Michael Frayn: Vakoojat

Michael Frayn: Vakoojat
Tammi 2003, Keltainen kirjasto
Spies 2002
Suomentanut Erkki Jukarainen
292 sivua
Brittiläinen romaani

Loppuelämämme määräytyi tuolla lyhyellä hetkellä, jolloin helmet kilahtelivat kannua vasten ja Keithin äiti käveli meistä poispäin kirkkaassa aamussa viimeisten punatiilipolulle varisseiden valkoisten kukkien yli pystypäin, tyynenä ja haavoittumattomana, ja Keith katseli hänen menoaan silmissään uneksiva katse, jonka muistin monen aiemman projektimme ensivaiheesta.
"Äitini", hän sanoi mietteliäänä, lähes kaihoisana, "on saksalaisten vakooja."

Joka vuosi samoihin aikoihin teknisten tekstien kääntäjänä työskennellyt eläkeläinen Stephen Wheatley havahtuu kiusallisen tuttuun makeaan tuoksuun. Hänen on ensin vaikea paikantaa likusteripensaan tuoksua, mutta lopulta levottomuutta aiheuttava tuoksu, miltei lemu, saa Stephenin muistojen valtaan. Hän palaa lapsuusvuosiinsa toisen maailmansodan aikoihin, hän palaa pihaleikkien, kasvukipujen ja vakoojien maailmaan.

Brittiläisen Michael Frayn Päistikkaa ilahdutti minua joitakin vuosia sitten, mutta ihan täysillä en veijaritarinaan ihastunut. En, vaikka rakastamani taidemaailma oli tarinan keskiössä. Nyt lukemani Vakoojien kanssa kävi toisin. Menneisyyteen kurkottava tarina lumosi niin lapsuusmuistoillaan, juonellaan kuin (tietenkin) englantilaisuudellaan.

Vakoojat pitää sisällään paljon. Frayn onnistuu luomaan melko tiiviseen romaaniinsa niin toisen maailmansodan kaiut kuin lapsuuden ja teini-ikäisyyden rajamailla elämisen kasvukivut. Hän kuvailee yhteen naapurustoon liittyvän brittiläisen luokkayhteiskunnan läpitunkevuutta: Miksi Stephenin sukunimi on ärsyttävä Wheatley, kun taas hänen parhaimman ystävänsä Keithin sukunimi Haywardin viittaa johonkin ylevämpään? Erot näkyvät kaikessa, muun muassa poikien eri kouluissa, kotipihojen siisteydessä ja poikien keskinäisessä kirjoittamattomassa arvojärjestyksessä. Romaania rakentavat lisäksi lapsen syyllisyydentunnon kuvaus, joka yhdistyy hillitysti rakentuvaan jännitykseen - ja jännitteeseen: naapurustossa on takuulla murhaajia ja ihan varmasti saksalaisten vakoojia, jollaisena pojat Keithin äitiä pitävät, rouva Haywardilla kun on salaperäisiä menoja.

Vakoojat on ennen kaikkea nostalginen romaani, mutta juuri oikealla tavalla: samalla kertaa suloisella ja hieman vaarallisella. Kasvaminen ja koko maailma hämmentävät, lähelläkin on asioita jotka syystä tai toisesta pelottavat. Toisaalta aikuisen Stephenin muisteleva kerronta on lämmintä, lapsuus on arkea, seikkailua ja suurta epätietoisuutta. Fray tietenkin huomioi Stephenin hämärtyvän muistin: milloin Stephen on minäkertoja, milloin hän ikään kuin ulkoistaa itsensä kolmanteen persoonaan, ja lukija tietää että kaikella on kääntöpuolensa ja että tapahtuma, suunniteltu tai sattuma, johtaa toiseen.

Peribrittiläinen punatiilellä reunustettu puutarhakäytävä voi kuljettaa seikkailuihin, seikkailu aikuisten salaisuuksiin ja niiden oivaltaminen saa ehkä koko oman elämän näyttämään erilaiselta. Vakoojat sisältää myös sellaisen käänteen, joka yllätti ainakin minut.

Kumpi olisi hälyttävämpää: elää unessa vai tarinassa, joka on ottanut muistomme omakseen? Frayn romaani on tiivis ja hienovireinen teos, joka kantaa sisällään menneiden aikojen kesiä ja tietoa siitä, ettei kaikki tosiaankaan ole sitä miltä aluksi näyttää.


-
Vakoojien pariin minut innoitti Saran teksti. Myös Margit on lukenut kirjan.

Michael Frayn: Päistikkaa

Michael Frayn: Päistikkaa
Kustantaja: Tammi, Keltainen kirjasto 2001
Alkuteos: Headlong 1999
Suomennos: Erkki Jukarainen
Kansi: Timo Mänttäri
Sivuja: 438
Ulkomainen romaani, Iso-Britannia

Olemme jälleen viime vuodessa. Viime vuosi on nyt. On varhaiskevät. Erityisen sopiva aloituskohta, kuten pian selviää.
Mikä on ensimmäinen merkki siitä, että jotain tavatonta alkaa tapahtua?
Eiköhän se ole rispaantunut narunpätkä?
Mieleeni juolahtaa nyt, että tuo sama narunpätkä myös päättää tämän tarinan.

Aito englantilainen maaseutu alkaa sieltä, missä ei ole enää siistiä, missä ei ole liikaa ratsastuskouluja tai muotoon leikattuja aitoja. Aidolla maaseudulla on liejua, paskaa ja ruosteista aaltopeltiä. Ja aidosta maaseudusta saa maksaa hyvän hinnan, kuten taiteentutkija Martin Clay Kate-vaimonsa kanssa tekee. Tilda-vauvansa kanssa pienen perheen muodostava pariskunta matkustaa vuosi toisensa jälkeen aidolle maaseudulle ja aina toisinaan heidät kutsutaan illalliselle, ehkä arvioimaan taulujakin. Niin käy nytkin. Martin ja Kate illallistavat Laura ja Tony Churtin hulppeassa, mutta enemmän kuin hieman rempallaan olevassa kartanossa ja illallisen pääteeksi Tony haluaa esitellä heille taulujaan. Martin ei muuta haluakaan kuin päästä pois, kunnes hän kohtaa oman kohtalonsa; mahdollisesti aidon Pieter Bruegelin maalauksen. Voiko taulu todella olla aito alankomaalainen 1500-luvun mestariteos? Miten Martin saisi sen selville? Ja pitäisikö moinen kultakimpale salata jopa omalta puolisolta, joka niin ikään on taiteen asiantuntija.

Michael Frayn Päistikkaa (1999) on hirtehinen, hurja matka taidebisnekseen, taidehistoriaan, rehellisyyden ja vilpin väliseen maastoon, parisuhteeseen sekä ennen kaikkea siihen, miten pakkomielle ottaa ylivallan:

Ja sitten, tuossa jääkylmässä aamiaishuoneessa mitäänsanomattomien tuolien keskellä, Lauran pidellessä yhä hankaamisesta törkyistä sanomalehteä, Tonyn katsellessa olkani yli arvioinnin toivossa ja ovella seisovan Katen keinutellessa kantokoppaa kärsivällisesti minä loin ensin kerran katseeni siihen. Kohtaloon. Riemuvoittooni ja kidutukseeni ja perikatooni.

Fray kirjoittaa erinomaisesti ja miltei tykittävällä vauhdilla. Liki viisisataasivuisena Päistikkaa on pieni kirjajärkäle, mutta sen lukee nopeaan, koska se viihdyttää ja pitää ottessaan - ainakin pääosin. Nimittäin sivupaljouteen mahtuu otteessaanpitävyyden ohella myös runsaasti suoranaista jaarittelua ja mukanäppärää jargonia; jaarittelu koskee taidehistoriaa, Frayn kirjoittaa tarkkaan ja asiantuntevasti alankomaalaisen taiteen "kultakaudesta", mikä on periaatteessa makuuni, mutta romaanissa turhankin pitkät historianluennot katkovat tarinaa. Se toki lie ihan tarkoituksellistakin ja muistuttaa fiksua lukijaa siitä, että kyse kaunokirjasta, ei elämästä. Mukanäppäryydellä taas paljastan oman tyhmyyteni lukijana. Paikoin Frayn nokkeluus meni minulta ohi; en tunne taidemaailmaa tarpeeksi hyvin enkä ymmärrä kaikkia (hih hii) brittiläisen luokkayhteiskunnan vivahteita, vaikka haluaisinkin.

Toisaalta kuvailussa ja hauskuudessa on oma viehätyksensä, ja voin sanoa viihtyneeni kirjan parissa. Olen usein kertonut, kuinka sydämeni syttyy kaikelle brittiläiselle (ja pidän suuresti myös flaamilaisesta maalaustaiteesta, kaiken jaarittelun uhallakin). Frayn sovittaa brittiläisen nykymaaseudun ja 1600-luvun hollantilaisen miljöön hienosti yhteen, samoin oman parisuhteensa: Imettävän Katen - tuon lihavan talonpoikaisnaisen - valkoinen rinta näyttäytyy Martinille maalauksen kaltaisena, mikä tietenkin kuvastaa Martinin pakkomiellettä. Kaikki liittyy Bruegelin maalaukseen. Siksi Frayn kuvaileekin osuvasti ihmismieltä silloin, kun päähän ei mahdu kuin yksi ainoa ajatus. Ihmismielen kuvaus ei Frayn kohdalla ole pelkkää pakkomielteen hauskaa kuvailua, vaan myös laajojen skaalojen, kokonaisen luokkayhteiskunnan satiirista maalailua.

Päistikkaa on perienglantilainen, taidehistoriantäyteinen, otteessaan pitävä, aidosti yllättävä, hirtehinen, ja kaiken edellä mainitun vuoksi myös vakava. Se on mainio romaani kaikille, joita brittiläisyys ja taidehistoria viehättävät - jaarittelunkin lomassa.

***½

Ilselän Minnaa Päistikan lukeminen jännitti, hieman pelotti, koko ajan hyrisytti ja nauratti.

P.S. Keltaisen kirjaston viikkoni päättyy nyt, ehdin lukea tämänkin tuon teemaviikon sisällä mutta työ- ja kotikiireiden vuoksi blogata näin hieman jälkijunassa. Keltaiset eivät jatkossakaan katoa blogistani minnekään, mutta seuraavaksi taitaa olla perinteisen lukuromaanin vuoro - vai sittenkin kotimaisten novellien?