Mihail Šiškin: Neidonhius

Mihail Šiškin: Neidonhius
WSOY 2015
Alkuteos Venerin volos 2007
Suomentanut Vappu Orlov
Päällys Martti Ruokonen
568 sivua
Venäläinen romaani

KYSYMYS: Sanokaapa, mikä siellä on tärkeää?
VASTAUS: Mikä siellä on tärkeää? No se sama mikä täälläkin: perhe. Siellä näet elää kumminkin ihmisiä, sellaisia kuin minä, kuin te. Tärkeä on se maailman kolkka, jossa sinua odotetaan, jossa sinut halutaan nähdä.

Tulkki kuuntelee Sveitsiin saapuvien venäläispakolaisten tarinoita. Pakolaiseksi pyrkivien ihmisten raskaat kokemukset sekoittuvat historiaan ja myytteihin. Toisessa ajassa ja paikassa venäläisen laulajan Izabella "Bella" Jurjevan päiväkirjat muuttuvat tarinaksi, jota tulkki lukee. Bella kokee vallankumouksen vuodet ja elää erästä Euroopan murroskautta. Ja edelleen: on tarina kirjailijasta, selvästi tulkista itsestään, joka vaimo Isolde kaipaa auto-onnettomuudessa kuollutta Tristaniaan. Lopulta on kokonainen ihmisheimon kohtalo, vuodet siltana paikkojen ja tapahtumien välillä.

Näin tarinalinjat lomittuvat ja sekoittuvat Mihail Šiškinin suurromaanissa Neidonhius, joka on kulkenut kanssani viime keväästä saakka. Silloin näet kuuntelin Šiškiniä Helsinki Lit -tapahtumassa ja vaikutuin suuresti kirjailijan vangitsevasta esiintymisestä: sananvapauden puolustamisesta, kaunopuheisuudesta, melankolisesta huumorista. Aloin lukea Neidonhiusta miltei hetimiten, mutta romaani jäi jonnekin kesämielen alle ja palasin Neidonhiukseen hieman ennen Helsingin kirjamessuja. Nytkin lukeminen otti pari viikkoa. Pari hienoa, kirjallisesti intensiivistä viikkoa.

Neidonhius on pökerryttävä romaani. Se pökerryttää runsaudellaan: keskeistarinoita on paljon ja niiden sisällä on viittauksia moneen suuntaan. On nykypäivää ja historiaa, rakkaustarinoita, pakolaisten kokemuksia, on Venäjää, Sveitsiä, Italiaa, antiikin tarustoa, kirjallisuuden ja oopperan kuvastoa. On kansanuskoa, realismia, runoutta ja laulua: hirvi juoksee pitkin taivaankantta aurinko hampaissaan; sota jatkuu, mutta Bella laulaa tuottaakseen iloa maailmaa. On suuria ajatuksia, hiljaisia hetkiä, uskoa ja epätoivoa: on taas yksi lähettämätön postikortti; toisaalla rangaistus ei ehkä tulekaan kuoleman jälkeen vaan ennen sitä. 

Kaiken tämän Šiškin kokoaa fragmentaariseksi, mutta silti laveaksi, miltei eeposmaiseksi proosaksi. Yhtenäistä juonta on kokonaisuudesta tarpeetonta hakea, vaikka romaanin sisällä olevat kertomukset ja muistot alkunsa ja loppunsa saavatkin - jos saavat. On selvää, että Neidonhiuksen lukeminen on raskasta, mutta hitaasti avautuville romaaneille on paikkansa. On ylellistä, että lukeminen vaatii keskittymistä, sillä keskittyminen palkitsee lukijansa.

Myös eri tarinat avautuvat eri tavoin. Lopulta ne limittyvät ja sekoittuvat, aluksi niin irralliselta tuntuvat kertomukset ja pohdinnat kasvavat kuin saniainen, jota romaanin nimi tarkoittaa. Neidonhius on toisaalta intiimi kuin ihmismieli, toisaalta lavea kuin Euroopan historia. Keskiöön nousee kysymys muistamisesta: miten voimme toimia rauhan ehdoilla, jos emme muista menneitä? Ilman lämpöä ei mikään pysy elossa.

Šiškininin romaani on niitä kirjoja, jotka ansaisisivat parikin uudelleenluentaa. Neidonhiusta ei ehkä voi täysin ymmärtää, ehkei sitä tarvitsekaan ymmärtää täysin. Nimittäin se on paitsi laadukasta proosaa, myös lukijan pauloihinsa kietova tunnetila. Sellainen tunnetila, jonka soisi elävän kaikissa meissä paitsi tunteissa, myös teoissa: edellisten sukupolvien muistoa seuraaville kantava, ihmisyyden puolesta puhuva.

--
Neidonhiusta on moni lukenut. Minuun vaikutuksen tekivät muun muassa Ompun, Kaisa Reetan, Simon ja Kirsin Book Clubin Airin kirjoitukset.

Edmund de Waal: Jänis jolla on meripihkan väriset silmät

Edmund de Waal: Jänis jolla on meripihkanväriset silmät. Kätketty perintö
Schildts & Söderströms 2013
Alkuteos: The Hare with Amber Eyes. A Hidden Inheritance 2010.
Suomentanut Virpi Vainikainen
Sivuja: 338 sivua
Brittiläinen sukuelämäkerta

Esineiden siirtäminen eteenpäin on silkkaa tarinankerrontaa. Annan sinulle tämän, koska rakastan sinua. Koska se annettiin minulle. Koska ostin sen hienosta paikasta. Koska sinä pidät siitä huolta. Koska se hankaloittaa elämääsi. Koska se tekee jonkun kateelliseksi. Perintöjen tarinat ovat helppoja. Mikä muistetaan, mikä unohtuu? Omistajien vaihtuminen voi kartuttaa tarinoita tai se voi olla unohdusten ketju. Mitä näiden pienten japanilaisesineiden mukana tulee?

Englantilainen keraamikko ja taidehistorian tuntija Edmund de Waal perii 264 netsuken kokoelman Japanissa eläneeltä isoenoltaan. Pienet norsunluusta ja puusta tehdyt ketut, seisovat sotilaat, rakastelevat parit ja jänis ja kuu ovat de Waalille arvoitus, joka johtaa hänen oman sukunsa vaiheisiin Odessasta Pariisin, Wienin ja Lontoon kautta aina Japaniin saakka. De Waalin äidinpuoleinen suku, Ephrussit, olivat ennen toista maailmansotaa olleet eräs Euroopan juutalaisista mahtisuvuista, taiteen, kirjallisuuden ja pankkimaailman keskiössä elävä dynastia. Sota, tietenkin, muutti kaiken, ja jäljelle jäi hyvin säilynyt netsukekokoelma.

Yksi netsukeista on antanut nimensä kokonaiselle kirjalle: Jänis jolla on meripihkan väriset silmät on romaanimaisen vetävä tietokirja, eräänlainen sukuelämäkerta, jota kirjoittaessaan Edmund de Waal matkusti netsukien perässä esi-isien jäljille ja kävi läpi valtavan määrän kirjeitä, valokuvia, dokumentteja. Tutkimustyöstä avautuu hieno retrospektiivi yhden suvun ja lähestulkoon kokonaisen maanosan historiaan ja taiteeseen.

De Waalin kirja tuli tietoisuuteeni hitaasti. Ensin siitä kirjoitti Leena Lumi ja olin silloin vain varovaisen kiinnostunut, vaikka minun olisi pitänyt jo heti oivaltaa Leenan luonnehdinta "upea". Luulen, että teoksen nimi antoi minulle käsityksen jossain määrin imelästä tai höpsöstä kirjasta - kuinka väärässä olinkaan! Sitten kului tovi jos toinenkin ennen kuin Kaisa Reetta kertoi, ettei ollut aikoihin lukenut niin ihmeellistä kirjaa. Myös ystäväni Sara kehui kirjaa jo silloin kun oli vasta lukemassa sitä, monia muitakin bloggaajia kirja on ihastuttanut. Kaiken lisäksi samoihin aikoihin teos tuli vastaan yhdessä työkirjassani, jonka kirjaesittely vakuutti minut lopullisesti siitä, että de Waalin teos on luettava.

Niinpä ostin kirjan omakseni ja säästelin hiihtolomalukemiseksi. Kirjan kaunis ulkoasu houkutti: kannet, sisäkansiin painetut netsuket sekä lopun kuvaliite, vain huonolaatuinen paperi tuntui väärältä. Miltei juhlallisin mielin aloittelin lukemaan teosta, mutta alku ei vielä vienytkään minua mukanaan. Toki Charles Ephrussin tie Odessasta Pariisiin on kaiken alku, mutta vasta Wienissä pääsin kunnolla kerronnan lumoihin. Sitten se olikin menoa.

Jänistä jolla on meripihkan väriset silmät on luonnehdittu muun muassa runsaudensarveksi. Teemojensa puolesta kirja sellainen onkin, mutta onneksi hallitusti. De Waal rakentaa kirjansa liki täydellisesti: hän itse on koko ajan läsnä, mutta tarkkailijana ja jonkinlaisena sivuhenkilönä. Teoksen rakenne on pääosin lineaarinen ja netsuket kulkevat samaan tahtiin historian kanssa, mutta rinnalla kulkee nykytaso. Lukijalle avautuu menneiden aikojen Eurooppa, loiston ja rappion maanosa, jonka kaupunkien hengen de Waal tavoittaa aina jugend-tyylisestä teemahuvipuistosta nimeltä Wien taiteilijoiden ja kirjailijoiden arkeen ja siihen traumaan, miten historia ei ole juutalaisten Ephrussien puolella.

De Waal kirjoittaa kauniisti ja kuitenkin kuin toimittaja tai tutkija: hän ei runoile, mutta saa lukijansa kiinnostumaan ja liikuttumaan. Kirjan käsittelemät teemat ovat liki elämää suurempia: miten de Waalin sukulaiset assimiloituivat venäläisistä keskieurooppalaisiksi, kuinka he elivät maallistuneiden juutalaisten elämää; millaisia olivat tuntemattomaksi jääneet elämät? Ja millaisen kohtalon yksi suku ja samalla koko Eurooppa riippumatta siitä, millä kannalla oli, joutuikaan kokemaan? Ajatus siitä, miten miten perhe ei ole poispyyhitty, vaan päällekirjoitettu mykistää ja liikuttaa. Suurten kysymysten lisäksi de Waal taitaa myös pienimmät yksityiskohdat ja konkretian: miltä tuntuu pitää kädessään netsukea, joissa jossain täytyy olla muistijälkiä heidän käsistään. Se, miten netsukekokoelma säästyy sodan jaloissa on oikea ihme, jonka äärellä liikuttuu pakostakin - ja heti seuraavalla sivulla de Waal muistuttaa lukijaa, ettei kyse ole kuitenkaan sentimentaalisuudesta tai nostalgiasta, vaan luottamuksesta.

Jänis jolla on meripihkan väriset silmät on oikea aarre. Sellainen aarre, jota en halua jakaa liiaksi, eikä kirja olekaan varmasti kaikkien mieleen. Tahdon kuitenkin vinkata siitä monille: antakaa kirjalle aikaa, viipyilkää (siellä Pariisissakin!), pakahtukaa hieman, kokekaa suurta surua ja järkytystä - ilman liiallista paatoksellisuutta - ja lumoutukaa Edmund de Waalin tutkimusretkestä oman sukunsa, Euroopan historian ja netsukekokoelman ihmeellisen kohtalon äärellä.

Riikka Pelo: Jokapäiväinen elämämme

Riikka Pelo: Jokapäiväinen elämämme
Kustantaja: Teos 2013
Graafinen suunnittelu: Camilla Pentti
Mistä: Ostos
Sivuja: 522
Kotimainen romaani

Kyyristelin lattianrajassa vielä hetken, tunsin miten tuttu häpeä valui jäseniini kuin paksu tahna. Että tämä outo ihminen, hullu nainen on minun äitini. Kenelläkään toisella ei ollut tuollaista äitiä, tuollaista houkkaa.
Ei ihmistä voi kohdella näin, Marina huusi, ihmistä. Ettekö te tiedä, kuka olen?
Nousin, kävelin miesten luo. Matkalla huomasin että puristin kiveä, joka oli jäänyt Mustanmeren rantalavasteesta käteeni. Sujautin sen laukkuni pohjalle, tilaisuus teki varkaan, eikä se ollut ensimmäinen kerta.

Marina, tunnettu ja arvostettu runoilija on panennut tyttärensä kanssa Venäjän vallankumouksen jaloista, jotta voi elää yhdessä tyttärensä Aljan ja miehensä, valkoisen armeijan palveluksessa työskennelleen Sergei Efronin kanssa. Elämä, vuosikymmenet ja toinen maailmansota erottaa perheen ja lopulta kuljettaa heidät kaikki takaisin kotimaahan. Kirjoittaminen, politiikka, menetykset, puute, luottamus ja sen puute sekä aina kuitenkin rakkaus kantavat - ja hajottavat.

Riikka Pelon romaani Jokapäiväinen elämämme kertoo erään merkittävimmän venäläisen runoilijan Marina Tsvetajevan ja hänen tyttärensä Ariadna "Alja" Efronin tarinan. Toteen pohjautuva fiktio kuvaa Stalinin vainojen aikaa ja kulkee sekä 1930-40-lukujen taitteen Moskovassa kuin vuoden 1923 Tsekkoslovakiassa, mutta liikkuu muistojen tasolla myös muualla Euroopassa, etenkin Pariisissa, ja Venäjällä, kaukana Komissa ja Tataariassa. Melkein koko ajan on elokuu.

Minä näin silloin kaiken ja hän näki myös, että minä näin.
Hän tiesi etten ollut lukenut hänen muistivihkoaan, en sivuja jotka olivat dokumentoineet kaiken mitä olin sanonut ja tehnyt, kaiken mitä tässä talossa oli keväästä asti puhuttu, kirjat jumalat ja pilapiirrokset. Jos olisin lukenut, olisinko voinut estää kaiken tämän, sen mitä oli jo tapahtunut? Olisinko lakannut luottamasta häneen? En, sillä olin päättänyt luottaa tähän ihmiseen, tapahtui mitä tahansa.

Toivon Pelolle Finlandia-ehdokuutta. Kirja on ansainnut kaikki kehunsa. Se on upea kieleltään ja kiinnostava aihepiirinsä osalta. Pelo kirjoittaa vahvasti - ja, sanaleikinkin uhalla, pelotta. Hänen kielensä on vahvaa, se on proosaa ja runoa ja sen virtaan voi heittäytyä. Pelo pääsee Marinan ja etenkin Aljan henkilöhahmojen nahkoihin, heidän päänsä sisälle, heidän elämäänsä. Kulttuurihistoriallisesti ja poliittisestikin Jokapäiväinen elämä on väkevä ja tärkeä. Äidin ja tyttären suhteen kuvauksena komea, neuvostoaikaan sijoittuvana kertomuksena vakuuttava.

Mutta kaikesta erinomaisesta huolimatta Jokapäiväinen elämämme ei ollut minun kirjani. Ei ollenkaan. Kuten monin paikoin on todettu, lukeminen on aina subjektiivista ja omaan lukukokemukseen kytkeytyvät niin lukuaika, tunne kuin omat mieltymyksetkin. Huomaan kohdanneeni jotain samaa kuin Katja Ketun Kätilöä lukiessani: suuresti rakastettu kirja ei ihastuttanut minua. Tällä kertaa kompastuskiveksi nousivat kieli ja - tämän tunnustaminen hävettää minua - Venäjä, jota liian usein (mutten missään nimessä aina!!) ja turhaan vierastan hieman kaunokirjallisuudessa. Ennen kaikkea koin Jokapäiväisen elämämme liian runsaana, hitaana ja raskassoutuisena kirjana, vaikka siinä on paljon sellaista josta pidän: on melkein ainainen elokuu, yksi suosikkikuukauteni; on tuoksuja: tupakkaa, likööriä, appelsiineja, poppeleita; on metsää, Berliiniä, kirjoittamista, runoutta. Ja on puutetta, vainoa, kauheutta.  Aihepiirit: äidit ja tyttäret, runous ja etenkin politiikka ja vainot, ovat siis sellaisia, joihin tartun ja olen nytkin aloitellut kirjaa, joka tapahtuu kaukana Venäjältä, mutta jonka teemat ovat osin samoja kuin Pelon kirjassa.

Pelon kieli on hyvää. Hän maalailee maisemia, tunnetiloja ja elämän raskaimpia asioita vuolaasti ja kauniisti - turhankin runsaasti omaan makuuni. Taas kerran painotan lukijan omaa makua ja sitä, että tunnistan kyllä hyvän romaanin. Pidän myös runollisesta kielestä ja tajunnanvirrasta, mutta tiiviimmässä ilmaisussa, esimerkiksi Kristina Carlsonin tuotannossa. Yli viisisataasivuisessa romaanissa väsyin kielen hienouksiin enkä lukiessani saanut tilaa "hengittää". Pitkästyin ja olin luovuttaa - ja minä pidän myös hieman pitkäveteisistä kirjoista, kuten vaikkapa Byattin Lasten kirjasta. Jotain kuitenkin tapahtui ja taisteltuani kaiken edellä kuvaamani kanssa sain kuin sainkin luettua kirjan loppuun.

Selättikö kirja lukijansa vai lukija kirjan? Taisi tulla tasapeli: minä selätin kirjan, koska sainluettua sen. Ja kuitenkin myös kirja selätti minut. Minun oli lopulta pakko antautua  Pelon kielen ja Aljan ja Marinan vietäväksi kiitos romaanin intensiivisen loppupuolen ja täydellisyyttä hiovan lopun.

----
Jokapäiväinen elämäämme on luettu laajasti. Lisää blogijuttuja löydätte vaikkapa Jaanan, Essielinan, Leenan ja Liisan blogeista. He kaikki ovat ihastuneet kirjaan.

Lidia Tŝukovskaja: Vajoaminen

Lidia Tŝukovskaja: Vajoaminen (sisältää pienoisromaanit Vajoaminen ja Sofia Petrovna)
Kustantaja: Into 2012
Alkuteos: Sofia Petrovna (ilmestyi lännessä 1965). Spusk pod vodu (kirjoitettu 1949-57)
Suomennos: Kirsti Era
Kansi: Elina Salonen
Sivuja: 274
Ulkomainen pienoisromaani, Venäjä (Neuvostoliitto)


Talvisin ei kadun meteli juurikaan tunkeutunut huoneeseen kaksinkertaisten ikkunoiden läpi. Huoneiston rahinat ja natinat Sofia Petrovna sen sijaan kuuli koko yön. Hiiret rapistelivat sitkeästi - kunhan eivät pääsisi Koljalle ostetun silavan kimppuun. Käytävän lattialaudat natisivat ja kun ohi ajoi kuorma-auto, ulko-ovet tärisivät. Kirjanpitäjän huoneessa kello löi mahtipontisesti viidentoista minuutin välein.
Kohta Kolja palaa.

Eletetään Stalinin ajan Neuvostoliitossa. Ajat ovat monin tavoin kovat: maa toipuu sodasta, ihailee teknologiaa ja ahkeruutta - sekä uskoo yhteen ainoaan poliittiseen totuuteen, Isä Aurinkoiseen. Sananvapautta ei ole, kiertoilmauksin voidaan sanoa paljon.

Lidia Tŝukovskajan kahden pienoisromaanin yhteisnide Vajoaminen tuo lukijoiden eteen pari Neuvostoliitossa ensin kiellettyä kirjaa. Vajoaminen kertoo kirjailija Nina Sergejevnasta, joka kirjailijoiden lepopaikan levollisissa talvimaisemissa joutuu kuulemaan totuuden miehensä kuolemasta. Sofia Petrovna puolestaan on äiti, jonka rakas poika Kolja pidätetään. Arki muuttuu kokonaan toiseksi, sillä mikään ei ole kuin ennen; ei perhetilanne, ei yhteiskunta. Romaanit kytkeytyvät ainakin jossain määrin Tŝukovskajan omiin kokemuksiin, sillä hänen puolisonsa teloitettiin Stalinin vainojen aikana. Nykyisin Sofia Petrovna kuuluu venäläiskoulujen opetusohjelmaan.

Miksi siis vajoan? Pakenenko itseäni?

Tŝukovskaja kirjoittaa kauniisti, poliittisesti ja koskettavasti. Vajoaminen ja Sofia Petrovna ovat molemmat tunnelmaltaan tiiviitä, toisaalta valoisuutta ja toisaalta sanoillaan shokkejakin tarjoavia pienoisromaaneja. Ne ovat erilaiset, eri tavalla vahvat. Vajoaminen on kauttaaltaan onnistunut. Kirjailijoiden sanatorion kävelyt, eri kirjailijoiden yhteiskunnallinen ja poliittinen asema - suoranaiset etuudet - sekä Nina Sergejevnalle pikkuhiljaa avautuva todellisuus suodattuvat lumiseen maisemaan ja hiljaiseen arkeen, minkä vuoksi tunnelma vain kasvaa kertomuksen edetessä. Sen sijaan Sofia Petrovnan perusasetelma, kovaa työtä tekevän äidin sokea usko poikansa menestykseen ja sittemmin ilmi tuleva pojan pidätys, tuntuvat nykylukijasta melko osoittelevalta ja ennalta-arvattavalta. Sofia Petrovna on naiivi nainen, jonka elämältä viedään yksi tärkeä perusta. Mutta nyt aika on toinen, se täytyy pienoisromaania lukiessa ottaa huomioon. Ja juuri erilaisen aikakauden vuoksi Sofia Petrovnan järkyttävyys avautuu voimakkaasti, toiveet uutisista ja jonotus vankilan porteilla ovat kouriintuntuvan tosia.

Into on tehnyt kulttuuriteon ottaessaan Vajoamisen julkaisuohjelmaansa. Kirsti Era, jonka muutamalla kurssilla muuten istuin aikanaan Joensuussa (vaikken lopulta suorittanut venäjää kuin muutaman opintoviikon verran), on tehnyt hienoa työtä kirjaa suomeksi kääntäessään. Tŝukovskajan lauseet ovat paikoin melko lyhyitä ja moni ajatus tuntuu jäävän ilmaan. Katkonaisista ajatuksista ei aina saa kiinni, mutta toisaalta juuri tuossa ilmaan jäämisessä, rivien väleissä, avautuu uusia merkityksiä, joita tietoisuus Tŝukovskajan omista kokemuksista avaa.

Vajoaminen ja Sofia Petrovna ovat kehykseltään erilaiset, mutta tunnelmaltaan samanlaiset, kauniilla tavalla ahdistavat, paljaatkin. Stalinin ajan painostavuus, luottamuksen vaikeus, epäilyksen kokoaikainen läsnäolo ja suoranainen vaino nivoutuvat tarinoihin, jotka ovat varmasti olleet monien toisinajattelijoiden ahdistavaa arkea 1940-60-lukujen Neuvostoliitossa. Kaiken ahdistavuuden keskellä pienoisromaanien kaunis kieli lämmittää Tŝukovskajan kertomusten talvisia tunnelmia.

Vajoaminen ****
Sofia Petrovna ***½

Susa ja Leena Lumi ovat myös lukeneet Vajoamisen.

Andreï Makine: Ikuisen rakkauden kosketuksia

Andreï Makine: Ikuisen rakkauden kosketuksia
Kustantaja: Wsoy 2012, Aikamme kertojia -sarja
Alkuteos: Le Livre des brèves amours éternelles 2011
Suomentanut: Annikki Suni
Kansi: Martti Ruokonen
Ulkomainen kertomuskokoelma, Ranska, Venäjä
Sivuja: 158


Joskus muistan myös hänen varoituksensa kevään ensimmäisistä hennoista kukista, joiden hauraat ja ohuet varret voivat vaurioitua meidän veremme tylystä lämmöstä.
Niin kuin rakkaidemme sielut.

Breznevin kasvot, Breznevin tuhritut kasvot, ruosteinen leikkuupuimuri, kohtaamisen piinaavia muistoja, hiljaisia hymyjä ja onnen käsitteen aineellistumista himmeässä kesäkuun päivässä. Pohjoisen aron kylät, joissa on vain muutama talo, mutta sitkeitä mummoja. Neuvostoajasta toipuvalla Venäjällä on monet kasvot, monta tarinaa, kohtaloa ja yksilöiden tietä kohti omaa itseään.

Muutamasta tällaisesta kasvosta kirjoittaa Andreï Makine kertomuskokoelmassaan Ikuisen rakkauden kosketuksia (2011). Teos pitää sisällään kahdeksan kertomusta, joiden kaikkien kertojana on ehkä Makinea itseään, ehkä jotain muuta kotimaansa jättänyttä henkilöä muistuttava mies, jonka muistoissa palataan edesmenneeseen utooppiseen neuvostovaltioon, orpokodin arkeen, ensirakkauksiin sekä ennen kaikkea Venäjän nykyisyyden ja lähihistorian kohtaamiseen. Kaikki alkaa siitä, kun mies muistelee tapaamistaan syöpäsairaan Dmitsi Ressin, mielipidevangin ja "Runoilijan", kanssa. Ressin kärsimyksentäyteinen elämä piirtää kuvaa koko Venäjästä.

Se mitä näimme oli vaatimatonta, harmaata, köyhää. Edellisen vuosisadan taloja, joiden katoilla törrötti kuivia kasvinvarsia. Samea ilma toi mieleen marraskuisen hämärän, talven odotuksen. Me elimme toukokuuta ja koko kaupunki valmisti juhla-ateriaa, pian palaisi aurinko räikeänä ja iloisena. Mutta kauneus oli läsnä siinä vuodenaikojen väliin eksyneessä hetkessä. Se ei tarvinnut kuin himmeitä värisävyjä, lumen vääränaikaista raikkautta, yllättäen heränneen muiston kirvelyä monien talvien takaa. Kauneus sekoittui meidän hengitykseemme, riitti kun vain unohdimme keitä luulimme olevamme.

Makinen kertomuskokoelma on hieno, se on sanottava heti alkuunsa. Se ei kuitenkaan yllä samalle tasolle kuin Makinen mestariteoksena pitämäni Ranskalainen testamentti, jonka myös ystäväni Anna Elina mainitsee Ikuisen rakkauden kosketuksista kertoessaan.

Se, miksi nyt käsiteltävänä oleva teos ei nouse Makinen parhaimmistoon, johtuu ehkä yllättäen kaiken kauneudesta. Makinen teksti on upeaa; se on niin kaunista, virheetöntä ja hienoa, että se saa huokailemaan. Mutta tekstin hienous ja kauneus ei mielestäni ole tällä kertaa vain eduksi, vaan kauneutta on liikaakin, tukahduttavuuteen saakka. Toki kauneus toimii hyvänä vieraannuttajana. Se etäännyttää neuvostoajan vankileirien kauhuista, mulipäiksi ajeltujen orpolasten arjesta sekä ylipäätään maasta, jossa mielipiteenvapautta ei tunneta nykypäivänäkään. Kauneus lakaisee julmuuden ja väärinteot alleen, muttei piilota niitä kokonaan. Makine puhuu metaforin, hän kirjoittaa marxismi-leninismiä ylistävistä lauseista, jotka jäävät savun peittoon tai sätkynukke-Breznevistä. Paikoin hän on rivien välissä hauska - mutta sellaisella melankolisella, "venäläisellä" tavalla, tiedättehän? Hän ymmärtää synnyinmaataan, kirjoittaa oppijärjestelmistä ja ohimenevistä paratiiseista, joihin sitkeästi edelleen uskotaan. Ihmiset eivät muutu samaa tahtia kuin yhteiskunta.

Vaikka Makinen teksti oli osin pakahduttaa minut, en voi kuin ihailla kirjailijan lauseita, joissa kauhun kokeminen yhdistyy lempeään maailmankatsomukseen. Kauneus pelastaa monelta, Makinen kirjan ihmiset ovat osin selviytyjiä, sillä heillä on kyky uskoa elämään ja rakkauteen kaiken korkeimmassa merkityksessä. Kirjan suomentaja, heinäkuussa edesmennyt Annikki Suni onnistuu hienosti käännöstyössään. Makinen runollisesta kielestä ei virheitä löydy, ei kielipuolisia ilmaisuja, ei kömpelöitä lauserakenteita. Sunin suomennos tekee lukemisesta nautittavaa.

Ikuisen rakkauden kosketuksia jää hieman etäiseksi, mutta se on yksi kauneimmista tänä kesänä lukemistani kirjoista. Sen tunnelma jää leijumaan jonnekin ilmaan ja se kantaa mukaan lumen valkoista valoa ja alati kukkivien omenatarhojen muistoja.

****

Ikuisten rakkauden kosketuksen ovat lukeneet Anna Elinan lisäksi myös Sara, Leena Lumi ja Susa.

Ljudmila Ulitskaja: Medeia ja hänen lapsensa

Ljudmila Ulitskaja: Medeia ja hänen lapsensa
Kustantaja: Siltala 2012
Alkuteos: Медея и её дети 1996
Suomentanut: Arja Pikkupeura
Kansi: Kirsikka Mänty
Ulkomainen romaani, Venäjä
Sivuja: 359

Molemmilla puolilla avautuvat vuorijonot laskeutuivat melko jyrkästi alas, kohti kaukana siintävää merenkaistaletta ja muinaisen linnakkeen raunioita, jotka saattoi erottaa vain terävänäköinen ihminen ja hänkin vain selkeällä säällä. Georgi ihasteli tätä seutua, sen tuulen pieksämiä vuoria ja silinneitä alarinteitä. Tämä oli skyyttien, kreikkalaisten ja tataarien maata. Vaikka siitä olikin nyt tullut sovhoositiluksia, jotka olivat jo kauan kaivanneet ihmisen rakkautta, ja vaikka maa teki hidasta kuolemaa taitamattomien isäntiensä käsiin, historia ei kuitenkaan kaikonnut täältä. Se leijui tässä keväisessä autuudessa muistuttaen itsestään jokaisessa kivessä ja puussa. Suvun jälkikasvu oli jo aikoja sitten päässyt yhteisymmärrykseen siitä, että maailman upeimmat näkymät avautuivat Medeian ulkohuoneesta.

Antiikin Kreikan noidan mukaan nimetty Medeia Mendes, omaa sukua Sinopli, on kreikkalaiset sukujuuret omaava venäläisnainen, joka asuu vanhassa talossaan Krimillä, Mustanmeren rannalla. Neuvostoliiton vuosina leipää jonotetaan, mutta päärynäpuiden täyttämä Krimin maaperä on Medeialle suopea, se lahjoittaa niin vuoriminttua, sieniä kuin ruusunmarjoja ja Medeia aistii tänä suopeuden jalkapohjillaan. Leskeksi jääneen, lapsettoman Medeian talo on ympäri Neuvostoliittoa hajonneen suvun kohtaamispaikka, jonne väki kokoontuu kesä toisensa jälkeen, ensimmäiset aina toukokuussa sinisadeköynnösten kukkiessa liilan sävyissä. Medeia on kaiken keskeishenkilö, mutta samalla laajaa sukuaan sivusta katsova, ihmisiä ymmärtävä erakkomainen nainen. Hänen koko olemuksessaan on kreikkalaista ylpeyttä ja tuon järkkymättömyytensä ansiosta hän tarkkailee omaan perhettään, joiden elämäntarinoissa heijastuu koko Neuvosto-Venäjän lähihistoria aina sodista poliittisiin muutoksiin ja edelleen kaikkein yksityisimpiin murheisiin ja iloihin.

Erään Venäjän arvostetuimman nykykirjailijan Ljudmila Ulitskajan romaani Medeia ja hänen lapsensa (1996) on miltei eeppinen sukusaaga ja hienovireinen lähihistorian kuvaus, joka vyöryttää lukijansa eteen melkoisen henkilöiden kavalkadin. Runsaassa henkilögalleriassa näkyy se, kuinka Neuvostoliitto hajoitti sukuja: Medeian läheisissä on niin tataareja, venäläisiä, gruusialaisia kuin balttejakin; on juutalaisia, ortodokseja, luterilaisia ja uskonnottomia. Kirja muistuttaa siitä, kuinka valtavasti Neuvostoliitto ja sen eri kansallisuuksia edustavat ihmiset joutuivat kokemaan 1900-luvun aikana. Niin paljon menetyksiä, salaamista ja pelkoa, että sitä on vaikea kuvitellakaan. Medeian laajennetun perheen näkökulmasta erilaiset tapahtumat ja syy-seuraussuhteet valottuvat lukijalle välillä kirkkaana, toisinaan ajan haalistamana haamuna.

Heti saadessaan harmaan, iljettävästä paperista tehdyn kirjekuoren Medeia arvasi heti, että asia järjestyy. Joka kerta kun vanhat siteet ja menneisyyden ihmiset ilmaantuivat kuvaan, kaikki järjestyi.

Sukusaagassaan Ulistkaja piirtää kauniin, surumielisen ja ennen kaikkea kiehtovan kuvan Neuvostoliiton erilleen ajamista ihmisistä. Romaani alkaa kauniisti, kun Ulitskaja kuvailee Medeiaa Goyan maalauksen hahmoa muistuttavana naisena. Krimin maisemat ovat kirkkaat, tunnelma ihmeellinen. Kirjan alkupuolella olin kuitenkin hetken aikaa suorastaan tuskastunut, koska minun oli vaikea pysyä kärryillä siitä, kuka kukin oli: kuka oli menettänyt puolisonsa, kuka mennyt uusiin naimisiin tai kenen pienokainen tarvitsikaan yöastiaa: Henkilöiden paljouden vuoksi he kaikki jäävät enemmän tai vähemmän etäisiksi painajaisia näkevää Mašaa ja lahjakasta Butonovia lukuunottamatta. Onneksi Ulitskaja on velho kirjailijaksi ja pikkuhiljaa ainakin minä oivalsin, että kaikki on ikään kuin Medeian kertomaa tai hänessä heijastuvaa ja tuon (terävän) huomioni ansiosta ymmärsin, että heidän kuuluukin olla etäisiä. Medeialle he ovat vieraita hänen omassa talossaan, laajan suvun jäseniä, jotka tulevat ja menevät miten sattuu. Romaanina Medeia ja hänen tyttärensä ei kaiken runsautensa vuoksi ole aivan niin vahva kuin toivoin; vaikka luin kirjan mielelläni ja vaikka Ulitskaja tavoittaa paljon, ei kirjan jännite kanna koko ajan, vaan toisinaan asiat, tapahtumat ja ajatukset jäävät roikkumaan.

Ulitskaja saa onneksi kuitenkin pidettyä kokonaisuuden hallinnassaan. Medeian ja hänen lastensa tunnelma on vahva läpi koko romaanin. Ulistkaja kirjoittaa surullisista asioista, kuten loikkauksista ja "loikkauksista", nälänhädästä, menetyksistä ja vaietuista asioista. Toisaalta hän osaa tarpeen tullen olla myös sarkastisella tavalla hauska kuvaillessaan maan tapaa, menestyksen salaisia mekanismeja tai lasten fiksuutta. Ennen kaikkea hän kirjoittaa kauniisti ja hyvin. Ulitskaja ei aliarvioi lukijaa selittämällä asioita auki, vaan moni tapahtuma selviää rivien väleissä, viittauksissa, pahoissa unissakin. Erikseen haluan vielä mainita, että pidin aivan erityisesti siitä, että vaikka Ulitskajan yhteiskuntakriittinen ote paljastaa neuvostovallan aikaisia epäkohtia, on kirja on valoisa. Elämä Neuvostoliitossa ei olekaan vain harmaata, ankeaa ja köyhää - toki sitäkin mitä suurimmassa määrin - vaan myös autoajeluja, sirkuslaisuutta ja retkiä sinisenä kimmeltävän meren rannalle. Keskeistä on ajan virta, katoava ja silti läsnäoleva: Medeian taloon kokoontuvat ihmiset tuovat mukanaan muistoja menneistä ja menetetyistä, mutta edustavat myös uutta tuulahdusta, muuttuvaa maailmaa. Mennyt ja nykyisyys kohtaavat, sekoittuvat ja peilaavat toisiaan. Vaikka Medeia on lapseton, elämä jatkuu, hänen sukunsa jatkuu. Tämän Ulitskaja tavoittaa hyvin, vaikka kirjan runsaus olisi juonen kannattelun vuoksi sallinut laveampaakin kerrontaa suurten venäläisten klassikkojen tapaan. Vertaukseni ei välttämättä ole edes kaukaa haettu, koska romaanillaan Ulitskaja selvästi sovittuu samaan kirjalliseen traditioon kuin eeppinen Leo Tolstoi tai hienovireisen kuvauksen mestari Anton Tsehov. Tunnelmassa on myös elokuvallisuutta sekä ripaus Latinalaisen Amerikan suurten kertojien perintöä, mutta täysin omalla, tärkeällä tavallaan.

Medeia ja hänen suuri sukunsa tuli lähelle, loittoni, vieraannutti ja vetosi tunteisiini. Ennen kaikkea kirja jätti puhtaan olon. Aloin miltei kaivata Mustanmeren äärelle maalauksellisten mulperipuiden alle. Jos jotain kirjailijaa voi kutsua viisaaksi, niin Medeian ja hänen lastensa perusteella Ulitskajaa voi. Kirjailijana viisaaksi ja tarinankertojana kauniiksi.

****

~Andreï Makine: Ranskalainen testamentti~

Charlotten ympärillä leijui näkymätön aura läpi koko sen menneisyyden, joka heräsi henkiin meidän savuisessa keittiössämme. Lumoutuneena ja hämmästyneenä mietin: "Nainen odottelemassa kuukausikaupalla kuuluisaa kello kolmen lyöntiä kuuraisen ikkunan äärellä on sama salaperäinen ja kuitenkin läheinen olento, joka oli kerran nähnyt hopeisia simpukkapikareita neuillyläisessä kahvilassa!".

Joskus käy niin, että kohdelle osuu hyvä kirja, jonka lukee ja jonka hienouden tajuaa, mutta josta ei saa irti sitä, mitä odottaa. Minulle kävi näin Andreï Makinen Ranskalaisen testamentin (WSOY1996; Le testament Francais 1995) kanssa kymmenkunta vuotta sitten. Sain kirjan lahjaksi ystävältäni, joka rakastaa Makinea. Olin etukäteen päättänyt - ei, vaan tiesin sen - että pitäisin Makinesta, mutta toisin kävi. Vaikka kirjassa olivat kaikki ne elementit, joista kaunokirjallisuudessa pidän, en päässyt kirjan maailmaan. Päätin nyt antaa Ranskalaiselle testamentille uuden mahdollisuuden.

Siperiassa, (kuvitteellisessa) Saranzan kaupungissa aron laidalla Andreï Makinea muistuttava poika istuu isosiskonsa kanssa parvekkeella ja kuuntelee ranskalaissyntyisen isoäitinsä Charlotten muistoja tämän menneisyydestä vanhassa kotimaassa. Pojan mielessä Ranska ja ranskalaisuus sekoittuvat venäläis-siperialaiseen arkeen. Neuillyn kylä sekä Pariisilaiset talot ja katedraalit saavat pojan ajattelemaan kuvitteellista Atlantis-Ranskaa, jossa kristallikruunut loistavat izbojen mustuneissa hirsikatoissa. Charlotten matkalaukku pitää sisällään konkreettisempaa sisältöä valokuvien muodossa. Valokuvissa tsaari ja tsaaritar poseeraavat Seinen rannalla kuin aavistaen myöhemmän kohtalonsa.

Charlotte on erilainen kuin asuinalueen muut mummot, babuskat. Hän ei kuulu heidän joukkoonsa, mutta mahtuu siihen. Samaan tapaan poika ei kuulu koulutoveriensa joukkoon. Hän on neuvostokansalaisenakin liian ranskalainen ja liian kiinnostunut Baudelairen ja Hugon kirjoista, että sopisi mukaan vilkkaaseen poikajoukkoon. Tämä ikuinen ulkopuolisuus tulee leimaamaan hänen elämäänsä niin Venäjällä kuin myöhemmin Ranskassakin.

Makinen kieli on kaunista ja soljuvaa. Hänen kertojanäänensä mukana lukijan on mahdollista siirtyä siperialaiselta babuskapenkiltä kohti linnunradan fosforihohdetta, tulla uhanalaisten saigojen pelastamaksi, tuntea arotuuli ja maistaa pariisilaisia herkkuja. Voi kokea ensirakkauden ja orastavan seksuaalisuuden, maailmansotien lohduttomuuden ja väkivallan mielettömyyden. Ja edelleen on mahdollista olla läsnä jossain ihmeellisessä maailmassa, joka muodostaa sillan kahden niin kaukaisen maailman, Ranskan ja Venäjän, Charlotten muistojen ja pojan arjen, välille.

Minut oli siirretty suureen eurooppalaiseen pääkaupunkiin, missä käännyin tarkastelemaan oman valtavia vehnäpeltoja ja lumisia tasankoja kuun loisteessa. Näin Venäjän ranskalaiset! Olin muualla. Poissa venäläisestä elämästäni. Ja ristiriita oli niin kipeä ja samalla haltioittava, että jouduin sulkemaan silmäni. Pelkäsin, etten enää tulisi tolkkuihini vaan jäisin pariisilaiseen iltaan. Siristin silmiäni ja vedin syvään henkeä. Öisen aron kuuma tuuli levisi minuun taas.

Työssäni olen viime aikoina pyöritellyt kuvitteellisen ja oikean (mitä ne sitten ovatkin) yhteisöllisyyden ja hieman muistitiedonkin ideaa. Ranskalainen testamentti sai minut ajattelemaan kuviteltuja muistoja. Voiko sellaisia olemassa? Ja jos voi, niin voivatko ne olla jaettuja? Joskus kuviteltu voi olla enemmän totta kuin todistettavasti tapahtuneet asiat. Näin ollen pariisilainen ylimystö voi hyvinkin saada ylleen siperialaisen arokansan tummat vaatteet ja Pariisin hienoin talo olla tehty hirsistä. Tärkeintä on uskoa muistin muovaamiin tarinoihin, jotka voi kuulla iltaisin lampun syttyessä.

Olen onnellinen siitä, että kymmenen vuoden takaiset, silloin täyttymättömät ennakkokäsitykseni Makinen tekstin hienoudesta pitivät sittenkin paikkansa. Ranskalainen testamentti on kuin uni, joka on samaan aikaan etäinen ja vieraannuttava ja silti niin läsnäoleva, kirkas on puhtaan peilin pinta.

*****-

Ranskalaisesta testamentista ovat kirjoittaneet ainakin Zephyr ja Ilse.