä." Joskus minusta tuntuu, että kahdeksanvuotiaalle se viimeisimmäksi luettu kirja on aina se kaikkein paras, mutta Herra Lemu piti meidät molemmat otteessaan.

Myös Hemulin kirjahyllyn Henna on lukenut kirjan.