Elizabeth Strout: Nimeni on Lucy Barton

Elizabeth Strout: Nimeni on Lucy Barton
Tammi 2018, Keltainen kirjasto
My Name Is Lucy Barton 2016
Suomentanut Kristiina Rikman
Kansi Laura Lyytinen
164 sivua
Yhdysvaltalainen romaani

Ehkä en sittenkään halunnut sanoa hänelle niin. Ehkä minä vain ajattelen niin tätä kirjoittaessani.
Köyhä poika Tupelosta, joka rakasti äitiään. Köyhä tyttö Amgashista, joka myös rakasti äitiään.

Joissakin romaaneissa on ihan omanlaistaan taikaa, jotain mikä saa aikaan tunteen täsmäkirjasta ja joka osuu suoraan omaan lukumakuun, vie mukanaan, antaa ajateltavaa, sisältää aina uusia ja uusia kerroksia. Tällaiselle taikakirjalle ei (ainakaan minun kohdallani) ole yhtä yhteistä nimittäjää. Se voi näet olla tiiliskiven paksuinen tai pienoisromaani, se voi sisältää juonivetoista kerrontaa tai tajunnanvirtaa, se on voi ruma tai kaunis, kotimainen tai käännöskirja. Ainoa yhteinen nimittäjä on se, että käsillä oleva kirja sovittuu tismalleen siihen, millaista kirjallisuutta lukuhetkellä kaipaa; ja toki siihen, millaisia teoksia rakastaa lukea.

Elizabeth Stroutin Nimeni on Lucy Barton edustaa juuri sellaista kirjallisuutta, jota rakastan. Se on eittämättä laadukasta nykykirjallisuutta. Se on henkilökohtainen ja silti yhteiskunnallinen: läsnä ovat jostain menneisyydestä kumisevat lapsen hätä ja köyhyys, silloin ja nyt läsnä olevat avioliitto, tasa-arvo, vanhemmuus, sekä alati äidin ja tyttären suhde – viimeksi mainittu kytkeytyy kaikkeen.

Eikä mitään ole liikaa, ei liian vähänkään.

Mistä Lucy Bartonissa sitten on kyse? No, nainen muistelee sairasvuodeaikaansa ja sitä, miten kohtasi äitinsä vuosien jälkeen. Takana on köyhä, surkea lapsuus, nykyisyydessä kirjailijuus, perhe, vaihtuvat ihmissuhteet. Sairaala-aika sijoittuu jonnekin väliin, keski-ikää edeltävään aikuisuuteen. Sitä romaanin Lucy Barton tarkastelee ja sieltä hän muistelee lapsuuttaan, sitä kipeää maisemaa, josta ponnisti. Eri aikatasot lomittuvat kiehtovasti.

Kyse on sekä muistamisesta että tässä hetkessä elämisestä. Strout kuvaa sitä(kin), miten erilaista on sanoa tehdä tai sanoa jotain, haluta tehdä tai sanoa jotain, ja muistaa tehneensä tai sanoneensa jotain. Lucy Bartonin hahmo muistuttaa lukijaa, että hän kirjoittaa kaikesta kirjaa ja että hän ajatteli jotain kirjaa kirjoittaessaan, ei välttämättä silloin kun asia tai ajatus otti paikkansa. Miten kiehtovaa romaanin kulun kannalta. Miten taidokas Strout on.

Nimittäin voi huudahtaa: Miten pelkistetysti ja silti monikerroksisesti Barton kirjoittaa! Kerronta ei ole missään vaiheessa polveilevaa, mutta jotain kuvataan pitemmin, jotain tiiviimmin. Lyhimmillään luku voi olla (taitettuna, blogissa rivien määrä on eri) vain kolmen rivin mittainen, mutta millainen luku (tai ehkei edes luku, eihän sen tarvitse sellainen ollakaan, vaan keskeishenkilön pääsisäistä painokasta pohdintaa) se onkaan! Miten alla olevasta saa kiinni: ihan kaiken.

Voi että tyttäreni raivosivat noina vuosina! On hetkiä jotka koetan unohtaa, mutta en minä unohda. Olen huolissani vain siitä, mitä he eivät unohda.

Strout osaa samanaikaisesti sekä etäännyttää että tulla sydäntä kouraisevan lähelle, tokaista asioita ulos, kirjoittaa ne tarkkanäköisesti. Toisaalla on pieni Lucy lukittuna kuorma-autossa maapähkinävoin ja suolakeksien kanssa: minusta ne äänet, maissin kasvaminen ja sydämen särkyminen, kuuluvat erottamattomasti yhteen. Ja sitten toisaalla tuokio taidemuseossa, yksi erityisen puhutteleva patsas väärään paikkaan siirrettynä: Ajattelin: Voi meitä. Ei meidän pitäisi ottaa itseemme niin vähästä. Stroutin maailma, Lucy Bartonin maailma, on paljas ja juro, inhimillinen ja jopa lohdullinen.

Jokainen ihminen näkee niin omansa kuin toistenkin tarinat eri tavalla, omasta positiostaan käsin. Aina. Kaikki tarinat pitävät sisällään jotain muiden läheisten elämästä ja kertomuksista, mutta tismalleen samanlaista ei muilla ole. Sillä: Mutta tämä on minun tarinani. Tämä tässä. Ja minun nimeni on Lucy Barton.

Yhden lukemani romaanin perusteella en voi tietää, millaista on Stroutin muu tuotanto on, mutta jos se on samanlaista kuin Nimeni on Lucy Bartonissa, on kirjailija saanut jälleen yhden uuden ihailijan.

--

Myös Helmi Kekkonen, Laura ja Leena ovat kirjoittaneet Nimeni on Lucy Bartonista.

Pauliina Vanhatalo: Toinen elämä

Pauliina Vanhatalo: Toinen elämä
S&S 2018
Kansi: Sanna-Reeta Meilahti
206 sivua
Arvostelukappale
Omaelämäkerrallinen kirjoituskokoelma

Kiirehdin edelle jottei aika pääse yllättämään minua.
Tahdon oppia tuntemaan roolin ennen kuin minut kutsutaan näyttämölle.
Sen vain haluaisin tietää, että eikö tämä itsensä esittäminen tosiaan lopu koskaan?

Kun keski-ikä tulee, se voi asettua ihmiseen hiljaa, kuin salaa hiipien, tai se voi iskeä ryminällä. Nuoruus on ehdottomasti takana, mutta tutut omaa itseä ja omaa elämää koskevat kysymykset mietityttävät edelleen. Mitä elämä tarjoaa keski-ikäiselle? Millaisia haaveita ihmisellä neljänkympin tuntumassa on? Kannattaako enää edes haaveilla? Onko keski-ikäisen ihmisen elämä ylipäätään niin kiinnostavaa, että hänet kannattaisi nostaa päähenkilöksi?

Muun muassa edellä mainittuja kysymyksiä pohtii Pauliina Vanhatalo kirjoituskokoelmassaan Toinen elämä. Lukija saa käsiinsä kirjailijan omaan keski-ikään sukeltavan, mutta samalla (ainakin tällaista keski-ikäistä lukijaa) yleisemminkin puhuttelevan teoksen. Toinen elämä on varsin itserefleksiivinen teos, joka sukeltaa kirjailijuuteen ja tavallisuuteen. Kirjailija jopa pohtii, että voiko hänen elämänsä olla liiankin tavallista (ja lukija täällä pohtii, voiko kirjailijuus koskaan olla tavallista, tosin tavallisuudellakin on eri kontekstinsa!).

Sujuvassa, hyvin kirjoitetussa tekstissään Vanhatalo pureutuu paitsi tavallisuuteen ja keski-ikään, myös elämään kirjailijana, äitinä, vaimona – itsenään. Hän pohtii tekstin luomista, kirjamessuja ja kustantajan järjestämiä tilaisuuksia, lomamatkoja, kodin sekasotkua, parisuhdetta, oman ajan tarvetta, esimerkiksi sitä miten sana “tyynymenu” saa parisuhdeviikonloppuna paremmin nalkkiin kuin ajatus lemmenleikeistä. Miten hyvin sain kiinni tuostakin ajatuksesta!

Kaikkea Vanhatalo käsittelee samalla kertaa kauniisti, hellästi, itsekriittisesti ja -lempeästi, raikkaasti ja hauskastikin. Jotkut kohdat, erityisesti vanhemmuutta käsittelevät, osuvat suoraan sydämeeni. Vanhatalo kirjoittaa esimerkiksi tulollaan olevasta ajasta, jolloin määritellään uudestaan lapsen ja vanhemman suhteen ehdot: Ajatus täyttää minut hetkittäin niin suurella haikeudella että pakahdun tunteen voimasta. Voi, niin minäkin. Lasten kasvaminen on ihanaa ja ihan kamalaa.

Vakiintuneiden keski-ikäisten tarinoissa ei ole tavatonta, että tapahtumisen laannuttua ja omien lasten tullessa teini-ikään nuoruus alkaa kummitella aikuisen mielessä. Vakiintunut keski-ikäinen! Toisessa elämässä ollaan niin kiinni keski-ikäisyydessä että lukiessani aloin pohtia elämässään ja parisuhteessaan vakiintumisen sijasta keski-ikään vakiintumista. Luulen, että Vanhatalo kirjoittaa nimenomaan parisuhteen ja elämään vakiintumisesta, mutta ehkä se on myös eräänlaista keski-ikään vakiintumista? Asettumista omiin nahkoihinsa, ikäänsä, siihen missä on jo paljon elettyä mutta myös (toivottavasti) paljon elettävää, tulevaa, uutta.

Toinen elämä on hieno kirja, jonka kokonaisuudesta saa hyvin kiinni. Vanhatalo kirjoittaa omakohtaisesti ja silti raikkaasti. Hän ei kieriskele tai vello, vaan osaa pysähtyä hetkiin ja jatkaa niistä toisiin – monenlaisiin elämän palasiin.

Kieriskelen syyllisyydentunnossa kunnes tavallisuus pelastaa minut. Paikoin teksti lähenee aforismia, kuten Tuijakin huomaa. Vanhatalon tiivis, mietiskelevä tyyli on sellaista, mitä olen nyt näissä oman keski-ikäni ruuhkavuosissa kipeästi tarvinnut: tuntoja, joista saa helposti kiinni; hetkiä, joissa kirjailijan oma itsereflektio kasvaa lukijan itsepohdinnoiksi. Millainen minä olen, miten elämäni rakentuu, missä ovat tavallisuuden – minun tavallisuuteni – kipu- ja onnenhetket?

Ne ovat Vanhatalon kirjassa, minun elämässäni, siellä ja täällä.

--

Myös Kirjojen kauneudesta -blogissa on pidetty Vanhatalon kirjasta.

Brett Anderson: Hiilenmustat aamut

Brett Anderson: Hiilenmustat aamut
Sammakko 2018
Coal Black Mornings 2018
Suomentanut Sirje Niitepõld
Esipuhe Riku Korhonen
213 sivua
Brittiläinen muistelmateos

Maanalaisten asemien kohina ja hurina ja niiden omalaatuinen, pölyinen dieselin tuoksu aiheuttavat minussa vieläkin väristyksiä, ja kun pienenä kävelin usein Haywards Heathin rautatieasemalle, seisoin laiturilla ja katselin kaihoisasti raiteita pitkin pohjoiseen ja yritin nähdä välähdyksen kaupungin hohdosta ja lupauksista kaukaisuudessa. Lontoon suuruudessa on jotain, mikä tuntuu minusta lohdulliselta: anonymiteetti, varaus, valta, mahdollisuudet. All the love and poison [--]

Niin paljon kuin Lontoota rakastankin, kävin siellä ensimmäisen kerran vasta viime vuosisadan lopulla – tai uuden vuosituhannen kynnyksellä – vuonna 1999. Rakastuin kaupunkiin heti, mikä ei ollut yllätys, sillä olinhan lukenut Lontoosta paljon fiktiota ja tietokirjallisuutta, katsonut sinne sijoittuvia elokuvia, sarjoja jne. Mielikuvissani, jotka osoittautuivat todeksi, minun Lontoossani, olivat viktoriaaniset talot, puistojen vankkarunkoiset tammet, punaisen double-deckerit, metron loputon linjasto ja tietenkin brittiläinen popmusiikki.

Mutta tämä blogijuttu ei kerro Lontoosta, tietenkään ei. Se kertoo lukemastani kirjasta, jossa Lontoolla on tärkeä roolinsa. Se kertoo myös hieman rakastumisesta musiikkiin: noista androgyyneistä, tyylikkäistä hahmoista musiikkivideoissa, Lontoon (no niin…) metron liukuportaissa… Ja jotain se – tai ainakin lukeamani kirja – kertoo luokkatietoisuudesta ja -rajoista, lahjakkuudesta, pyristelystä ja Hiilenmustista aamuista, kuten Brett Anderson on muistelmateoksensa nimennyt.

Anderson on tunnettu Suede-yhtyeen nokkamiehenä, omaperäisen lauluäänen omaavana mustiin pukeutuvana tyyliniekkana, jokseenkin ajattomana ja silti niin 1990-lukulaisena. Vaikka rakastan (!) Sueden musiikkia, en ole niin suuri poptähtien elämäkertojen ystävä, että olisin ajatellut lukea kirjan. Sitten satuin kuulemaan jostain, että Hiilenmustat aamut on myös hyvää kirjallisuutta, ja kiinnostuin. Onneksi, koska se on: hieno muistelmateos ja hyvää kirjallisuutta, joka ristivalottaa enemmän muusikoksi kasvamista kuin muusikkoutta. Tämä on hyvä asia, koska Hiilenmustien aamujen kiinnostavinta luettavaa ovat ensimmäiset kaksikolmasosaa. Viimeinen kolmannes, joka ei ole turha sekään, keskittyy pitkälti Sueden muodostumiseen ja on luonteeltaan tavanomaisempaa muusikkomuistelmaa.

Yritys ymmärtää itseään on omakohtaisille muistelmille lie aina ominaista, ja siksi Anderson keskittyy paljon lapsuus- ja nuoruusvuosiinsa. Kronologisen milloin synnyin, mitä sitten tapahtui -kerronnan sijaan Anderson kertoo toisaalta kiinnostavia anekdoottimaisia yksityiskohtia perheestään, toisaalta sijoittaa kaiken yhteiskunnallisesti laajempaan keskusteluun.

Brittiläisen luokkayhteiskunnan alemmilla askelmilla kasvaneelle ei anneta kovin hyviä kortteja, mutta Andersonilla oli onni kasvaa sopivan eksentrisessä perheessä, jossa taiteellinen mutta samalla stoalaiseen tyyneyteen saakka käytännöllinen äiti ompeli Brettin ja tämän Blandine(!)-siskon vaatteet ja pukeutumissnobismia ja historiaa harrastanut taksikuski-isä kertoi härskejä vitsejä. Hiilenmustien aamujen – tulen sytyttäminen ja asunnon pitäminen lämpimänä oli vaikeaa – kodissa Andersonista kasvoi räkänokkainen, ylimielinen, hiukan sentimentaalinen poika, joka rakasti Marmite-piiraita, kasvoi halvasta lihasta tehdyllä kastikkeella ja oppi sitä myöten vihaamaan lihaa. Hänen suurin ruokahaaveensa olivat etikkasipsit: hän kuvitteli, että olisi aikuisena niin rikas että voisi ostaa kokonaisen pienen sipsivuoren.

Anderson kirjoittaa lapsuudestaan ja nuoruudestaan niin hyvin, että jos hän alkaisi romaanikirjailijaksi, lukisin takuulla hänen tuotantoaan. Hän voisi kirjoittaa myös kulttuuri- ja sosiaalishistoriallisen populaarin tietokirjan 1980- ja 90-lukujen Britanniasta. Anderson katsoo kaikkea tarkalla silmällä, mutta silti jokseenkin romanttisesti – samalla tyylillä muuten Riku Korhonen on kirjoittanut Sirje Niitepõldin suomentaman teoksen esipuheen. Nuoren aikuisuuden keskiöön nousee itsensä etsimisen ja bändin muodostamisen ohella Lontoo, jonka paskainen puoli toimi Sueden kappaleiden innoittajana. Pääkaupungin nuhruisilla kulmilla Anderson loi oman fantasiansa, jossa vessakoppien seinäkirjoitukset, rähjäiset kadut ja kebabpaikat toimivat kuin muusat. Kaiken romantiikan keskellä Anderson toki huomaa, miten John Majorin ajan Lontoo oli köyhille kurja (ja eittämättä sellainen Lontoo on nytkin).

Vaikka en muka kirjoittanut Lontoosta, kiertyy kaikki osin tuohon joen halkomaan metropoliin, erityisen hienosti Andersonin teoksen loppulauseissa, joita en tässä kerro. Sen sijaan kerron, että Hiilenmustat aamut on yksi viime aikojen suurimmista lukurakkauksistani (mikä sopii tähän, kun olen jo kertonut rakastavani vaikka mitä muutakin). Se on kuin Sueden musiikki: rosoinen ja romanttinen, yhteiskunnallinen, eksentrinen, kulttuuri- ja luokkatietoinen, ja, ah, niin kaunis.

Jojo Moyes: Ne, jotka ymmärtävät kauneutta

Jojo Moyes: Ne, jotka ymmärtävät kauneutta
Gummerus 2017
The Girl You Left Behind 2012
Suomentanut Heli Naski
446 sivua
Brittiläinen, osin Ranskaan sijoittuva romaani

Mutta kun Liv istuu ravintolassa, tapahtuu jotain outoa: hän näkee sen sellaisena kuin kauan sitten. Hän näkee Sophie Lefèvren tiskin takana ja kuulee saksalaisten saapaiden töminän vanhoilla jalavapuisilla lankuilla. Hän näkee pölkyn palavan takan arinalla, kuulee joukkojen marssivan ja tykkien jyrisevän jossain kaukana. Hän näkee katukiveyksen ulkona [--]
”Se on pelkkä maalaus”, Mo tokaisee hiukan kärsimättömästi, kun Li[v] kieltäytyy suklaafondantista ja tunnustaa, mitä miettii.
”Tiedän”, Liv sanoo.

Vuonna 1916 ranskalainen Sophie koettaa tulla toimeen kotikylässään, vaikka hänen miehensä, taiteilija Édouard Lefèvre on rintamalla sotimassa saksalaisia vastaan. Ja juuri saksalaissotilaita Sophie joutuu ravitsemaan, kun nämä illallistavat perheen hotellissa. Herr Kommandant, Friedrich, kiinnostuu suuresti taulusta, jonka mallina Sophie on poseerannut. 90 vuotta myöhemmin Lontoossa Sophien muotokuva koristaa nuorena leskeksi jääneen Liv Halstonin kotia. Taulu ja siihen liittyvät kysymykset muuttavat Livin elämän suuntaa.

Ensimmäinen lukemani Jojo Moyesin romaani Ne, jotka ymmärtävät kauneutta on kahdessa ajassa kulkeva tarina valinnoista, omistamisesta ja (tietenkin) rakastamisesta.

Joskus luettua tulee verrattua ruokaan, olen lukenut historiallisen viihderomaanin (nostalgia)pikkuleipäkertoimella, nauttinut kirjallista Fazerin Sinistä, ja päässyt sushibuffemaiseen lukuähkyyn amerikkalaisen laatukirjallisuuden äärellä. Ja sitten on tällaisia donitsikirjoja: sellaista jo ennakkoon tuttua kirjallisuutta, joka ei juuri yllätyksiä tarjoa, mutta jonka tietää aluksi houkuttelevaksi ja maukkaaksi, mutta joka alkaa jossain vaiheessa maistua vähän liialta ja mieli halajaa jo jonnekin pienemmän ja silti pureskeltavamman pariin, ja jota ei voi kuitenkaan jättää kesken ennen kuin viimeinenkin suunpieliin tarttunut sokerihippunen on nuolaistu pois.

Ja, kas: Ne, jotka ymmärtävät kauneutta toimii kuin nuo pahvilaatikkoon pakatut donitsit. Se on sujuvaa luettavaa, mukaansa tempaisevaa ja mukavaa ajanvietettä, jokseenkin ennalta-arvattava, hieman liiankin helppo.

Moyes kyllä luo miellyttäviä maailmoja ja osaa luoda romaanin, joka kietoo pauloihinsa. Ensimmäisen maailmansodan melskeissä Sophien rinnalla kulkeminen koskettaa, vaikka henkilöhahmojen roolit ovat liiankin ilmeisiä ja etenkin alkuosiossa jo etukäteen arvattavissa, sittemmin – noh, pitäisi kai aina muistaa lajityyppi – epäuskottavia. 2000-luvun Lontoossa taas Livin maailmaan on helppoa solahtaa sisälle, joskin nuoren lesken elämässä on siinäkin lukijan kannalta paljon ennakoitavaa.

Ne, jotka ymmärtävät kauneutta voisi takatekstinsä mukaisesti olla taideromaani, ja osin toki onkin, jopa eräänlainen kevytmysteeri siitä, mitä taulun mallille tapahtui ja mikä taulun kohtalo tulee olemaan. Tyttö jonka jätit taaksesi -maalauksesta kasvaa välikappale halulle ja vallalle, omille päätöksille ja kauaskantoisille ratkaisuille. Taidemaailman kuvausta, suomennoksen nimestä johdettavaa estetiikkaa, olisin suonut romaanissa olevan enemmänkin vaikka vähän siihen tyyliin kuin Eppu Nuotion ja Pirkko Soinisen jännäreissä, joissa taidekin pääsee esille. Moyesin kohdalla taulu on enemmänkin väline kuin taidetta, vaikka maalaukseen romaanihenkilöiden kannalta paljon omakohtaista kytkeytyykin.

Kokonaisuuteen on helppoa syventyä jopa bussi-juna-bussi-yhdistelmäisellä työmatkalla. Jos Moyesin muut romaanit ovat vastaavanlaisia, niin voisin harkita hänen tuotantoaan vaikkapa lentokenttälukemiseksi. Tosin alkuvuonna yritin lukea Kerro minulle jotain hyvää -kirjaa, joka jäi kesken makuuni liian ilmeisen alkuasetelman vuoksi. Tähän nyt lukemaani minut sai tarttumaan ennen kaikkea aihepiiri: taide.

Palataan vielä noihin donitseihin. Ensimmäinen lukemani Moyesin romaani on enemmän tuollainen kaneli-sokeripäällysteinen omenamunkki, jonka itselleni pakkauksesta valitsin, kuin suklaadonitsi: siinä on kuitenkin kanelin kirpeyttä ja aavistus raikasta omenaa, ei pelkkää makeutta. Siinä on kaikessa helppoudessaan jotain todella pidettävää.

--
Myös Maija ja Mai ovat kirjoittaneet kirjasta.

Edward St Aubyn: Loistava menneisyys

Edward St Aubyn: Loistava menneisyys. Patrick Melrosen tarina I–III
Otava 2018, Otavan kirjasto
Never Mind 1992, Bad News 1992, Some Hope 1994
Suomentanut Markku Päkkilä
456 sivua
Brittiläinen romaanisarja

Hän näki saksanpaimenkoiran, takaa-ajajansa rantametsikössä, ja tunsi juoksevansa taas kahisevien keltaisen lehtien yli yhä pitemmin askelin. Kun koira lähestyi ja oli saamaisillaan hänet kiinni, hän alkoi tehdä yhteenlaskutoimituksia ääneen ja ponkaisi viime hetkellä ilmaan ja katseli pian maailmaa puiden latvojen tasalta kuin merilevää veneen partaan ylitse. Hän tiesi, ettei saisi nukahtaa ikinä. Alapuolella saksanpaimenkoira pysähtyi äkisti, niin että kuivat lehdet lentelivät, ja nappasi hampaisiinsa kuivuneen oksan.

Joidenkin kirjojen saaminen suomeksi ottaa aikansa. Edward St Aubynin omaelämäkerrallisia aineksia sisältävä (tai kirjailijan omasta elämänkokemuksesta ammentava) Patrick Melrose -sarja on sellainen. Sarjan ensimmäinen kirja ilmestyi Isossa-Britanniassa jo vuonna 1992. Nyt viisiosaisen romaanisarjan kolme ensimmäistä osaa on julkaistu yhteisniteenä nimellä Loistava menneisyys. Sarjan kaksi jälkimmäistä osaa näyttävät googlettelun perusteella ilmestyvän suomeksi myöhemmin tänä vuonna nimellä Toivoa sopii. Isossa-Britanniassa kirjat on julkaisu paitsi erillisinä romaaneina, myös yhteisniteenä The Patrick Melrose novels.

Nyt ilmestyneen kolmen ensimmäisen Patrick Melrose -kirjan suomalainen yhteisnide on erinomaisesti nimetty. Mikä loistava menneisyys Patrickilla, mutta myös hänen vanhemmillaan on. Miten kaikki olisi voinut kääntyä toiseen suuntaan, hienosta (!) menneisyydestä kurottuvaksi upeaksi, dickensläisen loistavaksi tulevaisuudeksi. Olisi, jos. Jos Patrickin vanhemmat eivät olisi sellaisia kuin ovat: lastaan karaiseva, vihaava, raiskaava isä, ja lääkkeistä unohduksensa hakeva äiti. Kumpikin yläluokkaisia, hienoja juhlia järjestäviä ihmispoloja, joista etenkään isää kohtaan ei voi tuntea muuta kuin vihaa. Ei ihme, että Patrick ajautuu huumeiden maailmaan, mutta unohdusta hän ei niistäkään saa.

Loistava menneisyys katsoo paitsi perhettä ja sen ainoaa poikaa, myös kokonaisen yhteiskuntaluokan elämää: elostelijoita, silmänsä sulkevaa väkeä, noita prameutta ja näyttämistä vieroksuvia mutta silti kaikista muista erottuvia ihmisiä. Kaikkia heitä, joille maailma antaa mahdollisuudet ja ottaa ne samalla (osin) pois. St Aubynin käsittelee kaikkea samalla kertaa raadollisesti ja oudolla rakkaudella. Ja miten hän kirjoittaakaan! Viiltävästi, ironisesti, pohjamudissa ryömien, lennokkaasti, kipeästi, kauniisti. Kun Patrick näkee kuolleen isänsä ruumishuoneella, näyttää isä siltä kuin olisi pitänyt kuolemaa muotivillityksenä – aina muiden yläpuolella. Kun Patrick öisen riivauksen jälkeen koettaa heräillä, tuntee hän miten aurinko paistaa saman vanhan yllä, koska vaihtoehtojakaan ei ole.

Ensimmäisen, Mitäs pienistä -osuuden (tai toki oikeammin: kirjan), pieni Patrick. Voi häntä, helvetti hänen vanhempiaan! St Aubyn kirjoittaa lapsesta, jota toisaalta kukaan ei huomaa ja jonka toisaalta joku, oma isä, huomaa liikaa: julmasti, sairaasti, pahaa tehden. Ei tarvitse ihmetellä, miksi toinen kirja Ikävä juttu, keskittyy niin paljon huumeiden määräämään maailmaan. Huumeet, tai niiden tarjoama yritys unohtaa, vievät miestä, mutta narkkarikuvauksessakin Patrick, tai Aubyn, huomaa olennaiset erot, luokkasidonnaiset: kadunmies ja Patrick ovat kumpikin huumeiden ja oman vihansa orjia, mutta vain jälkimmäinen voi jakaa seteleitä hotellin ovimiehelle. Kolmannessa, jonkunlaista armoa tai sovitusta hakevassa Toivon mukaan -kirjassa pohditaan jo sitä ohimenevää harhaa, että maailma on oikeasti olemassa.

Kaikki kolme kirjaa ovat hallittuja ja samalla lukijaa ravistelevia. Teksti on tyylipuhdasta, juuri sellaista kuin yläluokkaan kuuluvan britin voisi kuvitella kirjoittavan. Ilmaisut ovat hiottuja, mutta vaikka snobismi on tietoista, ei sitä näytetä, se tiedostetaan. Kauneus, pahan runollisuus, asettuu ihmiseen. Tematiikassa on oikeastaan osin (tietenkin vain osin, sillä Jude kasvaa orpokodissa, Patrick ulkoisesti hienoissa puitteissa, ja Juden tarina on kokonaan fiktiota, Patrick-fiktiossa on osa totuutta) samaa kuin vuosi sitten lukemassani Hanya Yanagiharan Pienessä elämässä. Molemmat teokset ovat koskettavia, rajuja ja syviin vesiin sukeltavia, kummastakin pidin paljon, molemmat asettuivat jonnekin ihon alle. Mutta siinä missä Yanagiharan teos on vetävämpi, lukuromaanimaisempi, kirjoittaa St Aubyn tyylitajuisemmin, kulttuurin eri kerrostumat enemmän huomioiden, ja – noh – brittiläisesti. Silloin kun erilaisia piikkejä on tarpeeksi, antaa St Aubyn tilaa tyylitajuiselle ironialle (edit. suoranaiselle hauskuudellekin):

”Olen pahoillani, että hän eli.”
”Mais sans lui… ilman häntä sinua ei olisi olemassa.”
”Tällaisissa asioissa ei pidä olla egoisti”, Patrick sanoi hymyillen.

Kaikki on monikerroksista, sillä yksinkertaistamisessa oli vaaransa ja se vaatisi veronsa aikanaan. Onko Loistava menneisyys selviytymistarinan alku? Luulen niin, ainakin Edward St Aubynin omaa elämäntarinaa ajatellen. Samalla uumoilen, ettei tarina ole miltään osin tavanomainen, vaan että se jatkuu yhtä edelleen kipeänä, syystäkin suoranaisen vihan käsittelynä. Jään odottamaan kirjasarjan kahden viimeisen osan suomennosta mielenkiinnolla ja innolla.

Loistava menneisyys on teos(kokonaisuuden osa) monikerroksisesta kaltoinkohtelusta, ylimielisyydestä kumpuavasta yläluokan ja tarkemmin ihmisyyden rappiosta, halveksunnasta, sukupolvelta toiselle siirtyvästä kusipäisyydestä. Mutta se kertoo myös ikuisesta kaipuusta saada olla arvostettu ja rakastettu, yrityksestä unohtaa ja kohota takaisin elämään. Koko ajan se on – nimeään mukaillen – loistavaa kirjallisuutta.