Vera Vala: Kuolema sypressin varjossa

Vera Vala: Kuolema sypressin varjossa
Kustantaja: Gummerus 2012
Kannen kuvat: Isotckphoto
Kotimainen romaani, dekkari
Sivuja: 359

Aamu oli kirkas, usvasta ei ollut jälkeäkään. Jalat iskivät maahan vihaisesti. Arianna tunsi juoksevansa pakoon. Juoksiko hän pakoon pelkojaan, askel askeleelta, kerta toisensa jälkeen? Ainakin hän todisti itselleen, ettei kukaan saanut säikyteltyä häntä.

Realen perheen amerikkalainen miniä on kirkkomaassa. Äitinsä puolelta suomalaiset juuret omaava italialainen yksityisetsiä Arianna de Bellis elää ulkoisesti mukavaa elämää Roomassa. Arianna on leski ja käyttää vapaa-aikansa sukeltamiseen ja juoksulenkkeilyyn, milloin tutkimuksiltaan ehtii; nyt Ariannan tie vie Tolfan pikkukylään, jossa kaunis amerikkalaistaustainen Lily Montgomery löytyy surmattuna. Eläessään Realen hotellisuvun miniällä oli ollut varsin paljon vihamiehiä, koska Lily oli leimattu viettelijättäreksi eikä häntä ihailevista miehistä tuntunut olevan puutetta. Tutkiessaan Lilyn murhaa Arianna huomaa päätyneensä oikean salaisuuksien ja kostonhimon pesään - eikä hän ole turvassa itsekään.

Kuolema sypressin varjossa (2012) on nimimerkillä Vera Vala kirjoittavan italiansuomalaisen kirjailijan esikoisdekkari. Teosta markkinoidaan aistikkaana ja sen kerrotaan tuovan Italian iholle. Tiedän toistavani monia blogistikollegoja, kun kerron kiinnostuneeni Valan romaanista osin siksi, että olen lukenut hänen viehättävää blogiaan. Kesäisen dekkaripuolikuuni myötä löysin myös uuden kipinän lukea jännityskirjallisuutta, ja kotoisaksi dekkariksi mainittu Kuolema sypressin varjossa tuntui iskostuvan hyvin omaan lukijanpirtaani. Totta kai myös Saapasmaa kaiken keskiössä kiinnosti minuakin; itse asiassa olen jo jonkun aikaa kaivannut "minun Italiaani".

Kotona Arianna valmisti illalliseksi tonnikala-tomaattikastikkeella täytettyjä kesäkurpitsoita. Syötyään hän avasi olohuoneen ranskalaiset ikkunat ja istuutui takorautaiselle tuolille ikkunan eteen. Hän otti siemauksen punaviiniä, antoi Barolon hehkun lämmittää kurkunpäätä ja pani lasin maahan. Aurinko laski horisontissa mereen. Ulkona alkoi hämärtyä. Illan tullen liikkeelle lähteneistä hyönteisistä hullaantuneet pääskyset tanssivat, niiden riemastuneet äänet pitivät seuraa Ariannallekin. Piazza Nuovalta kuului vaimeaa puheensorinaa. Kaukaa erottui koiran haukuntaa, toinen vastasi viestiin ulvonnalla.

Italiaa Kuolemasta sypressin varjosta löytyykin: on ikivanhoja kivirakennuksia, ruuhkaisia piazzoja ja Villa Borghesen puiston taivaaseen asti kurkottelevat männyt, miehet ovat klassisen komeita, poskisuudelmia vaihdetaan ja huolettoman tyylikäs pukeutumisetiketti on hallussa. Vastapainoksi Vala viittaa myös maan epäkohtiin: viranomaisia myöten itse kukin harrastaa maan tapana olevaa pokkurointia yläluokan edessä, romanialainen siivooja ei pääse helpolla yksityiselämässäänkään. Ariannan suomalaisuutta Vala ei hyödynnä niin paljon kuin voisi - tai niin paljon kuin suomalainen lukija toivoisi. Kotoisa perkele kuitenkin vilahtaa Ariannan puheessa. Ja jos monet muut henkilöhahmot jäävät hieman kliseisiksi, on Ariannasta ainesta mahdollisiin jatkokirjoihinkin: hän on varsin monitaitoinen ja fiksu nainen, jolla on oma vaikeuksien täyttämä menneisyyteensä. Arianna onkin varsin klassinen dekkarihahmo ja hyvä niin.

Arianna on klassinen dekkarihahmo ja Kuolema sypressin varjossa kuuluu perinteisten kuka-sen-teki -jännäreiden luokkaan. Se on tyypillinen kotoisa dekkari, cozy mystery. Englantilaiset puutarhat ja ruotsalainen saaristomaisema ovat vaihtuneet Lazion kuumiin päiviin, mutta tunnelmassa on jotain samaa. Kovin jännittävä Valan kirja ei ole, se nostata hiuksia pystyyn tai ahdista, mikä on mielestäni raikkaalla tavalla myönteistä kaikkien sarjamurhaajakirjojen ylitarjonnan keskellä. Toki Valan kirja on helppolukuinen, paikoin stereotyyppinen ja viihteellinen. Kuolema sypressin varjossa on siis kirja, jollaisia en tyypillisesti lukemistossani suosi. Mutta Vala kirjoittaa niin vaivattomasti ja iloisesti, että hänen tekstiään on ilo lukea ja pari edestakaista bussimatkaa kodin ja työpaikan välillä sujui nopeasti.

Erikseen ilmaista vielä mielihyväni siitä, kuinka kauniin kunnioittavasi Vala kirjoittaa bolognalaisesta Ragústa, ragú alla bolognesesta, tuosta tuhdista ja kauan kypsennettävästä kastikkeesta, jonka kalpea varjo kotimaisten ravintoloiden pasta bolognese on. Kiitos, melkein liikutuin päästyäni Ariannan keittiöön. Ja koska uskallan toivoa Arianna de Bellis -kirjoille jatkoa, toivon hänen jatkavan myös kokkailujaan.

Summa summarum: Kuolema sypressin varjossa on kuin pullollinen kepeää viiniä tai nopea juoksulenkki aamuaurinkoisessa maisemassa. Se ei ehkä jää mieleen unohtumattomana kokemuksena, mutta sen parissa viihtyy alusta loppun saakka. Kuolema sypressin varjossa täyttää viihdyttävän tehtävänsä kerrassaan mainiosti.

***½

Sypressin varjossa ovat vierailleet myös ainakin Leena Lumi, Kirsti Hietanen, Annika K sekä Kuutar.

Lukuteemaviikkoja: Huonot ja ihanat kirjat, Keltainen syyskuu.

Syyskesä ja alkusyksy ovat suosikkiaikaani vuodessa. Kaikki tuntuu jotenkin uudelta, niin sää kuin oma mielialakin on raikas, kesästä otettaan irrottava vuodenaika saa sadon kypsymään ja tuo mukanaan kasan kirjoja. Syksy on uutuuskirjojen aikaa, enkä tiedä parempaa yhdistelmää kuin kuulaan syyspäivän ilta, jolloin voi vetää villasukat jalkaan, ottaa kirja käteen, istahtaa sohvannurkkaan ja uppoutua johonkin ihmeelliseen maailmaan. Listasin omia uutuuskirjatärppejäni keväällä, nyt aion pohtia toisenlaista syyslukemista.

Nimittäin teemalukemista! Olen jo kauan suunnitellut Huonon, suoraan ja rumasti sanottuna paskan kirjan viikkoa blogiini. Viime viikolla istuin iltaa muutaman blogistikollegan kanssa ja sain kertakaikkisen mainioita - tai siis kammottavia - lukuvinkkejä sekä idean siitä, että tästä voisi tehdä vaikkapa haasteen. En nyt vielä mene haasteasiaan, vaikka siitäkin tässä postauksessani tulen kirjoittamaan. Sen sijaan linkitän Kirjakon huonoja kirjoja käsittelevän postauksen, joka itse asiassa ilmestyi tismalleen samana iltana, jolloin olin näitä kirjapahnanpohjimmaisia blogiseurassa miettinyt. Metkaa on tämä blogitelepatia! Huonon kirjan viikkoa suunnittelen jonnekin loka-marraskuun taitteeseen, jolloin alkaa olla pimeää ja kylmää, muttei vielä tietoakaan ensilumesta. En toki voi tietää, että tulenko lukemaan oikeasti huonoja kirjoja, sillä oletusarvoisesti kehno kirja voi yllättää iloisesti. Enkä myöskään aio lukea vain kirjallisuuskaanonissa kehnoksi määriteltyjä teoksia, vaan sellaisia, joiden uskon olevan itselleni huonoja. Se, mikä minulle on huonoa kirjallisuutta, voi olla toiselle parasta lukemista koko maailmassa. Koetan muistaa tämän.

Huonot kirjat vaativat vastapainokseen jotain ihanaa. Rakastan joulunalusaikaa ja aion joskus joulukuussa pitää Ihanan kirjan viikon. Luen silloin sellaisia kirjoja, joiden uskon tuovan minulle hyvää mieltä, ihanaa tunnetta, valoa ja iloa. Älkää säikähtäkö, en aio lukea imeliä rakkaustarinoita, koska en pidä sellaisista, mutta koetan etsiä kirjoja, joiden uskon sykähdyttävän minua hieman samaan tapaan kuin tämä japanilainen tai tämä suomalainen kirja.

Ensimmäinen teemaviikkoni saa olla Keltaisen kirjan viikko parhaaseen ruska-aikaan syyskuun puolivälin tienoilla. Viime viikolla lukemani John Irvingin Vapauttakaa karhut ja eilen uudelleenlukemani Italo Calvinon kirja (josta bloggaan varmaankin tällä viikolla) saivat minut katsomaan kotimme kirjahyllyä: meillä on useampi hyllyrivi Tammen Keltaisia kirjoja ja aion Keltaisen kirjan viikolla lukea vähintään neljä kirjaa tuosta laatukirjastosta.

Huonon kirjan viikon kohdalla mainitsin, että blogistiseurueessani meillä tuli puhetta huonon kirjan viikkoa koskevasta haasteesta. En nyt kuitenkaan tee tästä isoa tai virallista haastetta, mutta haastan kaikki halukkaat mukaan kirjalliseen teemaviikkoon. Valitse syksyn kalenteristasi yksi (tai useampi) viikko, jolloin luet temaattisesti: Pidä huonon, ihanan tai Keltaisen kirjan viikko. Tai lue yhden viikon aikana sarjakuvia, runoja, eläinkirjoja, dekkareita, kauhukirjoja, kotimaista realismia, dystopioita, tietokirjoja, satuja, kummakirjallisuutta, chicklitiä, japanilaisia, espanjalaisia, saksalaisia kirjoja tai vaikka vaikka elämäkertoja. Toivottavasti moni innostuu mukaan tällaiseen teemaviikkoon!

Palaan hetkeksi vielä huonoihin kirjoihin: otan mielelläni vastaan kehnoja lukuvinkkejä. Mitä kirjaa et suosittele kenellekään? Suosittele sitä nyt minulle!

P.S. Nenä kirjassa -blogissa on ensi viikolla E-kirja -viikko.

Timo Parvela & Jari Sinkkonen: Kouluun!

Timo Parvela ja Jari Sinkkonen: Kouluun! Ekaluokkalaisen vanhemmille.
Kustantaja: WSOY 2011
Kansi: Anna Makkonen
Kotimainen tietokirja, kasvatusopas
Sivuja: 207

Koulu on paikka, jonka me kaikki tunnemme. Tai ainakin luulemme tuntevamme sillä perusteella, että olemme itse olleet joskus koululaisia. Totta onkin, että tietyt peruselementit ovat vuodesta ja vuosikymmenestä toiseen pysyneet muuttomattomina: koulussa on luokkahuoneita, rehtori, opettajia ja oppilaita. Ulospäin koulu saattaa näyttää hyvinkin samanlaiselta kuin meidän lapsuudessamme. Samat kumiperunat, kivat ja epäreilut maikat, yhteen- ja vähennyslaskut ja jopa se pelottava rehtorikin löytyy vielä monesta koulusta. Silti nykykoulussa ei juuri mikään ole niin kuin ennen.

Perheessäni on eletty nyt liki kaksi viikkoa ekaluokkalaisen kanssa. Esikoisen koulutie lähikouluun on onneksi lyhyt, luokkakoko on pääkaupunkiseutulaisittain pieni ja ekaluokkiakin aloitti koulussa vain kaksi. Vaikka lapseni meni "kyläläisteni" mukaan perinteiseen kouluun ja syyslukukausi on tuntunut alkaneen varsin hyvin, olen ekaluokkalaisen vanhempana ollut ihmeissäni monen uuden ja oudon asian äärellä. Koulun alku ei ole helppo asia lapselle, eikä se ole sitä meille vanhemmillekaan. Pikkulapsiaika on kokonaan ohi, koittaa jonkinlaisen itsenäistymisen aika, vaikka lapsi vielä pieni onkin.

Ei siis ihme, että tunsin suoranaista kiitollisuutta lastenkirjailija Timo Parvelan ja lastenpsykiatrian erikoislääkäri Jari Sinkkosen kirjan Kouluun! (2011) äärellä. Teoksessaan Parvela ja Sinkkonen vuorovedoin pohtivat muun muassa lapsen omatoimisuutta, oppilaan ja opettajan päivää, lapsen lahjakkuutta, kuvitelmia ja todellisuutta, hermostoa, sukupuolta, kiusatuksi joutumista tai kiusaajana oloa, KiVa koulu -ohjelmaa, itsetuntoa sekä kaikkea, mikä niin lapsen, vanhempien kuin osin opettajankin mieltä askarruttaa. Ennen kaikkea kirja on alaotsikkonsa mukaisesti suunnattu ekaluokkalaisen vanhemmille.

Kouluun! on monessa mielessä kirja paikallaan. Se on ensiksikin helposti lähestyttävä: sitä on nopea ja hauska lukea.  Parvela ja Sinkkonen ovat sekä hauskoja että sydämellisiä ja ennen kaikkea asiantuntevia kirjoittajia. Sinkkosta olen itse asiassa jo kauan arvostanut suuresti; Parvelan monipuolinen tuotanto ihastuttaa ainakin meillä niin lapsia kuin aikuisiakin. Sinkkonen kirjoittaa maalaisjärjellä, mutta koko ajan vakuuttavasti, rauhoitellenkin. Hän nojaa tekstinsä yhtä lailla lääketieteeseen ja psykologiaan kuin omiin kokemuksiinsa niin lastenpsykiatrina, opettajan lapsena kuin vanhempana. Parvela puolestaan kertoo elämästään opettajana, opettajan puolisona ja opettajien lapsena, mutta myös isänä. Kirjailijana hän saa aikaan elävää, hyvällä tavalla naurattavaakin tekstiä.

Tällaisesta ammattimaisuuden ja henkilökohtaisen vuorovaikutuksesta syntyy teos, joka antaa lukijalle terveitä ja tervetulleita oivalluksia: vaikka lapsi onkin vilkas, ei hänellä välttämättä ole ADHD:ta. Tai vaikkei meidän Jakke vielä luekaan viisisataasivuisia romaaneja sujuvasti, ei hätää, sillä oikeastaan koulutulokkaan tarvitsee osata lukea vain oma nimensä, ne omat tärkeät kirjaimet. Jokainen lapsi on erilainen, jokainen oppii ajallaan ja jokainen tarvitsee hellyyttä. Itse pidän erittäin tärkeänä myös sitä Sinkkosen ajatusta, ettei ekaluokkalaisen tarvitse harrastaa balettia, voimistelua, pianotunteja, kuvataidekerhoa ja jalkapalloa, vaan vähemmän on enemmän. Koulu- ja mahdolliset iltapäiväkerhopäivät väsyttävät ja vapaa leikki tai arkinen yhdessäolo kotona on parasta pienelle ekaluokkalaiselle. Toki vanhoja harrastuksia voi jatkaa, jos lapsi viihtyy niiden äärellä. Vanhemman ei tarvitse kehua kaikkea, muttei olla mikään Amy Chuan kaltainen tiikeriäitikään. Hyvä näin. Juuri näin.

Toki Kouluun! sisältää myös sellaisia ajatuksia, joiden suhteen moni voi olla eri mieltä. Esimerkiksi ajatukset tyttöjen ja poikien erilaisista oppimis- ja leikkirooleista voi saada jotkut hieman nikottelemaan. Sinkkonen nimittäin esittää, että tyttöjen ja poikien sosiaalistuminen ja oppiminen kulkevat eri tahtiin. Tämä vahvistaa yleistä käsitystä siitä, että sukupuoli ainakin osin määrää lapsen roolia koulumaailmassa. Vaikka vanhana kulttuurintutkijana tartuinkin tuohon kohtaan, osoittaa oman elämäni pieni otanta Sinkkosen ajatuksen todeksi: ekaluokkalainen tyttäreni haluaa leikkiä muutaman parhaan kaverinsa kanssa ja leikki jatkuu helposti, neuvottelu sujuu, kun taas pian viisi täyttävä poikani ei kaipaa niinkään parasta kaveria, vaan kavereita. Ketään ei kuitenkaan saa jättää yksin.

Kokonaisuudessan Kouluun! on lasta ja lapsen oikeuksia kunnioittava teos, joka ymmärtää erilaisia oppijoita, monenlaisia elämäntilanteita sekä kouluun liittyvää vatsanpohjaan perhosia tuovaa alkujännitystä. Sinkkosen ja Parvelan lämminhenkinen teksti ja käytännölliset ohjeet rauhoittavat ja auttavat luottamaan niin suomalaiseen koululaitokseen kuin siihen, että oman lapsen juuri alkanut koulutie on melko turvallinen kulkea.

Ekaluokkalainen on viaton ja lapsellinen, ja niin on hyvä. Hymyillessä näkyy "kouluportti", yläleuasta puuttuvien hampaiden muodostama aukko. Hellyttävä pakkaus kaiken kaikkiaan.

Totta! Suosittelen Parvelan ja Sinkkosen fiksua, ajatteluttavaa ja kansantajuista kirjaa ihan jokaiselle pikkukoululaisen vanhemmalle.

****

Kouluun! -teosta ovat blogeissaan pohtineet myös Maria ja Valkoinen kirahvi.

Post it -tunnustus

Ihanat Anna Elina, Elma Ilona ja Leena Lumi muistivat minua Post it -tunnustuksella. Kiitos! Tunnustus onkin omiaan piristämään maanantaita ja uuden työviikon alkua.

Tunnutuksen mukana tulivat seuraavat ohjeet:

- Kiitä linkin kera bloggaajaa, joka tunnustuksen myönsi.


- Anna tunnustus viidelle (5) suosikkiblogillesi ja kerro siitä heille kommentilla.

- Kopioi post it-lappu ja liitä se blogiisi.

- Ole iloinen saamastasi tunnustuksesta, vaikka se onkin kerrottu vain post it-lapulla ja toivo, että omat lempibloggaajasi jakavat sen eteenpäin.

Koska seuraan kymmeniä blogeja, on minun mahdoton nimetä muutamaa lempiblogiani. Seuraavaa viittä kirjablogia olen lukenut kauan ja niiden jokaisen parissa viihdyn paremmin kuin hyvin. Olen saanut kaikilta hyviä kirjavinkkejä, lukuinnostusta, mainioita kirjakeskusteluja sekä valtavasti hyvää mieltä. Jaan tunnustuksen seuraaville ihanille blogeille:

Järjellä ja tunteella
Kirjainten virrassa
Kirjava kammari
Luetut, lukemattomat
P.S. Rakastan kirjoja

Mainiota maanantaita kaikille! Palaan myöhemmin tänään yhden itselleni ajankohtaisen tietokirjan merkeissä.

John Irving: Vapauttakaa karhut

John Irving: Vapauttakaa karhut
Kustantaja: Tammi 2012, Keltainen kirjasto
Alkuteos: Setting Free the Bears 1968
Suomentanut: Kristiina Rikman
Kannen suunnittelu: Timo Mänttäri
Ulkomainen romaani, Yhdysvallat
Sivuja: 405

Jotkut niistä eivät kenties edes suostu lähtemään.
Se on yksi syy, miksi olen aina epäillyt Nooan siistiä keinoa marssittaa kaikki eläimet parittain laskusiltaa myöten arkkiin,
Uskoa tämä koettelee. Tuskin on mieltä keskustella kaaoksen mahdollisuudesta, koska kyse on joukon mielentilasta. Me joko saamme ne mukaan tai sitten emme.
Eikä rajaa voi vetää mihinkään. Ei tällä kertaa.

Wienin yliopiston opiskelijat Siegfried Javotnik, Siggy, ja Hannes Graaf, tuttavallisemmin Graaf, tutustuvat sattumalta ja lähtevät yhdessä matkalle vailla päämäärää. Matkaa he tekevät moottoripyörällään ajaen halki keväisen Itävallan. Ennen kuin reissu ehtii kunnolla alkaa, poikkevat nuorukaiset Hietzingin eläintarhassa. Käynti alkaa kaivertaa miesten mieltä, sillä kaltereiden takana asuvat eläimet alkavat säälittää heitä ja ainoana vaihtoehtona tuntuu olevan eläinten vapauttaminen.

Vapauttakaa karhut (1968) on yhden kaikkien aikojen suurimman kirjailijasuosikkini John Irvingin esikoisteos. Olen lukenut nyt kaikki suomennetut irvingit, ja hyvästä syystä; Irving on minulle monessa mielessä merkittävä kirjailija. Näin Kaikki isäni hotellit elokuvana lukion tokaluokkalaisena 1990-luvun alussa. Elokuva innosti minut lukemaan kirjan heti saman tien ja rakastuin siihen. Kaikki isäni hotellit oli samalla ensikosketukseni suuresti ihailemaani Keltaiseen kirjastoon. Luin pian kaikki muutkin Irvingin kirjat ja kun Sirkuksen poika ilmestyi 1994, olin parissa vuodessa lukenut kaikki siihen saakka suomennetut irvingit ja käyttänyt suosikkikirjailijani teoksia silloisissa opinnoissanikin. Kun aikanaan valmistuin, kokosivat humanistikaverini kolehdin ja ostivat minulle Lesken vuoden verran valmistujaislahjaksi. Pidin siitäkin kirjasta. Tosi(kirja)rakkauteen mahtuu aina ryppyjä ja vuonna 2001 ilmestynyt Neljäs käsi oli kammottava pettymys, pidän kirjaa edelleen aidosti huonona. Myös välityöt, novellikokoelma Tuulesta temmattu tyttöystävä ja Elokuvaurani ovat sellaisia pikkumukavia kirjoja. Onneksi 2000-luvun muut teokset vakuuttivat, joskaan eivät ole ihastuttaneet samalla tapaa kuin Irvingin "kultakauden", 1980-luvun, teokset Garpin maailma, Oman elämänsä sankari ja Ystäväni Owen Meany. Matkoillani Wienissä ja Amsterdamissa - sekä hotelli Tornin liepeillä kävellessäni - olen ainakin hetkellisesti kuvitellut liikkuvani kirjailijan jalanjäljillä. En kuitenkaan ole koskaan sattunut paikalle, kun kirjailija on vieraillut Suomessa. Sitä harmittelen.

Se omasta Irving-historiastani. Voitte varmastikin arvata, että kun sain Vapauttakaa karhut toissapäivänä käsiini, olin innoissani ja ehkä hieman peloissanikin. Millainen varsin epätasaisen, mutta koko ajan omaa tietään kulkevan, Irivingin varhaisteos olisi?

Hän oli perhealbumin hoitaja - munamies, postimies, historioitsija, selviytyjä. Ja lopulta hän oli vastuussa siitä että minä selviytyisin kunnes ymmärtäisin perintöni.

Vapauttakaa karhut on tuttu ja tuore. Irving-fanit löytävät siitä valtavasti kirjailijan muista teoksista tuttuja elementtejä. Siinä on tietenkin panohaaveita, naimista ja ehkä rakasteluakin, nuorten miesten henkilökohtaista odysseiaa, toinen toistaan erikoisempia kohtaamisia, juurettomuuden tunnetta ja hylkäämiskokemuksia, yritystä ymmärtää omaa menneisyyttään, moottoripyöriä, karhuja ja kertomuksia, kuten Siggyn päiväkirja ja sitä myötä hänen sukunsa tarina, kehyskertomuksen sisässä. Kirjassa on myös omenankukkia ja mehiläisiä - muutenkin kuin vertauskuvallisesti. Romaani on melko poliittinen; Siggyn ja Graafin vuorovetoisen kerronnan aikana Irving käsittelee itäisen ja keskisen Euroopan historiaa aina Itävallan natsismin vaikutuksista Jugoslavian poliittiseen tilanteeseen. Yliopistomaailma on jossain taustalla, paini puuttuu kokonaan, eikä kirjailijan amerikkalaisuutta helposti arvaisi, niin läpensä itävaltalainen Vapauttakaa karhut on.

Romaani on osin oman aikansa teos. Osin se on nuoren kirjailijanalun taidonnäyte: sanon taidonnäyte silläkin uhalla, etten ihastunut kirjaan. Vapauttakaa karhut on hapuileva, kerronnallisesti hyppelehtivä, liikaa dialogia sisältävä ja paikoin vaikeaselkoinen romaani. Vaikeaselkoisuudestaan huolimatta se on nopealukuinen. Se on koko ajan tavattoman omaperäinen, poliittinen ja jollain tapaa ihmeellistä nuoruudenintoa sisältävä teos. Se luo pohjan Irvingin uralle. Romaanin päätteeksi kirjoittamassaan Takaisin alkuun -tekstissä suomentaja Kristiina Rikman kertoo tunteneensa olonsa samanlaiseksi kuin arkeologi, joka pääsee tutustumaan tuoreeseen hautalöytöön. Rikman pitää teosta runollisena. Omassa mielessäni tuo runollisuus hieman katoaa romaanin rikkonaisen rakenteen ja dialogin alle, mutta totta, kirjassa on paljon kauneutta ja rumuutta, nuoren miehen haavemaailmaa. Irvingin lauseissa elävät rinnakkain lempeä ja makaaberi katsanta.

Loppukaneettina voisin sanoa, että Irving osaa rakentaa tarinan tälläkin kertaa, häntä voisi kutsua armoitetuksi jutuniskijäksi tai tarinankertojaksi; Vapauttakaa karhut näyttää, että hän oli sitä jo 25-vuotiaana. Toki turhankin lennokas eikä niin koskettava kuin vanhemmalla iällä, mutta romaanin julkaiseminen vihdoin suomeksi on kulttuuriteko.

Kirja on must kaikille Irving-faneille, mutta kenenkään ensimmäiseksi irvingiksi en kirjaa suosittele. En, vaikka romaanissa esiintyykin monia Irvingin tunnusmerkkejä. Nuorten miesten hieman puolivimmainen odysseia eläintarhaan ja ennen kaikkea heihin itseensä saa kuitenkin kunniapaikan hyllyssäni kaikkien muiden kirjailijan teosten joukossa. Romaanin loppulauseet saivat minut melkein itkemään.

***½ (kirjan hieno lopetus toi puoli pistettä lisää)

P.S. Vapauttakaa karhut melkein läpensä itävaltalainen kirja: sen päähenkilöt ja tapahtumat sijoittuvat kaikki Itävaltaan. Vaikka Irving itse on yhdysvaltalainen, nappaan tällä kirjalla Itävalta-pisteen Ikkunat auki Eurooppaan -haasteessa.

Yläkuva on kuusivuotiaani asettelema ja sommittelema. Kiitos hänelle. Karhut voivat vapautua myös lukemalla!

Siri Hustvedt: Lumous

Siri Hustvedt: Lumous
Kustantaja: Otava 2009 (pokkaripainos 2010)
Alkuteos: The Enchantment of Lily Dahl 1996
Suomentanut: Kristiina Rikman
Kannen suunnittelu: Katja Kaskeala
Ulkomainen romaani, Yhdysvallat
Sivuja: 263

Kun laulu loppui, mies lähti ikkunasta sammuttamaan levysoitinta ja palasi sitten. Lily katsoi hänen tummia kasvojaan. He olisivat voineet huutaa toisilleen tai vilkuttaa, mutta eivät tehneet kumpaakaan. He vain katselivat toisinaan pitkältä tuntuvan tovin, vaikkei se ehkä pitkä ollutkaan. Lily kuuli auton äänen kadulta, tuuli kahisi puissa korttelin päässä ja sitten joku juoksi kujalla Stuart Hotelin takana. Hän katsoi ääneen suuntaan mutta ei nähnyt ketään, ja sitten askeleet pysähtyivät. Mabelkin oli lakannut kirjoittamasta. Lily loi viimeisen katseen Edward Shapiroon, nousi varpailleen pakottavissa kengissä ja sulki hitaasti verhot.

Minnesotan Websterissä tapahtuu harvoin mitään. Joskus joku pikkukaupungin poika tai vanhapoika rettelöi humalassa, ja joskus nuorten naisten löyhästä moraalista kerrotaan juttuja. Kaikki tuntevat paikkansa, oman roolinsa niin työpaikalla kuin taajaman yhteisöllisessä toiminnassakin. Ja jokainen on taustaltaan pohjoismainen. Ei siis ole mikään ihme, että 19-vuotias Marilyn Monroeta ihaileva kahvila-apulainen Lily Dahl lumoutuu kaupunkiin muuttaneesta kuvataiteilijasta Edward Shapirosta, komeasta newyorkilaisesta. Myös Lilyn iäkäs ja salaperäinen harrastelijateatteriystävä Mabel osaa kertoa Lilylle yhtä sun toista elämästä, kunhan ensin juodaan hieman teetä.

Lumous (1996) on Siri Hustvedtin varhaistuotantoa, hänen toinen romaaninsa. Kirjassa Hustvedt liikkuu muista teoksistaan tutuissa mielenmaisemissa: taiteessa, keskusteluissa sekä naisen ja miehen välisessä väreilyssä. Mutta Lumouksessa ovat vahvasti läsnä Keskilänsi sekä koko kaupunkia vuosikymmenet askarrattanut ei-niin-salainen arvoitus: asia, josta koko pikkukaupunki tietää enemmän kuin kertoo.

Mabel hymyili. "Ei varmaan ole niinkään kyse siitä mitä elämässä tapahtuu kuin siitä mitä siinä kuvittelee tapahtuvan, miten asioita värittää. Vähän sama kuin vaihdokasteema, kun sitä ajattelee."

Tiedän, että ole ajatuksissani yksin, kun kerron Lumouksen alkupuoliskon pitkästyttäneen minua hieman.Teos tosin alkaa jäntevästi; nuori Lily ihastuu salaperäiseen taiteilijaan ja tekee mielenkiintoisia löytöjä iäkkään naapurinsa Mabelin kotona. Pian Husvedt unohtuu jonnekin älyllis-unenomaiseen mielenmaisemaan, jota rytmittävät teatteriharjoitukset ja erilaiset vetovoimantäyteiset kohtaamiset. Loppupuolellaan romaani muuttuu yllättävänkin rivakasti etenväksi tarinaksi, josta en nyt paljasta sen enempää.

Husvedtin kerronta on tälläkin kertaa taidokasta, hiottua, ehkä aavistuksen asetelmallista. Kirjassa on paljon sisätilakuvauksia, jotka tuntuvat tunkkaisilta. Niiden vastapainoksi Dakotasta saapuneet tuulet puhaltavat taivaan pilvettömäksi, ja Lily nipistää poskiaan saadakseen niihin tervettä punaa - aivan kuin kaikissa kunnon tyttökirjoissa! Lumous ei kuitenkaan ole tyttökirja, vaikka sen päähenkilö on vasta aikuisuuden kynnyksellä. Romaanissa on paljon synkkyyttä, jopa trillerimäisyyttä, hieman intohimoista seksiä ja tilkka viiniä, jonkun verran taide- ja kirjallisuuskeskusteluja ja koko ajan aavistuksen ahdistava tunnelma. Husvedt sovittaa kaiken yhteen siten, että lopputuloksena on maalaismaisen sofistukoitunut romaani. Lumous on maalaismainen, koska Hustvedt tuntee keskilännen pohjoismaistaustaiset asukkaat, jotka antavat omien kyläoriginelliensä rellestää raitilla; sofistukoituneeksi sen riittää Hustvedtin hienostuneen kerronnan ohella tekemään kaupunkilainen juutalaistaustainen Edward, joka taiteilijana tuntee myös kirjallisuutta ja oopperaa. Lily on kaiken keskellä, jalat tukevasti multaisessa maassa, mutta pää pilvissä ja haaveilussa.

Lumous ei ole täydellinen romaani. Mutta Hustvedtin muiden teosten joukossa se on kaikkein kikkailemattomin, mistä pidin kovasti. Siinä on sopivasti liikkumattomuutta ja pohjoiseen keskilännen tunnelmaa sekä tapahtumia, järkyttävyyttäkin. Ennen kaikkea siinä on vahvaa veto- tai lumovoimaa. Amerikkalaista elegiaa lukuun ottamatta olen pitänyt kaikista lukemistani Hustvedtin teoksista, omalla lukuarvoasteikollani Lumous nousee melkein Kaikki mitä rakastin -romaanin rinnalle.

****

Jennin mielestä Lumous ei ole suuri elämys, mutta sujuva ja taitavasti kirjoitettu romaani kuitenkin. Karoliinakaan ei täysin ihastunut, vaikka näkee teoksessa paljon hyviä teemoja. Nannalle Lumous oli hailakka kokemus.

Katja Krekelä: Riepu ja Iso riipijä (Romisko)

Katja Krekelä: Romisko. Riepu ja Iso riipijä.
Kustantaja: Gummerus 2012
Kuvitus: Sanna Sipi
Kotimainen lastenromaani
Sivuja: 97

Taskulampun kalpea valo häilähteli pihapolulla, kun Riepu kipitti seinänviertä nurkan ympäri talon taakse. Kylmä sadevesi norui suoraan takinniskasta sisään.
"Noudatettava erityistä varovaisuutta", Riepu toisteli itsekseen.
Polttopuut oli pinottu suoraan räystään alle. Riepu kokosi syliinsä klapeja niin paljon kuin arveli pystyvänsä kantamaan.
Samassa hän kuuli kolauksen pihan perältä, Orpanan huvimajan luota.

Muistatteko Romiskon? Tuon kurpitsankeltaisen talon Konikummussa, jossa asuvat muun muassa Riepu, Orpana, Napasika ja Nokivaris. Nyt varjot vilistävät pitkin Romiskon seiniä, tuuli ulvoo ja ukkonen salamoi. Kaikkien aikojen syysmyrsky, Iso riipijä, on saavuttanut Konikummun. Tuuli tekee tuhojaan, saa huvimajankin irti sijoiltaan. Mutta tuhojaan tekee joku muukin. Pitkä musta varjo luo pelkoa ja entisen kauneuskuningattaren neiti Hulina Fokstrotin punaiset sukkahousut varastetaan! Riepukin kuulee oudon kolauksen Romiskon pihapiiristä.

Katja Krekelän Riepu ja Iso riipijä (2012) jatkaa vuosi sitten ilmestyneen Romiskon tarinaa. Lastenromaani liikkuu syysmyrskyisissä maisemissa hieman jännittävässä ilmapiirissä. Sanna Sipin kuvitus täydentää tarinaa tälläkin kertaa - ja taas ihastuttavasti:

Riepu ja iso riipijä on lastenkirja, jonka ilmestymistä odotin innokkaasti ja josta olisin halunnut pitää ihan hurjasti. Pidin kirjasta toki nytkin, Krekelä luo ihan omanlaisensa maailman ja hänen (osin melko) sukupuolettomat hahmot ovat rakastettavavia, juuri sopivan omaperäisiä ja touhukkaita, mutta silti kilttejä ja maailmaa koko olemuksellaan - ja onneksi epäimelästi - parantavia.

Romaanin puitteet ovat erinomaisessa kunnossa: vanha, natiseva kurpitsankeltainen talo, myskyisä vuorokausi, ukkosta ja tuulen ulvontaa sekä tietenkin pahamainen sukkahousuvaras. Riepu ja Iso riipijä sopii erinomaisesti loppukesän kirjaksi, ja vielä paremmin se toimii varmasti syyshämärällä, jolloin tuuli oikeastikin ulvoo nurkissa ja takkatuli rätisee iloisenkodikkaasti. Harmillisesti tunnelmallisesta alkuasettelusta huolimatta Rievun ja Ison riipijän jännitteet eivät täysin kanna. Krekelän teos lupaa enemmän kuin antaa; moni seikkailua orastava juonellinen aihio saa selityksensä turhankin pian ja moni salaisuus selviää jo kirjan puolivälissä. Kirjan alku ja loppu ovat kokonaisuutta paremmat - se, mitä välissä tapahtuu jää vähemmän merkitykselliseksi. Tästä syystä en syttynyt kirjalle täysin, en pitänyt siitä hurjasti, ja kuusivuotiaani tuntui olevan samaa mieltä. Me molemmat kyllä pidimme kirjasta, luin sitä lapselleni ääneen monta lukua kerrallaan ja välillä lapsi luki kirjaa minulle. Minä viehätyin kirjan tunnelmasta, lapsi odotti jännitystä ja ihastui selvästi monipuoliseen henkilögalleriaan.

Edellä nostamieni seikkojen vuoksi onkin suuri onni, että Krekelä kirjoittaa hyvin. Krekelän sujuva teksti ja hänen luomansa tunnelma kannattelevat kirjaa silloin, kun tarina ei aivan vie. Hullunhauskat hahmot, kuten Papattaja-niminen mekaaninen pajukaija, sukkahousurosvon uhriksi joutuva neiti Hulina Fokstrotti sekä tietenkin reippaat ja silti raasut Riepu ja Orpana ilahduttavat läsnäolollaan, (litistyneet) hapankurkkuvoileivät ja keltaisten lehtien pyörre säestävät syksyisen raikasta seikkailua.

Vaikkei kirjan jännitys kanna, on Konikummussa kuitenkin omaa taikaansa eikä näin laadukkaita pikkukoululaisille sopivia lastenromaaneja julkaista yhtään liikaa. Kurpitsankeltaisen talon asukkaissa riittää ammennettavaa varmasti mahdollisiin tuleviinkin romaaneihin.

***½
Kuusivuotiaan kommentit: *** No, mää annan kaks tähtee. Tai kolme. Joo kolme. Kun se oli aika jännä, muttei sit kuitenkaan niin jännä. Miksi se Orpana ja Napasika unohdettiin? Miksi ne ei olleet paljon yhtään mukana?

Krekelän sympaattisen kirjan on lukenut myös Sinisen linnan kirjaston Maria, jonka kanssa olin sattumalta valinnut saman kuvan.

Juha Itkonen: Hetken hohtava valo

Juha Itkonen: Hetken hohtava valo
Kustantaja: Otava 2012
Kotimainen romaani
Sivuja: 511 (ennakkopainos)

Toistaiseksi on tylsä sana, mutta sen sanan takana on tulevaisuus. Onhan tämäkin jo tulevaisuutta. Tulevaisuus on tapahtumia, jotka hetki sitten kuvitteli mahdottomiksi. Kerran kuviteltu tulevaisuus muuttuu nykyisyydeksi ja nykyisyydestä versoo uusi tulevaisuus, miten siihen voisi olla uskomatta? Miten siitä junasta voisi jättäytyä?

Hitachin radiot ja Anton Tšehovin tuotanto, vanhat Marimekon lakanat ja Yhdysvaltain avaruusohjelma, Liisa ja Esko, Esa ja Marjaana, Kuopio, Hämeenlinna, Helsinki ja Floridan osavaltio. Ne kaikki nivoutuvat yhteen Juha Itkosen tuoreimmassa romaanissa Hetken hohtava valo (2012), joka pohtii tulevaisuuteen kurottavia unelmia, käsillä olevaa nykyisyyttä sekä menneisyyttä, josta kaikki kumpuaa.

Juha Itkonen on Joel Haahtelan ohella suurin kotimainen miespuolinen kirjailijasuosikkini. Olen ollut Itkosen lumoissa siitä saakka, kun luin Myöhempien aikojen pyhiä ja olen pitänyt hänen kaikista teoksistaan, jopa hieman välityönomaisesta Seitsemästätoista. Hetken hohtava valo on yksi niistä kirjoista, joita olen odottanut eniten koko kirjasyksyltä ja voitte arvata, kuinka onnellinen ja suorastaan jännittynyt olin saadessani kirjan käsiini. Miten kävi? Täyttikö kirja odotukseni?

Senkö takia keksin itselleni unelman? Toteutettavan unelman, tarkkarajaisen, sellaisen josta jäisi maailmaan näkyvä jälki - samanlaisen unelman kuin Eskolla oli ollut ja jonka keskellä hän nyt päivästä toiseen eli. Tietenkään en silloin omasta mielestäni ajatellut Eskoa, isän liike oli viimeinen asia jota halusin ajatella, mutta ehkä se oli mielessäni. Ja ehkä kyse tosiaan oli myös sinusta ja sinun kasvamisestasi.

Suurelta osin täytti. Suljin kirjan kannet tyytyväisenä, Itkonen on edelleen juuri niin taitava kirjoittaja kuin muistelin! Hän pukee kaiken niin hyvin sanoiksi, kauniiksi, mutta kitkeräksi kuvaukseksi. Hän rakentaa henkilöhahmonsa eläviksi, oikeksi ihmisiksi; voi miten voin nähdä reteän - hemmetti sentään! - Eskon, perhevalokuviin takertuvan Liisan tai lehtensä kanssa kamppailevan Esan mielessäni. Itkonen piirtää kaaren sukupolvesta toiseen niin hienosti, että lukija alkaa miltei elää Vuoren perheen elämää. Kaiken lisäksi Hetken hohtava valo yllättää - useammankin kerran.

Mutta, ja en voi välttää näitä muttiani, Hetken hohtava valo on liian pitkä. Vaikka se on selvästi romaani, joka ajan kanssa saattaa hyvinkin olla se, joka mainitaan Itkosen keskeisteoksena, on siinä toisteisuutta ja harhailua teemasta toiseen. Vaikka viihdyin kirjan parissa loistavasti, olisin kaivannut pientä editointia. Ehkä tosifaniuteen kuuluukin myös se, että löytää suosikkinsa kirjasta sellaista, jossa haluaakin nähdä etäännyttävyyttä: minulle kirja näyttäytyi aavistuksen pitkäveteisenä. Lisäksi jäin miettimään paria pikkuseikkaa: esimerkiksi romaanin alkupuolella Kuopiossa asuva Esko kiirehtii Helsingin bussiin. Minun on vaikea kuvitella, että Savon radan varren suurimmasta kaupungista olisi matkustettu pääkaupunkiin vaivalloisesti bussilla, koska junalla pääsi - ja pääsee edelleen - kaikkein nopeimmin ja helpoimmin. Toki linja-autollakin voi matkustaa enkä halua saivarrella, mutta tuo sinänsä pieni ja romaanin kokonaisuuden kannalta epärelevantti seikka jäi vaivaamaan mieltä.

Aavistuksen liian massiivisena ja paikoin puuduttavanakin Hetken hohtava valo nousee mielestäni Itkosen parhimmistoon. Se on laajuudestaan ja pienestä toisteisuudestaan huolimatta ehjä romaani. Se ei ole ehjä tarina, koska kirjalla ei ole alku tai loppua narratiivisessa mielessä. Romaanin ehjyys on siinä käsinkosketeltavassa todessa, jollaisena Itkonen Eskon, Liisan, Esan, Marjaanan ja kaikkien muidenkin henkilöidensä arkea kuvaa. Elämä on uskoa tulevaan, epävarmuutta, samanaikaista halua piehtaroida omissaan muistoissaan että paeta niitä; se on yhteiskunnallisten ja taloudellisten tekijöiden määräämiä kasvusuunnitelmia ja taantumaa, lastenrattaita ja vaahteranlehtiä - pitkässä ketjussa kaiken katoamattomuutta.

Itkonen on siis edelleen Itkonen, eräs suosikkikirjailijani. Vaikka hetkellisesti pitkästyin, en pettynyt, vaan ihastuin ja uskon kirjan olevan yksi oman (alkavan!) kirjasyksyni parhaita kotimaisia. Ihastuin etenkin kirjan loppuun. Romaanissaan Itkonen viittaa Anton Tšehovin ja Eugene O'Neillin teoksiin - ja aivan totta, Hetken hohtavassa valossa löytyy samanlaista impressionista kerrontaa, tarkkaa ja silti maalailevaa, keskiluokkaisen elämän arjen traagisuutta. Itkonen piirtää näkökulmia menneestä tulevaan ja nykyisestä entiseen. Hänen kirjoittamansa romaani on suuri ja arkinen sekä koko ajan juuri tässä hetkessä.

****

Hetken hohtavasta valosta ovat lumoutuneet Itkosen Suomen Lionel Shriveriksi mainitseva Minna ja Unni, joka ahmi kirjan. Helsingin Sanomien Noora Mattila löytää kirjasta pitkäpiimäisyyttä, muttta pitää Itkosen harhailua kuitenkin hallittuna. Minä olen tietenkin samaa mieltä kaikkien linkittämieni tahojen kanssa.

Elina Hirvonen: Kauimpana kuolemasta

Elina Hirvonen: Kauimpana kuolemasta
Kustantaja: Avain 2010
Kansi: Jarkko Virtanen
Kotimainen romaani
Sivuja: 239

Haluan olla yksi tämän maan valkoisista maattomista, ihmisistä, jotka ovat olleet poissa niin kauan, että kukaan ei kaipaa heitä. He kaipaavat paikkoihin joita ei ole, pystyttävät suuret telttansa auringon paahtamiin luonnonpuistoihin, lentävät kirkashiekkaisillem vartioiduille rannoille sukeltamaan, ovat jatkuvasti lähdössä johonkin eivätkä koskaan palaa. Samalla haluan annoksen nostalgiaa. Vaikka se olisi vaarallista. Vaikka sen tunnustaminen nolottaa. Haluan siemailla nostalgiaa ennen kuin kuolen.

Nimeltä mainitsematon eteläisen Afrikan maa on kuuma, sen maaperä on värjäytynyt punaiseksi, sen ilma ei syleile, vaan se törmää vastaan kuumana muurina. Maassa tapahtuu paljon pahaa, mutta sieltä on myös kauniita, elämän onnellisimman ajan muistoja. Eri aikakausien muistot mielessään brittitaustainen, Suomessa vuosia asunut Paul palaa lapsuuteensa kotimaahan. Hän palaa maahan, koska on viettänyt siellä elämänsä merkittävimmät hetket niin hyvässä kuin pahassakin. Nyt hän haluaa vain liukua mahdollisimman kauas elämästä. Esther on maan kansalainen, nuori nainen, joka on menettänyt yhden elämänsä tärkeimmistä ihmisistä, ja on menettämässä toisenkin. Hän sinnittelee elämässä, koska ajattelee olevansa elämän velkaa pienelle lapselle, josta kukaan muu ei huolehdi.

Elina Hirvosen romaani Kauimpana kuolemasta (2010) pitää sisällään paljon. Se kertoo tarinan Afrikasta, toisen Suomesta. Se kuvailee ihmissuhteita, politiikkaa, lapsia ja vanhempia, menetyksiä, alkuja ja loppuja. Se on romaani kotimaasta ja kaukomaasta, kaaoksesta ja ihmismielestä.

"Mikä asia maailmassa on sinun mielestäsi kauimpana kuolemasta?"

Missä on alku? Onko sitä koskaan ollutkaan? Herra antoi ja herra otti. Mikä on jumalan rooli ihmiselossa - onko jumalaa, Jumalaa tai jumaluutta ylipäätään olemassa? Tai onko ihmiselon arvoista elämää? Hirvosen romaanissa pohditaan suuria kysymyksiä ja se saa lukijansa myös miettimään, jopa kyseenalaistamaan oman elämänsä linjauksia. Maailma on epäoikeudenmukainen paikka ja sen kaiken Hirvonen kirjoittaa auki niin väkevästi, että lukiessa ainakin minua alkoi ahdistaa.

Hirvosen romaani aiheuttama ahdistus on "hyvää" ahdistusta; sellaista, jonka kokee silloin, kun kirja tulee aivan liki, satuttaa ja koskettaa. Ja kukapa ei liikuttuisi tai kauhistuisi lukiessaan afrikkalaisen kaupungin kaltevilla kaduilla elävistä lapsista, jotka takapuoli verillä muuttuvat vain nälkää näkeviksi käyttöhyödykkeiksi niin valkoisille kuin oman maansakin sairaille aikuisille; tai lukiessaan Bessyn tarinaa setänsä lapsivaimona, kaukana omasta ruumistaan. Hirvosen teksti on kuitenkin paljon enemmän. Se ei ole kauhean todellisuuden tirkistelyä, vaan se on elämänuskonsa menettäneen miehen ja elämään pakon vuoksi uskovan naisen tarina, jota yhteiskunnallinen omatunto ravistelee. Ja on kaikkea varsin monitasoisesti lomittuen nykyhetkeen ja menneeseen, kadonneisiin ja unohdettuihin.

Kauimpana kuolemasta sisältää ahdistavuutensa vastapainona valtavan määrän kauneutta. Hirvonen kirjoittaa, kuinka ihmisen läpi kulkee sadetta enteilevä tuuli tai miltä lapsen sydämensyke tuntuu omaa kehoa vasten. Hän kuvaa rakastumista ja vanhemmuutta, romaani onkin osin romaani isästä ja pojasta, kertomus hyvin erilaisista äitisuhteista ja tarina parisuhteiden syntymisestä, päättymisestä ja välitilasta. Hirvonen pääsee syvälle Paulin ja Estherin mieleen, heidän menneisyyteensä ja nykyhetkeensä; lukija alkaa elää heidän elämäänsä, asua heidän ihossaan. Kaiken kuvailu on vahvaa, taidokasta. Mutta taidokkuuteen sisältyy myös pientä irrallisuutta: moni asia jää leijumaan suomalais-afrikkalaiseen ilmaan, kuumuuteen ja räntäsateeseen. Olisin kaivannut teokseen ripauksen enemmän jämäkkyyttä, jäntevyyttä hienon kerronnan kannattelemaan tarinaan. Silloin kirjasta tulisi tullut miltei täydellinen romaani omaan makuuni.

Luomastaan pienestä irrallisuuden tunteesta huolimatta - tai ehkä juuri sen ansiosta - Kauimpana kuolemasta koskettaa, ravistelee, surettaa ja jää varmasti mieleen pitkäksi aikaa. Että hän muistaisi saman ja Kauimpana kuolemasta molemmat ovat niin hienoja teoksia, että odotan innolla Hirvosen mahdollista seuraavaa romaania. Olen varma, että se tulee olemaan loistava. Hirvonen osaa loihtia sanoillaan toivon.

****

Kauimpana kuolemasta on ollut blogeissa erittäin laajasti esitelty kirja. Sen ovat lukeneet muun muassa Susa, Anni m, Valkoinen kirahvi, Mari A ja Joana.

Andreï Makine: Ikuisen rakkauden kosketuksia

Andreï Makine: Ikuisen rakkauden kosketuksia
Kustantaja: Wsoy 2012, Aikamme kertojia -sarja
Alkuteos: Le Livre des brèves amours éternelles 2011
Suomentanut: Annikki Suni
Kansi: Martti Ruokonen
Ulkomainen kertomuskokoelma, Ranska, Venäjä
Sivuja: 158


Joskus muistan myös hänen varoituksensa kevään ensimmäisistä hennoista kukista, joiden hauraat ja ohuet varret voivat vaurioitua meidän veremme tylystä lämmöstä.
Niin kuin rakkaidemme sielut.

Breznevin kasvot, Breznevin tuhritut kasvot, ruosteinen leikkuupuimuri, kohtaamisen piinaavia muistoja, hiljaisia hymyjä ja onnen käsitteen aineellistumista himmeässä kesäkuun päivässä. Pohjoisen aron kylät, joissa on vain muutama talo, mutta sitkeitä mummoja. Neuvostoajasta toipuvalla Venäjällä on monet kasvot, monta tarinaa, kohtaloa ja yksilöiden tietä kohti omaa itseään.

Muutamasta tällaisesta kasvosta kirjoittaa Andreï Makine kertomuskokoelmassaan Ikuisen rakkauden kosketuksia (2011). Teos pitää sisällään kahdeksan kertomusta, joiden kaikkien kertojana on ehkä Makinea itseään, ehkä jotain muuta kotimaansa jättänyttä henkilöä muistuttava mies, jonka muistoissa palataan edesmenneeseen utooppiseen neuvostovaltioon, orpokodin arkeen, ensirakkauksiin sekä ennen kaikkea Venäjän nykyisyyden ja lähihistorian kohtaamiseen. Kaikki alkaa siitä, kun mies muistelee tapaamistaan syöpäsairaan Dmitsi Ressin, mielipidevangin ja "Runoilijan", kanssa. Ressin kärsimyksentäyteinen elämä piirtää kuvaa koko Venäjästä.

Se mitä näimme oli vaatimatonta, harmaata, köyhää. Edellisen vuosisadan taloja, joiden katoilla törrötti kuivia kasvinvarsia. Samea ilma toi mieleen marraskuisen hämärän, talven odotuksen. Me elimme toukokuuta ja koko kaupunki valmisti juhla-ateriaa, pian palaisi aurinko räikeänä ja iloisena. Mutta kauneus oli läsnä siinä vuodenaikojen väliin eksyneessä hetkessä. Se ei tarvinnut kuin himmeitä värisävyjä, lumen vääränaikaista raikkautta, yllättäen heränneen muiston kirvelyä monien talvien takaa. Kauneus sekoittui meidän hengitykseemme, riitti kun vain unohdimme keitä luulimme olevamme.

Makinen kertomuskokoelma on hieno, se on sanottava heti alkuunsa. Se ei kuitenkaan yllä samalle tasolle kuin Makinen mestariteoksena pitämäni Ranskalainen testamentti, jonka myös ystäväni Anna Elina mainitsee Ikuisen rakkauden kosketuksista kertoessaan.

Se, miksi nyt käsiteltävänä oleva teos ei nouse Makinen parhaimmistoon, johtuu ehkä yllättäen kaiken kauneudesta. Makinen teksti on upeaa; se on niin kaunista, virheetöntä ja hienoa, että se saa huokailemaan. Mutta tekstin hienous ja kauneus ei mielestäni ole tällä kertaa vain eduksi, vaan kauneutta on liikaakin, tukahduttavuuteen saakka. Toki kauneus toimii hyvänä vieraannuttajana. Se etäännyttää neuvostoajan vankileirien kauhuista, mulipäiksi ajeltujen orpolasten arjesta sekä ylipäätään maasta, jossa mielipiteenvapautta ei tunneta nykypäivänäkään. Kauneus lakaisee julmuuden ja väärinteot alleen, muttei piilota niitä kokonaan. Makine puhuu metaforin, hän kirjoittaa marxismi-leninismiä ylistävistä lauseista, jotka jäävät savun peittoon tai sätkynukke-Breznevistä. Paikoin hän on rivien välissä hauska - mutta sellaisella melankolisella, "venäläisellä" tavalla, tiedättehän? Hän ymmärtää synnyinmaataan, kirjoittaa oppijärjestelmistä ja ohimenevistä paratiiseista, joihin sitkeästi edelleen uskotaan. Ihmiset eivät muutu samaa tahtia kuin yhteiskunta.

Vaikka Makinen teksti oli osin pakahduttaa minut, en voi kuin ihailla kirjailijan lauseita, joissa kauhun kokeminen yhdistyy lempeään maailmankatsomukseen. Kauneus pelastaa monelta, Makinen kirjan ihmiset ovat osin selviytyjiä, sillä heillä on kyky uskoa elämään ja rakkauteen kaiken korkeimmassa merkityksessä. Kirjan suomentaja, heinäkuussa edesmennyt Annikki Suni onnistuu hienosti käännöstyössään. Makinen runollisesta kielestä ei virheitä löydy, ei kielipuolisia ilmaisuja, ei kömpelöitä lauserakenteita. Sunin suomennos tekee lukemisesta nautittavaa.

Ikuisen rakkauden kosketuksia jää hieman etäiseksi, mutta se on yksi kauneimmista tänä kesänä lukemistani kirjoista. Sen tunnelma jää leijumaan jonnekin ilmaan ja se kantaa mukaan lumen valkoista valoa ja alati kukkivien omenatarhojen muistoja.

****

Ikuisten rakkauden kosketuksen ovat lukeneet Anna Elinan lisäksi myös Sara, Leena Lumi ja Susa.

Walt Disney: Mikki panee tuulemaan

Walt Disney: Mikki panee tuulemaan
Kustantaja: Sanoma Osakeyhtiö 1980, Aku Ankan taskukirja 53
Alkuteos: Micky immer auf Achse 1980
Suomennos: Mary A. Wuorio
Ulkomainen sarjakuvakokoelma, Saksa
Sivuja: 254

Alkuruutu: "Huomenissa Mikki ja Simo Sisu keskustelevat tuomiosta"
Sisu: Suurenmoinen puolustaja, kun sai Musta Pekan vapaaksi.
Mikki: No, tuomarilla oli kiire.
Eihän tiedä, vaikka se roisto ottaisi opikseen
Sisu: Kyllä sinä erehdyt, jos luulet hänen muuttuvan.
Lyön vaikka vetoa, että hän hautoo jo seuraavaa kaappausta.
Loppuruutu: "Niinpä tekeekin."

Eilen esittelemäni Maria Langin romaani suorastaan huusi, että Ei enää murhia! Murhia ei olekaan luvassa, mutta dekkareiden kylkeen eräänlaiseksi sokeriksi pohjalle saa liimautua monisataaosaisen teossarjan julkaisu, jossa roistoja jahdataan niin nyrkit pystyssä kuin meren pohjassa - ja niin roistoja kuin erilaisia rikkomuksia riittää.

Kyse on kirjasta - tai "kirjasta" - jonka hahmot ovat useimmille tuttuja: Musta Pekka, Herkko Hikinen, Merihirviö sekä kokonainen joukko roiston näköisiä anonyymiksi jääviä miehiä, Hessu Hopo, Poliisimestari Simo Sisu ja tietenkin aina niin täydellinen Mikki Hiiri seikkailevat Aku Ankan 53. taskukirjassa Mikki panee tuulemaan (1980). Kirjassa on kaikkiaan kuusi kertomusta sekä Esinäytös. Sarjakuvakertomusten nimet kertovat, kuinka moneen myllytykseen Mikki roistoja jahdatessaan joutuu: on Kasukka, Merihirviö, Diplomaattinen tehtävä, Veijaritarina, Mikki ja merirosvot sekä Sirkusseikkailu. Olen nyt sopivasti työväsymyksen ja esikoisen huomenna alkavan koulutien jännittämisen vuoksi leikkimielellä ja haluan kokeilla, voiko Aku Ankan taskukirjaa arvioida tai esitellä - miten vain - blogissa samaan tapaan kuin romaania.

Mikki ja Mikki. Aina tiellä.

Nimenomaan. Mikki on oma täydellinen itsensä, alati oikeamielinen, reipas, pyyteetön, aina valmiina. Siimahäntä on täydellinen partiopoika ja amerikkalainen unelmavävy. Mikki tulee apuun silloin, kun tarvitaan. Hän joutuu köysiin, seikkailee meren alla, matkailee fiksusti 1980-luvun alussa varmasti vielä melko eksoottisella Madeiralla. Mikki on se, joka käy urheasti päin vaaroja silloin, kun paras ystävä Hessu löysäilee vaikkapa lainelautaillen. Hessu on kuitenkin täydellinen ja uskollinen apuri, hyväntahtoinen ja hieman hömelö kaveri, johon voi luottaa ja jonka äly välähtää yllättävissä paikoissa. Kirjan muukin roolitus noudattaa eräänlaista satukirjojen proppilaista funktionalismia: sankarin ja hölmönnokkelan apurin ohella on viisas mies - Simo Sisu - sekä kokonainen joukko konnia, apureita ja ihailun kohteita. Tai yksi ihailun kohde: Minni Hiiri vilahtaa sivuroolissa. Minnin käskystä Mikki esimerkiksi asioi kaupassa ja kohtaa Mustan Pekan.

Jos Mikki panee tuulemaan -sarjakuvakirjan hahmot ovat kaavamaisia, mutta sympaattisia, sitä ovat kirjan kertomuksetkin. Tarinoilla on selkeä alkuasetelma, varkauksien tai murtojen sarja, helposti arvattavissa oleva kelmi, takaa-ajoa sekä taisteluja ja lopussa kiitos seisoo. Tässäkin suhteessä Mikki panee tuulemaan noudattelee klassisten satujen kaavaa aivan Vladimir Proppin teoriaa mukaillen. Tarinoiden kirjoittajan tai piirtäjän nimeä ei kerrota, mutta saksankielisen alkuteoksen tekijöiden kekseliäisyyttä on ihailtava; Mikki kohtaa niin jopa atomikäyttöisen robottikalan. Ankkapostia luetaan ja kaikki noudattavat yhteiskunnan normeja parhaansa mukaan - paitsi roistot. Kielellisesti Mikki panee tuulemaan on tasaisen laadukasta työtä, se kantaa hienosti Aku Ankkojen mainetta hyvää suomena sisältävänä julkaisuna. Aivan samoihin nokkeluuksiin kuin Aku Ankka -lehdessä ei kuitenkaan päästä.

Mikki panee tuulemaan sopii dekkariteeman päättäjäksi oikein mainiosti, sillä roistoja jahdataan välillä jopa pyssyä heilutellen. Aika kovaksikeittyä touhua!

Mikki panee tuulemaan on minulle tuulahdus lapsuudesta. Se on yhtä kuin koulun jälkeinen päivä, jolloin menin itseäni vuotta vanhemman tytön kotiin (pienessä koulussa meillä oli yhdysluokka 3-4, olimme siis luokkatovereita) syömään suklaa-kauraherkkua kylmän maidon kera ja lukemaan isoa Aku Ankan taskukirjojen pinoa. Kirja ei ole Aku Ankan taskukirjojen kärkikastia, vaan rutiinipokkari osana sarjaa, mutta viihdyttävyydessään Akkarit ovat laatuteoksia omalla paikallaan.

***½ (koska tämä ei ole Aku Taikaviitta tai Mikki Hiiri kummitusjahdissa)

Maria Lang: Ei enää murhia!

Maria Lang: Ei enää murhia!
Kustantaja: Gummerus 1990 (2. painos)
Alkuteos: Inte flera mord! 1951
Suomentanut: H. Sorjo-Smeds
Kansi: Curt Petersson
Ulkomainen jännitysromaani, Ruotsi
Sivuja: 223

- No niin, lähden mukaan. Mutta yhden ehdon asetan. Ei enää murhia! Tähänastiset riittävät jo.
Upsalan yliopiston egyptologian professori Johannas M. Ekstedt oli puhunut, ja Einar sekä minä huoahdimme helpotuksesta.

Idyllinen Skoga on eräs Ruotsin rauhallisimmista pikkukaupungeista. Sen talot ovat keltaisia tai valkoisia puuhuviloita, jokaisen talon puutarha on rauhaisalla tavalla vehreä, alhaalla laaksossa kimaltelee järvenselkä ja kirkkokin on valkoinen kuin sokerista tehty. Ihmeellinen pieni idylli! Väsynyt professori ja hänen hiljattain avioitunut tyttärensä Puck miehensä historian opettaja Einar Buren kanssa odottavat lomaa Skogassa suurella innolla etenkin siksi, että Tukholmassa Puck ja Einar olivat joutuneet tekemisiin murhajuttujen kanssa kiitos Einarin hyvän ystävän poliisi Kristen Wijkin. Skogassa kaikki on toisin, mutta ehkä kolmikon olisi pitänyt uskoa Thotmes III:ksi nimettyä kissaa, joka alkoi naukua varoituksia jo automatkalla kohti Skogaa.

Erään Ruotsin tunnetuimman dekkaristin, 40 kirjaa kirjoittaneen Maria Langin romaani Ei enää murhia! (1951) kytkeytyy samaan kotoisan jännityskirjan perinteeseen kuin esimerkiksi valtaosa Agatha Christien dekkareista. Ei varmastikaan ole vaikea arvata, kuinka tarkoituksellisesti väärään kirjan otsikko osuu: Thotmes-kissan varoitusnaukaisuja olisi pitänyt uskoa:

Isä otti voimakkaat sarvisankaiset silmäkulmiltaan, ja tummansiniset silmät näyttivät väsyneiltä ja miettiväisiltä kun hän hitaasti ryhtyi puhumaan.
- Pelkään että minun on pakko kertoa se teille. Jotakin täytynee tehdä selväksi, luulisin.
Hän piti tauon ja jatkui sitten samaan valittelevaan sävyyn, jolla olisi puhutellut reputettua tenttijää.- En todella pidä siitä laisinkaan... Mutta tosiasia on että nurmikollamme makaa ruumis.

Ei enää murhia! on tyylipuhdas perinteinen dekkari. Sen perinteisyys ja tuon perinteen jatkuminen nykypäivään miltei hätkähdytti minua. Tänä kesänä lukemistani dekkareista ainakin neljässä kehyskertomus on osin sama: Agatha Christien Syyttävän sormen sisarukset asettuvat maaseudulle, jotta voivat toipua toisen maailmansodan aiheuttamista vaurioista; Eeva Tenhusen Murhassa savolaiseen tapaan Liisa ja Martti Halla ostavat vanhan talon Ylä-Savosta päästäkseen eroon pääkaupunkiseudun hektisyydestä ja jopa ihkauudessa psykologisessa dekkarissa, Camilla Läckbergin Majakanvartijassa useampikin henkilö suuntaa vanhalle kotiseudulleen, meren ja majakoiden maisemiin paetakseen jotain asiaa menneisyydestään. Ei enää murhia! on osa samaa maallepaluun jatkumoa. Ja maaseudulla jos jossain, kaikkein uneliaimmillakin pikkupaikkakunnilla, tehdään melkoisesti veritöitä kaiken kahvinjuonnin, puutarhanhoidon ja yleisen sosialiseeramisen ohella.

Tyylipuhdasta on myös yhteisökuvaus. Skoga on pikkukaupunki, jonka asukkaat tietävät paikkansa ja toistensakin paikan samaan tapaan kuin muissa mainitsemissani dekkareissa. Kirjan maailmankuva on vanhanaikainen, omaa aikakauttaan 1950-luvun alkua mukaileva. Lukeminen tarjoaa mielikuvallista nostalgiaa aikakaudesta, jota en luonnollisestikaan ole koskaan kokenut. Kirjan luettuaan tekee melkein mieli alkaa selata vanhoja Seura-lehtiä tai näin Olympia-kesänä katsoa lähetyksiä Helsingin vuoden 1952.

Nostalgia sikseen, miten on dekkarimaisuuden laita? Onko romaani juonellisestikin tyylipuhdas? On. Langin kirjassa kaikki on kovin mukavaa. Lukijaa ei pelota eikä kirjailija tunge mukaan liikaa psykologiaa, vaikka murhan motiivien tarkastelussa riittäisikin töitä vaikka millaiselle profiloijalle.  Minä pidän tällaisista leppoisista "kyökkidekkareista" ainakin kesäaikaan. Ei enää murhien leppoisuus on kaikkine murhineenkin suloista, mutta koska Lang on taitava, saa lukija tehdä oikeasti aivotyötä koettaessaan keksiä murhaajaa. Itse taisin keksiä hänen henkilöllisyytensä hieman ennen kuin se paljastuu Puckille ja Einarille, mutta jouduin hämmennyksiin aika monta kertaa, siinä määrin taitavasti Lang erilaisia motiiveja pyörittelee. Kirjan opetus onkin siinä, että kuka tahansa pikkukaupungin asukkaista voi olla murhaaja. Kuka tahansa.

Parasta Langin romaanissa on sen viihdyttävyyden  ja aivojumpan yhdistyminen. Minä viihdyin ja nautin. Ei tällaisia kirjoja kovin monta jaksa lukea perätysten, mutta kaikille kesän, ruotsalaisuuden, puuhuviloiden ja herttaisen jännityksen ystäville romaani sopii.

Ei enää murhia! huutaa Langin kirjan otsikko. Kaunokirjallisuuden suhteen en voi yhtyä huutoon, sillä taidan pikkuhiljaa tehdä paluuta dekkarien lukijaksi, ainakin tällaisten kotoisten kuka-sen-teki -jännärien. Nyt kuitenkin lopetan hetkeksi dekkarien esittelyn blogissani ja palaan itselleni ominaisemman lukemiston pariin ensi viikolla. Sitä ennen liikun huomenissa kuitenkin vielä eräänlaisen jännityksen parissa. Murhia ei ole luvassa, mutta varsinaista "sokeria pohjalla" on luvassa, ainakin huumorilla mitattuna. ;) Ettekä ehkä ihan helposti arvaa, että mistä kirjasta on kyse.

****

P.S. Mitä nyt lukemiini dekkareihin tulee, niin vanhat murharouvat Agatha Christie ja Maria Lang tarjosivat minulle parasta, oikealla tavalla kotoisaa jännitystä ainakin tälle kesälle. Uutuuksiin, Läckbergiin ja Mooreen, olin aavistuksen pettynyt, mutta niistä Moore vie voiton brittitunnelman hyvän hallitsemisen vuoksi. Haahtelan kirja oli hieno ja jännistysromaaninankin ehjä, mutta en voi olla vertaamatta sitä Haahtelan muihin teoksiin. Tenhusen romaani hukkui hieman savolaistunnelmiin, Viisikko taas oli juuri sitä mitä muistinkin: eväsretkiä ja epäilyttäviä aikuisia. Koetin valita mahdollisimman erilaisia kirjoja, mutta moni jäi lukematta. Hyllyssäni odottaakin nyt esimerkiksi Håkan Nesserin kirja, uskon pitäväni siitä kovasti. Syksyllä aion lukea myös P.D. Jamesia ja Dorothy L. Sayersia. Dekkari(osa)kesäni sai aikaan sen, mitä lähdin hakemaan: kipinän lukea dekkareita aina ajoittain.

Graham Moore: Kuolema Sherlock-seurassa

Graham Moore: Kuolema Sherlock-seurassa
Kustantaja: Atena 2012
Alkuteos: The Sherlockian (USA), The Holmes Affair (UK) 2010
Suomentanut: Taina Wallin
Kansi: Niina Leino
Ulkomainen jännitysromaani, Yhdysvallat
Sivuja: 474

Kadonnut päiväkirja oli Sherlock-tutkimuksen Graalin malja. Jos se joskus ilmaantuisi myyntiin Sothebyn huutokaupassa, olisi se omaisuuksien arvoinen - sen hinta saattaisi kohota aina 10 miljoonaan dollariin. Mutta mikä tärkeintä, päiväkirja avaisi ikkunan maailman kuuluisimman salapoliisikirjailijan aivoituksiin ajalta, jolloin hän oli luomisvoimansa huipulla. Jo sadan vuoden ajan tutkijat olivat kehitelleet teorioita siitä, mitä kyseinen päiväkirja mahdollisesti kätki sisälleen. Kadonneen tarinan käsikirjoituksen? Jonkin Conan Doylen kadonneen tunnustuksen? Miten maailmassa se oli voinut kadota jälkiä jättämättä?

New York 2010. Arthur Conan Doleyn kadonnut päiväkirja löytyy ja sherlockistit ympäri maailmaa toivovat ja uskovat kirjna avaavan ihailevansa kirjailijan salaisuudet. Niin myös Baker Streetin apujoukot, jonka tuoren jäsen Harold White on päässyt mukaan seuran toimintaan ennätyksellisen nopeasti. Kukaan ei kuitenkaan ehdi tutustua päiväkirjan sisältöön, sillä sen löytäjä Alex Cale kuolee ja päiväkirja katoaa uudelleen. Salaperäinen toimittaja Sarah liittyy Haroldin seuraan ja he alkavat selvittää niin Alexin kuolemaa kuin uudelleen kadonneiden päiväkirjojen arvoitusta.

Lontoo 1893. Sherlock Holmes on kuollut! Lontoon lehtiotsikot kirkuvat uutista ja Arthur Conan Doylea keljuttaa. Hänen fiktiivinen hahmonsa on tunnetumpi ja arvostetumpi kuin hän itse, vaikka hänelläkin on kerrassan erinomainen asema yhteiskunnassa. Kirjailija ei halua jäädä hahmonsa varjoon. Pian nuori suffragetti löydetään kuolleena, ja nuorten naisten ruumiita on enemmänkin. Kuka sarjamurhaa naisia Lontoon kujilla? Ja miksi kaikilla lähtökohdiltaan kunnollisilla naisilla oli kolmepäistä varista kuvaava tatuointi? Arthur Conan Doyle päättää päihittää luomansa fiktiivisen etsivän ja alkaa selvittää murhia apunaan muun muassa hyvä ystävänsä Bram Stroker.

Graham Mooren esikoisromaani Kuolema Sherlock-seurassa (2010) on kahdessa aikatasossa liikkuva, faktaa fiktioon sekoittava mukaansatempaava jännitysromaani. Romaanin taustatarina on mitä kiehtovin: Arthur Conan Doylen päiväkirjat olivat nimittäin oikeasti kadonneet, vuonna 2004 niiden väitettiin löytyneen, niiden löytäjä Richard Lancelyn Green kuristettiin eikä tapaus ole vieläkään selvitetty. Hiuksianostattavaa, suorastaan pelottavaa, vai mitä?

Wesminster Abbeyn korkein torni lävisti laskevan auringon kalpeankeltaisen pallon juuri kun Arthur astui ulos Waterloon asemalta. Myöhäisen iltapäivän liikenne virtasi Westminsterin sillan yli kuin kuohuva koski - kuin itse pelottava Reichenbach - kuljettaen muassaan jalankulkijoita ja rämiseviä umpivaunuja kohti itää ja kaupungin kuhisevaa keskustaa. Big Ben ilmoitti kellonajaksi kaksikymmentä yli viisi.
Jossakin tämän kaupungin uumenissa lymysi "Morgan Nemainin" murhaaja-aviomies, ja Arthurilla oli vakaa aie löytää tuo mies.

Sadan vuoden takainen Englanti on Haroldille tutumpi kuin nykypäivän Englanti, ja kun Moorea lukee, samoin käy lukijallekin. Arhur Conan Doylen ajan Englanti on kiehtova: sumuisen harmaa, kaasulamppujen ja niitä korvaavien kirkkauden sähkölamppujen valaisema Lontoo näyttäytyy surumielisenä ja romanttisena. Nykypäivä taas on hajuton ja mauton: hotelleja ja kokoushuoneita, internet, ei juuri muuta. Tämä miljöön määrittelemä tunnelma lyö leimansa koko romaaniin.

Graham Moore on elokuvakäsikirjoittaja, ja sen huomaa kirjaa lukiessa - hyvässä ja pahassa. Hyvää on se, että tarina kulkee niin, että kirjan lukee suorastaan ahmien. Luku toisensa jälkeen päättyy cliffhangeriin niin reilun sadan vuoden takaisessa Lontoossa kuin nykypäivän kertomuksessakin; milloin viitataan pahimman mahdollisen olevan vielä edessä, milloin annetaan viitteitä murhaajasta, milloin epäilyksenalainen tuntuu olevan joku hyvinkin keskeinen henkilö. Hyvää on myös jo mainitsemani miljöön asettelu, seikkailun tunnelma ja etenkin Arthur Conan Doylen aikaan sijoittuva jännitystarina, joka toimii erinomaisesti.

Huonoa taas on miltei koko 2000-luvun tarina. Harold on tylsä, hajuton ja mauton, hänen ystävänsä ja kilpailijansa kliseisiä eikä alkua lukuunottamatta sherlockisti Alexin kuoleman selvittäminenkään oikein jaksa kiinnostaa. Arthur Conan Doylen päiväkirjojen arvoitus toki kiinnostaa, ja romaanin syntyä inspiroineet surulliset tapahtumat tuovat omaa mielenkiintoaan lukemiseen. Kielellisesti romaani on yhtä tasapaksu kuin Harold. Vaikka Moore kirjoittaa työkseen elokuvia, ei hän saa tekstiinsä kielellistä eloa. Kerronta on toki sukkelaa ja koukuttavaa, mutta ei kaunokirjallisessa mielessä mitään enempää. Toisinaan Mooren kuvailussa on suoranaista häiritsevyyttä: Bram Stroker on esimerkiksi toisinaan Bram, toisinaan Stroker.

Voisin sanoa, että Kuolema Sherlock-seurassa on puoliksi hyvä romaani. Jos Moore olisi kirjoittanut Arthur Conan Doylen tarinan, olisin aika lailla myyty. Tuon puolikkaan ansiosta Kuolema Sherlock-seurassa jätti erittäin hyvän kirjallisen jälkimaun ja romaania voi pitää suoranaisena kunnianosoituksena niin Conan Doylelle kuin Sherlock Holmesillekin. Vaikka luin kirjan jo vajaa kuukausi sitten, tarvitsee minun vain ajatella kirjan nimeä ja pääsen heti Arthur Conan Doylen ajan Lontoon sumuisille kujille. Kaltaiselleni Britannia-fanille sinänsä tasapaksu jännityskirja tarjosi näin ollen melkoisesti kirjallista, viihdyttävää herkkua.


***½

Kuoleman Sherlock-seurassa ovat lukeneet myös Amma, Kata, Kirsi Hietanen ja Norkku.

P.S. Kuvassa oleva rasia ja kalvosinnapit on ostettu suoraan osoitteesta Baker Street 221B. Suosittelen Sherlock Holmes -museota kaikille Lontoon-kävijöille.

Joel Haahtela: Kaksi kertaa kadonnut

Joel Haahtela: Kaksi kertaa kadonnut
Kustantaja: Otava 1999
Kansi: Saku Heinänen
Kotimainen romaani, jännitys
Sivuja: 207

Lolita painoi nappia. Filmille tallentui hämärä kuva vastapäisen talon ikkunasta ja siinä seisovasta miehestä, kukkaruukusta ikkunalaudalla ja naisesta, joka tuli vähäpukeisena huoneen ovesta sisään ja joka ei ollut miehen vaimo.

Kahvila on kuin pieni saari jossain oletettavasti itäeurooppalaisen kaupungin syyskuulaassa hälinässä. Syntymäpäivänään kahvilassa työskentelevä Lolita saa lahjaksi vanhan järjestelmäkameran, alkaa ottaa kuvia ja kehittää filmin. Filmille on jäänyt vuosia vanhoja kuvia ja Lolita uskoo tunnistavansa erään kuvissa esiintyvän miehen kauan sitten kadonneeksi, kuolleeksi arvelluksi mieheksi. Nuori posteljooni Jules apunaan Lolita alkaa selvittää miehen arvoitusta. Mikä rooli Lolitan isällä on kaikessa? Mikä naapurilla, rouva Gossardilla? Kuka kuva mies oikein on? Miksi hän näyttää muuttaneen henkilöllisyyttään ja personaallisuuttaan? Ja saiko Lolita kameransa vain sattumalta?

Kyllä, Joel Haahtelan esikoisromaani Kaksi kertaa kadonnut (1999) on mukana edelleen purkamisen alla olevassa dekkaripuolikuussani. Se on tyylipuhdas jännitysromaani, joka keskittyy arvoitukseen, rikokseen ja mahdolliseen rikokseen sekä mikroperspektiivistä myös maailmanpolitiikkaan, itäisen Euroopan lähihistoriaan.

Samaan aikaan Lolita alkoi leipoa sämpylöitä, joiden muisto sai hänet lähes aina kyynelehtimään. Ne olivat hänen äitinsä sämpylöitä. Vaikka kyyneleet tipahtelivat taikinalle ja se muuttui liian vetiseksi ja liian suolaiseksi, Lolita jatkoi, koska muisto oli hyvä. Ja lopulta jäi vain hiljainen huone, kukat maljakossa (valkoiset ruusut, jotka pian avautuvat), tilkka maitokahvia kuppien pohjalle, sämpylänmuruja. Avain kuin jokin olisi jäänyt kesken, ihmiset haihtuneet, hävinneet, muuttuneet osaksi huoneen ilmaan, lentäneet ulos raollaan olevasta ikkunasta.

Vaikka Kaksi kertaa kadonnut on jännitysromaani, on kirjassa paljon Haahtelan tavaramerkkejä. On kuulat valkeat päivät ja ohikiitävät hetket. On haihtuneita ja hävinneitä ihmisiä sekä surupuun vahvoja oksia. On ihmeellistä auringonvaloa juuri silloin, kun nuori mies pääsee ensimmäisen kerran naisen haarojen väliin muovisen Jeesus-patsaan keikkuessa heidän yläpuolellaan. Ja on - ainakin melkein - niin ihana ensin ranskalaisen ja sitten argentiinalaisen omenakakun ohje, että aloin kirjaa heinäkuussa lukiessani kaivata syksyä, omenoita, inkiväärin tuoksua ja keittiöstä kuuluvaa musiikkia.

Romaanissa on kuitenkin seikkoja, jotka tekevät sen selkeästi jännityskirjaksi: on arvoitus, jollainen toki löytyy tavalla tai toisella kaikista Haahtelan kirjoista, pelaamista henkilöllisyydellä, väkivaltaa, tuliaseita ja kuolemaa. Tunnelma on paikoin synkkä, miltei painostava. Varsinainen dekkari Kaksi kertaa kadonnut ei kuitenkaan ole, koska romaanin tarjoama kaunokirjallinen täyttymys tai huipennyt syntyy enemmänkin tunnelmasta, ilmavuudesta, arjen pysähtyneistä hetkistä sekä haahtelamaisesta anonymiteetistä ja painostavuuden vastapuolena toimivasta lempeydestä.

Kaksi kertaa kadonnut on kelvollinen romaani, esikoiskirjana se on suorastaan hyvä. Kaikki Haahtelan kirjat lukeneena ja niitä suuresti ihailevana en kuitenkaan voi olla rinnastamatta romaania miehen muihin teoksiin. Niiden joukossa Kaksi kertaa kadonnut on selvästi heikoin. Sen kieli on kömpelömpää kuin Haahtelan muissa teoksissa, joskin lauseet ovat nytkin hiottuja ja usein niin kauniita, että niitä voisi vaalia ajatuksissaan vaikka kuinka. Suurin ongelma ovat romaanin henkilöt. Joillekin Haahtelan romaaneille on ominaista, että henkilöt jäävät nimenkin tasolla anonyymeiksi. Näin ei ole Kaksi kertaa kadonneen kanssa, vaan heillä on jopa sukunimet, äidit ja isät, perheen yhteistä historiaa. Mutta siitä huolimatta Kaksi kertaa kadonneen henkilöt jäävät etäisiksi, valtaosa kohtauksista valottuu kuin kameran filmistä, mikä toki tavallaan sopii kamerasta alkavan kirjan tyyliin. Minua tuo etäisyys tai tietty asetelmallisuus kuitenkin vaivasi enkä päässyt kirjan maailmaan samalla tavalla kuin Haahtelan (melkein kaikkien) muiden teosten.

Koska minä kuulun niihin lukijoihin, jotka ihastuvat helposti ajatukseen talviaamujen hiljaisesta kirkkaudesta tai kahviloiden ensimmäisistä vaitonaisista asiakkaista, saatoin pienestä etäisyyden tunteesta huolimatta sulkea Kaksi kertaa kadonneen kanneet tyytyväisenä. Ensimmäiseksi Haahtelan kirjaksi en sitä suosittele, mutta tulevaa syksyä ja talvea ajatellen voin mielihyvin vinkata siitä kaikille niille, jotka eivät halua tietää kaikkea. Sillä uusi päivä ei kerro kaikkea itsestään.

***½

Niitä Haahtelan tavaramerkkejä voitte tarkastella vaikkapa kesäkuussa laatimassani Joel Haahtela -bingoksi nimeämässäni hupailussa. Kaksi kertaa kadonneesta ovat kirjoittaneet myös Pekka, Joana ja Anni m.

Copycat-ehdokas ja dekkari/paperinukke-arvonnan voittajat

Taas se lukee, tuumaa varmasti monen kirjabloggaajan puoliso, ystävä, perheenjäsen tai kollega. Lukiessa voikin olla muissa maailmoissa ja aikakausissa, mutta ainakin fyysisesti paluu omaan arkeen ja aikaan sujunee helpommin kuin Aikamatkustajan vaimo -romaanin Henrylla. Silti tai juuri siksi aion kokeilla onneani Amman Copycat-kisassa Kirjabloggaajan miehellä. Koska kilpailun sääntöjen mukaan osallistua saa useammallakin kuvalla, saatan elokuisen innostuksen iskiessä kokeilla vielä parin muunkin copcat-kuvan tekemistä, mutta ilmoitan toki niin Ammalle kuin teille kaikille blogini lukijoillekin, että millä kuvalla ensisijaisesti sitten kuun lopussa osallistun.

Pari viikkoa sitten kerroin suhteestani dekkareihin ja kehuin kovasti myös Rautalammin museota. Samassa yhteydessä pidin pienen arvonnan, ja nyt on aika julkistaa sen voittajat. Lahjomaton random.org olkoot nyt onnettarena.

Camilla Läckbergin dekkari menee numerolle 4, ja se meneekin näköjään Australiaan saakka. Sannabanana, sinulle on tulossa kirja!

Ja iki-ihana Minna Canth -paperinukke kera rintamerkin menee numerolle 26, Outille Kanervalaan.

Onnea voittajille!

Eeva Tenhunen: Kuolema savolaiseen tapaan

Eeva Tenhunen: Kuolema savolaiseen tapaan
Kustantaja: WSOY 1976 (4. painos 1995)
Kansi: Eeva Mehto
Kotimainen jännitysromaani
Sivuja: 256

Viinamäen kylä nyt ainakin oli Kuopion takana jos mikä. Ja Rainan raporttien mukaan melkein kaikki asukkaat olivat Tikkasia.
Mutta huolimatta Martin ibseniläisestä kaudesta, välittämättä isomummu Loviisan koti-ikävästä, olisin jarruttanut kiivaasti - jos olisin tiennyt että Mustikkamäen tilan kauppakirjassa mainittuun irtaimistoon sisältyi myös kauniin nuoren tytön pakastettu ruumis.

Aloitteleva jännityskirjailija ja entinen äidinkielen opettaja Liisa Halla, kirjan minä, muuttaa miehensä, virkavapaalla olevan poliisin Martti Hallan kanssa Ylä-Savoon Viinamäen kylään. Liisa toivoo saavansa inspiraatiota dekkariinsa, Martti haaveilee ränsistyneen Mustikkamäen tilan remontoimisesta. Vantaalainen rivitalo-osake ja pääkaupunkiseudun houkutukset jäävät taakse ja korvaantuvat talorötisköllä, kokonaisella Tikkas-joukolla Viinamäen Santtu-parasta Uteliaaseen Eukkoon, opettajaan, saakka ja edelleen hartiat lysyssä kulkevaan Poekaan sekä myytisellä isomummu-Loviisalla, josta vieläkin puhutaan kylänraitilla. Liisan kirjoitustyö ei ota sujuakseen inspiroivasta aitosavolaisesta ilmapiiristä huolimatta, mutta muuten kaikki voisi olla hyvin, ellei Mustikkamäen kellarista sattuisi löytymään sulamistilassa olevaa punasaappaisen tytön ruumista.

En ole varma, olenko aiemmin lukenut Eeva Tenhusen Kuoleman savolaiseen tapaan (1976) vaiko en. Kuvittelin, muistin, lukeneeni kirjan sen nimen ja kehystarinan perusteella, mutta kun nyt oikeasti tartuin kirjaan, en muistanut siitä mitään. Innostuin Tenhusesta uudelleen viime syksynä ja aion nyt harvakseltaan lukea hänen teoksiaan. Tenhunen on mielestäni erinomainen dekkaristi ja hieno kirjailija.

Kun Viinamäen Santtu höylisti lupaa tulla auttamaan Marttia huussin alusen tyhjennyksessä "huomenna, heti puolilta päivin", se tosiaan vilpittömästio aikoo tehdä niin - sillä hetkellä.
Tilanne tuo mieleen erään kohtauksen Graham Greenen romaanista Jutun loppu. Siinä sankaritar (Janet/Julie?) vakuuttaa rakkauttaan aitosavolaiseen tapaan: Rakastan sinua ikuisesti - tällä hetkellä (sitaatti ei ole sanatarkka - enkä valitettavasti pysty täsmentämään sitä. Tilasin kirjan kirkonkylän kirjakaupan välityksellä noin puoli vuotta sitten; tulee ensi viikolla.)
Lupaus siis annetaan aina yhtä vilpittömästi, mutta huomiseen sen sitovuus ei yllä - saati sitten ensi viikkoon: aika on toinen, olosuhteet muuttuneet.

Kuolema savolaiseen tapaan on erinomaisesti nimetty kirja. Kuolema ja savolaisuus ovat sen kantavat voimat. Tenhusen romaani on varsin humoristinen kirja, mutta luulen että kirjan huumori avautuu parhaiten niille, joilla on savolaisia (tai karjalaisia, uskon samanlaisen henkisen kierosilmäisyyden sopivan ainakin mielikuvien tasolla kumpaankin heimoon) juuria tai vähintäänkin tuttavia. Sillä siinä missä Viinamäen Santun jahkailu rinnastuu varsin hyvin Graham Greenen romaanihahmon rakkausvakuutuksiin, on savolainen höveliys ainakin minun mielestäni erittäin ymmärrettävää: kuten Marttikin lopulta ymmärtää, Savossa olisi tavattoman epäkohteliasta, suorastaan tylyä, kieltäytyä jostain asiasta. Vastapuolen on vain ymmärrettävä, että tilanteet ovat, tuota, eläväisiä ja muuttuvia. Kyntilän laittaminen vakan alle on jo Jotakin, koska kaikilla ei ole sitäkään vähää vakan alle pantavaa. Loppujen lopuksi kirja taitaa paitsi pitää naurunalaisena, omalla tavallaan myös ylistää itäsuomalaista elämänasennetta.

Kuolema savolaiseen tapaan ei ole pelkkä hupaisa savolaiskuvailu, vaan se on myös ehta dekkari. Siinä on murha, ja toinenkin. Punasaappaisen tytön kuoleman lisäksi tapahtuu kunnon dekkarin tapaan totta kai toinenkin veriteko. Mahdollisia syyllisiä on useita, itse asiassa kuka tahansa voisi olla murhaaja. Tällä kertaa jännitys ei kuitenkaan tihene. Kyse ei ole siitä, etteikö Tenhunen olisi luonut kunnollista kuka-sen-teki -verkkoa. Päinvastoin, siinä hän onnistuu hyvin: itse kuvittelin arvaavani murhaajan yhdessä kohtaa, mutta myöhemmin Tenhunen pyöritteli henkilöhahmojaan siinä määrin mehukkaasti, että epäilykseni ehtivät muuttua montakin kertaa. Tarina on ehjä ja Tenhunen punoo punasaappaisen tytön arvoituksen varsin mehukkaalla tavalla. Mutta kirjalla on nimenomaan dekkarina yksi suuri ongelma: sillä, kuka murhan teki, ei ole loppujen lopuksi suurtakaan merkitystä, koska Tenhunen hukkuu tekstissään jonnekin satiirisen savolaiskuvailun, kirjailijantyöhön kuuluvan luomisvaikeuden ja kyläyhteisön sosiaalisen järjestyksen alle. Tarinan eheys ei paikkaa kerronnan jaarittelevaa poukkoulua. Kirja käynnistyy kunnolla vasta loppupuolella

Kuolema Savolaiseen tapaan ei dekkarina yllä lähellekään samaa kuin kirjailijan Nuku hyvin, Punahilkka. Punahilkka on mielestäni itse asiassa eräs parhaiten kirjoitetuista kotimaisista dekkareista. Se on tiivis, aidosti jännittävä ja pahuutta nurkissaan piilotettava romaani. Tiiviys ja oikea jännitys uupuvat Viinamäen kylästä, vaikka siellä pahuutta toki piileskeleekin. Kesäkirjana romaani on kuitenkin mainio ja Tenhusen yläsavolaisia, kaikkia noita Tikkasia ja Poekaa, on vain jollakin tasolla rakastettava. Kuten Savossa sanotaan, tottuus on niin pyhä asia, ettei sitä henno arkena käyttee.

***½

Booksy on kirjoittanut kirjasta hienon blogitekstin, jossa pohtii muun muassa sitä, kuinka savolaisuutta tarkastellaan kulttuuriantopologisesti.

Ja koska Eeva Tenhusta pidetään "Suomen Agathana", niin äänestäkää sivupalkin gallupissa sitä, ratkooko neiti Marple vaiko Hercule Poirot murhan paremmin! Omaa dekkarisuhdettaan voi kommentoida täällä ja samalla on mahdollisuus osallistua arvontaan. Aikaa on sunnuntai-iltaan 5.8. saakka.

Enid Blyton: Viisikko ja aavejuna

Enid Blyton: Viisikko ja aavejuna
Kustantaja: Tammi 2004, 12. painos
Alkuteos: Five Go off to Camp 1947
Suomennos: Lea Karvonen
Sivuja: 159
Ulkomainen lastenromaani, jännityskirja kouluikäisille, Iso-Britannia

Hän makasi ja kuunteli mehiläisten surinaa ja veden poreilua. Sitten hän yhtäkkiä kuuli uuden äänen. Aluksi hän ei välittänyt siitä, mutta sitten hänen syöksähti pelästyneenä pystyyn. - Ääni tulee maan alta! Syvältä, syvältä maan uumenista! Siellä jylisee ja kohisee... Mitä siellä oikein tapahtuu... Kauheata, onko tämä maanjäristys!

Ihana, rakas Viisikko. Asenteellista, britti-imperiumista kiinni pitävää kirjallisuutta lapsille? Ärsyttäviä, nenäkkäitä tenavia ja ennakkoluuloja ruokkivaa ihmiskuvaa? Suoranaista rasismia ja seksismiä? Vai sukupuolirooleja iloisesti tuulettavaa hyvää jännitystä, jossa syödään koko ajan luumukakkuja, kinkkuvoileipiä ja kovaksi keitettyjä kananmunia? Ehkä Viisikot ovat hieman kaikkea edellämainittua. Dekkareiden lukemisen juuret voivat olla monilla lapsuudessa, sillä eräänlaisia jännityskirjojahan kaikki klassiset etsivä-sarjatkin ovat: Carolyn Keenen Neiti Etsivä, Viisikko ja muut Enid Blytonin sankarit, Jorma Kurvisen Susikoira Roi tai Eppu Nuotion Etsivätoimisto Jalka & Lamppu -kirjat kaikki ovat tavalla tai toisella roistojen tai pienten mysteerien jäljillä.

Enid Blytonin Viisikko ja aavejuna (1947) saa olla ensimmäinen lastenkirja, jonka esittelen osana dekkaripuolikuutani. Kirjassa tuttu viisikko, poikatyttö Paul(a) ja Tim-koira sekä Paulin serkut Anne, Leo ja Dick pakkaavat reppunsa ja telttansa suunnatakseen leirille kohti nummimaisemia. Valvojakseen he saavat maisteri Luffyn, innokkaan kasvitutkijan. Maisterin läsnäolo lisää lasten vapautta, sillä miekkonen viihtyy parhaiten kasvien ja ötököiden maailmassa. Viisikkomaiseen tapaan Anne hoitaa kokkauspuolen ja pojat, jollaiseksi Paulikin itsensä lukee, seikkailee nummilla tutustuen Jock-poikaan, joka asuu maalaistalossa äitinsä sekä ankaran isäpuolensa herra Andrewsin kanssa. Eräänä päivänä Anne kuulee outoa jyrinää maan alta. Jossain jylisee ja kolisee. Mistä on kyse? Ennen pitkää käy totta kai ilmi, että upeissa nummimaisessa tapahtuu kaikenlaista, ja lapset laativat jännittävän suunnitelman - toki hyvien eväiden voimin:

Anne huuteli pojille, että lounas oli valmis. - sanokaa maisterille, että ruokaa on riittävästi hänellekin. Maisteri Luffy tuli mielellään syömään. Hänestä Anne oli erinomainen pikku perheenemäntä ja hän katseli ihastuneena ruokaa, joka oli katettu maahan valkealle liinalle. - Aah! Salaattia! Keitettyjä munia. Leikattua kinkkua. Entä tuo sitten? Omenakakku! No mutta Anne, et kai itse ole valmistanut tätä kaikkea?

Viisikko ja aavejuna on varmasti melko tyypillinen sarjansa kirja. On kuin Blyton kirjoittaisi tietynlaisen kaavan mukaan: on kesäloma, ja kirjasta toiseen samanikäisenä elävät serkukset ovat lähdössä retkelle, lomalle tai leirille, pakkaavat mukaan eväät ja kohtaavat salakuljettajia tai muita roistoja sekä lapsia, jotka auttavat Viisikkoa. Ja mikäs siinä, kaava toimii. Tutut henkilöt ovat omalla tavallaan rakkaita ja tuo rakkaus on nyt aikuisella lukukerralla jonkinlaisen nostalgian sävyttämää: Voi, taasko se Anne-raasu joutuu leikkimään kotia? Jälleenkö Paulin poikamaisuutta korostetaan? Miten ne Leo ja Dick jaksavatkin olla niin reippaita? Tarinakin rullaa mukavasti - melkein kuin aikuisten kuka-sen-teki -dekkareissa! Mutta mistä Viisikoissa on kyse? Osaanko vastata alussa esittämiini kysyviin luonnehdintoihin? Viisikoiden - kirjoitan nyt Viisikoista yleisesti, koska Viisikosta ja aavejunasta saa irti yhtä paljon kuin mistä tahansa muustakin sarjan kirjasta -maailmassa mikään ei tunnu muuttuvan.

Blytonia on syytetty seksismistä. Hän tuntuukin selvästi ihailevan poikien maailmaa, kirjoittaa pojat toimijoiksi ja tytöt statisteiksi. Anne on se, joka hoivaa, poikatyttö Paul seikkailee. Poikien maailma on arvokas, tyttöjen ei - ja ero noiden maailmojen välillä on selkeä. Lapsena luulin Blytonia mieheksi ja olin yllättynyt, kun kirjailija olikin nainen. Viisikko ja aavejuna rikkoo hieman tätä sukupuolisten stereotypioiden kaavaa, sillä nyt Annella on - ainakin kirjan alussa - yllättävän keskeinen rooli muutamassa kohtaa. Toki Anne on edelleen tyttömäinen ja suloinen; Paulin mielestä Anne nimeäisi koirankin Söpöksi, Pulmuksi tai Luumuvanukkaaksi.

Entä Rasismi? Asenteellinen imperialismi sopii luonnehtimaan kirjoja: perienglantilaiset valkoihoiset ja keskiluokkaiset lapset seikkailevat ja päätyvät seikkailunsa päätteeksi kylpyyn puhdistuen. Viisikko ja aavejuna on niin englantilainen, ettei siinä ole muihin kansallisuuksiin kohdistuvaa selkeää rasismia. Sen sijaan yhteiskuntaluokkaisuutta on, ja roiston tunnistaa kyllä pelkän ulkoisen olemuksen perusteella: tällä on pehmeät kasvot ja aivan liian suuri nenä, kuten Viisikossa ja aavejunassa. Olen ehkä mutuhuttuinen, mutta muistelen jostain muusta Blytonin kirjasta lukeneeni mustasta tai tummasta miehestä, joka totta kai paljastuu lopussa roistoksi. Nykykontektissa luettuna Blytonin kirjoista löytyy, jos nyt ei suoranaista muukalaisvihaa, niin ainakin suuria ennakkoluuloja. Roistot tulevat aina Viisikon oman yhteiskuntaluokan ulkopuolelta. Kirja on mielestäni kuitenkin luettava aikansa tuotteena. Toisen maailmansodan aikainen ja sen jälkeinen maailma eroavat nykyisestä suuresti ja Blytonin(kin) kirjoista on luettavissa omalle ajelleen tyypillistä kotimaan ihailua. Näin haluan ajatella.

Hyvää jännitystä ja seikkailua, jonka lomassa syödään koko ajan? Ehdottomasti! Nälkä kurni ja minulle tuli suoranainen halu ahmia muutama kurkkupäällysteinen voileipä. Vaikka Viisikon maailmankuva on vanhanaikainen, on sarjan kirjojen seikkailussa jotain viatonta ja jotain niin aidosti jännittävää, että toivon omien lasteni aikanaan lukevani ainakin muutaman sarjan kirjan ihan yleissivistyksenkin vuoksi.

Viisikko ja aavejuna ei yllättänyt millään saralla, mutta oli jotenkin niin ihanaa tavoittaa jotain niistä lapsuuden kesistä, jolloin loma tuntui loputtoman pitkältä ja uimaretkien ja kymmenen tikkua laudalla -leikin välissä sai maata riippumatossa lukemassa uskomattomia seikkailuja Englannin nummimailta.

**** (eväsleipäpisteillä, muuten antaisin kolme.)

Villasukka kirjahyllyssä -blogissa on menossa oikea Viisikkojen kesä.