Jeffrey Eugenides: Middlesex

Jeffrey Eugenides: Middlesex
Kustantaja: Otava 2003
Alkuteos: Middlesex 2002
Suomennos: Juhani Lindholm
Kansi: Anja Reponen
Ostos
Yhdysvaltalainen romaani

Olen syntynyt kaksi kertaa: ensimmäisen kerran tyttövauvaksi Detroitissa eräänä poikkeuksellisen savusumuttomana päivänä tammikuussa 1960, ja toisen kerran nuoreksi pojaksi terveyskeskuksessa Petoskey-nimisen paikan lähistöllä Michiganissa elokuussa 1974.

Näin alkaa amerikan-kreikkalainen sukukronikka, erään geenin matka sukupolvesta toiseen ja yhden hermafrodiittina syntyneen ihmisen elämäntarina. Calliope Stephanides kasvaa Yhdysvaltain Michiganissa kreikkalaistaustaisen perheen toisena, odotettuna ja toivottuna lapsena. Lapsuus on mutkaton, mutta murrosikä ei tuokaan mukana naisellisia piirteitä, vaan lääkärintarkastuksia. Niissä selviää, että Callien viidennessä kromosomissa on tapahtunut mutaatio, joka vuoksi hän näyttää tytöltä, vaikka onkin hormonaalisesti poika. Ajassa täytyy kuitenkin palata taaksepäin joitakin sukupolvia, jotta Calin, nyt Berliinissä diplomatian parissa työskentelevän miehen elämänkulkua määränneen geenin taustat selviävät. Geeni kulkee mukana suvussa, johon kuuluvat niin toisiinsa rakastuneet sisarukset kuin ravintolanpitäjistä Grosse Pointen hienostoalueelle yltäneet Calin vanhemmatkin. Kaiken keskellä on kuitenkin Callie / Cal ja hänen krookuksensa.

Jeffrey Eugenideksen romaani Middlesex on ollut lukulistallani melkeinpä siitä lähtien, kun sen suomennos ilmestyi 11 vuotta sitten. Muutamaa vuotta myöhemmin ostin romaanin englanninkielisenä pokkarina ja aloittelinkin sitä, mutta pokkarin huokoinen paperi, pieni fontti ja silloinen elämäntilanteeni pienen vauvan äitinä saivat aikaan lukutauon, joka kesti tänne saakka. Löysin suomennetun, hyvälle paperille painetun painoksen nettiantikvariaatista nyt kevättalvella ja pääsiäisenä upposin tarinaan, joka ylitti parin vuoden takaisen kirjasuosikkini, viimeisimmän Eugenides-suomennoksen Naimapuuhia.

Kuten Naimapuuhia, myös Middlesex on melkoinen runsaudensarvi. Se on niin moniulotteinen kirja, että vaikka sen luki enemmän kuin mielellään, on sitä vaikea purkaa sanoiksi. Middlesex on ensiksiksin kertomus sukupuoli-identiteetistä ja kaikista niistä tunnoista, joita tyttönä syntynyt ja mieheksi kasvava ihminen voi kokea, toiseksi se on laajamittainen sukukronikka, johon mahtuu niin sukurutsaa, silkkiperhosia, keskiluokkaan ponnistaneen pariskunnan avioliittokuvausta kuin ikuisen ulkopuolisuuden tuntemuksiakin. Kolmanneksi Middlesex on yhteiskunnallinen romaani, joka kurkottaa niin Kreikan ja Turkin kipupisteisiin, siirtolaisuuden historiaan, taikauskoon, Detroitin kehitykseen Yhdysvaltain autoteollisuus- ja baarikeskittymäksi sekä kansalaisoikeusliikehdintään.

Koska romaani on pitkä ja paikoin rönsyilevä - samaan tapaan kuin John Irvingin romaanit, joihin Eugenideksen tuotantoa onkin verratu - tarjoaa se samalla kertaa lukunautinnon että alkupuolella pientä turhautumistakin. Calin kertojanääni vetää heti mukaansa, mutta juuri kun lukija on pääsemässä vauhtiin 1990-luvun Berliinissä ja 1960- ja 70-lukujen Yhdysvalloissa paikkansa ottavaan kehystarinaan, hänet tempaistaakin Vähään-Aasiaan ja Calin isovanhempien elämään. Vaikka takaumat pohjustavat viidennen geenin matkaa ja sen alkujuuria, teki minun mieleni harppoa tekstiä - mutta vain alussa. Eugenides kirjoittaa nimittäin niin hyvin ja sujuvasti, että hänen rönsyjäänkin lukee mielellään. Parasta tarinassa on Cal itse, kaiken keskipisteenä hän kertoo omansa ja sukunsa dramaattisia käänteitä sisältävän tarinan ilman turhaa kiihkoa. Calin kertojanääni pysyy sopivan etäällä, mutta Calin persoona kasvaa kiinni lukijaan. Middlesex onkin romaani, joka tempaisee mukaansa, mutta ei tarjoa mitään tyhjänpäiväistä tai valmiiksi pureskeltua. Itse asiassa se on sujuvasti kirjoitettu kirja, jonka tarina on ihan omanlaisensa.

Kun biologian kreikkalaiset jumalat pelleilevät, muuttuu tuttujen asioiden, oman ruumiin, selittäminen toisaalta hyvin helpoksi ja toisaalta niin vaikeaksi. Middlesex on romaani, joka kiehtoo, koukuttaa, viihdyttää, sivistää ja koskettaa. Minulle Eugenideksen teos edustaa juuri sellaista kirjallisuutta, jonka lukemisesta nautin.

--
Middlesexistä ovat kirjoittaneet myös Laura ja Suketus, joka olisi antanut kirjalle kuusi tähteä viidestä.

Jeffrey Eugenides: Naimapuuhia

Jeffrey Eugenides: Naimapuuhia
Kustantaja: Otava 2012
Alkuteos: The Marriage Plot 2011
Suomentanut: Arto Schroderus
Kansi: Anja Reponen
Ulkomainen romaani, Yhdysvallat
Sivuja: 599

Kyse ei ollut vain siitä, että tämä kirjoitus tuntui Madeleinesta kauniilta. Eikä vain siitä, että hän ymmärsi heti paikalla nmä Barthesin aloitusvirkkeet. Kyse ei ollut vain siitä, että tässä nyt vihdoinkin oli se kirja, josta hän ehkä kirjoittaisi tutkielmansa. Se, mikä sai Madeleinen nousemaan istualleen, oli pikemminkin lähempänä syytä miksi hän ylipäätään luki kirjoja ja oli aina rakastanut niitä. Tässä oli merkki siitä ettei hän ollut yksin. Tässä puettiin sanoiksi se mitä hän oli toistaiseksi vain mykästi tuntenut.

Madeleine Hanna on kirjanörtti, joka lukee Henry Jamesia ja Jane Austenia ja osallistuu viktoriaanisen kirjallisuuden seminaariin. Hän on aurinkoa etsivä pölynvastainen nainen, joka varaa opiskelijabileiden ajaksi pyykkivuoron siitä käytännöllisestä syystä, että juhlien aikana pesukoneita on varmasti vapaana. Ennen kaikkea hän on ihmeellinen nuori nainen, joka näyttää elegantilta ja osaa valita tilanteeseen kuin tilanteeseen sopivan viinin. Kolmen viikon romanttisen tuskailun päätteeksi vedetty mahtikännikään ei vie hänen raikkauttaan. Tämän on huomannut michiganilaissyntyinen Mitchell, joka on varma siitä, että hänet ja Madeleine on tarkoitettu toisilleen. Madeleine kuitenkin rakastuu Leonardiin, jota moni muukin haluaa. Karismaattinen ja komea biologi Leonard kärsii maanis-depressiiviisyydestä, mikä vaikuttaa hänen onneensa Madeleinen kanssa. Mitchell yrittää unohtaa Madeleinen etsien omaa tietään mitä erilaisimmista uskonnoista ympäri maailman. Kuka saa kenet ja onko onnea edes mahdollista - tai tarkoituksenmukaista - saavuttaa?

Jeffrey Eugenidesin Naimapuuhia (2011) on vakava ja hauska, tieteenhistoriallinen ja hieman paasaava romaani. Se on täydellinen rakkauskertomus ja tarkkanäköinen sosiaalisten suhteiden kuvaus. Siinä on arkea ja juhlaa, semiotiikkaa ja biologiaa, seksiä mitä fantasioita toteuttavimmilla tavoilla sekä pitkiä keskusteluja rakastavaisten sekä äidin ja tyttären kesken. Naimapuuhia on ennen kaikea nykyaikainen kolmiodraama, joka kunnioittaa viktoriaanisen ajan romaania sen ansaitsemalla tavalla. Kaiken kukkuraksi kirjassa on maailman ihanimmat tapetit, joiden ihanuuden jokainen täysiverinen lukutoukka oivaltaa:

Eräänä viikonloppua Phyllida vei Madeleinen New Yorkiin. Kun tyttö saapui kotiin sunnuntai-iltana, Phyllida sanoi, että häntä odotti yllätys omassa huoneessaan. Madeleine ryntäsi portaat ylös ja huomasi, että hänen huoneensa seinät oli tapetoitu kuvilla kirjasta, joka tuolloin oli hänen mielestään maailman paras, Ludwig Bemelmansin Madeline. Sillä aikaa, kun hän oli ollut Manhattanilla, tapetoija oli poistanut entiset tapetit höyryllä ja korvannut ne uusilla, jotka Phyllida oli varta vasten painattanut Trentonin tapettitehtaalla. Kun Madeleine astui huoneeseensa, hänestä tuntui kuin hän olisi astunut suoraan Madelinen sivulle.

Täydellistä! Ei liene vaikea arvata, että minä(kin) olen aivan myyty Eugenideksen tekstin äärellä ja pelkään, että nyt tulee taas niitä blogiarvioita, joissa enemmän fiilistellään ihastuneena kuin edes yritetään analysoida kirjaa.

No, yritän nyt kuitenkin. Naimapuuhia on erittäin kaunokirjallinen romaani niin itsenäisenä teoksena kuin intertekstuaalisia viittauksia vilisevänä kirjana. Se johdattaa lukijansa luennoille ja bileisiin, tutustuttaa Umberto Econ, Jacques Derriran ja äiti Teresan ajatuksiin, kuljettaa etsimään juuriaan sekä maailmankatsomustaan niin Kreikasta kuin Intiasta ja näyttää myös maanis-depressiivisyyden mustimmat tunnot. Siinä luetaan itsellenikin tuttua The Madwoman in the Atticia ja muistutetaan, miten 1700- ja 1800-lukujen kirjallisuus on kaikkea muuta kuin vanhanaikaista. Naimapuuhissa myös kirjoitetaan pitkiä naimisiinmenon vaiheita pohtivia kirjeitä maailman toiselta laidalta (huomasin itse olevani ykkösvaiheen ihminen, kappas). Omaa tietä haetaan niin rakkaudesta, kaiken muun maailman unohduksiin saavasta seksistä kuin ankarasta uskonnostakin: Herra Jeesus Kristus, Jumalan poika, armahda minua syntistä. Kaikkea on kovin paljon ja taitamaton kirjailija saisi Madeleinen, Leonardin ja Mitchellin seurustelusta sekavan sopan, mutta Eugenides pitää kaiken kasassa.

Tämä johtuu siitä, että Eugenides kirjoittaa kuin velho: vaikka hän lähestulkoon pitäisi luentoa semiotiikasta tai uppoutuisi uskontofilosofian omituisiin, hörhöihinkin koukeroihin, hänen tekstiään lukee ahmien. Eugenides todellakin viihdyttää siinä mielessä, että Naimapuuhien äärellä viihtyy paremmin kuin monen muun teoksen. Silti Eugenideksen kirja ei ole tippaakaan viihteellinen, vaan kaikki koukerot ja poukkoilut ovat täyttä asiaa, mielenkiintoni herpaantui hetkeksi vain Mitchellin Intiassa, mutta sielläkin vain toviksi. Eugenidekselle näyttää olevan ominaista kertoa asioita lukuromaanimaisella vauhdilla, mutta tarjota pohdiskelevia suvantoja aina sopivassa suhteessa. Madeleinen, Mitchellin ja Leonardin tarina viekin mukanaan kokonaisvaltaisesti. Naimapuuhia on minulle täydellinen kirja; romaani, jonka kannet voi sulkea kaikin tavoin tyytyväisenä. Se on myös kirja, jonka voisin kuvitella lukevani joskus uudelleen.

Vaikka 1980-luvun maailma - Yhdysvallat, Ranska kuin Intiakin - on sekä ulkoisesti että henkisesti kaukana Victorian ajan Englannista, tempoilee elämä järjen ja tunteen välisessä aallokossa. Jokainen tarvitsee oman eloonjäämispakkauksensa. Se, onko onnellista rakkautta muualla kuin 1800-luvun englantilaisten romaanien lopussa selvitkööt vain kirjan lukeneille.


*****- (Blogissani ei tavallisesti ole viiden tähden kirjoja kuin korkeintaan kerran kuussa, osin ihan periaatteellista syistä: vaikka on paljon hyviä kirjoja, täydellisiä on kuitenkin vain vähän. Naimapuuhia on tämän huhtikuun toinen viiden tähden kirja, ei voi mitään.)

Naimapuuhia ovat ihastelleet myös Minna, Sara, Erja, Susa, Jenni ja Sanna.