Jessie Burton: Nukkekaappi

Jessie Burton: Nukkekaappi

Otava 2017
The Miniaturist 2014
Suomentanut Markku Päkkilä
341 sivua (ennakkokappale)
Kustantamosta

Brittiläinen, Hollantiin sijoittuva romaani


Tapaamme vielä jonain päivänä, te ja minä. Vaadin sitä. Olen varma että niin tapahtuu. Minusta tuntuu, että te olette kirkas tähti joka opastaa minua, mutta toivoani varjostaa pelko, ettei teidän valonne olekaan suopea. En lepää ennen kuin saan tietää teistä enemmän, mutta siihen asti kirjalliset ohjeet saavat käydä paremman tuntemuksen edellä. [Ote Nellan kirjeestä miniatyristille.]

1600-luvun loppupuolen Amsterdam on jo kansainvälinen kaupunki: laivavarustelu tuo kaupunkiin väkeä niin Hollannin maaseudulta kuin muista maanosista. Avioituminen itseään puolet vanhemman Johannes Brandtin kanssa saa Petronellankin muuttamaan kaupunkiin. Nellaa vastassa ei kuitenkaan ole aviomies, vaan tämän synkkämielinen sisko ja kaksi erikoista palvelijaa. Avioliitto ei niin sanotusti ota tulta alleen, mutta Nella saa mieheltään nukkekaapin, joka on kuin kopio heidän kodistaan. Salaperäinen miniatyristi lähettää Nellalle nukkeja ja muita esineitä, jotka tuntuvat ennustavan tulevaa. Miten käy, kun Nellan oman lähipiirin elämä menee solmuun? Kenelle kaikille nukkekaapissa on tilaa?

Jessie Burtonin Nukkekaappi on otteessaan pitävä lukuromaani, jossa on paljon aineksia. Toki Burtonin romaani on (ihan kelpo) viihdettä, mutta osa juonenkäänteistä kulkee turhankin kliseisiä raiteita. Jo alkuasetelma, vasta aikuistuva tyttö ja keski-ikäinen – omana aikanaan luultavasti keski-iän reippaasti ylittänyt – mies on mitä tyypillisin. Tosin on tunnistettava se fakta, että romaanin tapahtuma-ajankohtana avioliitot saattoivat usein ollakin sovittuja ja asettaa vanhemman miehen ja nuoremman naisen yhteen.

Nella on romaanin keskeishahmo, mutta hän kehittyy tavattoman nopeasti kokemattomasta maalaistytöstä toiminnan naiseksi, liiankin moderniksi. Henkilökuvaus on kaiken kaikkiaan ohutta. Johannes pysyttelee etäisenä, vaikka hän vastaa eräästä romaanin yllävimmästä käänteestä, josta lukiessani ilahduin. Romaanin kiinnostavimmaksi hahmoksi nousee Johanneksen sisko Marin, pohjimmiltaan varsin traaginen henkilö. Harmi, ettei Mariniinkaan synny syvyyttä, sillä hän jos kuka sellaista ansaitsisi. Muut henkilöt, tummaihoinen Otto ja englantilainen kukkopoika Jack ovat kiehtova, mutta yksioikoinen lisä henkilögalleriaan. Myös nukkejen lähettäjä jää lopulta hyödyntämättä. Jännitys ei rakennu niin hyvin kuin voisi odottaa.

Burton tuntuu ahnehtivan liikaa: Nukkekaappi on kevyt jännitysromaani, avioliittoromaani, ja osin yhteiskunnallinen romaani, mutta kaikkea vain kevyesti sudittuna. Sen tapahtumat menevät hetkittäin yli, paikoin jopa historiallista saippuaoopperaa mukaillen. Nyt vähemmän olisi voinut olla enemmän (voin keskustella kommenteissa, että miksi ajattelen näin: tänne bloggauksen leipätekstiin en muutamia ajatuksiani kirjaa, koska en halua paljastaa liikaa juonesta). On tietysti muistettava, että 1600-luvun lopussa osa kirjan tapahtumista olisi voinut saada todellisuudessakin sellaisen käsittelyn kuin Burtonin romaanissa.

Vahvimmillaan Nukkekaappi on historiallisena lukuromaanina. Kuten Tuijakin kirjoittaa, on kirjan tunnelmassa jotain samaa kuin Vermeerin maalauksissa. Tämä johtuu varmastikin aikakaudesta ja Hollannista, mutta myös interiöörikuvauksesta. Koti-, kaupunki- ja esinekuvaus on Burtonin romaanissa erityisen onnistunutta. Leenan tavoin ihastuin Burtonin tapaan antaa esineille keskeinen funktio tavalla, joka miltei vertautuu Edmund de Waalin upeaan Jänis jolla on meripihkan väriset silmät -teokseen. Vaikka teokset ovat erilaisia niin lähtökohdiltaan kuin kirjastoluokaltaankin – toinen on omaelämäkerrallinen tietokirja, toinen romaani – on niille yhteistä esineiden symbolisen merkityksen käsittely.

Kuten huomaatte, minä sekä pidin että en pitänyt Burtonin romaanista. Vaikkei Nukkekaapista tullut niin sanotusti minun kirjaani, piti Markku Päkkilän oivallisesti suomentama Burtonin teksti otteessaan – jopa hieman lukemiseen käytettyä aikaa kauemmin. Omanlaista visuaalisuuttaan hehkuva romaani toimisi mainiosti filmatisointina ja ilahduinkin, kun Kirjaluotsi kertoo, että BBC kuvaa kirjasta tv-sarjaa. Nukkekaapin tumman vermeerläisessä tunnelmassa muutama talvipäivä menee kuin siivillä.

Ida Simons: Tyhmä neitsyt

Ida Simons: Tyhmä neitsyt
Gummerus 2015
Een dwaze maagd 1959 / 2014
Suomentanut Sanna wan Leeuwen
190 sivua
Hollantilainen romaani

"Jopa he olivat inhottavia", minä sanoin, "ne viisaat neitsyet. Miksi he eivät voineet lainata vähän öljyä tyttöraukoille? Ilkeitä ja inhottavia. Mieluummin olen tyhmä neitsyt."

"Viisas nainen", "unohdettu mestariteos", "Antwerpenin Austen". Kylläpä Ida Simonsin vuonna 1959 ensijulkaisunsa saanut pieni romaani Tyhmä neitsyt kerää kehuja. Eikä syyttä, sillä kyseessä on vallan hieno ja omalaatuinen romaani, josta on kiittäminen tietenkin Simonsin luomaa mainiota päähenkilöä, 12-vuotiasta Gitteliä.

Eletään maailmasotien välistä aikaa. Gittelin juutalainen perhe on jäänyt ensimmäisen maailmansodan seurauksena Alankomaihin, kun taas muu suku asuu Belgiassa. Gittelin vanhemmilla on erimielisyyksiä, joten Gittel matkaa Antwerpeniin äitinsä kanssa. Äidin suku koostuu mekastavista ihmisistä, isoäidin talo on täynnä väkeä, musiikkia, vuokralaisia ja sääntöjen ja värikkyyden vuorottelua. Gittel pääsee keskiluokkaisista piireistään kaupungin kerman pariin, kun hän tutustuu neiti Lucie Mardelliin. Mardellien omistama Steinway vie Gittelin yhtä syvemmälle rakastamansa pianonsoiton maailmaan, mutta sosiaalisella elämällä on omat oikkunsa.

Simonsin romaani tarjoaa lukukokemuksen, joka on hienostunut, ironisesti hauska ja sopivasti omaperäinen. Unohduksiin painuneeksi klassikoksi luonnehditun teoksen hukkuminen vuosiksi ei sinänsä ole ihme, sillä hyviä romaaneja on julkaistu melkoinen määrä ja syystä tai toisesta joku pysyy kirjallisena kiintotähtenä, kun toinen unohtuu. Näitä unohtuneita klassikoksi nostettuja kirjoja löytyy varmasti paljonkin lisää lähivuosien aikana. Ja mikäs siinä, nimittäin Tyhmä neitsyt ansaitsee kyllä tulla luetuksi. Se on liki 60 vuoden ikäisenä erittäin raikas tuttavuus. Raikkaaksi kirjan tekee sen ironisuus, rauhan aikaan sijoittuva juutalaisyhteisön kuvaus, sujuva suomennos ja ennen kaikkea sen päähenkilö. Gittel on mainio romaanihenkilö, jossa on lapsen suoruutta, kasvavan ihmisen herkkyyttä ja kykyä peilata itseään ympärillä tapahtuvaan.

Koska kirjan takakannessa mainitaan Jane Austen, ei vertauksesta pääse heti irti. Koska Gittel on varsin nuori päähenkilö eivätkä romaanissa naimakaupat ole tarinan keskiössä, tuli minun mieleeni ensiksi L. M. Alcottin Pikku naisia, jossa on tarkkaa ja osin ironista seurapiirielämän kuvausta tyttöjen näkökulmasta. Mutta jäin kyllä markkinointivertausten vangiksi, sillä jotain perin austenmaista Antwerpenin seurapiirielämän kuvauksessa ja ihmisten välisten jännitteiden tarkkailussa kyllä on. Ja se, että kaiken kokija on teini-iän kynnyksellä oleva tyttö, on omaa erityistä arvoaan.

Ja kuka on romaanin tyhmä neitsyt? Alun lainauksesta huolimatta ei ainakaan Gittel, sillä vaikkei hän kovin harkitseva olekaan, niin hän kyllä tietää, miten suhtautua ihmisiin.

Herman Koch: Illallinen

Herman Koch: Illallinen
Kustantaja: Siltala 2012
Alkuteos: Het diner 2009
Suomentanut: Sanna van Leeuwen
Kansi: Vilma Pimenoff
Ulkomainen romaani, Alankomaat
Sivuja: 340

"Kaikki onnelliset perheet ovat toistensa kaltaisia, jokainen onneton perhe on onneton omalla tavallaan", kuuluu Tolstoin Anna Kareninan ensimmäinen virke. Siihen haluaisin lisätä korkeintaan, että onnettomat perheet - ja niistä perheistä ennen kaikkea onnettomat avioparit - eivät pärjää yksin. Mitä enemmän todistajia, sen parempi. Epäonni etsii aina seuraa. Se ei siedä hiljaisuutta, varsinkaan sitä vaivautunutta hiljaisuutta joka laskeutuu kun se jää yksin.

Menestyvä poliitikko, tulevien vaalien varma voittaja, pääministeriainesta oleva Serge Lohman haluaa tarjota illallisen veljelleen Paulille. Paikka on eräs Amsterdamin hienoimmista ravintoloista ja mukaan tulevat tietenkin myös Sergen vaimo Babette ja Paulin vaimo Claire. Sivistyneen ilmapiirin, äärimmäisen tyylikkäiden puitteiden ja pingotettujen hymyjen takana on kuitenkin jotain ihan muuta. Hetkeä ennen illallista Paul on löytänyt teini-ikäisen Michel-poikansa puhelimesta videon, jonka katsomisen jälkeen mikään ei ole kuin ennen. Mitä on tapahtunut ja kuka tietää aiheesta jotain jo ennen Paulia?

Hollannissa Publieksprijs-palkinnon voittanut Illallinen (2009) on kotimaassaan arvostetun Herman Kochin kuudes romaani, joka pureutuu "mitä jos" -kysymyksiin sekä kahden perheen omakohtaisen oikeustajun kysymyksiin: Miten reagoida käsittämättömän äärellä? Aperiitiivista alkupaloihin ja pääruoasta aina jälkiruokaan digestiiviin saakka illallinen tarjoillaan Sergelle ja Babettelle sekä Paulille ja Clairille. Juomarahakin totta kai maksetaan. Ja siinä välissä (suhteellinen) totuus jos toinenkin paljastuu, kestohymykin hyytyy ja tunnelma kiristyy, sillä kuten rucolalla höystetyllä karitsankateenkorvalla, helmikananrinnalla  - luomulla, totta kai - sekä käsintehdystä suklaasta valmistetulla parfailla on hintansa, ei rehellisyys tai vaikeneminenkaan tule maksutta.

Ja juuri sillä hetkellä Claire käänsi päänsä ja katsoi minua.
Pidätin hengitystäni, tai pikemminkin, vedin henkeä sanoakseni jotain ensimmäisenä. Jotain - en vielä tiennyt mitkä sanat valitsisin - mikä muuttaisi koko elämämme. Claire otti punaviinipullon käteensä ja nosti sitä. Siinä oli enää tilkkanen, juuri ja juuri puoli lasillista.
"Haluatko tämän vielä" hän kysyi. "Vai avaanko saman tien uuden pullon?"

Illallinen on monitasoinen romaani. Se on ensikiksikin katsaus Hollanin ylemmän keskiluokan - ja Euroopan kenties edistyksellisimmässä maassa tosiaan on ylempi keskiluokka, parempi väki, jonka vain paikalliset erottavat puhetavan ja koko olemuksen perusteella  - perheiden elämän kipukohtiin, veljeskateuteen sekä sellaisiin seikkoihin, joita en tässä voi juonellisista syistä paljastaa. Toisaalta Koch nostaa romaanissaan esiin monia poliittisia kysymyksiä meidän jokaisen, suomalaistenkin, henkilökohtaisella tasolla pohdittavaksi. Kolmanneksi Koch pohtii luottamusta sekä suuria salaisuuksia, sitä kuka omaa tietoa ja miten sitä käyttää; kenellä on valtaa yli muiden?

Romaani ei ole mitään tavallinen perhetragedia, onneksi! Koska Koch on nimenomaan erinomainen kirjailija, hänen romaanistaan ei kasva asioilla mässäilevää nyyhkytarinaa, sosiaalipornoa tai perinteistä jännityskirjaa, vaikka Illallinen onkin koskettava ja koko ajan jännittävä. Se on ajatteluttava kertomus ja ennen kaikkea se on nimenomaan fiktiota, painokkaan hyvää kaunokirjallisuutta. Toki kaikki, mitä kirjassa tapahtuu, voisi tapahtua oikeasti melkein kenelle tahansa.  Koch kirjoittaa kaiken hienostuneesti, hyytävästi ja koukuttavasti, lukijansa mukanaan vieden. Koch käyttää takaumia ja osin ennakointiakin ja sivu sivulta lukija pääsee Paulin pään sisälle, joutuu kohtamaan kaikki samat kysymykset kuin Lohmanin veljesten perheetkin: Isi kulta!. Lukija joutuukin pohtimaan paitsi omaa suhdettaan moraalikysymyksiin, myös sitä, ovatko teot vai niiden salaaminen suurempi synti.

Illallinen tarjoillaan hienoissa puitteissa, mutta sitä edeltävät, sen aikaiset sekä jälkeiset seuraukset tuntuvat rajummalta kuin isku palleaan tai vasten kasvoja. Huomattavasti rajummalta. Ilallinen maittoi ainakin minulle, mutta mitenkään nopeasti sulava se ei (onneksi) ole. Illallinen on kirja, jota suosittelen mahdollisimman monen luettavaksi ja jonka uskon jäävän pitkäksi aikaa mieleen ajatteluttamaan. Sillä me kaikki tiedämme, mikä on väärin ja mitä ei voi eikä saa hyväksyä. Mutta tiedämmekö, mikä on oikein?


****½

Järjellä ja tunteella -blogin Susa (jonka kanssa olin näköjään valinnut saman ensimmäisen sitaatin - se onkin merkittävä) ihastui myös tähän tiheätunnelmaiseen romaaniin.

Gerbrand Bakker: Isä muuttaa yläkertaan

Gerbrand Bakker: Isä muuttaa yläkertaan
Kustantaja: Karisto 2012
Alkuteos: Boven ist het stil 2006
Suomentanut: Antero Helasvuo
Kansi: Saana Nyqvist
Ulkomainen romaani, Alankomaat
Sivuja: 323

Olen vienyt isän yläkertaan. Pantuani hänet tuoliin istumaan hajotin vuoteen osiin. Hän kyyhötti tuolissa kuin muutamia minuutteja sitten syntynyt vasikka, jota ei vielä oltu nuoltu puhtaaksi, pää hervottomasti retkahtaen ja katse kohdistumatta mihinkään. Vedin sängystä pois peitteet, lakanat ja sijauspatjan, asetin patjan ja pohjalaudat seinää vasten ja irrotin päädyt laudoista. Yritin hengittää mahdollisimman paljon suun kautta. Yläkerran huoneen - minun huoneeni - olin jo tyhjentänyt.
"Mitä sinä teet?" isä kysyi.
"Sinä muutat nyt", minä sanoin.

On aika, tuumaa keski-iän ylittänyt Helmer. Hän on jo vuosia elänyt kahdestaan iäkkään isänsä kanssa ja koettanut olla isälleen se poika, joka hänen vuosikymmeniä sitten edesmennyt kaksoisveljensä onnistui olemaan. Perheen patriarkkana ja despoottina näyttäytynyt isä on raihnainen ja tekee hiljaista kuolemaa, mikä mahdollistaa Helmerin päätösvallan karjatilalla. Hän myy muutaman lampaan, ostaa Tanskan kartan - Tanskassa on tilaa - sekä muuttaa isänsä ja tämän tavarat yläkertaan. Moni muukin rutiini muuttuu, kun Helmer saa eräänä päivänä kirjeen menneisyydestä ja haluaa sen seurauksena nähdä, millaiset silmät sen lähettäneellä Rietillä, kuolleen veljen morsiamella, on nyt.

Hollantilaisen Gerrand Bakkerin nyt suomennettu esikoisromaani Isä muuttaa yläkertaan (2006) käsittelee monia niitä kysymyksiä, joita ikuisesti vanhempiaan varten elänyt ihminen voi mielessään käydä: mistä kaikesta vuosien saatossa on pitänyt luopua, mitä on saanut tilalle? Voiko keski-iän ylittäneenä toteuttaa omia unelmiaan ja mitä niistä tuumaa miltei seniilistä käyvä, mutta yllättävän älykäs isä? Onko ihmisen mahdollista kasvaa uudeksi?

Menen makaamaan uudelle sängylle. Olen levoton, kehossani on sama olo kuin sinä päivänä kun näin sen parven erilaisia lintuja, ja lampaani tuijottivat minua kuin palomiesten ryhmä. Nukkumisesta ei tule mitään, päässäni pyörii  kaikenlaista, mikään ei pysy. Maalaustyöt olohuoneessa ja makuuhuoneessa, pajujen leikkuu, Jarno Koper Tanskassa, vanhan maitokuskin hautajaiset, kirjava varis saarnissa. Uuden sängyn osto, sängyn jossa nyt makaan, ja senhän pitäisi saattaa minut unen päästä kiinni, mutta levottomuus on liian suurta.
Kirje Rietilta.

Isä muuttaa yläkertaan alkaa verkkaisesti, moni asia kirjassa tuntuu mietteliäältä toiminnalta. On peräkammarin aikamiespoika, tämän iäkäs isä, hiljainen karjatila kera lehmien ja muutaman aasin, käsisaha sekä ajoittain vierailevat naapurit, joista elämäniloinen Ada poikineen yrittää kasvattaa alueen kauneinta puutarhaa. Tunnelma on maalainen, maanläheinen ja hidas. Vaikka Bakker kuvaa Helmerin mielenliikkeitä hyvin, minun oli aluksi vaikea päästä sisälle tarinan verkkaiseen rytmiin. Jotain kiehtovaa Bakkerin kerronnassa kuitenkin oli, koska jatkoin eteenpäin ja totuin verkkaiseen oloon. Ensimmäisen seitsemänkymmenen sivun jälkeen sekä romaanin juoni että sen henkilöiden väliset jännitteet muuttuvat ja teos osoittaa sellaista intensiivisyyttä, jota on pakko lukea suorastaan ahmien.

Bakker kirjoittaa kauniisti, mutta paikoin (etenkin ruumillisuudessaan) realistisesti. Pidän hänen tavastaan kertoa ensin auringon kultaamista kanavarannoista sekä eläimen turkin pehmeydestä ja sitten ikääntyvän miehen niljakkaasta ihosta Helmerin pestessä isäänsä. Välillä minä-kertojana toimiva Helmer kirota rätkäyttää kunnon maalaismiehen tapaan, toisinaan pysähtyy tunnelmoimaan luonnon kiertokulkua. Helmerin äiti sekä sinänsä valovoimainen Ada ovat Helmerin mielestä rumia, luonto, Tanskan kartta sekä Riet kauniita. Pelkkä kauneus riittää viehättäjäksi useissa pienoisromaaneissa, mutta liki kolmesataasivuisessa tekstissä se tukahduttaisi alleen. Nyt Bakkerin realistisen ja tunnelmoivan välisessä maastossa liikkuva teksti onkin ilmavaa ja toimivaa eikä se esineellistä ihmisiä eikä eläimiä, vaikka niiden ulkoista olemusta luonnehtiikin. Bakkerin kieli on romaanin vahvuus ja jossain määrin myös sen heikkous. Se on erittäin hidastempoista. Voi olla, että puhumisen kulttuuriin tottuneena itäsuomalaisena vierastastan luonnostanikin teoksia, joissa kaikki repliikit tuntuvat äärimmäisen harkituilta, ihmiset varovaisilta. Hollannin hidas maaseutuelämä sisältää monia samoja elementtejä kuin kotimaiset maaseutukuvaukset, mutta paikoin vieläkin verkkaisemmin.

Silti sanon, että Isä muuttaa yläkertaan on lukemisen arvoinen kirja, jos arvostaa arkista kuvausta ja vaitonaisen takaa löytyviä merkityksiä sekä menneisyydestä kumpuavia oman elämän kipupisteitä ja tulevaisuuteen kurottavia varovaisia unelmia. Hidas tunnelmakin kääntyy lopulta voitoksi, sillä romaani jättää rauhoittuneen olon ja rauhallista pintaa vasten Helmerin tarinan sisältävät yllätykset tuntuvat erityisen vivahteikkailta. Romaanin lievetekstissä Bakkeria verrataan norjalaiseen Anne B. Radgeen sekä yhdysvaltalaiseen Annie Proulxiin. Radgea en ole (vielä) lukenut, mutta Proulxista pidän kovasti. Bakker on liian eurooppalainen ollakseen karujen syrjäseutujen kuvaaja ja hän on Proulxia lempeämpi, vaikka kuvaakin maaseudun väkeä hieman samanlaisella vinoudella. Antero Helasvuo on tehnyt upeaa työtä romaanin suomennoksen kanssa. Hollantia osaamattomana en toki yritäkään lukea alkukielistä versiota, mutta Helasvuon käännöksessä Helmerin koko elämä välittyy todentuntuisena ja kirjan maailma kaikin tavoin uskottavana.

Bakkerin romaani on osa Kariston Lupaus-sarjaa, jossa julkaistaan ansiokkaita ulkomaisia esikoisromaaneja. Sarjan kirjana verkkainen, mutta vahva ja kaunis Isä muuttaa yläkertaan lunastaa lupauksensa.

***½