Iris Murdoch: Hiekkalinna

Iris Murdoch: Hiekkalinna
WSOY 1965
The Sandcastle 1957
Suomentanut Mikko Kilpi
Kansi Raimo Raatikainen
339 sivua
Brittiläinen romaani

Mor seisoi yksin ajotiellä. Aurinko teki laskua. Ruohikon reunalla käveli lintuja, joiden varjot heittyivät pitkinä nurmelle. Mor katseli niitä. Hän tiesi tehneensä väärin.

Bill Mor on keski-ikäinen mies, jolla on hyvä työpaikka koulun historian ja latinan opettajana sekä mahdollisuus lupaavaan poliittiseen uraan. Hänellä on sivistynyt, joskin etäinen ja tyytymätön vaimo Nan, sekä kaksi teini-ikäistä lasta: Felicity ja Donald (Don). Morin rauhallinen elämä englantilaisessa pikkukaupungissa menee sekaisin, kun hän tutustuu nuoreen, koristeisuudessaan romanttiseen taidemaalariin Rain Carteriin, joka maalaa muotokuvaa Morin koulun eläköityneestä rehtorista. Morin ja Rainin välille syntyy romanssi – väistämättä.

Romanssi kuulostaa liian viihteelliseltä kehykseltä Iris Murdochin romaanille Hiekkalinna, jonka myötä lukija pääsee tai joutuu keskelle keskiluokan kriisiä sekä kiehtovaa yhdistelmää arkea, kauneutta, surua ja julmuuttakin.

Avioliiton ulkopuolinen suhde vaikuttaa paljon laajemmalle kuin vain pariskuntaan: perheeseen, ystäviin, osin elämänhallintaankin. Morin, Nanin ja lasten tempoilussa Murdoch kuvaa eräänlaista keskiluokan kriisiä, joka kumpuaa halusta: halusta toista ihmistä kohtaan, halusta kokea uutta, halusta tuntea olevansa taas jotain, halusta jotain epämääräistä muutosta kohtaan.

Henkilökuvaajana Murdoch on yhtä taitava kuin kirjoittajana muutenkin. Kokonaisuus keskittyy Moriin ja hänen perheeseensä. Rain on tärkeä, taiteellinen ja Morin näkökulmasta ihmeellinenkin, mutta lukijan kannalta perustellusti eläväisyydessäänkin kaukainen. Niin ikään etäinen, mutta ivallisuuteen saakka tympeä Nan vaikuttaa ensin selvältä syyltä siihen, miksi Mor hakeutuu suhteeseen, mutta Nanissa on oma tragiikkansa: hetki, jolloin Nan itkee kuun valossa Felicityn läsnä ollessa, on pysäyttävä. Yhtä pysäyttävä on sisarusten kipuilua ja keskinäistä läheisyyttä kuvastava Felicityn ja Donin “verikyyneleet”. 

Kaiken hänen onnensa sisälläkin tuo tuska tulisi säilymään aina hänen elämänsä loppuun asti.

Paitsi ihastumisen, perhesuhteiden ja syyllisyyden tunnon kuvauksen rinnalla ihastuttavat Hiekkalinnassa myös maalaustaiteen, miljöön ja – tietenkin – Englannin kuvaus. Liikoja maalailematta, juuri sopivasti kuvaillen Murdoch avaa lukijoilleen kokonaisen taivaan: luonnon maagisuus näkyy muun muassa linnunratana puutarhan yllä, hiljaisuus leijui ilmassa kuin tuoksu. Anglofiilia sykähdyttävät koulun kampusalueen rakennukset sekä juoksentelu sateisessa Lontoossa kohti teehetkeä Fortnum and Masonilla.

Myös kaareltaan Hiekkalinna on täysi, mutta silti sopivan ilmava. Juonessa on yllättävyyttä. Kokonaisuus on älykäs ja viihdyttävä, mikä on yhdistelmänä yllättävän hankala, mutta siinäkin Murdoch onnistuu. Tyylikkäässä romaanissa tapahtuu paljon, muttei lennokkaasti, vaan syyt ja seuraukset lomittuvat ihmisen kokoisesti. Kun Mor hautaa kasvonsa nurmikkoon, sekoittuu syyllisyys huumaan.

Hiekkalinna on kirjoitettu yli 60 vuotta sitten, minä luin sitä tietoisena useista sitä aiemmin ja sen jälkeen kirjoitetuista romaaneista. Mielessäni Murdochin teos liittyy osaksi jatkumoa, kuten kaikki kirjoitettu väistämättä aina tekee, on juuria ja jatkumoja. Lukiessani mietin jälkimmäisten osalta, että Murdochissa on myös jotain esi-Shieldsmäistä. Ei siis ihme, että tätä postausta varten tekemässäni googlettelussa tuloksissa näkyi muun muassa haastattelu, jossa Carold Shields kertoi lukevansa kaiken mitä Murdochilta julkaistiin. Shields on ollut suosikkikirjailijani 2000-luvun alkupuolelta saakka. Murdochin Hiekkalinnassa yhteistä Shieldsin kanssa tuntuu olevan tietty arjen ja ironian taju, tarkkanäköinen ihmiskuvaus ja tietty vivahteikkuus. Vaikka ihailen Shieldsiä valtavasti, vei Murdoch jonnekin syvemmälle.

”Sinä olisit kyllä vähän aikaa minun kanssani onnellinen”, Rain sanoi, ”mutta mitä tapahtuisi sitten? Se olisi kaikki kuin kuivaa hiekkaa joka juoksee sormien lomitse.”

Yli kymmenen kirjabloggausvuoteni aikana olen oppinut, että liika hehkuttaminen ja julistaminen on lähes aina liikaa, koska lukijan mieli muuttuu ja aina tulee uusia hyviä kirjoja (kuten pitääkin). Mutta nyt annan mennä:

Murdochin Hiekkalinna on parasta, mitä olen koko alkaneena vuonna lukenut (ja olen lukenut kuitenkin ihan hienoja kirjoja). Hiekkalinna on ensimmäinen lukemani Murdochin romaani, mutta se ei jää viimeiseksi. Itse asiassa olinkin Hiekkalinnaa vajaat kuusi vuotta sitten ostaessani niin varma Murdochin hyvyydestä, että silloin kesäisellä Lontoon-matkallani ostin matkamuistoksi romaanin The Bell. Ennen The Belliä koetan saada minulle suositellun (ja monen mielestä Murdochin parhaimman romaanin) Meri, meren käsiini – joko suomeksi englanniksi.

Loppuun se, jonka jo tiedätte: Rakastin Hiekkalinnassa kaikkea.

--

Pekka on kirjoittanut inspiroivan postauksen Murdochin tuotannosta vuonna 2012. Hiekkalinnasta on kirjoittanut myös Margit.