keskiviikko 27. kesäkuuta 2018

Jörn Donner: Vesi on verta sakeampaa



Jörn Donner: Vesi on verta sakeampaa
Otava 2018
Blod är tunnare än vatten
Käsikirjoituksesta suomentanut Kari Koski
Kannen suunnittelu: Anders Carpelan
285 sivua
Dokumenttiperusteinen romaani

Kapteeni inttää, että minun pitäisi valita. Siihen olen yrittänyt sanoa, ettei minulla ole tietoa siitä mitä sellainen valinta voi merkitä.
Vain valkoiset puhuvat punaisesta ja valkoisesta, nujerretut vastustajat puhuvat mustista tai lahtareista. Monte Carlossa vastakkaisilla väreillä ei ollut muuta poliittista merkitystä kuin että punainen voitiin yhdistää Ranskan vallankumoukseen, musta taantumukseen ja vapauden rajoittamiseen. Mutta minä tuskin koskaan pääsen sinne, ellei sattuma suo minulle mahdollisuutta irtautua tästä puolittaisesta kurjuudesta, jota jossain määrin lievittää Annan ääni, kun hän kysyy:
Oletko tyytyväinen päivääsi?

Vuosi 1918. Venäläinen Alexander pakenee kotimaansa tapahtumia Suomen puolelle jääneeseen huvilaansa. Huvilassa hän kohtaa nuoren naisen, Annan, joka ottaa Alexanderin vastaan ase kädessään. Satakunta vuotta myöhemmin mies tutkii isänsä jäämistöä. Erilaisista dokumenteista alkaa muodostua tarina, jossa Suomen sisällissodan ja Venäjän vallankumouksen rajamailla kohdanneiden ihmisten kohtalot alkavat hahmottua – osin dokumenttien, osin kuvitellun kautta.

Mikä on fiktiota, mikä totta, minkä verran dokumenteista voi tuottaa fiktiota, ja ehkä se kiinnostavin kysymys: millainen on Jörn Donnerin tuorein romaani Vesi on verta sakeampaa?

Ensimmäisiin kysymyksiin on mahdotonta vastata, sillä fiktio ja tosi elävät rinnakkain kaunokirjallisuudessa eikä niitä ole (ainakaan joskus) tarpeen erottaa. Fiktiossa ei aina ole toden vaadetta, mikä on usein vapauttavaa. Kysymys dokumenttien roolista fiktion tuottajana on kiinnostava, muttei kovin relevantti, koska historialliseen romaaniin kuuluu ainakin jonkinasteinen taustoitus faktojen perusteella. Toisaalta Donnerin romaanissa dokumenttien rooli on osa tarinaa.

Sen sijaan viimeiseen kysymykseen voi jokainen lukija vastata omalta osaltaan. Minun vastaukseni lyhykäisyydessään ja lakonisuudessaan kuuluu: ihan hyvän. Ihan hyvällä tarkoitan tällä kohtaa romaania, joka tarjoaa kiinnostavan ja otteessaan pitävän niin kutsutun suuren tarinan. Tarinaa sodasta ja rakkaudesta, kaaoksesta, surusta – ja suvustakin. Hetkittäin kokonaisuutta vaivaa luonnosmaisuus: on kuin ajatukset kyllä siirtyisivät kirjan sivuille, mutta vain osittain, osittain jäisivät jonnekin kirjailijan aivosolujen, kynän tai tietokoneen näppäimistön ja tiedostoksi muuttuvan tekstin väliin.

Ehkä sodan ja vallankumouksen kaoottisuus tai sitten romaanin taustalla olevien dokumenttien (mahdollinen) sirpaleisuus saa aikaan sen, että romaanina Vesi on verta sakempaa on osin hajanainen. Vaikka tekstissä on imua, on siitä paikoin vaikea saada otetta. Hajanaisuuden tunnetta lisää nykyhetkessä elävän kertojan ääni, tavallaan koko romaanin perusta ja silti tarkkailija, joka sekoittuu osaksi kuviteltua – tai kuviteltua monitasoisessa fiktiossa. Palasia: kirjeitä ja muita dokumentteja, tunteita, tapahtumia, paikoja: Terijoki, Pietari, Viipuri… kaikkea on paljon. Romaanin rakenne tarjoaa siis haasteen, johon ei täysin vastata.

Tarina on kuitenkin kiehtova. Se pitää otteessaan, kuljettaa jonnekin toiseen aikaan ja paikkaan. Se koskettaa, tulee liki, on kaunis ja melankolinen ja hurja. Varsin taitavasti Donner käsittelee myös Suomen sisällissodan ja Venäjän vallankumouksen kaoottisuutta ja sitä, mitä kaikki saa aikaan niin yhteiskunnallisissa toimissa kuin yksittäisessä ihmisessä. Kerronta etenee pikemminkin raportoivasti kuin kuvaillen, dialogin ja kertojan mietteiden kautta. Tekstissä on outoa julmuutta ja kauneutta, mistä pidän.

Karikoistaan huolimatta Donnerin romaanissa on paljon mieleenpainuvaa. Erityisen hieno on loppu, jossa romaanin nimi saa selityksensä. Vesi ja veri, elämän elementit: miten kaikki oikeastaan kulkee kaikkialla siellä missä elämää on.

-
Muissa blogeissa: Järjellä ja tunteellaKirja vieköönTuijata.


P. S. Juhannuksena lukemani romaani sai minut vanhojen sukukuvien äärelle. Olisipa kaikista noista kuvien ihmisistä tekstidokumentteja (osasta toki onkin: kirjeitä, valokuvien taakse tehtyjä merkintöjä, mutta osaa jää tuntemattomiksi), niin voisin osin pohjustaa heidän elämäänsä koskevaa kuvitteluani!


torstai 21. kesäkuuta 2018

Kesälista, juhannus



Juhannus. Ajatukset kesälomassa, jonka aika ei ole ihan vielä. Mutta on saldovapaa ja muutaman päivän hengähdystauko. Monissa blogeissa on tehty kesälista: on koottu asioita, joita aikoo tehdä kesällä. Ihanaa, minäkin innostuin Täällä toisentähden alla -blogin Jaanan esimerkin mukaan.

Asenteeni listaan on kuta kuinkin sama kuin yhdessä lempilehdessäni, britiläisessä The Simple Thingsissä: se ei ole to-do-, vaan could-do-lista. Asioita, joita voisin tehdä kesälomani aikana. Asioita, joita haluaisin tehdä. Osin asioita, joita teen.


Tänä kesänä haluan muun muassa

katsoa merta yhdellä Euroopan laidalla,
käydä itselleni uudessa taidemuseossa,
kuvata suovilloja tai vanamoita,
valvoa yöllä valokuvakirjaa tehden,
nukkua pitkään,

lukea vihdoinkin jonkun hyllynlämmittäjäkirjan,
löytää uudelleen viimekesäiselle kantarellipaikalle,
syödä mansikkamaitoa,
olla edelleen heittämättä talviturkkiani (jo neljäs tai viides kesä putkeen!),
viettää päivää Helsingissä ihan vaan lorvaillen,
tavata ystävä jota en ole nähnyt muutamaan vuoteen,
tuntea olevani lomalla.


Mitä sinun kesälistaasi kuuluu? Kerro se kommenteissa tai mahdollisesti omassa blogissasi. 



Mansikkaista juhannusta! ♥

keskiviikko 20. kesäkuuta 2018

Maggie Nelson: Argonautit


Maggie Nelson: Argonautit
S&S 2018
The Argonauts 2015
Suomentanut Kaijamari Sivill
Kansi Jussi Karjalainen
208 sivua
Yhdysvaltalainen omaelämäkerrallinen tietokirja


Onhan se röyhkeää. Toisaalla on aristoteelinen, kenties evolutiivinen tarve kategorisoida kaikki mahdollinen peto, iltahämärä, syömäkelpoinen toisaalla tarve kunnioittaa muutosta, pakoa, sitä valtavaa olemisen sekamelskaa, jossa me todellisuudessa elämme.

Millaista on elää queeriksi luokiteltavaa elämää naisena, puolisona ja äitinä? Rikkoa normeja ja löytää tasapaino? Amerikkalainen taidehistorioitsija ja kirjailija Maggie Nelson on nainen, jonka puoliso Harry (Dodge) ei halua määritellä sukupuoltaan, pariskunnan lapset, yksi yhteinen ja toinen Harryn aiemmasta suhteesta, ovat syntyneet pojiksi. Vakiintunutkin elämä on ikuista etsimistä: minuuden, toiseuden, ulkopuolisen ja sisäisen.

Etsijöitä olivat myös Kreikan myyttiset argonautit, Argo-laivalla purjehtijat, jotka matkansa aikana rakensivat koko laivansa uudelleen, mutta pitivät laivansa nimen. Argonautit on Nelsonin omaelämäkerrallisen kirjan nimi: tietokirjan, muistojen kirjan, esseistiikkaa lähestyvän teoksen, tietopainotteisen ja runollisen teoksen. 

Teoksessaan Nelson tarkastelee sitä, mikä on normaalia ja mikä nähdään sen ulkopuolisena. 
Onko ydinperhe normaalia? Tuhoaako Nelsonin ja Dodgen suhde avioliitoksi kutsuttua instituutiota vai vahvistaako se sitä? On todella omituista elää historiallisella hetkellä, jolloin vastakkain ovat vanhoillinen huoli ja hätä siitä, että sateenkaariväki tuhoaa yhteiskunnan instituutioineen (ennen kaikkea avioliiton) ja toisaalta huoli ja hätä queer-liikkeen epäonnistumisesta tai kyvyttömyydestä romuttaa yhteiskunta ja perinteiset instituutiot… Nelsonin älykkään analyyttistä, mutta samalla tunteisiin menevää (mikä riemastuttava ja yhteen sovittuva ristiriita, muuten!) tekstiä on virkistävää lukea. Nelson kritisoi yhtäältä hetero-, toisaalta homonormatiivisuutta, valmiiksi annettuja malleja, vaikka hän sekä elää niiden mukaisesti että rikkoo niitä. 

Nelson ei pohjaa kokemuksiaan vain omaan elämäänsä, vaan tutkijataustaisena hän tuntee hyvin myös sukupuolentutkimuksen diskurssin aina Luce Irigarayn ja Judith Butlerin kaltaisista klassikoista lähtien. Argonauttien sivujen marginaaliin on nostettu ajattelijoiden ja taiteilijoiden nimiä, minkä ansiosta raskaalta viiteapparaatilta vältytään. Keskiössä on silti Nelson oma elämä, hänen ja Harryn suhde, kysymykset sitoutumisesta, äitiydestä, rakkaudesta. Kummankin lapsuus on myös vahvasti läsnä, etenkin Harry on eräänlainen argonautti etsiessään biologisia juuriaan.

Vaikka Nelsonin teksiä voi luonnehtia osin runollisen kauniiksi (mitä runollisen kaunis sitten ikinä onkaan, mielikuvaa, eihän runouden tarvitse olla millään muotoa kaunista), on Argonautit myös raastava, repivä, pornografista sanastoa viljelevä kirja. Nelson saa lukijansa pohtimaan sitä(kin), että mikä oikeastaan on rumaa tai rivoa (kärjistän tässä, koska ihanuus tai rumuus tai mikä lie elää mielestäni aina samoissa asioissa)? Onko sitä perseeseen paneminen, josta Nelson paljon kirjoittaa? Onneksi lukijan, ainakaan minun, ei tarvitse ottaa kantaa. On henkilökohtaista ja on poliittista eikä niitä voi tai pidä toisistaan erottaakaan. Rumuus ja kauneus asuvat samassa kodissa, samassa suhteessa, samassa ihmisessä.

Kun Nelson hedelmöitetään ja kun hänen raskautensa etenee, etenee myös Harryn prosessi yhä kauemmas naiskehostaan – muttei kuitenkaan mieheksi, sillä Harry ei halua tulla määritellyksi jonkun tietyn sukupuolen mukaan. Myös aika määrää elämää: Mutta sisältäpäin se ei tuntunut siltä. Sisältä me olimme kaksi inhimillistä eläintä ja koitimme muodonmuutosta rinta rinnan, toistemme todistajiksi osuneina. Toisin sanoen me vanhenimme.

Paitsi yhteiskunnallista, älykästä ja henkilökohtaista, on Nelsonin teksti myös hauskaa, vapauttavaa luettavaa. Argonautteja onkin ihana (!) lukea. Se on teos, joka katsoo moneen suuntaan – sisältä päin, rujosti ja kauniisti, varmasti mieleenpainuvasti.

sunnuntai 17. kesäkuuta 2018

Vilja-Tuulia Huotarinen ja Satu Koskimies: Emilia Kent



Vilja-Tuulia Huotarinen ja Satu Koskimies: Emilia Kent. Runotytön tarina jatkuu
WSOY 2018
Kansi Laura Lyytinen
308 sivua
Kotimainen romaani,
jatko-osa L. M. Montgomeryn Runotyttö-kirjoille


Entä kaikki ne yöt, jolloin Emilia ja Teddy olivat yhdessä katselleen Lyyran Vegaa, heidän yhteistä tähteään? Emilia tuijotti epäuskoisena taivaalle, mutta pilvenriekaleet peittivät tähdet.
Emilia tiesi olevansa naurettava. Ei, Teddy oli naurettava. He olvat molemmat niin naurettavia, että Emilia olisi nauranut, ellei kaikki olisi ollut niin surkeaa! Miten hän olisikaan nauranut!


Pieni Runotyttö, Emilia Byrd Starr, Uuden Kuun Emilia. L. M. Montgomeryn tuotannon tunnetuimpia hahmoja Vihervaaran Annan ohella. Jokainen Montgomerynsa lukenut lie kuullut kysymyksen: Anna vai Emilia? Minulle vastaus on päivänselvä. Olen aina halunnut pitää Emiliasta, tuosta lahjakkaasta kirjailijattaresta, ja toki pidänkin. Vastaus on kuitenkin Anna, totta kai.

Sillä: Lapsena koin Runotytöt synkiksi tavalla, jota en osaa vieläkään määritellä. Annan maailmaan solahdin paremmin, tarinoiden koskettavuuteen ja hauskuuteen – ja pian opin huomaamaan, miten monia eri sävyjä Annoissa on. Annasta tuli minun “kirjaystäväni”, Annoja olen lukenut viihtyäkseni, saadakseni lohtua, palatakseni johonkin tuttuun, ollakseni tässä ja nyt. Runotytöissäkin on sävyjä ja tasoja (totta kai!), mutta siinä missä luin (ja luen) Annoja uudelleen ja uudelleen, en palannut Emilia Byrd Starrin maailmaan ennen kuin nyt. Nyt, kun hän on Emilia Kent. Teddyn vaimo.

Vaikken voi kutsua itseäni Emilia-faniksi, innostuin heti, kun kuulin Vilja-Tuulia Huotarisen ja Satu Koskimiehen kirjasta Emilia Kent. Runotytön tarina jatkuu.

Enemmän kuin Emiliasta sinänsä kiinnostuin ajatuksesta lukea taitavien kirjailijoiden kynästä syntynyttä Montgomery-fanifiktiota. Koska en muistanut Runotytöistä kuin pääpiirteet, silmäilin Montgomeryn kolme Emilia-romaania pikaisesti, muistaakseni kirjojen pääpiirteet: Emilia, Ilse, Perry ja Teddy, Uusi Kuu, kirjoittaminen, Murrayt, sukuylpeys, Tuulen tyttö… Ai niin! Kun Runotytöt olivat jossain määrin muistissa, tartuin suurella innolla Huotarisen ja Koskimiehen kirjaan.

Ja sainkin kirjalta paljon: sujuvalukuisen, tunnelmallisen romaanin, jossa nuori kirjailija kohtaa niin avioliittoonsa, omaan kirjoittamiseensa kuin tarvitsemaansa tilaan, tuuleen ja avaruuteen liittyviä kysymyksiä. Sain romaanin, joka kurottaa sekä Emilian sisäiseen maailmaan että hänen tapoihinsa tai kykyihinsä toimia, oli kyse sitten kehon pettämisestä, ystävyydestä tai sukuvelvoitteista.

Mikä parasta, Huotarinen ja Koskimies tavoittavat Montgomeryn hengen. On kuin lukisi kirjailijan omaa tekstiä, jonka joku taitava suomentaja on kääntänyt. Tiettyä nykyaikaisuuttakin voi toki rivien väleistä löytää, mikä ilahduttaa. Fanifiktiota voi tietysti idean tasolla ihan yleisestikin aina kiitellä, hämmästellä, vierastaa tai siihen voi tarttua uteliaisuudella. Ja siksi voi myös alati pohtia, miten ns. tosifanit tämänkin kirjan ottavat vastaan (kertokaa!).

Kuten sanottua, olen aina pitänyt Emiliasta, mutten ole koskaan ollut hänestä niin innoissani, että jotenkin puristisesti suhtautuisin ehkä jonkinlaisesta ajatusleikistä alkaneeseen jatko-osaan. Päinvastoin, Emilia Kent on niin laadukas romaani, että uskoisin sen voivan innostaa uusiakin (aikuisia) lukijoita Runotyttöjen pariin. Mitä fanifiktioon noin yleisesti ottaen tulee, niin jos se on tätä laatua, voisi sitä lukea enemmänkin. Emilia, vieras tuttuni, toimii siis erinomaisesti tällaisena jatko-osanakin. Entä sitten jonkun rakkaamman hahmon kohdalla? Haluaisinko fanifiktiota vaikkapa Annasta? Hmm, en tiedä (ehkä sellaista on maailmalla tehtykin). Uteliaisuus varmasti voittaisi. Ja miksikäs en: onhan minulle rakkaammasta hahmosta, Jane Austenin Elizabeth Bennetistä saatu aikaan mainio Syystanssiaiset (kirjoittajana itse dame P. D. James).

Se fanifiktion pohdiskelusta. Emilia Kent on mainio kirja. Kielen ja tunnelman kohdalla moni osuu kohdilleen niin, että on kuin lukisi Montgomeryn alkuperäisteosta. On ihastuttavaa, miten Emilia pohtii, olisiko hänen mielessään kehräytyneessä juonessa “viimein siementä kokonaiseen romaaniin”, miten hän tuntee omenoiden tuoksun jo Uuden Kuun eteisessä, ja kuinka hän on “aina tuntenut puut sisarikseen”: Hän tunsi syvää onnea ja iloa vaahteroiden kullan aikaan, jolloin punakeltaiset lehdet olivat salattuja kirjeitä, viestejä toisista maailmoista, jostakin sieltä, missä sanat syntyvät. Ah, voisin melkein kuvitella olevani sittenkin myös vähän Emilia, ainakin nyt pääsin hänen maailmaansa paremmin kuin koskaan aiemmin.

Yhdellä lauseella: Huotarisen ja Koskimiehen Emilia Kent ei vain jatka runotytön tarinaa, vaan se on kirja joka antoi minulle Uuden Kuun Emilian.

sunnuntai 10. kesäkuuta 2018

Päivä Tallinnassa




Ihmettelen aina, että miksi käyn niin harvoin Tallinnassa. Ja kun sinne menen, niin miksi teen vain pikaisen visiitin? Muutaman kerran olen ehtinyt viettää hotelliyön etelänaapurissamme, mutta eilenkin kyseessä oli päiväretki.

Ei päiväretkessäkään toki mitään vikaa ollut, kun ehti tunnelmoida kaikkea tätä:









Silti mietin, että olisipa ihanaa majoittua jonnekin yöksi tai pariksi, poiketa hieman tutuilta reiteiltä, lorvailla museoissa, istua kahvilassa lukemassa kirjaa, katsella kesäillan valottamaa ja varjottamaa kaupunkia, ostaa kimppu pioneja maljakkoon yöpaikan pöydälle.











Mutta hyvä näinkin. Vain muutaman kerran Virossa käyneenä vielä muutama sananen laivasta: matkustimme ystäväperheen kanssa Tallinkin uudehkolla Megastarilla. Se oli aika ruuhkainen, olihan kesäkuinen lauantai, mutta pikalaivaksi viihtyisä. Kauniisti sisustetussa laivassa oli useita kahviloita ja istuma-alueita, paluumatkalla buffetissa (joka mielestäni kuuluu laivamatkaan etenkin Ruotsin-laivoilla, mutta hyvin toimii Vironkin suuntaan) aloin suorastaan viihtyä. En ollut aiemmin matkustanut Tallinkilla Tallinnaan yhtä vuosien takaista työmatkaa lukuun ottamatta. Silloin laivamatka tuntui tympeältä, jopa tylyltä Suomenlahden ylitykseltä, mutta nyt tuntuu että seuraavallakin kerralla voisin Tallinnaan mennessäni matkata juuri Megastarilla. Milloin seuraava kerta sitten tulee, sitä en tiedä. Silloin luultavasti ihmettelen taas, että miksi käyn Tallinnassa niin harvoin.









perjantai 8. kesäkuuta 2018

Jenny Offill: Syvien pohdintojen jaosto


Jenny Offill: Syvien pohdintojen jaosto
Gummerus 2018
Dept. of Speculation 2014
Suomentanut Marianna Kurtto
237 sivua
Amerikkalainen romaani



Jos joku pyytää kertomaan mikä on ollut elämäsi onnellisinta aikaa, on tärkeää huomioida vastauksessa kysymyksen lisäksi myös kysymyksen esittäjä. Jos kysyjä on joku jota rakastat, voidaan hyvin olettaa, että tämä henkilö toivoo olevansa mukana pyytämässään muistelossa. Mutta jos olet erehtyväinen ja sydämessäsi on kierouma, saatat unohtaa tämän itsestäänselvän ja hellyttävän ohjeen ja sen sijaan puhua ajasta, jolloin olit ypöyksin maalla, missä kukaan ei tahtonut sinusta yhtään mitään, edes rakkautta.

Nainen ja mies ovat molemmat älykkäitä ja hyväosaisia. Heidän elämänsä näyttää kulkevan kuin romanttisessa komediassa tai vähintäänkin akateemisessa arjessa. He rakastuvat, jakavat asioita, käyvät töissä, saavat lapsen. Ja sitten… Parisuhde muuttuu: sisäiset ja ulkoiset tekijät, koko elämä.

Jenny Offillin Syvien pohdintojen jaosto on erikoinen, kokoaan suurempi romaani asioista. Se on parisuhderomaani, kertomus elämän kaoottisuudesta ja niistä nyansseista, jotka vaikuttavat kuta kuinkin koko omaan kokemusmaailmaan. Offillin romaani kurottaa siis moneen suuntaan ja tekee sen hallitusti.

Syvien pohdintojen jaostoa on oikeastaan vaikea avata enkä edes erityisemmin halua sitä tehdä, koska (pitkästä aikaa, muuten) haluan pitää kirjan itselläni ja silti suositella sitä teille muille. Vinkkausmielessä sanon siis jotain.

Ensin: Offillin romaani on hurjan hyvä. Offill kirjoittaa paitsi fragmentaarisesti, myös ehjästi. Näkökulmat vaihtelevat, mennyt ja nykyisyys, ajatukset ja tapahtunut lomittuvat. Kokonaisuus tarjoaa oivalluksia, viittaa sinne tänne maailmankirjallisuuteen ja filosofiaan, sivuaa arkea mutta kurottaa jonnekin toiselle puolen. Pienet havainnot naurattavat, suuret tunteet koskettavat. Miten joku osaakin kirjoittaa niin raa’an pihvin piilottamisesta sämpylän sisään ja edelleen käsilaukkuun, Rainer Maria Rilken taidepohdinnoista, peloista ja joskus rakastamisesta, kuin toisen keskiläntisyydestä – samassa kirjassa, niin sujuvasti!

Erikseen on kehuttava romaanin kieltä ja siten Marianna Kurton suomennosta. Vaikka Offillin teoksen teemat, rakenne, viittaukset ja näkökulmavaihdos riittäisivät yksin tekemään kokonaisuudesta kiinnostavan ja onnistuneen, toimii kieli kaiken kruununa. Kurtto tavoittaa romaanin kepeyden ja syvyyden, sen kiehtovasti ristiriitaisen helppouden ja hyvän haastavuuden, kaiken unenomaisuuden ja kirkkauden.

Offillin romaanin takateksti on tupattu täyteen toinen toistaan ylistävämpiä kommentteja. Niiden kanssa on helppoa olla samaa mieltä, mutta kirjabloggaajan omaäänisyyttä ne heikentävät – ainakin minun kohdallani, leikkimielisesti. Nimittäin eräs suosikkikirjailijani Maggie O’Farrell sen sanoo: “[--] Heti kun sain kirjan loppuun, käänsin sen ympäri ja aloitin alusta. Upea.” Minä en vielä aloittanut lukea koko romaania uudestaan, mutta palasin alkuun, ehkä nähdäkseni joitakin asioita, ehkä ymmärtääkseni, aivan varmasti lukukokemukseeni ihastuneena.

Syvien pohdintojen jaosto on suoranainen ja kryptinen, hauska ja surullinen, elämänmakuinen mutta tyylitelty, erinomaisesti kirjoitettu, mieltä virkistävä romaani. Sellainen, jonka haluaa saada loppuun mahdollisimman pian, mutta josta ei silti tahtoisi luopua. Voi että.

--
Myös Tuija ja Annika ovat lukeneet Offillin romaanin.

tiistai 5. kesäkuuta 2018

3 x kuninkaalliset: Ihan oikeita kuninkaallisia ja Monarkian murusia



Ah, kuninkaalliset! Nuo historian painolastia kantavat, paparazzien jahtaamat, julkisuudessa marinoidut suvut kuningataräiteineen, hulluuksineen, ihanuuksineen ja valtionsalaisuuksineen. Minä kuulun niihin, jotka eivät tietenkään kannata monarkiaa, mutta jotka löytävät tiettyä lumoa tiettyjen maiden kuninkaallisista ja näiden historiasta. Olen niitä, jotka eivät katso televisiosta jääkiekkoa, mutta jotka liimaantuvat skonssien ja nessupaketin kanssa kuninkaallisten häiden tv-lähetyksen äärelle. Esimerkiksi nyt viimeksi Meghanin ja Harryn häät olivat minulle kuin MM-jääkiekon loppuottelu tai formulakisojen huipentuma.

Siksi on aika tuoda Lumiomppuunkin muutama kuninkaalliskirja -- kuninkaallisten vilkutusten ja poskisuudelmien kera, toki! 

👑




Kaisa Haatanen ja Sanna-Mari Hovi: Monarkian muruset
Johnny Kniga 2018
Ulkoasu Maria Mitrunen
400 sivua


No nyt! Kirja, jollaista olen tietämättäni toivonut jo kauan!

Kaisa Haatasen ja Sanna-Mari Hovin Monarkian muruset on kauttaaltaan ihanaa luettavaa: informatiivista ja hauskaa. Haatanen ja Hovi käsittelevät hoveja ympäri maailman aina Euroopan minivaltioista Japanin ja Lesothin kuninkaallisiin perheisiin. Koska itselleni rakkain on brittihovi, niin luin kirjasta erityisen tarkkaan juuri saarivaltiota käsittelevät osiot. Sen sijaan esimerkiksi Belgian ja Arabimaat vain selasin -- toki joskus voi käydä niin, että alan potea pakottavaa tunnetta syventyä "Belgian pyövelin" elämään (hmm, miksikäs ei!).

Leikkisä, mutta (tai ehkä muttan voi jättää pois: leikkisä ja) paljon tietoa sisältävä kirja suhtautuu kuninkaallisiin riemastuttavan tasavaltalaisesti: kuningaskuntaa ei kaivata, mutta muiden maiden kuninkaallisten tapoja on kiinnostavaa seurata. Haatanen ja Hovi kertovat niin kuninkaallisten sukupuista kuin hovietiketistä, mutta nostavat esille myös monenlaisia kuriositeetteja, populaarikulttuuria ja kadonneita kuningashuoneita. Suomen kuningasaikeille on oikeutetusti oma lukunsa. Kirjailijoiden omat kommentit kirjan marginaalissa (useimmiten) naurattavat. Ulkoasultaankin onnistuneesta teoksesta on helppo olla innoissaan.

Pimm’s Cup valmiiksi (ohje löytyy tietenkin Haatasen ja Hovin kirjasta) ja Monarkian murusiin tutustumaan, mars, mars!

👑




Robert Lacey: The Crown. Todellinen tarina
Otava 2017
The Crown: The Inside History 2017
Suomentanut Tarja Kontro
309 sivua

Varmaksi en osaa sanoa, mutta kovin villi veikkaaja minun ei tarvitse olla arvellakseni, että moni brittihovin ystävä seuraa Netflixin The Crown-sarjaa. Tai jos ei ole suoratoistopalvelun tilaaja, niin seuraisi ainakin silloin, jos sarja tulisi vaikkapa Ylen kanavilta. Sarja onkin ihan mahtava: se luotaa varsin syvälle kuningatar Elizabeth II:n elämään niin julkisuudessa kuin kulissien takana. Paitsi kuningattaresta, sarja kertoo myös Ison-Britannian politiikan käännekohdista: suurvalta-ajan murenemisesta, toisen maailmansodan jälkeisestä maailmasta, median muutoksista ja moraalikäsityksistä. Kahdella ensimmäisellä tuotantokaudella kuningatarta näytellyt Claire Foy on tehnyt upeaa roolityötä.

Robert Laceyn The Crown. Todellinen tarina -teos ei kerro tv-sarjan kuvauksista eikä näyttelijöiden elämästä, vaan esipuheensa mukaisesti se kysyy: Mikä on todellista? Ja mikä on kuviteltua? Fiktion, mitä tosipohjainenkin tv-sarja on, taustoittamiseksi Laceyn kirja tarjoaa mainiota luettavaa. Se syventyy kevyesti (mikä ihana paradoksi: syventyä kevyesti!) The Crown -sarjan teemoihin, mutta todellisten tapahtumien kautta. Historia kerrotaan sellaisena kuin se tunnetaan. Runsas kuva-aineisto rikastaa kokonaisuutta.

The Crownin uusia kausia odotellessa...

👑




Karoliina Suoniemi: Ihan oikeat prinsessat ja prinssit
Avain 2018
Ulkoasu: Tarja Kettunen
112 sivua

Nyt kun kuninkaalliskirjoista puhutaan, en malta olla nostamatta esille vielä yhtä työkirjaani. Blogiani säännöllisesti seuraavat tietävät, että tuon täällä töitäni esille äärimmäisen harvoin, yleensä vain kirjamessupostauksissa ja muuten aivan poikkeustapauksissa. Tänä vuonna näitä poikkeuksia tulee muutaman kerran ja niistä yksi liittyy vankasti kuninkaallisiin.

Karoliina Suoniemen Ihan oikeat prinsessat ja prinssit näet kuuluu suorastaan jokaisen Euroopan kuningashuoneista kiinnostuneen kirjahyllyyn sinne Monarkian murusten viereen. Teos kertoo tosielämän prinsseistä ja prinsessoista; siitä, miten he elivät ja elävät, keitä he ovat ja oliko tai onko heidän elämänsä onnellista.

Kirja tarjoaa laajan historiallisen jatkumon aina Rikhard Leijonamielestä, Elisabeth I:stä ja Katariina Suuresta keisarinna Sisiin, teloitettuun prinssi Alekseihin ja edelleen naapurimaamme “tavalliseen” poikaan eli prinssi Danieliin ja Englannin pieneen prinssi Georgeen. Jokainen luku esittelee kuninkaallisen elämäkerran, mutta tarjoaa myös yllätyksiä: kuka esimerkiksi ei puhunut hallitsemansa maan kieltä, kuka koki olevansa vastakkaista sukupuolta, kenen kunniaksi Turun linnassa juhlittiin kahdeksan päivää, kuka pelaa Pokémon Go:ta?

Ihan oikeat prinsessa ja prinssit on suunnattu lapsille, mutta mielestäni kirja antaa jotain kaikenikäisille kuninkaallisten historiasta kiinnostuneille lukijoille. Ja koska teos on työkirjojani, olen siitä tietenkin aivan täpinöissäni.


👑



Mikä on teidän suhtautumisenne kuninkaallisiin? Kuuluuko esimerkiksi The Crown suosikkisarjojenne joukkoon? Saavatko kuninkaalliset häät vaihtamaan kanavaa vai liimaantumaan television ääreen? Onko Tower, Tukholman kuninkaanlinna, Versailles tai Turun linna tuttu?