Tove Appelgren: Vesta-Linnea mieli mustana

Pimeän kirjan viikko
Tove Appelgren: Vesta-Linnea mieli mustana
Kustantaja: Tammi 2008
Alkuteos: Vesta-Linnéas svartaste tanke 2008
Suomennos: Tittamari Marttinen
Kuvitus: Salla Savolainen
Sivuja: 36
Kotimainen lasten kuvakirja

Vesta-Linnea kyllä tietää, ettei perheessä ole hänelle oikeastaan edes tilaa. Ei hänellä ainakaan ole suurta väliä.
"Toiset eivät varmaan edes kaipaisi minua, jos kuolisin", hän ajattelee ja tuntee kyynelten puskevan silmäluomisensa alta.
"He eivät varmaan edes itkisi minun hautajaisissani".

Vesta-Linnean perhe viettää kesälomaa mökillä. Elämä on suloisen joutilasta, on uimaranta, kaislikko, hyvää ruokaa ja prinsessaleikit. Vesta-Linnean siskoista pienin, Freja, suostuu leikissä kaikkeen, mitä Vesta-Linnea vain päättää ja leikit sujuvatkin mainiosti. Tai sujuisivat, jos toinen pikkusisko Wendla ei tulisi sotkemaan leikkejä ja haluamaan prinsessaksi. Se suututtaa Vesta-Linneaa niin, että hän kokee äidinkin olevan Wendlan puolella. Vesta-Linnea mököttää ja säälii itseään. Olisi parempi jos hän olisi kuollut! Silloinkin varmaan vain mummi ja isoveli Paul-Axel kaipaisivat häntä, mutta äiti ja pikkutytöt olisivat vain helpottuneita, ihan varmasti!

Tove Appelgrenin Vesta-Linnea-kirjat ovat perheessämme kestosuosikkeja. Vesta-Linnea ja hirviö-äiti sekä Vesta-Linnea ja samettikuono löytyvät tyttäreni kirjahyllystä ja niitä luemme edelleen usein, vaikka ekaluokkalaiseni lukee itsekin jo pitkiä lastenromaaneja. Vesta-Linneaa mieli mustana (2008) emme kummallista kyllä olleet lukeneet ennen kuin nyt, kun lainasimme kirjan kirjastosta pari päivää sitten. Jo oli aikakin, voisin sanoa. Nimittäin perheessämme luettavien kuvakirjojen määrä on vähentynyt huimasti etenkin esikoiseni lukemistossa, hänen viisivuotias veljensä on onneksi vielä parhaassa kuvakirjaiässä, mutta valitsee mieluummin liikennepainotteisia kirjoja, jos ja kun saa kirjastolainansa itse valita.

Vesta-Linnea mieli mustana on kirjoitustyyliltään ja kuvitukseltaan tuttu kaikille sarjaa tunteville. En voi kuin ihailla tapaa, jolla Appelgren tuo arkisia pohdiskeluja kirjaansa tavalla, joka on samaan aikaan hauska ja koskettava. Appelgrenin kirjojen maailma on tosi: poloinen Vesta-Linnea on niin yksin mustasukkaisuudessaan. Hänen mielensä on tosiaankin niin  musta, kun hän kuvittelee omia hautajaisiaan, joissa äitikään ei sure, vaan haluaa vain olla pikkusiskojen kanssa. Ajatusmaailmasta on helppo saada kiinni, lapsen - ja ehkä joskus aikuisenkin - mieli menee toisinaan syvälle konkretiaan.

Appelgrenin kirjassa Vesta-Linnean mielipaha on yksi taso: se, josta tarina lähtee liikkeelle ja jonka ympärille kaikki kiertyy. Vesta-Linnea mieli mustana pitää sisällään paljon enemmänkin. Se kertoo uusperheen elämästä, jossa on sekä yhteisiä että äidin aiemmasta liitosta olevia lapsia. Tämä tietenkin antaa lisää pohjaa Vesta-Linnean ajattelulle. Lapsen maailmassa perhedynamiikka voi järjestyä kuvitteellisen suosikkijärjestyksen ehdoilla. Kirjassa kulkee myös aikuisten maailman taso. Vesta-Linnean maailma on turvallinen, uusperheen elämä on samalla kertaa boheemia ja silti kotoisaa, suojaisaa. Pelot ovat tavallisia lapsen pelkoja ja hyvä niin. Vesta-Linnea mieli mustana näyttää, että äitikin voi joskus väsyä ja turhautua. "Miksi sinä käyttäydyt tuolla tavalla?", äiti sähähtää ja vannottaa, ettei Vesta-Linnea saa pilata muiden lomaa. Lukijana ja äitinä tunsin piston omassa sydämessäni: kuinka monta kertaa itse sähähdän lapsilleni? Ja kuitenkin, se on normaalia arkea, lapsen ja vanhemman suhde on silti hyvä ja läheinen.

Jokainen Vesta-Linnea-kirja toimii hyvin tarinan tasolla, mutta Salla Savolaisen kuvitus tekee hahmoista ja maisemista Vesta-Linnean näköisiä. Savolainen osaa kuvittaa kodin tai kesämökin kotoisan sotkuiseksi, lasten ilmeet näiden mielialoja kuvaaviksi ja sähähtävän äidin villiminkiksi. Vesta-Linnean kuvitteellinen ruumisarkkukin on niin mielikuvituksellisen oikean näköinen, että riipaisee. Kuvitus on myös värikylläistä, yksityiskohtia pursuilevaa ja elävää. Vesta-Linnea-kirjoissa teksti ja kuvitus todellakin kulkevat käsi kädessä.

Vesta-Linnea mieli mustana antaa paljon niin lapsi- kuin aikuislukijoillekin. Se koskettaa, hauskuuttaa, saa aikaan keskustelua ja jättää lopulta hyvän, turvallisen olon. Se on lastenkirja, joka täyttää tehtävänsä ja antaa oivalluksia.

****

Kolme (vihreää) koirakuvakirjaa

"Äiti, minusta meidän pitäisi hankkia koira", sanoo Vesta-Linnea päivällispöydässä.

- Koiranpentu! Siiri hihkuu. - Onko se minulle? Se on ihana!

"Mutta Salla, osaatko sinä hoitaa koiraa?" Lasse kysyy.
Salla sanoo: "Osaan! Minä tiedän koirista ihan kaiken."

Kun perheessä poetaan jonkinasteista koirakuumetta ilman vakavaa aikomusta hankkia koira, on selvää, että siellä luetaan paljon koira-aiheisia lastenkirjoja. Esittelen niistä nyt kolme, jotka kaikki ovat graafisen sattuman oikusta metkasti vihreäkantisia.

Jokainen kirja on niin mainio, että ansaitsisi oman blogikirjoituksensa. Koska ne kaikki kuitenkin eri painotuksin kiertyvät saman teeman ympärille, päätin niputtaa ne saman otsikon alle. Kirjat ovat Tove Appelgrenin ja Salla Savolaisen Vesta-Linnea ja samettikuono (Tammi 2005; Vesta-Linnéa och gosnosen), Tiina Nopolan ja Mervi Lindmanin Siiri ja hurja Hunskeli (Tammi 2008) sekä Lauren Childin Samu ja Salla: Me ihan totta osataan hoitaa koiraa (Wsoy 2010; Charlie and Lola: We Honestly Can Look After Your Dog 2005).

2000-luvun puolivälin jälkeen ilmestyneistä kirjoista kaksi on siis kotimaista ja yksi brittiläistä tuotantoa. Vihreän värin ja koira-aiheen ohella niille on yhteistä realistinen kuvitus. Kodit eivät ole kauniita eivätkä järjestuksessä, vaan ne ovat suuri sellaisia kuin itse kullakin: enemmän tai vähemmän sekaisin, täynnä pieniä yksityiskohtia, lähellä länsimaisille lapsille tuttua arkea. Kaikki kirjat ovat reippaita, niissä ratkotaan arjen pieniä ongelmia eikä missään kirjassa mielesteäni aliarvioita lapsilukijoita. Luin kirjat yhdessä lasteni, viisi- ja puolivuotiaan tytön sekä kaksi vuotta nuoremman pojan, kanssa. Näistä vain Siiri-kirja oli tarpeeksi hassu kolmevuotiaan makuun, minkä vuoksi siirryn nyt esittelemään jokaisen kirjan erikseen yhdessä lastenkirjakriitikon tehtävänsä vakavasti ottaneen joulutytön kanssa.

Ikäjärjestyksissä vanhin kirja on Appelgrenin kirjoittama ja Savolaisen kuvittama Vesta-Linnea ja samettikuono. Vesta-Linnea haluaa koiran, mikä on isoveli Paul-Axelin mielestä siskon paras idea ikinä. Nelilapsinen perhe harjoittelee ensin hoitokoira Bellalla ja päätyy sitten ottamaan oman, dalmatiankoiraa muistuttavan Nuuskun. Nuusku-koira tuo perheen elämään valtavasti vauhtia ja iloa, mutta omalla tavallaan surunkin opettelemista ja vaikean asian kohtaamista. En paljasta juonesta sen enempää, mutta kirjan voi huoletta lukea herkillekin lapsille. Kaikkeen löytyy aina joku ratkaisu.

Vesta-Linnea-kirjoissa erilaista - edelleenkin! - moneen muuhun lastenkirjaan verrattuna on se, että Vesta-Linnean perhe on uusperhe. Äidin uusi mies Viktor on mukava risuparta, mutta uusperheen jännitteet näkyvät selkeästi kirjassa. Esimerkiksi se, että Vesta-Linnea halaa Viktoriakin, mainitaan erikseen. Vesta-Linneat ovat mielestäni myös parhaasta päästä sellaisia lastenkirjoja, joissa käsitellään tunteita ilosta suruun, luopumisesta riehakkuuteen ja epävarmuudesta kaikkivoipaisuuteen.

Salla Savolaisen kuvitus on kekseliäisyydessään ihan omaa luokkaansa. Esimerkiksi ihmisten tunteita hän kuvittaa eläimen kasvoin. Yhdessä kuvassa Vesta-Linnean äiti muuttuu lempeäkasvoiseksi koiraksi. Koti on lapsiperheille tyypillisesti sotkuinen, sukka voi ihan hyvin roikkua kukassa, tuttipullo olla takintaskusa tai tomaatteja keittiön pöydän alla.

Tyttäreni kommentoi kirjaa näin: "Tämä oli tosi tosi TOSI hyvä kirja. Se oli aika surullinen ja aika hassu. Surullista oli, kun [en kerro juonta]. Mutta ei se sitten ollutkaan niin surullista, ei mua itkettäny. Ja parasta oli se koira. Ne kaikki koirat. Mutta miksi niillä oli seinällä kaikkien muiden paitsi Vesta-Linnean kuva?". Ostin Vesta-Linnean kaksi viikkoa sitten. Sen jälkeen olemme lukeneet kirjaa 3-4 iltana viikossa.

Tiina Nopolan kirjottama ja Mervi Lindmanin kuvittama Siiri ja hurja Hunskeli on nyt jo kahdeksanteen osaansa ehtineen Siiri-sarjan kuudes kirja. Siiri viettää syntymäpäiviään eikä ensiksi saa aamulla kuin kakkua. Hän pohtii, missä lahja on, eivätkö äiti ja isä anna edes yhtä pientä vesivärinappia? Pian Siiri näkee rotan kokoisen oloinen, joka on kummallisen näköinen tylppäkuono. Koira nuolaisee Siiriä nenänpäästä ja ihastus on molemminpuolista. Kun haltiakummeiksi saadaan vielä kolme Ottoa, pikku-Otto, keski-Otto ja iso-Otto, pitäisi koiraperheen elämän olla mallillaan. Hunskeliksi nimetty koira on kuitenkin pieni riiviö. Tästä ei tule mitään!, kirkuu äitikin. Ei auta kuin ilmoittaa Hunskeli koirien päiväkotiin, joka sijaitsee oivallisesti osoitteessa Murinakatu 2.

Muuttuuko Hunskeli koirien päiväkodissa vai kuinka kaikki sujuukaan? Tiina Nopolan tarina Hunskelista on lämmin ja hillitön samaan aikaan. Se kysyy sitä, että täytyykö kaikkien sopeutua ja olla samanlaisia? Mervi Lindmanin kuvitus on Salla Savolaisen tapaan arkista, riehakasta ja kotoisaa. Se on eri tavalla oivaltavaa ja esimerkiksi Siirin perheen kirjojen kansissa riittää hauskaa bongattavaa aikuisillekin lukijoille.

Olemme lukeneet Siiriä ja hurjaa Hunskelia monta kertaa viime syksystä alkaen ja joka kerta Hunskelin reippaat edesottamukset naurattavat lapsiani suunnattomasti. Esikoiseni on kuitenkin kasvamassa isoksi tytöksi, koska osasi analysoida Hunskelin villiä käytöstä tuumien hellästi, että "Hunskeli on vielä niin pieni. Siksi se ei osaa".

Tyttären kommentit: "Höh. Minä en tykännyt, kun Ottojen nimet oli vaan ottoja. Otto ja Otto ja Otto. Niiden olis pitänyt olla Roope, Robert ja Otto." Vaikka tytär ei juuri tällä luentakerralla innostunut Siiristä ja hurjasta Hunskelista, on kirja hänen mielestään niin hyvä, että hän on ottanut juuri sen mukaansa päiväkodin Oman kirjan viikkoonkin.

"Vihreistä" koirakirjoista tuorein on viime vuonna suomennettu Lauren Childin Samu ja Salla-kirja Me ihan totta osataan hoitaa koiraa. Myös siinä kaiken ytimessä on koira, ei kuitenkaan oma, vaan Samun parhaan kaverin Lassen makkaramainen mäyräkoira Lysti. Salla on varma, että osaa kaverinsa Lotan kanssa hoitaa koiraa sen ajan kuin pojat potkivat palloa. Lysti kun on niin mainio koira, että osaa mitä tahansa taulujen maalaamisesta kahdella jalalla kävelemiseen. Ei ole vaikea arvata, että Lystin hoitaminen ei ole ihan niin helppoa kuin tytöt arvelevat ja pian jalkapallokentän laidalla ja puistoissa kuuluu huuto Lysti missä sinä olet?

Samu ja Salla-kirjat on kirjoitettu puhekielellä. En erityisemmin pidä puhekielisistä kirjoista, mutta Samussa ja Sallassa ratkaisu toimii. Lauren Child osaa mielestäni kuvata hyvin pikkulasten maailmaa, johon kuuluu niin isomman sisaruksen ihailu, mustasukkaisuus, pienemmän taitojen vähättely, nirsoilu, elämänilo ja aina jonkinlainen, opettavaisen ja anarkistisen välimaastossa lymyilevä, loppuratkaisu. Lauren Childin kuvitus on hurmaavaa.

Tyttären kommentit: "Oli tää aika hyvä. Mutta siks kun tää on Pikku kakkosessakin. Ja muutenkin. Äiti, luetaan taas se Vesta-Linnea ja samettikuono".


Tähdet:
Vesta-Linnea ja samettikuono
***** (tytär)
****+ (äiti)

Siiri ja hurja Hunskeli
*** (tytär, olisi kuulemma antanut enemmän, jos Otoilla olisi paremmat nimet)
***½ (äiti)

Samu ja Salla: Me ihan totta osataan hoitaa koiraa
**** (tytär)
***+ (äiti, joka pitää kyllä Samuista ja Salloista, mutta on vähän väsynyt niihin)

Kirjavan kammarin Karoliina on käsitellyt muita Vesta-Linnea-kirjoja. Hän on kirjoittanut Mervi Lindmanin kuvitusten yhteydessä myös Siiri-kirjoista. Mari A on esitellyt blogissaan mm. juuri Vesta-Linnean ja samettikuonon. Lastenkirjahyllystä löytyy useitakin postauksia esittelemiini lastenkirjasarjoihin liittyen.