Runoja: Maaria Päivinen, Katriina Ranne, Pirjo Suvilehto

Maaria Päivinen: Sinun osasi eivät liiku
Kustantaja: Ntamo 2014
Kansi: Teemu Ikonen

Katriina Ranne: Ohikulkijan tuoksu
Kustantaja: Gummerus 2014
Kansi: Eevaliina Rusanen, kuva: Karin Lips/Trevilion Images

Pirjo Suvilehto: Morfeuksen koirat
Kustantaja: Ntamo 2013
Kuvitus: Reijo Kärkkäinen


Runot, nuo kiehtovat, ihanat ja joskus hankalat! Luen mielelläni runoja, mutta tuon niitä harvoin blogiini. Nyt esittelen teille lyhyesti kolme kotimaista runokokoelmaa. On ehkä väärin verrata kolmea niinkin erilaista runokirjaa enkä suoranaista vertailua teekään, vaikka tiedän jo oman suosikkini. Blogiani seuraavat tuntevat taipumukseni pitkään sanailuun sen sijaan, että avaisin lukemaani lyhyesti ja ytimekkäästi. Nyt pyrin napakkuuteen, kerron lopussa miksi.


[--] oi, kuinka äänelläni tyynnyttäisin Shelleyn lintukynän kirjoittamat sanat ambientin avantgardistisen
astraalisävelten avaruudessa
masennusta lamaavat melodian pätkät
Morfeuksen koirien haukahdukset
tauot 
( )
[--]

Pirjo Suvilehdon Morfeuksen koirat vie nimensä mukaisesti unenomaiseen maailmaan. Maailma ei ole utuisen haaveellinen, vaan mielen soppeja tarkasteleva, monikerroksinen, vaikeakin. Kolmesta nyt esittelemästäni kirjasta Suvilehdon teos on haastavin. Suvilehto sekoittaa myyttejä, psykologiaa, seeffereitä ja sielunkokemuksia. Lopputulos on kiinnostava, joskin hieman sekava koiranpentuineen ja abstrakteine energioineen. Suvilehto rikkoo kielen rakenteita, muttei varsinaisesti uudista niitä. Jotkut kielikuvat ovat hienoja, toiset tuttuja arkielämästä, kuten harmaiden päivien jännite, toisinaan ollaan opintosuoritteen äärellä, sitten englanniksi kohdataan Bob Dylan. Suvilehto saa aikaan yhtenäisen runokokoelman, joka on eräänlainen matka tai trippi. Olen lukukokemuksen jälkeen hieman hämmentynyt, mutta ehkäpä tosiaan tämän nähtyääni tiedän. Reijo Kärkkäisen rujo kuvitus sovittuu onnistuneesti yhteen Suvilehdon tarinallisen runokokoelman kanssa.

--

Meidät ripotelty ympäriinsä, mutta sinut
vangitsen tähän
hetkeen joka on pysähtynyt kuvastimessa 
kuva
[--]

Sinun osasi eivät liiku on pysättävä nimi runokokoelmalle. Maaria Päivisen teos vie rakkauteen, herkkään, hellään ja väkivaltaiseen, se kaipaa ja menettää ja haluaa takaisin. Se kuljettaa niin vuoristoveden pinnalle kuin Mellunmäkeen. Päivisen väkeveä tapa käyttää kieltä on huikeaa. En koskaan ihastunut Päivisen romaaniin Pintanaarmuja sen rajuuden vuoksi, mutta huomioin kyllä hänen omaperäisen tapansa kirjoittaa. Runoissa se pääsee täysin oikeuksiinsa: runokieli ja -kerronta ovat vimmaista, raakaakin - ja sitten äkkiä herkkää. Paikoin vastaan tulee rauhallisia suvantoja, joissa lukija voi hengähtää hetken.  Kielen rytmi nuljahtelee runojen tunnelmiin sopivaksi.  En usko, että tulen kovinkaan usein palaamaan Päivisen ilmaisuvoimaisten runojen tunnelmiin, mutta olen varsin vaikuttunut siitä, miten komeasti Päivinen tuo haastavat teemansa yhteen. Runojen kieli ja mieli jäävät myös lukijan sisälle. Vahva esikoisrunokirja.

Sinun osasi eivät liiku on luettu myös blogeissa Leena Lumi ja Villasukka kirjahyllyssä.

[--]
Rakastan sinua niin kuin rakastan hangen ääntä askeleen alla,
niin kuin rakastan lumen alle jääneitä sienipaikkoja
joista en kerro kenellekään.

Se ei blogini lukijoille lie yllätys, että Katriina Ranteen kuulaat rakkausteemaiset runot vetosivat minuun eniten: kaikki hänen runojensa tuokiot, rakkaudet, kaipuu, arki ja käpertyminen tunteisiin. Näistä kolmesta runokirjasta Ranteen Ohikulkijan tuoksu on toki helpoin ja konventionaalisin, mutta minulle se on myös ihanin (!) ja ainoa, jonka voisin ottaa vaikkapa yöpöytäkirjakseni. Vain paikoin pitempien runojen kohdalla tuntuu, että ilmaisu voisi olla tiiviimpääkin, mutta en voi mitään sille, että menetän osan sydämestäni sille, miten sataa suuria hiutaleita ja joulu putoaa, kuinka puhuteltava sinä on kauneinta mitä ajatus voi lähestyä, tai kuinka reisi reittä vasten voi herätä pimeys, jota ei tunne. Ohikulkijan tuoksu on runokirja romantikoille, mutta vailla imelyyttä. Se on ilmaa ja merta ja maata, vettä ja teetä ja totuuksia maapallolla elämämisestä. Ranteen runoissa maailma sikistyy - ja samoin kaltaiseni lukijakin.

Ohikulkijan tuoksu on kirja, johon tulen palaamaan monta kertaa.

Ranteen kirjaa on luettu blogeissa melko paljon, linkitän nyt Saran ja Karoliinan arviot.
--

Olen runojen lukijana fiilistelijä, vaikka töiden vuoksi tunnen jonkin verran runouden kenttää ja tiedän, miten suuria eroja esimerkiksi aseemisella runolla, proosarunolla ja Spoken wordilla voi olla. Romaaneja ja tietokirjallisuutta voin analysoida tarkkaankin, mutta runot haluan pitää itselläni - haluan lukea niitä yksin ja hiljaisuudessa. Tästä syystä en avannut nyt esittelemäni runokirjojakaan sen pitempään. Sanon vain, että olen lukenut niistä jokaista jo muutaman kuukauden ajan, ihastunut, ihmetellyt, hylännyt ne ja sitten kuitenkin palannut niiden ääreen. Pidän usein enemmän yksittäisistä runoista kuin kokonaisista kokoelmista, sillä en halua ahnehtia runoja, vaan pysytellä pienissä tunnelmissa. Luulen, että haen runoilta kuulasta pakahtumisen tunnetta. Jos sen saan, olen onnellinen.

Millainen runojen lukija sinä olet? Tai käytkö runoustapahtumissa, seuraatko runouden kenttää?

Maaria Päivinen: Pintanaarmuja

Maaria Päivinen: Pintanaarmuja
Kustantaja: ntamo 2013
Kansi: Anni Halonen
Sivuja: 259
Kotimainen romaani

Anna ei pannut vastaan. Tuntea hän yritti, voi miten yritti, rakastaa vihata tai katkeroitua, kylmyys kahlitsi, Annan sen kahlitsi.
Haluan irti, hän sanoi aamuna jolloin suuret tuulenvireet olivat kadonneet.
Päästä minusta sittenkin, sittenkin päästä irti.

Anna elää vankimaisessa avioliitossa väkivaltaisen Veikon kanssa. Hän ottaa vastaan iskut, käsiraudat ja kodin ahtaat seinät, hän aukeaa Veikolle, muttei saa oikeasti elää. Kipu tekee kauniiksi. Herman palvoo Annaa, omaa häntään, omaa Atheniaansa, Annan eepoksellisuutta ja omia muistojaan. Kipu, hulluus ja pienet suvannot vuorottelevat näiden kolmen tarinassa, heidän hengityksessään ja suurissa kysymyksissä, jotka koskevat lähtemistä, jäämistä, vapautta ja eräänlaista vapautusta.

Pintanaarmuja (2013) on Maaria Päivisen kolmas romaani, ja sain kirjan luettavakseni kirjailijalta itseltään. Kiitos! Olin jo jonkin aikaa ollut varovaisen kiinnostunut Päivisen tuotannosta, sillä hänen aiemmat teoksensa Silja ja Mai sekä Minä rakastan sinua nuori mies ovat jakaneet lukijansa niihin, jotka ovat ihastuneet ja niihin, joille Päivisen romaanit ovat olleet ehkä liiankin haastavia.

Jos kuulee ääniä, ne tulevat itsestä.
Jos ei kuule ääniä, on elämä vielä siinä.
Ja Anna kuuli ääniä eikä sittenkään tiennyt onko elossa.
Ja Veikko luisui vierellä, ja Anna oli punainen viiva.

Haastava on Pintanaarmujakin - niin muotonsa kuin sisältönsäkin osalta. Annan tarina on hurja. Sen rankkuus ikään kuin kasvaa kertomuksen rajuuden yli ja lukijaa alkaa pakostakin turruttaa, vaikka romaanissa on paikoin suvantoja ja nopeita melkein-ilonkin hetkiä. Romaanin loppupuolella väkivallan, eritteiden ja vankimaisen ahdistavuuden kolminaisuus ei tee enää vaikutusta, vaan se alkaa kyllästyttää. Turruttaminen on luultavasti tarkoituksellista, sillä kirjan Annakin on usein turta niin ulkoisessa kuin sisäisessä helvetissäänkin. Ja sellainen on varmasti väkivaltaisia tekojaan lisäävän Veikonkin mieli. Mutta väkivallaton itseään kohtaan ei ole Annakaan, itse asiassa Annan teot sivaltavat Veikon tekoja enemmän. Veikko jää etäiseksi hahmoksi.

Annan ja Hermanin vuorottelu kertojina on onnistunut ratkaisu. Kaksi eri näkökulmaa rakentaa Annaa ja selittää osaltaa sitä, miksi Herman on sellainen kuin on ja miksi Anna tekee asioita omalla tavallaan. Annan osiot romaanissa ovat väkevyyteen saakka vahvoja. Herman on toisaalta ongelmallinen kertoja: hänen ansiostaan tarinaan tulee tarpeellista ilmavuutta ja surua, mutta hänen kauttaan kerronta polkee myös paikallaan. Joissakin blogeissa on toivottu Veikon näkökulman nostamista Annan rinnalle ja Hermanin tilalle, mutta omasta mielestäni Veikon tarina pitäisi kokonaisuuden vain kodin seinien sisällä ja mieleen jäisi eltaantunut hengitys ja tuhruiset lakanat. Hermanin ansiosta tarina kulkee myös ulkomaille, taiteeseen ja hulluun, noiduttuun rakkauteen.

Hermanille Anna on pyhää maitoa ja Veikon tekojen jälkeen hän on punainen viiva. Päivinen kirjoittaa hengästyttävästi. Hänen kielensä on kokeilevaa, runollista, rujoa ja temponsa osalta poukkoilevaa - välillä nopeaa ja tiheää, toisinaan (tarkoituksellisesti) kuvailemaan jäävää. Omaperäisessä ja rikkaassa kielessä on vahvuutensa ja heikkoutensa. Näen Päivisen lyyrisen tajunnanvirtaisuuden vahvuutena, hän kirjoittaa tavalla, joka eroaa kirjallisuuden valtavirrasta. Päivinen on lahjakas. Toisaalta romaania on raskas lukea, vaikka kerronta viekin mukanaan. Tajunnanvirta ja minun häneni-, ruma-Anna, anna vittu anna- ja tyhjä tyhjä tyhjä -kaltaiset ilmaisut ottavat ylivallan tarinasta. Muoto voittaa sisällön eikä kokonaisuudesta saa kunnolla otetta, vaikka kaikki tuleekin niin liki.

Pintanaarmut on kirja, jota ei voi suositella kaikille. Kokeellisen ja rajulla tavalla runollisen kirjallisuuden ystäville romaani voi sen sijaan antaa paljon. Kirja on sellainen, josta ei oikeastaan voi pitää, mutta Päivisen kysyä kirjoittaa omaperäistä ja väkevää kieltä on pakko ihailla. Pintanaarmujen loppu pysäyttää ja luulen sen jäävän mieleen pitkäksi aikaa.

3/5

Pintanaarmuja on luettu myös seuraavissa blogeissa: Rakkaudesta kirjoihin, Leena Lumi, Villasukka kirjahyllyssä, Luen ja kirjoitan, Kirjavalas sekä Morren maailma. Kirjailijan oma blogi on ihana.

P.S. Kirjaa lukiessa yhden liki parin vuosikymmenen takaisen suosikkibändini kappale alkoi soida päässäni: Hole ja Asking for it.

Everytime that I sell myself to you
I feel a little bit cheaper than I need to
I will tear the petals off of you
Rose-red, I will make you tell the truth