Katja Kallio: Säkenöivät hetket

Katja Kallio: Säkenöivät hetket
Kustantaja: Otava 2013
Kansi: Emmi Kyytsönen
Sivuja: 413
Kotimainen romaani

Koko kiihtyneen hälinän ajan Ellystä tuntui kuin näyssä olisi piillyt jokin hänelle merkittävä sanoma, jotakin, mistä hän oli nähnyt välähdyksiä koko elämänsä ajan, mutta jonka merkitys oli silti pysynyt hänelle arvoituksena.
Ja yhtäkkiä hän tiesi. Häpeä. Hänen edessään olevan kuvan nimi oli "Häpeä".

Hanko kesällä 1914. Yksinäinen äiti Inga Troberg viettää lomaansa Hotel Pension Bellevuessa yhdessä tyttärensä Ellyn kanssa. Äiti ja tytär antavat itsestään salaperäisen kuvan: keitä he ovat ja miksi he vaikuttavat muita köyhemmiltä, mutta silti niin ylväiltä? Elly ystävystyy venäläisen emigranttiperheen tyttären Pepin kanssa, mutta kohtalo astuu peliin ja kaikki muuttuu. Vuonna 1935 Elly on kolmen tyttären, Harrietin, Beatan ja Sylvan äiti. Elämä on ankaraa, moni asia on muuttunut, ei vain äitiyden myötä. Beatan valinnat vaikuttavat kaikkeen aiemmin koettuun ja elettyyn.

Katja Kallion kirjat jakautuvat mielessäni kahteen joukkoon: pidin Kuutamolla-romaanista, höttöisempi Sooloilua sen sijaan unohtui pian, Elokuvamuisti on ihana, Tyypit taas melko turha, mutta hauska välipalakirja. Karilla tarjosi yllättävän paljon ajateltavaa, vaikkei se ihan minun kirjani ollutkaan. Sain Säkenöivät päivät (2013) luettavakseni heti tuoreeltaan ja kirja äideistä ja tyttäristä 1910- ja 30-luvuilla tuntui tarjoavan taas jotain uutta: kohtalokkuutta, syyllisyyttä ja lievetekstinsä mukaan myös lumoa.

He olivat Harriet, Beata, Sylva sekä Harrietin ystävätär Lydia.
Elly Kreutzmanin kahden vanhimman tyttären, Harrietin ja Beatan, ikäero oli niin pieni (vain vuoden verran), että olisi olettanut heidän muistuttavan enemmän toisiaan. Olisi luullut, ettei luonto ehdi kehittää siihen tahtiin samoista aineksista niin erilaisia muunnelmia. Mutta eivät he vain muistuttaneet.

Säkenöivät hetken jakautuu kolmeen osaan. Sen ensimmäinen, vuoteen 1914 sijoittuva osa on kuin pitkä alkunäytös, jonka puitteet ovat kunnossa, mutta jossa mihinkään ei voi tarttua kunnolla. Tarina ei vielä imaise mukaansa, mutta lupaa parempaa, jota lukija myös saa. Pidin kyllä tavattomasti alussa olevasta kylpyläelämän kuvauksesta, se on kirjan ihanin (!) osa: jo pelkkä hotelli Bellevuen nimi kutkutti mielikuvitustani, ja ihmisten liikehdintä rannalle, kylpylään, illallispöytään ja loma-ajan juoruiluun piirsi kuvaa yhteiskuntaluokasta, jonka on oikeutettua odottaa parasta mahdollista näköalaa. Jos ensimmäinen osa ei vienyt täysin mukaansa, toinen osa teki sen. Vuoteen 1935 sijoittuva osio on väkevä kuvaus erilaisesta maailmasta. Maailmansotien välissä elävät ihmiset kohtaavat hyvin erilaisen arjen, kovemman ja siinä mielessä realistisemman. He tuntevat oman aikansa viihdekulttuurin, tietävät omat menetyksensä, mutta eivät aina usko oman elämänsä mahdottomuuksiin.

Kallio kirjoittaa hyvin. Hän osaa luoda sanoillaan ne pienet, kirjan nimen lupaamat säkenöivät hetket, mutta myös pohjustaa tarkasti romaaninsa historialliset taustat. Nämä taustat ovat nimensä mukaisesti taka-alalla, tapahtumia Suomessa ja maailmalla - tapahtumia, jotka vaikuttavat siihen tilanteeseen, jossa päähenkilöt ovat, mutta mikrohistoriaksi tulkittavalla tasolla. Säkenöivissä hetkissä historiallinen kehys on kuvattu huolella, mutta pääosassa ovat yksittäisten ihmisten, saman suvun naisten, elämä surun, ilon, häpeän ja syyllisyyden tunnot. Sukupolvet ketjuttuvat, mutta eivät kohtaa eikä elämä ole vain valintoja.

Vaikka Kallion tekstiä on ilo lukea, on se tässä, kuten mielestäni kirjailijan muissakin romaaneissa, aavistuksen ulkokohtaista, tarkkuudessaan etäännytettyä. Hetkittäin tuntuu kuin Kallio ei tietäisi, kirjoittaako viihdeproosaa, vakavaa historiallista romaania vaiko nautittavaa ja fiksua kertomusta. Ehkä hän kirjoittaa niitä kaikkia ja tekee sen sujuvasti, sulkeisiin suljetulla huumorilla, lämpimällä ironiallakin. Kirjan kieli on koko ajan nautittavaa: sivistys, nautinto ja kova työ vuorottelevat. Kahvin keittämisen merkitykset, tyttären takkutukan selvittäminen ja pelot - varsinkin pelot -   rakentavat kirjan naisten elämää. Etäisyyskään ei ole huono asia, luen mieluummin suuristakin tunteista hieman kauempaa katsottuna kuin aivan iholle tulevana. Kiihkeys, mielen palo, halu, epätoivo, arvoituksellisuus, kapina ja salaisuudet ovat läsnä vähemmän rosoisessakin kerronnassa. Tämän kaiken esiin tuomisessa Kallio onnistuu mainiosti: vaikka kirjassa on paljon aineksia, on se romaanina ehjä, sen kaari kantaa, sulkeutuu sopivassa kohdassa ja jättää paljon riviensä väliin.

Kun Beata heittää mustikkapiirakan mäntymetsään ja tietää yhden säkenöivän hetken ajan, että on ollut aina olemassa, ja tulee aina olemaan, koin lukijana jotain samaa. Säkenöivät hetket oli minulle lukukokemuksena ristiriitainen, mutta ehdottomasti myönteinen: turhankin runsas, aluksi ihanasti hidasteleva ja lopulta mukaansa tempaiseva. Ja nyt, ehkä ensi kesänä, haluaisin käydä elämäni ensimmäisen kerran Hangossa, palata kirjan ensisivujen tunnelmaan.

**** (hitaasta ja ulkokultaisesta alusta huolimatta)

Taina Latvala: Välimatka

Taina Latvala: Välimatka
Kustantaja: WSOY 2012
Kansi: Anna Makkonen; Kannen kuva: Fennopress
Sivuja: 253
Kotimainen romaani


"Oottako te lähärös johonki?"
"Sä oot."
Äiti laskee puolikkaan pullan lautaselle. Hänen silmänsä ovat surulliset vanhasta tottumuksesta. Ne ovat siniset, mutta joka vuosi entistä haaleammat, niin kuin paapan.
"Voi herttintähären."
Hän selailee Seinäjoen suurmarketista ostettua matkaopasta, vaahtoavia vesiputouksia, vaaleanpunaisia iltoja rosoisilla rannoilla. Hän katselee katukahviloita ja kimmeltäviä kukkaistutuksia, aurinkovarjojen alla makaavia öljyttyjä vartaloita.
"Ensuinkaan mä sinne yksin lähäre. Mitä mä siälä teen?"

Eteläpohjalaisessa Synkkylän kylässä arki on kahvinjuontia ja Riki Sorsa -tervehdyksen päästävän kylähullun kohtaamista. Kylänraittia koristavat rapistumassa olevat talot, Jorman Juottola sekä lakkautettu koulu. Lapualla nähtävää on jo enemmän, on vaivaisukkokin. Synkkylässä asuu myös Seinäjoen Suurmarketissa työskentelevän 27-vuotiaan tyttären pian kuusikymppinen äiti. Isä on kateissa, lähtenyt luultavasti jo vuosia sitten. Isosisko Elli asuu perheensä kanssa omillaan, junan alle heittäytynyttä Tuulikki-tätiä ei juurikaan muistella. Äiti ja tytär ovat osin olosuhteiden pakosta läheiset toisilleen. Tyttären ehdotuksesta he matkustavat Teneriffalle, vaikka äiti tuumaa, että ei täs vissihin auta muu ku perua se matka. Perillä Teide on uljas, aulapoika Antonio komea, isi poissa ja silti kaikessa läsnä - ja äidin käsilaukussa arvoitus.

Kiinnostuin Taina Latvalan Välimatkasta (2012) viime syksynä, kun pääsin WSOY:n tilaisuuteen kuuntelemaan, kuinka muun muassa hän kertoi kirjastaan. Joulun alla sain kirjan lainaan ystävältäni ja nyt vihdoin luin sen. Pidän kahden tai useammankin sukupolven tarinoista, äitien ja tytärten ketjuista sekä arvoituksista. Kirjan takakannessa mainitut luottamuksen ja itsenäisyyden kysymykset vaikuttivat nekin houkuttelevilta.

Pitkä ja tumma tarjoilija johdattaa meidät terassin nurkkapöytään, pakarat pinkeinä toisiaan vasten. Hänen kanssaan voisi mennä sänkyyn, jos uskaltaisi. Äiti istahtaa hitaasti alas ja asettelee villatakkinsa tuolin karmille, pälyilee vieraisiin pöytiin. Edellisen kerran söimme ulkona Seinäjoen Rossossa.
Valitsimme tämän ravintolan, koska täällä on puhtaat liinat ja hiljaisin sisäänheittäjä. Isi halusi aina ravintolaan, jossa oli valkoiset pöytäliinat.

Seinäjoki ja Teneriffa, läsnäolo ja poissaolo, vanhempien hääkuva, johon on vangittu vuosisadan rakkaustarina tai vuosisadan katastrofi. Latvala luo kiehtovaa kuvaa paitsi äidistä ja tyttärestä, myös pohjalaisuudesta. Savolaisena nautin murredialogista, joka ei missään vaiheessa tuntunut vaivaannuttavalta, vaan pikemminkin juurelta, jopa kotoisalta. Kotoisuus tuli lukukokemukseeni toisaalta äidin arkisesta olemuksesta. Hän on nainen, joka 59-vuotiaana osaa rajata huulensa ilman peiliä ja ikään kuin varmuuden vuoksi käyttää L-koon paitoja. Hän puhuu pualijauhoosista ja siitä, miten kylymä hairaa. Pohjalaisuudesta Latvala luo hellää etnisyyttä, joka vahvistaa mielikuviani maakunnasta, jossa Ristus vilahtelee arkikielessä. Minulle itselleni eteläpohjalainen kotoisuus tulee osin myös omien juurieni kautta: ainoa tätini asuu Etelä-Pohjanmaalla (terveisiä!), ja lapsuuteni pääsiäislomat vietimme usein lakeuksilla. Opin kiertämään trullinakin. Ei siis ihme, että tunsin olevani kotoisasti kylässä, kun luin Välimatkaa.

Välimatkan nimi on hurjan hieno. Se on yhtä moniulotteinen kuin Latvalan romaanikin. Synkkylästä on suuri henkinen välimatka jo Seinäjoelle, saati sitten Tikkurilaan tai Teneriffalle. Sukupolvien väliin mahtuu asioita, joista ei puhuta, henkinen välimatka voi ulottua myös omaan sisimpään. Välimatka on samalla kertaa kipuileva ja hauska, se on koko ajan tarkkanäköinen. Tytär ei voi olla kuin ahdistunut omassa elämässään: Esi mies on entinen heila, kodin ikkunoiden takana odottaa uusi elämä, mutta likaisten ikkunoiden läpi ei näy kunnolla.Kerronnallaan Latvala luo hidasta tunnelmaa: preensensiin kirjoitettu romaanin nykyhetki kuluu verkkaisesti, se on vesilasin ja viltin viemistä tai puhetta naisten raidallisista pitkiksistä. Muistoissa sen sijaan tapahtuu enemmän ja kaikki mitä on aiemmin ollut, on myös nyt.

Latvalan romaani on vahva ja hieno. Se ei sorru liialliseen selittämiseen, ei kikkaile turhia eikä missään vaiheessa pitkästytä, sen lukeminen on nautittavaa. Takakannessa mainittu lakeuden suru on läsnä, äidin vaalima Orvokki Aution Pesärikko on tapahtunut omassa perheessä. Surun rinnalla Välimatkassa väreilee lämmin huumori ja eri ikäpolvien naisten muistoista ja toiveista ketjuuntuva juurevuus.

****

Välimatkasta ovat pitäneet myös Arja, Erja, Hanna ja Nanna. Mari A:lle jäi kirjasta tyhjä olo.

Catherynne M. Valente: Tyttö joka purjehti Satumaan ympäri itse rakentamallaan laivalla

Catherynne M. Valente: Tyttö joka purjehti Satumaan ympäri itse rakentamallaan laivalla
Kustantaja: Gummerus 2012
Alkuteos: The Girl Who Circumnavigated Fairyland in a Ship of Her Own Making 2011
Suomennos: Sarianna Silvonen
Kuvitus: Ana Juan
Sivuja: 339
Lasten fantasiaromaani, Yhdysvallat

Niinpä Syyskuu ei vilkuttanut hyvästiksi kotitalolleen eikä äitinsä tehtaalle, joka puuskutti valkoista savua kaukana hänen allaan. Hän ei vilkuttanut edes isälleen, kun he lensivät Euroopan yli. Sinä ja minä saatamme järkyttyä tästä, mutta Syyskuu oli lukenut valtavan paljon kirjoja, ja hän tiesi, että vanhemmat ovat vihaisia siihen asti, kunnes saavat tietää, että heidän pikku seikkailijansa  on käynyt Satumaassa eikä kulmakapakassa, ja sitten kaikki onkin taas hyvin.

Vihreä tuuli -niminen herrasmiehen näköinen puhuri, Päivää- ja Näkemiin-noitasisarukset, A-L-niminen louhikäärme tai kirlisko, alkemistineroja, hyvä kuningatar Malva ja ilkeä hallitsija Markiisitar sekä Lipeäksi nimetty saippuasta tehty golem. Kaksitoistavuotias Syyskuu kohtaa monenlaisia hahmoja matkatessaan Satumaassa. Syyskuu on aivan tavallinen nuori tyttö, jonka isä on sodassa tai äiti työskentelee tehtaassa. Vihreä tuuli houkuttelee hänet Satumaahan, jossa tarvitaan Syyskuun apua: uuden hallitsijan, Markiisittaren, aikana asiat ovat menneet hullulle tolalle ja vain Syyskuu voi hakea Markiisittaren kaipaaman talismaanin lumotusta metsästä. Syyskuu joutuu matkalle, joka on vaarallinen ja julma, mutta joka tuo myös uusia ystäviä sekä oivalluksia niin arki- kuin satumaailmastakin.

Tyttö joka purjehti Satumaan ympäri itse rakentamallaan laivalla (2011) on amerikkalaisen kirjailijan ja kriitikon Catherynne M. Valenten fantasiaromaani, jota Neil Gaiman luonnehtii kirjan takakanteen nostetussa mainoslauseessa "loisteliaaksi tasapainoiluksi modernismin ja viktoriaanisen sadun välillä". Romaani on osa kirjasarjaa, johon on suunniteltu kaikkiaan viittä osaa. Tyttö joka purjehti Satumaan ympäri itse rakentamallaan laivalla - mikä nimike! - on lastenkirja, mutta kuten tulette huomaamaan, myös aikuinen voi nauttia sen lukemisesta ja löytää kirjasta asioita, jotka saattavat mennä ohi pienemmiltä lukijoilta.

"Sinulla on varmasti kova nälkä! Olet kulkenut niin pitkän matkan!"
Syyskuu nielaisi. Hän kurkkunsa oli kuiva ja hänen vatsansa tyhjä. Tämä oli varmasti keijuruokaa. Pahinta laatua, sellaista joka ei päästä menemään kun sitä on kerran maistanut.

Valenten kirjassa on samoja kaikuja kuin Lewis Carrollin Liisassa Ihmemaassa ja Michael Enden Tarinassa vailla loppua. Tyttö joka purjehti on tyylipuhdas fantasiaromaani, jossa tuikitavallinen lapsi siirtyy fantasiamaailmaan, saa suoritettavakseen tehtävän sekä kohtaa lukuisan joukon ystävällisiä ja vihamielisiä hahmoja. Valenten kirjassa kyse onkin tuttujen lastenfantasia-aihioiden kierrättämisestä, mutta tavalla, joka ei jää pelkäksi pastissiksi, vaan luo jotain aidosti omaperäistä ja sydämellistä.

Sydämellisyys ei tarkoita pelkkää herttaisuutta. Tytössä joka purjehti on paikoin melkoista julmuutta, joka sopii hyvin kohtaamiseen uuden, oudon maailman kanssa. Kyökkipsykologimaisesti kirjan voit tässäkin suhteessa liittää osaksi monien fantasiaklassikkojen jatkumoa, kun lapsuuden ja teini-iän kynnyksellä oleva henkilö koettaa saada selkoa niin omaan maailmaansa kuin kaikkeen uuteen ja outoonkin. Tähän uuteen ja outoon, ennen kaikkea omiin päätöksiin, Syyskuu saa opastusta puiselta naiselta, tienviitalta, jonka osoittamien suuntien mukaan kulkija voi menettää suuntaansa, henkensä, järkensä tai sydämensä. Elämä satumaassakin on oikeita ja vääriä valintoja! Se on myös paljon sellaista, jonka aikuiset oivaltavat. Julmuuden rinnalla on hauskuutta, ne lomittuvat keskenään; on esimerkiksi brandytilkkoja, kuolemaa, eläinten syömiseen liittyviä eettisiä kysymyksiä sekä ikuisia jatko-opiskelijoita.

Tytön joka purjehti maailma on runsas. Se on sitä jopa siinä määrin, että olin kirjan ensimmäisen kymmenen luvun aikana miltei hengästyin kaiken paljouteen. Jokaisessa luvussa Syyskuu esimerkiksi kohtaa uuden hahmon, mielestäni vähemmälläkin olisi tullut toimeen. Hahmoista suurin suosikkini on lohikäärme, tai oikeammin louhikäärme, Kirlisko A-L, jonka isä oli kirjasto ja jonka sisarukset ovat nimeltään M-S ja T-Ö. A-L, tuttavallisemmin Allu, tietää kaiken asioista jotka alkavat a- ja l-kirjaimilla. Kirjallinen lohikäärme on niin riemastuttava tuttavuus, että koen miltei liikutusta vain ajatellessani sitä.

Kaiken runsauden ja jo mainitsemani julmuuden vuoksi suosittelen kirjaa noin kymmenvuotiaille ja sitä vanhemmille, myös aikuisille. Omien lasteni, joista esikoinen on nyt seitsenvuotias, annan vielä kasvaa muutaman vuoden. Toivon, että he löytävät Valenten romaanin aikanaan, sillä minut kirja vei runsaudestaan huolimatta mukanaan. Ihastuin suuresti, sillä tarina on kunnianosoitus vanhanaikaisille sadulle, nykyhetken fantasilla sekä suurelle seikkailulle.

Kirjan kuvitus on tarinan henkeen sopivaa. Ana Juanin piirrokset sijoittuvat aina jokaisen luvun alkuun, joissa lyhyesti kerrotaan myös tulevista tapahtumista. Piirustukset antavat lukuisille Syyskuun kohtaamille hahmoille muodon tai ilmeet sekä kertovat myös niistä tunnetiloista, joita lukija tullee kohtaamaan. Jälki on kaunista, suorastaan lumoavaa, joskin konventionaalista - ja kauttaaltaan Valenten kirjoittamaa fantasiaa tukevaa.

Tyttö joka purjehti Satumaan ympäri itse rakentamallaan lautalla on nimeään myöten mainio fantasiaromaani. Se paitsi kuljettaa Satumaahan ja päästää lukijansa mukaan paikoin hurjiinkin seikkailuihin, myös pitää otteessaan lukemisen jälkeenkin. Valenten lastenromaani on kirja, jonka luettuaan haluaa uskoa satuihin ja säilyttää niidä sydämessään.

****

Alan Hollinghurst: Vieraan lapsi

Alan Hollinghurst: Vieraan lapsi
Kustantaja: Otava 2012, Otavan kirjasto
Alkuteos: The Stranger's Child 2011
Suomennos: Markku Päkkilä
Kannen valokuva: Rodney Smith
Sivuja: 535

"Ja sitten Cecil kirjoitti sinulle kuuluisimman runonsa. Sinä olit varmaan otettu", sanoi rouva Riley nautiskellen tilanteesta.
"Niin Cecil tosiaan teki", Freda sanoi.
"No jaa... Oikeastaan Cecil kirjoitti sen meille kaikille", Daphne sanoi. Runo kaikkinensa herätti nyt lähinnä ihmetystä, samoin nolot muistot siitä, mitä se oli hänelle aikanaan merkinnyt.

Hurmaava ja aristokraattinen nuori runoilija Cecil Valance vierailee ystävänsä George Sawlen kotona Two Acresin maalaiskartanossa. On kesä 1913 ja koko maailma tuntuu olevan täynnä mahdollisuuksia Englannin nuorille toivoille. Cecil hurmaa kaikki, etenkin Georgen ja tämän pikkusiskon Daphnen, jonka muistikirjaan hän kirjoittaa runon. Runosta tulee tulevaisuuden klassikko, ja sen arvo kohoaa entisestään, kun Cecil kaatuu ensimmäisessä maailmansodassa. Cecilin runot puhuttelevat lukijoita ja kirjallisuudentutkijoita, myös hänen elämänsä herättää uteliaisuutta. Kuka Cecil Valance oikeastaan oli? Mitä tapahtui kesällä 1913 ja kenelle Two Acres -runo oli omistettu? Vuosikymmeniä myöhemmin nuori Paul Bryant haluaa ottaa kaikesta selvää.

Alan Hollinghurstin ensimmäinen suomennettu romaani Vieraan lapsi (2011) on melkoinen tiiliskivi. Yli viisisataasivuinen romaani käy läpi miltei sadan vuoden ajanjakson alkaen ajasta ennen ensimmäistä maailmansotaa ja päätyen 2000-luvulle. Kirjallisuus, Englanti ja kaunis kansi vetosivat minuun niin, että päätin rakastaa kirjaa jo ennen sen lukemista.

Yhä selin Ceciliin hän kumartui tähyilemään veteen, joka oli ruskehtavaa ja savista ja jatkuvassa liikkeessä siihen laskeutuvan pienen puron virtauksesta. Vastaranta kimalteni auringonvalossa reilun viiden metrin päässä. Hän työnsi jalkansa veden kylmään pintakerrokseen ja heittäytyi aikailematta sen purevan hyiseen syliin. Hän pyörähti ympäri, pysähtyi ja henkäisi: "Fantastista!"

Kulunut viikko on ollut oikea Vieraan lapsi -viikko blogimaailmassa. Ilselän Minnan ja P.S. rakastan kirjoja -blogin Saran arviot osoittavat, ettei Blogistaniassa olla suinkaan yksimielisiä kirjan suhteen. Koska olen Saran tavoin jonkinasteinen anglofiili, huomasin hänen lukukokemuksensa olleen melko samanlainen kuin omanikin. Olen kuitenkin Minnan kanssa samaa mieltä siitä, että kaikkea vatvotaan liiaksikin. Lukukokemukseni oli näin ollen ristiriitainen: rakastin kirjan alkua, pitkästyin jossain vaiheessa ja hämmennyin lopussa - missään vaiheessa kirja ei jättänyt kylmäksi.

Kokonaisuudessaan Vieraan lapsi toimii. Hollinghurst luo huikeaa ajankuvaa vuosisataisesta Englannista, hän käsittelee salattua ja julkista lukuisten yksilöiden näkökulmasta ja käyttää tässä hyväkseen näkökulmatekniikkaa, joka haastaa lukijansa: kestää oman aikansa saada selville, kuka kokee ja mikä aikakausi on kyseessä. Vieraan lapsi on laajuutensa vuoksi sekä Valancen ja Sawlen suvun vaiheisiin keskittyvänä kronikkamainen. Se on myös hienovaraisen (homo)eroottinen sekä kirjallisuus- ja runoussitaatteineen jossain määrin korkeakirjallinen. Henkilökuvaus toimii hyvin yksittäisten kohtausten tasolla, mutta runsas henkilömäärä sekä laaja ajallinen kaari syövät osan heidän syvyydestään: Vieraan lapsen henkilöihin ihastuu ja heidän elämänsä kiinnostaa, mutta romaanin rakenteesta johtuva hyppäys toiseen aikakauteen nostaa esiin koko ajan uusia ja uusia henkilöitä, minkä vuoksi jopa oma suosikkihenkilöni Daphne jää etäiseksi.

Kaiken kaikkiaan romaani on kuitenkin nautittavaa luettavaa. Hollinghurst kirjoittaa kaunista kieltä (Markku Päkkilän suomennoskin on erinomainen), perienglantilaisuus viehättää ja jaarittelun uhallakin pikkuseikkoihin pysähtyminen, hetkien merkitys, lisää koko romaanin vahvaa tunnelmaa. Hollinghurstin vahvuutta miljöö- ja yhteiskuntakuvaajana on pakko kehua erikseen: maaseututalot ja vehmaat jokivarret takaavat romanttisen ja alakuloisen tunnelman, koululaitos, kirjalliset keskustelut, homoseksuaalisuuden kuvaus ja maailman muutokset aikaansaavat kaunokirjallisen matkan jonnekin saavuttamattomaan.

Pidin Vieraan lapsesta, ihastuin Hollinghurstin luomaan menneeseen maailmaan (uusia terveisiä Ilselään!), mutta en varauksetta. Vieraan lapsessa on kaikessa kiehtovuudessaankin liikaa henkilöitä, turhan paljon tyhjäkäyntiä. Brittiläisen yläluokan, osin jo kadonneen elämänmuodon, kuvaajana Hollinghurst on taitava, eräänlaisen kaunokirjallisen homoseksuaalisen historian kirjoittajana pätevä, romaanikirjailijana selvästi akateemisesti oppinut. Vieraan lapsi on kuin matka jonnekin saavuttamattomaan - se on ajallisesti hyppelehtivä, mutta kaunokirjallisesti kiehtova.

****
Vieraan lapsi taisi tehdä minuun lopulta samanlaisen suuren, mutta hämillisen vaikutuksen kuin Karoliinaankin. Brittiläinen etäisyys sopii minulle, kuten se sopii Liisallekin. Leena nosti kirjan vuoden 2012 parhaimmaksi ja löysi kirjasta lähestulkoon petollisen rakastajan. Amma ei löytänyt yhtään henkilöhahmoa, josta olisi pitänyt.

Karl Ove Knausgård: Taisteluni. Ensimmäinen kirja

Karl Ove Knausgård: Taisteluni. Ensimmäinen kirja
Kustantaja: Like 2011
Alkuteos: Min Kamp. Forste bok. 2009
Suomennos: Katriina Huttunen
Sivuja: 489
Omaelämäkerrallinen romaani, Norja

Ulkona oli aivan hiljaista niin kuin vain talvella voi olla. Ja vaikka oli pilvistä ja taivas oli harmaa, valo oli maisemassa täysin valkoinen ja hohtava. Muistan ajatelleeni että juuri silloin minun ei tehnyt mieli muuta kuin istua siellä juuri silloin, vastarakennetussa talossa, valokiilassa keskellä metsää ja olla niin tyhmä kuin halusin.

Norjan puhutuin kirjailija, suurkohun herättänyt kirjasarja. Mies, joka kirjoittaa omasta elämästään ja tuo kaikki läheisensäkin mukaan kirjaan. Palkittu, huomattu, massiivinen teos. Olin sivuuttanut Karl Ove Knausgårdin Taisteluni-sarjan sen ensimmäisen osan ilmestyessä suomeksi, mutta viime syksynä ilmestynyt Toinen kirja sai minut kiinnostumaan ja muutama viikko sitten kävin ostamassa Taisteluni. Ensimmäisen kirjan (2009) omaan hyllyyni.

Taisteluni-sarja kertoo Karl Ove Kausgårdista itsestään. Kirjailija on teostensa päähenkilö, näkijä, sivustakatsoja ja kokija. Menneisyyden ja nykyisyyden ristiaallokossa kulkevat kirjat piirtävät kuvaa yhden norjalaismiehen elämästä onnenhetkineen ja menetyksineen. Ensimmäisessä kirjassa Knausgård pureutuu lapsuuteensa ja nuoruuteensa sekä isänsä pahenevaan alkoholismiin. Romaani on matka norjalaiseen lähimenneisyyteen sekä kirjailijan oman perheen sisälle.

Tässä talossa oli aina oltu tarkkoja siitä ettei kukaan ulkopuolinen näkisi sisään, pyritty moiteettomuuteen kaikessa mikä näkyi, vaatetuksessa, puutarhassa, talon julkisivussa, autossa ja lasten käytöksessä. Ei siis tullut kuuloonkaan panna valaistussa keittiössä viinapulloa ikkunalle. Siksi heitä niin nauratti, ja pian myös minua.

Taisteluni-sarjan ensimmäinen kirja on omakohtainen - mitä koko sarjan pitäisi olla - jopa siinä määrin, että
Knausgård vaikuttaa miltei pelottavan avoimelta. Hän tuntuu tuovan kaiken lukijan eteen, mutta romaaniksi luokiteltavassa omaelämäkerrallisessa teoksessa tämä avoimuus on totta kai sekä kirjailijan että kustantajan valitsemaa. Koko teos(sarja) on monumentaalinen; sukua Proustille, kuten Mika huomauttaa. Oman elämänsä tuomisessa kirjalliseen tuotantoon ei sinänsä ole mitään uutta. Knausgårdin oman itsensä kanssa taistelua voi varmasti pitää myös korkeakirjallisena Kalle Päätalona, jonkinlaisena laveana Pirkko Saisiona tai ehkäpä sitä voi ajankohtaisesti verrata Jörn Donnerin Mammuttiinkin. Omien läheisten tuominen romaanihenkilöiksi muistuttaa Riikka Ala-Harjan ympärillä käytyä keskustelua. Toki näissä kirjoissa on valtavasti eroja (enkä ole lukenut edellä mainituista kuin Saisiota) ja vasta hieman yli 40-vuotiaana Knausgård on kohtalaisen nuori kirjoittamaan omaelämäkerrallista proosaa.

Omaelämäkerrallinen romaani herättää kysymyksen faktan ja fiktion luonteesta. Nanna pohtii, pitäisikö Knausgårdia lukea kuitenkin fiktiona. Suomalaiselle lukijalle se on kohtalaisen helppoa. Knausgård kirjoittaa vetävästi, kaunokirjallisesti, ja ainakin minun oli helppo lukea kirjaa kuin mitä tahansa romaania. Taisteluni saakin pohtimaan, missä menee elämäkerran, fiktion, autofiktion ja dokumenttiromaanin rajat. Onko kyse erittäin hyvin kirjoitetusta muistitiedosta vai jopa metakirjoittamisesta, kuten Reeta pohtii? Autofiktiossaan Knausgård tuo mieleeni hienon maanmiehensä Gaute Heivollin, väkevyydessään taas Per Pettersonin. Laveassa ilmaisussaan Knausgård on lukemistani norjalaiskirjailijoista aivan omanlaisensa. Hänen kirjoittamanaan Norjan kuulaat merimaisemat ja toisaalta tunkkainen, kauhistuttava saastainen lika ja läheisten rappiotila tulevat ihan liki. Vaikea isäsuhde leimaa koko elämää.

Koska Knausgård kirjoittaa niin hyvin, voi Taisteluani lukea ahmien, mutta sen parissa voi myös viipyillä, löytää viittauksia niin August Strindbergin jantelaisuuteen kuin 1980-luvun populaarimusiikkiin. Sony Walkmanit, sukulaispäivälliset, kotibileiden hapuilevat seksikokemukset, tolpasta tolppaan juoksevat sähköjohdot ja merellä uiva tanskanlautta tarjoavat kiinnittymispintaa ja ajankuvaa suomalaisellekin lukijalle. Jotain koskettavaa, jotain syvää ja ihmisluontoa perinpohjin tutkailevaa Knausgårdin kerronnassa on. Kirjan teemat tai kysymyksenasettelut katsovat yleistä yksityisestä: orastavaa seksuaalisuutta miltei myötähäpeällisesti, kuolemaa ja ihmisyyttä yhtenä arkisena muotona muiden joukossa. Knausgård on kertojana samalla kertaa armoton ja hellä, hän järkyttää ja lumoaa. Toki kirjaan mahtuu jaaritteluakin, paikoin kerronta on niin luonnosmaista ja hiomatonta, että kokonaisia sivuja olisi varsin hyvin voinut ottaa pois. Pääosin Knausgårdin teksti on kuitenkin huikeaa ja niin rehellisen oloista.

Olen vaikuttunut. Taisteluni-sarjan ensimmäinen osa on kiehtova ja koskettava kirja, jonka toivon jäävän mieleeni pitkäksi aikaa. Haluan ehdottomasti lukea sarjan muutkin osat, joista toistaiseksi vain Toinen kirja on suomennettu. Edessä taitaa olla reissu kirjastoon tai kirjakauppaan.

****½

Ystävät kirjavinkkaajina

Hyvää ystävänpäivän aattoa! Olen lukemassa nyt kahta hienoa romaania, mutta haluan viipyillä kummankin parissa niin, että luen hitaasti enkä saa niistä blogitekstiä aikaiseksi vielä pitkään aikaan. Kirjoista toista aloin lukea saatuani sen ystävältäni lainaan, toisen taas ostin blogiystävien suositusten perusteella.

Jotta olisin oikein ajankohtainen, kyselenkin teiltä blogini lukijoilta, että minkä verran ystävien suositukset tai moitteet vaikuttavat lukuvalintoihinne? Onko teillä muutama luottolukija tai hyvä ystävä, joiden kommenttien perusteella valitsette tai hylkäätte lukemisenne? Tai asuuko teissä se kuuluisa vastarannankiiski, joka haluaa löytää lukemansa itse, omatoimisesti, ehkä yllättävän sattuman kautta? Niin - ja kuinka paljon ja millaisin miettein suosittelette lukemista ystävillenne?

Ei lie suuri yllätys, että itse luen paljon ystävieni suosittelemia kirjoja, mutta toisinaan sisäinen vastarannankiiskeni astuu esiin. Suhtaudun ystävien suosittelemiin kirjoihin ehkä vakavammin kuin muuten löytyneisiin teoksiin, sillä ystävien suosituksilla on painoarvoa ja myöhemmin näihin kirjoihin liittyy erityisiä muistoja - silloinkin, kun vinkattu kirja ei ole kovin hyvä.

Muutaman elämäni rakkaimmista kirjoista olen löytänyt nimenomaan ystävieni ansiosta. Tutustuin esimerkiksi Joel Haahtelan tuotantoon reilut kaksi vuotta sitten vierailtuani Otavan kirjakaupassa yhden ystäväni kanssa. Hän suositteli minulle Perhoskerääjää. Haahtelasta oli kirjoitettu jo jonkin verran blogeissa, mutta olin onnistunut sivuuttamaan kaikki kirjoitukset enkä ollut varmaan edes kuullut koko Haahtelasta. En tiennyt mitä odottaa. Löysin yhden suosikkikirjailijani. Vastaavasti hieman vanhempi kirjarakkauteni, Italo Calvino, tuli minulle tutuksi tätini kehumana, hän suositteli kirjaa minulle aivan erityisesti ja lähestulkoon tyrkkäsi romaanin käteeni. Luin Halkaistun varakreivin ensimmäisen kerran jo lukiolaisena ja ihastuin kirjan maailmaan. Blogiystävienkin suosittelemana olen lukenut monta kirjaa, en varmaan olisi koskaan löytänyt esimerkiksi Haruki Murakamin Kafkaa rannalla, jos siitä ei olisi annettu ihanuusvaroitusta.

Toisaalta kirjan suositteleminen ystäville on aina hieman riskialtista, koska ystävien suosittelemaan kirjaan tarttuu ehkä suuremmin odotuksin kuin niihin kaikkiin muihin. Ja joskus tulee vikatikkejä, joita ei halua tunnustaa ystävilleen. Nuorempana en iljennyt kertoa tuttavilleni, jos en pitänyt näiden suosittelemista kirjoista. Muistan miten Anni Polvan Tiina-kirjat olivat minulle pientä pakkopullaa, mutta luin niitä, koska se kuului silloiseen koulutyttökulttuuriin. Lukeminen oli sosiaalista, onhan se osin vieläkin. Reilut kymmenen vuotta sitten eräs todella rakas ystäväni suositteli minulle Donna Tarttin romaania Jumalat juhlivat öisin, jota piti eräänä parhaimpana koskaan lukemanaan. Luin kirjan, luin sen ihan mielelläni, mutta en ymmärtänyt mikä siinä niin erikoista on. Silloin en hennonut kertoa ystävälleni, etten nähnyt kirjassa mitään säväyttävää, nyt tohdin sen jo tehdä. Hieman vastaavasti ostin Anna Gavaldan romaanin Kimpassa, joka osoittautui tylsäksi ja nippa nappa keskinkertaiseksi lukukokemukseksi.

Koska edellä mainitsemani itselleni heikohkot kirjatkin ovat olleet ystävieni suosittelemia, suhtaudun niihin erityisellä lämmöllä. Ystävän kirjavinkkauksessa on aina sydän jollakin tasolla mukana. Tästä johtuen koen kirjojen suosittelemisen ystävilleni erityisen vastuulliseksi. Haluan, että he pitäisivät niistä kirjoista, joista heille vinkkaan. Joskus läheisten ihmisten reaktiot omiin kirjasuosituksiin saattavat jopa jännittää: entä jos lenkkikaverini ei pidäkään Carol Shieldsistä? Mitä jos kuvittelen vanhan opiskelukaverini ihastuvan leppoisaan ruotsalaiseen dekkariin, mutta hän haluaakin lukea Tarinoita kronoopeista ja faameista?

Millaisia ystäviin ja kirjoihin liittyviä kokemuksia teillä muilla on? Olisi hauska kuulla.

Mitä yläkuvaan tulee, niin tuo herttainen pikkukatu löytyy lapsuuteni kotipaikkakunnalta Suonenjoelta. Ja mitä rakkauteen tulee, niin puolisoni minulle suosittelemat kirjat ovat jääneet useimmiten kesken. Onneksi aina löytyy poikkeuksia: mies suositteli minulle Jose Saramagon Kertomusta sokeudesta, josta pidin. Minä taas annoin hänelle matkalukemiseksi Olli Jalosen 14 solmua Greenwichiin, joka oli mieheni mieleen.

Rosamund Lupton: Mitä jäljelle jää

Rosamund Lupton: Mitä jäljelle jää
Kustantaja: Gummerus 2013
Alkuteos: Afterwards 2010
Suomennos: Tero Valkonen
Kannen suunnittelu: Eevaliina Rusanen
Sivuja: 481
Romaani, Iso-Britannia

Tuntuu että olen muuttunut avaimenvartijaksi, ja olen varma että yksi niistä avaa oikean lukon.
Minun tehtäväni on nyt selvittää kaikki mahdollinen.
Sitten täytyy taata että [--]
On pakko.
Siinä kaikki.

Englantilaisen Sidney Housen yksityiskoulun liikuntapäivän aamuna tuuli on lämmin ja vahva. Liikuntapäivään osallistuu myös keski-iän kynnyksellä oleva Grace, jonka kahdeksatta syntymäpäiväänsä viettävä Adam on mukana juoksemassa ja jonka 17-vuotias tytär Jenny sijaistaa koulun terveydenhoitajaa. Kesken aurinkoisen, ihanan päivän koulussa syttyy tulipalo, ja Jenny on rakennuksen sisällä. Gracen on pelastettava tuhopolton uhriksi joutuva lapsensa. Jotta voin kertoa lisää kirjan kehyksestä, minun on tehtävä samoin kuin Oota mä luen tän eka loppuun -blogin Minna sekä Nenä kirjassa -blogin Norkku ja paljastettava juonesta yksi oleellinen asia. Tämä seikka selviää kuitenkin heti kirjan ensimmäisten sivujen aikana, joten en usko tekeväni kirjalle hallaa. Grace nimittäin loukkaantuu tulipalossa niin pahasti, että kamppailee sairaalassa hengestään. Elämän ja kuoleman välisessä tilassa hän ikään kuin siirtyy ulos ruumistaan ja alkaa selvittää, kuka sytytti tulipalon ja miksi. Jenny ei tunnu vieläkään olevan turvassa, joten Gracen on pakko suojella perhettään.

Luin Rosamund Luptonin esikoisromaanin Sisaren reilu vuosi sitten. Suhtauduin kirjaan ristiriitaisesti. Nautin sen Lontoo-kuvauksesta, mutta en lämmennyt tarinalle. Kun sitten kuulin Mitä jäljelle jään (2011) suomennoksesta, muistin Minnan ja Norkun pitäneen kirjasta ja päätin kokeilla, miten toinen Lupton-suomennos minuun vaikuttaisi. Kirjan takakannen mainoslause vakuuttelee Luptonin olevan "uskomattoman hyvä" ja tarinan luvataan pitävän sisällään niin jännitystä kuin äidinrakkauttakin.

"Etkö tajua, äiti? Hei! Olen aikuinen jo. Et voi päättää elämästäni. Siitä mitä on jäljellä. Minulla on oma elämä. Oma kuolema."

Mutuhuttuilevana bloggaajana saan kirjoista kertoessani tuoda esiin omia lukemiseen liittyviä ihastuksen ja ärsytyksen kohteita. Mitä jäljellä jää tuo heti alussa lukijansa tietoisuuteen eräänlaiseen ruumiistairtautumiskokemuksen. Se vieraannutti minut oitis, en ole koskaan pitänyt hörhöistä aiheista kirjoissa. Luen mielelläni maagista realismia ja jonkinlaista fantasiaakin, mutta todentuntuisessa ja muuten niin realistiset kehykset omaavassa kirjassa Gracen kaikkialla leijaileva olemus oli minulle jotain, joka sai miltei lopettamaan kirjan lukemisen. Koska luotin kirjasta vinkanneiden blogiystävieni makuun, päätin kaikesta huolimatta jatkaa Gracen ja hänen perheensä tarinan parissa.

Kuten Sisaresta muistin, on Lupton myös varsin taitava kuljettamaan viihdyttävää ja jännittävää tarinaa. Jännityskertomuksen, miltei dekkarin, taso toimii ja Mitä jäljelle jää pitikin otteessaan niin, että lopulta en malttanut laskea kirjaa käsistäni. Jotta pääsin tähän lukemisen rytmiin, minun piti kuitenkin päästä ensin yli tarinan hörhökehyksestä sekä reilusta sadasta ensimmäisestä sivusta, joiden aikana lukeminen takkuili. Jännityskirjamaisessa lukuromaanissa se on liikaa, sillä tämän lajityypin kirjoissa lukijan tulisi koukuttua miltei heti.

Osin lukemisen jatkaminen kuitenkin kannatti. "Hörhötaso" antaa Gracelle mahdollisuuden olla miltei kaiken näkevä kertoja. Hän pääsee seuraamaan niin poliisikuulusteluja kuin kohtaamaan yksittäisten ihmiset pelot ja surut, myös omansa. Koska hänen sielunsa on irtautunut ruumista, on hän kaiken näkevänä kuitenkin kykenemätön tekemään mitään. Lukeminen kannatti myös siksi, että Lupton on taitava perhedynamiikan kuvaaja ja tulipaloa selvittelevästä kertomuksesta kasvaa varsin hyvä vanhempien ja lasten välisten suhteiden, ystävyyden sekä luottamuksen kuvaus. Etenkin Grace, mutta myös Jenny ovat romaanihenkilöinä hyviä. Heistä välittää ja heidän kohtalonsa kiinnostaa.

Vaikka en voi sanoa ihastuneeni kirjaan, sain otteessaan pitävän lukuromaanin, jossa epäuskottavuuden rinnalla kulkee taitavasti kirjoitettu, koskettavakin kertomus erään äidin yrityksestä pelastaa se, mikä pelastettavissa on. Suosittelen kirjaa kaikille, jotka sallivat pienen astraalimatkailun minua paremmin.

***

Hyvän (kirja)mielen lähteillä

Leena Lumi muisti minua haasteella, jossa tulee kirjata 10 hyvää mieltä tuottavaa asiaa. En aina jaksa vastata haasteisiin, vaikka niistä suuresti pidänkin ja nautin aina kanssabloggaajien haastevastausten lukemisesta. Nyt olen savolaisissa lapsuusmaisemissani viikonlopun vietossa ja mukanani on tietenkin muutama hyvä kirja. Siksi vastaan Hyvän mielen lähteillä -haasteeseen kirjamiettein. Mitkä kaikki kirjoihin liittyvät tai lukemista sivuavat asiat tuovat minulle hyvää mieltä? Tässä satunnaisessa järjestyksessä 10 onnentuojaa:

1. Läheiset ihmiset tietenkin tuovat hyvää mieltä, kuten varmasti suurimmalle osalle. Olen ylpeä ekaluokkaisesta tyttärestäni, joka täyttä päätä suorittaa lukudiplomia, josta puuttuu enää kaksi kirjaa. Hänen viimeksi kokonaan itse lukemansa kirja oli Eppu Nuotion Kingin kalassa. Ja viisivuotiaan poikani mielestä maailman paras kirja on se, jossa "leluauto ajaa hedelmien päältä". Harmikseni en tunnista kirjaa, mutta onneksi kaikkea muuta on löytynyt luettavaksi.

2. Ihanat kirjakekkerit. Viimeksi torstaina pääsin mukaan WSOY:n Kirjalliseen ensi-iltaan, jossa hauskat kirjailijahaastattelut, kiehtovat kirjatrailerit, mainio Trio Kolmihenkisen musiikki sekä tietenkin ihana kirjamielinen seura tutustuttivat kevään kirjatarjontaan. Mooses Mentulan Isän kanssa kahden sekä Katja Ketun Jäänsärkijä tullevat minulla lukuun ennen pitkää. Illasta ovat kirjoittaneet paremmin ainakin Hanna ja Mari A.

3. Matkustaminen. Olen krooninen matkakuumeilija ja nyt ainakin kuvittelen tekeväni ensi kesänä kaksi ulkomaanmatkaa, toisen perheeni kanssa, toisen kahden kesken mieheni kanssa. Matkoista toinen suuntautuu Berliiniin, toinen jonnekin muualle. Matkalukemisen pohtiminen on vähintään yhtä hauskaa kuin matkahaaveilu. Ja matkalla lukeminen se vasta ihanaa onkin!

4. Lisääntyvä valo. Sehän tuo enemmän lukuaikaa! On ihanaa, kun voi lukea luonnonvalossa eikä iltaisin väsytä niin paljon kuin tässä talven hämärähyssyssä. Rakastan toki talvea, mutta mitä vanhemmaksi tulen, sitä enemmän odotan kevättä - ja kesää, jolloin saan lukea pihakeinussa.

5. Uudet kirjat. Viime viikolla sain käsiini muutaman kevään kirjauutuuden ja lisäksi lainaksi Alan Hollinghurstin Vieraan lapsen. Nyt onkin hyvän mielen ongelma päättää, että mitä alkaisin ensimmäiseksi lukea.

6. Vanhat kirjat. Lapsuudenkodissani teen aina kirjalöytöjä. Vanhempieni kirjahyllyssä on rakkaita muistoja lapsuudesta sekä lukuisia lukemattomia kirjoja. Ja vintillä lisää. Kirjahamsteri hyrisee mielihyvästä.

7. Karl Ove Knausgårdin Taisteluni-sarja. Olen vasta varovaisesti aloitellut ensimmäistä osaa, mutta uskon jo nyt vaikuttuvani tuosta paljon puhutusta norjalaisesta. Taas yksi kirjablogin teksti vain vahvistaa ennakko-odotuksiani.

8. Napostelukin tuo hyvää mieltä. On suuri nautinto napsia jotain pientä samalla, kun syö: hyvä viini, suklaa, leipä ja popcorn ovat suosikkejani. Kirjaa lukiessani en kuitenkaan osaisi syödä lämmintä ruokaa: kirja ei kuulu lounaspöytään, olen tässä suhteessa pöytätapapoliisi. Aamiainen on jo asia erikseen - tosin sen aikana luen tietenkin Hesaria.

9. Työ. Vaikka joskus väsyttää ja moni asia ottaa päähän, pidän työstäni. On hienoa työskennellä kirja-alalla ja juuri nyt olen saanut lukea kahta käsikirjoitusta, joissa molemmissa on kiehtova aihepiiri. Niille, jotka seuraavat blogiani vain satunnaisesti kerron, etten tuo työkirjoja blogiini.

10. Kaikki kirjablogikollegani. Muut kirjablogit tuovat lukuvinkkejä, innostusta lukemiseen sekä aitoja ystäviä. On mukavaa, suoranainen onni, olla kirjabloggaaja.

Ja niinpä lähetänkin tämän haasteen muutamalle blogiystävälleni:
Liisalle Luettuihin, lukemattomiin
Marialle Sinisen linnan kirjastoon
Elma Ilonalle Tarinauttisen hämäriin hetkiin
Saralle PS Rakastan kirjoihin
Ammalle Amman lukuhetkiin

Richard Powers: Suopeus

Richard Powers: Suopeus
Kustantaja: Gummerus 2011
Alkuteos: Generosity 2009
Suomennos: Raimo Salminen
Kansi: Sampsa Voutilainen
Sivuja: 430
Romaani, Yhdysvallat

Russel makaa pimeässä sängyssään ja käy läpi illan keskustelua. Luova tietokirjoittaminen virtaa hänen päänsä läpi. Hänen on noustava sängystä neljän tunnin kuluttua tehdäkseen pitkän matkan takaisin päivävuoroon editoijaksi. Matkittuaan nukkumista neljäkymmentä minuuttia hän kääntää kylkeä ja sytyttää valon. Hänen päiväkirjansa odottaa yhä yöpöydällä. Hän tekee kiihtyneiden metromuistiinpanojen alle lisäyksen: Thassadit on taatusti maailman onnellisin pakolainen.

Russel Stone on chicagolainen luovan kirjoittamisen opettaja, jonka pitämälle kurssille osallistuu muun muassa Thassadit Amzwar -niminen nainen. Algeriasta pakolaisena tullut Thassa on kokenut hirvittäviä asioita, mutta sätelee ihmeellistä valoa. On kuin hän olisi aina onnellinen, ja Thassa saakin opiskelutovereiltaan lempinimen neiti Suopea. Moinen onnellisuus tuntuu mahdottomuudelta, minkä vuoksi Thassa, hänen onnensa ja hänen geeninsä saavat peräänsä kokonaisen joukon ihmisiä geenitutkijasta median edustajiin. Puolet maailmasta haluaa tietää, mikä on Thassan geenien salaisuus. Voiko tiede selvittää onnellisuuden geenit ja mitä se merkitsee ihmisyksilölle, mitä kokonaiselle kansakunnalle?

Olen jo kauan halunnut lukea Richard Powersia. Suopeus (2011) tuli vastaan tammikuun kirja-alessa. Kirjasta lukemani myönteiset blogiarviot sekä Powersin maine taidokkaana ja ennen kaikkea älykkäänä ja lämpimänä kertojana kiehtoi. Ja maineensa veroinen kertoja hän onkin, samalla myös huomattavasti haastavampi kuin ennakkoon kuvittelin.

"Kun luulee tietävänsä mitä katselee, pitää katsoa vielä tarkemmin."

Suopeus on paljon. Se on vaikea, kiehtova, ärsyttävä, mukaansatempaiseva ja omalaatuinen romaani. Powersin teksti vaatii lukijaltaan melkoisesti, mutta antaa ehkä vieläkin enemmän. Linnean ja Suketuksen tavoin luin varmaan liki sata sivua ennen kuin pääsin kirjaan sisälle. Sen jälkeenkään Powers ei päästänyt helpolla. Kaikkea on niin paljon: aluksi liikaakin ihmisiä, mutta heihin tutustuu kirjan edetessä, runsaasti luonnontieteen ja kirjallisuuden teoriaa sekä valtavasti uusia näkökulmia. Powers avaa lukijalleen kromosomiparien ja DNA-ketjujen toimintaperiaatteita erottamattomana osana romaaniaan, mutta silti niin, että kaltaiseni humanistipoloinen joutui pinnistelemään. Menen sen verran yksityiselämäni puolelle, että olen kiitollinen luonnontieteilijämiehestäni, joka Suopeutta lukematta avasi kirjan käsitteistöä minulle. Suopeudessa on kuitenkin suuri ja hyvä tarina, jonka ansiosta luin romaanin mielelläni.

Olisin nimittäin voinut hukkua kaiken runsauteen, ellei Powers olisi niin taitava, niin älykäs kirjoittaja. Kuten Erja toteaa, Suopeus on mieleenkiintoinen ja yllätyksellinen teos. Olen samaa mieltä kuin Minna, jonka mukaan Powersin romaani on kirja isolla koolla. Osin Powers tuo mieleeni Jonathan Franzenin: Powersin tekstissä on samaa tarkkanäköistä amerikkalaisen yhteiskunnan kuvausta, samanlaista Dostojevskiltä perittyä ihmisyyden tutkistelua ja taipumus kirjoittaa laajasti. Suopeus saa myös pohtimaan asioita, joihin ei ole vastausta. Kun Franzen pohtii vapautta, nostaa Powers esiin klassisen kysymyksen siitä, mitä ihmisyys on. Miten se syntyy? Geenit määrittelevät olemuksemme, mutta entä kun DNA:takin voi muokata? Suuren kysymyksen rinnalla Suopeudessa on pienempää yhteiskunnallista kantaaottavuutta, ironiaa tai satiiria sekä kauneutta ja koskettavuutta. Kauneuteenkin Powers sisällyttää ironiaa ja metatasoja, sillä esimerkiksi lause ilta on kirkas, tuuli tulee kuusta ja kirjallisuus on keksitty juuri äsken kielii samaan aikaan uskosta johonkin perimmäiseen hyvään ja samalla siitä, että kaikki tuo hyvä on luettavissa tai katsottavissa sarkastisin silmin.

Suopeus on kirja, johon suhtaudun ristiriitaisesti: ihaillen sitä etäältä. Powersin tapaa nivoa teemoja yhteen, hienoksi ja ehjäksi romaaniksi ei voi kuin kehua, mutta kirjan maailmaan oli vaikea päästä. Suopeudessa tosiasioiden maailma peittoaa kaiken  muun, mutta ilo on mahdollista tavoittaa ainakin hetkeksi.

****

Mysi Lahtinen ja Karoliina Pertamo: Hei me kokataan!

Mysi Lahtinen: Hei me kokataan!
Kustantaja: Tammi 2013
Kuvitus: Karoliina Pertamo
Sivuja: 56
Kokkauskirja lapsille

Ovikello soi helisten. Kun Aku meni avaamaan, seikoi isoisä oven takana ja leyhytteli kasvoja lippalakillaan. Hän oli hengästynyt ja puuskutti kuin veturi. Keittiöön päästyään hän istuutui heti pöydän ääreen ja nosti kassin polvilleen.
 - Meinasi mennä myttyyn koko hieno idea, isoisä sanoi.
- No, mikä? Tuuli kysyi.
- Tämänpäiväinen ruoka, isoisä vastasi.

Voileipiä, äidin lihapullat, syötäviä kukkia, perunamuusi, lohiperhoset sekä lättyjä aprikoosihillon ja vaniljajäätelön kanssa. Mikä kumma on lisuke ja miten pöytä katetaan, miten siellä istutaan? Kouluikäiset sisarukset Aku ja Tuuli ovat kyllästyneitä eineksiin. Onneksi apuun tulee isoisä, jolla on aikaa Akulle ja Tuulille näiden koulupäivän jälkeisten tuntien aikana. Isoisä yllättää lapset, sillä hänpä osaakin laittaa ruokaa. Eräänäkin päivänä isoisä saapuu hieman salamyhkäisenä täysien ostoskassien kanssa. Ja mitäs sieltä löytyykään? Aineksia herkulliseen keittoon!

Ruoanlaitosta ja ruokakulttuurista paljon kirjoittanut Mysi Lahtinen on yhdessä kuvittaja Karoliina Pertamon kanssa saanut aikaan mainion lastenkirjan Hei me kokataan! (2012), joka yhdistää tarina- ja keittokirjaa. Kirjassa kulkee kehystarina, jossa Aku ja Tuuli kokkaavat yhdessä isoisänsä kanssa. Toisinaan isoisä tarinoi ruokien alkuperästä, toisinaan antaa hyviä vinkkejä keittiöpuuhiin. Pääosassa ovat kuitenkin ruokaohjeet, joiden avulla kuka tahansa voi kokea olevansa mestarikokki.

Hei me kokataan! sisältää arkisia ruokaohjeita lämpimistä voileivistä jauhelihakastikkeeseen ja nokkossopasta uuniomenoihin. Ohjeet ovat selkeitä, esimerkiksi vanhojen ja uusien perunoiden keittäminen selitetään vaihe vaiheelta patakintaiden tärkeyttä unohtamatta. Kirja pohjautuu myös vahvasti lähiruokaideaan, kaikkien ruokien ainekset on mahdollista löytää kotimaisesta tarjonnasta. Monet raaka-aineet voi jopa kasvattaa itse, kuten yrtit ruukussa keittiön ikkunalla tai raparperit ja perunat varsin helposti omalla mahdollisella pihamaalla. Nuoria nokkosia kuka tahansa voi hansikkaat kädessä poimia alkukesällä polun reunalta. Vinkkejä luonnosta löytyviin ja itse kasvatettaviin kasviksiin olisi voinut olla enemmänkin.

Kirja on pääosin toimiva ja kokkaamaan innostava. Teoksen yksi rikkaus ja samalla heikkous on siinä, että kirja soveltuu kaikille kouluikäisille lapsille. Kirjan ulkoasu, arkisen satukirjan kaltainen tarina sekä kuvitus houkuttavat pikkukoululaiset kirjan äärelle, innostavat keittiöpuuhiin vanhempiensa kanssa. Osa ohjeista on kuitenkin niin vaikeita ja esimerkiksi paljon veitsenkäyttöä sisältäviä, että vasta (varhais)teinit uskaltaa päästää yksin kirjan ohjeita toteuttamaan. Heitä lastenkirjamaisuus ei ehkä kiehdo. Siksi kirja sopiikin parhaiten kokkaaville vanhemmille, joiden apuna alakouluikäiset lapset voivat olla. Olisin myös kaivannut mukaan enemmän helppoja reseptejä, joita jo eka-tokaluokkainen voisi toteuttaa yksin. Meillä ainakin ekaluokkainen innostui eniten köyhistä ritareista, koska sai valmistaa ne (valvottuna) kokonaan itse.

Ruokaohjeet ovat monipuolisia ja seikkaperäisiä. On makuasia, millaisia ohjeita keittokirjoihin kaipaa. Itse olen aina ollut "allerginen" nakeille ja siskonmakkaroille, joten sivuutin kyseisiä aineksia sisältävät ohjeet kokonaan. Monet ohjeet, kuten miilunpolttajan spaghetti ja munakas, ovat myös muista keittokirjoista niin tuttuja, että niiden tilalle olisin kaivannut jotain uutta, toki kirjan hyvään lähiruokaperiaatteeseen sopivaa. Kaikkein eniten olisin kaivannut kirjaan leivontaohjeita. Olen innokas leipoja, kuten lapsenikin. Leivontaohjeiden puuttuminen lapsille suunnatussa keittokirjassa onkin pieni pettymys, sillä useimmilla kotikokkailu alkaa varmaan juuri leipomisesta. Kirjaa olisi hyvin voinut täydentää vaikkapa teeleipä-, sämpylä- tai marjapiirakkaohjeella.

Kirjan ulkoasu on värikäs ja erittäin retro. Hannele Huovin Ihme juttu - runokirjan yhteydessä esittelin kuvittaja Karoliina Pertamon kädenjälkeä, josta pidän kovasti. Pidän Pertamon raikkaanreippaasta tyylistä, jossa värit, muodot ja hahmot pomppaavat iloisesti ja elävästi esiin. Hei me kokataan! näyttää muun muassa pastapurkkien lomassa perhosta jahtaavan kissan, kattilaan lentävät ilmeikkäät kasvikset sekä perunakellarin idut - kaikki värikkäinä, suurina, reippaina. Hempeän ja prinsessamaisen näpertelyn ystäville kirja ei siis sovi, ei ohjeidensa eikä kuvituksensakaan puolesta. Itse pidin siitä, että keittokirjoissa on väriä ja iloa, lapsille suunnatuissa aivan erityisesti.

Kokonaisuudessaan Lahtisen ja Pertamon kirja on perinteisyydessään oikein mallikas. Lahtisen idea yhdistää tarinallisuus ja keittokirja toimii hyvin, Pertamon kuvat ilahduttavat. Vaikka kaipasinkin kirjaan pientä yllätyksellisyyttä ja leivontaohjeita, tullee Hei me kokataan! olemaan kodissani ahkerassa käytössä.

***½

Grace McCleen: Ihana maa

Grace McCleen: Ihana maa
Kustantaja: Otava 2013, Otavan kirjasto
Alkuteos: Land of Decorations
Kansi: Markus Pyörälä
Sivuja: 330
Romaani, Iso-Britannia


Kumpi tulee ensin, rukous vai hiukkaset? Miten pienistä pienin asia voi muuttua kaikista suurimmaksi, ja asiasta jonka olisi voinut estää tulee mahdoton estää, ja miten jostakin mistä ei ajatellut kehkeytyvän paljon mitään voikin kehkeytyä kaikki? Ehkä koska ihmeet toimivat parhaiten tavallisten asioiden kanssa: mitä tavallisempi asia, sen parempi. Ehkä koska ihmiset saavat alkunsa satunnaisesta roinasta. Mitä satunnaisemmasta, sitä suurempi ihme.

Judith on kymmenvuotias tyttö, joka asuu kahden isänsä kanssa. Hän kiertää isänsä kanssa julistamassa Jumalan sanaa ja odottaa Harmageddonia, pieni seurakunta ei vietä joulua eikä hyväksy verensiirtoja. Koulussa Judithia kiusataan, hänen päälleen heitellään räkäpalloja, hänen päänsä uhataan hukuttaa vessanpönttöön ja hänen uskontoaan pilkataan. Kiusaajista pahin on Neil-niminen poika, jonka silmätikuksi Judith joutuu. Judithin pakopaikka on Ihana maa, jonka hän on askarrellut huoneensa lattialle. Ihanassa maassa ovat kaikki, myös Neiliä muistuttava nukkehahmo. Judith alkaa puhua Jumalalle ja kuulla tämän ääneen, mistä seuraa ihmeitä: alkaa sataa lunta, joka peittää kaiken alleen, kinokset ulottuvat ikkunalaudoille ja autot ovat kuin kumpareita. Sitten Judithin luokkaan tulee uusi opettaja rouva Pierce, ja Judithin pahimmalle koulukiusaajalle alkaa tapahtua asioita.

Walesilaissyntyisen Grace McCleenin esikoisromaani Ihana maa (2012) kantaa mukanaan kahta suurta teemaa: koulukiusaamista sekä fundamentalistisessa kodissa kasvamista. Omaelämäkerrallisena markkinoitu romaani kertoo äidittömän tytön yksinäisyydestä, rakkauden- ja hyväksynnänkaipuusta, mielikuvituksen voimasta sekä yhteiskunnan asenteista erilaista maailmankatsomusta kohtaan. Judithin Ihanan maan kautta kuvitelmat ja todellisuus sekoittuvat paikoin vaarallisestikin.

Hän tuli lähemmäksi. Hänen äänensä kohosi. "Mutta oikeasti pelkäät, vai mitä? Nyt pelkäät. Paskot pieniin housuihisi." Hän käänsi huulensa alaspäin. "Maailmanloppu. Uu, kyllä pelottaa."

Kirjassa tapahtuu hirvittäviä asioita, jotka ovat periaatteessa, ikävä kyllä, arkisia ja tosia. Koulukiusaamisen kuvaus ja usko omiin voimiin - tai ainakin omiin voimiin Jumalan välikappaleena olemisen kautta - tuo muistumia Stephen Kingin jo klassikoksi määriteltävästä Carriesta, tosin toki sillä erolla, ettei McCleenin romaani ole luokiteltavissa kauhukirjaksi, vaan kaikki tapahtuu joko arjessa tai mielikuvituksen kautta valottuvassa jokapäivässä.

McCleen kirjoittaa mielenkiintoisesti, toisaalta äärimmäisen intensiivisesti, toisaalta aavistuksen pitkästyttävästikin. Tämä tiheän ja löysän kerronnan vuorottelu johtuu harmaan arjen ja rajujenkin tapahtumien vuorovedoista ja toimii rakenteellisesti hyvin: Judithin elämä on yksinäistä ja tylsääkin. Kotona on vain omaan melankoliaansa ja hulluun uskontoonsa vajonnut isä, joka ei tunnu rakastavan tytärtään. Koulussa päivät toistavat itseään painajaismaisella tavalla. Arki on harmaata, lukijan silmissä hidasta ja ahdistavaa. Mutta Ihanan maan ja Judithin kuvitelmien myötä kaikki muuttuu. Teos saa sellaista intensiivisyyttä, että lukija saa paikoin haukkoa henkeään. Niin Judithin kuvitelmien kuin koulu- ja muunkin kiusaamisen kuvailu on väkevää, kirjan tapahtumat paikoin hurjia. Myös Judithin kertojanääni on vahva, hän on pääosin onnistunut lapsikertoja. Kymmenvuotiaaksi hän on ehkä turhankin aikuismainen, mutta silti läpensä uskottava ja koskettava henkilöhahmo.

Haluan vielä erikseen pohtia kirjassa ilmenevää uskontoa, sillä kuten Hanna Pylväisen We Sinnersin yhteydessä kerroin, uskonnollisiin friikkeihin keskittyvät romaanit kiinnostavat minua, eivät onneksi omakohtaisista syistä. Jehovantodistajista McCleen antaa ristiriitaisen kuvan. Heidän uskontonsa on täynnä sääntöjä sekä tapoja, jotka erottavat heidän muusta maailmasta. Koulutytön mielessä fundamentalistiset opit muuttuvat todeksi, Ihana maa pelottavan Pyhän rekonstruktioksi. Toisaalta jehovantodistajien yhteisö on lämmin, seurakunnan aikuiset tahtovat hyvää Judithille ja tämän yksinäiselle isälle. Kaikessa kuitenkin näkyy jonkinlainen uskontokritiikki, etenkin kaikkein suurin uhraus on sellainen, joka saa minut aina hyvin herkäksi ja vahvistaa tiettyjä - myönnettävä se on - ennakkoluulojani. McCleen kritiikki ei kohdistu vain kiihkouskovaisuuteen, vaan osin myös brittiläiseen yhteiskuntaan. Judithin isän työpaikan, tehtaan, lakko, sekä joidenkin koulukaverien äärimmäisen köyhät kotiolot näyttävät lukijalle hyvinvointivaltion, jossa aineellista ja henkistä hyvää ei jaeta tasapuolisesti.

Ihana maa on vaikuttava kertomus pienestä tytöstä, jonka mielikuvitus laukkaa niin hurjasti, että lukija tempautuu mukaan intensiiviseen tarinaan. Ihana maa ei ole täydellinen romaani, mutta McCleen käsittelee kokonaisuutta koskettavasti, valoisastikin - ja koko ajan ylisentimentaalisuuteen sortumatta.

****
Ihanasta maasta piti myös Hanna.

Talvipuutarha ja tammikuun luetut

Kuten Helsingin kaupungin talvipuutarhan ikkunasta ottamastani kuvasta huomaa, alkaa talvessa olla valoa. Vaikka nautin talviajasta, tuntuu ajatus pikkuhiljaa hiipivästä keväästä hyvältä. Töölössä sijaitseva Talvipuutarha on ihana paikka: kaikenlaisia kasveja, karppiallas, kahvila ja nuo miltei juhlavat kasvihuoneet! Kävin paikassa viikko sitten perheeni kanssa. Visiittini oli ensimmäinen, muttei toivottavasti viimeinen. Annan talvipuutarhatunnelmien kuvittaa tätä postaustani.

Nyt palaan kuitenkin hetkeksi tammikuuhun, jonka aikana luin kaikkiaan 11 kirjaa. Tai oikeasti luin osan nyt listaamistani kirjoista jo joulukuussa, mutta koska ehdin kirjoittaa niistä blogiini vasta tammikuussa, niin saavat mennä tammikuun kirjoista. Vastaavasti pari tammikuun lopussa lukemaani kirjaa pääsevän blogiini helmikuun aikana. Muista tammikuun blogikuulumisista voin nostaa isoimpana esiin Blogistanian Finlandia -tunnustuspalkinnon, joka annettiin hienon Nälkävuoden kirjoittaneelle Aki Ollikaiselle Akateemisessa kirjakaupassa.

Omassa blogissani aloin pikkuhiljaa merkitä tunnisteisiin sen, mistä kirjat minulle päätyvät. Arvostelukappale on kustantamosta pyytämäni arvostelukappale. Kustantamosta-tunnisteella tarkoitan kustantamoista markkinointimielessä yllätyksenä tulleita kirjoja. Haluan erottaa arvostelukappaleet yllätykseni tulleista, koska arvostelukappaleena pyytämäni kirjat kiinnostavat minua lähtökohtaisesti, kustantamoiden lähettämät eivät aina. Löytö tarkoittaa kirjaa joka on osunut käsiini sattuman oikusta, se voi olla vaikkapa omassa kirjahyllyssäni vuosia lymyillyt teos tai yhtä hyvin lapsuudenkotini vintiltä löydetty kirja. Lahja-tunnisteella merkityn kirjan olen saanut tietenkin lahjaksi. Ostos kertoo siitä, että olen ostanut kirjan ja Laina-tunnisteella merkitsemäni kirjat olen lainannut kirjastosta, töistä tai ystäviltäni. Olisi mukava kuulla, mitä olette tästä pienestä muutoksesta. Onko kirjan alkuperällä väliä? Kiinnostaako teitä tietää, mistä lukemani kirjat tulevat?

Tammikuuni suosituin blogiteksti on melko tuore: Jane Austenin Ylpeyden ja ennakkoluulon 200-vuotisjuhlan kunniaksi kirjoittamaani tekstiä on luettu ahkeraan, ja olen siitä iloinen. Ylpeys ja ennakkokuulo on - tietenkin! - paras tammikuussa lukemani kirja. Iloisin yllättäjä oli Pekka Hiltusen Vilpittömästi sinun ja kuukauden huonoin oli ehdottomasti Grégoire Delacourtin Onnen koukkuja, joka oli mielestäni silkkaa ajanhukkaa.

Paul Auster: Talvipäiväkirja (2012)
Helmi Krohn: Eeva-Liisa (1943)
Meri Savonen: Tonttulapset ja seikkailujen joulu (2010)
Haruki Murakami: Sputnik-rakastettuni (1999)
Amor Towles: Seuraelämän säännöt (2011)
Pekka Hiltunen: Vilpittömästi sinun (2011)
Anna-Kaari Hakkarainen: Verkko (2011)
Marianne Fredriksson: Anna, Hanna ja Johanna (1994)
Sarri Nironen: Tähdenpeitto (2012)
Jane Austen: Ylpeys ja ennakkoluulo (1813)
Grégoire Delacourt: Onnen koukkuja (2012/2013)

Blogistanian Globalia -ehdokkaani

Nyt helmikuun ensimmäisenä päivänä suomalaiset kirjabloggaajat julkistavat viime vuotiseen tapaan ehdokkaansa Blogistanian Globalian 2012 voittajaksi. Lisätietoa tunnustuksesta voitte lukea Kirjavasta kammarista, kyseessähän on tunnustus, joka myönnetään parhaalle vuonna 2012 ilmestyneelle ulkomaiselle kaunokirjalle.

Omien ehdokkaideni valinta oli tänä vuonna harvinaisen helppoa. Tiesin oman "pyhän" kolmikkoni jo hyvissä ajoin. Sen sijaan ehdokkaiden pisteyttäminen oli haastavampaa. Kahden ensimmäisen kirjan kohdalla kävin pientä köydenvetoa, koska Murakamin Norwegian Wood säväytti enemmän, mutta Heivollin kirja on mielestäni taidokkaampi. Olkoot ehdokaskolmikkoni siis tällainen:

1. Haruki Murakami: Norwegian Wood. Tammi. (3p.)
"Norwegian Woodin maailma on läpensä romanttinen, muttei imelä. Kirjan haikea pohjavire tulee selväsi heti ensisivuilta lähtien ja Murakami käyttää eräänä tyylikeinonaan ennakointia, minkä ansiosta ainakin minä aavistin, mitä tuleman pitää. Siitä huolimatta romaani tarjoaa yllätyksiä ja pitää jännitteensä. --

2. Gaute Heivoll: Etten palaisi tuhkaksi. WSOY. (2p.)
"Heivoll sekoittaa toden ja fiktion rajat tavalla, joka on uskottava, mutta joka ei vaadi tietoa objektiivisesta totuudesta. -- Heivollin tekstissä kaikki toimii erinomaisesti. Hän kirjoittaa upeasti niistä asioista, jotka lopulta takaavat rauhan. Kenet me näemme, kun näemme itsemme?"

3. Jeffrey Eugenides: Naimapuuhia. Otava. (1p.)
"Eugenides kirjoittaa kuin velho: vaikka hän lähestulkoon pitäisi luentoa semiotiikasta tai uppoutuisi uskontofilosofian omituisiin, hörhöihinkin koukeroihin, hänen tekstiään lukee ahmien. Eugenides todellakin viihdyttää siinä mielessä, että Naimapuuhien äärellä viihtyy paremmin kuin monen muun teoksen."

Kukahan voittaa Blogistanian Globalian? Tulokset selviävät Kirjavassa kammarissa maanantaina 4.2.