~Markus Hotakainen: Tildan tähdet. Lasten oma avaruuskirja~

Tähdet ovat avaruudessa kaukana toisistaan. Nuoret tähdet ovat paljon lähempänä toisiaan, koska ne kuuluvat yleensä tähtijoukkoihin. Kun suuri kaasusumu alkaa tiivistyä, siitä syntyy yhdellä kertaa paljon tähtiä, kymmeniä tai joskus satojakin. Vastasyntyneiden tähtien syttyessä loistamaan ne puhaltavat ylimääräisen kaasun kauas avaruuteen. Jäljelle jää kirkkaiden tähtien joukko, jota sanotaan avoimeksi tähtijoukoksi.

Miksi maassa on elämää? Minkä vuoksi Mars on punainen? Miten maailmankaikkeus sai alkunsa? Jos nämä kysymykset askarruttavat sinua ja etenkin jos sinulla on lapsia, suosittelen tarttumaan tähtitieteilijä Markus Hotakaisen hienoon tietokirjaan Tildan tähdet. Lasten oma avaruuskirja (Wsoy 2007).

Tildan tähdet kertoo ajanmukaiseen tieteelliseen tutkimukseen pohjautuen maailmankaikkeudesta, sen synnystä, aurinkokunnastamme, linnunradasta, galakseista sekä mustista aukoista ja alkuräjähdyksestä. Kirja herättää paljon kysymyksiä, joihin se myös vastaa nykytiedolla. Kaikkiin kysymyksiin, esimerkiksi siihen, onko avaruudessa älyllistä elämää, ei tietenkään voi vastata. Hotakainen huomauttaa, että vaikka muualla elämää olisikin, ovat matkat tähtien välillä niin pitkiä, että pelkkien kuvitteellisten viestienkin kulkeutuminenkin vie vuosikymmeniä, jopa vuosisatoja. Silti olisi ikävää olla ihan yksin valtavan suuressa maailmankaikkeudessa.

Koska kirja on nimenomaan lapsille suunnattu tietokirja, käyttää Hotakainen sellaisia vertauskuvia, joita viskari- ja eskari- sekä alakouluikäiset ymmärtävät hyvin. Hän esimerkiksi kutsuu galakseja avaruuden saariksi tai muistuttaa, että kuu on lihava tai laiha kiertonsa mukaan. Hotakainen muistuttaa avaruuden äärettömyydestä kertoen esimerkiksi, että pelkästään oman Linnunratamme galaksissa on 200 miljardia tähteä. Tämän kaiken äärellä lapsen (ja aikuisenkin) on vaikea käsittää oman maapallomme pienuutta, minkä vuoksi Hotakainen sijoittaakin aurinkokuntamme kuvailun kirjansa alkupuolelle kertoen seikkaperäisesti vaikkapa kuun meristä tai naapuriplaneetoistamme osana auringon perhettä. Eikä Pluto ole enää planeetta, vaan kääpiöplaneetta (mikä on ikäluokalleni vähän surullista, mutta väistämätöntä).

Kirjan kuvitus on rytmittyy hyvin teoksen sisällön kanssa. Kuvat ovat selkeitä, laadukkaita ja - mikä tärkeintä lastenkirjan kohdalla - houkuttelevia. Mikä on tämä ihmeellinen valo? Tai minkä kokoinen kukin planeetta on suhteessa kavereihinsa? Kuvat havainnollistavat ja teksti selittää. Hotakainen myös muistuttaa, ettei kaikkien taivaankappaleiden tutkailuun tarvita järeää tekniikkaa, vaan omin silmin tai kiikarien avullakin näkee paljon. Kuvalähteet on huolellisesti merkitty loppuviitteiksi. Kuvista valtaosa on NASA:n ja ESA:n aineistoa, mutta joukossa on myös suomalaisten kuvaajien otoksia (tähtikartat, revontulikuvat).

Yksi tarina kertoo kunigas Kefeuksesta ja kuningatar Kassiopeiasta. Heillä oli tytär, prinsessa Andromeda. Kassiopeian mielestä Andromeda oli maailman kaunein tyttö, paljon kauniimpi kuin meressä asuvat nereidit. Merten hallitsijan Neptunuksen mielestä kukaan ei voinut olla kauniimpi kuin nereidit. Neptunus suuttui ja käski kahlita Andromedan rantakallioon. Silloin kauhea merihirviö Valaskala uhkasi syödä Andromedan. Uljas Perseus ratsasti apuun lentävällä Pegasus-hevosellaan ja pelasti prinsessan.

Eikö ole kaunista ja satusiivillä lentävää? Hotakaisen teksti kertoo avaruudesta kauniisti ja muistuttaa (humanistiäidillekin), että monien tutuimpien tähtikuvioiden nimet ovat peräisin antiikin tarustoista tai faunasta, kuten meille pohjoisen asukkaille tuttu Ison karhun tähdistö. Eteläisellä pallonpuoliskolla tähdistöjen nimet ovat meille eksoottisempia, kuten Kultakala tai Kameleontti.

Laadukkaille kotimaisille lasten tietokirjoille on aina kysyntää, uskon. Moitteen sijaa en Hotakaisen kirjasta löydä. Hänen näkemyksensä maailmankaikkeudesta ja sen synnystä pohjautuu luonnontieteelliseen maailmankatsomukseen, jonka itsekin maailmansyntyteorioista haluan lapsilleni kertoa. Kerronnassa on paljon toistoa, asiat iskostetaan mieleen kertauksen keinoin.
Kirjan alkuun olisi ehkä kaivannut pientä taustatietoa siitä, että kyse on kirjasta, jonka innoittajana ovat aikanaan olleet Hotakaisen oman Tilda-tyttären pohdinnat (muistelen lukeneeni tällaista jostain lehdestä kirjan ilmestymisajankohtana). Ainakin oma tyttäreni oli kovin kiinnostunut siitä, miksi Tildan isi on tehnyt tämän kirjan.

Tildan tähdet on kirja, jota voin mielihyvin suositella kaikkiin lapsiperheisiin. Kirjasta on otettu uusi painos 2010, mikä kertoo siitä, että kirjalla on paikkansa kaikkien tiedonhaluisten lasten sekä heidän vanhempiensa kirjahyllyssä. Eikä tämä kirja jää vain hyllyyn. Ainakin meillä on viimeisen kuukauden ajan luettu Tildan tähtiä miltei päivittäin. Maaimankaikkeuden ihmettelyn ohella on viisivuotiaani innostunut myös tuottamaan oman näkemyksensä Avaruusmaasta:

*****

~Seitsemän~

Sain Leenalta tunnustuksen sekä haasteen kertoa kymmenen asiaa itsestään. Kiitos! Olen muistaakseni tehnyt tämän joskus aikaisemmin. Ainakin olen suuruudenhullusti kertonut sata asiaa itsestäni. Koska itse nautin muiden blogistien seitsemästä tunnustuksesta, päätin avautua taas tällä saralla.

1. Olen toivottoman hajamielinen. Unohtelen ja kadotan asioita, mikä ei johdu huonosta muistista vaan siitä, että haaveilen liikaa. Kerran huomasin kaupan kassalla, että olin unohtanut pankkikorttini kotiin eikä minulla ollut käteistä rahaa (tämä sattui poikani ollessa kuukauden vanha). Tällä hetkellä olen kadottanut ainakin Kalevan korun Talon sydän-käätyni sekä tyttäreni uuden hameen. Onni onnettomuudessa on se, että kaikki kadonneet asiat löytyvät aikanaan. Enkä juuri koskaan myöhästy mistään.

2. Jos olenkin hajamielinen, on minulla erinomainen sosiaalinen muisti. Muistan kaikkien kumminkaimankämppäkaveritkin, jos olen heidät kerran tavannut. Tässä tyttäreni on tullut äitiinsä.

3. Olen puhelias, mutta haluan aamut mahdollisimman hiljaiksi. Tahdon nauttia aamukahvin, voileivät ja Hesarin rauhassa. Siksi keittiöömme voisi hankkia huoneentaulun Aamuisin ei kommunikoida. Vaan eipä taitaisi paljon auttaa kolme- ja viisivuotiaiden lasten ollessa aamiaisseurana.

4. Olen asunut mieheni kanssa eri maissa kahden vuoden ajan, mutta vieraillut mieheni silloisessa työ- ja asuinmaassa Italiassa seitsemän kertaa ja viettänyt siellä aikaa aina kuukaudenkin kerrallaan.

5. Poden ikuista blogikriisiä ja näköjään palaan tähän aiheeseen jatkuvasti. Kirjat ovat blogini punainen lanka (50-60% kaikesta), mutta Niitä näitä-osio kasvaa koko ajan, kuten juuri parhaillaan. Tällä hetkellä minua askarruttaa kuvien koko blogissani. Mitä olette mieltä, vaihdanko kuvakoon takaisin tällaisiksi suuriksi kuviksi vai ovatko pienemmät parempia? Nyt esittelemäni kuvat ovat eiliseltä päiväkävelyltäni muutaman sadan metrin päässä kotoani.

6. Korvaan aterian usein kaurapuurolla tai voileivillä ja hedelmillä. Tiedän, ettei se ole järkevää. Pidän vain kaikenlaisesta leivästä enemmän kuin ruoasta. Tosin jos saisin useammin hirven sisäfileetä, juuri savustettua kalaa, uunikuivattuja tomaatteja tai pasta alla normaa, voisin muuttaa ruokailutapojani.

7. Yksinkertaisuus on mielestäni parhautta. Kommentoin kerran Petriinan blogiin, että voisin hyvin viettää suloista villasukka- ja omenahilloelämää. Jonkin aikaa se olisi ihanaa, mutta sitten alkaisin takuulla kaivata matkaa Dubliniin tai Barcelonaan, eri oppiaineiden verkkokurssien suorittamista, uusia vaatteita, kovalla soitettuja rokkia tai pitsataksin kotiovelle tuomaa pitsaa. Ihanaa on se, että nämä eri asiat voi hyvin sovittaa yhteen.

Jään jatkamaan torstaita villasukissani.

Ai niin - minusta tuntuu, että tämä haaste on kiertänyt suuressa osassa suosikkiblogejani, mutta mielelläni kuulisin ainakin Päivikin, Mie iten, Sooloilijan, Marian ja Allun seitsemän tunnustusta itsestään.

Joel Haahtela: Perhoskerääjä

Ajattelin kaikkia ihmisarkistoja, jotka alkoivat hitaasti kerrostua meihin: Ihmisiä, joita olimme pelänneet koulumatkoilla. Ihastuksia. Lapsuuden ystäviä. Ihmisiä, jotka haluaisimme vielä nähdä. Ihmisiä, joiden luo olimme luvanneet mennä, mutta emme koskaan menneet. Ihmisiä, joihin törmäsi aina sattumalta. Ihmisiä, jotka ilmestyivät vuosien jälkeen, muuttuivat parhaiksi ystäviksi ja katosiva taas. Lehtikuvien ihmisiä. Ihmisiä rullaportaissa, linja-autojen ikkunoissa. Kirjeystäviä. Opiskelutovereita. Kaukaisia sukulaisia, joista emme tienneet. Ystävällisiä tarjoilijoita ulkomaanmatkoilla. Kasvoja ilman nimiä. Ihmisiä, jotka halusimme unohtaa. Ihmisiä, jotka olivat unohtaneet meidät.

Miksi kukaan ei ole sanonut, että Joel Haahtela on näin hyvä?! Olen toki lukenut blogeista sieltä täältä paljonkin kehuja Haahtelasta, mutta kukaan ei ole suoraan suositellut Haahtelaa ja kertonut sitä, että hän kirjoittaa täydellisiä kirjoja. Ensimmäinen lukemani Haahtelan kirja Perhoskerääjä (Otava 2006) vei minut tarinaansa ja tunnelmaansa voimakkaammin kuin muut, sinänsä erinomaiset, tänä vuonna lukemani kirjat.

Perhoskerääjässä mies, jonka nimeä ei mainita, saa eräänä päivänä kirjeen asianajotoimistosta. Kirjeen mukaan mies on perinyt suomensaksalaisen Henri Ruzickan koko omaisuuden. Mies ei ole koskaan aiemmin kuullutkaan Henri Ruzickasta eikä omaa minkäänlaisia sukulais- tai ystävyyssuhteita Ruzickaan tai tämän läheisiin. Selvitettyään, ettei kyse ole pilasta tai väärinkäsityksestä, sukeltaa mies Henri Ruzickan menneisyyteen. Entinen luonnontiedon ja musiikin opettaja Henri Ruzicka asui elämänsä loppuvuodet huvilassa Tammisaaressa, jossa päähenkilö tutustuu paitsi Ruzickan päiväkirjaan, valtavaan perhoskokoelmaan, myös tämän kirjeenvaihtoon saksalaisen Anna Prinzin kanssa.

Päiväkirja ja kirjeenvaihto johdattavat päähenkilön ensin Saksaan, entiseen DDR:ään eläkkeellä olevan opettajan Anna Prinzin luo. Sieltä mies matkustaa Gardajärvelle ja Italiasta edelleen Kreetalle Ruzickan päiväkirja matkaoppaanaan. Hänen onnistuu asettua jopa samaan Monte Baldossa sijaitsevaan hotelliin, jossa Ruzicka oli viettänyt aikaansa. Oliko Ruzickan matkustelun syynä ollut vain harvinaisten perhosten löytäminen? Vaikka kaikkea säätelee Henri Ruzickan ja arvoituksellinen perinnön selvittäminen, suoranainen mysteeri, saa Haahtela pienet ja suuret asiat lomittumaan yhteen. Anna Prinzin keittiönpöytä saksalaisen kylän laidalla on osa maailmankaikkeuden tähtisumua.

Haahtelan kirjassa kaikki onkin samaan aikaan sekä ihmeellistä että arkista: Talo Tammisaaressa. Vanha Saab. Ajomatka lentoasemalle. Työ Museovirastossa. Sokerimurujen hidas liike pöydällä. Kirjeet ja muistot; etenkin Anna Prinzin tomaattikastike, jonka salaisuus on muistojen kerrostumissa. Gardan vesi on juuri niin kylmää kuin itsekin muistelen sen olleen. Vaikkei päähenkilöä nimetä, tulee hän ihmeellisen lähelle lukijaa. Kaikki hänen surunsa ja menetyksensä, toiveensa ja tulevaisuutensa kasvavat kiinni tarinaan. Samalla myös muutama yleiseurooppalainen ihmiskohtalo saa arvoisensa tarinan. Perhoskerääjä on kooltaan melko pieni, mutta sisällöltään suuri kirja (ja on sitä vielä paljon paremmin kuin liki samoilla sanoilla luonnehtimani Irlantilainen tyttö, josta pidin kovin, mutten ihan näin paljoa).

Se on kummallista, sanoin vielä hänelle, kun yrittää löytää yksinkertaisen vastauksen, kaikki muuttuu monimutkaisemmaksi, yksi kysymys muuttuu kahdeksi, kaksi kysymystä jakaantuu neljäksi, eikä pian enää muista mistä oikeastaan oli alunperin lähtenyt.

En löytänyt Haahtelan kirjasta mitään kielteistä sanottavaa. Toki päähenkilön nimi jäi askarruttamaan, mutta tämä ratkaisu teki henkilöstä samaan aikaan hyvin läsnäolevan ja kuitenkin kaukaisen kuin uni.

Taisin tiivistää ajatukseni Perhoskerääjästä ensimmäiseen kirjoittamaani kappaleeseen.  Paljon siihen ei varmasti tarvita lisäkiteyttämistä. Voin kuitenkin kertoa, että yleensä luettuani hyvänkin kirjan, kaipaan seuraavaksi jotain aivan toisenlaista luettavaa ja annan kirjailijan muiden teosten odottaa lukuvuoroaan. En kykene lukemaan liikaa samalta kirjailijalta. Arvelen moisen odottamisen olevan mahdotonta, mitä Haahtelaan tulee. Olisiko pian Elenan aika?

*****-

~Romantikko kuuntelee musiikkia~

Meillä on maljakossa talventörröttäjiä, levyhyllyssä Liskokuningas ja työhuoneen seinällä nakupelletäti (sentään suoraan Firenzestä). Pakenen arkea mieluusti kauniisiin kuviin, synkänmelankolisiin tunnelmiin, keijukaiskirjoihin ja kynttilänvaloon.

Minua pidetään monesti ainakin jossain määrin haaveellisena (ehkä jopa romanttisena) ihmisenä ja se taitaa näkyä myös musiikkimaussani. Jos romantiikka on - kuten se määritellään -suuntaus, joka painottaa tunteita, mielikuvitusta ja vapautta korostaen unikuvia, ihmissielun eri puolia ja kaikenlaista epätavallista, olen täysiverinen romantikko. Minulle romantiikka musiikissa tai kirjallisuudessa on jotain, joka edellä mainittujen luonnehdintojen ohella antaa siivet siirtyä jonnekin muualle, vaarallisiin tai epätodellisiinkin paikkoihin.

Niinpä romantikkona (sic) kuljen Lontoon metrossa lauantai-iltaisin (Suede), osallistun hippi- tai opiskeluliikkeen tilaisuuksiin (Joan Baez), leijailen jossain Ihmemaa Ozin jälkeisessä tilassa (suursuosikkini Tori Amos), vedän ylleni flanellipaidan (Nirvana esittämässä David Bowien kappaletta) tai matkustan Kuuban rappeutuneille kujille (Omara Portuondo). Uskon myös miestä, joka on menettänyt uskonsa kaikkivoipaan Jumalaan, mutta rukoilee silti (Nick Cave and the Bad Seeds) sekä miestä, joka kokee lyhyen intiimin hetken newyorkilaisessa hotellissa (Leonard Cohen). Amerikan takametsien surkeat rakkaustarinat saavat kyynelkanavani auki, mitä enemmän twangia ja paatosta, sen parempi (ihana Alison Krauss duettona Brad Paisleyn kanssa). Romantiikan ja populaarikulttuurin riemuvoitto on takuulla tämäkin (Smashing Pumpkins).

Toivon, ettei tämän päivitykseni otsikko pelottanut ketään. Meillä ei kuuna päivänä kuunnella Il Divoa, Celtic Mystiqueta tai Celine Dionia. Kaikki kunnia näille artisteille, jotka suoraan sanottuna saavat niskavillani pystyyn ja vaihtamaan oitis radiokanavaa.

Ja ettehän säikähtäneet Youtube-linkkien määrää! Tämä oli eräänlainen top 9. :)

Millaista musiikkia sinä kuuntelet? Millaista inhoat?

(Huomatkaa edellisen postauksen lukemishaaste, johon jokaisen on helppo tarttua!)

~Minihaaste: Viimeinkin tämä kirja!~

Kirjablogeissa risteilee monenlaisia kiinnostavia haasteita klassikkohaasteesta elokuvan ja kirjan yhdistävään haasteeseen. Koska olen yleensä hyvä innostumaan ja tarttumaan toimeen, mutta huono jaksamaan monia asioita loppuun, löysin Satun luetuista haasteen, johon tartun ja jonka aion toteuttaa.

Satun blogissa on kahden kuukauden välein vaihtuva minihaaste, jossa on ajatuksena lukea yksi kirja kulloinkin annetusta aiheesta ja aikaa kyseisen kirjan lukemiseen on kaksi kuukautta. En itse ole ihan varma, tulenko toteuttamaan kaikki annetut tehtävät, mutta tämä ensimmäinen sopii minulle kuin suklaakastike jäätelölle. Ensimmäisen minihaasteen tehtävänä on tässä:

Lue jokin kirja kirjailijalta, jota sinulle on toistuvasti suositeltu tai johon olet jo pitkään halunnut tutustua, mutta jolta et ole vielä ehtinyt lukea mitään.

Luettuasi kirjan esittele/arvioi se blogissasi, tai jos sellaista ei ole, kerro mielipiteesi tämän postauksen kommenteissa.

Minulle tehtävä on helppo, sillä olen jo hyvän aikaa halunnut tutustua Jhumpa Lahirin teoksiin ja nyt Tuore maa odottaa kirjahyllyssäni.

Kiitän Satua hyvästä haasteesta. Haastan kaikki lukijani mukaan tähän, pidätte sitten kirja-, ruoka-, sisustus- tai niitä näitä-blogia!

~Pullaperjantai~

 

 Niin. Nyt ei ole perjantai eikä täällä blogissakaan ole pullaa, jota leivottiin kyllä jokunen aika sitten toisaalla. Pullaperjantai kuitenkin kuulostaa paremmalta luin Lumiomenan viikonloppuleipomukset. Siellä samaisessa toisaalla olevassa blogissa virisi keskustelu pullageeneistä, jollaiset minulla taitavat olla mitä leipomiseen ja syömiseen tulee (sen sijaan järjestelmällisyysgeenejä minulla ei ole). 

Leivon jotain joka perjantai, viikonloppu ei tule ilman pullaa, sämpylää, suklaakakkua tai sitruuna-marenkitorttua. En osaa perustella perjantaileipomistani millään. Jos en ehdi leipoa perjantaisin, iskee minuun miltei paniikinomainen tunne. Joskus lepytänkin uunia lykkäämällä sinne vaikka pakastepiirakoita. Sitä voisi kutsua huijaamiseksi, mutta eiköhän se voi olla leipomista sekin?

Eilen leivoimme lasteni kanssa vuokaleipää ja suklaakakkua. Hyvin sujui ja sotkua syntyi. Isommalla apulaisella oli asianmukaiset varusteet: Hello Kitty-essu ja Helinä-keiju-rooliasu. Nyt viikonloppuna pidämme seuraa appivanhemmilleni ja jos ehdin, aion aloittaa elämäni ensimmäisen Joel Haahtelan kirjan.

Leiväntuoksuista lauantaita!

~Cecilia Samartin: Nora & Alicia~

Jotenkin minun onnistui kurkottaa nenäni ja suuni vedenpinnan yläpuolelle vielä vihoviimeisen kerran, mutta sen jälkeen silkkinen peitto hautasi pääni, eikä ollut enää ääniä, taivasta tai tuulta - oli vain veden kohina pääni sisällä vajotessani syvemmälle äänettömään sineen. Oli viileää ja pimeää, oli vain kuplat, ympärilläni leijailevat kirkkaat valkoiset kuplat.

Uimaan opettelemisen vaikeus, suloiset loputtoman aurinkoiset päivät, tunnit katolilaisen koulun oppilaina sekä vauraan suuren suvun illalliset leimaavat kuubalaisten serkusten Alician ja Noran onnellisia lapsuuspäiviä. Lapsuuden ja teini-iän huolettomuus päättyy kuin seinään Fidel Castron kaapatessa vallan ja tehdessä Kuubasta sosialistisen. Serkusten tiet eroavat ja perhe hajoaa.

Celia Samartinin romaanissa Nora & Alicia (Bazar 2010; Broken Paradise ja Ghost Heart 2004) keskiöön nousevat ystävyyden ja lojaalisuuden käsitykset silloin, kun toisilleen läheiset ihmiset revitään pakosta eri suuntiin ja epävarmoihin oloihin. Railo entisen ja nykyisen Kuuban välillä on hirvittävä, vaikka myös vallankumoukseen johtaneista syistä ainakin osa on ymmärrettävissä. Aika ennen vallankaappausta jää kummittelemaan kaikkien, myös lukijan, mielessä sadunomaisena paratiisina. Kuubaan jääneiden kurjuus on jotain, jota voisi luonnehtia sanoinkuvaamattomaksi, joskin Samartin osaa kirjoittaa ihmisten tunnot auki. Yhdysvalloissa Kaliforniassa elämä on ulkoisesti helpompaa, kun Noralle aukeaa opiskelupaikka yliopistossa ja ruokaa riittää yllin kyllin.

Saatoimme puhua kauniista rannoista, herkullisista kala- ja äyriäisruuista ja ostosten tekemisestä El Encantossa. Mutta siitä että tunsimme menettäneemme sielumme emme hiiskuneet sanaakaan. Juuremme oli revitty irti omasta maastaan ja me kaipasimme sinne takaisin.

Samartin kirjoittaa sujuvasti, kauniisti ja ennen kaikkea uskottavasti. Kun jotain on liian ikävä ja tuska sekä huoli läheisistä valtaavat mielen, on näennäisesti helpompaa siirtää tarmonsa puutarhanhoitoon, opiskeluun tai tapakulttuurin ylläpitämiseen. Poissaolevista toki puhutaan ja heistä saadaan tietoa sensuroitujen kirjeiden kautta. Tahoillaan sekä Nora että Alicia avioituvat ja Alicia saa sokean Lucinda-tyttären. Oikeilla kontakteilla Alician kirjeet saadaan Noralle sensuroimattomina. Kirjeenvaihto ja serkun, ymmärtäjän, kaipuu kestää vuosia kunnes tapahtuu jotain, joka saa Alician palaamaan Kuubaan.

Kirja jakaantuu kolmeen osaan, Kuubaan, Yhdysvaltoihin ja Havannaan. Jaksot noudattelevat serkusten elämänkulkua, heidän erossa- ja yhdessäoloaan. Sukulaisuus ja verenperintö, ystävyys ja lojaalisuus kasvavat romaanin keskeiskysymyksiksi. Nora & Alicia ei kuitenkaan ole vain kertomus serkuksista sekä heidän oloistaan, vaan romaanissa on myös vahva yhteiskunnallinen ote. Ihmisten oikeus tasa-arvoon, poliittinen vankeus sekä kysymykset rodusta (mustaihoisten suhde valkoihoisiin kuubalaisiin ja latinoiden suhde vielä vaaleampiin amerikkalaisiin) ja pakolaisuudesta kulkevat kirjan punaisena lankana.

Uskoisin, että vaikka kirja liikkuukin elävästi kuubalaisessa kulttuurissa, voisi sen kehystarinan voisi siirtää melkein minne tahansa, jossa totalitarismi jyrää ja väki joutuu jättämään kotimaansa. Kuubalaisten pakolaisten joukkoon voisi liittää myös kirjat Chilen oikeistolaisen sotilasvallankaappauksen uhreista muutama vuosikymmen sitten tai Afganistanin talebanien hirmuhallinnon aikaansaannoksista lähimenneisyydessä. Uuteen maahan voi yrittää soputua, mutta kaipuu kotimaahan ei koskaan poistu ihmisestä. Ytimessä ovat ne toivon rippeet, jotka auttavat jaksamaan; Pieni uhmakkuus, yhteisöllisyys ja usko huomiseen. Alician sanoin: Ihminen voi elää ilman saippuua, mutta ei ilman toivoa.

Sitruunalla ja valkosipulilla maustettu porsaannahka tirisi vartaassa ja sen herkullinen tuoksu toi melkein kyyneleet silmiimme. Edes kiinnijäämisen pelko ei onnistunut himmentämään iloamme. Päinvastoin. Tämä oli oma salainen tapamme loukata puoluetta ja kaikkia sille töitä tekeviä vasikoita. Jokainen herkullinen suupala oli tapamme julistaa vihaamme Castroa ja kommunistipuoluetta kohtaan. Se oli meidän gastronominen vallankumouksemme.

Itken harvoin kirjaa lukiessani, vaikka monesti liikutunkin. Nora & Alicia sai kyyneleni valumaan. Se sai minut myös nauramaan ääneen, siirtymään ajatuksissani Karibianmerelle ihmeellisen turkoosin veden ääreen ja nauttimaan uhmakkaasti valmistettua possunpaistia. Takakansitekstissä kirjaa markkinoidaan sen olevan kuin joisi pullon Cabernetia ihan yksin. Ja totta, Samartin on selvästi asiansa osaava, laadukas kirjoittaja. Epäilen, että minun on hetken aikaa vaikea tarttua seuraamaan romaaniin. Siinä määrin täyteläinen, tummasävyinen, mutta kuitenkin helppo ja äärimmäisen nautittava kirja Nora & Alicia on.

****

Norasta & Aliciasta ovat arvionsa kirjoittaneet ainakin Hanna ja Leena Lumi.

~Susan Fletcher: Irlantilainen tyttö~

Olen miettinyt menneitä liikaa viime aikoina. Uudet otsarypyt ja purrut kynnet kertovat siitä. Olen ollut hajamielinen, hukassa, nähnyt outoja unia; usein huomaan tuijottavani ikkunasta hiljaisuutta kuunnellen. Mutta nyt minulla on siihen syy. Minun täytyy muistaa kaikki --

Susan Fletcherin romaanissa Irlantilainen tyttö (Like 2010, Eve Green 2004) raskaana olevalla Evangeline "Eve" Greenilla on useita syitä palata menneisyyteensä ja walesilaiseen pikkukylään, joka oli samaan aikaan hellä ja julma paikka kasvaa. Eve kirjoittaa muistojaan samalla, kun vielä syntymätön vauva liikkuu hänen kohdussaan. Lapsuusmuistoissaan isätön Birminghamissa kasvanut Eve siirtyy takaisin äitinsä kuoleman jälkeiseen aikaan, jolloin hänet lähetetään isovanhempiensa kasvatettavaksi kylään, jossa hän on aina se ulkopuolinen punatukkainen tyttö, jonka suvusta löytyy jotain salattavaa ja hävettävää.

Kylä on toisaalta paikka, jossa mikään ei pysy salassa ja toisaalta sen asukkailla on ihmeen paljon muilta piilotettavia asioita. Fletcherin luoma walesilainen kylä on kuin yhteiskunta pienoiskoossa. Kylä tarvitsee oman väkensä: pappinsa, kauppiaansa, kylähullunsa, vauraan väkensä sekä höpsähtäneen ennustajaeukkonsa. Even lapsuudenkokemuksia määrittävät koulutoverien suhtautuminen muualta tulleeseen tyttöön, ilkeä kauppias Phipps, lapsenkaltainen Billy Macklin sekä ihana Danny, johon sekä paras ystävä Rosie että Eve itse tuntevat vetoa. Kaiken takana leijeilevat suloisenkipeät muistot Even äidistä ja tämän menneisyydestä sekä Rosien rullaluistimista lähtevät äänet.

Kylän yhteisöllisyys, ihmisten sosiaalisten suhteiden rakentuminen, näkyy selkeästi myös lapsen silmin: kuka saa jutella kenellekin, kuka on sopivaa leikkiseuraa ja kuinka aikaisempien sukupolvien teot tuntuvat painolastina lasten harteilla. Lapsuusmuistot ovat vihaa ja pelkoa, mutta ne ovat myös lämpöä, joutilaisuutta ja rakkautta sellaisinakin hetkinä, jolloin pahin mahdollinen tapahtuu:

Sinä iltapäivänä Rosie nähtiin viimeisen kerran. Hän hymyili pastori Bickeylle säteilevästi liihottaessaan kirkon ohi rullaluistimilla vähän ennen neljää. Sillä hetkellä minä olin etsimässä kultaa liuskeen seasta.

Rosien katoaminen, mahdollinen murha tai sieppaus, saa kyläläiset näyttämään hyvät ja huonot puolensa korostettuina. Se ajaa myös Even tekoon, jonka moraalisuutta hän joutuu aikuisena pohtimaan. Miksi ihmiset tekevät ja sanovat, kuten tekevät? Rosiesta tulee se tragedia, jollaiset väistämättä määräävät monen ihmisen elämänsuunnan ja vaikuttavat lopulta koko yhteisön avoimuuteen ja sulkeutuneisuuteen. Kaiken sen epävarmuuden, jonka väki kohtaa, osaa Flecther kirjoittaa tiiviiksi kudelmaksi.

Fletcherin kerronta on sopivasti hidasta, realistista ja silti runollista. Se saa muistelemaan omaa, huomattavasti vähemmän dramaattista lapsuuttaan ja peilaamaan omaa nykyisyttäan menneseen. Walesissa sade kestää kauan ja tuntuu siltä kuin joku viskoisi hiekkaa. Toisaalta aurinko paistaa kirkkaasti ja kukkulat viheriöivät. Elämä jatkuu näennäisesti muuttumattomana, vaikka vuodet vierivät. Toiset asiat on syytä vaieta, muttei unohtaa.

Irlantilainen tyttö on pieni suuri kirja. Tartuin siihen sekä teoksen nimen että muutaman blogisystävän (tervisiä vaan Leena ja Ilse!) suosituksen perusteella. Minulle melkein kaikki Irlantiin tai Iso-Britanniaan liittyvä kirjallisuus tietää taikaa. Luulen, että vaikka tarina jossain vaiheessa unohtuu, jää romaanin tunnelma kirjalliseen muistiini pitkäksi aikaa.

***½

~Värejä ja voittajia~

Heti alkuun teen selväksi, etten ole tippaakaan kevätihminen. Valon nopea lisääntyminen saa ulkopuolisen maailman näyttäytymään niin aktiivisena, kun itse haluaisin istua vain kynttilänvalossa lukemassa kirjaa. Lasten tekemät sormenjäljet näkyvät ikkunoissa turhankin hyvin ja kotikin tuntuu kaipaavan uudistumista. Ja kaikesta huolimatta, kuin varkain, huomasin kaipaavani värejä kotiin.

Kaipaan myös valoa, hiihtoloman tunnelmaa, räystäiltä tippuvaa vettä ja pian krookuksia tai lumikelloja. Enkä silti edelleenkään ole kevätihminen. ;)

Koti uudistui pienesti tulppaaneilla sekä kaapista löytyneellä Heikki Orvolan suunnittelemalla kulholla, johon kilo mandariineja upposi kuin tilauksesta. Tulppaaneilla onnittelen blogini kaksivuotisarvonnan voittajia ja mandariinien väreillä piristän toivottavasti kaikkien lukijoideni mieltä. Blogiarvonnan voittajat selviävät nyt. Ta-daa:

Random-sivuston demokraattisesti arpomat voittajat ovat
Joana ja
Mie ite

Onneksi olkoon! Lähettäkää minulle yhteystietonne sekä kirjatoiveenne ja alan pohtia myös sitä luvattua yllätyskirjaa.

Suurkiitos vielä kaikille arvontaan osallistujille. Olette ihania ja kannustatte jatkamaan blogin kirjoittamista. Nauttikaa talvipäivistä ja hyvästä lukemisesta ♥

~Postikortti Euroopan laidalta~

Kolmevuotiaani sai eilen kortin Portugalista, mikä on tietenkin iloinen asia. Kortti on osannut ottaa oman aikansa, koska mieheni lähetti sen pojalle työmatkaltaan viime lokakuussa. Onhan se hyvä, että posti kulkee! Esikoisen kanssa katsoimme karttapallolta Suomen ja Portugalin sijainnit, vaikka tyttö on kylläkin liikkunut koko lailla muissa sfääreissä päätettyään alkaa isona astronautiksi.

Tänään ei muuta. Nautin siitä, että viikonloppu alkaa ja että tänään luvassa on koti-ilta elokuvien ja luomupunaviinin merkeissä. Olemme mieheni kanssa katsoneet viime aikoina jo entuudestaan tuttuja klassikkoelokuvia, hiljattain muun muassa Kauniin Sabrinan (1954) sekä Joen, jolta ei ole paluuta (niin ikään 1954). Saa nähdä, mikä on tänään vuorossa. Ihanasta elokuvasta on tämäkin kappale, Moon River.

Sunnuntaina arvon blogini kaksivuotisarvonnan voittajat. Vielä ehtii osallistua!

~Naiskirjailijahaaste: lyhyt ja kokemusperäinen oppimäärä~

Tämä olisi sopinut erinomaisesti Minna Canthin päivään (19.3.), mutta blogisavut nousevat nyt. Lisäksi poden runsaudenpulaa seuraavan lukemisen suhteen. Mitfordin tyttöjen jälkeen ei ole ihan helppo tarttua uuteen kirjaan. Kiitänkin Saraa mielenkiintoisen haasteen nostamisesta esille. Sara listasi blogissaan sata naiskirjailijan kirjaa, jotka olisi hyvä lukea. Haasteeseen ovat vastanneet ainakin Almafiinan kirjablogi, Susan kirjasto sekä Leena Lumi, joka listasi kirjojen sijasta merkittäviä naiskirjailijoita. Päätin vastata haasteeseen omalla lyhennetyllä versiollani.

Sadan naiskirjailijan kirjan listaaminen on vaikeaa: ottaako yhdeltä erinomaiselta kirjailijalta vain yksi vai peräti kahdeksan teosta? Painottaako nimenomaan kirjailijoihin ja huomioidako vain yksi kirja kirjailijaa kohden silläkin uhalla, että listalle tulee erinomaisen nobelistin yksi teos rinnakkain yhden viihdekirjailijan romaanin kanssa? Ja huomioidako myös sellaiset kirjailijat, joiden teoksia ei ole vielä itse lukenut, mutta jotka yleisesti on havaittu aikaa kestäviksi mestariteoksiksi?

Koska jokainen saa omassa blogissaan julkaista periaatteessa mitä huvittaa, päätin nyt ottaa huomioon vain ne kirjat, jotka olen jo lukenut ja joista olen pitänyt. Listallani on siis elämyksellinen ja empiirinen perusta. Näin listaltani jää uupumaan esimerkiksi sellaisia suurnimiä kuin Simone de Beauvoir, Leena Krohn, Eeva Joenpelto, Selma Lagerlöf tai Jhumpa Lahiri. Tiedän, että kaikki nuo esimerkinomaisesti mainitsemani naiset ovat saaneet aikaan silkkaa kirjallista neroutta ja he kuuluvatkin alati kasvavalle lukulistalleni. Esimerkiksi Lahirin kohdalla musta aukko on pian paikattu kiitos eilisen kirjastoreissun.

Kaiken pohdintani jälkeen päätin täysin subjektiivisesti julkaista 50 omaa suosikkikirjaani, joita yhdistää se, että ne ovat naisten kirjoittamia ja että ne kolahtavat juuri minun kirjalliseen makuuni. Rajoittaminen viiteenkymmenen oli vaikeaa, mutta en jaksanut ihan sataan saakka. Ja heti joudun muokkaamaan: unohdin listaltani Siri Hustvedtin hienon Kaikki mitä rakastin. Kuinka saatoin?

Olisi hauska kuulla, kuinka tuttuja nämä teokset ovat teille muille. Mikä on sinun suosikkisi? Ja mitä et missään nimessä ottaisi omalle listallesi? Haastan myös lukijani pohtimaan omia naiskirjailijasuosikkejaan tavalla tai toisella.

1. Chimamanda Ngozi Adichie: Puolikas keltaista aurinkoa
2. Louisa M. Alcott: Pikku naisia
3. Isabel Allende: Henkien talo
4. Margaret Atwood: Nimeltään Grace
5. Jane Austen: Järki ja tunteet
6. Muriel Barbery: Siilin eleganssi
7. Charlotte Bronte: Kotiopettajattaren romaani
8. Geraldine Brooks: Kirjan kansa
9. F.H. Burnett: Salainen puutarha
10. Minna Canth: Anna-Liisa
11. Kristina Carlson: Herra Darwinin puutarhuri
12. Agatha Christie: Kymmenen pientä neekeripoikaa
13. Louise Erdrich: Anna meille siivet
14. Helen Fielding: Bridget Jonesin päiväkirja (edustaa kunniakkaasti kaikkia chick lit-kirjoja)
15. Ursula Le Guin: Maameren tarinat (koko sarja)
16. Helvi Hämäläinen: Säädyllinen murhenäytelmä
17. Anna-Leena Härkönen: Häräntappoase
18. Tove Jansson: Taikatalvi
19. Maria Jotuni: Huojuva talo
20. Aino Kallas: Sudenmorsian
21. Anja Kauranen: Sonja O. kävi täällä
22. Kirsi Kunnas: Tiitiäisen satupuu
23. Sirpa Kähkönen: Mustat morsiamet (tai oikeastaan koko Kuopio-sarja, en ole vielä lukenut viimeisintä)
24. Harper Lee: Kuin surmaisi satakielen
25. Doris Lessing: Viides lapsi
26. Astrid Lindgren: Peppi Pitkätossu (Marikki on suosikkini, mutta vaihteeksi jotain muuta)
27. Margaret Mitchell: Tuulen viemää
28. Lucy Maud Montgomery: Anna-sarja (pakko mainita koko sarja!)
29. Toni Morrison: Solomonin laulu
30. Joyce Carol Oates: Haudankaivajan tytär
31. Sofi Oksanen: Puhdistus
32. Sylvia Plath: Lasikellon alla
33. Annie Proulx: Laivauutisia
34. Riikka Pulkkinen: Totta
35. Arundhati Roy: Joutavuuksien jumala
36. J.K.Rowling: Harry Potter ja viisasten kivi
37. Pirkko Saisio: Punainen erokirja
38. Mary Shelley: Frankenstein
39. Carol Shields: Rakkauden tasavalta
40. Johanna Sinisalo: Ennen päivänlaskua ei voi
41. Zadie Smith: Valkoiset hampaat
42. Anni Swan: Iiris rukka
43. Edith Södergran: Maa jota ei ole
44. Donna Tartt: Jumalat juhlivat öisin
45. Märta Tikkanen: Vuosisadan rakkaustarina
46. Hilja Valtonen: Neiti talonmies
47. Tuula-Liina Varis: Kilpikonna ja olkimarsalkka
48. Rauha S. Virtanen: Seljan tytöt
49. Alice Walker: Häivähdys purppuraa
50. Virginia Woolf: Mrs. Dalloway
 
Tekemäni kollaasin kuvat on poimittu Googlen hakutulosten kautta mm. kustantajien ja tutkimuslaitosten sivuilta.

~Mary S. Lovell: Mitfordin tytöt~

Minä olen normaali. Vaimoni on normaali, mutta tyttäreni ovat toinen toistaan hupsumpia.
- Lordi Redesdale, David Freeman Mitford.

Menestyskirjailija, maalainen professorinrouva, fasisti, kommunisti, Hitlerin uskottu sekä kaikkien rakastama herttuatar, joiden tuttava- tai sukulaispiiriin kuuluivat muun muassa kirjailijat Evelyn Waugh ja Vita Sackville-West, valokuvaaja Cecil Beaton, Englannin kuninkaalliset sekä Adolf Hitler, Winston Churchill ja John F. Kennedy veljineen.

Elämäkerturi Mary S. Lovellin teos Mitfordin tytöt. Sodassa ja rakkaudessa (Schildts 2010) esittelee meille englantilaiset aristokraattisisarukset, joiden elämä oli ja on hurjempaa kuin useissa historiallisissa romaaneissa tai elokuvissa. Nancy, Pam, Diana, Unity, Decca ja Debo Mitford sekä heidän veljensä Tom syntyivät yläluokkaiseen englantilaiseen perheeseen 1900-luvun ensimmäisinä vuosikymmeninä ja kasvoivat Englannin maaseudulla debytoiden seurapiireihin kukin aikanaan. Toinen maailmansota erkaannutti sisarukset ja näiden vanhemmat toisistaan aattellisten erimielisyyksien, ilmiantojen, kaunojen sekä maailmanpoliittisen tilanteen vuoksi. Mitfordeille ominainen huumorintaju ja valovoimaisuus kuitenkin pitivät perheen yhdessä, vaikka joskus väkisin kokoon kursittuna.

En ollut ennen tätä kirjaa koskaan edes kuullut Mitfordeista, mutta olin mainonnan uhri. Akateemisen kirjakaupan joulukuvasto mainosti Mitfordin tyttöjä, joten otin lisäselkoa sisarusparvesta Wikipedian avulla ja kiinnostuin niin, että toivoin kirjaa joululahjaksi. Onneksi sen sain, koska kirja on eräs mielenkiintoisimmista elämäkerroista, joita olen lukenut. Kirja etenee melko tavanomaisen elämäkerran tai historiikin tavoin kronologisesti. Se on välillä pitkäpiimäistä luettavaa kaikenlaisten pikkuseikkojen yksityiskohtaisen luettelun vuoksi, mutta juuri kun alkaa hieman haukotuttaa, tulee vastaan jotain hauskaa, uskomatonta, surullista, järkyttävää tai ihanaa.

Mitfordin tytöissä sisarusten elämäntarina alkaa melko tavanomaisesti Batsfordissa Englannissa, Sydney Bowlesin ja David Mitfordin tavattua ja pian avioiduttua. Heti alkuun käy selväksi, että pariskunta omasi melko omalaatuisen huumorintajun, joka tulee auttamaan heitä vaikeiden aikojen yli, mutta vain tiettyyn rajaan saakka. Vaikka Mitfordit, lordi ja lady Redesdale, olivat aristokraatteja, eivät he olleet luokkansa vauraimpia, vaan pienaatelistoksi luokiteltavaa väkeä. Niinpä vuosien varrelle mahtui muun muassa talon myyminen, väliaikainen asuminen Kanadassa sekä omavaraisesti tuotettua ruokaa, kuten vuohenmaitoa ja kananmunia.

Vapauden tunne oli autuaalinen. Jokainen päivä oli Dianalle kuin uudenlainen taivas, ja pitkän häämatkan edetessä etelään kohti Sisiliaa hän näki ensimmäisen kerran Välimeren kreikkalaisine temppeleineen, kukkivine mantelipuineen ja oliivilehtoineen. "Olisin auliisti jäänyt sinne iäksi", hän kirjoitti.

Tyttöjen lapsuutta, vaihtuvia kotiopettajia sekä opiskelua niin Britanniassa kuin Ranskassa tai Saksassa käsitellään laajasti. Opiskelu ulkomailla sekä huvi- ja häämatkat Manner-Eurooppaan edustivat tytöille tuulahdusta ihmeellisestä vapaudesta, jolloin voi tehdä mitä huvittaa välillä jopa ilman Sydneyn valvovaa katsetta. Italia oli houkutteleva lomakohde, mutta suhteet Ranskaan ja Saksaan tulivat määrittelemään perheen kohtalon tavalla, jota kukaan ei 1930-luvun ensimmäisinä viattomina vuosina voinut aavistaakaan. Heti kirjan johdannossa tehdään selväksi, että kyse on perheen jakautumisesta fasisteihin ja kommunisteihin tai maltillisiin.

Lovell keskittyy kirjassaan erityisesti Nancyn, Dianan, Unityn ja Deccan (Jessican) kuvaamiseen. Maalaismaiseksi mainittu fyysikko Derek Jacksonin puoliso Pam (Pamela) jää vieraaksi, vaikka minua olisi kiinnostanut lukea hänen elämästään: millaista oli olla sisaruksista epäpoliittisin? Tai kokea kaikki ne keskenmenot, jotka Pam joutui kohtaamaan? Toki ne ovat pieniä juonenkäänteitä Mitfordien ihmeellisessä tarinassa. Kaikkien rakastama Debo (Deborah) puolestaan saa sisaruksista nuorimpana isomman roolin vasta kirjan loppupuolella. Debo, Devonshiren herttuatar, on edelleen elossa.

Sisaruksista voi poimia eräänlaisia vastapareja, kuten Decca ja Unity tai Diana ja Nancy. Tytöistä kauhistuttavin ja samalla traagisin on Unity. Kuin enteenomaisesti kanadalaisessa Swastikan kaupungissa syntynyt Unity Walkerie kuului Adolf Hitlerin lähipiirin. Unity ihaili natseja ja toivoi Britanniankin ajautuvan aatteen pariin. Unity kulki pitkässä sotiaallisessa takissa, piti Hitlerin kuvaa sekä kultaista hakaristiä aarteenaan ja piti juutalaisten kokemia julmuuksia huvittavina. Unitylle ei tuottanut minkäänlaisia omantunnontuskia asettua asumaan asuntoon, josta juutalaisperhe oli ajettu pois ja esimerkiksi puolalaisia hän piti saastaisina. Vaikka Lovell itse kirjoittaa, kuten kuuluukin, Unityn toiminnan kylmänneen hänen sydämensä, omaa Unityn persoona samanlaista kiinnostavuutta kuin siskojensakin. Lukija pakostakin samanaikaisesti liikuttuu ja tuntee vahingoniloa lukiessaan Unityn itsemurhayrityksestä. Säälittäviä ovat myös hänen lyhyeksi jääneen elämänsä loppuvuodet, jotka hän vietti vammautuneena, sekavana ja kansan vihaamana.

Deccan elämässä oli vain yksi ongelma: hänen kiintymyksensä Unityyn. Hän oli Esmondin [puolisonsa] tavoin tuominnut koko perheensä "natseina", myös natsismin raivokkaan vastustajan Nancyn, konservatiivisen Pamin ja jopa epäpoliittisen Debon. Hän ei kuitenkaan koskaan pystynyt tuomitsemaan Unitya, vaikka Unity olisi luultavasti sen kaikkein ensimmäisenä ansainnut.
"Vaikka inhosin kaikkea, mitä hän edusti", Decca kirjoitti, "hän oli ehdottomasti lempisiskoni".

Esimerkki korostaa sitä, kuinka Lovell kirjoittaa kuvaamistaan henkilöistä tasapuolisesti eri näkökulmat huomioon ottaen. Ristiriitaisina ja väärin tekevinäkin he ovat ihmisiä. Lovell ei yritä ymmärtää tai puolustella ihmisten vääriä tekoja, mutta jokaisessa ihmisessä löytyy jotain lämmintä, jopa hauskaa, tai kirjoittamisen arvoista. Yksilöitä merkittävämmäksi nousee yhteisöllisyys, sisarusten välinen rakkaus silloinkin, kun puhevälit ovat poikki.

Jos Unity koki vihamielisen vastaanoton, saivat muutkin vähintäänkin ristiriitaisia viestejä vieraiden ihmisten taholta. Osasyynä oli nimenomaan Unityn ja Dianankin käytös, osin myös se, ettei yläluokan sopinut mennä taistelemaan barrikadeille rintarinnan työläisten kanssa. Kommunistiksi kuvattu Decca oli perheestä se, joka taisteli ihmisoikeuksien puolesta ja saikin paljon aikaan uudessa kotimaassaan Yhdysvalloissa muun muassa naisten aborttioikeuden ja sukupuolten tasa-arvon suhteen. Diana sen sijaan joutui vankilaan naituaan Britannian fasistipuolueen johtajan Oswald Mosleyn ja kuuluttuaan Unityn tavoin Hitlerin lähipiiriin. Henkilö, joka ilmiantoi Dianan poliiseille ja sotilasviranomaisille oli hänen oma sisarensa Nancy, perheen oikeidenmukainen menestyskirjailija.

Mitfordin tytöt ei poraudu vain syvälle perheen historiaan, vaan lukuisten arkisto- ja uutislähteiden perusteella läpivalaisee koko rikkonaisen läntisen Euroopan ja osin Yhdysvaltojenkin historiaa. Lovell on tehnyt hyvää pohjatyötä, minkä ansiosta kirjasta löytyvät huolella laaditut loppuviitteet sekä henkilöhakemisto. Puolueiden synty, syyt Churchillin tai Mussolinin valtaannousuun tai Euroopan rakentuminen, osittainen tuhoutuminen ja uusi nousu kuvataan tarkkaan. Itselleni esimerkiksi oli uutta tietoa, ettei Churchill heti alkuunsa vastustanut natseja, vaan asettautui sille hyvälle tielle vasta ensimmäisten kauheuksien jo tapahduttua. Sovitus oli kuitenkin mahdollinen, vaikka hidas: Mitfordit ja Eurooppa toipuvat sisäisistä välirikoistaan samaa tahtia, kuin käsi kädessä.

Ovatpa siskokset sitten hupsuja tai pelottavia, Mitfordin tytöt on ihmeellinen kirja. Se on paikoin pitkäpiimäinen, kuten elämäkerrat ja historiikit voivat käsiteltävään aiheeseen vihkiytymättömälle olla. Itse asiassa välillä Lovell kirjoittaa miltei unettavasti. Tyttöjen tarina on kuitenkin niin mielenkiintoinen, kaikkien kauheuksien keskellä hauskakin, ettei ikästyttäviä jaksoja ole montakaan. Kirjaa ei malta laskea käsistään, joten minäkin uhrasin hyvät yöuneni ja huomasin sulkevani kirjan kannet vasta aamuyön tunteina.

Joskus (kirjoitettu) totuus on tarua ihmeellisempää. Suosittelen kaikille Euroopan historiasta, brittiaristokraateista ja -kirjailijoista sekä hyvästä tarinasta kiinnostuneille.

****

~Kotityötä ja muistutus kirja-arvonnasta~

Joululoma loppui, kuusiparka joutui sittenkin takkaan ennen nuuttia ja tänään aamulla koitti arkinen herätys vähemmän lempeään kuuden aikaan. Herääminen oli vaikeaa meille kaikille ja päiväkotiin joutuminen oli kova paikka pitkiksi venyneisiin kotiaamuihin tottuneille lapsilleni. Vaan sitä tämä nyt taas on, arki.

Oma arkeni näyttäytyy tämän päivityksen kuvissa. Koti kumisee tyhjyyden tunnetta, kun vietän aikaani yksin. Istun työ- ja/tai olohuoneessa ja luen. Lukeminen ja kirjoittaminen (sitten kun sinne saakka taas pääsen) on nyt työtäni, johon tarttuminen ja ennen kaikkea keskittyminen kotona vaatii mielenlujuutta ja istumalihasten kestävyyttä. Toisaalta kukaan ei estä minua menemästä sohvalle lukemaan mukavassa vaaka-asennossa tai kävelemästä tekstiprintit käsissäni ympäri taloa.

Kotitöissä (!) houkutuksia on liikaa. Mieleni tekisi lukea loppuun kesken oleva kirja, jossa liikutaan kiinnostavan sisarussarjan historiassa ja kirjahyllyssä odottavat muun muassa kotimainen hienoksi ja rankaksi luonnehdittu romaani sekä Latinalaiseen Amerikkaan sijoittuva kiehtova kirja. Niiden sijaan on nyt päivällä tartuttava Vaeltaviin metodeihin. Illalla aion kuitenkin lukea loppuun jotain muuta, josta ehkä huomenna tekstiä täälläkin.

Lounas- tai kahviseuraa kaltaiseni kotityöläinen saa omasta itsestään tai teidän ihanista blogeistanne (kiitos!). Onneksi voin päättää taukojeni ajankohdat omat mieleni mukaan. Taidankin kohta, ja kohta savolaisittain, keittää kupillisen Earl Greyta.

Mukavia taukoja teille muillekin, olettepa töissä, kotona tai kotitöissä. :)

Muistutan vielä blogini kaksivuotisarvonnasta. Osallistujia on sankoin joukoin, mutta vielä ehtii!

~Ilona Pietiläinen: Elämää valkoisessa puutalossa~

Hämärän alle on hyvä kääriytyä, tehdä koti pesäksi ja odottaa tuota ihanaa valkoista lumiharsoa. Pinoa leveät ikkunalaudat täyteen kynttilöitä, varastoksi pitkää talvea varten. Puukasa rytmittää olohuonettani ja tuoksu täyttää nurkat. Ajatuskin lämmittää jo mieltäni. Paukkupakkasilla tuli ritisee hiljaa ja voisin tuijottaa ikuisesti sen liekkiä.

On kirjoja, joihin tulee tunnelmoinnintarpeessaan palattua uudelleen ja uudelleen. Olen onnekas, koska sain joululahjaksi Ilona Pietiläisen kirjan Elämää valkoisessa puutalossa (2010). Teos on hurmaava sisustuskirja, hieno kahvipöytäkirja, suloinen selauskirja sekä ihan konkreettisia neuvoja sisältävä lifestylejulkaisu.

Kirjassaan Pietiläinen kutsuu lukijansa kotiinsa Äänekoskelle Pukkimäen vanhalle työläisalueelle, jossa syreenien reunustamat hiekkatiet johdattavat vanhoihin puutaloihin. 1920- ja 40-luvuilla tiiviisti rakennetut korttelit tarjoavat asukkailleen yhteisöllisyyttä, Museoviraston tukea ja sääntöjä sekä sellaisen idyllin, josta me 2000-luvulla rakennetuissa taloissa asujat voimme vain haaveilla. Kissapenkkikattojen alla ei voi kuin nukkua suloisesti.

Elämää valkoisessa puutalossa-teoksen vahvinta antia on tunnelmointi. Puutarhan pelargoniat, pihalla kasvavat ratamot, syysillan kynttilät tai aamiaisen Mikki Hiiri-paahtoleivät saavat haaveilemaan vastaavista omassa elämässäkin. Pietiläinen houkuttelee lukijansa nauttimaan jopa siivouspäivästä kaikkine kuuramisineen, kun palkintona on männynraikas koti ja onnellinen perhe. Arkirakkaus onkin termi, jonka Pietiläinen nostaa esiin sellaisena kotielämän tekona, jolla voi ilahduttaa muita pyyteettömästi.

Tunnelmanmaalailun ohella Elämää valkoisessa puutalossa sisältää hyviä ja konkreettisia vinkkejä sisustajille sekä kaikille heille (meille!), jotka haluavat tehdä jotain itse. Otan ilolla vastaan kirjassa olevat kranssintekoneuvot sekä reseptit Mummo Ankan omenapiirakan leipomiseen tai vinkit syksyisen ruokapöydän kattamiseen. Ja tiedän samoin, ettei omien mieltymysten mukaisen kodin tarvitse olla kallis, vaan että esimerkiksi eräästäkin ruotsalaisesta kalustefirmasta voi tehdä hyviä ja kestäviä hankintoja. Uuden ja vanhan liitto on sisustuksessa paras mahdollinen.

Kirjan houkuttelevuutta verrattuna moniin muihin sisustuskirjoihin lisää myös sen elämäntäyteisyys. Kirjassa ei vain kuvata kotia ja kauniita esineitä, vaan Pietiläinen tutustuttaa yleisönsä myös perheeseensä, naapurustoonsa, muutamiin tuttaviinsa sekä sydämiä murskaavaan koiraansa.

Koti on kovin vahva sana. Sinne minne pesän teet, on hyvä kantaa aarteet ja unelmat. Jo kauan sitten olen löytänyt kodin - sitä ei muuta asunto tai talo. Minun kotini on perheeni.

Pietiläinen viljelee kirjassaan kauniita ajatuksia. Hänen kirjoittamansa mietteet ovat runollisia ja lempeitä, niistä hehkuu lämpö. Pietiläisen teksti on kuitenkin hänen kuviaan heikompaa, vaikka sanat ja kuvat toisiaan täydentävätkin. Toisinaan, mutta vain paikoin, teksti olisi kaipanut hieman editoimista. Nyt lauseet ovat paikoin turhankin lyhyitä, pikemminkin ajatelmia kuin ehjiä virkkeitä. Toisaalta tämänkin puutteen voi kääntää eduksi, koska kirjassa Pietiläinen tulee henkilönä esille ja tekstikin noudattaa samaa hyvää kaavaa. Pidän siitä, että kirjan tekijä on esillä korostamatta itseään liikaa. Näin kirjaan tulee aimo annos persoonallisuutta ilman rasittavaa egoismia.

Elämää valkoisessa puutalossa on kirja haaveilijoille, itsetekijöille, löytäjille ja romantikoille. Kenelle Pietiläisen kirja sitten ei sovi? Tietenkään niille, jotka eivät pidä maalaisromanttisesta, aavistuksen rosoisesta ja samaan aikaan leikkisästä tyylistä. Antiikkipuristit, uusimman designin ystävät tai pelkistetystä tyylistä pitävät eivät Elämästä valkoisessa puutalossa juurikaan innostu.

Vaikka kritisoin hieman kirjan kieltä, en voi moittia mitään muuta. Kuvat, värimaailma, ideat ja teoksen teemojen mukaan kulkeva rytmitys sovittuvat hienosti yhteen. Elämää valkoisessa puutalossa on kirja, jota täysiverinen haaveilija voi lukea pitkin vuotta hakien ideoita ja kotiarjen elämyksellisyyttä. Ja mikä parasta: kirjassa ei ole ainuttakaan Madonna-patsasta!

Täsä kirjasta on kauniisti kirjoittanut myös Leena Lumi.

 

~Luopumisvastaisuutta~

Loppiainen, joululoman viimeisiä päiviä viedään. Monet kaipaavat tai suorastaan jo elävät kevättä. Minä taas en millään haluaisi luopua joulun ajasta, riisua kuusta, ottaa tähtivaloja pois ikkunasta tai kerätä ystävien lähettämiä joulukortteja pois kotoisesta kirjahyllynäyttelystämme. Viimeisille suklaakonvehdeille sen sijaan sanoin iloiset heiheit jo muutama päivä sitten. Tähän vuodenaikaan on niin helppoa kuvitella olevansa syömättä suklaata ennen maaliskuuta, mutta viimeistään ensi viikolla olen jo kaupan arvaatte-kyllä-millä hyllyllä.

Ihanaa näissä verkkaisissa kissanpäivissä (ja minä olen koiraihminen) on myös se, että saa lukea kirjoja kaikessa rauhassa ja välillä on jopa aikaa pysähtyä pohtimaan lukemaansa. Blogiin saakka kaikki lukemani ei kuitenkaan taida tuoreeltaan ehtiä, koska minut komennetaan pelaamaan Afrikan tähteä, Muumidominoa ja Eläinpyramidia monta kertaa päivässä. Hyvä niin. Ja joskus loman luppoaikana, onnellisena tyhjänä hetkenä, on hyvä vain istua ja pitää kirjaa sylissään. Oliko se muuten Elina Karjalainen, joka joskus kertoi pitelykirjoista? Siitä, kuinka hyvältä tuntuu pidellä kirjaa.

Ensi viikolla on pakko aloittaa työskentely, mutta joulutunnelmoida aion nuutinpäivään saakka. Tosin vuoden ensimmäisen tulppaanikimpun vastaanotin jo tänään.

~Linda Olsson: Sonaatti Miriamille~

"Sinun pitää valita, Adam"
Kuinka minä pystyin siihen? Olit antanut minulle mahdottoman tehtävän. Kuinka voisin valita joko uuden elämän tai sinut? Kirkkaissa silmissäsi ei ollut tietoakaan kompromissista, kun ne kimmelsivät mustina. Ja ennen kuin avasin suuni, tajusin sen valtavuuden, mitä olin aikaisessa sanoa. Kuinka muutama yksinkertainen sana riitti sulkemaan ulkopuolelle kaiken, mikä oli tehnyt elämästäni elämisen arvoisen.

Ruotsalaisen, englanniksi kirjoittavan Linda Olssonin romaanissa Sonaatti Miriamille (Gummerus 2010) säveltäjä Adam Anker elää Uudessa-Seelannissa surun alla. Hän on menettänyt ainoan tyttärensä Miriamin eikä pidä yhteyttä menneisyyteensä. Arki kulkee yliopiston ja kodin väliä eivätkä päivä juuri toisistaan eroa. Tapahtuu kuitenkin kaksi näennäisen pientä asiaa, jotka saavat Adamin koko elämän muuttumaan. Eräänä päivänä hän löytää hiuspinnin, joka muistuttaa Miriamista. Vähän tämän jälkeen museovierailulla holokausti-näyttelyssä Adamia katsoo valokuvasta puolanjuutalainen Adam Lipski, jolla on sama synnyinnimi kuin säveltäjällä itsellään.

Adam ei ole riskinottaja, mutta viimein hän päättää noudattaa onnettomuudessa kuolleen Miriamin neuvoa alkaa seikkailla. Hän matkustaa Uudesta-Seelannista ensin Wienin kautta Krakovaan ja myöhemmin Ruotsiin tapaamaan muinaista rakastettuaan, taiteilijana työskentelevää Ceciliaa, joka oli aikoinaan pakottanut Adamia valitsemaan mahdottoman. Onnistuuko Adamin herättää itsensä uudelleen henkeen menneisyytensä löytämällä?

Oli maanantaiaamu ja vastaan tuli työmatkaansa taittavia ihmisiä, jotka kävelivät hyvin määrätietoisesti. Pääkadulla raitiovaunu huristi ohi täynnä matkustajia. Vanha nainen myi rinkeleitä kadunkulmasta sinisestä vaunukioskista. Katselin ympärilleni, imin kaiken sisääni ja Krakova heräsi eloon silmieni edessä.

Vaikka romaanin merkittävimmät keskustelut näkökulmanvaihdoksineen käydään Ruotsin saaristossa, on Sonaatin Miriamille ehdottomasti vahvinta antia sen Krakova-kuvaukset. Kaupunki näyttäytyy samanlaisena kullan tai seepian sävyisenä kuin se esiintyy Krzysztof Kieslowskin erinomaisessa elokuvassa Veronikan kaksoiselämä (1991). Vanhat juutalaismiehet pelaavat shakkia, kadut kutsuvat kävelemään, oluttuvat syömään ja keskustelemaan. Vanha herra Liebermann sekä yhtä iäkäs Moishe Spiewak avaavat Adamille muistojaan tämän lähisukulaisista tarjoten ehkä itsestäänselvän yllätyksen.

Olssonin kahden suomennetun romaanin, tämän ja Laulaisin sinulle lempeitä laulujan perusteella kirjailijan tuotantoa leimaa voimakkaan menetyksen ja surun käsittely. Lapsen kuolemasta ei tahdo päästä yli (ja ajatus siitä onkin kaikkein pelottavin) ja menneisyys kummittelee vuosikymmentenkin takaa olipa kyse sitten keskiluokkaisesta tragediasta tai koko maailmaa ravistelleesta kansanmurhasta. Adamin kohdalla molemmat piinaavat: hänen sukunsa jäseniä menehtyi keskitysleireillä eikä kaikista sukulaisista ole saatu selvyyttä koskaan. Nykyhetkessä Adam tuntee vieneensä edesmenneeltä tyttäreltään tämän oikeuden omaan menneisyyteensä. Itsesyyllisyys piinaa Adamia ihan ymmärrettävästi, mutta Adam valitsi, koska hänelle asetettiin pakko valita eikä hän mielestäni näin ollen vienyt lapseltaan oikeutta yhtään mihinkään.

Olsson osaa maalata tunnelmia. Hänen tekstinsä on niin kaunista, että lukija toisaalta pakahtuu, toisaalta miltei tukehtuu kaiken kuvailun alle. Vahvuutena tässä on voimakas läsnäolevuus, heikkoutena se, että kerronta paikoin jumiutuu. Myös teoksen loppupuolella tapahtuva kertojanäänenvaihdos kummastuttaa aluksi. Ärsyttävänäkin Olssonin romaani on tarpeeksi vahva koskettaakseen ja toisaalta saadakseen lukijan haluamaan tietoa. Tietoa mistä, voisi joku kysyä. Ei surusta, ei menetyksistä, vaan ainakin omalla kohdallani nimenomaan Krakovasta sekä niistä holokaustin uhrien jälkeläisistä, joilla on vielä oman sukunsa tarina avattavana.

Minulle yö tuntuu kantavan
sinun nimeäsi vaimeana musiikkina...

Vaikka pidin Olssonin edellistä kirjaa Laulaisin sinulle lempeitä lauluja nyt lukemaani ehyempänä ja lohdullisempana, ymmärsin paremmin Sonaatti Miriamille-kirjan hahmoja. Ilman menneisyyttä ei voi elää. Rakkaus kantaa ja parantaa.

***½

~Kaksivuotisarvonta~

Lisäys sunnuntaina 16.1.: Arvonta-aika on nyt päättynyt. Kiitos kaikille osallistuneille, teitä on ihanan paljon! Suoritan arvonnan nyt iltapäivän aikana. Onnea matkaan!

Kerrankin informatiivinen otsikko, eikö vain! Kuva sen sijaan kertoo tämän päivän puuhistani, aamuisen lumiulkoilun jälkeen oli ihanaa keittää pannullinen teetä ja kohta yritän jatkaa kirjallisia seikkailuja erään brittiläisen sisarusparven seurassa. Sen pitemmittä puheitta asiaan eli arvontaan:

Vuoden 2010 suosikkikirjojani listatessa mainitsin blogini täyttäneen kaksi vuotta 27.12. Ja totta tosiaan, joulukuun lopussa 2008 aloitin kirjabloggaamisen otsikolla Lumiomenan lukemaa. Joitakin kuukausia vuoden 2009 aikana jaksoin ylläpitää lukupäiväkirjaani, mutta vuorovaikutteisuuden puute sai aikaan väsähtämisen ennen kuin monien mutkien kautta (kiitos erityisesti Leenalle) päätin jatkaa bloggaamista. Edelleen kärsin monille tutusta blogi-identiteettikriisistä sekoittaen kirja- ja niitänäitäaiheita, mutta aion jatkaa samalla linjalla, koska blogin pitäminen antaa enemmän kuin ottaa. Toivon totta kai, että kirjojen ystävät löytävät kirja-arvioni kaikesta muusta sälästä huolimatta. :)

Koska blogini täytti kaksi vuotta, arvon kaksi palkintoa kahdelle eri voittajalle. Kirjablogiluonnetta korostaakseni palkintona on nyt kirjoja. Molemmat voittajat saavat valita itselleen yhden mieluisimman kirjan vuoden 2010 kirjasuosikkieni joukosta ja lisään voittajien paketteihin toisen, voittajan toiveiden mukaan valikoituvan yllätyskirjan.

Arvonnan säännöt ovat yksinkertaiset:
- arvontaan osallistuu jättämällä kommentin tähän tekstiin (kirjasuosikkinsa voi ilmoittaa sitten mahdollisen voiton yhteydessä)
- linkittämällä arvonnan saa kaksi arpaa. Kerrothan linkityksestä kommentissasi.
- Arvonta-aikaa on kaksi viikkoa, arvon voittajan sunnuntaina 16.1.

Onnea matkaan!