sunnuntai 23. syyskuuta 2018

Sisko Savonlahti: Ehkä tänä kesänä kaikki muuttuu



Sisko Savonlahti: Ehkä tänä kesänä kaikki muuttuu
Gummerus 2018
Kansi Hilla Semeri
34 sivua (ennakkokappale)
Kustantamosta
Kotimainen romaani

Puhelun päätyttyä marssin S-marketiin. Kun työnsin sipsirasvan tahrimia pulloja palautusautomaattiin, tunsin uuden energian virtaavan sisälläni. Minä menisin huomenna työhaastatteluun. Aamulla minä etsisin kaikki työtodistukseni, panisin ne muovitaskuun ja muovitaskun laukkuun. Olisin paras versio itsestäni ja hankkisin itselleni töitä. Tästä tämä lähtee, ajattelin, kun asetin suuren tonic-pullon liukuhihnalle ja seurasin, kuinka se katosi silmieni edestä näkymättömiin.

Nuorehko nainen elää arkeaan Helsingin Alppilassa. Hänen asuntoonsa kantautuvat Linnanmäen huvipuiston äänet, kesä tekee tuloaan ja naisen täytyy koota itsensä: päästä yli parisuhteen loppumisesta, löytää töitä, saada taas iloa ja valoa elämäänsä. Ei nainen varsinaisesti masentunut ole, mutta elämä ilman töitä ja parisuhdetta tuntuu vain valuvan jotenkin tai jonnekin.

Sisko Savonlahden muutama viikko sitten Helsingin Sanomissa olleen haastattelun perusteella voisi kuvitella, että romaani Ehkä tänä kesänä kaikki muuttuu on ainakin osin omaelämäkerrallinen. Mutta toisin kuin esimerkiksi Karl Ove Knausgårdia tai Saara Turusta (joiden kirjoista olen pitänyt paljon: älystä, tarkkanäköisyydestä ja itsetutkistelusta) lukiessa Savonlahden romaania lukee nimenomaan ja vain fiktiona, omaperäisenä ja mainiona teoksena naisesta, joka sinnittelee ja tekee havaintoja omasta elämästään.

Savonlahden romaanihenkilö on samalla kertaa tarkkanäköinen ja sokea. Hän havainnoi yksityiskohtia: Helsingin paikkoja, tuotemerkkejä, ihmisten pukeutumista, itseään. Silti hän on joskus sokea omille valinnoilleen. Samujin villapaita on liian lämmin, likööri turruttaa sipsien maun ja niin edelleen. Miessuhteiden kanssa on vähän niin ja näin. Hän ei syö terveellisesti, vaikka tunteekin monet trendiravintolat. Hänen raha-asiansa ovat sotkussa, mutta onneksi perhe auttaa. Toisaalta perhe tuntuu asettavan hänelle paineita.

Savonlahti kirjoittaa toteavasti. Asiat vaan tapahtuvat, vaikka niiden tilaa koettaisikin muuttaa. Päähenkilöllä on toki toiveita ja hän ikään kuin ajelehtii omassa elämässään, mutta silti hän ei ole pilvilinnoissa elävä haaveilija, vaan oman arkensa tarkka havainnoitsija. Tästä havainnoinnista muodostuu sarja arkisia tapahtumia ja tapahtumattomuuksia. Miten oivaltavasti Savonlahti osaakin kirjoittaa vaikka siitä, ettei päähenkilöllä ei kankaista liinaa, johon kuivata hedelmät pesemisen jälkeen. Lukujen nimetkin kuvastavat hyvin romaanin sisältöä: ”Pukeuduin hiostavaan villapaitaan”, ”Onnistuin yhdessä asiassa”, ”Tein jotain”, ”Syön ilmaisen salaatin” (ja kyllä, aikamuotovaihdos kertoo omaa tarinaansa romaanin kulusta). Lukijan huulille muodostuu moisesta pakostikin vino hymy.

Ehkä tänä kesänä kaikki muuttuu -romaanista on kirjoitettu paljon mediassa niin blogeissa kuin sanomalehdissäkin. Vastaanotto on enimmäkseen myönteistä, vaikka ihan kaikki lukijat eivät ole vakuuttuneet (Google opastaa arvioiden pariin). Minä rakastin Savonlahden kirjaa. Jostakin hullusta syystä samastuin päähenkilöön, vaikka en ole koskaan asunut Helsingissä, olen keski-ikäinen, en ole koskaan (!) ollut sinkku ja ajatus deittailusta on kertakaikkisen vieras.

Silti joku Savonlahden romaanissa veti puoleensa. Ehkä syynä oli kokonaisuuden vetävyys, lyhyet luvut, halu tietää miten päähenkilölle käy. Ehkä syynä oli omanlaisensa hauskuus: hieman vino, kuivakin huumori, jollainen naurattaa usein enemmän kuin suoraan lauotut vitsit. Aivan varmasti syynä oli omaperäisyys, Savonlahden romaani ei heti solahda mihinkään määrättyyn lajityyppiin, vaikka monia sivuaakin. Esimerkiksi se on sinkkukirjallisuutta. Se on chicklitmäisen nopealukuinen, päiväkirjamainen muotokin muistuttaa monista lajityypin klassikoista. Silti se ei ole chick litiä, koska siitä puuttuu sellainen kepeän hyväntuulinen ja romanttinen vire. Ja kuitenkin kokonaisuus on omalla tavallaan romanttinen – romantiikka on urbaania ja hieman rosoista, Broadway-sipsien, kiiltävien nenänpielien, Piritorin S-marketin, Henri Cartier-Bressonin kuvien ja ikuisen työnhaun kuvittamaa. Ja vaikkei kirjan lukuja ole päivätty, on kokonaisuus päiväkirjaromaanimainenkin. Jollakin tasolla Savonlahden romaani on realistinen, samalla kertaa riipaiseva ja absurdi. Ehkä se on jonkinlainen Y-sukupolven kuva, ainakin niiden jotka vielä yli kolmekymppisinä etsivät paikkaansa maailmassa.

Ehkä tänä kesänä kaikki muuttuu. Niin, ehkä. Ehkä ei. Elämä on arkea, mutta aina on toivoa – ja kauramaidolla pehmennettyä kahvia. Ja tietenkin romaanissa niin usein mainittuja sipsejä valkosipulidipillä (vaikka niiden jälkeen joskus närästääkin).



P.S. Kirjan päähenkilön tavoin minäkin rakastan Broadway-sipsejä. Ostan niitä lightversiona. Haha, ajatus kevytsipseistä on aika hupaisa, mutta maku on mielestäni ns. originaalia parempi.

sunnuntai 16. syyskuuta 2018

Ville Similä & Mervi Vuorela: Ultra Bra. Sokeana hetkenä



Ville Similä & Mervi Vuorela: Ultra Bra. Sokeana hetkenä
WSOY 2018
Äänikirja, lukija Krista Putkonen-Örn
Kesto 9 h 5 min
Kotimainen musiikkielämäkerta

Ensin vieraiden ihmisten juhliin /
ja lopulta kaupunkiin /
jossa minut tunnetaan /
kahviloissa

Olen päässyt takaisin nuoruuteeni. Jonnekin yliopiston humanistitalon kahvilaan, musiikkiklubeille, kaupunginkirjaston ja kampuksen väliselle tielle jossa keltaiset lehdet reunustavat pyörätietä, Elokuva-arkiston maanantaisiin näytöksiin, kahvihetkiin joissa kahvia juotiin Tiimarista ostetuista mukeista. Ja hieman aiempaan, pohjustukseen: aikaan, jolloin äänestettiin Euroopan Unioniin liittymisestä, Tuttu juttu -tv-sarjan Elisabeth Rehn ja Martti Ahtisaari -jaksoon. Tai lapsuuteen, jolloin kaverieni kanssa mietin, kumman puolella ison sodan syttyessä olisimme, Neuvostoliiton vai Yhdysvaltojen.

Olen saanut lenkkiseuraa äänikirjasta, jonka vuoksi olisin voinut jatkaa ulkoilua vaikka kuinka (ja osin jatkoinkin, joinakin kertoina). Olen viihtynyt, nauranut, liikuttunut, potenut nostalgiaa, joissakin kohdissa jopa yllättynyt. Jokaisen kohdan halusin lukea (kuunnella) tarkkaan, elää tarinaa, jatkaa kotona musiikilla.

Olen jotenkin ihastunut, innostunut tai jotain. Ja samalla olen toki tietoinen, että kuunnellen lukemani kirja, Ville Similän ja Mervi Vuorelan Ultra Bra. Sokeana hetkenä, on periaatteessa ihan tavallinen bändikirja, kertomus yhden yhtyeen synnystä, elinkaaresta, lopettamisesta ja jostakin sen jälkeisestä.

Paitsi että ”ihan tavallinen” olisi vähättelyä. Mitä sellainen tavallisuus ylipäätään missään on (ja sulkeissa kerron, että samaan aikaan rakastan tavallisuutta ja sen rikkoutumista, enkä silti oikeastaan usko ”tavallisuuteen” minkään kohdalla kuin korkeintaan tilastollisena keskiarvona; se miten tavallisuus rikkoutuu, onkin sitten toinen juttu)? Ultra Bra -kirja on tavallinen siinä mielessä, että se kertoo yhden bändin tarinan: miten kaikki sai alkunsa, millaisia yhtyeen jäsenet ovat, millaista bändidynamiikkaa tai dynamiikan puutetta vuosiin mahtui. Kirja kertoo Ultra Bran menestyskappaleista ja myös niistä joistakin, jotka eivät levyille päätyneet, kurkistaa sävellys-, sovitus- ja sanoitustyöhön, keikkamatkoihin, kotimaisille musiikkifestareillle jne.

Ultra Bra oli tietenkin kaikkea muuta kuin tavallinen yhtye. Se oli massiivisen kokoinen orkesteri, politiikkaa ja viihdettä yhdistelevä, monella tapaa oman aikansa kuva ja silti omalle ajalleen hyvin epämuodikas – ehkä siksikin niin ainutlaatuinen ja suosittu. Eikä Similän ja Vuorelan kirjakaan ihan tavallinen ole, vaikka bändielämäkertana vetävä onkin. Teos on tavattoman hyvin, tyylikkäästi, kirjoitettu, vetävyydessään ja luoksepäästävyydessään omaa luokkaansa ainakin ihmiselle, jonka oma ikäkin on tismalleen sama kuin suurimmalla osalla Ulta Bran jäsenistä. Similä ja Vuorela osaavat sovittaa historian ja nykyhetken, haastattelukerronnan ja laululyriikat eläväksi kokonaisuudeksi. Hehän – tai Ultra Bran jäsenet – herättävät henkiin tärkeän osan 1990-lukua ja uuden vuosituhannen alkua. Eivätkä vain aikakautta, vaan osin myös omat tarinansa: kasvamisensa, ihmissuhteensa, surunsa ja ilonsa, taustansa ja sen, mitä sitten.

Olen siis vaikuttunut. Päässäni soivat Kerkko Koskisen sävellykset ja Anni Sinnemäen (jota olisin niin halunnut äänestää vuonna 1999, mutta Joensuussa en voinut, joten haikailin sitten vain tuulivoimasta) sanoitukset ja tietenkin Anna Ahmatovan runot ja Janne Saarikiven laululyriikat. Kaikki ne mahtipontiset, ehkä suuruudenhullut, mutta myös pienet, jopa kuiskaavat kappaleet. Hauskat ja haikeat, yhteiskunnalliset ja henkilökohtaiset.

En olisi halunnut päästää Ultra Bra -kirjasta irti. Se onkin niitä harvoja äänikirjana kuuntelemiani teoksia, joista sain nyt aikaan ihan oman postauksensa. Edellinen oli Rosa Liksomin Everstinna noin vuosi sitten. Nyt mietin vain sitä, että riittääkö minulle äänikirja. Ehkä tarvitsen painetun kirjan hyllyyni, jotta voin taas palata.

Luulin katoavani /
mutta pääsin kuitenkin takaisin


Lyriikkalainaukset: Anni Sinnemäki, "Minä suojelen sinua kaikelta"

tiistai 11. syyskuuta 2018

Peter Sandström: Äiti marraskuu





Peter Sandström: Äiti marraskuu. Kahdeksan pohdintaa
S&S 2018
Käsikirjoituksesta suomentanut Outi Menna
Kansi Anders Carpelan
215 sivua
Kotimainen autofiktiivinen kirjoituskokoelma

Väsymys otti minut valtaansa. Menin sänkyyn vaatteet päällä. Ehkä olin ollut hereillä koko ajan, seitsemänkymmentäluvulta saakka, vuosista jolloin siskoni oli ollut täynnä uteliaisuutta tulevaa kohtaan, jolloin hän oli syöksynyt päätä pahkaa uuteen maailmaan, paikkaan jonne minä en uskonut koskaan pääseväni. Olin aina tuntenut itseni muinaisjäännökseksi, muistoksi entisistä ajoista, ajoista ilman kuumavesihanoja ja vaihdepyöriä. Olin kummajainen, joka oli tyytynyt kahteen tv-kanavaan ja yksinkertaisiin aterioihin; makkaraan ja perunoihin, makarooniin ja voihin.
Kissa hyppäsi sängylle ja käpertyi viereeni. Tunsin sen turkin hohkaavan lämmön. Se kehräsi taukoamatta.

Peter Sandström on Turussa asuva kirjailija, joka kirjoittaa kirjoja Turussa asuvasta Peter Sandstömistä. Ajatus siitä on jo yksistään jotenkin hykerryttävä, kenties kummallinen, aivan varmasti absurdi. Se on myös lukijaa metkasti eksyttävä, sillä lukiessaan ei voi tietää, kenestä Sandström oikeasti kirjoittaa: itsestään vai fiktiivisestä henkilöstä. Ja mikä parasta, sillä ei ole mitään väliä, sillä hyvä kirjallisuus kantaa, fakta ja fiktio saavat sekoittua oikein kunnolla.

Sandströmin Äiti marraskuu pitää sisällään alaotsikkonsa mukaisesti ”kahdeksan pohdintaa”, joita voi luonnehtia muistelmiksi, esseiksi, esseetyyliseksi autofiktioksi – tai fiktioksi, novelleiksi, ehkä jopa niistä kaikista rakentuvaksi mosaiikkimaiseksi romaaniksi tai omanlaisekseen elämäkerraksi.

Kirjoituksissaan Sandström kirjoittaa omakohtaisesti (tai sellaiselta tuntuvasti, olemmehan – kuitenkin – fiktion äärellä) muun muassa suhteesta äitiinsä, lapsiinsa, siskoonsa ja vaimoonsa. Kirjan nimen mukaisesti suhde äitiin on keskeinen, mutta jossain viiltävän tarkkuuden ja muistojen unenomaisuuden rajalla olevia havaintoja Sandström tekee myös itsestään.

…vaan karttaisin kaikkia käytännön askareita, istuisin mieluummin valmiiksi katettuihin pöytiin ja veisin lapset puuhaparkkeihin missä voisin maksaa siitä että he saisivat vähän aikaa riehua ja pitää hauskaa.

Esimerkiksi omasta isyydestään Sandström kirjoittaa juuri noin: viiltävällä ironialla, lämmöllä, ehkä ajatuksella että toisinkin olisi voinut olla, mutta olikin näin. Sandström kertoo, kuinka hän (Äiti marraskuun Peter, tietenkin!) haluaisi olla sellainen isä joka vie lapsia aamuisille melontaretkille ja grillaa ruokaa koko naapurustolle, mutta onkin isä joka hankkii kaiken valmiina. Lahjoja hän ostaa niin, että ikuinen sisäinen lapseni oli lukiessaan kuin jonkinlaisen bergmanlaisen joulukuvauksen äärellä (vaikka 2000-luvun Turku on varmaan ainakin jokseenkin kaukana vanhasta ruotsalaisesta porvarisjoulusta, mutta mielikuvien syntymistä ei voi estää, mikä kertonee osansa kirjallisuuden valtavasta voimasta).

Sandströmin teksti on hallittua poukkoilua, vaikka toki kahdeksassa kirjoituksessa on pientä epätasaisuutta, mikä kertoo vain siitä, että toisten tekstien aihepiirit kiinnostavat minua lukijana enemmän kuin toiset. Sandström käy läpi muun muassa alkoholin liikakäyttöä, eroja itsensä ja siskonsa välillä, sitä miten pimeää hänen vanhalla kotiseudullaan Uudessakaarlepyyssä on talvella, millainen seutu on Turun Port Arthur, millaista murretta hänen äitinsä puhuu tai sitä, miten ihastuttava vaihe oikoluku kirjan valmistumisessa on.

Teoksessa on paljon teemoja, mutta tunnelma on silti levollinen. Vaikka aihetta voisi olla angstisuuteen, on kokonaisuus hetkittäisestä ironisuudestaan huolimatta lempeä, osin silmää iskevä. Sandström ikään kuin flirttailee oman elämänsä kanssa, samalla kertaa painavasti ja kepeästi.

Se kaikki on ihastuttavaa luettavaa: yllättävää ja tuttua, selkeää ja absurdia, melankolista ja hauskaa. Aika riemastuttavaa!

torstai 6. syyskuuta 2018

Hanna Tuuri: Vihreän saaren puutarhoissa



Hanna Tuuri: Vihreän saaren puutarhoissa
Otava 2010
Kannen kuva Ciarán Burke
215 sivua
Suomalais-irlantilainen kirjoituskokoelma


Muuripuutarha oli joskus ollut omenalehto. Työnnyimme sisään vaaleanpunaisen verenpisaran ja kirjavalehtisen kotakuusaman välistä, portin kivikaaren alta. Muurien sisään jäävä tila oli niin suuri, ettei sitä heti ymmärtänyt yhdeksi aidatuksi alueeksi. Keskellä kulki korkeiden marjakuusipensasaitojen rajaama kuja.

Salaperäinen Anne’s Grove pioneineen, verenpisaroineen ja Kummitusten kujineen, kummallisten kasvien puutarha Etelä-Dublinin Shankillissa, poukama Corkin kupeessa, Mount Usher… Kaikkialla puutarhoja, aurinkoisia ja varjoisia, salaperäisiä, kutsuvia, muistojen täyttämiä, eläviä. Vihreän saaren puutarhoissa riittää tutkittavaa.

Irlannissa asuvan Hanna Tuurin kirjoista löydän aina jotain samalla kertaa virkistävää ja rauhoittavaa, vähän kuin kirjailijan nykyisestä kotimaastakin. Olen pitänyt kaikista Tuurin kirjoista, toisista valtavasti, toisista vain osin, ja joistakin kunnolla vasta pienen ajallisen etäisyyden jälkeen. Ei siis ihme, että säästelin Vihreän saaren puutarhoissa -kirjaa hyllyssäni yli vuoden ja otin sen mukaan sitten kun aika oli – aika lukea se Irlannissa. Kirjaesittelyn myötä palaan siis taas kerran kesäiseen Irlantiin, mutta koetan pitää tämän postauksen lyhyen fokuksen Tuurin teoksessa.

Kirjassaan Tuuri ottaa lukijansa mukaan ympäri Irlantia aina eteläisen Corkin ympäristöstä Pohjois-Irlantiin ja lännen karummista maisemista vauraaseen Etelä-Dubliniin ja saarivaltion sisäosiin. Hän kirjoittaa niin säntillisesti hoidetuista kuin rehevämmistäkin puutarhoista ja tutustuttaa myös ihmisiin pihojen takana – aktiiviisin ja innokkaisiin puutarhaihmisiin, eri ikäisiin, eri yhteiskuntaluokkia edustaviin, toisinaan jo poisnukkuneisiin. Tuloksena on viehättävä ja hallittu sekoitus tarinoita, pihojen ja puutarhojen etnologiaa, kasvituntemusta ja, tietenkin, irlantilaisuutta.

Tuurilla on taito tehdä pienistä yksityiskohdista kiinnostavia. En väitä, etteivätkö yksityiskohdat olisi kiinnostavia jo lähtökohtaisesti, mutta Tuuri kirjoittaa ne eläviksi. Paikoin hän kuvaa puutarhoja ehkä turhankin tarkkaan ainakin minun makuuni (koska olen ihminen, joka kyllä rakastaa erilaisia pihoja, muttei oikein jaksa hoitaa omaansa kuin keväisin), joten ymmärrän hyvin, miten jotkut lukijat saattaisivat jopa pitkästyä. Minä en, vaan nautin kaikesta. Lukupaikka Dublinin etelärannikolla teki omalla kohdallani tehtävänsä, joten löysin kirjasta enimmäkseen vain lumoa ja koetin aina ohikulkiessani tirkistellä erilaisiin puutarhoihin.

Nyt muutama kuukausi lukemisen jälkeen huomaan, etten muista kirjasta enää kovin paljoa. Muistan kuitenkin tunnelman, joka tuntuu kantavan kesän valon säilyttämistä mielessä syksyisinä päivinä. Sitä valoa Vihreän saaren puutarhoissa kantaa ja oikeastaan unohtaminenkin on armeliasta, koska Tuurin kirja kestänee useammankin lukukerran.


sunnuntai 2. syyskuuta 2018

Lista siitä, mistä en kesällä muistanut kirjoittaa



Kaikenlaista, josta en ehtinyt kesällä kirjoittaa, kuten:

- kuinka hauskaa on tehdä kesäöinen valokuvausretki oman äidin kanssa, katsella melkein keskiöistä auringonlaskua jossain päin Sisä-Savoa.
- miten mukava kaupunki Tampere on: miten komeat ovat näkymät Torni-hotellin 24. kerroksesta (muutenkin kiva hotelli, joskin turhan ruuhkainen aamiainen).
- millaista on, kun uskaltaa vain yhteen Särkänniemen laitteeseen (enkä todellakaan siihen, joka on mukana kollaasissa).
- miten Joensuu se vain paranee;
- ja paranee niin, että voisin ostaa sieltä eläkekodin sitten muutaman vuosikymmenen kuluttua.
- tai siitä, miten vasta nyt sain tietää että Kate Bush ja Emily Brontë jakavat saman syntymäpäivän, 30.7. Tänä vuonna Kate täytti 60 ja Emily B:n syntymästä tuli kuluneeksi 200 vuotta.
- kuinka hienoja näyttelyjä ehdin kesällä käydä katsomassa. Menkää tekin! Vielä ehtii ainakin Tampereen Vapriikin Marilyn-näyttelyyn (sielukas, kiinnostava, koskettava, ja sai taas ajattelemaan Oatesin upeaa romaania Blondi), Kiasmaan katsomaan Grayson Perryn Kansanviisautta (saisikohan jostain oman ”Lohtupeiton”; tässä muuten hieman huijaan, kävin katsomassa Perryn näyttelyn jo keväällä) ja Joensuun taidemuseo Onnin Naiseus-näyttelyyn (Kerttu Horila & Ilona Niemi; Joensuussa voi muuten tervehtiä myös Edelfeldtin "Virginietä"). Enää ei ehdi Kansallismuseon Barbie-näyttelyyn eikä Ateneumin Fantasticoon!, joista ensimmäinen viihdytti ja jälkimmäinen ihastutti, mutta nuo museothan ovat muutenkin aina vierailun arvoisia.
- miten helle tuntui ihanalta ja kauhealta; miten paloin auringossa monta kertaa, ja miten haluaisin jo pukeutua neuletakkiin, mutta vieläkin luvataan lämmintä.
- kuinka oman pihan omenapuut tulivat hulluksi ja omenoita tuli ja tuli ja tuli… Miten paljon ihminen jaksaa keittää omenahilloa?
- kuinka epäuimari löysi itsensä Allas Sea Poolista. Kahdesti!
- miten hieno keskustakirjasto Oodista tulee! (Tässä samalla sydämellinen kiitos Helsingin kaupunginkirjastolle, YIT:lle ja kanssabloggareille kuukauden takaisesta tutustumiskäynnistä.)
- millaista oli pitää melkein kuukauden kirjabloggaamattomuusaika (hyvältä!); kuinka ajattelin kaikista näistä listan asioistakin kirjoittaa, mutta sen sijaan taisin käyttää aikaani haaveiluun.
- miten mietin, että Lumiomenassa voisi olla enemmänkin tällaisia niitä näitä -juttuja (voisiko, mitä mieltä olette?).
- kuinka rakastankaan tätä aikaa vuodesta. Nythän syyskesää kehutaan ja sanotaan, että se on joillekin uusi vuosi. No, tässä suhteessa olen sitten oikea trendsetter, koska minulle juuri nyt aina vuoden tuorein vaihe.

Seuraavassa postauksessa sitten taas kirjoja. Mitä te teitte kesällä? Ja mitä tärkeitä: nauttikaa alkavasta syksystä!