Ann-Marie MacDonald: Linnuntietä

Ann-Marie MacDonald: Linnuntietä
Kustantaja: Tammi, Keltainen kirjasto
Alkuteos: The Way the Crow Flies
Suomennos: Kaijamari Sivill
Kansi: Laura Lyytinen
Sivuja:846
Mistä: Ostos
Kanadalainen romaani

Kerran oli kulta-aika. Sodanjälkeinen vihreä unelma: perheitä perustettiin ja kaikkea oli enemmän kuin tarpeeksi. Kaikkialta maailmasta tuli ihmisiä etsimään vapautta, vaurautta ja rauhaa. Suuri kokeilu toimi. Koskaan eivät ole niin monet eläneet niin rauhassa, monimuotoisuus ei ole koskaan rehottanut niin runsaana eikä toisinajattelu poikinut niin paljon mahdollisuuksia. Kaunis ajatus tehtiin loistavan kouriintuntuvaksi; tämä äänekäs väite, ruma prosessi, kilpailun ja kompromissien kakofonia - tämä ylivertaisuus joka kuoriutuu epäjärjestyksestä kuin tyylikkäästi laittautunut nainen sotkuisesta asunnosta juuri ajoissa ehtiäkseen töihin. Tämä kallisarvoinen sotku. Demokratia. Kuinka paljon sen nimissä voidaan tehdä ennen kuin siitä tulee samanlainen kuin käärmeen tyhjentämästä linnunmunasta, pelkkä kuori?
Olipa kerran lännessä.

Lännessä, tarkemmin sanottuna 1960-luvun Kanadan Ontariossa, jossa Centralian pikkukaupunki on rakennettu kokonaan sotilasperheitä varten: sateenkaaren väreissä loistavat talot tarjoavat asuinsijan ydinperheille, joissa isät ovat joko sotilaita, sotilaiden lasten opettajia tai poliiseja, ja joissa äidit valmistavat hyviä ruokia, näyttävät aina niin viimeistellyiltä ja osaavat tuoksua herkkuruokien, Chanel 5:n ja tupakan sekoitukselta. McCarthyjen perhe, isä Jack, äiti Mimi, isoveli Jack ja pikkusisko Madeleine Väiski-pehmonsa kanssa muuttavat Centraliaan, jossa pihojen väliset tietkin kiemurtelevat yhteisöllisesti. Elämä näyttää turvalliselta, mutta jotain tapahtuu niin Centraliassa kuin maailmanpolitiikassakin.

Olen lukenut nyt yhden sellaisen romaanin, josta en ihan heti halua päästää irti. Kanadalaisen Ann-Marie MacDonaldin Linnuntietä on kirja, jota metsästin liki vuoden ajan, kunnes joitakin viikkoja sitten tärppäsi nettiantikvariaatista. Tiesin, että hankin romaanin, jonka halusin omistaa.

Hän antaa hengityksen tasaantua eikä edes käänny katsomaan, onko suojelusenkeli paikalla. Ei häntä juuri nyt kuolema uhkaa, eikä kutsumus. Ei mitään hätää. Hän on vain juuri muistanut, ettei hänen sielunsa ole puhtaanvalkea. Se on kellahtava. Kuin vanha lakana. Niiden viimesyksyisten juttujen takia. Kun hän oli pieni. Voimisteluharjoitusten. Niitä ei kannata ajatella, ne pitää vain muistaa, ei mitään hätää. Mutta sielu ei ole puhtaanvalkoinen.

Linnuntietä on lapsuuskuvaus, katsaus lähihistoriaan, rikosromaani sekä kertomus voimakkaasta syyllisyydentunnosta. Kirjassa tapahtuma rikos on kauhistuttavaa lajia, mutta monenlaisia rikoksia tekevät melkein kaikki, rikoksia itseään ja läheisiään kohtaan - hyvää tarkoittaen ja oman syyllisyytensä tuntien.

Linnuntiessä lausutaan taikasanoja, jotka eivät ole taikaa, vaan kiertyvät vahvasti kaikkeen siihen, mikä menneisyydestä säätelee nykyisyyttäkin. MacDonaldin sanat sen sijaan ovat silkkaa taikaa. Linnuntietä on periaatteessa ja juonensa kuvauksen puolesta "tavallinen", laadukas lukuromaani, jossa amerikkalaisen - kanadalaisesta näkövinkkelistä, kuitekin - yhteiskunnan saavutukset ja epäonnistumiset koskettavat yhtä perhettä hieman samaan tapaan kuin monissa muissa 2000-luvun romaaneissa. Lapsuuskuvaus puolestaan tuo muistumia Harper Leen, jonka hienon Kuin surmaisi satakielen Sallakin mainitsee, ja Donna Tarttin Pienen ystävän kaltaisista syvään etelään sijoittuvista romaaneista, joissa lapsen näkökulma valottaa vääryyden ja totuuden kysymyksiä.  Linnuntietäkin piirtää kaaren toisesta maailmansodasta kylmään sotaan, holokaustista kuukävelyyn ja edelleen tietokoneiden aikaan.

Kaiken MacDonald kirjoittaa kuitenkin ihan omalla tavallaan. Miten hän osaakin kirjoittaa niin ihanasti vaikkapa perheiden pihakekkereistä, niin koskettavasti lapsen mielenliikkeistä ja niin sydämeenkäyvästi kaikesta siitä, jonka McCarthyn perhe kokonaisuudessanan todistaa? Näkökulmat vaihtelevat: kaikkein vahvin oma äänensä on Madeleinella, kirjan ihastuttavalla ja omapäisellä poikatytöllä. Madeleinen isä Jack toivoo vain, että hänen lapsensa olisivat turvassa ja elää samalla omaa rooliaan korkea-arvoisena sotilaana kylmän sodan keskellä, kun taas perheen äiti Mimi haaveilee hänkin toisenlaisesta elämästä. Toisinaan kaikkea todistavat varikset, jotka näkevät sen, mistä kukaan ei kerro. Kaikki värittyy omituisen kirkkaasti, hieman kuin technicolor-elokuvissa tai diakuvissa, joita kirjassakin katsellaan ja joita Karoliinakin alkoi lukiessaan kaivata. Tunnelma on koko ajan tiivis, ahdistava ja silti sellainen, josta ei lukiessaan voi tai halua päästää irti.

MacDonald luo hahmoistaan ja kirjastaan kauttaaltaan uskottavan ja ennen kaikkea sellaisen, joita ajattelee lukutauoilla ja lukemisen jälkeenkin.

Miksi kaikki joutuvat kantamaan syyllisyyden taakkaa? Ovatko kaikki syyllisiä, tavalla tai toisella? Linnuntietä jättää lukijansa pohtimaan tätä. Elokuun alussa kirjoitin Pauliina Rauhalan Taivaslaulusta, joka jätti minuun suuren jäljen. Jos mahdollista, Linnuntietä jätti vielä suuremman ja huomaan, ettei näiden kahden kirjan väliin mahtuvilla teoksilla ole ollut samaa vaikutusta. MacDonaldin romaani on samalla kertaa kaunis, ankara ja surumielinen. Ymmärrän täysin Liisaa, joka kirjan luettuaan koki saaneensa lahjan, jollaisesta oli aina haaveillut. Vaikka romaanissa on paljon sellaista, joka voi ahdistaa, rakastin kirjan kaikkia 846 sivua. Tällaisia romaaneja haluan lukea, onneksi niitä tulee vastaan suhteellisen harvoin!

Joensuussa

Vietin viikonloppua siellä, missä on aina hyvä olla. Kaupungissa, josta en ole kotoisin, mutta jossa opiskelin ja asuin vuosia, jossa odotin esikoistani ja jonne voisin muuttaa takaisin vaikka huomenna. Kävin kaupungissa, jossa nytkin kohtasin ystäviä, kummilapsia, naurua, ääntä, ihanaa (!) valoa, tunnelmallisia taloja ja josta oli helppo poiketa maalle. Paluumatkalla luin kirjaa, jossa On suloista niin muuttuu muuksi kuin suloiseksi, mutta joka on yksi upeimmista romaaneista koko vuonna. Kirjasta lisää myöhemmin, nyt olen kotona, mutta mielessäni ihan pohjoiskarjalaa.

Karl Ove Knausgård: Taisteluni. Toinen kirja

Karl Ove Knausgård: Taisteluni. Toinen kirja.
Kustantaja: Like 2012
Alkuteos: Min kamp. Andre bok
Suomennos: Katriina Huttunen
Sivuja: 639
Mistä: Ostos
Norjalainen omaelämäkerrallinen romaani

Emme voineet kuvitellakaan että meitä odotti muu kuin onni. En ainakaan minä. Niissä kysymyksissä jotka eivät liittyneet filosofiaan, kirjallisuuteen, taiteeseen tai politiikkaan vaan elämään sellaisenaan, minussa ja ympärilläni, en koskaan ajatellut. Minä vain tunsin, ja tunteeni määräsivät teot. Sama koski Lindaa, ehkä vieläkin enemmän.

Kirjailija elää elämänsä ruuhkavuosia, hoitaa lapsiaan, vaihtaa vaippoja, käy ruokaostoksilla, riitelee ja rakastaa ja kirjoittaa. Kirjoittaa omasta elämästään puolisoaan, vanhempiaan ja lapsiaankaan säästelemättä. Karl Ove Knausgårdin Taisteluni-sarja kaipaa tuskin sen pitempiä esittelyjä. Luin sarjan ensimmäisen osan helmikuussa ja pääsin sen myötä syvälle norjalaiseen nuoruuteen ja nuoren miehen kipeään maailmaan.

Taisteluni. Toinen kirja keskittyy Knausgårdin perhe-elämään, sen parhaimpiin ja - ehkä näin voi sanoa, en tiedä mitä kaikkea sarja tuo tullessaan - pahimpiin puoliin. Ruotsalaisen Linda-vaimon myötä perhe asuu Ruotsissa, ensin Tukholmassa, myöhemmin Malmössä. Tyttäret Heidi ja Vanja sekä poika John syntyvät ja elävät pikkulapsuuttaan kirjassa. Koti-elämä, parisuhde, etenkin Lindan masennus, ja kirjailijuus määrittävät perheen arkea.

Jos joku luulee että sopeutumattomuus on nykyajan syytä, hän on joku suuruudenhullu tai vain tyhmä, ja molemmissa tapauksissa häneltä puuttuu historiantuntemusta. Omassa ajassani oli paljon sellaista mitä inhosin, mutta merkityksettömyyden tunne ei johtunut siitä, eikä se ollut pysyvää... Esimerkiksi sinä keväänä kun muutin Tukholmaan ja tapasin Lindan, maailma avautu minulle, ja samalla sen intensiivisyys kasvoi hurjaa vauhtia.

Kun kirjoitin Taisteluni-sarjan Ensimmäisestä kirjasta, pohdin toden ja kaunokirjallisuuden rajoja. Knausgård itse on sanonut, ettei kirjoita fiktiota, vaan kirjoittaa sitä mikä on totta. Lukija tietenkin tekee aina oman tulkintansa. Minä koetin - suorastaan halusin - lukea nyt fiktiivisestä Karl Ovesta, muttei siitä tietenkään mitään tullut. Televisiodokumenteista tutuksi käyneet Knausgårdin ehkä aavistuksen piinatuiltakin näyttävät kasvot olivat mielessäni enkä voinut olla "näkemättä" niitä kirjaa lukiessani. Kirjailijan omaelämäkerrallisuus lyö läpi koko romaanin, jonka Kaarina Huttunen on suomentanut taitavasti.

En tiedä, miten Knausgård tekee sen: kirjoittaa omasta elämästään poukkoillen ja jaaritellen, pysähtyen johonkin yksityiskohtaan paikoin suorastaan pitkästyttävästi, mutta silti tavalla, ettei hänen tekstiään voi hyppiä yli, vaan sitä lukee lukemisen ilosta ja mielenkiinnosta niin kirjan tarinaa kuin kirjailijan elämää kohtaan. On myös ihailtavaa, kuinka Knausgårdin onnistuu välittää tekstissään kaikki se ilo, kauneus, suru, alakulo, huoli ja toiveikkuus, joiden keinoin hänestä ja hänen läheisistään tulee autofiktiossakin lukijalle totta. Kokonaisuudessaan Knausgård kirjoittaa tietenkin hurjan hyvin. Hänen tekstiään lukee ahmien: lukiessa vaikuttuu, sivistyy, kokee ilkikurisuutta ja omalla tavallaan lumoutuu, miltei mykistyy kaiken edessä.

Knausgårdia lukiessa sivistyy, koska hän jää pohtimaan kirjallisuutta, filosofiaa ja politiikkaa. Hänen kanssaan ei tarvitse olla samaa mieltä, hän ehkä haluaakin ärsyttää. Toisaalta Knausgård sivaltaa etenkin ruotsalaisuutta hykerryttävästi: ruotsalaisilla on sääntöjä jokaiseen asiaan, ei ole ruotsalaista, joka ei maksaisi laskujaan eräpäivään mennessä. Itsetyytyväisyyteen taipuvaisen kansankodin pääkaupunki on kaunis, mutta kylmä, ja norjalaisen on vaikea sopeutua elämään siellä. Kuten Jaana, minäkin pohdin, että tässä suhteessa suomalaisen lukijan on helppo samaistua Knausgårdiin.

Sivistävää omakohtaista yhteiskunnallisuutta tärkemmäksi nousee kuitenkin kirjan keskeisteema: parisuhde ja perheen perustaminen ja siihen liittyvät onnen ja piinan hetket. Rakkaus Lindaa kohtaan on suurta, vaikka vaikeaa. Rakkaus lapsiin ehdotonta. Hullut naapurit, pinnalliset ystävät, sukulaiset Norjassa ja Ruotsissa saavat kaikki osansa. Luminen Tukholma, jota Knausgård toisaalta pitää pinnallisena, on pohjimmiltaan runollisella tavalla kaunis: juuri sellainen melankolinen kaupunki, jossa voi lukea Dostojevskia. Ensimmäisestä kirjasta tuttu isän varjo kulkee kintereillä, minkä vuoksi kaikessa kyse on perimmiltään tietenkin ihmiselon ihanuudesta ja kurjuudesta. Kaikesta Knausgård kertoo hieman vinosti, kuten Maria kirjoittaa, ja koko ajan koukuttavasti, itseään säästelemättä.

Luin kirjaa ruotsinlaivalla, kaikkeen nähden varsin sopivasti tukholmalaisen puiston penkillä, automatkalla ja tietenkin myös kotisohvalla. Pekkaa lainaten sanon, että kirja toimi joka tilanteessa ja paikassa. Olen valmis julistamaan Knausgårdin yhdeksi lempikirjailijakseni, vaikkei Taisteluni-sarjan kumpikaan ensimmäinen kirja ole paras lukemani kirja. Knausgård pitää vain kokea ja minun täytyy marssia pian kirjakauppaan ostamaan Kolmas kirja.

Riitta Jalonen: Kuka sinut omistaa

Riitta Jalonen: Kuka sinut omistaa
Kustantaja: Tammi 2013
Kansi: Laura Lyytinen
Sivuja: 159
Mistä: Arvostelukappale
Kotimainen romaani

Jean tuli meille kirkkaana pakkaspäivänä. Aurinko paistoi kuistille, kun hän seisoi keskellä lattiaa sinisessä talvihaalarissaan. Kyykistyin hänen korkeudelleen. Pehmeäntuntuinen hattu oli sidottu tiukalla solmulla leuan alle. Avasin nauhat ja riisuin hatun. Sain avata myös haalarin vetoketjun ja nostaa hänet vaatteesta ulos. Pidin tiukasti kiinni kainaloitten alta, etten pudottanut häntä.

Heidi saa veljen, Jeanin joka tulee toppapuvussaan kaksivuotiaana. Heidin ja Jeanin välille syntyy vahva yhteys, heistä kasvaa sisarukset, toisilleen läheiset ja rakkaat. Aina joskus äidin niska tuntuu jäykistyvän, kun auto tuo pihalle Mamin, Jeanin biologisen äidin, jolla on turkki päällä kesälläkin. Mamin vierailun jälkeen arki jatkuu kuten ennenkin. Vai jatkuuko? Kenelle Jean kuuluu?

Riitta Jalosen kirjat ovat jo kauan olleet lukulistallani. Olin ajatellut aloittaa jostain vanhemmasta, mutta tämän syksyn uutuus Kuka sinut omistaa vaikutti aihepiirinsä puolesta mielenkiintoiselta. Lisäksi Ilselän Minna jonka makuun koko lailla luotan (ja jonka kanssa olin näköjään valinnut osin saman lainauksenkin!), luonnehti kirjaa ajatteluttavaksi. Hän piti kirjasta ihan hirveästi.

- Tuo on minun koti. Minä nukun täällä, hän sanoi eilen minulle samassa kohtaa. Tulimme kaupasta ja kannoimme ruokakassia keskellämme.

Ajatteluttava Jalosen kirja onkin. Kuka sinut omistaa on niitä näennäisen pieniä kirjoja, joiden maailmaa lukija elää huomattavasti kirjan sivumäärää tai lukemisen kestoa kauemmin. Heidin perheen tarina jää väreilemään mieleen, se riipaisee ja koskettaa, muttei ole missään vaiheessa imelä tai epätosi.

Jalonen kertoo kaiken Heidin näkökulmasta: niin sisarussuhteen, aikuisten outouden, lapsuuden ja teini-iän rajalla kasvamisen, pienen paikkakunnan arjen ja sen, josta kirjan nimikin kertoo. Heidi on vielä lapsi, mutta hänen ystävänsä Marja on teini-iässään pitemmällä. Marjan kanssa Heidi oppii yhtä ja toista aikuisten raadollisesta maailmasta. Oma koti on kuitenkin turvallinen, muttei muuttumaton. Jean on kaikessa läsnä, Jeania Heidi jaksaa kantaa vaikka kuinka kauan. Ennen kaikkea Heidi antaa äänen sijaislasten sisaruksille, millaista on, kun pikkuveli on maailman rakkain, mutta kuuluu oman perheen lisäksi muillekin? Jalonen ennakoi paljon, minkä vuoksi lukija joko tietää tai ainakin aavistaa paljon siitä, mitä tuleman pitää.

Kuka sinut omistaa on erään lastenkirjan jälkeen ensimmäinen kirja, jota lukiessani itkin. Olen aiemminkin kertonut, etten kovin usein itke lukiessani. Se kertonee siitä tunnelatauksesta, jonka Jalonen onnistuu kirjaansa kirjoittamaan. Tästä huolimatta Kuka sinut omistaa ei ole elämää suurempi teos, eikä sen tarvitse sellainen ollakaan. Se on hyvä ja tosi romaani, joka saa pohtimaan perhesuhteita ja ihmisen oikeutta vakauteen omassa elämässään.

Sanna Isto: Tinka ja Taika. Noidanruohon salaisuus

Sanna Isto: Tinka ja Taika. Noidanruohon salaisuus
Kuvitus: Julia Vuori
Kustantaja: WSOY 2013
Mistä: Arvostelukappale
Sivuja: 181
Kotimainen lastenromaani

"Taio, kun kerran osaat!" Lilli sanoi.

Tinka rypisti otsaansa miettiessään. Hän ei halunnut myöntää, että häntä epäilytti. Ei taikominen sinänsä vaikeaa ollut, mutta joskus taikoihin vain tuli vahingossa vähän liikaa puhtia, eikä lopputuloksesta siksi aina oikein voinut olla varma.

Tinka ja Taika tietävät nyt olevansa noitia. Tavalliseen elämään pyrkivän perheen tyttäret opiskelevat noituutta mumminsa avulla. Tytöillä olisi paljon opeteltavaa, mutta opiskelu onkin tylsää: kasvilajien pänttääminen uuvuttaa ja taikojakin saa kokeilla vain rajoitetusti. Lilli-pehmohevosella on kuitenkin omat toiveensa ja kiusaus taikojen tekemiseen voittaa. Pienet taiat muuttuvat suuremmiksi, kun vanhasta tutusta näkyy jälkiä siellä täällä. Voiko se tosiaankin olla Montonen?

Sanna Iston Tinja ja Taika ilahdutti suuresti vajaat kaksi vuotta sitten. Noitasiskoksista kertova lastenromaani vei toisaalta nostalgiseen tunnelmaan, toi paikoin muistumia Marjatta Kurenniemen Onnelin ja Annelin tunnelmista ja ennen kaikkea riemastutti lempeällä noituudellaan. Toivon kirjalle jatkoa ja sellaista on nyt luvassa Noidanruohon salaisuuden myötä. Julia Vuori on tälläkin kertaa kuvittanut kirjan.

Silloin he pysähtyivät. Kummankin mieleen tuli eräs tietty ihminen - Montonen - mutta kumpikaan ei rohjennut sanoa nimeä ääneen.

Montonen tulee tyttöjen mieleen useammankin kerran. Kuten Sinisen Linnan kirjaston Maria, minäkin olisin pärjännyt lukijana vähemmälläkin Montosella, mutta seitsenvuotiaani mielestä juuri Montonen toi kirjaan jännitystä ja vaarallisia juonenkäänteitä. Ehkäpä lasten sarjakirjoissa (tosin en tiedä, tuleeko Tinkaan ja Taikaan vielä jatkoa vai ei) tarvitaan jonkinlainen vihollisen arkkityyppi ja sellaisena Montonen on mainio. Mistä tällä kertaa on kyse ja miten itse kullekin käy, sitä en toki kerro.

Noidanruohon salaisuus toimii aika lailla samalla kaavalla kuin ensimmäinen Tinka ja Taika -kirjakin eikä tarina tarjoa juurikaan uutta. Suurin ero on se, että nyt tytöt tietävät olevansa noitia ja osaavat näin ollen yhtä sun toista. Elämä on silti salaisuuksien opettelua, muodonmuutoksia, onnistuneita ja pieleen menneitä taikoja sekä tietenkin jännitystä. Tytöillä on sopivasti lojaalisuutta ja luonnetta. Julia Vuoren värikylläinen kuvitus sopii kirjan tunnelmaan paremmin kuin hyvin.

Sanna Isto malttaa pohjustaa tarinansa huolella. Vaikka kirjaan mahtuu paikoin liikaakin vauhtia ja toistuvia muodonmuutoksia, on mukana myös suvantokohtia, kuten tarkkaa luonnonkuvailua. Itse pidin eniten - uumoilen, että linkittämäni Marian tavoin - Tinkan ja Taikan kotielämän kuvauksesta: äidistä, joka koettaa peittää oman noituutensa tavallisuuden valepukuun, kaikkea ymmärtävästä isästä ja elämänkokemusta omaavasta mummosta. Jo ensimmäisessä kirjassa ihastuin perheen boheemiin turvallisuuteen, puutarhaan ja yhteenkuuluvuuden tunteeseen. Olenkin iloinen, että ne ovat mukana tässäkin kirjassa kaiken vauhdin rinnalla.

Kirjan lukemisen jälkeen tyttäreni ja minun täytyi mennä ensin omalle pihalle ja sitten lähimetsään tutkimaan saniaisia. Lapseni piti kirjasta niin, että luki sen miltei yhdellä istumalla ja minä sain lukea sen vasta myöhemmin, mikä kertoo varmasti parhain siitä, että romaani on löytänyt kohdeyleisönsä. Hänen mielestään "se oli kokonaisuudessaan hyvä kirja". Minäkin toivon, että Tinka ja Taika seikkailevat vielä uudelleen, mutta jotain uutta heidän taikoihinsa voisi tuoda.

Niina Miettinen: Israel-tyttö

Niina Miettinen: Israel-tyttö
Kustantaja: Teos 2013
Graafinen suunnittelu: Camilla Pentti
Mistä: Arvostelukappale
Sivuja: 233
Kotimainen romaani

Kaatajaa odotellessa teltassa lauletaan Jeesus-lauluja. Melodiat ovat tarttuvia, ja huomaan odottavani kertosäettä, su ma ti ke to pe la, Jeesus aina mukana, vaikka tiedän mitä pappa ajattelisi tällaisesta kitaran rämpytyksestä. Sen vuoksi papan ei tarvitse tietää Jeesus-teltasta, eikä äidin ja isän, jotka keskeyttäisivät Italian-matkansa ja ottaisivat ensimmäisen paluulennon, jos saisivat kuulla, missä kulutan kesälomaani.

Joensuu 1980-luvun lopulla. Kaisa viettää kesälomaa pappansa ja tämän vaimon Katariinan luona. Pappa viettää aikaansa verstaallaan, Kaisa ja Katariina polkevat pyörällä Mutalan kaupunginosasta keskustaan, jossa uskovaiset kokoontuvat herätystelttaan. Kaatajat ja saarnaajat tekevät ihmeitään, joihin Katariina uskoo. Kaisa, Katariinan oma Israel-tyttö, epäilee, hänen mielessään on ihana Tuomas. Katariina ja Kaisa suunnittelevat matkaa Jerusalemiin, pyhään maahan. Mutta miksi Katariina haluaa sinne koko sydämensä kyllyydestä?

Niina Miettisen esikoisromaani Israel-tyttö kiinnosti minua heti, kun sain ennakkotiedon kirjan ilmestymisestä. Olen usein kertonut, että uskontoa tavalla tai toisella sivuavat aiheet kiinnostavat minua (ja samalla tietenkin lukijoiden tiedoksi sulkeissa painotan, etten itse ole koskaan ollut mukana minkäänlaisessa liikkeessä, kokenut suurta hengen paatosta tai haluakaan sellaista kokea). Lisäksi Miettisen romaani romaanin sijoittuminen itselleni rakkaaseen Joensuuhun lisäsi haluani lukea romaani.

Hyvä Jumala, Katri, ootko sie siellä puun alla! Ja sillä hetkellä susi kuoli, eikä sille mitään voinut, salama kulki puun juurakkoa pitkin sudesta lampaaseen ja lampaasta vuonaan ja pysäytti niiden kaikkien sydämet.

Miettisen romaania voisi luonnehtia yhdellä sanalla: hyvä. Israel-tyttö on hyvin kirjoitettu romaani, jonka henkilöiden mieleen on helppo upota. Kaisa on nuori, herkkä ja lahjakas tyttö, joka etsii paikkaansa. Eläkkeellä oleva arkkitehti Juhani on sympaattinen koettaessaan innostaa tyttärentytärtään lauluopintoihin ja kirjoittaessaan kirjeitä edesmenneelle ensimmäiselle vaimolleen. Katariina on romaanin suurin arvoitus, toisaalta toimelias, toisaalta nuoruus- ja unijaksojensa kautta rakentuva moniulotteinen henkilöhahmo. Jokaisesta Miettinen rakentaa taiten omanlaisensa.

Paitsi onnistuneet henkilöhahmot, Miettinen kirjoittaa romaanilleen myös ehjän kaaren, jonka jännitteet pysyvät ja joka pitää lukijan kiinni romaanissa. Miettinen hallitsee niin realistiset puitteet kuin muistojen ja symboliikan kuljettamisen kokonaisuudessa. Myös romaanin pohjoiskarjalaista puhetta on ilo lukea. Joensuu ja Jerusalem ovat selvästi aistittavissa.

Vaikka Israel-tyttö on hyvä, ei siinä kuitenkaan ole mitään sellaista, joka erottaisi sen muista hyvistä kotimaisista romaaneista. Luin kirjan loppuun muutama päivä sitten ja vaikka luin Miettisen tekstiä mielelläni, huomaan, ettei se jättänyt niin syvää ja väkevää jälkeä kuin aihepiiri ja kerronta olisivat antaneet odottaa. Jäin kaipaamaan jotain - väkevyyttä, taiteellisuutta, selkeyttä? En tiedä. Sen tiedän, että romaanista oli hyvin helppo päästää irti. Kaikesta huolimatta Israel-tyttö on kauttaaltaan laadukas romaani, josta moni muu saa toivon mukaan minua enemmän irti.

Leena Krohn: Tainaron

Leena Krohn: Tainaron
Kustantaja: Teos 2006 (alkup. WSOY 1985)
Kuvitettu painos, kuvitus: Inari Krohn
Kansi: Metti Nordin
Mistä: Lahjaksi
Sivuja: 138
Kotimainen romaani

Voi, minulla on jotain avarampaa kuin aro, kuin Okeanos. En tiedä, minne sen panisin, kenen eteen sen veisin. Minä en voi koskaan sitä näyttää, en voi sitä käyttää. Se on liian leveä tähän kaupunkiin, yksi elämä on sille liian pieni. Kukaan ei tarvitse sitä, mutta tänään se saa minut lentämään ja laulamaan.

Tainaron on tuliperäisellä vyöhykkeellä sijaitseva ihmeellinen kaupunki, joka muistuttaa ihmisten kaupunkeja, mutta jota asuttavat hyönteisten kaltaiset olennot, jotka puurtavat töissä, juhlivat, tarkkailevat toisinaan ja ajautuvat konflikteihin. Kiiltäväkuorisina, selkäpanssareineen ja lankaa erittelevän takapuolensa kanssakin asukkaat vaikuttavat hyvin inhimillisiltä. Nimettömäksi jäävä minäkertoja on saapunut Tainaroniin valkoisella laivalla. Hän kirjoittaa kaupungista kolmisenkymmentä kirjettä, joissa hän kertoo havainnoistaan, ikävästään ja elämästään. Oppaakseen Tainaronissa hän saa Jäärän, jonka viisauteen hän kiintyy.

Sain Leena Krohin Tainaronin lahjaksi tädiltäni muutama vuosi sitten. En ole aiemmin lukenut Krohnilta kuin muutaman lastenkirjan ja Teoksen vuonna 2006 julkaisema, Inari Krohnin kauniisti kuvittama kirja tuntui sopivalta näiden päivien syyskesäiseen tunnelmaan.

Silloin tiedän, etten koskaan unissani ole tavoittava samaa päivän hehkua eikä milloinkaan ilma, jota hengitän, ole  s i e l l ä  virtaava niin raikkaana soluissani, enkä ole näkevä niin terävästi enkä niin kauas, ja minä uskon taas, että sen mikä on totta, sen voivat nähdä kaikki, kaikki.

Kirja-aavistukseni osui aivan oikeaan. Tainaronissa on sellaista täyteläisyyttä, joka herää eloon erityisesti elokuussa, vaikka kirjassa liikutaankin sydänkesästä kuuran peittämään maisemaan. Tainaron aukeaa tunnelmaltaan sadunomaisena: kuin koulujen kasviot heräisivät eloon jossain kaukana sateisesta Helsingistä (ja Kaisaniemen puutarhasta, jonka ohi bussi ajoi juuri silloin, kun luin kirjan ensisivuja). Yliluonnollisen suuret hybiridikukat, ruiskaunokit ja tähkätädykkeet, kasvavat valtavina. Puutarha toimii tainaronilaisten, noiden hyönteisten, lomanviettopaikkaa. Tainaronissa taas silmä tavoittaa niin katedraalit, minareerit kuin antiikinaikaiset temppelitkin. Tunnelma on kuin Kaisaniemen puutarha ja joku vaikeasti paikannettava Välimeren maa kohtaisivat tulivuorten täyttämällä alueella; Tunnelma on ihmeellinen.

Tainaron on kuitenkin enemmän kuin taitavasti käytettyjen sanojensa avulla lukijan edessä visuaalisena avautuva aistivoimainen pieneliöiden kaupunkikuvaus. Se on fantasiaa, johon sisältyy allegorioita ihmisyydestä, niin rakkaudesta, julmuudesta, ahdistuksesta kuin loputtomasta kaipuustakin. Se on yhteiskunnallinen romaani ja kuitenkin koko ajan kuin satua. Se on myös kirja, josta ei ensimmäisellä lukukerralla saa heti aivan täysin kiinni, mutta joka kiehtoo lukukestoaan kauemmin. Kaiken Krohn kertoo kirjeinä, romaaninsa alaotsikon mukaan postina toisesta kaupungista. Kirjeiden kirjoittajan henkilöllisyys on arvoitus ja hän etsii osin itseäänkin niin, että mietin ihailemani (sinänsä hyvin erilaisia kirjoja kirjoittavan) Joel Haahtelan lukeneen ainakin Krohninsa.

Niin, kuten huomaatte, Tainaronin avaaminen tai analysoiminen on vaikeaa. Pidin kirjasta paljon ja luulen, että tulen palaamaan siihen useita kertoja. Kokonaisuus on kaunis, ja monet Krohnin yksittäiset lauseet sellaisia, joita tekee mieli vaalia. Tainaron on abstraktion tasolla matka lähelle ja kauas. Se on pieni kirja, joka kannattaa lukea keskittyen. Sanalla sanoen Krohin teksti on samalla tavalla ihmeellistä kuin hänen luomansa Tainaronin kaupunki.

--

Tainaronista ovat kirjoittaneet myös Sara, Luru, Morre, Nanna ja Linnea, jonka pelikortit ovat kerrassaan huikeat.

Koululaisen kirjasuosikit

Koulut alkoivat tänään pääkaupunkiseudulla, monessa muussa paikkaa varmasti jo aiemmin. Alkaneen syyslukukauden kunniaksi omat kirjasuosikkinsa saa listata esikoiseni, 7-vuotias tokaluokkalainen.

Kuva lie tarpeeksi selkeä, ettei listaa tarvitse enää kerrata, mutta listahan on varsin monipuolinen, koska sen joukossa on niin kaikkien tuntema kuvakirjasarja, tietokirja, lasten klassikkojännäreitä sekä kirjauutuus. Enid Blytonin SOS-sarjan tyttäreni löysi tänä kesänä ja on lukenut sarjaa tahdissa kirja/päivä. Koetin tutustuttaa lapsen omaan Blyton-suosikkiini Salaisuus-sarjaan, mutta se on seitsenvuotiaalle vielä hivenen vaikeaa luettavaa. Markus Hotakaisen Tildan tähdet on ollut koko perheemme kestosuosikki jo vuosia eikä tyttäreni tai pikkuveljensä tunnu kyllästyvän siihen koskaan. Royald Dahlin Kuka pelkää noitia on aika hurja ja siksi niin hyvä. Sarjakuvakirja Vain pahaa unta on vaikuttanut suuresti tyttäreeni ja hän lukee kirjaa miltei päivittäin. Sanna Iston Tinka ja Taika viehätti minuakin suuresti. Ehdimme kesälomalla lukea siskosten seikkailuja jatkavan Noidanruohon salaisuuden, josta aion myöhemmin blogata.

Listalla on lähinnä niitä kirjoja, joita tyttäreni on lukenut viimeisen parin viikon aikana. Hänen suosikkejaan viimeiseltä vuodelta ovat myös C.S. Lewisin Velho ja leijona, Astrid Lindgrenin Marikki-kirjat sekä Mikko ja Minna ja Kultasiskoni. Noitia ja Star Warsia käsittelevät tietokirjat kiinnostavat myös suuresti, toisaalta Vesta-Linnean ja Siirin kaltaiset kuvakirjatkin menevät.

On myös kirjoja, joista lapseni ei välitä, kuten Sinttu-hevoskirjat, Veera Salmen Puluboin ja ponin kirja tai keväällä ilmestynyt Hannu Mäkelän herkkä Ääni joka etsi laulua (itse pidin kirjasta). Harry Potter kiinnostaa, mutta on vielä hieman vaikea. Seinäjoen-reissumme aikana koetin tarjota tyttärelleni erästä Anni Polvan Tiina-kirjaa, mutta sekään ei mennyt. Meillä on lapseni kanssa osin sama maku: en pitänyt lainkaan ainoasta lukemastani Sintusta ja lapsena luin muutamia Tiinoja vain siitä hyvästä syystä, että kaverinikin niitä lukivat.

Mitkä kirjat ovat teidän lastenne tämänhetkisiä suosikkeja? Tai muistatko, millaista kirjallisuutta itse luit pikkukoululaisena? Minun suurimmat suosikkini eka-tokaluokkalaisena olivat Lindgrenin Marikki sekä Vuokko Niskasen Hiekkalan lapset -sarja. Hieman vanhempana löysin Viisikot, tyttökirjat sekä varmasti monien muistaman "klassikon", Noidan käsikirjan.

Kesän viimeisinä lomapäivinäkin retkeiltiin, muun muassa Helsingin Haltialan pelloilla, josta tämän jutun kuvat ovat peräisin. Hyvää syyslukukauden alkua!

P.S. Tämä äiti EI rakasta Pupu Tupunaa. ;)

Markus Hotakainen: Mars

Markus Hotakainen: Mars
Kustantaja: Paasilinna 2013
Kannen suunnittelu: Susanna Appel; kuvat: NASA, Dreamstime
Sivuja: 192
Mistä: Arvostelukappale
Kotimainen tietokirja

Mars on planeetta, jonka kaikki tuntevat ja josta jokaisella on jonkinlainen mielikuva.

Näinä päivinä - tai siis öinä - jos sää vain suosii, on mahdollista paljain silminkin ihastella tähdenlentoja, kun perseidien meteoriparven aktiivisin vaihe sattuu juuri tämän vuodenkauden ajalle. Jos taivas on kirkas, kannattaa tänään illalla ja ensi yönä tiirailla taivaalle. Todennäköisesti sää on ainakin täällä Etelä-Suomessa pilvinen, mutta mitä pitemmälle syyskesä ja syksy etenevät, sitä paremmin taivaalta voi bongailla kaikenlaista. Eräs paljain silminkin havaittavista planeetoista on Mars (oranssin)punaisena loistava planeetta, maapallon naapuri ja monien tieteistarinoiden innoittaja.

Markus Hotakaisen Mars on pienikokoinen, mutta vankkaa asiaa sisältävä tietokirja, joka kertoo "lähinaapuristamme" niin populaarikulttuurin, tieteen kuin visuaalisinkin keinoin. Tunnustan heti, että Tildan tähdet. Lasten oma avaruuskirja teki koko perheestäni Hotakais-fanin. Hotakainen kirjoittaa tieteestä siten, että koko perhe pienistä lapsista humanistiäitiin ja luonnontieteilijäisään saavat hänen teksteistään paljon irti: tieto on helposti sisäistettävää, tarinallistakin, ja silti hyvin informatiivista. Näin on myös Mars-kirjasssa, joka on suunnattu aikuisyleisölle, mutta jonka lukemisesta myös isommat lapset nauttivat.

Ehkä Marsin ja Maan samankaltaisuutta pitäisikin luonnehtia sanomalla, että koko Aurinkokunnassa Mars poikkeaa Maasta vähiten.

Hotakaisen kirja ei kerro vain Marsista, vaan avaa koko Aurinkokuntaa. Mukana on muun muassa Taivaanmekaniikan peruskurssi, joka kertoo vaikkapa planeettojen radoista sekä siitä, milloin mitkäkin planeetat näkyvät taivaalla. Juuri nyt on vuodenaika, jolloin Mars on lähimpänä maata, mutta Suomen leveysasteilla se viistää horisonttia ja jää helposti talojen ja puiden taakse. Mutta ei hätää, Hotakaisen mukaan seuraavat loistotilaisuudet Marsin tarkkailuun ovat vuosien 2014 ja 2016 aikana. Hotakainen tosin huomauttaa, että Mars on havaittavissa vain, jos tietää mistä kohta taivaankantta sitä etsii.

Kaiken hyvän lisäksi Hotakainen osaa kirjoittaa elävästi. Hän kertoo tarinoita, sitoo esittelemänsä asian arkeen tai monille ennestään tuttuihin havointoihin, minkä ansiosta Marsiin on helppo päästä sisälle. Mars on kulttuurisesti moniulotteinen planeetta: sodan jumalalta nimensä lainanneella planeetalla asuu pieniä vihreitä miehiä ja sille on omistettu levyjä, kuten David Bowien hieno The Rise and Fall of Ziggy Stardust and the Spiders from Mars. Mars on innoittanut Lego-yhtiötä ja kukapa ei olisi syönyt Mars-suklaata. Valkokankaallekin Mars on päätynyt monta kertaa. Tämän kaiken Hotakainen huomioi ja tekee sen hauskasti, joskin hieman hyppelehtivästi. Keskiössä ei kuitenkaan ole populaarikulttuuri, vaan tähtitiede. Eniten huomiota saa ansaitusti Mars-tutkimus aina planeetan meteorologiasta Mars-luotaimiin ja edelleen elämän merkkien etsimiseen. Nelivärikuvitus tukee kirjan asiaa onnistuneesti ja perustellusti.

Hotakaisen Mars on innostava tietokirja. Aina voisi toivoa isompaa ja laajempaa kirjaa tai keskittymistä yhteen asiaan, kuten esimerkiksi Marsin maantieteeseen tai avaruusluotaimiin. Monipuolinen kokonaisuus toimii kuitenkin hyvänä johdantona lähiplaneettaamme. Hotakaisen kirja tarjoaa vankkaa tietoa, mutta myös viihdyttää ja innostaa. Kirjansa esipuheessa Hotakainen toivottaa hyvää matkaa Marsiin. Sellaisen sain ja pääsin niin lähelle kuin haluankin, kiitos!

Kreetta Onkeli: Ilonen talo

Kreetta Onkeli: Ilonen talo
Kustantaja: WSOY 1996
Kansi: Martti Ruokonen
Mistä: Kirjastosta
Sivuja: 148
Kotimainen omaelämäkerrallinen romaani

Äiti ei ole käynyt kotona viikkoon. Mummo soittaa opettajalle. Opettaja kyselee äidistä. Kiemurtelen pulpetissa enkä katso opettajaa silmiin. En tykkää kyselyistä. Ne tahtovat kysymyksillään jotain pahaa. Mummo on soittanut myös lautakuntaan ja lautakunta on kieltänyt baaria ja kauppiasta myymästä äidille kaljaa. Pelkään toimenpiteitä. Siksi en kerro että äiti ei ole ollut kotona. Antaisivat meidän olla rauhassa. Tai auttaisivat äitiä. Mutta ne eivät auta meitä. Ne eivät auta ketään.

Ruut ei ole huolissaan, vaikkei äiti olekaan kotona, koska on isosisko Birge. Silloin kun äiti on kotona ja oksentaa tai kun äidille tulee useita miesvieraita, tytöt pakenevat lastenhuoneeseen ja panevat oven lukkoon. Joskus äiti reipastuu, menee töihin keltahampaisen Annikki Tähden ravintolaan ja kulkee silitetyissä samettihousuissa. Useimmiten äiti kuitenkin etsii pulloaan, kutsuu Birgeä saatanan votakaksi ja kakkaa ulos ikkunasta.

Kreetta Onkelin esikoisromaani Ilonen talo oli melkoinen tapaus ilmestyessään 17 vuotta sitten. Sittemmin tv-elokuvaksikin päätynyt romaani on ollut kirjoittamattomalla lukulistallani koko tuon ajan, mutta syystä tai toisesta tartuin romaanin vasta nyt. Osin omaelämäkerrallinen romaani kertoo tarinan luhankalaisesta Tomperin perheestä, jonka poliisi-isä on taivaassa ja äiti melkein aina kateissa. Viina vie ja tytöt Ruut, kirjan minäkertoja, ja Birge koettavat elää omaa lapsuuttaan ja nuoruttaan äidin, mummolan ja sijaiskodin tarjotessa vaihtuvia asuinsijoja.

Miehet käyvät kamarissa jokainen, vuoronperään. Minä otan vaatehuoneesta isän vanhat riipuntarenkaat ja käyn lyömässä yhtä miestä takapuolelle joka nousee ja laskee äidin päällä. Vasta aamulla hiljenee. Toyota ajaa pois. Itken, Birgekin itkee.

Kuten Ilosen talon nimestä voi melkein päätellä, on elämä eri kodeissa kaikkea muuta kuin iloista. Onkelin romaani on toisaalta perisuomalaista (kuinka inhoankaan tuota sanaa juuri nyt, koska eihän se pidä edes paikkaansa!) kurjuuskerrontaa, toisaalta vavahduttavaa ja herättelevää kuvausta perheestä, jossa kasvamisen on pakko olla helvettiä. Kuten sulkeisiin kirjoitin, en ole sitä mieltä, että kotimaiset romaanit sisältäisivät erityisen paljon kurjuutta, mutta rankahkoja kuvauksia on kuitenkin ollut kautta aikain. Onkelin lisäksi esimerkiksi hänen ikätoverinsa Peter Franzénin Tumman veden päällä kuvaa fiktion keinoin Franzénin omaa lapsuutta, ruotsalaisen Susanna Alakosken romaanit taas jatkavat suomalaisen kurjuuskerronnan perinnettä Ruotsissa. Omaa elämäänsä, oman sukunsa ja entisten naapuriensa elämästä kertovan romaanin kirjoittaminen on varmasti myös vaatinut kirjailijalta paljon, herättänyt monenlaisia tuntemuksia.

Onkeli kuitenkin kirjoittaa tavalla, jonka ansiosta kauheaankin lapsuuteen mahtuu myös hyviä hetkiä - tai ainakin kaikkeen suhteutettuna normaalia, Ruutille ja Birgelle tavallista, elämää: joulunviettoa, kouluvuodenkiertoa, haaveita meikeistä ja äidin selvien kausien aikana miltei tasaista elämää. Enimmäkseen pääosassa on kuitenkin äidin tilanteen toivottomuus. Onkelin kerronta on toisaalta miltei naivistista, toisaalta millaista juuri siksi syvälle lapsen maailmaan katsovaa. Asiat eivät ole hyviä tai pahoja, ne vain ovat, mutta lukija toki huomaa, ettei mikään ole kunnossa. Ruutin kasvaessa teini-ikäiseksi hänen kertojanäänensä ja tapansa havainnoida ympäristöään pysyvät miltei samana kuin alle kouluikäisenä. Tämä tuo Iloseen taloon yhtenäisyyttä, mutta samalla se lisää kirjassa olevaa kertomuksenkin tasolla olevaa toiseisuutta. Toisteisuuden vuoksi kooltaan pienen kirjan lukeminen on paikoin puuduttavaa eikä kirja anna aivan niin voimakasta lukukokemusta kuin ennakkoon oletin. Vuodet vierivät, mutta kaikki toistuu ja kaltaiseni tylsästä haahuilusta pitävä lukija tylsistyi ainakin hieman.

Onkelin kirja on toisteisuudestaan huolimatta kaareltaan ehjä romaani. Se on totta fiktiossa. Ilonen talo kuvaa ajelehtivaisia ihmisiä, jotka koettavat ja toivovat jonkinlaista kiintopistettä. Ennen kaikkea se on romaani siitä, millaista lapsuus ei saisi koskaan olla.

Aino & Ville Tietäväinen: Vain pahaa unta

Aino ja Ville Tietäväinen: Vain pahaa unta
Kustantaja: WSOY 2013
Mistä: Arvostelukappale
Sivuja: 48
Kotimainen sarjakuvakirja

Pitää kertoa paha uni.
Oltiin ihan pikkuruisia koko perhe.
Jättiläinen, jolla oli sandaalit, yritti talloa meitä.
Yritän varoa teitä...
...se hoki, mutta yritti kyllä ihan tahallaan talloa.
Se kysyi, saako tiputtaa minut viemäriin!


Sottatonttu, jolla oli kolme silmää; Aikuiset päiväkodin vessajonossa nakuina; Isi, joka on piirros eikä näytä muutenkaan isiltä. Pienellä Ainolla on monenlaisia unia, joihin auttaa vain puhuminen, syli tai laulu - eikä aina mikään niistä.

Sarjakuvataiteilija Ville Tietäväinen on yhdessä seitsenvuotiaan tyttärensä Ainon kanssa tehnyt kirjan Ainon 3-6-vuotiaana näkemistä pahoista unista. Teoksen nimi Vain pahaa unta on erinomaisesti valittu. Se viittaa toisaalta siihen, miten aikuinen voi rauhoitella lastaan, ottaa syliin ja vakuuttaa, että unimaailma on unta, jotain muuta kuin arkea. Toisaalta voi ajatella, että vain paha uni on onneksi eri asia kuin paha uni. Kirja on isän ja tyttären yhdessä kuvittama, ja lukijan on Ainon varoittama syytä muistaa, että kirjat on vaarallisia, niistä voi saada paperihaavoja.

Ja pahoja Ainon unet ovatkin, kuten yllä olevasta kuvasta näkyy. Luin kirjan paitsi teoksesta alkujaankin kiinnostuneena kirjabloggaajana, myös 5- ja 7-vuotiaiden lasten äitinä. Lapsen painajaiset ja pelot sekä koko perheen huonosti nukkumat yöt ovat tuttuja. Vain pahaa unta -teoksen fokus on nimenomaan lapsen unissa sekä siinä, miten vanhempi niihin suhtautuu ja kuinka vanhemmat voivat pohtia vierasta ja silti tuttua unimaailmaa yhdessä lapsen kanssa. Suosittelenkin, että vanhemmat lukevat kirjan yhdessä lastensa kanssa ja pohtivat sitä, miksi pahoja unia on olemassa. Suosittelen sitä myös siksi, että hyvin ja eläväksi piirretyt Ainon pahat unet voivat herättää monenlaisia tunteita, ehkä pelkoakin ainakin herkimmissä lapsissa. Esimerkiksi omaa kuopustani kirja pelottaa, esikoistani taas kiehtoo. Ihan pienille en kirjaa suosittelekaan, vaan sellaisille lapsille, jotka osaavat jo erottaa unen ja toden - ainakin osin (sillä se voi olla vaikeaa).

Vain pahaa unta tavoittaa lapsen unimaailman todentuntuisesti. Se on kirja, jossa riittää tarkasteltavaa yhtä lailla lapsille kuin aikuisillekin. Kirjan avulla vanhempi voi keskustella painajaisista lapsensa kanssa, mutta yhtä lailla lapsi voi lukea kirjaa itse – pitää sen ja unensa ikään kuin itsellään ja verrata omaa unimaailmaansa Ainon unimaailmaan. Ja sen verran hyvä Vain paha uni on, että uskoisin kenen tahansa sarjakuvan ystävän viihtyvän sen parissa.

Tietäväisen piirrosjälki on kauttaaltaan laadukasta: pelottavat, joskus absurditkin painajaiset saavat erilaisia hahmoja ja muotoja. Kuvat on samalla kertaa selkeitä sekä yksityiskohtaisia ja kuitenkin unenomaisen surrealistisia, toisinaan kirkkaita, toisinaan hämyisiä ja koko ajan ainakin lapsen mielestä pelottavia tai jännittäviä. Kuvitus ja Ainon uni- ja reaalimaailma kulkevat rinnakkain siten, että värit ja voima on valjastettu uniin, kun taas keskustelut isän kanssa on kuvitettu ja väritetty rauhallisella sinertävällä sävyllä.

Kokonaisuudessaan Vain pahaa unta on onnistunut niin tarinoiltaan kuin kuvitukseltaankin. Se muuttaa pienen tytön painajaiset eläviksi ja muistuttaa meitä aikuisia, että lasta on hyvä kuunnella myös silloin kun hän kertoo unistaan - silloinkin, kun omat yöunet tahtovat jäädä katkonaisiksi.

--

Oma, niin ikään seitsenvuotias tyttäreni on halunnut lukea kirjaa päivittäin, myös iltalukemisena. Hänen mielestään "tämä on kyllä koko kesän paras kirja, melkein yhtä hyvä kuin SOS:it. Miksi se Aino näki niitä unia vähän pienempänä? Näkeeks se nyt painajaisia? Se nukkuu sen äitin ja isin välissä, ihan samalla tavalla kuin mäkin. Tuhat tähteä!"

Lakeuksilla, kirjastossa

Kirjastot ovat aina olleet mielestäni kiehtovia paikkoja. Yksi varhaisimmista lapsuusmuistoistani on se, kuinka karkasin satutunnille perhepäivähoitajalta. Onneksi asuin pienessä Suonenjoen kaupungissa, jossa joku vanhempieni tuttuava bongasi pienen karkulaisen ja palautti minut takaisin päivähoitoon. Suonenjoen kaupunginkirjastosta tuli sittemmin yksi lapsuuteni ja nuoruuteni tärkeimmistä paikoista. On siis luonnollista, että nyt aikuisena vierailen mielelläni eri kirjastoissa. Viime syksynä esittelin blogissani kuvia Turun komeasta pääkirjastosta ja viime viikolla pääsin piipahtamaan Seinäjoen kaupunginkirjastossa Apilassa.

Apila lumosi minut täysin! Kirjaston oma blogi kertoo, että kirjaston ovat suunnitelleet samat arkkitehdit, jotka ovat suunnitelleet Turun kirjastonkin. JKMM arkkitehtien pääarkkitehtina toimi Asmo Jaaksi, sisustusarkkitehtinä Päivi Meuronen ja projektiarkkitehtina Aaro Martikainen.

Seinäjoen kaupunginkirjastossa on oikeastaan kaikki, mitä osaan kirjastolta tällä hetkellä toivoa. Siellä on valoa, leikkisyyttä, tilaa ja paikkansa niin tapahtumille kuin kirjoille. Olen iloinen, että Seinäjoella kirjastoissa koko ajan lisääntyvä tapahtumatuotanto ja itselleni rakkaat kirjat kulkevat käsi kädessä: Jaaksi-salissa voi järjestää vaikka mitä tilaisuuksia ja Lukuportailta käsin musiikki- ja nuortenosaston suuntaan voi seurata erilaisia tapahtumia. Kirjoja on kaikkialla!

Kaikkein eniten ihastuin tietenkin lastenosastoon Piilomaahan. Lea Pennasen iki-ihanan Piilomaan pikku aasin mukaansa nimensä saanut osasto oli niin viihtyisä ja leikkisä, etteivät omat lapseni olisi millään halunneet lähteä sieltä pois.

Onnittelut Seinäjoelle upeasta kirjastosta! Kuvat toivottavasti kertovat edes osan kirjaston komeudesta.

Mikä on sinun suosikkikirjastosi, jos omaa lähikirjastoa ja oman kotipaikkakunnan kirjastoa ei oteta lukuun?


Koska olin Seinäjoella savolaissyntyisenä turistina (vaikkakin tutulla paikkakunnalla ja sukulaisreissulla), jatkan vielä hetken aikaa niitä näitä -aihepiiriin sopivilla kuvilla. Tällä viikolla bloggaan vielä yhdestä jännäristä, sitten siirryn joko lastenkirjojen pariin tai liikun oman synnyinmaakuntani maisemissa.

Sujata Massey: Rei Shimura ja morsiuskimono

Jännityskirjaviikko
Sujata Massey: Rei Shimura ja morsiuskimono
Kustantaja: Gummerus 2004 (pokkaripainos 2005)
Alkuteos: The Bride's Kimono 2001
Suomennos: Titta Leppämäki
Mistä: Löytö
Kansi?
Sivuja 445
Yhdysvaltalai(s-japanilais-intialais-saksalai)nen dekkari

"Neiti Shimura? Teidänhän pitäisi olla kuollut!" Brian huudahti silmät selällään.
"Mitä tarkoitat?" Mieleeni palasi välikohtaus Espanjalaisilla portailla ja siellä odotellut henkilö. Miten Brian tiesi siitä?
"Poliisi sanoi, että he olivat löytäneet teidät."
"Mistä?" kysyin ymmälläni. Olivatko he osallistuneet museon avajaisiin?
""Tästä läheltä kauppakeskuksesta. He kävivät kyselemässä teistä, koska he olivat löytäneet kuolleen japanilaisen naisen, jolla oli kaksi hotellimme avainkorttia ja passi, jonka mukaan hän oli Rei Shimura".

Japanilaisamerikkalainen antiikkikauppias viettää nuoren naisen elämää: seurustelee komean Takeo Kayaman kanssa, ajattelee toisinaan entistä heilaansa Hugh Glendinningiä ja potee akuuttia rahapulaa. Hän saa tehtäväkseen kuljettaa kallisarvoisia kimonoita Tokiosta Washingtoniin sekä luennoida niistä aasialaisen taiteen museossa. Rei tutustuu lennon aikana japanilaisiin virkamaisiin, jotka etsivät Amerikan-lomallaan huvittelua ja yhdenillanromanssia miesten kanssa. Rein asetuttua hotelliin hän huomaa arvokkaan kimonon varastetuksi. Pian yksi japanilaisnaisista löydetään murhattuna mukanaan Rein passi.

Sujata Masseyn Rei Shimura -kirjoja on suositeltu minulle useaan kertaan. Niitä on luonnehdittu vanhanaikaisiksi kuka sen teki -dekkareiksi, joissa on mukana vauhtia, jännitystä, monikulttuurisuutta ja sopivanlaista kepeyttä. Rei Shimura ja morsiuskimono löytyi samasta poistokirjahyllystä kuin muutama päivä sitten esittelemäni Anna Janssonin Vaitelias jumalakin. Vaikka aloitin Rei Shimuran seikkailujen lukemisen keskeltä sarjaa, pääsin hyvin kirjan imuun.

Viini oli todella halpaa - ainoastaan kolme ja puoli dollaria lasilta eikä kymmentä dollaria, kuten Tokiossa. Juuri sitä minä tällä hetkellä kaipasinkin.

Ja sitä kerronnan imua Rei Shimurassa ja morsiuskimonossa todellakin riittää. Luin yli nelisataasivuisen kirjan yhdessä päivässä, vaikka ehdin olla töissä kahdeksan tuntia, pitää seuraa lapsilleni ja hoitaa vielä erinäisiä kotitöitä. Lukemiseni intensiivisyys kertonee siitä, että nyt ollaan hyvin koukuttavan viihteen äärellä. Siinä missä Ammankin inhoama Kiltti tyttö jäi kesken pitkästyttävyytensä vuoksi, sain nyt sitä mitä dekkareilta haen: nokkelia käänteitä, pientä aivotyötä ja hyvin pohjustetun tarinan.

Kaikkein mielenkiintoisinta romaanissa on sen päähenkilö Rei Shimura. Hän on Yhdysvaltain kansalainen, joka on asunut kauan Japanissa. Japanilaisen isän ja amerikkalaisen äidin tyttärenä hän tuntee kummankin maan kulttuurit ja käytösnormit, mutta on silti aavistuksen ulkopuolinen kaikkialla. Tätä ulkopuolisuutta Massey kuvaa kirjan kepeyteen nähden hyvin. On aina hieman vaarallista vetää johtopäätöksiä kirjailijan elämän ja romaanin sisällön välillä, mutta Japanissa syntynyt ja Yhdysvalloissa asuva juuriltaan intialainen ja saksalainen kirjailija tietää varmasti jotain tästä maailmankansalaisen ulkopuolisuudesta. Yhtä kaikki, Rei on nokkela nainen. Hän on eräänlainen nuorempi, kansainvälisempi ja naivampi (!) neiti Marple, joka selvittää rikokset, pitää viinistä ja kuuntelee popmusiikkia. Toisaalta hän on kuin chick lit -kirjojen sankaritar, joka on hieman höslä, reippaudessaan ja toiminnallisuudessaankin miestä rinnalleen kaipaava.

Rei Shimura ja morsiuskimono muistuttaakin osin chick litiä, mutta sellaista chick litiä, jota lajityyppiä hieman vierastavakin lukenee mielellään. Itse tartun helpommin dekkariin kuin chick litiin. Tiedän, että kirjallisuuden arvottaminen lajityypin mukaan on vanhanaikaista ja varmasi tyhmääkin, mutta kumpaakin genreä lukeneena hakeudun omaan lukijanpirtaani. Vaikka pidän Bridget Joneseista ja olen nauranut Himoshoppaajille, luen mieluummin jännityskirjoja (hmm, ja aion parin viikon sisällä kuitenkin tarttua chick litiin, lukeminen avartaa jne.). Yhden kirjan perusteella Rei Shimura -jännäreissä yhdistyvät kummankin genren piirteet hyvällä tavalla.

Kuten chick lit -vertauksestani voi päätellä, ei Masseyn romaani ole kaunokirjallisuutena mitenkään erityistä, ihmeellistä tai tulevaisuutta ajatellen suuria muistikuvia jättävää.  Se on hyvää ja mukavaa kertakäyttökirjallisuutta, jollaista aina toisinaan tarvitaan. Dekkarina se on suorastaan virkistävän vanhanaikainen. Lukumaratonien yhteydessä moni bloggaaja puhui kitalaenpuhdistusnovelleista. Rei Shimura ja morsiuskimono taita olla kitalaenpuhdistuskirjallisuutta!

Nils-Olof Franzén: Agaton Sax ja kaksi roistoa

Jännityskirjaviikko
Nils-Olof Franzén: Aganton Sax ja kaksi roistoa
Kustantaja: Weilin + Göös 1973
Alkuteos: Agaton Sax och Byköpings gästäbud 1963
Suomennos: Riitta Valajärvi
Mistä: Lahjaksi
Sivuja: 102
Ruotsalainen lasten jännityskirja

Asukkailla ei ollut aavistustakaan, että heidän hiljaiseen kaupunkiinsa oli tulossa kaksi henkilöä erityisen tärkeissä, melkein pelottavissa asioissa. Muukalaiset istuivat vaiteliaina junan numero 3743 yksinäisessä osastossa, kun juna lähestyi Byköpingin asemaa.
Silmäys matkamiehiin olisi saanut lukijan heti huudahtamaan:
- Pahus, siinä on selvästi kansainvälisiä suurrikollisia!

Mutta junan henkilökunta ei aavista mitään, sillä matkustajilla on irtoviikset. Mahtavatkohan Scotland Yardin etsintäkuuluttamat suurrikolliset, Julius Mosca ja Octopus Scott, olla matkalla Byköpingiin? Ja mitä roistojen täydelliset kaksoisolennot, kananpojankasvattaja Absalom Nick ja ikkunanpesuliikkeen omistaja Charlie MacSnuff voivat tehdä? Scotland Yard antaa suurhälytyksen saadakseen roistot kiinni. Scotland Yardin lisäksi vain ruotsalainen sanomalehtitoimittaja ja yksityisetsivä, pyylevä Agaton Sax voi auttaa samaan roistot kiinni.

Nils-Olof Franzénin kirja Agaton Sax ja kaksi roistoa tuli lukulistalleni työni kautta. Toivottavasti kukaan ei tulkitse tätä mainoksena, vaikka kaipa sen voi sellaisenakin nähdä: keväällä työskentelin Ismo Loivamaan toimittaman Miten minusta tuli lukija -teoksen parissa. Kirjassa kotimaiset lastenkirjailijat muistelevat oman lapsuutensa ja nuoruutensa lukukokemuksia. Timo Parvelan mainitsemasta fiktiohahmosta Agaton Saxista en ollut koskaan kuullutkaan, mutta sain nyt lukemani kirjan lahjaksi ja tottahan minun piti jännityskirjaviikollani tarttua kirjaan, jossa etsitään kansainvälisiä suurrikollisia.

- Mitä minä teen, Agaton?
- Tädin täytyy... Hetkinen... Minä...
Juuri sillä hetkellä Tilda-tädin vastaanotin vaikeni. Radioyhteys Agaton Saxin ja Tilda-tädin välillä oli katkennut.

Kammottavia aikeita ja vaaratilanteita. Julius Mosca ja Octopus Scott ovat päättäneet kukistaa perivihollisensa Agaton Saxin, ja liemeen joutuu myös Agatonin Tilda-täti sekä koko Byköpingin pikkukaupunki. Franzénin lastenromaani tarjoaa lukijoilleen hurjaa jännitystä, mutta myös suurta komediaa, joka äityy farssiksi saakka.

Miten minusta tuli lukijassa Timo Parvela kertoo, ettei ole palannut Franzénin hahmon pariin sitten lapsuusvuosiensa, mutta hän muistelee kirjoja lämmöllä, ennen kaikkea kurittomuudessaan erilaisina kirjoina, jotka poikkesivat muiden lasten etsiväkirjojen kaavasta. Tässä olen ihan samaa mieltä Parvelan kanssa. Agaton Sax ja kaksi roistoa on peräti lennokas kirja, jossa mitä tahansa voi tapahtua. On roistoja, jotka johtavat koko melkein koko kansainvälistä rikosmaailmaa. On Rock-Viran, joka tutustutti varmasti monia aikakauden nuoria popmusiikkikäsitteisiin, on unilääkettä nimeltä hypnodiafragmasomniumperkominalmultidormatolinfermatolan (vau!) ja ennen kaikkea on tietenkin kaikkitietävä salapoliisi. On nuortenromaani, jonka luvut päättyvät melkoisiin cliffhangereihin. Agaton Sax ja kaksi roistoa on todella vetävästi kirjoitettu raikas ja hieman ilkikurinenkin kirja, jota tekee mieli lukea ääneen.

Toisaalta juoni on sen verran vauhdikkaansekava, että nauttiakseni kirjasta olisin kaivannut omakohtaisen lukumuiston Agaton Saxeista. Kirja on suomennettu 1973, itse olisin (ehkä) ollut otollista yleisöä kymmenkunta vuotta myöhemmin, mutta en syystä tai toisesta löytänyt pyylevän salapoliisin tutkimusten äärelle. Ehkä Franzénin kirjat eivät olleet muodissa enää 1980-luvulla? Nostalgia on se asia, jota vaille jäin enkä ilman sitä saanut kirjasta kovinkaan paljon irti. Aikuiselle lukijalle kun Agaton Sax ja kaksi roistoa ei tarjoa edes yllätyksiä. Siksi mietinkin, että mitä nyt 11-vuotias kummipoikani pitäisi kirjasta. Olisiko se hänen mielestään jännittävä? Ehkä anarkistinen? Vai olisiko se hassu, vanhanaikainen ja tylsä?

Päätän blogijuttuni Agaton Saxin huuhahdukseen kautta Jupiterin! ja kyselen, että ovatko Agaton Saxit tuttuja teille blogini lukijoille? Ja millaisia nuorten salapoliisikirjoja te luitte lapsuudessanne? Olisi hauska lukea teidän lastendekkarimuistojanne. Itse kahlasin läpi tietenkin kaikki Enid Blytonin sarjat ja luin - vaikken erityisemmin pitänyt - useita Neiti Etsiviäkin, varhaisteiniä siirryin lukemaan Agatha Christien tuotantoa. Enid Blytoneista tulen varmasti kirjoittamaan hieman lisää, koska 7-vuotias esikoiseni on ollut kesän ajan melkoisessa SOS-koukussa.