Svetlana Aleksijevitš: Tšernobylistä nousee rukous
Tammi 2015, Keltainen kirjasto (uudistettu laitos)
Tšernobylskaja molitva 1997, 2013
Suomentanut Marja-Leena Jaakkola
398 sivua
Kansi Markko Taina
Valkovenäläinen dokumenttiromaani
"Jos ryhdyt puheisiin jonkun kanssa, hän ryhtyy puhumaan ja on sinulle kiitollinen siitä että kuuntelet häntä. Vaikka et ymmärrä, niin edes kuuntelet. Sillä hän ei ole itsekään ymmärtänyt... Niin kuin et sinäkään... En lue enää mielelläni tieteiskirjallisuutta...
Siis kumpi on parempi: muistaa vai unohtaa?"
Näin pohtii Jevgeni Aleksandrovitš Brovkin, yliopisto-opettaja. Yhtä hyvin hän voisi olla tyttärensä menettänyt isä, Nikolai Fomitš Kakugin. Tai yksin rukoileva Katja P., jolla oli suuria haaveita ja joka haluaa rakastaa. Tai yksineläjä Anna Petrovna Badajeva, joka miettii keneltä voi kysyä, kun kukaan ei voi vastata. Tai hän voisi olla - niin, kuka tahansa erään aikamme suurimman kärsimyksen kokenut.
Nobelin kirjallisuuspalkinnon viime vuonna voittanut Svetlana Aleksijevitš päästää teoksessaan Tšernobylistä nousee rukous ääneen ihmiset, joiden elämään ydinvoimalaonnettomuus on vaikuttanut. Kirjassa mukana ovat ne ihmiset, joiden koko elämänpohja on kadonnut ja toivo mennyt, mutta myös ne, jotka jaksavat uskoa, joskus taikauskon, toisinaan rukouksen, usein ihmisyyden voimin.
Teoksessa puheenvuoron saavat naiset ja miehet, nuoret ja vanhat, paenneet ja jääneet, eri yhteiskuntaluokat, maalaiset, virkamiehet, kuolevat, paljon menettäneet... Ja heitä on syytä kuunnella. Näistä sirpaleista Aleksijevitš luo romaanin, joka on samalla kertaa rujo ja kauhea, kaunis ja kokonainen. Tosin se, että teoksesta on julkaistu uudistettu laitos, kertoo omaa karua tarinaansa siitä, ettei Tshernobylista kirjoitettu dokumentti voi olla koskaan niin kokonainen, että se olisi valmis. Teksti on sisältönsä puolesta vankkaa asiaproosaa ja kielellisen ilmaisunsa puolesta romaanitaidetta.
Mikroskooppisten hiukkasten, joita syntyi kun reaktoria koetettiin peittää lyijyllä ja hiekalla, polttamat keuhkot näyttävät tähtitaivaalta. Lemmikkejä koetaan salakuljettaa. Koti jää taakse, kun ihmiset pakenevat kuin sotaa. Kasvimaalla kaikki kasvaa kohisten, saastuneen voileivän syöminen on uhmakas teko. Lapsi, jolta puuttuu ruumiintoimintojen kannalta keskeisiä elimiä on vanhemmilleen rakkain ja kaunein koko maailmassa (tietenkin on). Voin sanoa, että oloni olisi kevyempi jos en olisi lukenut Aleksijevitšin romaania, niin paljon tieto lisää tuskaa. Samalla voin kuitenkin sanoa, että olen iloinen - jos tässä kontekstissa kyseistä adjektiivia voi käyttää - siitä että luin tämän kirjan. Aleksijevitš kirjoittaa koskettavasti, mutta mässäilemättä ja tyylikkäästi aiheesta, josta on syytäkin olla tietoinen. Eikä vain ydinvoimalaonnettomuudesta, vaan myös kansakunnasta ja kansoista, eräänlaisesta hajaannuksesta, selviytymisestä ja häpeästäkin.
Ja vaikka oma lukukokemukseni on vielä kovin tuore, olen varma ettei Tšernobylistä nousee rukous unohdu ihan heti. Kyse on romaanista, joka sekä herättelee että muistuttaa. Se on painava puheenvuoro ihmisyyden puolesta.
---
Aleksijevitšin kirjasta on ollut juttua monessa blogissa. Minuun vaikutuksen teki muun muassa Elinan kirjoitus.
