sunnuntai 1. syyskuuta 2024

Dekkareita: Rämö ja Willingham


 "Poikkeuksellisen älykäs ja viihdyttävä", lupaa Washington Post dekkarin ennakkokappaleen takakannessa. Ja mikäpä ettei, tällainen harvakseltaankin 
– siis tahtiin pari kirjaa vuodessa  dekkareita lukeva saattaa kiinnostua. Ja oikeammin:

Täällähän on menossa suorastaan dekkariviikot! Ne alkoivat Satu Rämön Hildurilla (WSOY 2022) jatko-osineen. Rämön kirjat olivat minulle itse asiassa lääkettä, jotka katkaisivat äänikirjataukoni. En alkukesän jälkeen ollut kuunnellut yhtään äänikirjoja. Tai aloitin kyllä, mutta kaikki kuunneltu jäi kesken ja kuntosalilla kuuntelin mieluummin podcasteja. Sitten kuuntelin Hildurin, seuraavaksi Rósan & Björkin ja niiden jatkoksi vielä "Jakobin". Kiitos näiden koukuttavien kirjojen olen jatkanut äänikirjojen parissa – ja odotan tietenkin myös kirjasarjan neljättä osaa Raakelia.

Stacy Willinghamin Välähdyksen pimeässä (Tammi 2024 suom. Einari Aaltonen) puolestaan sain ennakkokappaleena kustantamosta. Takakanteen painetut kriitikkokehut olivat selvästi onnistunutta markkinointia, sillä luin kirjan muutamalta istumalta: bussissa matkalla toimistolle ja nyt viikonloppuna kotisohvalla. Toki myös juonikehys kiinnosti: päähenkilön lapsuudessa on sarjamurhattu tyttöjä, nyt murhat ovat alkaneet uudelleen. Lisäksi on perhesiteitä yms.

Rämön ja Willinghamin kirjoissa on paljon eroja ja jotain yhteistä. Eroja ovat tietenkin maisemat: Islanti (ja hieman Suomen Lappikin) sekä Louisiana, Yhdysvaltain syvä etelä. Siinä, missä pohjolassa neulotaan ja pidellään ilmoja, voi etelässä nähdä tulikärpäsiä. Hildur on poliisi, Willinghamin kirjan päähenkilö psykologi. Kumpikin nainen painiskelee oman menneisyytensä, lapsuudesta saakka periytyvien traumojen kanssa.

Molemmat kirjat (tai siis kolme Hildur-kirjaa ja yksi Välähdys pimeässä) pitävät otteessaan niin, ettei niitä voi lopettaa kesken. Jännitys siis vangitsee lukijansa. Sekä Rämön että Willinghamin teoksissa on myös omat kliseensä, mutta lasken ne genreen kuuluviksi. Samoin on yllätysten ja ennakolta arvattavien seikkojen laita. Luulenkin, että dekkarien lukijat usein nauttivat siitä, että osaavat yhdistellä asioita ja olla ikään kuin hieman edellä kirjan kertojaa, mutta samalla on kuitenkin ilo tulla yllätetyksi.

Sangen laadukkaita jännityskirjoja, siis! Voisin ehkä lukea tänä syksynä vielä jonkun muunkin dekkarin, mielellään sellaisen aika kotoisan.


maanantai 26. elokuuta 2024

Deborah Levy: Mies joka näki kaiken

 


Deborah Levy: Mies joka näki kaiken
S&S 2024
The Man Who Saw Everything 2015
Suomentanut Sari Karhulahti
Kansi Elina Warsta
262 sivua
Kustantamosta
Brittiläinen romaani


Asia on näin, Saul Adler: tärkein aihe et ole aina sinä.

1988. Nuori historiantutkija Saul Adler tulee auton tönäisemäksi Abbey Roadin suojatiellä. Hän selviää säikähdyllä ja poseeraa pian tyttöyställeen Jennifer Moreaulle, joka on valokuvaaja. Moni asia kuitenkin muuttuu Saulin elämässä. Hän muuttaa DDR:ään, Itä-Berliiniin, ja ottaa mukaansa Jenniferin ottaman kuvan. Myös Berliini on muuttumassa.

2016 Saul tulee auton tönäisemäksi Abbey Roadilla. Aikojen ja paikkojen rajat häilyvät menneessä ja tulevassa, samoin ihmiset. Kuin toinen alku koko kirjalle.

Deborah Levyn romaania Mies joka näki kaiken voisi kuvata adjektiivilla eksyttävä. Ja heti lisätä perään muitakin adjetiiveja: monikerroksinen, rikkonainen, ajatteluttava, tiedostava ja yllättävän sujuvalukuinen.

Yllättävän sujuvalukuisella tarkoitan sitä, että Levyn romaaniin voi oikeasti upota. Se vie mennessään. Toki se hämmentää, ei voi olla varma, mitä Saulille  tai maailmassa  tapahtuu, mutta sellainen ihmismieli usein on. Lukija saa olla monessa tarkkana, myös romaanin rakenteen suhteen. Osa saattaa mennä ohi, mutta aina voi palata taaksepäin. Levyn tekstiin  ja siihen romaanin rakenteeseen  voi koko ajan luottaa, tekstiä haluaa lukea eteenpäin.

Itä-Eurooppa, rautaesirippu, vakoojat, brexit, ruokapankit, ihmissuhteet, rakkaus naiseen ja mieheen, seksuaalisuus, muisti ja muistaminen, valokuvaus, akateemisuus, The Beatles, Abbey Roadille kulkeutuvat kirsikankukat. "Himo, surkeus ja onni". Levy kuvailee vakuuttavasti yhteiskunnan vaikutusta yksilöön ja toisinpäinkin. Hänen tekstissään on terävävyyttä ja kirkkautta, sumeutta ja symboliikkaa. Pohdintaa siitä, miten kaiken voi kestää. Mikä on totta ja kenelle.

Hieno teos.

Olen lukenut Levyltä aiemmin pienoisromaanin Uiden kotiin ja omaelämäkerrallisen trilogian. Kuumaa maitoa on vielä lukematta, mutta toivottavasti ei enää kauaa.


lauantai 24. elokuuta 2024

Joensuun kirjallisuustapahtuma 12.–14.9.2024

 


Kirjallisuustapahtuma Joensuussa!
Maku kirjallisuudessa ja toisissa taiteissa 12.–14.9.2024

Aina kun luen Joensuun kirjallisuustapahtuman ohjelmaa, minut valtaa innostuksen, kaipuun ja hyvän haikeuden sekoitus. Miksi? Siitä lisää tämän postauksen lopussa, mutta ensin hieman itse tapahtumasta.

Joensuun kirjallisuustapahtuma on järjestetty vuodesta 2000 alkaen, eli ensi vuonna se on jo neljännesvuosisadan ikäinen. Hieno tapahtuma yhdistää tiedettä ja taidetta, sillä tapahtuma ottaa paikkansa niin yliopistolla kuin esimerkiksi kirjastolla, konservatiolla ja Taidekeskus Ahjossa. On keskusteluja kirjailijoiden kanssa, tieteentekijöiden näkökulmia, musiikkia, stand up -komiikkaa ja jopa Salataidekapakka.

Tapahtumaa määrittää joka vuosi vaihtuva teema, aiemmin esimerkiksi tosi, vieras, kaunis, eläin ja valo. Tänä vuonna teemana on maku. Esiintyjien joukko on mittava, mm. professorit Johanna Mäkelä ja Jopi Nyman, dosentti Annamari Vänskä, kirjailijat Leena Parkkinen, Kirsti Manninen, Laura Gustafsson, runoilija Susinukke Kosola ja monia muita. Koko ohjelma löytyy tästä linkistä:
https://www.joensuunkirjallisuustapahtuma.fi/ohjelma/

Niin, miksi sitten kaipuu ja haikeus? No, asuin kaikkiaan 13 vuotta Joensuussa, jossa opiskelin ja olin töissäkin yliopistolla. UEF:n kampus on minulle edelleen hyvin rakas, samoin Pielisjoen varsi, keskustan ruutukaava, ihana taidemuseo, monet kivat ravintolat – ylipäätään Joensuun tunnelma. Tänäkin kesänä kävin Joensuussa, muutamia pieniä makupaloja löytyy vaikkapa tästä Instagram-postauksestani.

Kirjallisuustapahtumassakin olen käynyt lukuisia kertoja, vuoden 2004 esiintyjälistasta (teemana oli rakas) löydätte myös minut, eri sukunimellä vain. Aiempien vuosien ohjelmia voi tarkastella tapahtuman kotisivujen Historia-välilehdeltä.

Joensuu on mainio matkakohde, joten menkää, menkää Joensuun kirjallisuustapahtumaan nyt tänä syksynä! Ihastukaa kaupunkiin – ja keskusteluihin kirjallisuuden, taiteen, tieteen ja monenlaisen maun äärellä. 



torstai 22. elokuuta 2024

Anna-Riikka Carlson: Rakas Eeva Kilpi

 


Anna-Riikka Carlson: Rakas Eeva Kilpi. Nämä juhlat jatkuvat vielä
WSOY 2024
Kansi Ville Laihonen
Kannen kuva Hanna Weselius
456 sivua + kuvaliite
Kotimainen elämäkerrallinen kirja


Huomaathan, mitä sinä olet saanut aikaan?

Arvokkaita, pysyviä, vaalimisen arvoisia asioita:

Kirjallisuus, metsät ja luonto, Karjala.

Ystävyys, kohtaamiset, Ekbergiltä haetut leivokset, kuulumisten vaihtaminen, elämänhistorian jakaminen, kiinnostus toista ihmistä ja kaikkea inhimillistä kohtaan. Arki, flunssat, se ettei pääsekään paikalle, väsymys. Hauskat hetket ja yhdessä nauraminen, halu muistaa. Sukupolvien välinen yhteys. Ilo.

Viimeisen kuukauden aikana olen lukenut hitaasti Anna-Riikka Carlsonin kirjaa Rakas Eeva Kilpi. Nämä juhlat jatkuvat vielä. Olen lukenut kirjaa säästellen, muiden luettavien rinnalla, sillä jotenkin halusin nyt viipyillä  ikään kuin kulkea lähes itseni ikäisen kirjailijan rinnalla ja hänen sanojensa myötä kohdata iäkäs, rakastettu kirjailija ja luonnonsuojelija.

Carlsonin kirja Eeva Kilvestä on paljon. Se on samalla kertaa ilmava, herkästi hapuilevakin  kuten elämä on  ja juureva. Lukiessa teoksen voimakas intensiteetti tuli liki ja tuntui kuin olisin itsekin tavallaan ollut läsnä kohtaamisissa ja poissaolon hetkissä, Tapiolan Iltaruskontiellä, sairaalassa, Etelä-Savon Piskolassa, junassa Englannissa... (Oikeasti olin automatkalla Savossa, kotona Vantaalla, bussissa matkalla toimistolle Kalasatamaan... Mutta sanat ja kirjallisuus tätä tekevät!)

Voisin kirjoittaa kirjasta vaikka kuinka pitkästi, mutta parhaiten teos avautuu sen lukeville. Jätän tänne muistoksi siis lämpimän lukusuositukseni. Haluan vielä viipyillä ajatuksessa siitä, miten lapsuudesta saakka kauniita asioita kuullut ja kohdannut kykenee niitä itsekin jakamaan niin kohtaamisissa toisten kanssa kuin kirjoitetuissa sanoissa.

Kaunis kirja antaa lohtua, saa uskomaan ihmisiin, kirjallisuuteen, kauneuteen ja siihen, että elämä –kirjan nimen mukaisesti tosiaankin nämä juhlat  jatkuu vielä.

tiistai 13. elokuuta 2024

Claire Keegan: So Late in the Day

 


Claire Keegan: So Late in the Day
Faber 2023
Kannen maalaus Ciara Roche
47 sivua
Irlantilainen pienoisromaani


"Ah, that's just the way we talk here" Cathat said. "It's just an Irish thing and means nothing half the time."

Irlantilainen Claire Keegan tuntuu kirjoittavan kirjoja, jotka ovat tiiviitä ja sisältävät paljon. Rivien väliin mahtuu paljon, mutta toki myös kirjoitettuihin sanoihin. Keegan ei selitä, paljon jää lukijan hoksattavaksi ja tulkittavaksi. Hänen suomennetut romaaninsa Nämä pienet asiat ja Kasvatti molemmat jättivät minuun jäljen.

Joku aika sitten kirjakaupassa kauniskantinen pieni teos suorastaan vangitsi huomioni. Olen muutenkin usein kallellaan maalausaiheisiin kansiin ja kun pikkuisen kirjan kanteen oli vielä painettu Keeganin nimi, kiikutin kirjan kassan kautta kotiin. 

Ajattelin ostaneeni pienoisromaanin, mutta oikemmin ostin koviin kansiin painetun novellin. So Late in the Day on julkaistu myös yhteisniteessä muutaman Keeganin kirjoittaman muun kertomuksen kanssa. No, raja pienoisromaanin ja pitkän novellin kesken on eittämättä liukuva.

So Late in the Day hämmentää. Ei suuta auki loksauttavalla tavalla, mutta tietynlaisen näkökulmamuutoksen se saa aikaan, vaikka kertojana on yksi ainoa henkilö: Cathal-niminen mies. Ihan tavallinen irlantilainen mies työpäiväänsä lopettelemassa, kohta matkalla kotiin. Cathalin mieleen putkahtaa Sabine, jonka kanssa tämän oli määrä mennä mennä naimisiin. Mutta jotain tapahtui, suhde kariutui. Lukija sympatiseeraa Cathalia, mutta mitä pidemmälle miehen ilta menee, sitä kauemmas sympatia kaikkoaa. Cathalia kohtaan voi tuntea jotain, mutta onko se ärtymystä, inhoa, turhautumista, sääliä vai jotain muuta?

Tarkkaan rajattu yhden iltapäivän ja illan pienoisromaani. Keegan onnistuu jälleen kerran kirjoittamaan tiiviisti, ilmavasti ja syvästi. Teksti itsessään on kaunista, tyylikästäkin. Kauneus ei tarkoita ihastuttavaa, sillä näkökulma tosiaankin muuttuu eikä se ole Cathalille eduksi. Että näinkin voi (tietenkin) kirjoittaa: sellaisen ihmisen näkökulmasta, jossa ei ole mitään kannatettavaa tai puolella oltavaa.

Kirjan loppusanat kertovat, että novelli / pienoisromaani näki päivänvalon alkujaan stand alone -julkaisuna. Sen nimi oli Misogynie.

Aivan.


maanantai 5. elokuuta 2024

Samuel Burr: Täydellinen arvoitus

 


Samuel Burr: Täydellinen arvoitus
Otava 2024
The Fellowship of Puzzlemakers 2024
Suomentanut Anuirmeli Sallamo-Lavi
Kansi Elina Warsta
443 sivua
Kustantamosta
Brittiläinen romaani


Minkä vuoksi kaikesta täytyy tehdä peliä? Clayton mietti.

Jos Pippa halusi kertoa hänelle jotakin, jos hänen menneisyydestään olisi jotain tietoa saatavilla, miksei tämä voinut yksinkertaisesti kirjoittaa siitä? Ei ollut reilua, että hänen piti selviää asia avaamalla lukittu arvoitusten laatikko.


Viime aikoina on satanut hetkittäin rankastikin. Sadepäivien tunnelma sopi kuta kuinkin täydellisesti Samuel Burrin romaanin
Täydellinen arvoitus lukemiseen.

Clayton Stamper on varttunut erikoisessa arvoitusten laatijoiden yhteisössä. Nyt yhteisön perustaja ja Claytonin kasvattiäiti Pippa on kuollut eikä Clayton vieläkään tiedä oman syntyperänsä taustoja eikä sitä, miksi hänet oli vauvana jätetty Arvuuttajien klubin ovelle kauniissa hatturasiassa. Clayton on arvoitus, jonka ratkaisemiseksi Pippan jäämistöstä löytyy vihjeitä.

Burrin romaani kulkee kolmessa eri aikatasossa ja tarjoaa vihjeitä  arvoituksia, sanaristikoita ja pulmapähkinöitä  myös lukijalle. Se on, kuten takakansikin lupaa, sydämellinen ja hauska arvoitusromaani yhteisössä asuvista ihmisistä, jotka kaikki ovat omanlaisiaan persoonia. Monella tapaa teos onkin täydellinen lukuromaani. Onhan siinä juuri oikeanlaista tunnelmaa, joka vie anglofiilien päiväuniin: on vanha Creighton Hall, jossa arvoitusten laatijat asuvat, on sadetta ja teehetkiä, omalaatuisia ihmisiä. Myös lukija pääsee halutessaan ratkaisemaan arvoituksia. Kirjassa on myös sateenkaarevia teemoja.

Kaikesta huolimatta koin romaanin paikoin hivenen turhan venytetyksi ja hyväntahtoiseksi, onneksi en kuitenkaan imeläksi. Tempaannun toki mukaan, joten tiivistäen: Nautinnollisen lukuromaanin ja unelmien brittitunnelmien kaipuuseen Täydellinen arvoitus on toimii paremmin kuin hyvin.

tiistai 30. heinäkuuta 2024

Ann Napolitano: Kaunokaisia

 


Ann Napolitano: Kaunokaisia
WSOY 2024
Hello Beautiful 2023
Suomentanut Minna Kujamäki
Kannen maalaus Jessica Miller
479 sivua
Ennakkokappale kustantamosta
Yhdysvaltalainen romaani


He olivat jo jakaneet Jon keskenään. Juliassa oli Jo Marchin eloisuus ja intohimo, ja Sylviessä itsenäisyys ja rakkaus kirjoihin. Emeline ja Cecelia olivat olleet vuoroin Meg, vuoroin Amy, mutta sairaana tai muutoin pahoilla mielin ollessaan jokainen tytöistä julistautui Bethiksi. Joku meistä kuolee ensimmäisenä, he olivat sanoneet toisilleen kukin vuorollaan, ja ajatus oli puistattanut kaikkia neljää.

Luin kirjan, jota rakastin. Ann Napolitanon Kaunokaisia on perhesuhteisiin pureutuva sujuvalukuinen suuri amerikkalainen perheromaani, jonka hahmot jäävät elämään lukijan mielessä toivottavasti (ja varmasti) vielä pitkäksi aikaa kansien sulkemisen jälkeenkin.

Rakastin romaanin lukemista, koska lukuflow, halu lukea ahmien, oli ollut minulta jo jonkin aikaa kadoksissa ja Kaunokaisia palautti sen. Rakastin kirjaa, koska se on sellainen "dreamy American novel"  en keksi kunnollista suomennosta "dreamy"-sanalle. Unelmien lukuromaani ei osu oikein kohdilleen, sillä Napolitanon romaanissa on paljon kipeyttä ja surua, kannoilla kiipiviä tragedioita, eikä kyse ole myöskään amerikkalaisen unelman esittämisestä. Kaiken rinnalla on toki myös paljon lämpöä ja eloisuutta. 

Mutta jonkinlainen yleisamerikkalainen, yhdysvaltalainen, romaani Kaunokaisia on. Se on tarina rakkaudesta, peloista, ikuisesta surusta, siskoksista ja perhesiteistä, koripallosta, kirjallisuudesta (ja kirjastostakin!) ja niistä valinnoista, jotka vaikuttavat ylisukupolvisesti.

Moniääninen romaani etenee kronologisesti ja limittäin 1970-luvulta lähelle nykypäivää. Kertojina toimivat mm. yksinäinen William ja eloisat Padavanon siskokset (erästä kertojaa en tässä mainitse, jotten tule paljastaneeksi liikaa kirjan juonesta), joiden elämät kietoutuvat yhteen. William on menettänyt paljon ja Padavanoissa hän kohtaa ihmeellisen perheen. Siskoksia on neljä: Julia, Sylvia sekä kaksoset Emeline ja Cecelia. Neljä siskosta eloisassa perheessä, kuin neljä pikku naista. L. M. Alcottin romaani mainitaankin romaanissa useaan otteeseen, Padavanon siskokset vertaavat itseään Johon, Megiin, Bethiin ja Amyyn. Ja kyllä, joku heistä on Beth.

Luvut on nimetty näkökulmahenkilön ja tapahtuma-ajan mukaisesti: toisinaan harpataan muutama vuosi, joskus kerronta kulkee yhdessä ainoassa kuukaudessa. Rakenne toimii erinomaisesti palvellen niin kerrontaa kuin lukijaakin. Myönnän, että kerronnan tasolla jotkut solmut solmitaan yhteen ehkä turhankin helposti, vähän kuin katsoisi jotain perheestä kertovaa laatusarjaa, mutta tässä lukuflowssani en nyt välittänyt siitä, vaan luin ahmien.

Jos siis etsitte täyteläistä, sujuvaa, eläväistä, amerikkalaista, hyvää ja vaikutuksen tekevää lukuromaania, on se juuri tässä: Kaunokaisia. Tässä hetkessä minulle koko lailla täydellinen lukuelämys. Kirja ilmestyy 1.8.


sunnuntai 28. huhtikuuta 2024

Jamaica Kincaid: Puutarhani (kirja)


Jamaica Kincaid: Puutarhani (kirja)
S&S 2024
(My) Garden Book 1999
Suomentaneet Kaijamari Sivill ja Helka Sivill
Kansi Elina Warsta
288 sivua
Kustantamosta
Antigualais-amerikkalainen muistelmateos

Tavallaan botanistit ovat myös samankaltaisia kuin kolmella laivalla purjehtinut mies: he tyhjensivät maailmoja niiden nimistä, he tyhjensivät maailmoja niiden eläin-, kasvi- ja kivikunnan nimistä ja korvasivat nimet heitä itseään miellyttävillä, ja uudet nimet miellyttivät heitä, koska ne olivat järkeviä, ja järki on heille mieleen.

Puutarha, sen kasvu ja kultivoitu kukoistus, sen värikkyys ja ennen kaikkea sen vahva vihreys. Puutarhan kasvit, kulttuurihistoria ja tuon historian monet luennat. Oma ja vieras puutarha. Yksi elämän suurimmista rakkauksista  ilman mitään hyötymisajatusta.

En ole kummoinenkaan puutarhaihminen. Nautin toki kukkien valokuvaamisesta ja kenties (!) rakastan omaa pihaamme omenankukkien aikaan tai syyskesällä hortensioiden kukoistaessa. Mutta olen hajamielinen ja huolimaton, usein haluaisin asua kerrostalossa. Ihailen kaikkia viherpeukaloita ja erilaiset puutarhat kyllä kiinnostavat  muiden puutarhat! Ne hieman sammaloituneet salaiset tai tarkkaan hoidetut brittityyliset, pienet mummolapihat, kaupunkien kaikille avoimet. Sellaista kiehtovaa vierautta niissä aina on.

Samaa viehkoutta löydän Jamaica Kincaidin Puutarhani (kirja) -teoksesta. Se on rakkaudentunnustus ja muistelmateos, joka kuljettaa lukijansa niin Kincaidin puutarhaan kuin hänen puutarhasuhteeseensa. Kirja alkaa Kincaidin puutarhakiintymyksen ensiaskeleista: hän saa puolisoltaan erilaisia maanmuokkaustarvikkeita lapiosta talikkoon sekä kukkien siemeniä. Aluksi mikään ei kasva, mutta ajan ja muuton myötä hän huomaa luoneensa puutarhan, joka muistuttaa Karibian saarten ja niitä ympäröivän meren karttaa: muistiharjoitusta.

Puutarhani (kirja) vie lukijansa Kincaidin puutarhaan Vermontiin, matkoille brittiläisiin (pakkomielteisen järjestelmällisiin) puutarhoihin sekä Kiinaan siemeniä hakemaan. Se kuljettaa Ranskaan Monet'n Givernyyn ja Suomeenkin, kesäyöhän. Lisäksi Vermontin-talo on maalattu samalla keltaisella kuin talot Suomessa. Mutta se askeltaa vielä pidemmälle ja katsoo syvemmälle, ja tuo katse osaa sivaltaa. Kincaid kirjoittaa tietenkin Kolumbuksesta, mutta myös Carl von Linnestä. Yhden esseen otsikonkin mukaisesti "nimen antaminen on omaksi ottamista".

Antigualta kotoisin oleva Kincaid osaa sanoillaan sekä sivaltaa että lumota. Puutarhani (kirja) on mitä viisain ja kaunein teos. Mitä kaikkea puutarhasta saakaan irti! Historian painolastia, omakohtaisuutta  ja ylimaallista kauneutta, ihmeellistä vihreää vihreyttä. Kincaid asettaa sanat tavalla, jota rakastan.

Miksi kutsua sitä, mitä tapahtui minulle ja kaikille minun näköisilleni?
Pitäisikö sitä kutsua historiaksi?


keskiviikko 24. huhtikuuta 2024

Anne Tyler: Kellotanssi


Anne Tyler: Kellotanssi
Otava 2024, Otavan kirjasto
Clock Dance 2018
Suomentanut Markku Päkkilä
Kannen suunnittelu Kelly Blair
265 sivua
Arvostelukappale
Yhdysvaltalainen romaani


"Minä letitin ne ihan niin kuin äitikin", Willa sanoi.
Se oli totta, mutta Elaine meni katsomaan lettejään kaapinoven peilistä silmät kosteina. "Ei ne ole samalla tavalla!" hän sanoi. "Ne roikkuu."

Jokunen aika sitten muutaman ystävän kanssa tuli puhetta siitä, miten joskus tulee sellainen olo, että elämäänsä tarvitsee Anne Tylerin kirjoja. Totta! Arkisen oloisia fiktion naiskuvauksia, joiden päähenkilö on keski-ikäinen tai sitä iäkkäämpi, ja joissa ei välttämättä tapahdu mitään kovin dramaattista 
 mutta tapahtuu kuitenkin lähes kokonainen elämä. Tällaiset kirjat tarjoavat jonkin verran samaistumispintaa, laadukasta kerrontaa, ja usein Pohjois-Amerikan mantereelle sijoittuvina myös tuttua vierautta: paikat ja jotkut tavat ovat kaukaa, kuitenkin ne ovat hyvin tunnistettavissa. Kotoisaa eksotiikkaa, voisi sanoa.

Tuorein Tyler-suomennos Kellotanssi on juuri edellä kuvaillut kaltainen romaani. Se pureutuu muutamalle eri vuosikymmenelle sijoittuvan teoksen keskeishenkilön Willa Draken elämän käännekohtiin. Vuonna 1967 11-vuotiaan ailahtelevainen äiti katoaa hetkeksi. Kymmenen vuotta myöhemmin nuori aikuinen Willa menee naimisiin ja keskeyttää opintonsa. Ja vuonna 1997 hänestä tulee leski. Edelleen 20 vuotta myöhemmin, 2017, hän saa yllättävän puhelun, jonka seurauksena moni asia muuttuu.

Romaanin pisin jakso sijoittuu vuoteen 2017, jolloin siirrytään myös Tylerin tuotannolle ominaiseen Baltimoreen. Itse kuitenkin nautin enemmän kirjan alkupuolesta: äidin katoaminen paljastaa oleellista perheen koko tavasta olla ja luon pohjan Willan koko elämälle jonkinlaisena tarkkailijana, vaikka toki hän toimiakin osaa.

Kellotanssi ei ole Tylerin paras romaani (oma suosikkini on ehkä Aikaa sitten aikuisina tai Päivällinen koti-ikävä ravintolassa, hmm, tai Elämän tikapuilla, tai... no, monista hienoista on hankala valita!), sillä odotin ehkä jotain enemmän  tai jotain vähemmän: vähemmän sivuhenkilöitä, (kuten Suvi Aholakin HS:ssa kritisoi) sitä ettei erästä aseisiin liittyvää asiaa juurikaan kyseenalaisteta, myös Willan kömpelyys älypuhelimen kanssa tuntui epäuskottavalta.

No, pieniä juttuja kuitenkin, sillä kokonaisuudessaan Kellotanssi on varmaotteinen, ja oikea luottokirja Tylerin tuotannon ystäville. Etenkin perhe- ja sukulaisuussuhteiden sekä keski-ikäisen naisen ajatusten kuvaamisessa Tyler on Carol Shieldsiin (ja nykyisin myös Elizabeth Stroutiin) verrattavissa oleva taituri. Lohtu, armollisuus, tarkkanäköinen ihmiskuvaus ja älykäs huumori kannattelevat tätäkin Tylerin romaania.

keskiviikko 3. huhtikuuta 2024

Emma Straub: Tähän aikaan huomenna

 


Emma Straub: Tähän aikaan huomenna
Sitruuna 2024
This Time Tomorrow 2022
Suomentanut Elina Salonen
349 sivua
Kustantamosta
Yhdysvaltalainen romaani


Todennäköisin vaihtoehto sen lisäksi, että hän näki ihan helvetin todentuntuista unta, oli se, että hän oli saanut hermoromahduksen ja kaikki tapahtui hänen aivoissaan. Jos hän oli matkannut ajassa taaksepäin ja hänen nelikymmenvuotias tietoisuutensa oli ujuttautunut hänen teini-ikäiseen ruumiiseensa ja oli vuosi 1996 ja hän oli koulussa yhdennellätoista luokalla, hänellä oli vakavia ongelmia.

Fantasiakirjallisuus ei muutamia poikkeuksia lukuun ottamatta ole minun lajini lukijana. Yleensä poikkeukset kuuluvat lapsuuden lukumuistoihin, mutta aina on olemassa poikkeuksia, usein maagisen realismin tai dystopian puolella. Ja sitten on tietenkin aikamatkailu! Ei sellainen aikakapselireissu joidenkin laitteiden avulla historian hahmoja tapaamaan (toki niissäkin on hupaisia, kuten Bill ja Ted -elokuvissa), vaan oman elämän sisäinen aikamatka, kuten vaikkapa Aikamatkustajan vaimossa.

Tällaisen oman elämänsä sisäisen aikamatkan tekee newyorkilainen Alice, keskeishenkilö Emma Straubin romaanissa "Tähän aikaan huomenna". Alice elää ihan mukavaa keskiluokkaisen nelikymppisen kaupunkilaisen elämää, mutta syntymäpäiväaamunaan hän huomaa pukeutuneensa vaatteisiin muutaman vuosikymmen takaa ja isäkin, Alicen vakavasti sairas isä, näyttää terveeltä ja nuorelta. Niin, Alice on siirtynyt ajassa taaksepäin: 1990-luvulle omaan 16-vuotispäiväänsä.

Mitä oman elämänsä suunnasta muuttaisi, jos siihen olisi mahdollisuus? Kysymys on keskeinen Alicen elämässä, kun hän keski-ikäisessä mielessään ja teini-ikäisessä kehossaan kohtaa uudelleen tärkeät osat nuoruuttaan. Teini-ikä ei vaikutakaan enää niin nololta, itselleen on jotenkin armeliaampi, mutta toisaalta kaikki on tuttua, tunteetkin. Ennen kaikkea Tähän aikaan huomenna on romaani isästä ja tyttärestä, asioista jotka on menetetty tai joiden suuntaa haluaisi kääntää, tehdä toisin  ehkä.

Ihmissuhteiden ja aikahyppäyksen ohella keskiöön nousee New York, jota Straub kuvailee eloisasti, etenkin Upper West Siden muutosta muutaman viime vuosikymmenen aikana. Romaani on siis omiaan herättämään myös matkakuumetta tai nojatuolimatkailemaan, jos New York yhtään kiinnostaa: kadunkulmat, ravintolat, metrot. Ja tietenkin mukana on aimo annos nostalgiaa, joka kukkii ajassa ilman älypuhelinta ja nostaa esiin monenlaisia populaarikulttuuriviittauksia: Keanu Reeves -juliste, elokuvat Peggy Sue meni naimisiin ja Synttärit, CK One -hajuvesi  niin, ja se Bill ja Tedkin.

Straubin teos on myös raikas lukuromaani, viihteellinen mutta nokkela, sellainen jonka hahmoihin ja paikkoihin kiintyy ja jonka voisi kuvitella elokuvana tai tv-sarjana. Se saa tuntemaan nostalgiaa myös omaa nuoruuttaan kohtaan, vaikka olen hieman Alicea vanhempi enkä ole (vielä!) käynyt New Yorkissa. Mutta luin kirjan omassa lapsuudenkodissani ja uskalsin sukeltaa omiin päiväkirjoihini.

Tähän aikaan huomenna toimi minulle myös mainiona lukujumin poistajana. Olin kaivannut luettavaa, joka upottaisi tarinaansa. Ja sen Tähän aikaan huomenna totisesti teki.

sunnuntai 17. maaliskuuta 2024

Joel Haahtela: Marijan rakkaus


Joel Haahtela: Marijan rakkaus
Otava 2024
Kansi Päivi Puustinen
192 sivua
Kotimainen romaani


Hän pelkäsi monia asioita, mutta vanhojen maalausten ääressä pelko sammui, maailma siirtyi askeleen kauemmas. Elämä oli tyyntä ja selkeää, ikiaikaista ja paikallaan, jo aikaa sitten tapahtunutta.

Kaikki on siellä, kuin kansien välissä olevassa mikromaailmassa: mennyt ja nykyhetki, joku kadotettu ja uudelleen löydetty, lähes ikiaikaiset kaupungit, jonkun loppuminen tai ehkä alkaminen  tai niiden samanaikaisuus.

Niin, olen ollut taas Joel Haahtelan tekstin lumoissa. Kuten kuvasta näkee, olen haalinut itselleni kaikki hänen kirjansa enkä osaa nimetä suosikkiani (mutta ehkä rakkaimmat ovat Elena, Perhoskerääjä ja Lumipäiväkirja). Ihan vastikään ilmestynyt Marijan rakkaus saa päätyä suosikki-Haahteloideni joukkoon. Se on kirjailijan 15. romaani.

Teoksessa suomalainen nuori mies ja serbialainen Marija rakastuvat Prahassa kesällä 1996. Sitten Marija katoaa, mutta he tapaavat uudelleen 25 vuotta myöhemmin Triestessä, jossa Marija on arvioimassa vanhaa maalausta. Yöjuna vie nuoruudenrakastavaiset Roomaan, ja monenlaiset kysymykset risteilevät miehen mielessä: mitä vuosia sitten tapahtui, miksi Marija katosi, mitä kaikkea elämästä kulkee aina mukana ja miksi?

Myös lukija pohtii samoja kysymyksiä, myös muistoja ja unohduksia, sekä sitä mikä kaikki Haahtelan hahmoja on ollut rakentamassa. Haahtela osaa viljellä yksityiskohtia, joita  tai jonka tyylisiä, jos ei ihan samoja  löytyy useista hänen kirjoistaan. Tällä kertaa ihastuttavat mm. Chagallin rakastavaiset litografiana, Tarkovskin mestariteos Solaris, kaupungit Trieste, Rooma ja Praha, galaksit, sateen äänen rakastaminen sekä etenkin ajatus varjohistoriasta, miten "olemassaolomme oli rakennettu unohdukselle". Viimeksi mainittu on Marijan rakkaudessa keskeistä, jonkinlainen ajan synnyttämä suodin.

Kokonaisuudessa on hauskaakin, kuten fiktiota, jossa nuori kirjailija kapuaa Otavan kivilinnaan (graniitti-) ja pian pääsee haastatteluissa kertomaan metafiktiviivistä tarinaa  kuin silmäniskuja nuorelle itselleen. Myös sillä, kenen tarinaa kerrotaan, kenen tarinaan kertoja on joutunut, leikitellään.

Marijan rakkaus on haahtelamaiseen tyyliin sivumäärältään maltillinen ja samalla laaja romaani. Sen laajuus syntyy teemoista, jotka vaeltavat ihmismielen rakentamisen kysymyksistä taide- ja aatteellisiin viittauksiin. Haahtelan teksti kulkee ja viipyilee juuri sopivasti, antaa tilaa lukijalle, mutta syöttää paitsi päähenkilönsä muistoja kenties myös lukijan itsensä (ainakin, jos on samaa ikäluokkaa kirjailijan ja kirjan henkilöiden kanssa).

Haahtelan romaaneissa yhdistyvät aina etäältä katsomisen ja lähelle pääsemisen yhteisvaikutuksesta syntyvä haikea ja jopa viiltävä kauneus. Marijan rakkaudessa erityisen hienosti. Minulle se onkin Haahtelan parhaita vuosiin.


P.S. Vielä pari asiaa:

Olen käynyt Italiassa lukuisia kertoja, mutten koskaan Triestessä. Haahtelan romaanissa kaupunkia kuvaillaan että "kaikki Triestessä kerran majailleet palasivat kuolemansa jälkeen takaisin kaupunkiin ja vaelsivat sen syrjäisimmillä sivukaduilla hiljaisina kevätöinä". Haluan Triesteen (en välttämättä em. syystä, mutta)!

Solaris, yksi aukko elokuvasivistyksessäni. Korjattavissa, katsottava.

keskiviikko 28. helmikuuta 2024

Claire Keegan: Kasvatti

 

Claire Keegan: Kasvatti
Tammi, Keltainen kirjasto 2024
Foster 2010/2022
Suomentanut Kristiina Rikman
83 sivua
Irlantilainen pienoisromaani


Ja niin päivät kuluvat. Minä odotan jotain tapahtuvaksi, helpon olon päättyväksi  odotan että herään märässä sängyssä, että teen jotain väärin, sanon jotain tosi tuhmaa, rikon jotakin  mutta päivät seuraavat toistaan kuten ennenkin.

"Pakahduttava" on adjektiivi, jota ensimmäisenä ajattelen Claire Keeganin pienoisromaanin Kasvatti kohdalla. Upea, hieno, vaikuttava, vähäeleinen ja silti kokonaisen maailman sisältävä. Voisin luetella ylisanoja vaikka kuinka jo heti tässä postaukseni alussa, tuleepahan sitten selväksi.

Kasvatti on hallittu pieni teos, jonka kertojana on köyhissä oloissa kasvanut nuori tyttö, joka lähetetään kesäksi kaukaisten sukulaisten luokse Wexfordiin Irlannin rannikolle. Tyttö on introvertti tarkkailija, jonka on vaikea luottaa toisiin. Kinsellat hoivaavat häntä ja sanovat, että heillä voi puhua mistä vaan. Mutta taakkansa on heilläkin.

Sitten hän ottaa hiusharjan ja minä kuulen miten hän laskee harjatessaan hiljaa sataan ja letittää sitten tukan löyhästi. Nukahdan nopeasti sinä iltana ja kun herään, paha olo on poissa.

Keegan ei selitä asioita auki ja paljon jääkin lukijan tulkittavaksi, etenkin teoksen loppupuolella. Kasvatti on paitsi mitä kauneinta ja erinomaisinta kaunokirjallisuutta sellaisena myös kuvaus siitä, mitä huolenpito saa aikaan: ihmeitä. Arkiset tapahtumat, kuten hiusten harjaaminen, uusien vaatteiden ostaminen tai karjanhoito, luovat rutiineja ja turvaa. Tunnelma on samalla kertaa kirkas kuin sinisin taivas ja unenomainen kuin jonkun suotimen läpi nähty. Kaikki on omalla tavallaan ajatonta, joskin irlantilaisissa uutisissa kerrotut nälkälakot paljastavat tapahtuma-ajan 1980-luvuksi.

Romaani teki minuun valtavan vaikutuksen, kuten teki myös ennen joulua lukemani ensimmäinen Keegan-suomennos Nämä pienet asiat. En ole ainoa lukuharrastaja, joka nostaa Keeganin suosikkikirjailijoidensa joukkoon  ja näiden kahden lukemani perusteella uskallan tosiaankin niin tehdä.


P.S. Kasvatin innoittamana katsoin hiljattain myös romaaniin pohjautuvan, pääosin iirinkielisen elokuvan Hiljainen tyttö. Hengästyttävän hieno sekin, ihan täydellinen elokuva!


tiistai 20. helmikuuta 2024

Pirkko Soininen: Signe

 


Pirkko Soininen: Signe
Bazar 2024
Kannen suunnittelu Mika Tuominen
224 sivua
Kustantamosta
Kotimainen romaani


Valoherkkiä pintoja, lakanani, tyynyni  kun niille paistaa kevään valo.
   Mikä tässä valottuu?
   Minun ruumiin tässä valottuu lakanaa vasten.
   Nikkilän käärinliinat.

Vuosina 18621942 elänyt Signe Brander oli valokuvaaja, joka tunnetaan etenkin puhuttelevista Helsinki-kuvistaan: paikoista, ihmisistä, nykysilmin katsottuna historian kerrostumista. Onkin ilo, että Branderista on kirjoitettu nyt romaani: Pirkko Soinisen Signe.

Romaanin alku kuljettaa lukijansa Sipooseen Nikkilän sairaalaan, jossa kuumehoureinen Signe viettää elämänsä viimeisiä päiviä. Sairaalahuoneen laudoitetut ikkunat muistuttavat Signeä camera obscurasta, mikä saa hänet muistelemaan omaa elämäänsä: ihmisiä, paikkoja, valokuvausta. Noiden sairaalaosioiden ja menneen välillä Signe-romaani vuorottelee. Soinisen kieli on kaunista ja tiivistä, kerronta etenee ja osaa myös pysähtyä. Romaanin rakenne toimii: iäkkään Signen ja nuoremman, saman ihmisen, kokemuksista syntyy yksi elämä. Nikkilässä Signellä ei ole enää juuri aikaa jäljellä, mutta muistoissa kaikki ikään kuin herää eloon.

Jäljensin todellisuutta ja rakastin sitä.

Soininen on perehtynyt tarkkaan teoksensa aihepiiriin. Hän piirtää sanoillaan Signen elämän paikat, mukulakiviset kadut, valokuvaajan palkkiot. työn Helsingin tallettajana ja kaluston raskauden (matkalaukut tosiaankin painoivat paljon!), ihmiset ja kohtaamiset kuvien taustalla (miten esim. Kruununhaan Mariebad-sauna-kuva on syntynyt). Toki myös Signen oma elämä saa osansa, mm. kipeä äitisuhde. Soininen kirjoittaa, miten "valokuva on jälki, painauma historiassa", ja sellainen on myös Signe, romaani: historiallisesti tarkkaan piirtyvä kuva Signe Branderista ja hänen elämäntyöstään. Samalla rinnalla kulkee Suomen historiaa: itsenäistymisen aika, työläisten oikeudet, sodat, Urho Kaleva Kekkonenkin puhuu radiossa.

Kirjailija on tuttuni, joten: Pirkko, lämpimät onnittelut Signestä -- kirjasta, joka kulkee valokuvaajan jäljillä ja ajatuksissa, ja on kaunis kunnianosoitus Signe Branderille. <3

P.S. Kirjakuvan ylälaidassa oleva mustavalkoinen kuva ei liity Signe Branderiin, vaan on peräisin lapsuuteni kotipaikkakunnalta, jossa vanhoista kuvista on joitakin vuosia sitten teetetty metallisia postikortteja. Muuttuvaa (nykyistä) kaupunkia siinäkin.


maanantai 12. helmikuuta 2024

Yū Miri: Uenon asema

 


Yū Miri: Uenon asema
Sammakko 2023
JR Ueno-Eki Kōenguchi 2014
Suomentanut Raisa Porrasmaa
Kansi Eva Monchecourt
152 sivua
Japanilainen romaani


Aikoinaan meilläkin oli perheet. Kukaan ei syntymästään saakka asusta sinisestä pressusta kyhätyssä hökkelissä, eikä kukaan halua kodittomaksi. Kaikilla oli syynsä päätyä tänne.

Aloitan mielikuvilla, jotka paljastavat miten pienen siivun japanilaisesta kirjallisuudesta tunnen, vaikka olen murakamit, kawabatat ja monet muut lukenut. Oikeastaana aina kun kuulen sanaparin 'Japani' ja 'kirjallisuus' aistin heti tällaista: pelkistettyä ja sellaisenaan etäiseksi ja silti kummallisen tunteikkaaksi jäävää kauneutta tai vastapainoksi runsasta ja eriskummallista maagista realismia. Mielikuva syntyy toki vaikka brittiläistä kirjallisuutta miettiessä. Ja kuten kaikki tiedämme, kirjallisuutta syntyy aina huomattavasti laajemmista dimensioista.

Kuten nyt Yū Mirin teos Uenon asema, jonka kertojana toimii koditon mies. Mies asustelee pressuhökkelissä Uenon aseman liepeillä Tokiossa. Tai oikeammin pitäisi sanoa: asui. Mies on kuollut, mutta eräänlaisena haamuna hän muistelee elämäänsä, tarkkailee kodittomien elämää ja ohikulkijoita, ja kertoessaan kaikesta luo myös katsauksen ympäröivään yhteiskuntaan. Uenon asema kertookin itse asiassa suuresta ihmisjoukosta, ja niistä ohikulkijoistakin: heidän kohtaloistaan ja ohimenevistä keskusteluistaan.

Kovasti ja kovia töitä tehneen miehen elämä ei ole ollut koskaan helppoa, hänen menetyksensä kouraisevat syvältä. Miehen ajatuksissa rinnalla kulkee syntymäaikoihin liittyvä sidos japanin keisarilliseen perheeseen, mutta mitään muuta yhteyttä (kuin vastakohtien osoittamista) heidän välilleen ei romaanissa (onneksi) etsitä.

Suru kietoutuu kaiken ympärille, myös lukijan. Lohtua kirja ei tarjoa, vaikka buddhalaisissa rituaaleissa on kauneutta ja toisaalta joissakin hetkissä myös lämpöä, ehkä hiljaista huumoriakin. Sen sijaan teos herättelee lukijoitaan, kysyyhän mieskin: Laskisivatko pisteet, jos kodittomien majat olisivat sattuneet maailmanperintökohteiden tai olympialaispaikan kandidaatin houkuttelevuutta arvioivien ulkomaalaisten komiteoiden jäsenten silmiin? Tokion olympialaisia suunnitellaan, minkä vuoksi hökkelit halutaan raivata pois.

Ja kyllä, löydän taas alussa mainitsemani mielikuvia: ainakin pientä maagisuutta, onhan kertoja kuollut, ja kerronta sisältää runsaasti vähäeleistä kauneutta. Mutta romaanin aihepiiri, kodittomuus ja koko lailla täydellinen ulkopuolisuus yhteiskunnasta on ainakin itselleni uusi siivu japanilaisesta kirjallisuudesta.

Uenon asema on vaikuttava romaani ja vahva kannanotto ihmisyyden, näkyvistä pois siivottavien ihmisten puolesta.


maanantai 5. helmikuuta 2024

Toshikazu Kawaguchi: Ennen kuin kahvi jäähtyy


Toshikazu Kawaguchi: Ennen kuin kahvi jäähtyy
Bazar 2024
Kohi ga Samenai Uchini 2015
Suomentanut Markus Juslin
Kansi Sanna-Reeta Meilahti
236 sivua
Kustantamosta
Japanilainen episodiromaani


"Ennen kuin kahvi jäähtyy..." hän kuiskasi.
Kazu alkoi kaataa hitaasti kahvia. Eleet olivat mitäänsanomattomia mutta niistä syntyi kaunis liikesarja, joka huokui seremoniallista juhlavuutta.

Kukapa ei olisi joskus haaveillut siitä, että voisi matkustaa ajassa ja tehdä tai sanoa jotain toisin. Ketä silloin tapaisi ja miksi? Pienessä tokiolaisessa kahvilassa se onnistuu, muttei ehdoitta. Menneisyydessä voi esimerkiksi tavata vain niitä henkilöitä, jotka ovat käyneet tuossa kahvilassa. Menneessä käyminen ei muuta nykyhetkeä. Yli satavuotisen kahvilan aikamatkan merkittävin ehto kuuluu: "Menneisyydessä voi viipyä vain sen ajan, joka kuppiin kaadetulla kahvilla kestää jäähtyä."

Japanilaisen Toshikazu Kawaguchin romaani Ennen kuin kahvi jäähtyy on ollut maailmalla melko suuri hitti. En ole niinkään kirjahittien perään, mutta japanilaisessa kirjallisuudessa on usein jotain sellaista, joka lähtökohtaisesti kiinnostaa minua. Myös Kawaguchin romaanin idea vaikutti omaperäiseltä sekä miljöön että kahvikupillisen määräämän aikarajan vuoksi. Tavallaan yksinkertaista ja kuitenkin kaikkea muuta!

Ennen kuin kahvi jäähtyy on episodiromaani. Siinä on neljä tarinaa: rakastavaiset, aviopari, siskokset sekä äiti ja lapsi. Asiat sidostuvat, teemat ovat isoja ja osin raskaita, kuten altzheimer, ja niitä vasten kahvila pieni. Miljöön tiiviys ihastuttaa, romaani pohjautuukin Kawaguchin näytelmäkäsikirjoitukseen ja voisin hyvin kuvitella kokonaisuuden toimivan myös näyttämöllä.

Kawaguchin romaani on etenkin alkupuoleltaan yllättävän hidastempoinen, mikä voi näyttäytyä joillekin tylsänä, toisille rauhoittavana. Itselleni jälkimmäisenä: rauhallisena ja tunnelmallisena, kiehtovana ja vähän surumielisenä kirjana (kirjan eräs suru on sellainen, jollaisista en mielelläni lue, mutta tässä sekin meni). Osittaisesta traagisuudestaan huolimatta Ennen kuin kahvi jäähtyy jättää jos ei suoraan onnellisen, niin ainakin haikealla tavalla tyytyväisen olon.

Mainio kirja, joka kestänee toisenkin lukukerran.


lauantai 27. tammikuuta 2024

Virginie Grimaldi: Saman katon alla

 


Virginie Grimaldi: Saman katon alla
Otava 2024
Il nous restera ça 2022
Suomentanut Susanna Tuomi-Giddings
297 sivua
Kustantamosta
Ranskalainen romaani

Jeanne nauraa ja kauhaisee hänelle lisää gratiinia. Se on ihan tavallinen arki-ilta, ihmisiä yhdessä keittiössä ruoan jälkeen, mutta heitä katsellessani minulla on pitkästä aikaa hyvä olo.

Tuleepa hyvä mieli, ajattelin kun näin Virginie Grimaldin romaanin Saman katon alla kannen. Miten raikas ja pariisilaishenkinen. Ajatukseni siinsivät kirjan nimen ja kannen kuvituksen perusteella pariisilaiseen taloon, jossa asuu mitä erilaisempia ihmisiä yhteisessä kimppakämpässä.

Eivätkä ajatukseni menneet edes pienen mutkan vertaa väärään suuntaan. Saman katon alla -romaanissa on kolme keskeishenkilöä. He ovat leskeksi jäänyt seitsemänkymppinen Jeanne, hiljattain kumppanistaan eronnut kolmekymppinen Iris ja 18-vuotias kondiittoriopiskelija Théo. Jokaisella on omat taakkansa kannettavanaan, elämä on antanut ja ottanut.

Yksin jäänyt Jeanne ei pysyt pitämään kaupunkiasuntoaan kustannusten vuoksi. Hän päättää ottaa alivuokralaisen ja vie ilmoituksen läpileipomoon. Siellä opiskeleva Théo tarvitsee kodin, yhtä lailla vailla kotia on Iris, joka on syystäkin lähtenyt entisestä elämästään. Keskenään erilaisen kolmikon yhteinen arki alkaa.

Kustantaja luonnehtii Grimaldin romaania sydämelliseksi, mikä osuu kyllä kohdilleen. Sydämellisyys ei tarkoita ällösöpöyttä, vaan romaanissa käsitellään yllättävänkin kipeitä asioita. Se on silti feelgood-romaani ja tarjoaa lukijalleen arjen sattumuksia, elämän tarjoamia yllätyksiä, tragediaa, uusia alkuja ja sitä lämmintä tunnelmaakin (tai ehkei pitäisi sanoa "silti", sillä hyvänmielen romaaneihin kuuluvat kaikki edellä mainitut piirteet). On ihanaa lukea kirjaa, jonka jokaiseen keskeishenkilöön kiintyy jollakin tavalla. Lukiessaan melkein alkoi toivoa, että asuisi (hetkellisesti) kimppakämpässä Pariisissa – tai että saisi kyläillä siellä! Pariisia muuten olisi voinut olla kirjassa enemmänkin.

Saman katon alla tarjoaa hyvää ja sympaattista välipalalukemista sellaista etsiville.


tiistai 16. tammikuuta 2024

Patrick Modiano: Chevreusen vuodet

 

Patrick Modiano: Chevreusen vuodet
WSOY 2024
Chevreuse 2021
Suomentanut Lotta Toivanen
Kannen suunnittelu Martti Ruokonen
170 sivua
Arvostelukappale kustantamosta
Ranskalainen romaani


Sama päti muistonpirstaleisiin, joita hän kiireesti koetti kirjata talteen: erään elämänvaiheensa muistikuvia, joiden näki vilisevän ohitse ja painuvan lopullisesti unohduksiin.

Sanotaan, että Patrick Modiano kirjoittaa ikään kuin samaa kirjaa aina uudelleen ja uudelleen. No, se ei tietenkään pidä paikkaansa, mutta tiettyjä teemoja on (luultavasti, en tiedä, olen lukenut muutaman teoksen) läsnä hänen koko tuotannossaan: muistot, etsiminen ja eksyttäminen, yritys tavoittaa jotain ollutta, paikat, tekstin kauneus. Mutta eikö monen muunkin kirjailijan tuotannosta löydy kaikuja kyseisen tekijän muista kirjoista? Ja kaikki ne kirjat ovat omanlaisiaan, upeita.

Minun lukijamieleni kaipaa toisinaan näitä pieniä romaaneja, jollaisia kirjallisuuden Nobelin vuonna 2014 saanut Modiano kirjoittaa.

Chevreusen vuodet -romaanissa Jean Bosmans palaa menneisyyteensä, joka on kuin hämärien ja levottomien muistojen labyrintti. Muistot kuljettavat hänet kauas niin ajallisesti kuin osin paikkojenkin osalta. Lapsuuden oudot tapahtumat, menneen ja nykyisyyden kohtaamiset sekä epämääräinen vaaran ja melankolian tunne ovat kuin johtolankoja tai langanpätkiä johonkin vaikeasti hahmotettavaan.

Myös lukijalle langanpätkät voivat olla eksyttäviä. Bosmans sukeltaa toisinaan vuosikymmenten, joskus 15 vuoden taakse. Iäkääntynyt ihminen muistelee aikaa, jolloin oli parikymppinen, joka taas koettaa muistoissaan saavuttaa jotain lapsuudestaan. Lapsuus- ja nuoruusvuosissa on juurettomuutta, uhkaa ja paljon kadotettua, jota Bosmans koettaa tavoittaa hakeutumalla noiden vuosien paikkoihin. Tärkeäksi väyläksi menneisyyden käsittelyssä nousee kirjoittaminen.

Lukija ei kuitenkaan eksy, pikemminkin lukee lumoutuneena (ja myös hämmentyneenä) romaania, jossa unenomaisuus ja tarkka paikkojen kuvailu elävät rinnakkain arvoituksen tai suoranaisen mysteerin kanssa. Kolme eri aikakerrostumaa harhailevat  kuten muistot tekevät  ja joistakin kerroksista, kuten itse romaanin dimensioista, saa irti enemmän, jostain enemmän.

Miten kiehtovaa: muistoja muistoista! Mikä viehko, osin kuin (muistin) hämärästä ja jostain seepian sävyisestä suodattava romaani.


tiistai 9. tammikuuta 2024

Stephen King: Billy Summers


Stephen King: Billy Summers
Tammi 2021
Billy Summers 2021
Suomentanut Ilkka Rekiaro
Kansi Juri Patrikainen
509 sivua
Amerikkalainen romaani

Ehkä. Ehkä hän tekee niin. Vaikkei teksti olisi kummoista, kirjoittaminen saisi ajan kulumaan.

Ja:

Miten kadota, kun on ampunut miehen keskustan toimistorakennuksen viidennestä kerroksesta ja kadun toisella puolella on kaupungin ja piirikunnan poliiseja pilvin pimein?

Oho. En olisi uskonut, että vuoden ensimmäisinä päivinä minua piti otteessaan Stephen Kingin romaani. Ei sillä, etteikö King olisi taitava kirjailija, mutta minua hänen kirjansa eivät olet suuremmin kiinnostaneet sitten nuoruusvuosieni. Silloin luin ahmien niin Carrien kuin Uinu, uinu lemmikkini, yhtä lailla novelleja kuin vaikuttavan Piinan. Ja olen aikuisenakin katsonut joitakin Kingin kirjoista tehtyjä filmatisointeja (Se), joitakin vuosia sitten luin vanhaan huvipuistoon (ja syntymävuoteeni!) sijoittuvan Tervetuloa Joylandiin.

Nyt lukemani Billy Summers kuuluu Kingin realistisempaan tuotantoon, se ei ole kauhukirja. Ja ehkä juuri siksi se minua nyt houkuttelikin, kun kaipasin paksua uppoutumiskirjaa ja jotain muuta kuin mitä helpommin luettavakseni valitsen. Ja sellaisen pääosin sainkin.

Billy Summers hyvä mies. Hänellä on korkea moraali, mutta hän tekee pimeitä töitä. Billy on palkkatappaja, joka kuitenkin tappaa vain silloin, kun kohde on paha. Billy on ajatellut jättää työt taakseen, mutta edessä on vielä yksi keikka. Niinpä Billy asettuu pikkukaupunkiin ja esittää kirjailijaa. Hän tutustuu ihmisiin, käy kaupassa, odottaa tehtävänantonsa etenemistä  ja kirjoittaa oikeastikin. Kaikki voisi edetä hyvin, ammattitaidolla, mutta eteen osuu useampia mutkia, kuten nuori Alice, joka tarvitsee suojelua. Mutta kuka osaisi häntä suojella?

Billy Summers on lukusukkulana etenevä juoniromaani, joka laajenee useaan suuntaan, myös Billy omaan tekstiin. King kuvailee taidolla amerikkalaista sielunelämää. Hän kirjoittaa Trumpin ajasta, Netxlixistä ja erinomaisista kirjoista aina Thomas Hardyn teoksista Cormac McCarthyn Tie-romaaniin, hän kertoo alemman keskiluokan naapurustosta, jossa vaimonhakkaajapaitaiset miehet istuvat halvoissa pihatuoleissa ja sadettimet kastelevat halpojen talojen hyvinhoidettuja nurmikoita. Paikoin kirja voisikin olla jopa suuri amerikkalainen romaani, mutta vain paikoin. Sellaiseksi Billy Summersissa on liikaakin elementtejä, juonenkäänteitä ja tiettyjä kliseitä. 

Kokonaisuus kuitenkin toimii. Joten, edelleen: oho! Viihdyin paremmin kuin ennakkoon oletin. Voisin lukea lisää Kingiä  sitten joskus kun aika taas on.


keskiviikko 3. tammikuuta 2024

Susan Cooper: Yllä meren, alla kiven


 

Susan Cooper: Yllä meren, alla kiven
WSOY 1979 (Suuren Nuorten Kirjakerhon painos 1980)
Over Sea, Under Stone 1965
Suomentanut Kristiina Rikman
239 sivua
Brittiläinen lastenromaani

Ja heidän katsoessaan aurinko näytti hiljalleen putoavan, kunnes sen sietämätön kirkkaus osui kivipaasien pystyssä sojottaviin sormiin ja ne näyttivät katoavan häikäisevään hehkuun.

Nyt tiedän, miksi yhdistän luolat, duffelitakit ja toffeekarkit. Ja mistä rakkauteni brittiläisyyttä kohtaan ainakin osin juontuu. Ja tiedän senkin, olen jo kauan tiennyt, että lapsuuden suosikkikirjoihin palaaminen voi olla ihanaa tai kamalaa, aina kuitenkin nostalgista. Ja tällä kertaa siis ensin mainitulla, ihastuttavalla, tavalla.

Kirjoistahan se kaikki tulee, tietenkin.

En ole ihan varma, minkä ikäisenä luin Susan Cooperin Pimeä nousee -sarjaa, mutta olisinkohan ollut kymmenen kieppeillä. Muistan kuitenkin sen, miten löysin kirjasarjan lapsuuteni kotipaikkakunnan Suonenjoen kirjastosta, miten kutsuvalta se tuntui  kuin taialta. (Niin, ja muistoissani mikään ei voita tuon kirjaston lastenosastoa: tunnelma hyllyjen välissä, kaikki ne seikkailut kansien sisällä!)

Sarjan ensimmäinen osa Yllä meren, alla kiven sekoittaa mukavasti Viisikko-henkisyyttä ja jotain salaperäisempää, tulollaan olevaa. Siinä kolme sisarusta, Simon, Barney ja Jane, viettävät kesää isosedäksi kutsutun salaperäisen Merryn luona Cornwallissa. Professorina työskentelevä Merry katoaa tuon tuosta omille teilleen, mutta vanhassa Harmajassa talossa riittää tutkittavaa ja merikin on lähellä. Eräänä sateisena päivänä lapset löytävät (salaisesta huoneesta!) vanhan kartan, jonka on määrä johdattaa heidät Graalin maljan äärelle.

Luvassa on niin seikkailua upeissa cornwallilaisissa maisemissa, merimaisemia, aamu-usvaa, luolia, vuorovettä, eväitä (myös toffeeta), kaikkea tarpeellista sen duffelitakin taskuissa, hitaasti kasvavaa jännitystä ja pahoiksi paljastuvia ihmisiä, viittauksia kuningas Arthuriin. Seikkailu on melko hidastempoinen mutta sitäkin tunnelmallisempi.

Jos oikein muistan, sarjan seuraavat osat ovat tummasävyisempiä, onhan seuraavan osan nimikin sama kuin koko sarjalla: Pimeä nousee. En tiedä, jatkanko sen parissa vai annanko nostalgian jäädä tähän ensimmäiseen osaan. Olin lapsena vähän nössö lukija ja kenties olen sitä edelleen: brittitunnelmahan se minuun tässäkin vetosi kaikkein eniten, hyvä seikkailu oikeastaan vain siinä sivussa.

P.S. Luin kirjan itse asiassa nyt kolmannen kerran: ensin lapsena, sitten kymmenisen vuotta sitten esikoiselleni (joka ei innostunut) ja nyt ihan vain itselleni. Tämä viimeisin lukukerta sai havahtumaan siihen, miten paljon juuri tämä kirja on minun lukijuuttani rakentanut.