Javier Marías: Rakastumisia

 

Javier Marías: Rakastumisia
Otava, Otavan kirjasto 2012
Los enamoramientos 2011
Suomentanut Tarja Härkönen
Kannen kuva Elliot Erwitt
436 sivua
Espanjalainen romaani

Mitä järkeä tässä on, varsinkaan minun kannaltani. Ei hän peittele sitä, mikä hänen toiveensa on ja mikä häntä liikuttaa, ei hän huijaa minua, ei salaa, se paistaa hänestä liikaakin [--].

Selailin vanhoja blogitekstejä etsiessäni luettavaa ja mieleeni tuli Javier Maríasin romaani Rakastumisia, jonka ostin kirja-alesta vuosia sitten. Ilmestyessään suomeksi 2012 teos sai blogeissa ristiriitaisen vastaanoton, toisia se piti otteessaan ja oli oikea herkkupala, joillekin taas hetkittäin raskaslukuinen.

Ymmärrän hyvin nuo erilaiset näkökannat ja auliisti myönnän niiden vaikuttaneen lukemiseeni. Nimittäin:
Aluksi olin lumoutunut. Romaanin lähtökohta on kutkuttavan hieno. Ja sitten kaikki keskustelut, joita henkilöt käyvät – kaikki se korkeakirjallinen filosofointi – ja miljöö, ihmissuhteet, kerronta.

Ja sitten: kaikki se korkeakirjallinen filosofointi (kyllä, uudelleen), jota sinänsä rakastan, muuttuu jossain parinsadan sivun jälkeen raskaaksi monologinkaltaiseksi, jossa riittää rönsyjä. Tuntuu, ettei romaania jaksa lukea, että se junnaa paikallaan eikä kuitenkaan junnaa. Olisin halunnut keskeyttää lukemisen ja aloittaa jonkun toisen kirjan enkä sittenkään olisi.

Ihastuttava kansi lupaa jotain kevyempää, takakansikin kertoo kujeilevuudesta, joka romaanista ei kuitenkaan löydy. Kirjallisuuden ystäville sen sijaan tiedossa on monenlaista hyvää aina lukuisista viittauksia Marían ammattiin, hän on kustannustoimittaja. Tarja Härkösen suomennos on upea, Maríasin romaanin kääntäminen on varmasti vaatinut paljon. Niin monisyinen, laajalle kurkottava ja silti ahdas kokonaisuus on. Kyse on myös metaromaanista, mistä lukijaa muistutetaan.

Mistä on kyse? Rakkaudesta ja kuolemasta, kaiken monitulkintaisuudesta. Kaikki alkaa, kun María on suosikkikahvilassaan kiinnittänyt jo jonkin aikaa huomiota pariskuntaan, joka huokuu onnea. Jonkin ajan kuluttua hän lukee uutisen, jossa kerrotaan miehen kuolleen puukotuksen uhrina. María tutustuu miehen leskeen Luisaan ja tapaa myös kuolleen miehen ystävän Javier Díaz-Varelan, johon ihastuu.  Rakastumiset eivät kuitenkaan ole yksioikoisia, vaan rakastunut ihminen joutuu punnitsemaan tekojen oikeutuksia.

Ristiriitainen lukukokemus, jota arvostan.

Ian McEwan: Mitä voimme tietää

 

Ian McEwan: Mitä voimme tietää
Otava 2026
What We Can Know 2025
Suomentanut Jaakko Kankaanpää
Kannen maalaus Louise Body: Sail To The Sky
359 sivua
Brittiläinen romaani


Muisti on pesusieni. Muisti imee itseensä aineistoa eri ajoista ja paikoista ja valuttaa sitten sisältönsä kulloinkin käsiteltävän hetken päälle.

Toista sataa vuotta aiemmin, vuonna 2014, runoilija lukee vaimonsa syntymäpäiväillallisilla runon. Runo on jonkinlainen avainteos, mutta se on kadonnut ja askarruttaa kirjallisuudentutkijoiden mieltä. Nyt eletään vuotta 2119, katastrofien seurauksena osa Euroopasta on peittynyt veteen ja maailman väkiluku laskenut. Tutkija Tom Metcalfe selvittelee Francis Blundyn vanhan runon kohtaloa. Sanojen merkitys on valtavampi kuin odottaa voisi.

Dystopiat eivät lähtökohtaisesti ole lempikirjallisuuttani, mutta jotkut lajin teokset (kuten vaikka Kazuo Ishiguron Ole luonani aina tai Solvej Ballen Tilavuuden laskemisesta -sarja) ovat suursuosikkejani. Uskallan sanoa, että sinne suosikkien joukkoon heilahti hetimiten myös Ian McEwanin Mitä voimme tietää, josta tuli myös lempi-McEwanini.

Miten hieno romaani se onkaan! Mitä voimme tietää on upea niin yhteiskunnallisena romaanina, kerrontansa osalta, kirjallisuuskirjana, ihmissuhdekuvauksena kuin rakenteellisestikin. McEwan kirjoittaa kiinnostavia historiallisia risteytymiä meidän ajastamme, muun muassa Ukraina ja Iran ovat esillä. Kuviteltua ja ihan surullisen mahdollista tulevaisuutta on tietenkin ajatus siitä, että Iso-Britannia on peittynyt isoin osin veteen – syyt ovat yksinomaan ihmisten toiminnan, sotaisuuden, seurausta. Ihmisyys on aika samanlaista kuin aina: kilpailevaa ja kyräilevää, ihastuvaa, tosiasioilta piiloutuvaa, herkkääkin.

Kaikkea leimaa myös itseäni alati viehättävä brittiläisyys, kuten McEwanin teoksissa kai aina. Tällä kertaa muun muassa muistoissa olevat (oxfordilaiset) kirjakaupat, illalliset, luonto ennen tuhoutumistaan. Ja tietenmin myös (ei vain brittiläisenä): sivistys, tietty tietoisuus omasta asemasta osana akateemista ketjua.

McEwanin teksti on kauttaaltaan sujuvaa ja siihen on nautinnollista uppoutua. Kaksiosaista romaania ei voi kuitenkaan kutsua helpoksi tai nopealukuiseksi, vaan se on niitä teoksia, jotka palkitsevat kärsivällisen lukijan. Se antaa pureskeltavaa niin yhteiskunnallisesti kuin romaanihenkilöidensä tasolla. Kulttuurihistoriallisia kerrostumia (humanisteille romaanissa on myös runsaasti kiinnekohtia) on paljon – menneestä tulevaan.

Kevät Otavan kirjastossa

 

On taas aika! Instagramin puolella Tiian lukupäiväkirja on yhdessä muutaman muun kirjagrammaajan kanssa järjestänyt laatukirjallisuushaasteita: jo muutaman kerran on syksyisin luettu Tammen Keltaisen kirjaston kirjoja Syksyn keltaisten lehtien merkeissä ja nyt huhtikuussa on luvassa Kevät Otavan kirjastossa. 

Upeaa! Laadukas käännöskirjallisuus on ilo meille kaikille lukijoille. ♥ Ohjeet löytyvät tietenkin Tiian kirjagramista. Aion itsekin osallistua ja pyrin tuomaan postauksia myös tänne blogin puolelle.

Haasteen ja kevään kunniaksi kysyn teiltä lukuvinkkejä: suosittele minulle ja samalla kaikille Lumiompun seuraajille Otavan kirjaston kirjoja. 

Ja vastavuoroisesti vinkkaan kymmenen omaa Otavan kirjasto -suosikkiani tekijän sukunimen mukaisessa aakkosjärjestyksessä:

* Anita Brookner: Rantahotelli (suom. Eva Siikarla)
* Alba De Céspedes: Kielletty päiväkirja (suom. Anna Louhivuori)
* Jeffrey Eugenides: Middlesex (suom. Juhani Lindholm)
* Siri Hustvedt: Kaikki mitä rakastin (suom. Kristiina Rikman)
* Robert McLiam Wilson: Eureka Street, Belfast (suom. Markku Päkkilä)
* Gloria Naylor: Mama Day (suom. Erkki Jukarainen)
* Per Petterson: Kirottu ajan katoava virta (suom. Katriina Huttunen)
* Taiye Selasi: Ghana Ikuisesti (suom. Marianna Kurtto)
* Carol Shields: Rakkauden tasavalta (suom. Hanna Tarkka)
* Olga Tokarczuk: Aja aurasi vainajain luitten yli (suom. Tapani Kärkkäinen)

Kaikista kirjoista löytyy postaus joko Lumiomena-blogista tai Instagramista. Lumiomenan Insta kannattaa ottaa muutenkin seurantaan, koska postailen sinne hieman useammin ja tuon stooreihinkin juttuja. ♥ 

Anne Tyler: Palmikko

 

Anne Tyler: Palmikko
Otava, Otavan kirjasto 2023
The French Braid 2022
Suomentanut Markku Päkkilä
248 sivua
Yhdysvaltalainen romaani

“Sitä vain, että perheet ovat samanlaisia”, David sanoi. “Niistä voi kuvitella irtautuvansa, mutta oikeasti irti ei pääse koskaan. Palmikon jäljet näkyvät ikuisesti.”

Kun viikon viikolla luin loppuun hienon japanilaisen “Voita”-romaanin, kirjoitin kaipaavani sen runsauden jälkeen jotain tiivistä. Ehkä tiivis voi tarkoittaa myös arkista, ainakin jotain tavallisuudessaan ihastuttavaa, kuin hyvää leipää, josta jokaisella haukkaisulla paljastuu monenlaisia makuvihahteita. (Olen muuten suuri leipäfani.)

Anne Tyler on yksi arkikuvausten mestari samaan tapaan kuin Carol Shields (ja osin myös Elizabeth Strout, joka luo kuitenkin ehkä hieman karikatyyrisempiä hahmoja – no, rakastan kaikkien kolmen mainitun kirjailijan teoksia). Hän kirjoittaa tavallisuudesta, useamman sukupolven ihmisistä, avioliitoista, vanhemmista ja lapsista, kodeista, töistä, pyykinpesusta, pääruoasta ja salaateista, tuttuudesta ja vieraudesta ja siitä, miten näennäisesti samana toistuva elämä on pinnan alla jatkuvassa liikkeessä.

Palmikon alku ei ole tarinan alku tai loppu. Kaikki alkaa, kun nuori Serena Drew on poikaystävänsä Jamesin kanssa Philadelphian rautatieasemalla. Serena näkee siellä serkkunsa Nicholasin, muttei ole kuitenkaan aivan varma, onko kyseessä Nicholas. Se kummastuttaa Jamesia. Miten voi olla mahdollista, ettei tunne omaa serkkuaan niin hyvin? Mutta sellainen Serenan perhe on. Seuraavassa luvussa eletään Serenan äidin Lilyn nuoruuden kesää:  Garrettien äiti Mercy taidemaalaa, isä Robin työskentelee perheen putkifirmassa, Lilyä ja Alice-siskoa nuoruus vie eri suuntiin ja nuorimmaisella Davidilla on omat juttunsa. Perhe elää yhdessä muttei ole yhdessä. Vuosikymmenet vierivät, perhe kasvaa, mutta sen suurempaa henkistä läheisyyttä tai sukuyhteyttä heillä ei ole.

Anne Tylerin romaani oli juuri sitä mitä olin nyt luettavakseni kaivannut: sujuvaa ja vaivatonta luettavaa, ei varmastikaan mieleenjäävää, mutta keskiluokkaisessa arkisuudessaan elämänmakuista ja (ehkä sittenkin myös hivenen liiankin) siistiä. Tekstin ja rakenteenkin osalta taidokasta. Tunnetasolla romaani ei tule kovin lähelle lukijaa eikä tarvitsekaan, sillä tällaisiakin monet perheet voivat olla. Tehdään asioita yhdessä silloin kun on aika kokoontua, mutta siinä välissä jokainen elää omaa elämäänsä.

Palmikko, tai “ranskalainen letti” kuten romaanin englanninkielinen nimi viittaa, on kuvaava nimi teokselle, jossa suvun säikeet kietoutuvat yhteen lujasti mutta samalla irtonaiset suortuvat koettavat erkaantua punotusta.

Gianni Solla: Ystävyyden oppimäärä

 

Gianni Solla: Ystävyyden oppimäärä
Otava, Otavan kirjasto 2024
Il ladro di quaderni 2023
Suomentanut Helinä Kangas
Kannen suunnittelu Piia Aho
256 sivua
Italialainen romaani

Olin juuri sellainen kuin Nicolas sanoi: eläin, joka tuntee pilvien tihentyvän horisontissa ja vaistoaa myrskyn lähestymisen.

Kesäkuussa kirjoitin kirjagramiin, miten vapaa-ajalla luetut kirjat eivät tuoneet minulle suuresti kaipaamaani lumoa. Tilanne on nyt kesälomani aikana korjaantunut, mutta haluan kuitenkin tuoda näitä aiempia Insta-postauksiani myös blogiin. Täällä ne taitavat pysyä paremmin tallessa tai ainakin hakukoneiden löydettävissä. Joten mennäänpä tismalleen samoin sanoin kuin alkukesästä:

Sieluni on suorastaan huutanut romaania, johon upota ja joka olisi samalla kertaa laadukas. Touko-kesäkuun taitteessa lukemani Domenico Starnonen Kepponen [ei vielä täällä blogissa, löytyy vain Instasta] oli ihan hyvä alku, ja:

Nyt vihdoin! Gianni Sollan Ystävyyden oppimäärä on oikeastaan kaikkea sitä, mitä uppoutumiskirjalta kaipaan. Se on osin haikea ja kaunis, osin rujo kuvaus ystävyydestä, joka saa alkunsa 1940-luvun Italiassa. Davide kasvaa sikafarmilla, hänellä on kampurajalka ja ankara isä. Mussolini lähettää juutalaisia pakkotöihin kylään, heidän joukossaan on kaunis Nicolas. Vastoin monia odotuksia Davide, Nicolas ja kylässä asuva tyttö Teresa muodostavat ystäväkolmikon, jonka elämänmatka on yhtä monihaarainen kuin – noh – elämä itse.

On ilo lukea romaania, joka vie mukanaan. Kahteen osaan, “Sikalan kotirenki” ja “Meren syvä syli”, jakautuva teos on sekä Daviden kasvutarina että ystävyyden elämänkaaren kuvaus. Teksti soljuu ja maalaa (muttei pensselöi liikaa) kuvaa sota-ajan ja sen jälkeisestä Italiasta, muuttuvista ajoista ja muuttuvasta ihmisestä. Tunteisiinkin teos vetoaa, sellaisella onnistuneesti vellovalla tavalla, jonka jälkihehkussa on hyvä olla hetki jos toinenkin vielä lukemisen jälkeenkin.

En olisi lukijana minä, jos en löytäisi jotain muttia. Sollan romaani on paikoin ylisentimentaalinen, lopun muutamasta käänteestä olisi voinut karsia jotain pois. En silti valita, tällainen kaunis, hyvin kirjoitettu (eli Otavan laadukkaaseen kirjastoon juuri sopiva) ja henkilöidensä maailmaan vievä romaani on ollut minulle lukumielessä parasta juuri. <3

Sally Rooney: Intermezzo

 

Sally Rooney: Intermezzo
Otava 2024
Suomentanut Christina Sandu
446 sivua
Irlantilainen romaani

Paljain päin avoimen taivaan alla hän jatkaa eteenpäin – hiukset litistyneinä päätä myöten, kylmän sadeveden valuessa silmiin – ja hän vihaa veljeään, vihaa itseään ja tuntee hirvittävää surua.

Sally Rooneyn tuorein romaani Intermezzo on ollut varmasti monelle yksi tämän vuoden odotetuimmista. Minulle ei, mutta silti halusin lukea sen, sillä kaikki lukemani Rooneyn teokset ovat olleet vähintäänkin hyviä, vaikkei yksikään niistä ei ole vielä puhutellut minua täysin. Tunnistan Rooneyn lahjakkuuden – taitavuuden kuvata nuoria aikuisia ja jonkinlaista irrallisuuden tunnetta, luokkaeroja, irlantilaista yhteiskuntaa ja ihmisissuhteita. Ja hän on todella hyvä (ja minä rakastan Irlantia). Silti on jotain, josta en saa kiinni. Ehkä Rooney on minulle ikuisesti arvoitus, johon nytkin tartuin.

Intermezzo. Kuinka houkutteleva, hienokin nimi kirjalle: välisoitto musiikissa, välisiirto shakissa. Tässä tapauksessa etenkin jälkimmäinen.

Peter ja Ivan Koubek ovat Dublinissa asuvat veljekset, joilla suuri ikäero ja jotka ovat juuri menettäneet isänsä. Peter on juristi, Ivan pelaa shakkia. Ihmissuhteiden osalta Peter koettaa tasapainoilla nuoren Naomin ja ikäisensä Sylvian välillä. Ivanilla ei ole ollut kovin paljon onnea rakkaudessa, mutta hän löytää yhteyden erosta toipuvan Margatin kanssa. Kaikissa edellä mainituissa suhteissa on haasteita, mutta eniten niitä on ehkä veljesten välillä.

Intermezzo on aika massiivinen, raskaslukuinenkin romaani. Lähes 450-sivuisesta kirjasta olisi voinut tiiviistää ainakin neljänneksen pois eikä lukija olisi välttämättä kaivannut mitään lisää. Ainakin itse pitkästyin, mutta Rooneyn arvoitukseen omalla kohdallani yhdistyy kiehtovuus ja jo mainittu taitavuus: jotenkin lukemista oli vaan jatkettava.

Ehkä yksi vastaus Rooneyn arvoitukseen on siinä, miten hän osaa luoda taustaltaan (usein muttei aina) keskiluokkaisia ja samalla jotenkin niin siipirikkoja henkilöhahmoja ja heidän keskinäistä dynamiikkaansa. Niin nytkin, veljessuhteen kuvauksena Rooneyn romaani on tarkkanäköinen: kumpikin veljes toimii kertojana eikä lukijan ole vaikea valita suosikkiaan. Yhtä lailla hienosti Rooney sanoittaa myös hetkiä: kohtaamisia, keskusteluja, sisäistä kipua, tiettyä kepeyttäkin kaikessa ihmisyyden painolastissa.

En haluaisi sanoa tätä, mutta minulle Intermezzo on Rooneyn huonoin teos. Ja kyse on siis hyvästä romaanista, mitään varsinaisesti huonoa Intermezzossa ei ole. Rooney on luultavasti aina hyvä. Siksi _saatan_ tarttua kirjailijan seuraavaankin teokseen. Tai no, niin varmasti tulen tekemään.

Puhutteleeko Rooney teitä muita ja minkä verran?

Anne Tyler: Kellotanssi

Anne Tyler: Kellotanssi
Otava 2024, Otavan kirjasto
Clock Dance 2018
Suomentanut Markku Päkkilä
Kannen suunnittelu Kelly Blair
265 sivua
Arvostelukappale
Yhdysvaltalainen romaani

"Minä letitin ne ihan niin kuin äitikin", Willa sanoi.
Se oli totta, mutta Elaine meni katsomaan lettejään kaapinoven peilistä silmät kosteina. "Ei ne ole samalla tavalla!" hän sanoi. "Ne roikkuu."

Jokunen aika sitten muutaman ystävän kanssa tuli puhetta siitä, miten joskus tulee sellainen olo, että elämäänsä tarvitsee Anne Tylerin kirjoja. Totta! Arkisen oloisia fiktion naiskuvauksia, joiden päähenkilö on keski-ikäinen tai sitä iäkkäämpi, ja joissa ei välttämättä tapahdu mitään kovin dramaattista – mutta tapahtuu kuitenkin lähes kokonainen elämä. Tällaiset kirjat tarjoavat jonkin verran samaistumispintaa, laadukasta kerrontaa, ja usein Pohjois-Amerikan mantereelle sijoittuvina myös tuttua vierautta: paikat ja jotkut tavat ovat kaukaa, kuitenkin ne ovat hyvin tunnistettavissa. Kotoisaa eksotiikkaa, voisi sanoa.

Tuorein Tyler-suomennos Kellotanssi on juuri edellä kuvaillut kaltainen romaani. Se pureutuu muutamalle eri vuosikymmenelle sijoittuvan teoksen keskeishenkilön Willa Draken elämän käännekohtiin. Vuonna 1967 11-vuotiaan ailahtelevainen äiti katoaa hetkeksi. Kymmenen vuotta myöhemmin nuori aikuinen Willa menee naimisiin ja keskeyttää opintonsa. Ja vuonna 1997 hänestä tulee leski. Edelleen 20 vuotta myöhemmin, 2017, hän saa yllättävän puhelun, jonka seurauksena moni asia muuttuu.

Romaanin pisin jakso sijoittuu vuoteen 2017, jolloin siirrytään myös Tylerin tuotannolle ominaiseen Baltimoreen. Itse kuitenkin nautin enemmän kirjan alkupuolesta: äidin katoaminen paljastaa oleellista perheen koko tavasta olla ja luon pohjan Willan koko elämälle jonkinlaisena tarkkailijana, vaikka toki hän toimiakin osaa.

Kellotanssi ei ole Tylerin paras romaani (oma suosikkini on ehkä Aikaa sitten aikuisina tai Päivällinen koti-ikävä ravintolassa, hmm, tai Elämän tikapuilla, tai... no, monista hienoista on hankala valita!), sillä odotin ehkä jotain enemmän – tai jotain vähemmän: vähemmän sivuhenkilöitä, (kuten Suvi Aholakin HS:ssa kritisoi) sitä ettei erästä aseisiin liittyvää asiaa juurikaan kyseenalaisteta, myös Willan kömpelyys älypuhelimen kanssa tuntui epäuskottavalta.

No, pieniä juttuja kuitenkin, sillä kokonaisuudessaan Kellotanssi on varmaotteinen, ja oikea luottokirja Tylerin tuotannon ystäville. Etenkin perhe- ja sukulaisuussuhteiden sekä keski-ikäisen naisen ajatusten kuvaamisessa Tyler on Carol Shieldsiin (ja nykyisin myös Elizabeth Stroutiin) verrattavissa oleva taituri. Lohtu, armollisuus, tarkkanäköinen ihmiskuvaus ja älykäs huumori kannattelevat tätäkin Tylerin romaania.

Jen Beagin: Viileä vaalea

 

Jen Beagin: Viileä vaalea
Otava, Otavan kirjasto 2023
Big Swiss 2023
Suomentanut Maria Lyytinen
396 sivua
Arvostelukappale
Yhdysvaltalainen romaani

Nyt kun Big Swissin ääni täytti koko huoneen, ilma alkoi värähdellä. Greta huomasi, että ilmanpainekin muuttui aavistuksen. Big Swissin olemus valtasi kiistatta koko tilan.

Usein kirjan luettuaan tietää, miten luettu uppoaa omaan makuun:
Rakastin tätä kirjaa!
Eipä nyt ollut ihan minun kirjani, mutta luin kuitenkin.
Vihasin lukemaani, meinasin jättää / jätin kesken.
Tämä teos muistutti, miksi olen lukija.
Ja niin edelleen...

Mutta joskus kohdalle osuu kirja, josta ei oikeastaan tiedä. Ei pysty sanomaan, pitikö vaiko ei, osuiko teos omaan lukumieleen vai oliko se täysin huti. Kesken tällainen kirja ei jää, joten jotain kiehtovaa, vetävää, terävää tai ainutlaatuista siinä on. Lukukokemus hämmentää, vaikkei kirja itsessään ei välttämättä ole kummallinen. Itse asiassa luettu voi olla erinomaista tekstiä.

Kuten yllä olevasta tekstistä ja kuvasta voi päätellä, tarjosi Jen Beaginin romaani Viileä vaalea minulle lukukokemuksen, josta en tiedä, pidinkö kirjasta vaiko en.

En tiedä, vaikka käsissäni oli vallan mehukas romaani: Greta kirjoittaa työkseen puhtaaksi seksuaaliterapeutin asiakkaiden potilaskertomuksia, äänitettyjä keskusteluja terapeutin kanssa. Sveitsiläinen gynekologi Flavia erottuu joukosta ja Greta kiinnostuu hänestä. Sattuman oikusta naiset tapaavat koirapuistossa ja Greta tunnistaa Flavian äänen perusteella. Naisten välille kehittyy suhde, mutta Greta salaa oikean henkilöllisyytensä ja jatkaa kuuntelua. Herkullista!

Beaginin teksti etenee sujuvasti ja Maria Lyytisen suomennos on laadukasta luettavaa. Suoran kerronnan rinnalla tarina etenee Gretan kuuleman eli äänilitteraatioiden kautta. Niissä terapeutin potilaat kertovat niin pinnallisia kuin syvällisiä, paikoin kiusallisiakin asioita. Kokonaisuus pitää otteessaan ja kiehtoo vähän sellaiseen tapaan kuin katsoisi värikkään kumipallon pomppimista valosta varjoon, pallon liikettä jostain etäältä ilman että tuota palloa yrittääkään saada kiinni.

Viileä vaalea on mitä vinkein romaani: se on leikkisä ja kuitenkin surumielinen, jopa vakava. Se on hyvällä tavalla hullu muttei varsinaisesti  hauska tai rakastettava. Se on oudosti houkuttava ja ehdottoman koukuttava. Kuulostaa todella hyvältä, eikö? Silti romaani ei ollut ihan minun juttuni, mikä on minulle edelleen mysteeri – yhtä kiehtova kuin Beaginin kirjakin.

Emi Yagi: Tyhjyyspäiväkirja

 

Emi Yagi: Tyhjyyspäiväkirja
Otava, Otavan kirjasto 2023
空芯手帳 2020
Suomentanut Raisa Porrasmaa
Kannen kuva Seb Agresti
163 sivua
Arvostelukappale
Japanilainen romaani

Kuka keittäisi kahvin ja siivoiiasi jäljet, kun tuli vieraita? Kenen puoleen firmassamme piti kääntyä, jos maito loppuisi kesken? Minun haluttiin laativan tarkat ohjeet tietokoneella. Miestyöntekijät neuvottelivat asiasta poissa ollessani ja päättivät, että suoraan yliopistosta yritykseemme työllistynyt nuori mies saisi kahvitarjoilun kontolleen.
"Yllättävän helppoa!" nuorukainen totesi innostuneesti, kun olin hänen pyynnöstään näyttänyt, miten kahvia laitettiin.
"Niinpä, siksihän sitä sanotaan pikakahviksi."

Kuten kaikki tiedämme, tasa-arvo ei toteudu kaikilla työpaikoilla. On monenlaista syrjintää: näkyvää ja tietoista, rakenteissa olevaa, piilotettua. Emi Yagin romaanissa Tyhjyyspäiväkirja 34-vuotias Shibata työskentelee paperirullien kartonkihylsyjä valmistavan yrityksen toimistossa. Hän on koulutettu, älykäs, itsenäinen nainen, joka kuitenkin jaostonsa ainoana huolehtii siitä, että kaikilla on kahvia, ja siivoaa kahvikupit pois. Kukaan ei muu ei koskaan auta tai huomaa. Shibata tekee paljon ylimääräistä, koska on nainen. Kunnes erään kerran hän keksii ilmoittaa olevansa raskaana. Pieni, nopea valhe saa aikaan muutoksia työpaikalla. Ja sitten Shibatan vatsa alkaa oikeastikin kasvaa.

Yagin romaani on tiivis, samalla kertaa tavalla kevyt ja painava. Sen keveys syntyy nopealukuisuudesta, raskausviikkojen mukaisesti (Shibata merkitsee kaiken tunnollisesti äitiyssovellukseen) etenevä romaani koostuu melko lyhyistä luvuista. Myös aihe on näennäisen leikkisä, mutta kaikkea keveyttä kehystää harmauden paino. Tuo paino lähestyy Shibataaa ja lukijaa niin työpaikan kuin muun yhteiskunnan käytänteissä sekä Shibatan lähipiirin ihmisissä ja hänen omassa yksinäisyydessään. Hienosti realismista kohti surrealismia taipuva romaani käsittelee siis isoja teemoja.

"Tarvitsiko maailma tosiaan moista määrää pahviputkia..."

Tyhjyyspäiväkirja on eittämättä raikas ja omalla tavallaan ravisteleva. Lukijana olisin toivonut tuota ravistelua vieläkin enemmän. En tunne japanilaista yhteiskuntaa, joten voin olla väärässä, mutta minulle Yagin kritisoima sukupuolidikotomia olisi saanut olla laajempikin. Miten kirjan työyhteisössä kohdattaisiin sukupuolten moninaisuus? Tyhjyyspäiväkirjassa kyse on nimenomaan naisen asemasta suhteessa miehiin. Toki johonkin aihe täytyy rajata. Ja eipä silti, monet romaanissa esitetyt asiat ovat universaaleja. Kuka esimerkiksi Suomessa tekee valtaosan metatöistä?

Yagin romaani on niitä teoksia, joita luonnehtimaan sopii usein ylikäytetty ja monitulkintainen adjektiivi "mielenkiintoinen". En tiedä, jääkö Tyhjyyspäiväkirjasta lopulta kovin isoa lukumuistijälkeä. Sen aihepiiri on kuitenkin omaperäinen ja loppu hyvällä tavalla hämmentävä. Tätä kirjoittaessani mietin, että mitä ihmettä luin, mitä romaanissa tapahtui _todella_. Saatanpa lukea kirjan viimeiset luvut vielä uudestaankin.

Alba de Céspedes: Kielletty päiväkirja

Alba de Céspedes: Kielletty päiväkirja
Otava 2022
Quaderno Proibito 1952
Suomentanut Anna Louhivuori
Kannen suunnittelu Mirjami Marttila
280 sivua
Italialainen romaani

26. marraskuuta 1950

Tein virheen ostaessani tämän vihon, suuren virheen. Mutta nyt on myöhäistä katua sitä; vahinko on jo tapahtunut. En edes tiedä, mikä sai minut hankkimaan sen. Se oli pelkkä sattuma. En ikinä ole ajatellutkaan ruveta pitämään päiväkirjaa, jo senkin vuoksi, että päiväkirjan on pysyttävä salaisena ja että siis olisi kätkettävä se Micheleltä ja lapsilta.

Jo alku on herkullinen: perheenäiti ostaa itselleen salaa mustan vihkon, josta tulee hänen piilotettu päiväkirjansa. Ostotapahtumakin on jännittävä. Sunnuntaiaamuna Valeria lähtee hakemaan miehelleen tupakkaa. Kaupungilla hän pysähtyy ostamaan kimpun kehäkukkia, tupakkakaupassa hän huomaa kiiltäväkantisen vihkon, mutta sunnuntaisin vihkoja ei myydä. Poliisi voi vahtia kaupan ovella, ettei pyhäpäivänä myynnissä ole kuin tupakkaa.

Päiväkirja mullistaa Valerian maailman. Aiemmin perheelleen, puolisolleen ja kahdelle aikuiselle lapselleen, omistautunut joskin toimistotyötä tekevä keski-ikäinen nainen löytää itselleen jotain omaa ja samalla paljon itsestään.

1950-luvun Italiaan sijoittuva Alba De Céspedesin romaani Kielletty päiväkirja käsittelee naisen paikkaa ja yhteiskuntaa päiväkirjamuodossa. Päiväkirjaksi kirjoitettuna sen muoto on hyvin yksityinen, mutta kaunokirjana, fiktiona, se on tietenkin laajoja ihmisjoukkoja puhuttelevaa. Keskiössä ovat naisen tunteet, äitiys ja omien lasten aikuistuminen, muutokset pari- ja muissa ihmissuhtessa, oma tila, kehollisuus.

Omien lastensa edessä äidin täytyy aina käyttäytyä niin kuin hän ei olisi koskaan ollut missään tekemisissä näiden asioiden kanssa. Juuri tämä vilpillisyys saa meidät kuivettumaan.

De Céspedesin kirja vie mukanaan ja sen parissa pääsee syvälle. Silti tekstissä on raskassoutuisuutta — tarkoituksella, sillä kovin ahdas Valerian ajan maailma on. On koti, työpaikka, perhe, suku, perinteet ja tapakulttuuri. Kirjoittaminen vapauttaa ajattelemaan. On paljon sellaista, mitä vain Valeria huomaa, ja on myös toiveita onnesta, erilaisesta elämästä, mahdollisuuksista.

Nykylukijalle romaani avaa näkymiä paitsi menneiden vuosikymmenien keskiluokkaiseen ja eurooppalaiseen arkeen, on myös edelleen yllättävän ajankohtainen. Moni asia on muuttunut, mutta kaikki eivät. Viime aikoina esimerkiksi metatyöt ovat puhuttaneet niin mediassa kuin monissa kodeissakin. Samoin ristiriitainen suhtautuminen instituutioihin sekä mahdollisuus itsensä arvostamiseen ovat alati kurantteja teemoja.

Kielletty päiväkirja on sellaista kirjallisuutta, jota lähtökohtaisesti rakastan: arkista, syvää, sisäistä maailmaa käsittelevä, erinomaisesti kirjoitettu.

Yasushi Inoue: Äitini tarina

Yasushi Inoue: Äitini tarina
Otava, Otavan kirjasto 1986
Englannista suomentanut Jarkko Laine
Alkuteos Waga no haha no ki 1975
Japanilainen romaani

Viime keväänä luin useamman Otavan kirjaston vanhemmat teoksen, koska kirjagramissa oli silloin meneillään Kevät Otavan kirjastossa -niminen haaste. Edellisenä syksynä oli vastaava Tammen Keltaisen kirjaston merkeissä. Toki muutenkin olen lähtökohtaisesti pitänyt näistä kustantamoiden laatusarjoista, mutta hienot haasteet innostivat etsimään luettavaksi etenkin hieman vanhempia kirjoja.

Eräs lukemani oli Yasushi Inouen Äitini tarina, on julkaistu suomeksi vuonna 1986, silloin Jarkko Laineen englannista suomentamana. Kolofonisivun tiedot väittävät, että englanninkielinen Chronicle of My Mother olisi alkuteos, mutta asian laita ei näin ole vaan teos on julkaistu alkujaan japaniksi nimellä Waga no haha no ki. Oikea tieto löytyykin onneksi mm. juuri Otavan kirjaston nettisivuilta. Laineen suomennos on sekin kelpo työtä ja sujuvaa luettavaa.

Kolmeen osaan jakautuva pieni romaani on melankolinen kuvaus luopumisesta. Teoksen päähenkilö luopuu äidistään, jonka muistisairaus vie sinänsä kunnioitettavassa 89 vuoden iässä. Samalla se on romaani perhesiteistä, maaseudusta ja kaupungista, hoivasta ja jaksamisesta sekä siitä, mitä ja miten, miten moninaisin tavoin, lopulta muistetaan. Romaanin pääteemana on muistisairaus (sekä elämä yleensä), joka tulee varmasti monia lukijoita liki jollain tapaa — niin minuakin osan sukuni myötä.

Äitini tarina on läpeensä realistinen ja jotenkin, jos niin voi sanoa, mielikuvien perijapanilainen romaani. Japanilaisessa kirjallisuudessa on usein jotain sellaista vaikeasti määriteltävää, joka minuun vetoaa, ja nämä realistis-mietiskelevät vetoavat ehkä murakamilaista fantasiaa enemmän, vaikka toki pidän niistäkin (ja usein ihan hurjan paljon). Inoue kuvaa sekulaaria tapakulttuuria sekä Japanin buddhalaisia rituaaleja kauniisti.

Tällainen toteavalla tavalla kertova ja samalla kuitenkin elämää surumielisesti mietiskelevä romaani sopi luettavaksi loskaisena keväänä pääsiäisen alla — ja yhtä lailla nyt tätä tekstiä blogiin tuodessa: vuodenaikojen välissä, loppukesästä, syksyn merkkejä odotellessa.

Olga Tokarczuk: Aja aurasi vainajain luitten yli

 

Olga Tokarczuk: Aja aurasi vainajain luitten yli
Otava 2020, Otavan kirjasto
Prowadź swój pług przez kości umarłych 2009
Suomentanut Tapani Kärkkäinen
Kansi Tiia Javanainen
248 sivua
Puolalainen romaani

Juuri kylmää ironiaa inhoan ihmisissä eniten. Se on pelkurillinen elämänasenne: kaiken saattaa tehdä naurunalaiseksi ja alentaa samalla kun itse ei ota vastuuta mistään, ei sitoudu mihinkään. Vähän kuin impotentti, joka ei itse ikinä pysty nauttimaan, mutta tekee kaikkensa pilatakseen muidenkin nautinnon.

Pienessä puolalaiskylässä Tšekin rajalla asuu originellia väkeä, mutta heidänkin joukossaan yhtenä erikoisimmista pidetään Janina Duszejkoa, eläkkeellä olevaa yksineläjää, joka opiskelee astrologiaa ja kääntää William Blakea. Janina kunnioittaa luontoa eikä syö eläimiä, hän tarkkailee ympäristöään ja tietää eläinten liikkeistä enemmän kuin joku muu. Eräänä päivänä Janinan naapuri kuolee, myöhemmin joukko muita seudun silmäätekeviä kokee saman kohtalon. Yhteistä vainajille on, että he kaikki ovat osoittaneet julmuutta eläimille. Kaikkien surmattujen ympäriltä löytyy eläinten, etenkin kauriiden jälkiä. Blaken sanoin:

Kauris kun villinä vaeltaa
Ihmisen Sielun se rauhoittaa
(suom. Marianna Kurtto)

Nobelisti Olga Tokarczukin romaani Aja aurasi vainajain luitten yli on sekin nimetty William Blaken, mystikon ja yhteiskuntakriitikon, sanojen mukaan. Miten hyvin se tälle hienolle romaanille sopiikaan. Tokarczukin teosta voi tarkastella ekojännärinä, mutta vielä voimakkaammin se on kuvaus yksinäisyydestä ja ulkopuolisuudesta, maailmankatsomuksen rakentumisesta, järjen ja tunteen vuoropuhelusta sekä luonnon kunnioittamisesta – voimakkaasta kannanotosta hiljaisten mutta rohkeiden, niin ihmisten kuin eläinten, puolesta.

Tapani Kärkkäisen taidokas suomennos välittää sitä kielellistä omalakisuutta, jonka kuvittelen olevan ominaista Tokarczukille – en tosin ole (vielä) lukenut puolalaiskirjailijan muuta tuotantoa. Aja aurasi… on sujuvalukuinen, tyyliltään enemmän toteava kuin kuvaileva, mutta samalla Tokarczukin teksti vetoaa kuitenkin tunteisiin. Lukijan on helppo päästä Janinan nahkoihin. Itse esimerkiksi liikutuin aamutähti Venuksen kulusta ja siitä, miten Janina on toisaalta pannuhuoneeseen vetäytyvä introvertti ja toisaalta kuitenkin maailmannainen. Monta kertaa ilahduin, hetkittäin hiljenin. Janina on kertakaikkisen mainio päähenkilö.

Kokonaisuus on riemastuttavalla tavalla omituinen. Se on sekä julma että hellä. Poliittinenkin se on: katolinen kirkko ja Puolan viranomaiset saavat osansa. Janinan tarkat astrologiset tutkimukset vaikuttavat ehkä hölynpölyltä, mutta ovatko ne sen kauempana oikeasta kuin patriarkaatin määrittelemät valtanäkemyksetkään?

Osin Aja aurasi... on myös ironinen pintaa syvemmälle katsovalla tavalla, jonka voin kuvitella hyvin puolalaiseksi (tässä olen toki ihan mielikuvieni varassa). Rajaseudulla asuvalle rajan toisella puolella oleva näyttää ehkä aina houkuttelevalta, kuten Janinalle Tšekin tasavalta: maa, jonne aurinkokin pakenee katsottuaan puolalaisten metsästäjien julmuuksia. Sinne myös Janinan Neito, Venus, menee nukkumaan. (Ja kun Venus on Neito, ovat kauriit Janinalle Neitokaisia.)

Tokarczukin romaani haastaa lukijan pohtimaan myös omaa maailmankuvaansa, sitä mikä on kenellekin oikein. Kenen edessä kumarramme: valtaapitävien vai luonnon? Ketä kuuntelemme ja miksi?

Mikä hieno, hieno romaani!

[--] Kaikki katoaa.
Viisas Ihminen on tiennyt tämän jo alusta asti eikä sure mitään.

Naoise Dolan: Jänniä aikoja

 

Naoise Dolan: Jänniä aikoja
Otava 2020, Otavan kirjasto
Exciting Times 2020
Suomentanut Oona Nyström
Kansi: Orionbooks / kuva: Gettty images
295 sivua
Irlantilainen romaani

Rakastin Edithiä niin paljon, että tuntui vain järkevältä pelätä hänen menettämistään.
[--]
Edith sai minut leijumaan pelottavan korkealla. Joskus tuntui, että Julianin kanssa jutteleminen oli keino suojautua myös siltä.

Ava on nuori ja fiksu Dublinista kotoisin oleva nainen, joka asuu Hongkongissa ja opettaa siellä englantia rikkaiden perheiden vesoille. Hän inhoaan työtään ja ahdistuu asunnostaan ja kämppiksistään. Englantilaiseen investointipankkiiri Julianiin tutustumisen myötä Ava pääsee osaksi ylellistä elämää. Varsinaista parisuhdetta heillä ei kuitenkaan ole. Julianin matkustettua Lontooseen Ava kohtaa juristina työskentevän Edithin, jota kohtaan tuntee vetoa. Avan ihmissuhteissa alkavat “jännät ajat”, muttei chicklitmäisellä tavalla (mitä saattaisi kuvauksen perusteella odottaa).

Joskut tällaisen näennäisen kepeät mutta syvemmältä olemukseen fiksut romaanit osuvat tarpeeseen, kuten tämä Naoise Dolanin esikoisromaani Jänniä aikoja.

Sujuvalukuinen kirja on osin nokkelaa ihmissuhdesoppaa, mutta pohjimmiltaan se tarkastelee jonnekin kuulumista, seksuaalista identiteettiä, yhteiskuntaluokkia ja siihen liittyen kieltä, sekä politiikkaa. Englannin edelleen kummitteleva yliherruus Irlannista saa osansa, samoin Brexit-äänestyksen jälkeinen aika. Kielellisistä ilmaisuista Ava tekee herkullisia havaintoja. Ja se ihmissuhdesoppakin on perinteistä kolmiodraamaa monisyisempi, oikeastaan kyse ei edes ole kolmiodraamasta, draama ei ole kolmikon välillä, vaan Avan sisällä. Suhde Julianiin on pintapuolisempi kuin suhde Edithiin. Dolan kirjoittaa raikkaasti, tarkoituksellisen lakonisestikin: Ava on tarkkaileva kertoja, joka jää hieman etäiseksi ja niin pitääkin. 

Kirjaa on verrattu Sally Rooneyn tuotantoon. Olen lukenut Rooneylta vain Keskusteluja ystävien kesken. Yhteistä nuorten kirjailijoiden tuotannossa on ainakin tarkkaileva kertojanote ja yhteiskunnallinen tarkkanäköisyys, ja tietenkin irlantilaisuus. Sen sijaan Dolanin yhteiskuntakriittisyys, vaikka kepeää onkin, saattaa olla suorempaa. Tosin nyt täytyy, kuten olen jo pitempään aikonut, lukea vihdoin myös Normaaleja ihmisiä.

Siri Hustvedt: Muistoja tulevaisuudesta

Siri Hustvedt: Muistoja tulevaisuudesta
Otava 2019
Memories of the Future 2019
Suomentanut Kristiina Rikman
Kannen kuva Mauro Grigollo
394 sivua
Arvostelukappale
Yhdysvaltalainen (mahdollisesti) autofiktiivinen romaani

Me kaikki kärsimme ja kaikki me kuolemme, mutta sinä, joka luet tätä kirjaa juuri nyt, et ole vielä kuollut. Minä saatan olla kuollut, mutta sinä et. Sinä hengität sisään ja ulos lukiessasi, ja jos pidät tauon ja lasket käden rinnallesi, tunnet sydämesi lyövän, ja huone jossa olet, on valoisa, valoa tulvii sisään ikkunasta tai lampusta tai näyttöruudusta, joka valaisee sivua ja osaa ruumiistasi kun luet.

Kirjailija S. H. muistelee elämäänsä: lapsuuttaan Minnesotassa muiden norjalaisjuuristen ihmisten parissa, nuoruuttaan New Yorkissa, kirjailijuuttaan, aviomiestään. Kuusikymppinen kirjailija S. H. on aivan kuin kirjailija Siri Hustvedt – paitsi että Hustvedtin mies on kirjailija Paul Auster ja S. H.:n puoliso luonnontieteilijä Walter.

Siri Hustvedtin Muistoja tulevaisuudesta on kirja, josta tekisi ensialkuun mieli vetää yhtäläisyysmerkit kirjailijan omaan elämään, lukea teosta autofiktiona. Ja sellainen kirja voi toki ollakin, mutta samalla se laajenee romaaniksi, henkilöhahmonsa muistelmiksi, tarinoiksi tarinan sisällä, kulttuuristen esikuvien ylistykseksi, identiteettipohdinnaksi, fiktiiviseksi muisteluksi (ja kuka tietää, ehkä oikeaksikin).

Hustvedtin romaani koostuu sen nykyhetkestä 2010-luvun loppupuolella, S. H.:n nuoruusajan muistiinpainoista sekä hänen kirjoittamastaan romaaniluonnoksesta. Kaiken keskiössä on kovasti Hustvedtin oloinen S. H., joka nuoruutensa New Yorkissa tuntee olonsa ensin yksinäiseksi, mutta ennen kaikkea vapaaksi. Yksinäisyys helpottuu S. H.:n tutustuessa Whitneyhin ja päästessään tämän myötä osaksi viiden naisen porukkaa, “viiden jengiä”. S. H.:n seinänaapuri Lucy Brite puolestaan kiehtoo nuorta kirjailijaa niin, että hän saa salakuuntelemastaan Lucysta aiheen tekstilleen. S. H.:n nykyhetken ajatuksia määrittävät ikääntyminen, parisuhde, edelleen kirjailijuus, ja oman äidin muistisairaus.

#metoo on kirjassa mukana sekin, 1970-luvulla tapahtunut saa S. H.:n hankkimaan veitsen. Kirjailijuuden alkutaipaleen kuvauksessa saa S. H.:n nuoruudenaikainen käsikirjoitus paljon tilaa: lähestulkoon kokonaisia lukuja S. H.:n käsikirjoitusta sellaisenaan kuin se romaanissa halutaan esittää. Tämä ei osu aivan minun lukumakuuni: mielestäni Muistoja tulevaisuudesta toimisi ilmankin. Mukana on myös Hustvedtin piirroksia, jotka osaltaan tukevat tekstiä. Hustvedt on taitava karikatyyrien tekijä.

Kokonaisuus on siis runsas, muttei liiallinen. Hustvedt kirjoittaa koko ajan taidolla, tietenkin, mutta hän myös eksyttää lukijansa – ainakin sellaisen, joka lukee kokonaisuutta väsyneenä. Muistoja tulevaisuudesta ei ole millään muotoa yhtenäinen tai ehjä romaani, autofiktio tai mikälie, mutta sellaiseen se tunnu edes pyrkivän ja miksi pitäisikään.

Lukukokemuksesta kasvaa ihastuttava, mutta ristiriitainen: osa viehättää, osan tekisi miltei (muttei ihan) mieli hyppiä yli. Lukijan kannalta tärkeintä on Hustvedtin taitavuus kirjoittajana. Hän kirjoittaa aina niin hyvin, että hänen kirjoittamanaan lukisi mielellään lähes mitä tahansa. Hustvedtin onnistuu kaiketi aina yhdistää tietynlainen korkealentoisuus ja maanläheisyys: romaanihenkilönä hän (tai nyt: S. H.) on toisaalta kuin itsenään lähellä lukijaansa ja toisaalta jossain saavuttamattomissa. Lopputuloksena lukija enimmäkseen viihtyy, koko ajan sivistyy ja hetkittäin joutuu hukkapoluille.

Tässä kaikessa Muistoja tulevaisuudesta on taattua Hustvedtia.

♥

Muualla: Leena Lumi, Kirjaluotsin Tiina.

Edward St Aubyn: Loistava menneisyys

Edward St Aubyn: Loistava menneisyys. Patrick Melrosen tarina I–III
Otava 2018, Otavan kirjasto
Never Mind 1992, Bad News 1992, Some Hope 1994
Suomentanut Markku Päkkilä
456 sivua
Brittiläinen romaanisarja

Hän näki saksanpaimenkoiran, takaa-ajajansa rantametsikössä, ja tunsi juoksevansa taas kahisevien keltaisen lehtien yli yhä pitemmin askelin. Kun koira lähestyi ja oli saamaisillaan hänet kiinni, hän alkoi tehdä yhteenlaskutoimituksia ääneen ja ponkaisi viime hetkellä ilmaan ja katseli pian maailmaa puiden latvojen tasalta kuin merilevää veneen partaan ylitse. Hän tiesi, ettei saisi nukahtaa ikinä. Alapuolella saksanpaimenkoira pysähtyi äkisti, niin että kuivat lehdet lentelivät, ja nappasi hampaisiinsa kuivuneen oksan.

Joidenkin kirjojen saaminen suomeksi ottaa aikansa. Edward St Aubynin omaelämäkerrallisia aineksia sisältävä (tai kirjailijan omasta elämänkokemuksesta ammentava) Patrick Melrose -sarja on sellainen. Sarjan ensimmäinen kirja ilmestyi Isossa-Britanniassa jo vuonna 1992. Nyt viisiosaisen romaanisarjan kolme ensimmäistä osaa on julkaistu yhteisniteenä nimellä Loistava menneisyys. Sarjan kaksi jälkimmäistä osaa näyttävät googlettelun perusteella ilmestyvän suomeksi myöhemmin tänä vuonna nimellä Toivoa sopii. Isossa-Britanniassa kirjat on julkaisu paitsi erillisinä romaaneina, myös yhteisniteenä The Patrick Melrose novels.

Nyt ilmestyneen kolmen ensimmäisen Patrick Melrose -kirjan suomalainen yhteisnide on erinomaisesti nimetty. Mikä loistava menneisyys Patrickilla, mutta myös hänen vanhemmillaan on. Miten kaikki olisi voinut kääntyä toiseen suuntaan, hienosta (!) menneisyydestä kurottuvaksi upeaksi, dickensläisen loistavaksi tulevaisuudeksi. Olisi, jos. Jos Patrickin vanhemmat eivät olisi sellaisia kuin ovat: lastaan karaiseva, vihaava, raiskaava isä, ja lääkkeistä unohduksensa hakeva äiti. Kumpikin yläluokkaisia, hienoja juhlia järjestäviä ihmispoloja, joista etenkään isää kohtaan ei voi tuntea muuta kuin vihaa. Ei ihme, että Patrick ajautuu huumeiden maailmaan, mutta unohdusta hän ei niistäkään saa.

Loistava menneisyys katsoo paitsi perhettä ja sen ainoaa poikaa, myös kokonaisen yhteiskuntaluokan elämää: elostelijoita, silmänsä sulkevaa väkeä, noita prameutta ja näyttämistä vieroksuvia mutta silti kaikista muista erottuvia ihmisiä. Kaikkia heitä, joille maailma antaa mahdollisuudet ja ottaa ne samalla (osin) pois. St Aubynin käsittelee kaikkea samalla kertaa raadollisesti ja oudolla rakkaudella. Ja miten hän kirjoittaakaan! Viiltävästi, ironisesti, pohjamudissa ryömien, lennokkaasti, kipeästi, kauniisti. Kun Patrick näkee kuolleen isänsä ruumishuoneella, näyttää isä siltä kuin olisi pitänyt kuolemaa muotivillityksenä – aina muiden yläpuolella. Kun Patrick öisen riivauksen jälkeen koettaa heräillä, tuntee hän miten aurinko paistaa saman vanhan yllä, koska vaihtoehtojakaan ei ole.

Ensimmäisen, Mitäs pienistä -osuuden (tai toki oikeammin: kirjan), pieni Patrick. Voi häntä, helvetti hänen vanhempiaan! St Aubyn kirjoittaa lapsesta, jota toisaalta kukaan ei huomaa ja jonka toisaalta joku, oma isä, huomaa liikaa: julmasti, sairaasti, pahaa tehden. Ei tarvitse ihmetellä, miksi toinen kirja Ikävä juttu, keskittyy niin paljon huumeiden määräämään maailmaan. Huumeet, tai niiden tarjoama yritys unohtaa, vievät miestä, mutta narkkarikuvauksessakin Patrick, tai Aubyn, huomaa olennaiset erot, luokkasidonnaiset: kadunmies ja Patrick ovat kumpikin huumeiden ja oman vihansa orjia, mutta vain jälkimmäinen voi jakaa seteleitä hotellin ovimiehelle. Kolmannessa, jonkunlaista armoa tai sovitusta hakevassa Toivon mukaan -kirjassa pohditaan jo sitä ohimenevää harhaa, että maailma on oikeasti olemassa.

Kaikki kolme kirjaa ovat hallittuja ja samalla lukijaa ravistelevia. Teksti on tyylipuhdasta, juuri sellaista kuin yläluokkaan kuuluvan britin voisi kuvitella kirjoittavan. Ilmaisut ovat hiottuja, mutta vaikka snobismi on tietoista, ei sitä näytetä, se tiedostetaan. Kauneus, pahan runollisuus, asettuu ihmiseen. Tematiikassa on oikeastaan osin (tietenkin vain osin, sillä Jude kasvaa orpokodissa, Patrick ulkoisesti hienoissa puitteissa, ja Juden tarina on kokonaan fiktiota, Patrick-fiktiossa on osa totuutta) samaa kuin vuosi sitten lukemassani Hanya Yanagiharan Pienessä elämässä. Molemmat teokset ovat koskettavia, rajuja ja syviin vesiin sukeltavia, kummastakin pidin paljon, molemmat asettuivat jonnekin ihon alle. Mutta siinä missä Yanagiharan teos on vetävämpi, lukuromaanimaisempi, kirjoittaa St Aubyn tyylitajuisemmin, kulttuurin eri kerrostumat enemmän huomioiden, ja – noh – brittiläisesti. Silloin kun erilaisia piikkejä on tarpeeksi, antaa St Aubyn tilaa tyylitajuiselle ironialle (edit. suoranaiselle hauskuudellekin):

”Olen pahoillani, että hän eli.”
”Mais sans lui… ilman häntä sinua ei olisi olemassa.”
”Tällaisissa asioissa ei pidä olla egoisti”, Patrick sanoi hymyillen.

Kaikki on monikerroksista, sillä yksinkertaistamisessa oli vaaransa ja se vaatisi veronsa aikanaan. Onko Loistava menneisyys selviytymistarinan alku? Luulen niin, ainakin Edward St Aubynin omaa elämäntarinaa ajatellen. Samalla uumoilen, ettei tarina ole miltään osin tavanomainen, vaan että se jatkuu yhtä edelleen kipeänä, syystäkin suoranaisen vihan käsittelynä. Jään odottamaan kirjasarjan kahden viimeisen osan suomennosta mielenkiinnolla ja innolla.

Loistava menneisyys on teos(kokonaisuuden osa) monikerroksisesta kaltoinkohtelusta, ylimielisyydestä kumpuavasta yläluokan ja tarkemmin ihmisyyden rappiosta, halveksunnasta, sukupolvelta toiselle siirtyvästä kusipäisyydestä. Mutta se kertoo myös ikuisesta kaipuusta saada olla arvostettu ja rakastettu, yrityksestä unohtaa ja kohota takaisin elämään. Koko ajan se on – nimeään mukaillen – loistavaa kirjallisuutta.

Emma Cline: Tytöt

Emma Cline: Tytöt
Otava 2016, Otavan kirjasto
The Girls 2016
Suomentanut Kaijamari Sivill
297 sivua
Arvostelukappale
Yhdysvaltalainen romaani

En sanonut toivovani, etten olisi koskaan tavannut Suzannea. Toivovani, että olisin pysynyt turvallisesti Petaluman kuivilla kukkuloilla omassa huoneessani, jonka kirjahylly oli täpötäynnä kultaselkäisiä lapsuuden suosikkikirjoja. Sillä sitä minä toivoin. Mutta joinain iltoina, kun en saanut unta, kuorin omenaa hitaasti tiskialtaan ääressä ja annoin kuorensuikaleen venyä kiiltävän veitsenterän alla. Ympärillä pimeä talo. Toisinaan tunne ei ollut katumusta. Se oli ikävöintiä.

Hippikesä 1969. Neljätoistavuotias Evie on kiltti perhetyttö, jonka elämässä myllertää: hänen vanhempansa ovat eronneet, paras ystävä Connie tuntuu koko ajan etäisemmältä, kultaselkäiset lastenkirjat jäävät taakse ja mutta seksuaalisuus alkaa enemmän kuin orastaa. Elämä tuntuu tylsältä, jotenkin vääränlaiselta. Sattumalta Evie tutustuu jännittävän oloiseen Suzanneen, joka asuu kiehtovassa kommuunissa, jonka johtajana toimii karismaattinen Russel. Kommuuni vetää Evietä puoleensa, mutta hippimäinen pinta ja näennäinen säännöistä piittamattomuus johtaa hurjiin tapahtumiin. Niin hurjiin, ettei aikuinen Evie löydä sijojaan.

Emma Clinen Tytöt on noussut ilmiöksi maailmalla. Syitä tähän on varmastikin 27-vuotiaan kirjailijan nuoruus sekä romaanin taustatarinan raflaavuus: Tytöt-romaanin tarinan juuret ovat Charles Mansonin johtamassa kultissa ja Mansonin ”perheen” toteuttamissa hirmuteoissa. Nuoruus ja raflaavuus eivät yksi riitä selittämään romaanin mainetta, Clinen esikoinen onkin kelpo kaunokirjallisuutta, joka pitää tiukasti otteessaan.

Vaikka Tytöt on vangitseva ja eittämättä vahva romaani, ei se kuitenkaan ole täydellinen. Clinen kerronta lumoaa kokonaisvaltaisesti, mutta moni seikka jää etäälle, perustelemattomaksi. Aikuinen Evie on keskeinen, hänestä kaikki alkaakin, mutta Cline ei saa keski-ikäisestä hahmostaan kovin paljoa irti. Nuoruuden kokemukset selittävät paljon, mutta kaikki väliin mahtunut katoaa. Myös teini-Evien osallistuminen kommuunin tai kultin toimintaan jää ohueksi. Vaikka romaanissa sanotaan ja minkä Maijakin on bloggauksessaan esiin nostanut, että moni nuori karkasi kotoa: siihen aikaan karkaamisen syyksi saattoi riittää ihan vain pitkästyminen. Ei siihen mitään tragediaa tarvittu, niin harva nuori kuitenkaan sekaantui kulttiin olematta jonkinlaisissa hankaluuksissa jo aiemmin. Järkevä ja analyyttinenkin Evie tuntuu ajautuvan kaikkeen sattumalta, myös Russelin karismaattisuus jää etäiseksi. Toisaalta Cline kuvailee hyvin Suzannen vaikutusta, huumeiden käyttöä ja Evien halua olla vapaana kaikesta määräysvallasta.

Mielenkiintoista, itselleni arvoituksellista, onkin se että olisiko romaani samanlaisen hypen kohteena jos sen olisi kirjoittanut viisikymppinen useita teoksia julkaissut kirjailija tai jos sen taustalla ei olisi tarinaa Cielo Driven tapahtumista. Olisinko itse kiinnostunut romaanista, jos se ei olisi arvostamani Otavan kirjaston kirjoja? Ehkä olisi ja kenties olisin, sillä kyllä kokonaisuus tekee vaikutuksen siitäkin huolimatta, että moni seikka jää pintaraapaisuksi. Koskettava ja vahva romaani on hyvin kirjoitettu ja hienosti suomennettu. Teoksesta välittyy onnistuneesti myös, miten hukassa oleva ihminen voi pysyä hukassa läpi elämänsä – halutakin pysyä.

Unenomaisena nuoruuskuvauksena sekä kertomuksesta viettelyksestä ja vaarasta toimiva Tytöt on vahva kirjallinen debyytti. Kokonaisuus kiinnostaa, yököttää ja viehättää. Siinä on ajelehtimista sekä muistojen ja nykyisyyden sekoittamaa surua, jotka jäävät mieleen väreilemään kuin iltapäivän ohuessa valossa tanssiva sääskiparvi ränsistyneellä kalifornialaistilalla.

--

Annika ihastui Clinen romaaniin ja luonnehtii sitä vuoden, vuosikymmenen parhaimmaksi kirjaksi.

Chimamanda Ngozi Adichie: Purppuranpunainen hibiskus

Chimamanda Ngozi Adichie: Purppuranpunainen hibiskus
Otava 2010, Otavan kirjasto
Purple Hibiscus 2003
Suomentanut Kristiina Savikurki
Kansi Emmi Kyytsönen
328 sivua
Nigerialainen romaani

Tulin ajatelleeksi, että Jajan uhmakkuus muistutti Ifeoma-tädin  kokeellista purppuranpunaista hibiskusta, harvinaista kukkaa, jonka tuoksussa häivähti vapaus. Mutta ei se vapaus, joska hallitusaukiolla vihreitä lehviä heiluttava väki lauloi vallankaappauksen jälkeen. Tämä oli vapautta olla, vapautta tehdä.
Minun omat muistoni eivät kuitenkaan alkaneet Nsukkasta. Ne alkoivat kauempaa, ajasta jolloin kaikki hibiskukset meidän pihallamme hehkuivat hätkähdyttävän punaisina.

Nigeriassa kuohuu, mutta sisarukset Kambili ja Jaja elävät ulkoisesti turvattua, vaurasta perhe-elämää. Heidän isänsä on ankaran uskonnollinen mies, jonka käyttämät rangaistukset tekevät arjesta ahdistavan. Toisenlaista, vapaampaa elämää, viettävä Ifeoma-täti kutsuu sisarukset luokseen Nsukkan yliopistokaupunkiin, jossa kaikki tuntuu olevan toisin. 

Joskus ihmettelen itseäni lukijana, mutta kukapa ei niin tekisi. Nyt kummastelen sitä, miksi annoin Chimamanda Ngozi Adichien romaanin odottaa minua yli viisi vuotta. Luin näet Puolikkaan keltaista aurinkoa jo syksyllä 2010 ja vaikutuin romaanista niin, että päätin lukea lisää Adichieta ja ostin hänen esikoisromaaninsa aikomuksena lukea se pian. Muutama vuosi sitten kävin kuuntelemassa häntä Helsingin kirjamessuillakin. Mutta vuodet vierivät ja nyt blogiini viimein ehtivä Purppuranpunainen punainen hibiskus antoi vain odottaa itseään. Onneksi hyvä romaani ei vanhene ja tämä helmikuu oli yhtä oivallinen kuin mikä tahansa muukin ajankohta Kambilin tarinan lukemiseen.

Siinä missä aiemmin lukemani Puolikas keltaista aurinkoa oli yhteiskunnallinen, suorastaan poliittinen, on Adichien esikoisromaani vahvasti nuoren tytön kehityskertomus. Toki Nigerian tapahtumat, politiikka ja etenkin uskonto, ovat nytkin vahvasti läsnä, mutta romaanin voima syntyy sisältä, perheestä käsin. 

Tarina on voimakkaasti Kambilin, mutta myös Kambilin äiti ja hieman vieraammaksi jäävä, tärkeä veli Jaja, kokevat kaikki Eugene-isän julmuuden ja hellyysyritysten vuorottelun niin selkänahassaan kuin sisimmässäänkin. Eugene on kiinnostava romaanihenkilö, jonka teot - perheen rankaiseminen väkivallalla, katoliset katumusharjoitukset, hyväntekeväisyys, usko hyvään journalismiin ja ehkä, sittenkin, aito rakkaus omaan perhettä kohtaan - ovat ristiriidassa keskenään ja herättävät kysymyksen siitä, voiko paha ihminen tehdä hyviä tekoja tai hyvä pahoja? Mikä on se raja, jonka jälkeen ei enää voi puhua sovituksesta? Lukija ei kuitenkaan (tietenkään!) ole Eugenen puolella, vaan seuraa Kambilin selviytymistä.

Adichie kirjoittaa vaivattomasti tavalla, joka vetoaa tunteisiin, muttei tunnu surkuttelevalta tai halvalta, vaan raadollisuudessaankin realistiselta. Kerronta on konstailematonta, mutta taidokasta, ja suomentaja Kristiina Savikurki ansaitsee myös kehuja. Tarina tempaisee mukaansa eikä romaani jätä rauhaan lukutauoillakaan. Toki kirjassa voi nähdä paljonkin esikoisromaanille tyypillistä kasvukertomuksesta alkaen, mutta kauneudesta ja rosoisuudesta syntyy ehjä ja väkevä tarina: palmusunnuntain aattona uneliaat hibiskuksennuput antavat lupauksen kukkaan puhkeamisesta, mutta sitten seuraa päivä jolloin rankkasadetta myötäilee ulkova tuuli ja kaikki alkaa luhistua.

P.S. Adichien suhteen olen näköjään ylipäätään hidas lukija, sillä Kotiinpalaajatkin on ollut minulla ystävältäni lainassa pian jo kahden vuoden ajan. Nyt Purppuranpunaisen hibiskuksen jälkeen aion lukea sen melko pian, joten jos ystäväni siellä luet tätä, saat kirjasi takaisin (ehkä ;)) jo tänä keväänä!