Turkka Hautala: Kansalliskirja

Turkka Hautala: Kansalliskirja
Kustantaja: Gummerus 2012
Kansi: Tuomo Parikka
Kotimainen kertomuskokoelma, pakinanomaisia tarinoita
Sivuja: 112

Ääni on asiallinen, vastaansanomaton: Saavumme Helsinkiin. Ikkunassa vilahtelee kalliota, johtoa, rakenteita. Maailmanpyörä. Ajattelen vaivannäköä jonka graffitipaikkoihin pääsy on vaatinut. Sanavalmiita huppupäitä jotka liikkuvat pääkaupungeissa kuin ne olisivat suuria temppuratoja joiden kadut on tehty heidän kuljettavikseen, seinät nojailtavikseen, aukiot peitettäviksi heidän purukumeillaan. He pilkkaisivat minua jos avaisin suuni. Nauraisivat jos näkisivät äidin pakkaamat eväsleivät. Säälisivät kuullessan minun olevan täällä ensimmäistä kertaa.
Juna tulee sieltä missä juna harvoin pysähtyy. Siellä saapujat kävelevät suoraan hiekkakentällä odottaviin autoihin. Kuskeilla on ilmaiseksi saadut lippalakit.

On ilmaveivit ja vesurit, Euromarketit ja mopopojat. On tuulipukuja, businessparkeja, lauantaimakkaraa ja Nissaneita. On leirikoulut, kesäteatterit, olutkassit sekä tähtitaivas. Kuulostaako tutulta? Vai joltain ihan toisesta maasta olevalta? Romaaneillaan Salo ja Paluu monia ihastuttanut Turkka Hautala katsoo Suomea ja suomalaisia pakinakokoelmassaan Kansalliskirja (2012).

Teoksesaan Hautala kuvailee maanmiehiään ja -naisiaan hellyyden- ja itseironisentäyteisellä lämmöllä. Esimerkiksi riittää vaikka teoksen ensimmäinen tarina, Mäkipaikkakunnilla. Eikö alla olevan lainauksen maailma olekin tuttu, ainakin pääkaupunkiseudun ulkopuolella syntyneille? Vaikka itselleni tuleekin Kuopiosta kyllä ensimmäisenä mieleeni kalakukot ja Puijon torni - vasta sen jälkeen Puijon hienot hyppyrimäet - hurahdin Kansalliskirjaan heti alusta saakka. Hautala osaa kiikaroida suomalaisuutta tarkkaan. Kukapa hyppyrimäkipaikkakunnalla kasvanut ei olisi joskus ollut katsomassa mäkikisoja, nähnyt hyppyrimäkeä syksyisen sateen harmaudessa (kesken yläasteen liikuntatunnin suunnistuksen) tai viettänyt muutamia romanttisia hetkiä kesäisen hyppyrimäen laella tai mäen alla? Mäkihyppy voi lajina tuntua aivan yhtä naurettavalta kuin Hautalan kuvaamista teineistä, mutta jollakin tavalla Kansalliskirjan alkuluku osui ja upposi minuun:

Jos paikkakunnalla on hyppyrimäki, tulee se mieleen ensimmäisenä kaupunkia miettiessä. Lahti. Jyväskylä. Kuopio. Paikkakunnat kuvittelee täyteen punaposkisia perheenäitejä nostelemaan pullapeltejä uunista, kuskaamaan harjoituksiin. Ulkoiluasuiset miehet kannustavat kenttien laidoilla makkarat käsissä. Ottavat asiat todesta.

Mäkipaikkakunnilla on tietenkin vain yksi kertomus monien muiden joukossa. Hautalan pakinat ovat niin hyviä, että melkein jokaisesta kasvaa oma, pieni ja ehjä tarinansa. Kertomukset ovat tiiviitä, mielenmaisemaltaan ja ilmaisultaan vaihtelevia. Hautala katsoo niin yleistä, kuten Prisman peliautomaatilla pelaavia ihmisiä tyyppeinä, kuin yksityistäkin tutustuttaen lukijansa vaikkapa kiukkutupakkaa polttavaan Jonskuun. Hautala katsoo niin vaalipäivään kuin Riipisen listaankin. Hän kertoo juttuja, siteeraa kuvitteellista dialogia, on lakoninen, ymmärtäväinen, ihmettelevä ja kaikkea siltä väliltä. Toki hän stereotyypittelee ja liioittelee, mutta tekee sen parasta pakinaperinnettä ylläpitäen. Olipa suomalaista mentaliteettiä olemassa tai ei, on Hautalan jokainen juttu uskottava. Ne kaikki ovat täyttä totta.

Kansalliskirjassa kohtaavat yhteiskunnallinen tarkkanäköisyys, satiiri ja ironia sekä kaiken takana tietynlainen romantisoiva ote. Romanttinen näkemys Suomesta ja suomalaisista perustuu jo valmiiksi tutulle perinnölle väestä, joka yrittää parhaansa, mutta pärjää hieman samalla tavalla kuin Aku Ankka ruotsalaisia hannuhanhia vastaan. Juuret ovat syvällä kulttuurihistoriassamme: tietenkään Hautalan kirjaa ei voi pitää uutena Maamme kirjana eikä se varmasti sellaista asemaa (onneksi) tavoittelekaan, mutta Topeliuksen ajalta tutut Suomi-kuvan piirteet löytyvät Hautalan kirjasta hyvinkin vahvoina. Ne on toki päivitetty nykyaikaan, sillä kukapa olisi Topeliuksen aikaan voinut kuvitella suomalaisuudesta kertovaan kirjaan konsolilla jääkiekkoa pelaavan juopottelevan kiinalaisen, Salon seudun murretta puhuvan somalialaisen tai parisuhteen, jossa katsotaan enemmän läppäriä kuin puolisoa? Hautalan Suomi-kuva ei ole aina ylevä tai ihanteellinen, mutta se on kansalliskirjaksi sopivalla tavalla meille kaikille tuttu. Kirjan soundtrackina voisi toimia edelleen ihmeellisen ajankohtainen Ismo Alangon Kun Suomi putos puusta.

Koska Kansalliskirja koostuu lukuisista tarinoista, sopii se parhaiten pieninä pätkinä luetuksi. Mutta toisin kuin ranskalaisen Claire Castillonin novelleiksi naamioitujen kirjoitusten kohdalla, pystyy Hautalan tekstistä nauttimaan kertaistumallakin, kuten itse tein. Hänen tarinansa ovat onneksi sen verran erilaisia keskenään niin tyylinsä kuin kielensäkin osalta. Hautala kirjoittaa tarinoiden ohella myös listauksia. Hän huudahtelee, tarinoi, käyttää murteita ja yleissuomea. Ainoa asia, jota Kansalliskirjaan kaipasin on sisällysluettelo, sillä luettuani teoksen ensimmäiseen kertaan, halusin palata muutamiin teksteihin ja nyt ne löytyivät vain selaten.

Kansalliskirjaa kohtaan tuntee samanlaista aavistuksen melankolista rakkautta kuin istuessaan retkellä siellä hyppimäen alla mäkisessä loppukesäisessä sammalmetsässä: metsäpalovaroituksen aikaan ei saa tehdä tulta lämmittääkseen evääksi otettua purkkihernekeittoa, mutta se ei haittaa, sillä tölkkiä ei saisi kuitenkaan auki purkinavaajan unohduttua kotiin. Maisema on kuitenkin kaunis, retkiseura katsoo Facebookia älypuhelimellaan ja kotiin voi sitten tilata pitsaa. Näitä tarinoita ei tosiaan osaa kuvitella muualle kuin Suomeen, kuten kirjan takakansitekstikin kertoo. Kun Maamme kirja kohtaa Kun Suomen putos puusta, ei voi kuin suositella kirjaa mahdollisimman monille. Totta, me olemme juuri tällaisia. Ainakin omissa mielikuvissamme.

****

Turkka Hautala: Paluu

Bukinkontista taitaa olla sekin ajatus, että mies tarvitsee monta naista jos kaikki hänen naisensa ovat kehnoja. Mutta ei minun naiseni kehnoja ole, Annikki varsinkaan. Ei siinä muuta vikaa ole kuin että sitä on vaan yksi. Minä tarvitsen monta. Minä olen se kehno. Kotiin tullessa minä tarvitsen nuoren lentoemon. Se tuo hymyillen drinkin ja viltin, polvistuu, menee matkoihinsa. Päivällinen nautitaan runsaan ja puheliaan karjalaiseukon kanssa. Syötyäni rojahdan sohvaan aistikkaan taidemaalarin kanssa, sen tukka on samanväristä kuin viini jota juomme. Sänkyyn vien pähkinäsilmäisen kirjailijattaren jolla on liikenaisen varmuus ja pikaluistelijan reidet. Aamulla minut herättää reipas opiskelijatyttö hupparissa ja ponihännässä, se huitoo siinä hetken ja jättää minut rauhaan.
-- Vielä ei ole tarvinnut valita.
Minä haluan kaiken.

Turkka Hautalan toinen romaani Paluu (Gummerus 2011) on kertomus isästä ja pojasta, kustannusalasta, alkoholismista pikkukaupungista ja siitä, miten menneisyys määrittää nykyisyyttä. Nuori helsinkiläistynyt valokuvauksen opiskelija Väinö Linna (!) ei ole vuosiin käynyt vanhassa kotikaupungissaan, mutta tekee kotiseuturetkensä etsiäkseen isänsä ja saadaksen vastauksia häntä koko aikuisikänsä askarruttaneisiin kysymyksiin. Varsinaissuomalaisen kotikaupungin elämä kaikkine karikatyyrisine henkilöineen ja rakkaine paikkoineen tuntuu olevan ennallaan, mutta ihmiskasvot ovat muuttuneet eikä isän löytäminen ole aivan helppoa.

Paluun henkilöt ovat renttuudessaan ja ujoudessaan rakastettavia. Heidän katsessaan on joko tilaa tai sitten katse on niin ahdas, ettei sinne mahdu mitään tai ketään muuta. Väinö itse on lahjakas valokuvaaja, entinen urheilija, joka isänsä vaikutuksesta on oppinut lukemaan hyviä kirjoja. Väinön nuoruuden ydinperhe - isä, Annikki-äiti sekä Eeva-sisko - on nyt monista syistä hajonnut. Eeva ei ole edes kertonut Sampo-vauvastaan isälleen. Väinön ystävät Veepee ja Bonanza tarinoivat Navetta-baarissa ja (Nokialla) kännyköitä pakkaava nuoruudenrakastettu, ihmeellinen vihreäsilmä Henriikka viettää puolet vuodesta luontoaktivistina.

Kaiken keskellä on Väinön isä, Heikki Linna, Linnan Hessu. Hän on turhamainen mies, joka on aina viehättänyt naisia. Hessu on kuin esikuvansa Charles Bukowski, Buki. Hän on kirjailijan tavoin entinen postinkantaja, joka omaa renttumaisen imagon ja erinomaiset puhelahjat, ei ole rumimmasta päästä ja vaikka tykkääkin panna naisiaan, rakastaa kuitenkin enemmän keskusteluja näiden kanssa. Isä on eksynyt juopporemmiin kadottaen vähät pienkustantamonsa rahat kurkustaan alas ja juuri isällä on avaimet Väinön menneisyyteen.

Isän ja pojan suhteen kuvailun ohella Paluun keskiössä ovat pikkukaupungin ihmiset ja paikat. Alkujaan savolaisen pikkukaupungin tyttönä ilahduin huomatessani juuri samat karikatyyrit ja paikat Lounais-Suomessakin: koulun kaljaa kittaavat kovikset ja ujot urheilijat, kaupan kaunis kassa, kotibileet, baarit ja jokiranta sekä koko kaupungin väen yhteen kokoava kesäinen iltatori, joka saa pienen paikkakunnan hehkumaan kesäistä elämäänsä. Väinön ujous, kirjan takakansitekstissäkin onnistuneesti kuvailtu sosiaalinen kömpelyys, punoutuu erääksi romaanin punaiseksi langaksi. Se määrää niin isän etsintää kuin laajemmin suhdetta suomalaisuuteen, alemmuuskompleksiin ja liikajuomiseen. Väinö ei juo liikaa, vaikka alkoholi auttaa häntäkin kummasti. Isän opetus siitä, että kapakkamaailma on vain vierailuja varten, on kuitenkin iskostunut Väinön, muttei isän itsensä päähän.

Poikia on kuusi, ne heittää huoneen toisella puolella dartsia. Niilläkin on melkein kaikilla sifonkihuivit. Tytöt selaa Suosikkeja ja puhuu Noimannista.
Mut on se silti ihanin.
Nii o. Sil on nii ihanat silmät.
Niis on meikkii.
Pal välii.
Must kyl Jonttu on viä ihanampi.
Nii ja Pepe.
Ei oo! Kauhee karvapää.
Tiäsik te et sen oikee nimi on Pertti?
Kene?
Noimanni.

Turkka Salon kyky kuvailla romaanihenkilöidensä ajatuksenlentoa on ihailtavaa. Paluu kulkee kerronnaltaan ja aikakausiltaan eri tasoissa. On nykyhetki, paikoin kellontarkasti, ja Väinön kertojanääni, jolla Hautala kuvailee pikkukaupunkia sekä isän ikävää. Väinön muistoissa sukelletaan 1980- ja 90-luvuille, jolloin Väinö on ensin pikkupoika ja sitten lukiolainen sekä taideopintojaan aloitteleva nuori mies. Isän päiväkirjoissa liikutaan niin ikään samoissa vuosikymmenissä ja nimenomaan isän päiväkirjat tuovat Väinön suvun vaiheille ratkaisun sekä antaa hyviä syitä esimerkiksi Eevan tekemälle ratkaisulle eristää isä ulos elämästään.

1980-luvun teininä nautin tavattomasti Hautalan ajankuvauksesta. Lämmin läikähti sydämessäni lukiessani pikku-Väinö makaavan salaa Eeva-siskonsa sängyn alla tämän syntymäpäivänä. Eeva ja ystävät kuuntevat pillihousuissaan Dingon Valkoista tiikeriä, ihmettelevät Pertti Niämistä, puhuvat seksistä, Commodoren Kuusnelosesta ja juovat pillillä eri värisiä limsoja. Hautalan kuvaus on niin elävää, että tunsin lukiessani siirtyneeni aikakoneella jonnekin omaan nuoruuteeni. Samalla tavalla Hautala onnistuneesti ujutttaa tekstiinsä kulttuurisia viitteitä sinne tänne. Paluu kunnioittaa Tom Waitsin, Oasiksen ja Juutuun kaltaisia tähtiä, sirottelee Bukowskin ohella viittauksia Coetzen, Derridan sekä Mike Leighin kirjoihin tai elokuviin ja istuttaa kaiken luontevaksi osaksi henkilöidensä elämänhistoriaa.

Paluu on kirpeänsuloinen ja varsin miehinen sukellus pikkukaupungin laitapuolen väen elämään. Rantojen miehet voivat olla arvaattomia, mutta heillä on sydän paikallaan. Hautala osaa samaan aikaan kertoa hauskasti ja traagisesti, mutta silti hänen kirjansa eivät kuulu tragikomiikan genreen. En osaa sijoittaa Paluuta mihinkään määrättyyn lokeroon. Paluu on mainio kirja, vaikka se ei ole minun kirjani siinä mielessä, että en yleensä nauti dialogivetoisista kirjoista, joissa juopotellaan. Silti sen varsinaissuomalaisella murteella kirjoitettu tarinointi viehättää ja kulkee poukkoilevasti kuin kumipallo pikkukaupungin paikoissa jokivarresta kapakoihin.

Kirjaimet ovat niin jumalattoman paljon enemmän.

****-

Arvio Paluusta löytyy myös Kirsin kirjanurkasta sekä Hiirenkorvista ja muista merkinnöistä.