Ayòbámi Adébáyò: Älä mene pois

Ayòbámi Adébáyò: Älä mene pois
Atena 2018
Stay With Me
Suomentanut Heli Naski
Kansi Rafaela Romaya
300 sivua
Nigerialainen romaani

Kuulisin tuon sanonnan vuosien mittaan monet kerran [kerrat] muilta ihmisiltä, enkä vieläkään aivan tiedä, mitä he kulloinkin tarkoittivat. Rakkaus on siis kuin testi, mutta missä mielessä? Mitä tarkoitusta varten? Kuka oli testin tekijä? Mutta taisin kuitenkin uskoa, että rakkaudella oli suunnaton kyky kaivaa esiin kaikki, mitä meissä oli hyvää, jalostaa meitä ja paljastaa meistä paras versio itsestämme. Ja vaikka tiesin Akikin harhauttaneen minua, uskoin yhä jonkin aikaa, että hän rakasti minua eikä hänelle jäisi muuta vaihtoehtoa kuin toimia oikein. Ajattelin, että oli vain ajan kysymys, milloin hän katsoisi minua silmiin ja pyytäisi anteeksi.

Yejide ja Akin ovat onnellinen nuoripari Lagosissa. Yejide omistaa menestyvän hiussalongin, Akin on pankinjohtaja. Heillä on koti, ystäviä, ja ennen kaikkea heillä on onnellinen parisuhde. Tai suhde on onnellinen siihen saakka, kun Akinin äiti painostaa Akinin naimisiin myös Funmin kanssa. Lapsi on tärkeintä, mitä vaimo voisi suvulle ja perheelle tuoda eikä raskaaksi tuleminen on helppoa Yejidelle. Rinnakkaisavioliitosta, toisesta vaimosta alkavat vaikeat ajat. Kohtalon kolhut osuvat pariskuntaan ja heidän osin pakosti laajennettuun perheeseensä liiankin tiheästi. Miten ne voi kestää, kuinka kauas rakkaus jaksaa kantaa, miten ihmiset pärjäävät Nigerian poliittisen myllerryksen melskeissä?

Ayòbámi Adébáyòn Älä mene pois on surullinen mutta myös toiveikas romaani nykyisyyteen kurkottavan lähimenneisyyden, 1980-luvun puolivälistä vuoden 2008 lopulle sijoittuvasta, Nigeriasta.

Älä mene pois on romaani, jota olisin halunnut rakastaa samaan tapaan ehdoitta kuin vaikkapa Chimamanda Ngozi Adichien Puolikasta keltaista aurinkoa tai Taiye Selasin Ghanaa ikuisesti. Mainitsemieni lisäksi olen lukenut muitakin erinomaisia afrikkalaisia romaaneja (ja kyllä, inhoan yleistämistä: "afrikkalainen romaani", kokonaista maanosaa ei saisi yhtenäistää edes kirjablogilauseessa, mutta toisaalta sanapari afrikkalainen / aasialainen / pohjoisamerikkalainen / eurooppalainen kirjallisuus kuljettaa helposti jonkinlaisiin mielikuviin, joten ottakaa tämä yleistys myönteisenä) ja kiinnostuin Adébáyòn romaanista kuta kuinkin heti kun siitä kuulin. Kun Kirjava kammari -podcastin ja -blogin Karoliina haastatteli kirjailijaa Maailma kylässä -tapahtumassa, klikkasin itseni verkkokauppaan kirjaostoksille.

Koska kirjoitin “olisin halunnut rakastaa”, tiedätte jo että en rakastanut tai rakastunut. MUTTA ei se mitään, koska pidin Älä mene pois -romaanista ihan hurjasti. Rakastinkin siinä monia asioita, kuten sitä miten taidolla kirjailija nivoo yhteen rakkaus- ja sukutarinan sekä muuttuvan maailman, vanhojen ja uusien tapojen vuorottelun, osaksi kaikkea. Kuinka sujuvasti Adébáyò soluttaa yksityiselämän osaksi Nigerian poliittisia tapahtumia, ryöstöjä, aidattuja kaupunginosia, naisiin ja miehiin kohdistuvia odotuksia. Rakastin myös sitä, miten hienosti tarina kulkee, kuinka koskettava ja yllättäväkin kokonaisuus on. Ja sitäkin, miten eläviä Adébáyòn ovat: henkilöhahmoina niin onnistuneita, ehjiä, herkästi ja silti voimakkaasti kirjoitettuja. Ihailin vielä, kuinka fyysisyys -- kaipuu toista ihmistä kohtaan, kehossa näkyvät toiveet raskaudesta -- kulkee henkisyyden rinnalla. Taitavaa, sujuvaa, nautittavaa, traagista: Sinun aivosi sulavat, Yejide. Ne sulavat, sulavat.

Syy siihen, miksi en täysin rakastunut, on joidenkin juonenkäänteiden melodramaattisuus, joka kasvaa yli oman makuni. Olen huono sietämään yltiöpäistä dramatiikkaa silloin kun en sitä odota (ja silti haluan tulla romaanin yllättämäksi, mikä ristiriita!). Kun yksi katastrofi on takana, odottaa toinen nurkan takana. Romaanihenkilöiden elämää koetellaan samassa mittakaavassa kuin vaikkapa Greyn anatomian jaksoissa, toki eri kontekstissa, mutta vertaan silti. Surkeita sattumuksia siis riittää, minkä vuoksi rakastamisromaanin sijaan sain sinänsä erittäin hyvän ja suositeltavan lukuromaanin.
 

Lukuromaanin käsite on tietenkin laaja ja eri ihmiset näkevät termin eri tavalla (googlailkaa vaikka bloggauksia aiheesta, kiinnostavaa keskustelua on käyty). Minulle lukuromaani tarkoittaa juonivetoista romaania, jonka sivut kääntyvät kuin itsekseen, romaania johon upota. Adébáyòn teokseen upposin: vaikka turhauduin melodraaman määrästä, nautin lukemastani, ihan koko romaanista. Ennen kaikkea ihastelin sitä, miten monitahoisesti ja taidokkaasti Adébáyò osaa yhdistää sukutarinan, parisuhdedraaman sekä vanhojen ja uusien uskomusten rinnakkaisuuden. Nigerialainen kansanusko on yhtä elävää kuin kristinusko, moderni kaupunkilainen elää kiinni perinteissä. Toivo elää silloinkin, kun rakkaus ei tahdo riittää. Ja surullisimpien tapahtumien jälkeenkin on jotain, ehkä.

Tämä monitahoisuus sai aikaan sen, että suosittelen Adébáyòn romaania lämpimästi siitäkin huolimatta, että se ns. rakkausaste* jäi omalla kohdallani tavoittamatta. Afrikkalaista kirjallisuutta suomennetaan harvakseltaan, mutta kun suomennos saadaan, on se ainakin omien kokemusteni perusteella aina lukemisen arvoinen.

*Rakkausaste ei ole mikään käytössä oleva mittari lukemisissani. Kunhan nyt heitin sen tänne. Mutta on olemassa kirjoja, joita oletan rakastavani ehdoitta (mutta en halua määritellä sitä, millainen tämä rakkauskirja on, koska lukukokemus on usein kiinni lukuajasta, -paikasta, -fiiliksestä jne., joskus rakkauskirja haastaa älyllisesti, yllättää tai ihastuttaa kielellisesti ja rakenteellisesti, toisinaan siinä on juuri oikeanlainen miljöö, ja harvemmin se on yksinkertaisesti "vain" sujuva tarina). Aina odotukset eivät täyty, vaikka luettu olisikin sinänsä erinomainen ja kiinnostava, kuten Älä mene pois.

Chimamanda Ngozi Adichie: Purppuranpunainen hibiskus

Chimamanda Ngozi Adichie: Purppuranpunainen hibiskus
Otava 2010, Otavan kirjasto
Purple Hibiscus 2003
Suomentanut Kristiina Savikurki
Kansi Emmi Kyytsönen
328 sivua
Nigerialainen romaani

Tulin ajatelleeksi, että Jajan uhmakkuus muistutti Ifeoma-tädin  kokeellista purppuranpunaista hibiskusta, harvinaista kukkaa, jonka tuoksussa häivähti vapaus. Mutta ei se vapaus, joska hallitusaukiolla vihreitä lehviä heiluttava väki lauloi vallankaappauksen jälkeen. Tämä oli vapautta olla, vapautta tehdä.
Minun omat muistoni eivät kuitenkaan alkaneet Nsukkasta. Ne alkoivat kauempaa, ajasta jolloin kaikki hibiskukset meidän pihallamme hehkuivat hätkähdyttävän punaisina.

Nigeriassa kuohuu, mutta sisarukset Kambili ja Jaja elävät ulkoisesti turvattua, vaurasta perhe-elämää. Heidän isänsä on ankaran uskonnollinen mies, jonka käyttämät rangaistukset tekevät arjesta ahdistavan. Toisenlaista, vapaampaa elämää, viettävä Ifeoma-täti kutsuu sisarukset luokseen Nsukkan yliopistokaupunkiin, jossa kaikki tuntuu olevan toisin. 

Joskus ihmettelen itseäni lukijana, mutta kukapa ei niin tekisi. Nyt kummastelen sitä, miksi annoin Chimamanda Ngozi Adichien romaanin odottaa minua yli viisi vuotta. Luin näet Puolikkaan keltaista aurinkoa jo syksyllä 2010 ja vaikutuin romaanista niin, että päätin lukea lisää Adichieta ja ostin hänen esikoisromaaninsa aikomuksena lukea se pian. Muutama vuosi sitten kävin kuuntelemassa häntä Helsingin kirjamessuillakin. Mutta vuodet vierivät ja nyt blogiini viimein ehtivä Purppuranpunainen punainen hibiskus antoi vain odottaa itseään. Onneksi hyvä romaani ei vanhene ja tämä helmikuu oli yhtä oivallinen kuin mikä tahansa muukin ajankohta Kambilin tarinan lukemiseen.

Siinä missä aiemmin lukemani Puolikas keltaista aurinkoa oli yhteiskunnallinen, suorastaan poliittinen, on Adichien esikoisromaani vahvasti nuoren tytön kehityskertomus. Toki Nigerian tapahtumat, politiikka ja etenkin uskonto, ovat nytkin vahvasti läsnä, mutta romaanin voima syntyy sisältä, perheestä käsin. 

Tarina on voimakkaasti Kambilin, mutta myös Kambilin äiti ja hieman vieraammaksi jäävä, tärkeä veli Jaja, kokevat kaikki Eugene-isän julmuuden ja hellyysyritysten vuorottelun niin selkänahassaan kuin sisimmässäänkin. Eugene on kiinnostava romaanihenkilö, jonka teot - perheen rankaiseminen väkivallalla, katoliset katumusharjoitukset, hyväntekeväisyys, usko hyvään journalismiin ja ehkä, sittenkin, aito rakkaus omaan perhettä kohtaan - ovat ristiriidassa keskenään ja herättävät kysymyksen siitä, voiko paha ihminen tehdä hyviä tekoja tai hyvä pahoja? Mikä on se raja, jonka jälkeen ei enää voi puhua sovituksesta? Lukija ei kuitenkaan (tietenkään!) ole Eugenen puolella, vaan seuraa Kambilin selviytymistä.

Adichie kirjoittaa vaivattomasti tavalla, joka vetoaa tunteisiin, muttei tunnu surkuttelevalta tai halvalta, vaan raadollisuudessaankin realistiselta. Kerronta on konstailematonta, mutta taidokasta, ja suomentaja Kristiina Savikurki ansaitsee myös kehuja. Tarina tempaisee mukaansa eikä romaani jätä rauhaan lukutauoillakaan. Toki kirjassa voi nähdä paljonkin esikoisromaanille tyypillistä kasvukertomuksesta alkaen, mutta kauneudesta ja rosoisuudesta syntyy ehjä ja väkevä tarina: palmusunnuntain aattona uneliaat hibiskuksennuput antavat lupauksen kukkaan puhkeamisesta, mutta sitten seuraa päivä jolloin rankkasadetta myötäilee ulkova tuuli ja kaikki alkaa luhistua.

P.S. Adichien suhteen olen näköjään ylipäätään hidas lukija, sillä Kotiinpalaajatkin on ollut minulla ystävältäni lainassa pian jo kahden vuoden ajan. Nyt Purppuranpunaisen hibiskuksen jälkeen aion lukea sen melko pian, joten jos ystäväni siellä luet tätä, saat kirjasi takaisin (ehkä ;)) jo tänä keväänä!

~Chimamanda Ngozi Adichie: Puolikas keltaista aurinkoa~

Maailma oli vaiti, kun me kuolimme.

Kontrasti rauhan ajan ja sodan välillä on aina jyrkkä. Harvoin sitä osataan kuvata niin koskettavasti ja samaan aikaan mässäilemättä kuin nigerialaisen Chimamanda Ngozi Adichien romaanissa Puolikas keltaista aurinkoa. Puolikas keltaista aurinkoa viittaa Biafran lippuun, jonka vain viisi valtiota maailmassa tunnusti 1960-luvun lopussa. Biafran nälänhätä sen sijaan on ainakin käsitteenä tuttu vielä kaltaiselleni 1970-luvun alkupuolella syntyneelle.

Kahdessa ajassa, 1960-luvun alun rauhanvuosina sekä saman vuosikymmenen lopulla sisällissodan runtelemassa maassa, liikkuva kirja kertoo kaksossiskosten Olannan ja Kainenen sekä heidän miesystäviensä yliopisto-opettaja Odenigbon ja brittiarkeologi Richardin tarinan. Odenigbon palveluspoika, kirjallisista tuotoksista haaveileva Ugwu on samaan aikaan lähellä ja etäällä nelikkoa. Nämä viisi ihmistä todistavat Biafran itsenäistymispyrkimyksiä kalliilla hinnalla.

Elämä Nsukkan yliopiston liepeillä on mukavaa. Odenigbon kodissa pidetään älymystön illanistujaisia, joissa pöydät notkuvat herkuista ja hyvää juomaa kaadetaan keskustelijoiden laseihin enemmän kuin riittävästi. Kauniissa puutarhassa on ilo käyskennellä ja ihmiset liikkuvat luontevasti Nigerian ja Iso-Britannian välillä. Sota rikkoo kaiken tämän. Sota ei tule yllättäin, sillä juuri älymystön keskusteluissa on Biafran itsenäisyyttä vaadittu ja politikoitu. Sota hajottaa kodit, saa ihmiset menettämään paikkansa yhteiskunnassa sekä ruoan pöydästään. Siitä huolimatta jotkut asiat pysyvät muuttumattomina, Beatlesin musiikki soi ja lasten ja vanhempien suhteet pysyvät ristiriitaisina.

Adichie osaa tekstillään tulla liki lukijaansa. Kun Olanna näkee junassa tyttärensä menettäneen naisen kantavan kalebassin sisällä tyttärensä irtileikattua päätä, alkaa lukijaa pakostakin itkettää: Kalebassinainen sulki astiansa. "Kyllä siinä aikaa meni, kun minä näpersin näitä lettejä", hän sanoi. "Minun tytölläni oli niin paksu tukka". Sota tekee ihmisistä pakosta myös kekseliäitä. Kun rauhanajan vauraiden kaupunkilaisten hienot juustot ja jokapäiväiset liha-ateriat ovat loppuneet eivätkä avustuspaketit tule perille, on syötävä rottia, liskoja ja sirkkoja. Pahinta on puute puhtaasta vedestä ja saippuasta sekä suolasta.

Puolikas keltaista aurinkoa on moniulotteisempi kuin vain sodan ja rauhan kuvaus. Se kertoo parisuhteista, vaikeuksista tulla raskaaksi, 1960-luvun kulttuurista, Richardin kautta toisen maailmansodan perinnöstä (jota voinee myös valkoisen miehen taakaksi kutsua) sekä Nigerian kahtiajaosta paitsi poliittisesti, myös maaseutu- ja kaupunkiväestön kesken. Odenigbon äidin syvä kansan- tai luonnonusko osoittaa, kuinka älymystön angostisuus, islam tai kristinusko eivät suoraan istu nigerialaisheimojen sydämeen ja käytänteisiin.

Olen joskus aikaisemminkin pohtinut, kuinka vaarallista on verrata kirjoja toisiina. Silti sitä ei voi olla tekemättä etenkin, kun molempien kirjojen nimetkin viittaavat aurinkoon. Siinä, missä Khaled Hosseinin hieno Tuhat loistavaa aurinkoa puistattaa naisiin kohdistuvalla väkivallaan, Puolikas keltaista aurinkoa tuo naiset esille aktiivisina toimijoina. Olanna ja Kainene molemmat ovat vahvoja naisia, eräänlaisia aurinkoja hekin. Yhteistä molemmille romaaneille on niiden vavahduttavuus ja perimmäinen kauneus sekä usko ihmisyyteen kaikkien kauhujen takanakin. Lisäksi nämä kaksi romaania saivat minut ottamaan selvää faktoista Afganistanin ja Nigerian sotien takana. Adichien romaani itse asiassa houkutteli tekemään tämän vakuuttavan lähdeluettelonsakin ansiosta. Vaikka kyse on romaanista, oli ilo huomata kirjailijan merkinneen tausta-aineistonsa muistiin. Pienenä kuriositeettina voinen vielä mainita Sibeliuksen Finlandian olleen 1960-luvun Biafran kansallislaulu.

Puolikas keltaista aurinkoa viittaa mielessäni paitsi Biafran lippuun, myös kirjan tunnelmaan. Sota on rumaa eikä siinä ole mitään kaunista, mutta Adichien tekstissä aurinko loistaa vaikka puolitehollakin. Kirjan aihe on raskas: kodit tuhoutuvat, hyvästä miehestä tulee joukkoraiskaaja ja kärpäset surisevat nälkiintyneiden lasten silmissä. Tästä huolimatta Puolikas keltaista aurinkoa ei ole raskaslukuinen kirja: ihmisessä on aina halu olla toisen lähellä, halu oppia ja olla oikeudenmukainen.

Kaipuu jää, mutta rakkaus pysyy. En varmaan koskaan unohda tätä väkevää ja kaunista kirjaa.

****½