Pierre Lemaitre: Silmukka

Pierre Lemaitre: Silmukka
Minerva 2017
Trois jours et une vie 2016
Suomentanut Susanna Hirvikorpi
Ulkoasu Taittopalvelu Yliveto Oy
270 sivua
Ranskalainen jännitysromaani


Antoinen käänsi hänet selälleen taputellakseen hänen poskiaan, mutta pojan silmät olivat auki.
Niiden katse oli liikkumaton ja lasimainen.
Ja oivallus humahti hänen lävitseen: Rémi oli kuollut.


Joulu on tulossa ranskalaiseen Beauvalin kylään. 12-vuotias Antoine haaveilee pelikonsolista ja ihanasta Émiliestä. Naapurin 6-vuotias Rémi lyöttäytyy usein Antoinen seuraan, mikä ärsyttää Antoinea. Hetkellisen raivokohtauksen seurauksena Antoine iskee Rémiä kepillä päähän, ja pieni poika kuolee. Rikos tuntuu jäävän piiloon, mutta voiko Antoine koskaan olla turvassa ja rauhassa teoltaan?

Pierre Lemaitren romaanin nimi Silmukka on oivallisesti suomennettu, mutta mainio on alkukielinenkin nimi. Muutamat hetket muuttavat elämän, romaanissa takastellaan Antoinea eri ikäisenä. Rémin kuolemasta tulee melkoinen silmukka, jonka ote kiristyy koko ajan. 

Kiristymiseen on monia syitä, joista suurin on syyllisyydentunne. Jos jotain jännitysromaania voi luonnehtia psykologiseksi, niin Silmukkaa (ei sillä, etteikö monia muitakin voi). Aina ei tarvita ulkopuolista piinaajaa, joka vaanii jossain, vaan piina lähtee ihmisestä itsestään. Suurin yllätys onkin ehkä se, ettei romaanissa ole oikeastaan mitään kovin yllättävää – eikä tarvitse ollakaan. Enempää en toki juonesta paljasta, Antoinen lisäksi romaanissa on useita keskeishenkilöitä, joilla on omat traumansa. Jotkut asiat myös kytkeytyvät toisiinsa, lukijalle on tarjolla monenlaisia koukkuja.

Tuloksena on kaareltaan tyylikäs romaani, jossa mennyt ei jätä kylän asukkaita koskaan rauhaan. Silmukka on kehityskertomus, yhteisökuvaus ja tyylipuhdas jännäri. Kehityskertomuksena se käy läpi Antoinen kasvuvuosia ja hänen kantamaansa taakkaa. Yhteisökuvauksena se tarkastelee koko pientä kaupunkia, sen asukkaiden sosiaalisia suhteita ja tapoja reagoida. Lemaitre kirjoittaa oivallisia hahmoja. Jännitysromaanina Silmukka vangitsee lukijansa – kuten lajityyppinsä kunnollisen edustajan kuuluukin. 

Ennen kaikkea Silmukka on hieno romaani. Leimaitren koukuttava, aiheeltaan näennäisen yksinkertainen, mutta sitäkin syvemmälle pääsevä teksti osoittaa, että taidokas kirjailija saa yksinkertaisista lähtökohdista aikaan ihmiseloa tarkkanäköisesti puntaroivan kudelman.

--

Muualla mm. Arja, Leena, Villis ja Tuija.

Pierre Lemaitre: Näkemiin taivaassa

Pierre Lemaitre: Näkemiin taivaassa
Minerva 2014 (elokuvakantinen pokkaripainos 2018)
Au revoir là-haut 2013
Suomentanut Sirkka Aulanko
544 sivua
Ranskalainen romaani


Hän tiesi, että aika parantaa haavat, mutta siitä lähtien kun hän oli voittanut sodan, hänestä tuntui kuin hän joka päivä häviäisi vähän kerrassaan.

Ensimmäinen maailmansota muuttaa kaiken: karttojen rajat, maiden väliset suhteet, osin yhteiskuntaluokatkin. Se saa onnenonkijat ja pyrkyrit nousemaan, ihmissuhteet kariutumaan tai vahvistumaan. Se tuo valtavia menetyksiä, mutta sodan raunioista versoaa uuttakin. Albert Maillard ja Edouard Péricoult ovat erilaisista lähtökohdista ponnistavia nuoria ranskalaissotilaita, joiden kohtalot kietoutuvat lopullisesti yhteen, kun Edouard ensin pelastaa Albertin, jonka luutnantti Henri d'Aulnay-Pradelle on koettanut haudata elävältä. Pelastamisen yhteydessä Edouard haavoittuu vakavasti, kun kranaatinsirpale murskaa osan hänen kasvoistaan. Sodan päätyttyä kaikkien kolmen täytyy rakentaa elämäänsä uusiksi.

Joskus lukusuositusten perille meno ottaa aikansa. Pierre Lemaitren romaania Näkemiin taivaassa on minulle suositellut monikin, kaikkein vahvimmin Leena Lumi sekä yksi kollegani. Ja usein, kuten nytkin, ihmettelen että miksi tartuin suositeltuun vasta muutaman vuoden jälkeen. Parempi myöhään jne., Prix de Goncourtilla palkittu ja elokuvaksikin muokattu romaani on lukuromaanien aatelia.

Mietin, että onko vähättelyä kutsua upeaa kirjaa lukuromaaniksi. Ei, sillä Näkemiin taivaassa on ehdottomasti lukuromaani, mitä tällä kiistellyllä termillä sitten ikinä tarkoitetaankin. Minulle lukuromaani on yhtä kuin vetävä, sujuvalukuinen fiktio, joka on konstailematon, mutta jossa on jotain pelkkää viihdettä enemmän. Tästä saa olla toki eri mieltä ja ymmärrän hyvin heitä, joita lukuromaani-sana kammottaa. Mieleni tekisi sanoa, että Lemaitren romaani on kiistattoman sujuva-, joskaan ei helppolukuinen, mutta toki siitäkin voi olla eri mieltä (silmäniskuhymiö!).

Erinomaisen romaanin heikointa antia on sen alku, vaikka alku sellaisena kuin tässä romaanissa on, on perusteltu. Sotanner kaikkine kauheuksineen pohjustaa sitä, mitä tuleman pitää. Ilman sotaa ei olisi koko tarinaa. Alku esittelee myös heti ainakin Pradellen luonteen omaa etuaan tavoittelevana pahana miehenä. Ristiriidaton ei ole kukaan, eivät edes Albert ja Edouard, mikä tekeekin kokonaisuudesta entistäkin kiinnostavamman. Lemaitren romaani on osin tutkielma ihmismielestä: mihin kaikkeen mieli ja teot taipuvat, milloin henkiinjäämisestä tulee muiden hyödyntämistä, miksi nuoruuden kirkasotsaisuus muuttuu joksikin muuksi.

Huomenna sitten, ehkä. Sota on kuitenkin vain alku. Painava, raskas alku, joka vaikuttaa kaikkeen eikä jalosta ihmistä. Näkemiin taivaassa pitää sisällään paljon. Lemaitre kuvaa ihmisten tempoilua tilanteessa, jossa kaikki on muuttunut. Elämään kuuluvat rakkaussuhteet ja avioliitot, köyhyys ja vauraus, suru ja ilo, bisnekset, kepeys ja raadollisuus. Nämä elämän eri puolet risteilevät jokaisen luona, kukaan ei voi elää vailla menneestä tullutta taakkaa. Toisista tämä taakka tekee jopa huijareita, minkä vuoksi Näkemiin taivaassa pitää sisällään myös jännityselementtejä sisältävän veijaritarinan.

Nälkä, voitonriemu, ylpeys, romahdus, riipuvuus, salaisuudet, uusi elämä… Lemaitren henkilökuvaus on vahvaa: jokainen sodassa sirpaloitunut on hyvä ja paha – tai Pradelle lähinnä paha, mutta erilaisia vaihtoehtoja tulee hänenkin punnita. Ystävyyden, vanhemmuuden ja sisaruuden kipupisteet kulkevat jokaisessa läpi sodanjälkeisen elämän. Kaikkein vahvimmin koskettaa Edouardin isä. Eräs joutsenlaulu pysäyttää, on tekstinäkin elokuvallista, visuaalista. (En muuten aio katsoa tätä elokuvana, koska en ehkä kestäisi kaikkea mitä vastaan tulee.)

Vaikka kerronta on sinänsä monitasoista ja moniäänistä, on se kronologisesti suoraviivaista, mikä tuntuu virkistävältä ja osaltaan lisää romaanin vetoa. Näkemiin taivaassa on ovela romaani. Tarina on monin osin uskomaton, muttei missään vaiheessa mahdoton, mukana on makaaberia, eettisiä kysymyksiä ja toki romanssiakin. Lemaitre onnistuu tässä kerronnan monipuolisuudessaan, hän osaa olla syvällinen ja viihdyttävä. Romaani on siis melkoinen teemojen kaleidoskooppi, kokonaisuus jäänee mieleeni pitkäksi aikaa.

Jokainen tarina on saatettava päätökseensä, se kuuluu elämän järjestykseen.

Pierre Lemaitre tunnetaan myös jännityskirjailijana. Näkemiin taivaassa -romaanin perusteella voisinkin tarttua hänen rikoskirjoihinsa.

Emmanulle Pirotte: Vielä tänään olemme elossa

Emmanulle Pirotte: Vielä tänään olemme elossa
Minerva 2017
Today we live 2015
Suomentanut Lauri Holma
Kansi Taittopalvelu Yliveto Oy
255 sivua
Belgialainen romaani

Tyttö pomppasi pystyyn ennen sotilasta, katsoi tätä uhmakkaasti ja voittoisasti ja lähti kävelemään kohti mökkiä. Mathias antoi päänsä retkahtaa hankeen. Hän ei löytänyt sanoja sille, mitä hänen elämässään oli tapahtumassa.

Saksan armeijan sotilas ja pieni juutalaistyttö, mikä erikoinen lähtökohta. On toisen maailmansodan aika, lopun alkua. Natsi-Saksaan ei usko enää oikein kukaan, eivät edes saksalaissotilaat itse. Mathias on Saksan erikoisjoukkojen sotilas, jonka on amerikkalaissotilaan asuun pukeutuneena määrä soluttautua vihollisjoukkoihin. Mathias tovereineen saa käsiinsä noin seitsenvuotiaan juutalaistytön Renéen. Sen jälkeen kaikki muuttuu, vaikkei sodan mielettömyydessä mikään ole muutenkaan pysynyt paikoillaan.

Emmanuelle Pirotten romaani Vielä tänään olemme elossa on kirja, jolle en aluksi lämmennyt ollenkaan. Koko asetelma tuntui uskomattomalta: ihmeellinen, hiljaista voimaa huokuva pieni juutalaistyttö ja saksalainen, mutta aiemmin Kanadan erämaissa asunut sotilas, natsi. Kummallinen parivaljakko, jotka molemmat tuntuivat kaikkea muuta kuin todellisilta (toki fiktion ei tarvitsekaan edes mallintaa todellisuutta, mutta nyt kyse on mitä vahvimmin realistisesta romaanista). En niin sanotusti ostanut tätä asetelmaa, molemmat henkilöt tuntuivat vierailta. Toki kaikki on mahdollista, etenkin sellaisen poikkeusajan ja tragedian kohdalla kuin sota.

Leenan blogijuttu kuitenkin vakuutteli, että jotain Pirotten romaanissa on. Jatkoin siis lukemista, mikä kannatti. Tarina osoitti vahvuutensa: Pirotten enemmän toteava kuin kuvaileva kerronta on piilotehokasta. Se mikä alkaa jokseenkin tasapaksuna ja vieraannuttavana, johdattaa hetkittäin ravistelevaan, toisaalta julmaan ja toisaalta hellään maailmaan, joka ryömii vastustelevankin mielen sopukoihin.

Pirotten kerronta on paitsi toteavaa ja osin viiltävää, myös elokuvamaista. Viimeksi mainittu saakin selityksensä siinä, että romaani perustuu elokuvakäsikirjoitukseen. Elokuvana (en ole googlannut, onko elokuva jo tehty) kokonaisuus toimisi myös mainiosti: lähikuvat ihmisistä, pienen Renéen ilmeet, Mathiaksen ristiriidat, lumi ja veri, piilopaikat, juonelliset leikkaukset henkilöstä toiseen. Tarina kulkee pitkälti henkilöidensä ehdoin ja vaikka aluksi hahmot tuntuivat epäuskottavilta, on heissä voimaa. Renée piirtyy väistämättä mieleen, monet sivuhenkilöt motiiveineen kuvastavat sodan mielettömyyden eri puolia. Lopulta kaikkein kiinnostavimmaksi henkilöksi nousee Mathias, joka pysyy tietyllä tapaa arvoituksena: mistä hän tulee ja miksi, mikä häntä ajaa?

What difference does it make? Today, we live.

Vielä tänään olemme elossa on, edelleen ja loppuun saakka, tarinallisesti jokseenkin uskomaton*, mutta se sisältää sodan kauheudet, ihmismielen monimutkaisuuden – ja lopuksi se kantaa ihmeellistä kauneutta ja toiveikkuutta.


*Romaani sijoittuu Ardennien taistelun aikaan ja taistelukuvaukset pitävät paikkansa, historialliset faktat ovat siis kunnossa.

L. M. Montgomery: Sara Tarinatyttö

L. M. Montgomery: Sara Tarinatyttö
Kustantaja: Minerva 2010
Alkuteos: The Story Girl 1911
Sivuja: 298
Kanadalainen romaanimainen kertomuskokoelma

Emme olleet koskaan kuulleet sellaista ääntä. En koskaan, myöhemminkään elämässäni, ole kuullut sellaista ääntä kuin hänen. En kykene kuvailemaan sitä. Saattaisin sanoa sitä kirkkaaksi; saattaisin sanoa sitä suloiseksi; saattaisin sanoa sitä värähteleväksi ja kauas kantavaksi ja helähtäväksi kuin kello; kaikki tämä pitäisi paikkaansa, mutta se ei kuvaisi alkuunkaan Tarinatytön äänelle ominaista laatua.

Ihmeellinen, kirkas ääni kuuluu Tarinatytölle, Sara Stanleylle, tummahiuksiselle ja mantelisilmäiselle tytölle, joka asuu Carlislessa Prinssi Edwardin saarella. Sara on omapäinen 14-vuotias, ei mikään kaunotar ja taloustyötaidoissakin olisi parantamisen varaa, mutta Saralla on lahja kertoa tarinoita. Saran serkku Berverley King muistelee Saraa ja tämän tarinoita ja kertoo hieman Saraa odottavasta tulevaisuudestakin.

Tänään on tasan 140 vuotta L. M. Montgomeryn syntymästä. En ole varmasti ainoa, jolle Montgomery on se kaikkein rakkain tyttökirjailija, jonka joku hahmo on kasvanut rakkaaksi ja tärkeäksi. Minulle tämä hahmo on ehdottomasti punapäinen Anna, monille varmasti myös runotyttönä tunnettu Emilia. Nyt viikonloppuna tarkoitukseni oli kirjoittaa yhdestä lukemastani romaanista, mutta kyllä juuri tänään on Montgomeryn aika. Sara Tarinatyttöä en ollut aiemmin lukenutkaan, vaikka Sisko Ylimartimon tuoreehko suomennos oli odottanut hyllyssäni jo parin vuoden ajan.

Sara Tarinatyttö kuljettaa Montgomeryn muista kirjoista tutulle Prinssi Edwardin saarelle ja 1800-luvun lapsuuden kesiin. Kirja koostuu tarinoista kehystarinan sisällä, joten kirjaa voi hyvin lueskella silloin tällöin, esimerkiksi yhden episodin vaikkapa hyvän yön iltasaduksi itselleen. Nyt alkaneen adventtiajan kunniaksi kirjan lukuja voisi hyvin lukea myös joulukalenterin tapaan yhden päivässä.

Lukukokemuksena tämä Montgomeryn varhaisteos on samalla kertaa ihastuttava ja hieman pliisu. Kokonaisuus keikkuu imelyyden rajalla: Tarinatytön äänessä on kasteen kristallihohtoa, mikä on melkein liikaa. Mutta toisaalta Prinssi Edwardin saari jos mikä on paikka, jossa laventelin tuoksuisille lakanoille, olkihatuille ja auringonlaskussa hehkuvalle puutarhalle on sijaa enemmän kuin missään muualla. Kyynisyys kannattaakin lukiessa unohtaa ja antaa sydämellisten sattumusten kuljettaa. Ja ainakin minä kuulun niihin, joita omenapuut, värikylläinen taivas ja huurteen suloisuus viehättävät - ainakin yksityisesti ja täällä blogimaailmassa.

Vaikken ole kyynikko, saivat muutamat kohdat aavistuksen nikottelemaan. Sara Tarinatytössä uskonnolla on suuri rooli. Kirjan uskonnollisuus miltei yllättää, vaikka tiedossa totta kai on ollut se, että Montgomeryn puoliso oli pappi ja esimerkiksi Anna-kirjoissa eri protestanttiset kirkkokunnat ovat tiukasti, joskin pääosin hyvähenkisesti, omissa leireissään. Sara Tarinatytössä uskonto on samalla kertaa ankara - lapset keksivät itselleen rangaistuksia ja elävät Herran pelossa - että lempeä, paikoin humoristinenkin. Toiseksi nimihenkilö, Tarinatyttö Sara, jää hieman etäiseksi, sillä hänet kuvataan Beverleyn silmin. Toisaalta tällaisena hänet on tarkoitettukin esittää. Ylimartimo kirjoittaa käännöksensä loppusanoissa, miten tällainen etäisempi päähenkilö on poikkeuksellinen Montgomeryn tuotannossa. Teoksen fokus onkin Carlislen kylän asukkaiden pulppuilevassa elämässä ja runollisen ja hauskan välimaastossa liikkuvissa sattumissa. Ylimartimoa kiitän vielä onnistuneesta suomennoksesta, jossa välittyy hyvä montgomerylainen, lapsia kunnioittava ja kyläidylliä korostava henki.

Kokonaisuutena Sara Tarinatyttö kasvaa ihastuttavaksi kirjaksi saarelaisista, lapsista ja aikuisista. Se sisältää kommelluksia, arjen taikaa, elinvoimaista ja värikylläistä luontokuvausta ja kaiken näkemistä satusilmin. Kirja tarjoaakin ihastuttavaa luettavaa kaikille, joiden korvat ovat auki tarinoille ja joiden sielu janoaa kauneutta, jossa on ripaus reippautta ja suurempi määrä omenantuoksuista taikaa. Se on kirja jokaiselle, joka haluaa viivähtää hetken Prinssi Edwardin saarella.

Victoria Connelly: Etsin sinua, Mr. Darcy

Victoria Connolly: Etsin sinua, Mr. Darcy
Kustantaja: Minerva 2013
Alkuteos: Mr. Darcy Forever 2012
Suomennos: Emma Murros (luvut 1-21, 34-37); Jänis Louhivuori (luvut 22-33, 38-44)
Kannen kuva: Steven Siewert; Kansi: Taittopalvelu Yliveto Oy
Sivuja: 303
Englantilainen romaani

Sarah piti kolmannen luvun lauseesta "Catherine tunsi olevansa ikionnellinen", ja hän toivoi että osa Catherinen onnesta koituisi hänenkin osakseen. Hän tunsi olevansa siihen valmis. Viime vuodet olivat olleet melko onnettomia, mutta Bath oli lumottu paikka jossa mitä tahansa saattoi tapahtua. Juuri siellä Catherine Morland tapasi Henry Tilneyn ja kapteeni Wentworth tunnisti rakkautensa Anne Elliotille.

Sarah ja Mia Castle ovat siskokset, jotka ovat joutuneet jakamaan melkein kaiken elämässään. Eräs suurimmista yhteisistä jaettavista on ollut rakkaus Jane Austenin kirjoihin. Sarah on kuin Järjen ja tunteen järkevä Elinor Dashwood, Mia taas kuin tuittupäinen Marianne. Muutaman vuoden takaisella lomallaan Barton Cottagessa siskokset ovat kohdanneet miehen, kenties haaveiden Mr. Darcyn, jonka jälkeen mikään ei ole ollut ennallaan. Siskosten välirikosta on kulunut nyt kolme vuotta ja toisistaan tietämättä he kumpikin matkustavat Bathiin Jane Austen -festivaaleille. Onko menneitä mahdollista korjata? Edes austenmaisessa ilmapiirissä?

Brittiläisen Victoria Connellyn romaani Etsin sinua Mr. Darcy on kolmas romaani kirjailijan Austen Addicts -romaanisarjassa, mutta käsittääkseni se on ensimmäinen suomennettu. Romaani kuljettaa lukijansa Austenin kirjoista tuttuihin maisemiin ja tutustuttaa erimielisiin siskoksiin, joiden elämää hankaloittavat välirikon ja rakkaushuolien lisäksi Sarahin pakko-oireet, joita vain palvotun kirjailijan tuotantoon uppoaminen voi lievittää.

Ainoa asia, joka sai hänen unohtamaan pakko-oireensa, oli Jane Austen. Uppoutuessaan Austenin maailmaan Sarah unohti listansa, hän lakkasi ajattelemasta vaatekaapin taakse kerääntyvää pölyä ja sitä, että pölynimurin painaumat eivät enää näkyneet matossa. Aina kun hän tarttui yhteen kuudesta täydellisesä romaanista tai avasi television katsoakseen jonkin niiden loistavista sovituksista, hän rentoutui aidosti ja muuttui ihmiseksi, jota itse hädin tuskin tunnisti. Austenin voima oli niin vahva.

Etsin sinua, Mr. Darcy on pohjimmiltaan keskinkertainen viihderomaani. Siinä on romantiikkaa, kauniita ihmisiä ja itsestäänselvyyksiä. Minä en ole viihderomaanien ystävä, mutta Connellyn vetävästi kirjoitettamassa tarinassa on paljon hyvää. Jane Austen -fanina olen tyytyväinen, että luin kirjan, sillä teos kytkeytyy niihin lukuisiin Austenin innoittamiin kirjoihin, joita julkaistaan tasaiseen tahtiin. Osa kirjoista pohjautuu suoraan Austenin hahmoihin, kuten parodiamainen Ylpeys ja ennakkoluulo ja zombiet tai P.D. Jamesin hienotunnelmainen Syystanssiaisten, jossa Austenin hahmoja kunnioitetaan heille kirjoitetussa jatkotarinassa. Toisissa kirjoissa Austenin romaanien perusasetelma ja henkilöhahmot sijoitetaan kokonaan eri tarinaan ja nykypäivään, kuten mainiossa chick lit -klassikossa Bridget Jonesin päiväkirja. Etsin sinua, Mr. Darcy ei pääse samaan tunnelmaan kuin James eikä sen nokkeluus ole samaa, suorastaan austenmaisen terävää kuin Helen Fieldingin kirjoissa, mutta sen parissa vietetty aika kuluu kuin siivillä.

Connellyn romaani onkin ihan mainio ja toimiva viihdekirja, sillä se on ihastuttavan brittiläinen ja Sarahin ja Mian väliset jännitteet pitävät kerronnan hyvin kasassa. Myös Järki ja tunteet -elokuvasta tuttu Barton Cottage on tismalleen oikeanlainen ja Bathissa järjestettävä Jane Austen -festivaali on kuvattu tarkkaan. Ja kuinka monessa viihteelisessä romaanissa kirjat ovat näin keskeissä asemassa? Connellyn kirjassa ne ovat oikeastaan koko tarinan ydin, kaikki alkaa Austenin kirjoista, kirjat auttavat Sarahia hänen pakko-oireissaan ja Mia kuvittelee itsensä Marianneksi juostessaan pitkin maaseudun yksityisteitä. Mia vertautuu muutenkin Marianneen. Itse olen sitä mieltä, ettei oikukas Marianne olisi nykyaikaan sijoittuvassa romaanissa harrastanut kestävyysjuoksua, lajia, joka vaatii tiettyä luonteenlaatua, mutta muuten Connelly kuvaa Miaa juuri sopivan mariannemaisena. Siskosten välisten ristiriitojen kuvauksessa Connelly onnistuu hyvin: koko romaani oikeastaan rakentuu näiden jännitteiden varaan.

Austen-faneille Connellyn kirja on nautittavaa luettavaa, siinä määrin Connelly ripottelee tekstiinsä viittauksia Austenin kirjoihin ja niistä tehtyihin filmatisointeihin sekä kuvailee Austenin elämän ja romaanien tapahtumapaikkoja. Kirja suorastaan innoittaa Austenin jäljille. Etsin sinua, Mr. Darcyn lukemisen jälkeen on pakko kurkata Austen Authors -sivustolle tai etsiä Austen-krääsää. Mietin jo Keep calm and read Jane Austen -keittiöpyyhkeiden tilaamista! Kaiken lisäksi Connellyn romaanissa on kaksi asiaa, jotka ihastuttavat: Austen-fani ei olla hymyilemättä lukiessaan koirasta nimeltä Bingley, ja kirja päättyy tismalleen oikein sanaan loppu.

3/5

~Hannu Hautala & Tuomo-Juhani Tapio: Ensilumi~

Mitäpä miettii lumihiutale korkealla yläilmoissa, kun se leijuu maata kohti, ihan tuntemattomaan.

Tällä viikolla olemme saaneet nauttia marraskuisittain varsin upeasta pakkaslumipeitteestä. Ensilumen huumassa elän kuitenkin edelleen sekä oikean, kunnollisen lumipeitteen että Hannu Hautalan ja Tuomo-Juhani Tapion ensilunta monelta kantilta tarkastelevan teoksen (2009) kanssa.

Suomen kenties kuuluisimman luontokuvaaja Hautalan sekä useita kuvateoksia julkaisseen toimittaja Tapion yhteistyö tuntuu soljuvan saumattomasti. Kuvat ja tekstit rytmittyvät ehjäksi kokonaisuudeksi, kulkien jäniksen ja riekon jäljillä, kuukkelin sahan soinnissa sekä venäläisen Olga-neidin vierailussa. Ensilumi ei unohda myöskään lasten iloa, tietoiskua lumen synnystä eikä vakavaa uhkaa ilmaston lämpenemisestä; Tuleeko lunta laisinkaan? Kuinka pelottavaa olisi, jos ei tulisi.

Kuvat ihastuttavat kaltaistani talven ystävää, se on selvää. Tämä kirja on tehty ja tarkoitettu lumoamaan yleisönsä. Hautalan kuvista ei löydy moitteen sijaa, vain kirjan kansikuvan olisi voinut valita toisin. Hieman suttuisen tilhen sijasta teoksen sisäsivuilta löytyy kuvia, joissa elää jääyö, puhdas hanki, arkanakin esiintyvä ensilumi, oravan uteliaisuus, ketun vilkkaus, kuuran heleys sekä aarniometsän hämärä hiljaisuus, joka tekee luonnosta suorastaan pyhän.

Ensilumesta ei kannata liikaa kirjoittaa, vaan antaa Hautalan kuvien puhua puolestaan. Tiedän säilöväni tätä kirjaa vuodenkiertoaarteenani ja tarttuvani tähän kenties kesälläkin, jos alkutalven kaipuu yllättää. Tätä kirjaa selatessa kaipuu koputtaa mielen sopukoita varmasti vaikka kesken kesäyön.

Selvää on, että Ensilumi kiilaa suosikkieni joukkoon, kun tarkastelen omistamiani valokuva- tai yleisemminkin taidekirjoja. Ykkössuosikin paikkaa pitää kuitenkin edelleen, kenties ikuisesti, tämä maailman ihanin kirja.

Lumi on kaikkien kaveri. (jos joku väittää vastaan, niin hiljaa siellä! ;-))

Ensilumesta on blogissaan kirjoittanut Leena Lumi, joka valitsi teoksen viime vuoden kauneimmaksi kirjaksi.

~L.M.MONTGOMERY: MARIGOLDIN LUMOTTU MAAILMA~ Siiretty teksti

(Siirrän tämän tekstin tänne toisesta blogistani)


Lucy Maud Montgomeryn Marigoldin lumottu maailma on julkaistiin tänä vuonna ensimmäistä kertaa suomennettuna. Nyt on ilmestynyt toinenkin uusi suomennos, Vanhan kartanon Pat, jota en vielä ole hankkinut hyllyyni.

Marigoldin lumottu maailma on sielukas ja kaunis kirja. Kirja kertoo lapsen mielikuvitusmaailmasta, suhteesta sukulaisiin ja koulutovereihin sekä luonnonrikkauksiin. Keskiöön nousevat sukupolvien väliset suhteet sekä läheiset jotka eivät ymmärrä Marigoldin ajatusmaailmaa (isoäiti) sekä he, jotka ymmärtävät (vanha isoäiti). Runotyttö-kirjoista tuttua kaikua on Lesleyn suuressa suvussa, jonka parissa Marigold kasvaa, ja kirja sisältääkin intertekstuaalisen viittauksen Murrayn sukuun.

Paikoitellen Marigoldin lumottu maailma on hyvin hauska, jopa kepeä. Taustalla on kuitenkin vakava pohjavire, joka saa miettimään omiakin kokemuksia. L.M. Montgomery on kerronnassaan lapsen puolella. Myös kirjan luontokuvaukset ovat upeita keijukaisineen ja vehreine metsiköineen.

Marigold ei henkilöhahmona ole yhtä läsnäoleva kuin Anna tai Emilia, mutta kaikille Annojen ja Runotyttöjen ystäville tämä kirja on aivan ehdoton. Viehättävä on termi, joka parhaiten kuvaa romaanin tunnelmaa. Ja Prinssi Edwardin saarelle on aina yhtä ihanaa tehdä nojatuolimatkoja!

Jos muuten lukijoissa on Montgomeryn ystäviä, olisi mukava kuulla, sykähdyttikö Anna tai Emilia enemmän? Itse pidän kummastakin ja edelleen luen Annoja ja Runotyttöjä ajoittain. Tyttärenin toinen nimi on Emilia osin Montgomeryn vuoksi (ja osin Emilia-Romagnan maakunnan).

~SISKO YLIMARTIMO: ANNA JA MUUT YSTÄVÄMME~

Jos Avonlea, Tumma pälyilevä aallokko tai Rakastavaisten polku herättävät kaukokaipuuta Prinssi Edwardin saarelle, on Sisko Ylimartimon kirja Anna ja muut ystävämme – L. M. Montgomeryn elämä ja sankarittaret pakko saada käsiinsä. Annan ja Emilian sekä hieman tuntemattomampien Lantern Hillin Janen, Marigoldin tai Sara Stanleyn ystävät saavat kirjasta irti paljon, mutta Montgomeryn elämää ja tuotantoa tuntemattomille Anna ja muut ystävämme on vain yksi, kylläkin onnistunut, teos lukuisten kirjailijaelämäkertojen joukkoon.

Taidehistorian lehtori, dosentti Sisko Ylimartimo tuntee molemmat kohteensa, niin kirjailija L. M. Montgomeryn kuin hänen romaanihenkilönsä erinomaisesti, mikä näkyy paikoin entusiastisessa kirjoitusotteessa. Ylimartimo rinnastaa Montgomeryn oman elämän tapahtumat hänen teostensa päähenkilöiden elämään. Esimerkiksi Annan, Emilian ja muiden täys- tai puoliorpous juontaa Ylimartimon mukaan Maudin omaan lapsuuteen ja vanhempiensa menetykseen pikkulapsi-iässä. Samoin Annan esikoisen vauvakuolema rinnastuu kirjailijan keskimmäisen pojan kuolleena syntymiseen. Myös elämän hyvät puolet ja onnenhetket näkyvät kirjallisessa tuotannossa: Annan ja etenkin Emilian lahjakkuus kirjoittamisen saralla, Annan opettajaksi opiskelu (Montgomery valmistui itsekin nopeasti loistavin arvosanoin) tai rakkaus Prinssi Edwardin saaren luontoa kohtaan saavat keskeispaikkansa myös Montgomeryn omassa elämässä. Tällainen suoraviivainen rinnastaminen voisi tutkimusmielessä olla jopa vaarallista, ellei Ylimartimo lainaisi suoraan idoliaan itseään. Montgomery omin sanoin antoi joillekin henkilöhahmoilleen sekä kirjojensa paikoille selkeät vastineet omista kokemuksistaan. Toisaalta hän myös rikkoi näitä käsityksiä kertoessaan, etteivät asiat olleet niin mustavalkoisia kuin olisi voinut luulla.

Kirjan rakenne etenee kerroksisesti käsiteltävän teeman – rakkaus, Prinssi Edwardin saari, orpous, kirjailijuus, ystävyys, opetustyö, uskonto - mukaan. Ylimartion tarkkuus ja erinomainen Montgomeryn tuotannon tuntemus saavat aikaan ihastuksen tunnetta sukulaissielujen tai niiden, jotka tuntevat Joosefin keskuudessa. Kirjan luettuani ainakin minä aloin potea matkakuumetta Prinssi Edwardin saarelle. Onneksi televisiosta parhaillaan tulevat Anna-sarjan uusinnat lievittävät tuota kaipuutani.