Mikko Kamula: Iso härkä

Mikko Kamula: Iso härkä
Gummerus 2018
Kansi Jenni Noponen
603 sivua
Kotimainen romaani

Tenho juoksi metsän halki. Matalat pensaat ja varvut raapivat hänen jalkojaan, kun hän yritti tavoittaa himmenevää liekkiä. Sitten puut väistyivät ja kelmeä kuunvalo lankesi Tenhon ylle hänen saavuttaessaan rantaheinikon. Keskellä virtaa näkyi pieni saari, jota kohti sininen liekki leijaili. Tenho ei kuitenkaan uskaltanut astua veteen, sillä se oli punaista kuin veri. Hän kuuli takaansa kumean mylväisyn.

Kaikki alkaa Tenhon, tietäjän kykyjä omaavan pojan, unesta: verinen härkä heijastelee uhkaa, ja synkkiä aikoja Tenhon perheelle onkin luvassa. Järkyttävien tapahtumien seurauksena Heiska-veli joutuu lähtemään kauemmas ja Varpu-siskon harteille sälytetään enemmän vastuuta. Huhut tai suoranaiset uutiset tuhoja tekevästä suuresta eläimestä vahvistuvat ja Rautaparran perhe joutuu kohtaamaan voimakkaan vastustajan. Tuonellakin on osansa otettavanaan, sanansa sanottavanaan.

Jotkut kirjat ovat kertakaikkisen nautittavaa luettavaa. Aina nämä kirjat eivät niin sanotusti riko rajoja, ole kokeellisia tai täräytä lukijan kirjallista maailmaa, mutta ne ovat upottavan lukuelämyksen tarjoavia, alati otteessaan pitäviä ja maailmaltaan rikkaita. Reilu vuosi sitten keväällä olin Mikko Kamulan ”Metsän kansa” -kirjasarjan aloitusosan Ikimetsien sydänmailla lumoissa. Lumoutuminen sopiikin mainiosti romaanisarjaan, jossa loitsut, maahiset, karhunhampaat ja ihmisen kulku yliseen tai aliseen ovat osa päähenkilöiden kokemusmaailmaa. Suojauksia tehdään, parat työskentelevät.

Periaatteessa voisin toistaa Ikimetsien sydänmailla -postaustani muutama kuukausi sitten ilmestyneen Ison härän kohdalla, mutta romaani ansaitsee oman nostonsa täällä Lumiomenassa.

Kamulan luoma maailma on siis rikas, mutta tavalla jossa yliluonnollinen on arkipäivää. Uskomusolennot ovat siinä missä pirtti, sauna, rakennettavan Olavinlinnan kivet tai pellavakangas. Toki ne viestivät eri ihmisille eri tavoin: toisilla on synnynnäisiä tietäjän ominaisuuksia, toiset taas kohtaavat – jos kohtaavat – näitä olentoja sattuman kautta elämänsä kriiseissä. Juko Rautaparran perheessä kriisejä riittää, mutta näistä elämää ravistelevista hetkistä Kamula luo raamit koko kirjasarjalle, jossa ei tapahtumia puutu.

Eikä puutu teemojakaan. Näin kunnon tiiliskivessä – ja tiiliskivistä muodostuvassa kokonaisessa kirjasarjassa – kuuluu ollakin. On jännitteitä eri suunnilta tulevien kesken, on sukujen välisiä ristiriitoja, nuoruuden uhmaa, velvoitteita ja oikeuksia. Ähkyä ei silti tule, koska Kamulan teksti on niin sujuvalukuista. Tarina on juonivetoinen, kieli konstailematonta, toinen aikakausi – niin historian kuin ihmisten (melkein) kaiken olemisen suhteen – kiehtova.

Kokonaisuus on siis sekä runsas että sujuva. Iso härkä, kuten Kamulan romaanisarjan edellinenkin osa, on koukuttavaa ja upottavaa luettavaa, jonka parissa sivut kääntyvät kuin huomaamatta – on kuin saisi takaisin jotain lapsuuden lukuahmimisiästä! Fiktiivinen mennyt herää henkiin, folkloreainekset elävät varsin moderneissa (ja siksi samastuttavissa) henkilöissä, uhkia on kaikkialla, nyt etenkin mystisessä härässä, joka on muka niin suuri, että peittää auringon näkyvistä, ja josta maahisetkin varoitteleva. Ja mitä kaikkea tuleman vielä pitääkään! Lopun repliikki jää kaikumaan mieleen – ja odottamaan sarjan kolmatta osaa.

--

Ison härän ovat lukeneet myös muun muassa Amma ja Arja (joilla on keskenään ajoitetut postaukset), Kirsi, Mai ja Maija.

Mikko Kamula: Ikimetsien sydänmailla

Mikko Kamula: Ikimetsien sydänmailla
Gummerus 2017
Kansi Jenni Noponen

680 sivua
Kotimainen romaani

Heiska kykeni aistimaan, että ympäröivä metsä oli vanhaa. He olivat tulleet pois aavalta järveltä ja astuneet kokonaan toisenlaiseen maailmaan. Täällä oli lihaa, kalaa, marjoja, sieniä ja muita syötäviä kasveja, mutta täällä oli myös haltijoita, maahisia ja monia muita metsän olentoja. Heiskasta tuntui kuin he olisivat olleet tunkeilijoita, kuin ympäröivien puiden oksat olisivat syyttävinä kurottautuneet heidän ylleen peittääkseen metsään kuulumattomat hahmot näkyvistä vihreällä neulaspeitteellä.
”Nämä ovat ikimetsiä. [--]”

Etelä-Savosta Juvalta on pitkä matka pohjoisempaan Leppävirralle – etenkin jos elää 1400-luvulla, kuten Juko Rautaparta perheineen. Juko on uudisraivaaja, joka on asettunut uuden vaimonsa Matelin ja lastensa, teini-ikäisen Varpun, aikuistuvan Heiskan ja kymmenen korvilla olevan Tenhon kanssa, uudemmille metsäisille seuduille hyvien vesiyhteyksien äärelle. Myös Jukon äiti Mallu asuu perheen kanssa. Perheen elämä muuttuu täysin, kun lappilaisnoidan manaama karhu hyökkää perheen kimppuun ja vie mukanaan vauvaikäisen Mielo-tytön. Tuoko Jukon vannoma kosto avun? Onko vanha Mökkö, haltija, tarpeeksi voimakas suojaamaan perhettä? Tenholla on muita parempi kyky vuoropuheluun yliluonnollisen kanssa, mutta elämä on täynnä haasteita ja välimatkat pitkiä.

Kaikki kirjablogeja seuraavat ovat varmasti kanssani samaa mieltä siitä, että lukeminen on usein nautinto. Sanon "usein", koska aina se ei sellaista ole: kirja voi olla hyvä, mutta tarjota silti tuskaisaa luettavaa (joskus tämä voi toki olla melkein parasta mahdollista lukemista: haastaa itsensä kirjan äärellä!); toisinaan taas lukuhetki tuntuu väärältä; joskus käy niin, että kirja on valittu oikein ja lukuhetkikin on ihan mainio, mutta jotain täydellisestä nautinnosta jää silti puuttumaan. Parhaimmassa tapauksessa luettava kirja ja lukuhetki – tai monet lukuhetket – sovittuvat yhteen, kaikki loksahtaa paikoilleen. Näin minulle kävi Mikko Kamulan esikoisromaanin Ikimetsien sydänmailla kanssa.

Kamulan esikoinen on mielenkiintoinen tuttavuus monellakin tapaa. Ensiksikin se hyödyntää laajasti suomalaista folklorea: ikiaikaisia juhlia, metsän haltioita, maahisia ja tietäjiä. Olen lukenut pääaineenani perinteentutkimusta (folkloristiikkaa), ja vaikka keskityin nykykulttuurin tarkasteluun, kiinnosti Kamulan romaani jo lähtökohdiltaan. Kiinnostavaa on myös, että Ikimetsien sydänmailla aloittaa Metsän kansa -sarjan, joka on muistini mukaan suunniteltu kaikkiaan kuusiosaiseksi. Ajatus laajahkosta romaanisarjasta on samalla kertaa viehättävä ja pelottava. En ole sarjakirjallisuuden ystävä, mutta parhaimmillaan, kuten nyt viime aikoina vaikkapa Knausgårdin ja Ferranten tuotanto on osoittanut, hyvä sarja osaa koukuttaa. Erityisen kiinnostavaksi minulle muodostui kuitenkin romaanin sijoittuminen Savon sydänmaille. Juko Rautaparran perhe asuu Leppävirralla, itse olen syntyisin naapurikunnasta Suonenjoelta ja mikä (kannaltani) hauskinta, isäni suku on asunut Suonenjoen ja Lempyyn Sydänmaaksi kutsuttuja seutuja vähintään 1500-luvulta alkaen (terveisiä kaikille Paavo Kärsä-Laitisen jälkeläisille, jos tätä satutte lukemaan). Kamulan hahmot ovat kuvitteellisia, ja sydänmaa taitaa viitata enemmänkin syviin metsiin, mutta omakohtaisia lukutulkintoja on hauska tehdä etenkin, kun satuin lukemaan kirjaa pääsiäisen aikaan Savossa. Voisin sanoa sanasen myös Sianjalka-Sihvosta, sillä mieheni suvun Jalkasten alkunimi oli ollut Sianjalka, muttei sentään Sihvon sukua. Nimeäminen on kuitenkin hauskaa noin ylipäätään. No, se suku- ja paikkahistoriasta.

Kamulan monin kerroin kiinnostava romaani on varsin onnistunut. Se viihdyttää ja koukuttaa, vaikka paikoin kokonaisuutta olisi toki voinut lyhentääkin. Alku ei tempaise mukaansa niin hyvin kuin toivoisi, mutta ennen pitkää kokonaisuus kietoo pauloihinsa eikä lukemista malttaisi lopettaa. Kieleltään Ikimetsien sydänmailla on lukuromaanimaisen sujuvaa. Kamula ei kikkaile lauseilla tai kiedo lukijaansa tajunnanvirtaan, mutta tällaisen historiallisen romaanin tarkoitus onkin pitää lukija otteessaan tarinan keinoin. Tarina ja ennen kaikkea myyttien ja historian sekoittuminen Rautaparran perheen kuvaukseen ovat Kamulan esikoisromaanin suurimmat vahvuudet.

Henkilökuvaus on nykyaikaista, mikä on lukijoita palveleva ratkaisu. Henkilöhahmot ovat kompleksisia, turhamaisia, omahyväisiä, pelkääviä, pohdiskelevia ja toimivia. Ihmiset ovat pohjimmiltaan aika samanlaisia varmasti historian kaikkina aikakausina ja erityisesti naisten omatoimisuus romaanissa miellyttää minua. Ja omatoimisia heidän on oltavakin, kun miesväki lähtee metsästämään kauas salomaille tai kaupoille etäisiin kyliin, esimerkiksi Juvalle saakka. Kovin syvälle Metsän kansan aloitusosa ei henkilöidensä pään sisälle mene, mikä sekin on useita keskeishenkilöitä sisältävässä romaanissa kelpo ratkaisu. Ihmisten rinnalla keskiöön nousee metsä, upeasti nouseekin. Henkilöistä lähimmäs tulee nuori Tenho, jonka rooli romaanisarjan myöhemmissä osissa kasvanee entisestään. Toivoisin, että suuren menetyksen kokeneen Matelin mielenliikkeistä pääsisi jatkossa lukemaan enemmän. Ja tietenkin Varpun, Heiskan ja Jukon hahmoissa kaikissa on kasvunvaraa romaanihenkilöinä, monista sivuhahmoista puhumattakaan. Henkiolennot ovat syystäkin kaukaisempia, kunnioitettavia ja maailmojen välisyyttä kuljettavia, mutta Jukon perheelle tosia.

Historiallisesti Ikimetsien sydänmailla sijoittuu erääseen menneisyyden käännekohtaan, 1400-luvulle, jolloin kristinusko on saapumassa myös metsä-Suomeen. Vanhat uskomukset ovat kuitenkin toistaiseksi vahvempia eikä kristityiksi kääntyneiden kuoleman jälkeisestä kohtalosta olla oikein varmoja Kiehtovaa onkin lukea kuvauksia kansanuskosta, muun muassa haaveiden kohteena olevasta metsänneidosta ja suhtautumisesta otsoon, metsän kultaiseseen kuninkaaseen, kuin Ukon vakkajuhlien odottamisesta tai kohtaamisesta Mökkö-haltijan kanssa. Monin paikoin kerronta saa fantastisia ulottuvuuksia. Uskontojen rinnalla yhteiskunnan muukin murros näkyy: verottajalla on oma roolinsa, eri maakunnista tulevat ihmiset, eri heimot, kyräilevät toisiaan. Karjalaisilla ja savolaisilla ei niin sanotusti synkkaa, ennakkoluulot istuvat ja samoista saaliista käydään melkoista vääntöä.

Summaten: Kokonaisuus on raikas kuin sateen jälkeinen pihkalta ja sammalelta tuoksuva metsä – aavistuksen eksyttävä ja poluiltaan hetkittäin pitkämatkainen, mutta yhä syvemmälle houkutteleva. Kohti uusia polkuja ja Metsän kansa -sarjan jatko-osaa, siis!

--

Ikimetsien sydänmailla on ollut paljon esillä blogeissa, esimerkiksi Amman, Arjan ja Kirsin kirjoitukset kannattaa lukea.