Kustantaja: Otava 1968 (pokkaripainos 2004)
Kansi: Antero Aho
Sivuja: 141
Mistä: Ostos vuosien takaa
Kotimainen omaelämäkerrallinen kirjeromaani
Olen ollut tässä paikassa ennenkin. Tuntuu hyvältä olla paikassa, jossa on ennenkin ollut. Kahvilan nimi on Wimpy House. Tilasin teetä ja juustovoileivän. Teessä on kermaa. Ensi yön nukun sitten yksinäni, hotellissa jonka nimi on Lincoln, miltähän se pitkästä aikaa tuntuu, nukkua vain eikä nussia ollenkaan. Mutta nussittiinhan me vuoden aikana varastoonkin.
Kevättalvella 1968 Pentti Saarikoski matkustaa Lontoon kautta itselleen tuttuun ja rakkaaseen Dubliniin. Hänen on tarkoitus tehdä töitä, mutta samalla hän purkaa tuntojaan vaimolleen Tuula-Liinalle. Hän potee ainaista krapulaa ja vaimon-ikävää sekä muistelee entisiä vaimojaan, mutta vannoo uskollisuutta Tuula-Liinalle. Hän myös tarkkailee irlantilaista elämänmenoa ja peilaa maailmanpolitiikkaa omaan, ahdistuneeseen oloonsa.
Kirje vaimolleni on poukkoileva ja intensiivinen kirja. Samalla se sopii komeasti myös tähän tammi-helmikuun taitteen matkakirjalliseen teemaani. Saarikoski kuvailee 1960-luvun Dublinia rakkaudella ja krapulan herkistämällä karheudella. Hän istuu pubissa, juo, kirjoittaa ja tuntee. Hän myös kuljettaa lukijansa Dubliniin niin elävästi, että luettuani kirjan minäkin haluan kävellä maailman kirjallisten jokien varsia (myös muualla) ja kiivetä kukkulalle Howthissa.
Minä odotan sitä varmasti hartaastaamin kuin kristityt Herransa toista tulemista. Minä en kestäisi tätä yksinäisyyttä, ellen tietäisi millä tavalla se päättyy. Ja kun olemme naineet itsemme kylläisiksi, lähdemme kävelylle ja minä näytän sinulle tämän kauniin rappeutuvan kaupungin, Anna Livian, sataman, Eccles Streetin, köyhälistön täyteen ahdetut asuinsijat, esikaupunkien nukkekodit, Sandymouthin, Sandycoven, sen muurin jota vasten Leopold Bloom runkkasi, Joycen tornin, ne talot joissa olen asunut, ne kapakat joissa olen dokannut, istumme bussissa yläkerrassa ja katselemme Dublinia, joka on minun kaupunkini ja jonka minä annan sinulle.
Vaikka Irlanti-kuvaus luo kuvaa toisesta maasta ja nykylukijalle toisesta ajasta, on Kirjeessä vaimolleni päällimmäisenä ikävä: Saarikoski kaipaa vaimoaan, vaimon vittua, vaimon läheisyyttä ja hoivaakin. Saarikoski polttaa 40 savuketta päivässä ja pohdiskelee niin, että muutamaan lukuun jaettu pieni kirja oli minulle tajunnanvirtaisuudessaan ja kappalejaottomuudessaan paikoin raskastakin luettavaa. Onneksi, ainakin yleensä, pidän pohdiskelevasta poukkoilusta ja kappalejakojen puuttuminen tuo kirjaan intensiivisyyttä. Paikoin Kirje vaimolleni tuntuu myös hätkähdyttävän avoimelta: Saarikoskihan kirjoittaa entisistä vaimoistaan, toisista kirjailijoista, omasta kyrvästään. Viime aikoina on puhuttu paljon autofiktiosta ja voikin miettiä, missä määrin Kirje vaimolleni on sitä. Kirjallisessa keskustelussa on pohdittu myös rajoja: mitä on sopiva tuoda kirjaan? Haluaako entinen vaimo kuulla olevansa laiska? Haluaako nykyinen lukea entisistä? Tässä kirjailija on vapaa, oli Saarikosken aikana ja on edelleen. Haluaako lukija lukea kaikesta tuosta? En osaa sanoa. Ajallinen etäisyys on tehnyt tehtävänsä, Kirje vaimolleni on kiinnostava katsaus ansiokkaan kirjailijan ajatuksiin ja aikaan Dublinissa.
Saarikoski kirjoittaa avoimesti, pilkkaa ja kohottaa - myös itseään ja itsensä. En tiedä, onko Kirje vaimolleni ollut aikanaan rehellinen tilitys, mutta nyt liki 46 vuotta kirjan ilmestymisen jälkeen se tuntuu sellaiselta. Rehelliseltä ja kuitenkin suunnitellulta, kaunokirjalliseltakin: kirje päättyy, kun se on valmis. Kokonaisuus on luonnosmainen ja paikoin sekava, mutta Saarikosken pohdiskeleva tajunnanvirtaisuus vangitsee, teksti virtaa omaa tahtiaan ja tempaisee lukijansakin mukaan.
