kohtuullisena eikä tule liian lähelle. Hyvä välimatka on
esimerkiksi sellainen, että kun nukkuu ikkuna auki ja
kuulee junan äänen, niin se kuulostaa koskelta ja kuovilta.
(Kai Nieminen, runo kokoelmasta Syntymästä, Tammi 1973)
Kaltaiseni kotityöläinen, haahuilija, apuraha- ja freelance-elämän välissä elävä kirjabloggaaja hymähtelee hellästi Kai Niemisen runolle. Runo avautuu minulle jonkinlaisena välitilarunona: sivistys, miten se nyt sitten ikinä määritelläänkin, on jotain mitä kaipaan ja esimerkiksi Helsinkiin matkatessani oikein imen pääkaupungin ilmapiiriä jo heti Kumpulan kampuksen kohdalla. Runo vie minut ajattelemaan työskentelyni yksinäisiä ja toisaalta sosiaaliakin puolia. Ennen kaikkea aloin sen myötä pohtia omaa äänimaisemaani. Kaupungin ja maaseudun rajamailla asuessaan moottorien kaukaa kumisevat äänet kuulostavat toisinaan melkein kosken kuohunnalta. Lintujen laulu, vastapäisessä metsässä loikkivien jänisten aikaansaama pensaiden kahina sekä hiekkatien rapina jalkojeni alla ovat kuitenkin äänistä konkreettisempia etenkin keskipäivällä.
Niemisen runo on myös eräs tapani osallistua jälleen kerran Jennin runohaasteeseen. Jennin blogi löytyy nyt Lilystä, käykää kurkkaamassa!
Pyhäinpäiväviikonloppuna olen blogissani kuvakirjallisesti Ihan hiljaa. Iloitsen niin uusista kirjakaapeista olohuoneessa kuin työhuoneeseen siirretyistä Lundioista. Luen käsittämättömän upeaa tiiliskiviromaania, juon valkoviiniä ja Teelordi-teetä, syön suklaata, "vuotuisriittinä" katson Tim Burtonin leffoja, käyn ulkona, olen perheeni kanssa, pelaan Inkan aarretta ja luen ääneen ensimmäistä Uppo-Nallea (jossa etenkin paperinukke nimeltä Jukka Kuoppamäki naurattaa). Ajattelen menneitä ja tulevia.
Hyvää alkavaa viikonloppua!
Kuvan otin Suomen rautatienmuseon pihalle parkkeeratun automme ikkunasta eräänä sateisena syyspäivänä.
